Lue keskustelun säännöt.
Katastrofi, tyttöystävä raskaana, eikä aio tehdä aborttia
31.07.2019 |
En ymmärrä miten tämä pääsi tapahtumaan, sillä olemme aina käyttäneet kondomia. Aiemmin käytössä oli sen lisäksi pillerit, mutta tyttöystäväni joutui lopettamaan sen kun hänelle puhkesi migreeni. Myönnettäköön, että en joka kerta muistanut tarkastaa kondomin ehjyyttä muuten kuin silmämääräisesti, mutta emme koskaan harrastaneet seksiä ilman ehkäisyä.
Tämä tarkoittaa, että edessä on ero, ja se surettaa minua kaikkein eniten tässä. Menetän kumppanini, jonka kanssa aioimme mennä ensi vuonna naimisiin. Meillä oli paljon yhteisiä harrastuksia ja muutenkin parisuhteemme toimi mitä loistavimmin. Tai ainakin minä koin niin, ja myös hän vaikutti kokevan niin. Ainakin hän vielä eilen, ennen raskauden selviämistä, järjesti meille spontaanit ravintolatreffit. Muutenkin suhteeseemme kuului paljon yhteistä aikaa ja syvällisiä keskusteluja. Hänen menettämisensä sattuu eniten.
Toki on mahdollista, että tyttöystäväni petti minua ja raskaus johtuu siitä. Pidän sitä epätodennäköisenä, mutta kaikki on mahdollista ja kyllä ihminen osaa olla petollinen halutessaan. Siksi aion toki teetättää isyystestit aikanaan.
Olen vain loputtoman surullinen juuri nyt ja halusin avautua. Moni asia on menossa täysin eri suuntaan kuin suunnittelin, ja tyhjyys ja epävarmuus vaivaa.
Kommentit (92)
Kävin juttelemassa psykologin kanssa aamulla, ja nyt sain juteltua myös tyttöystäväni kanssa.
Hän koki itse asiassa aika samankaltaisia tunteita, ja koki tuntevansa isoa ristiriitaa siitä, että ei vieläkään koe haluavansa vanhemmaksi tai kasvattaa vauvaa (ihan samoista syistä kuin minäkin, hän kokee että se olisi raskasta ja hänellä on opinnot kesken) mutta silti kokee jotain alkukantaista suojelunhalua vatsassaan kasvavaa alkiota kohtaan, ja kokee ajatuksen abortista todella ahdistavana. Hän myös ajatteli, että olin jo käytännössä jättänyt hänet koska olin sanonut joskus kauan sitten kun aiheesta keskustelimme, että en halua lasta, ja jos vahinko kävisi en haluaisi elää samassa taloudessa lapsen kanssa.
Päädyimme alustavasti sellaiseen ratkaisuun, että kokeilemme ainakin alkuun jatkaa yhdessä ja katsoa mitä tapahtuu. Jos kumpikaan ei ala tuntemaan haluavansa vanhemmaksi, annamme lapsen adoptoitavaksi.
Jos hänelle tulee fiilis että haluaisikin elää lapsen kanssa, ja minulle ei, niin eroamme, ja koetamme kehitellä ratkaisuja, että voisin tukea häntä mahdollisimman hyvin etäämmältä, käytännössä siis ottaisin lapsen luokseni joitain päiviä viikossa niin, että lapsen äiti saisi levätä. Koen kyllä pystyväni sellaiseen, en vain kestä ajatusta, että joka ainoa hetki elämässäni olisi lapsen sanelema seuraavat 10 vuotta. Voisin myös hankkia lapselle tavaroita. Tyttöystäväni oli myös sitä mieltä, että ei halua minun joutuvan elämään lapsen kanssa jos en yhtään koe sitä kestäväni, ja hän sanoi, että on valmis neuvottelemaan minulle sopivista tavoista osallistua lapsen elämään ja auttaa sen kanssa.
Ja toki jos minullekin joku hormoni pistää vanhemmuusmoodin päälle, niin sittenkään ongelmaa ei toki ole.
Psykologi sanoi, että hänen mielestään minä vaikutan olevan lapsuuteni traumatisoima, ja sovimme muutamia lisäkertoja, joissa sitä voisi purkaa. Varasin myös yhteisen ajan psykologille tyttöystäväni kanssa, jotta voimme yhdessä käydä läpi tunteitamme, ja katsoa onko vanhemmuus meille hyvä ratkaisu vai annammeko lapsen mieluummin adoptioon, ja hakea molemmille hyvää ratkaisua jos vain hän kokee haluavansa vanhemmaksi. -Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko sinusta täysin mahdoton ajatus, että jatkaisit hänen kanssaan yhdessä ja pitäisitte lapsen? Kyse on kuitenkin aika isosta asiasta, ehkä kannattaisi miettiä rauhassa eikä olla heti eroamassa, varsinkin jos olette sopineet hyvin yhteen.
Kondomi ei suojaa 100-prosenttisesti raskaudelta, ei tosin pilleritkään. Näitä "vahinkoja" voi sattua niillekin jotka ovat varovaisia. En heti ensimmäisenä epäilisi pettämistä. Itse asiassa jos olisin tyttöystäväsi, loukkaantuisin verisesti jos epäilisit pettämistä.
Mieti asiaa vähän tarkemmin, ennen kuin teet päätöksiä suuntaan tai toiseen.En tietenkään missään tapauksessa tuonut hänelle esiin että edes ajattelisin pettämisen olevan mahdollista. Hänelläkin on rankkaa juuri nyt. Hän yrittää pohtia tekisikö abortin (joskin nyt ilmeisesti kallistumassa lapsen pitämisen kannalle), olen pyrkinyt olemaan tukena vaikuttamatta päätökseen, vaikka toki olen varmaan tahtomattanikin jossain määrin puolueellinen. Pidän pettämistä todella epätodennäköisenä.
En voi kuvitella että voisin olla onnellinen lapsen kanssa. Lapsi vie ne asiat pois, jotka ovat olleet minulle tärkeitä, eli rauhallisen kotona oleilun ja keskustelut kumppanini kanssa, ja toisaalta spontaanit ideat lähtemisestä vaikka jonnekin tapahtumaan yhdessä. Pitkät syventämistä vaativat lautapelit ja pitkät illat hyvien kirjojen parissa. Lapsen kanssa en enää pystyisi tekemään kumppanini kanssa niitä asioita jotka ovat olleet minulle tärkeintä suhteessamme. -Ap
Rakastatko todella kumppaniasi, vai vain niitä asioita, joita hän sinulle nyt elämääsi ilahduttamaan tarjoaa? ..Silloin kun kaikki menee hyvin ja suunnitellusti. Miten toimisit muissa vaikeissa tilanteissa, jos vaikka kumppanisi sairastuisi vakavasti ja elämänne ja arkeanne muuttuisi sen takia? Kuulostat (tai provon keksimä hahmo kuulostaa) todellakin kovin itsekkäältä ja mietit vain omia etujasi ja halujasi - minkä itsekin kerroit aika suoraan. Suhteenne side ei ylety puoleltasi kovin syvälle ja monille ihmisille juuri niihin tärkeimpiin asioihin. Etkö näe tässä ongelmaa?
Olet sellainen "aurinkoisen sään poikastävä", joka voi olla ihan kelpo poikaystävä silloin kun menee kivasti. Mutta vaikeuksien kohdatessa sitä syvyyttä pinnallisempien omien halujen takana onkin sitten kovin vähän. Side kumppaniinkin on kovin ohkainen. Olet epäluotettava puoliso. Erossakin surisit enemmän niitä menetettyä omia etuja ja puuhia joista nautit, kuin että sydäntäsi raastaisi olla erossa rakkaastasi... Et mieti rakkaasi hyvinvointia tai asioita kokonaisuutena kaikkien kannalta.
Toisaalta voi olla parempi, ettet tosiaan ole lapsen elämässä mukana, jos suhtautumisesi lastakin kohtaan olisi itsekeskeisyyden ja aidon välittämisen puutteen takia haitallista.
Oletko sanonut nyt raskauden selvittyä hänelle että jos hän päättää pitää lapsen niin sinä päätät teidän suhteen? Tämä olisi hyvä tuoda nyt vielä esille. Ja sanot että lapsen pitäminen on hänen päätöksensä ja sinä teet sitten omat päätöksesi.
Vierailija kirjoitti:
Kävin juttelemassa psykologin kanssa aamulla, ja nyt sain juteltua myös tyttöystäväni kanssa.
Hän koki itse asiassa aika samankaltaisia tunteita, ja koki tuntevansa isoa ristiriitaa siitä, että ei vieläkään koe haluavansa vanhemmaksi tai kasvattaa vauvaa (ihan samoista syistä kuin minäkin, hän kokee että se olisi raskasta ja hänellä on opinnot kesken) mutta silti kokee jotain alkukantaista suojelunhalua vatsassaan kasvavaa alkiota kohtaan, ja kokee ajatuksen abortista todella ahdistavana. Hän myös ajatteli, että olin jo käytännössä jättänyt hänet koska olin sanonut joskus kauan sitten kun aiheesta keskustelimme, että en halua lasta, ja jos vahinko kävisi en haluaisi elää samassa taloudessa lapsen kanssa.
Päädyimme alustavasti sellaiseen ratkaisuun, että kokeilemme ainakin alkuun jatkaa yhdessä ja katsoa mitä tapahtuu. Jos kumpikaan ei ala tuntemaan haluavansa vanhemmaksi, annamme lapsen adoptoitavaksi.
Jos hänelle tulee fiilis että haluaisikin elää lapsen kanssa, ja minulle ei, niin eroamme, ja koetamme kehitellä ratkaisuja, että voisin tukea häntä mahdollisimman hyvin etäämmältä, käytännössä siis ottaisin lapsen luokseni joitain päiviä viikossa niin, että lapsen äiti saisi levätä. Koen kyllä pystyväni sellaiseen, en vain kestä ajatusta, että joka ainoa hetki elämässäni olisi lapsen sanelema seuraavat 10 vuotta. Voisin myös hankkia lapselle tavaroita. Tyttöystäväni oli myös sitä mieltä, että ei halua minun joutuvan elämään lapsen kanssa jos en yhtään koe sitä kestäväni, ja hän sanoi, että on valmis neuvottelemaan minulle sopivista tavoista osallistua lapsen elämään ja auttaa sen kanssa.
Ja toki jos minullekin joku hormoni pistää vanhemmuusmoodin päälle, niin sittenkään ongelmaa ei toki ole.
Psykologi sanoi, että hänen mielestään minä vaikutan olevan lapsuuteni traumatisoima, ja sovimme muutamia lisäkertoja, joissa sitä voisi purkaa. Varasin myös yhteisen ajan psykologille tyttöystäväni kanssa, jotta voimme yhdessä käydä läpi tunteitamme, ja katsoa onko vanhemmuus meille hyvä ratkaisu vai annammeko lapsen mieluummin adoptioon, ja hakea molemmille hyvää ratkaisua jos vain hän kokee haluavansa vanhemmaksi. -Ap
Hienoa AP! Minusta tuo teidän sopimanne järjestely kuulostaa hyvältä ja lapsuuden traumojen purkaminen erittäin järkevältä. Hienoa, että myös tyttöystäväsi saa keskusteluapua vaikeaan tilanteeseen.
T: aikaisemmin kommentoinut, kohta lapsen saava nainen.
Olisi mielenkiintoista kuulla siihen toiseen ketjuun myös tyttöystäväsi omat näkemykset ja kokemukset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niiiiiiin naisen kirjoittama provo.
Vierailija kirjoitti:
Siis miten niin ero? Jos naimisiinkin oli tarkoitus mennä niin miksi ihmeessä perheenlisäys vaivaa. Miten vanhoja olette ja miten pitkään yhdessä?
Meillä (N26+M31) yllätysraskaus olisi ihan ilouutinen...
Kai perheenlisäys vaivaa jos se ei ole toivottua. Oli sitten naimisissa tai menossa naimisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kävin juttelemassa psykologin kanssa aamulla, ja nyt sain juteltua myös tyttöystäväni kanssa.
Hän koki itse asiassa aika samankaltaisia tunteita, ja koki tuntevansa isoa ristiriitaa siitä, että ei vieläkään koe haluavansa vanhemmaksi tai kasvattaa vauvaa (ihan samoista syistä kuin minäkin, hän kokee että se olisi raskasta ja hänellä on opinnot kesken) mutta silti kokee jotain alkukantaista suojelunhalua vatsassaan kasvavaa alkiota kohtaan, ja kokee ajatuksen abortista todella ahdistavana. Hän myös ajatteli, että olin jo käytännössä jättänyt hänet koska olin sanonut joskus kauan sitten kun aiheesta keskustelimme, että en halua lasta, ja jos vahinko kävisi en haluaisi elää samassa taloudessa lapsen kanssa.
Päädyimme alustavasti sellaiseen ratkaisuun, että kokeilemme ainakin alkuun jatkaa yhdessä ja katsoa mitä tapahtuu. Jos kumpikaan ei ala tuntemaan haluavansa vanhemmaksi, annamme lapsen adoptoitavaksi.
Jos hänelle tulee fiilis että haluaisikin elää lapsen kanssa, ja minulle ei, niin eroamme, ja koetamme kehitellä ratkaisuja, että voisin tukea häntä mahdollisimman hyvin etäämmältä, käytännössä siis ottaisin lapsen luokseni joitain päiviä viikossa niin, että lapsen äiti saisi levätä. Koen kyllä pystyväni sellaiseen, en vain kestä ajatusta, että joka ainoa hetki elämässäni olisi lapsen sanelema seuraavat 10 vuotta. Voisin myös hankkia lapselle tavaroita. Tyttöystäväni oli myös sitä mieltä, että ei halua minun joutuvan elämään lapsen kanssa jos en yhtään koe sitä kestäväni, ja hän sanoi, että on valmis neuvottelemaan minulle sopivista tavoista osallistua lapsen elämään ja auttaa sen kanssa.
Ja toki jos minullekin joku hormoni pistää vanhemmuusmoodin päälle, niin sittenkään ongelmaa ei toki ole.
Psykologi sanoi, että hänen mielestään minä vaikutan olevan lapsuuteni traumatisoima, ja sovimme muutamia lisäkertoja, joissa sitä voisi purkaa. Varasin myös yhteisen ajan psykologille tyttöystäväni kanssa, jotta voimme yhdessä käydä läpi tunteitamme, ja katsoa onko vanhemmuus meille hyvä ratkaisu vai annammeko lapsen mieluummin adoptioon, ja hakea molemmille hyvää ratkaisua jos vain hän kokee haluavansa vanhemmaksi. -Ap
Voi helvetti. Toivon todella, että tämä ei ole totta. Tutustu adoptoitujen ihmisten kohtaloihin. Jopa syntymästä adoptoidut tuntevat usein tulleensa hylätyiksi ja heillä on identiteettivaikeuksia. Saati sitten vanhempana adoptoiduilla. Ja te ajattelitte kokeilla lasta ja antaa muitta mutkitta pois jos ei sovikaan teidän elämään. Mitään itsekkäämpää en ole pitkään aikaan kuullut. Oksettavaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kävin juttelemassa psykologin kanssa aamulla, ja nyt sain juteltua myös tyttöystäväni kanssa.
Hän koki itse asiassa aika samankaltaisia tunteita, ja koki tuntevansa isoa ristiriitaa siitä, että ei vieläkään koe haluavansa vanhemmaksi tai kasvattaa vauvaa (ihan samoista syistä kuin minäkin, hän kokee että se olisi raskasta ja hänellä on opinnot kesken) mutta silti kokee jotain alkukantaista suojelunhalua vatsassaan kasvavaa alkiota kohtaan, ja kokee ajatuksen abortista todella ahdistavana. Hän myös ajatteli, että olin jo käytännössä jättänyt hänet koska olin sanonut joskus kauan sitten kun aiheesta keskustelimme, että en halua lasta, ja jos vahinko kävisi en haluaisi elää samassa taloudessa lapsen kanssa.
Päädyimme alustavasti sellaiseen ratkaisuun, että kokeilemme ainakin alkuun jatkaa yhdessä ja katsoa mitä tapahtuu. Jos kumpikaan ei ala tuntemaan haluavansa vanhemmaksi, annamme lapsen adoptoitavaksi.
Jos hänelle tulee fiilis että haluaisikin elää lapsen kanssa, ja minulle ei, niin eroamme, ja koetamme kehitellä ratkaisuja, että voisin tukea häntä mahdollisimman hyvin etäämmältä, käytännössä siis ottaisin lapsen luokseni joitain päiviä viikossa niin, että lapsen äiti saisi levätä. Koen kyllä pystyväni sellaiseen, en vain kestä ajatusta, että joka ainoa hetki elämässäni olisi lapsen sanelema seuraavat 10 vuotta. Voisin myös hankkia lapselle tavaroita. Tyttöystäväni oli myös sitä mieltä, että ei halua minun joutuvan elämään lapsen kanssa jos en yhtään koe sitä kestäväni, ja hän sanoi, että on valmis neuvottelemaan minulle sopivista tavoista osallistua lapsen elämään ja auttaa sen kanssa.
Ja toki jos minullekin joku hormoni pistää vanhemmuusmoodin päälle, niin sittenkään ongelmaa ei toki ole.
Psykologi sanoi, että hänen mielestään minä vaikutan olevan lapsuuteni traumatisoima, ja sovimme muutamia lisäkertoja, joissa sitä voisi purkaa. Varasin myös yhteisen ajan psykologille tyttöystäväni kanssa, jotta voimme yhdessä käydä läpi tunteitamme, ja katsoa onko vanhemmuus meille hyvä ratkaisu vai annammeko lapsen mieluummin adoptioon, ja hakea molemmille hyvää ratkaisua jos vain hän kokee haluavansa vanhemmaksi. -Ap
Voi helvetti. Toivon todella, että tämä ei ole totta. Tutustu adoptoitujen ihmisten kohtaloihin. Jopa syntymästä adoptoidut tuntevat usein tulleensa hylätyiksi ja heillä on identiteettivaikeuksia. Saati sitten vanhempana adoptoiduilla. Ja te ajattelitte kokeilla lasta ja antaa muitta mutkitta pois jos ei sovikaan teidän elämään. Mitään itsekkäämpää en ole pitkään aikaan kuullut. Oksettavaa.
Emme tietenkään aio "kokeilla lasta", vaan annamme toki sen adoptoitavaksi heti syntymän jälkeen, jos emme yksinkertaisesti koe vielä silloinkaan että haluamme lasta. Tarkoitin tunteidemme tunnustelulla sitä, mitä koemme raskauden aikana.
Ja ymmärrän että jotkut adoptoidut kokevat identiteettivaikeuksia. Silti, minulla on omakohtainen kokemus siitä millaista on olla vahinkolapsi, ja sekään ei ole kivaa.
Uskon, että lapselle on parempi, että hänellä on perhe joka halusi lasta niin paljon että käyvät adoptioprosessin läpi, jolloin hän on varmasti haluttu ja toivottu, kuin vanhemmat, jotka kokevat lapsen esteenä elämälle jollaista haluaisivat elää. Toki tunteemme voivat muuttua, mutta jos ei koko raskauden aikana onnistu kiintymään lapseen, niin ei sekään ole mikään loistava lähtökohta vanhemmuudelle.
Ja en tottapuhuen jaksa uskoa, että vastasyntyneen adoptiosta mitään isompia identiteettivaikeuksia seuraisi, kun jotkut eivät edes koskaan tajua olevansa adoptoituja jos heille ei kerrota (Suomessa tehdyissä adoptioissa toki aina kerrotaan). Isompana tehdyt adoptiot ovat sitten toinen juttu. -Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kerrot tyttöystävällesi, että kiistät isyytesi, aiot teettää tuo isyystestin, ja jos kuitenkin olet lapsen isä, aiot pakoilla elareita kaikin voimin. Juuri sen enempää et voi tehdä. Kyllä miehelläkin on oikeus mielipiteeseensä.
Jostain syystä aina niille miehille, jotka joka suuntaan toitottavat että eivät halua lapsia, tulee lapsia porukasta ensimmäisenä. Näitä muistan nuoruudessani useita.