Miksi ystäväni kuvittelee, että täällä pallolla pitää selvitä ihan yksin?

Tuo yksin pärjäämisen vaatimus on ensinnäkin typerä ja toiseksi hengenvaarallinen. Se johtaa uupumiseen, masennukseen ja itsemurhiin. Väitän että se on syrjäytymisen suurin taustasyy ja edistää myös alkoholisoitumista.

Olisi ihan eri juttu, jos nämä yksin pärjääjät eläisivät erakkona jossain populaation ulkopuolella. Mutta ihmisten joukossa yksin pärjäämisestä on pelkkää haittaa; se häiritsee vuorovaikutusta, työnjakoa, tiedonvälitystä, oppimista, sopeutumista, parisuhteen syntymistä ja olemassaoloa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tästäkin ketjusta näkee että monet ovat sairastuneet pakosta pärjäämiseen ja jatkavat sitä kierrettä eteenpäin. Oikeasti se ei ole tervettä että apua ei saa ja tukiverkkoa ei ole. Mutta ihmismieli on sellainen että se suojelee omistajaansa ja kääntää asian päässä niin että maailma on oikeasti tällainen paikka tai että ihminen ei ansaitse apua syystä tai toisesta. Ihminen tarvitsee myös niitä hetkiä jolloin saa olla heikko ja muiden tukema kuin aina pärjäämässä. Muuten sitä sairastuu - henkisesti tai fyysisesti.

Lastensuojelutaustalla on helpompi saada apua ja olen sitä aina hakenutkin, kun oma vointi on mennyt huonoksi. Hyviä ystäviä on hankala saada, koska monille taustani ovat jotenkin liian isoja asioita käsiteltäväksi. Jos on vahva ja pärjäävä, tai sellaisena ihmiset ovat tottuneet sinut näkemään, niin samat ihmiset eivät hyväksy sitä, että olet heikko ja pieni. On tullut valitettavasti koettua. Jopa terapeutti ärsyyntyi, kun olin romahtamaisillani taas oman elämäni suhteen erään istuntokerran aikana.

Tämä on muuten totta! Minunkin kohdalla terapeutit ym. pitävät minua aina vahvana jopa silloin kun tarvitsen heikkona olemista. Minusta siis huokuu jokin pärjääminen. Ja tottahan se on kun on pakko, mutta sen taakse pitäisi pystyä näkemään että se ei ole normaali olotila. T. se jota lainasit

toisen apuun ei kannata luottaa.

Se kun jää saamatta kun sitä eniten tarvitsis

Ja kaikki me lopulta kuollaan yksin

Mulla myös vanhemmat ”hylkäsi” lapset kun täytti 18v ja sanoivatkin usein että eivät olisi lapsia halunneet, lapset pilasivat elämän, ja ”olisi sullekin pitänyt tehdä abortti”. (Ihmettelen mikseivät sitten tehneet, sillä kyllä oli kärsimystä lapsuus täynnä kun syntyy perheeseen missä lapsia inhotaan).

Mulle pahin juttu pn se lapsuudenkodin puute. Opiskelijana vietin joulut yksin opiskelija-asuntolassa, tyhjässä talossa missä vain mun ikkunassa oli valo, kaikki muitcoli vanhemmillaan. Kun sain lapsia, olisi ollut ijaba mennä hetkeksi mummolaan lasten kanssa, mutta nyt sinne ei voimut mennä koskaan. Kun mues petti ja järti, olisi ollut mahtavaa ottaa lapset ja mennä rakastavaan kotiin nuolemaan haavoja ja miettimään miten selviää - nyt ei ollut sitä mahdollsuutta, piti vaan jaksaa itse ja hoitaa lapset, vaikka olisi halunnut vain parkua ja itkeä ja olla hetken yksin ajatustensa kanssa.

Koskaan ei voi mennä käymään jouluna, koskaan ei ole mitään paikkaa missä näyttää lapsilleen suvun juuria, suvun perinteitä tms. Muöskään vanhempieni perimällä sulmkimökillä (jossa vietin lapsuuskesiä) ei saa käydä.

Vanhempani ilmoittivat silloin 18v täyttäessäni että tästä eteenpäin elävät vain itselleen eikä heitä saa häiritä. Näin on menty jo tli 20v. Jännittävää silti että nyt kun isä on huonossa kunnossa, on äitini marissut kylillä miten hänellä on kiittämättömät lapset jotka ei häntä yhtään auta ja palvele!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tästäkin ketjusta näkee että monet ovat sairastuneet pakosta pärjäämiseen ja jatkavat sitä kierrettä eteenpäin. Oikeasti se ei ole tervettä että apua ei saa ja tukiverkkoa ei ole. Mutta ihmismieli on sellainen että se suojelee omistajaansa ja kääntää asian päässä niin että maailma on oikeasti tällainen paikka tai että ihminen ei ansaitse apua syystä tai toisesta. Ihminen tarvitsee myös niitä hetkiä jolloin saa olla heikko ja muiden tukema kuin aina pärjäämässä. Muuten sitä sairastuu - henkisesti tai fyysisesti.

No mikäpäs on vaihtoehto? Jos sulla on tilanne että vanjempasi ovat sut hylänneet, suku ei auta, kukaan ei auta, niin ihan ajatuksen voimalla meinasit taikoa ne sukulaiset ja löheiset sua auttamaan ja tukemaan?

Mainitsin jo aikaisemmassa kommentissa että minulla on mielikuvitussukulaisia pitämässä minua järjissä (ironisesti), mutta elämäni on muuten täysin minimalistista, koska ei ole ketään auttamassa. Asun yksin työttömänä pienimmällä mahdollisimmallta tuella. En siltikään halua oppia ilkeäksi muka pärjääjäksi vaan olla parempi ihminen sillä se on ainoa tapa jolla voin kuvitella auttavani itseäni.

Vierailija kirjoitti:

Tuo yksin pärjäämisen vaatimus on ensinnäkin typerä ja toiseksi hengenvaarallinen. Se johtaa uupumiseen, masennukseen ja itsemurhiin. Väitän että se on syrjäytymisen suurin taustasyy ja edistää myös alkoholisoitumista.

Olisi ihan eri juttu, jos nämä yksin pärjääjät eläisivät erakkona jossain populaation ulkopuolella. Mutta ihmisten joukossa yksin pärjäämisestä on pelkkää haittaa; se häiritsee vuorovaikutusta, työnjakoa, tiedonvälitystä, oppimista, sopeutumista, parisuhteen syntymistä ja olemassaoloa.

Väännä ratakiskosta. En HALUA olla yksin. TARVITSEN tukiverkon. TOIVOISIN lämpimän suvun.

Mutta mitään näistä ei sellainen saa joka on sukunsa ja kotinsa kaltoinkohtelema. Sinä et tajua yhtään että tällainen tilanne ei juurikaan muutu. Pari ystävää voi saada mutta se ei paikkaa puuttuvaa sukua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo yksin pärjäämisen vaatimus on ensinnäkin typerä ja toiseksi hengenvaarallinen. Se johtaa uupumiseen, masennukseen ja itsemurhiin. Väitän että se on syrjäytymisen suurin taustasyy ja edistää myös alkoholisoitumista.

Olisi ihan eri juttu, jos nämä yksin pärjääjät eläisivät erakkona jossain populaation ulkopuolella. Mutta ihmisten joukossa yksin pärjäämisestä on pelkkää haittaa; se häiritsee vuorovaikutusta, työnjakoa, tiedonvälitystä, oppimista, sopeutumista, parisuhteen syntymistä ja olemassaoloa.

Väännä ratakiskosta. En HALUA olla yksin. TARVITSEN tukiverkon. TOIVOISIN lämpimän suvun.

Mutta mitään näistä ei sellainen saa joka on sukunsa ja kotinsa kaltoinkohtelema. Sinä et tajua yhtään että tällainen tilanne ei juurikaan muutu. Pari ystävää voi saada mutta se ei paikkaa puuttuvaa sukua.

Rakasta sukua et voi saada, HYVÄKSY se. Turvaverkon voit saada, sille asialle voit itse tehdä jotain, joten toimi, äläkä itke sen perään, mitä et voi saada. Ystäviä, tuttavia jne voit saada. Keskity siihen. Ja tee asioita sen eteen.

Pieni tarinanpätkä omasta elämästäni: on perjantai, ja sunnuntaina olisi syntymäpäiväni. On ilta, kello lähenee yhdeksää ja minua väsyttää. Teen keittiössä iltapaa, ja syötyäni jätän valot päälle. Kaikki valot, sillä pelkään pimeää ja olen yksin kotona. Olen yksitoistavuotias vielä kaksi päivää. 

Huoneeni nurkassa on koulureppu, jota en avaa. Siellä on läksyjä, ja samaan aikaan pimeänmörköjen kanssa läksyt kummittelevat mielessä. En tartu niihin, koska en kestä sitä, että en osaa. Mielessäni kaikuu vain sanoja sieltä täältä, eri ihmisten lausumina: itse on ... jos et osaa, en minä voi opettaa ... älä valita ... (huokaus) mitä nyt taas ... Päällimäisenä kyyneleiden kanssa oli tunne, että olen maailmankaukkeuden surkein ihminen, joka ei osaa vaikka muut osaa, ja joka pelkää, vaikka muut ei pelkää. Olin viikonlopun yksin, ja sunnuntaiaamuna leivoin itselleni syntymäpäiväkakun. Se oli ensimmäinen kerta, kun kukaan ei leiponut sitä minulle, mutta onneksi en tiennyt sitä vielä silloin. 

Olen vasta aikuisena ymmärtänyt, että se, millaista minulla oli kotona, vaikutti paljon siihen miten pärjäsin koulussa. Tai siis siihen, että en pärjännyt. Syvimpään lama-aikaan yläasteen opettajakin turhautui minuun ja antoi tulla täyslaidallisen muiden edessä. Se oli jokin käännekohta. Se hetki oli se, kun häpeä asettui minuun lopullisesti ja lakkasin pyytämästä apua. Kun samana kesänä postilaatikosta tippui yhteishaun kirje, jossa kerrottiin että olin tullut valituksi en mihinkään, minussa meni jokin ihan lukkoon. Onneksi en tiennyt sitä silloin, mutta siitä alkoi alamäki. 

Eikä ihmisyyden syntini ole edes niin pahoja. Poltin tupakkaa, värjäsin hiuksia. En käyttänyt alkoholia koskaan liiaksi asti ja huumeita en ole edes nähnyt vieläkään. Minä luin, minulla oli kirjekaveri Aasiasta, minulla oli unelmia. Vasta muutama vuosi sitten lakkasin odottamasta sitä elokuvien ja sarjojen hyvää haltijaa, tai varaäitiä tulevaksi. Olen nyt 37-vuotias, ja olen viimein antanut itselleni anteeksi sen, että en ymmärtänyt ettei tilanteeni ole normaali, ei reilu ja että se ei ole minun omaa syytäni. 

Älkää jättäkö lapsianne pärjäämään yksin. Siitä ei välttämättä seuraa mitään hyvää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo yksin pärjäämisen vaatimus on ensinnäkin typerä ja toiseksi hengenvaarallinen. Se johtaa uupumiseen, masennukseen ja itsemurhiin. Väitän että se on syrjäytymisen suurin taustasyy ja edistää myös alkoholisoitumista.

Olisi ihan eri juttu, jos nämä yksin pärjääjät eläisivät erakkona jossain populaation ulkopuolella. Mutta ihmisten joukossa yksin pärjäämisestä on pelkkää haittaa; se häiritsee vuorovaikutusta, työnjakoa, tiedonvälitystä, oppimista, sopeutumista, parisuhteen syntymistä ja olemassaoloa.

Väännä ratakiskosta. En HALUA olla yksin. TARVITSEN tukiverkon. TOIVOISIN lämpimän suvun.

Mutta mitään näistä ei sellainen saa joka on sukunsa ja kotinsa kaltoinkohtelema. Sinä et tajua yhtään että tällainen tilanne ei juurikaan muutu. Pari ystävää voi saada mutta se ei paikkaa puuttuvaa sukua.

Eikö asiasta saa ollenkaan puhua? Ei se ollut mikään hyökkäys sinua kohtaan vaan ihan fakta. Sitä voi miettiä vaikka kuinka ärsyttäisi. Aina on mahdollista saada korjaavia kokemuksia tai oppia elämään menneisyytensä kanssa niin kauan kuin elinvuosia on jäljellä. Itse en ainakaan ota tuota syyllistämisenä vaan traagisena ja sangen surullisena asiana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo yksin pärjäämisen vaatimus on ensinnäkin typerä ja toiseksi hengenvaarallinen. Se johtaa uupumiseen, masennukseen ja itsemurhiin. Väitän että se on syrjäytymisen suurin taustasyy ja edistää myös alkoholisoitumista.

Olisi ihan eri juttu, jos nämä yksin pärjääjät eläisivät erakkona jossain populaation ulkopuolella. Mutta ihmisten joukossa yksin pärjäämisestä on pelkkää haittaa; se häiritsee vuorovaikutusta, työnjakoa, tiedonvälitystä, oppimista, sopeutumista, parisuhteen syntymistä ja olemassaoloa.

Väännä ratakiskosta. En HALUA olla yksin. TARVITSEN tukiverkon. TOIVOISIN lämpimän suvun.

Mutta mitään näistä ei sellainen saa joka on sukunsa ja kotinsa kaltoinkohtelema. Sinä et tajua yhtään että tällainen tilanne ei juurikaan muutu. Pari ystävää voi saada mutta se ei paikkaa puuttuvaa sukua.

Rakasta sukua et voi saada, HYVÄKSY se. Turvaverkon voit saada, sille asialle voit itse tehdä jotain, joten toimi, äläkä itke sen perään, mitä et voi saada. Ystäviä, tuttavia jne voit saada. Keskity siihen. Ja tee asioita sen eteen.

Sarjassamme besserwisser neuvol, vol 27.

Jo lapsesta saakka hylätty ja emotionaalisestickaltoinkohdeltu ei tasan tarkkaan saa rakennettua turvaverkkoa vaikka miten ponnistelee. Sellaisen saa missä itse auttaa muita (hoitaa naapurin lapsia jne) mutta itse ei saa vastavuoroista apua koska ei kehtaa sitä pyytää tai osaa vaatia, niinkuin hyvän otsetunnon osaavat pystyvät vaatimaan.

Nimim. Sama tausta, monta tukiverkkoa yritetty rakentaa, itse aina päätynyt antajan rooliin saamatta mitään takaisin.

Minua taas ärsyttää ne ihmiset jotka tarvitsevat koko ajan muiden apua ja ajattelevat että toiset ovat häntä varten. Todella rasittavaa.

Vierailija kirjoitti:

Miksi sinä sitten tarvitset ja mihin?

Esim. av:llä kirjoitteluun?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tästäkin ketjusta näkee että monet ovat sairastuneet pakosta pärjäämiseen ja jatkavat sitä kierrettä eteenpäin. Oikeasti se ei ole tervettä että apua ei saa ja tukiverkkoa ei ole. Mutta ihmismieli on sellainen että se suojelee omistajaansa ja kääntää asian päässä niin että maailma on oikeasti tällainen paikka tai että ihminen ei ansaitse apua syystä tai toisesta. Ihminen tarvitsee myös niitä hetkiä jolloin saa olla heikko ja muiden tukema kuin aina pärjäämässä. Muuten sitä sairastuu - henkisesti tai fyysisesti.

Lastensuojelutaustalla on helpompi saada apua ja olen sitä aina hakenutkin, kun oma vointi on mennyt huonoksi. Hyviä ystäviä on hankala saada, koska monille taustani ovat jotenkin liian isoja asioita käsiteltäväksi. Jos on vahva ja pärjäävä, tai sellaisena ihmiset ovat tottuneet sinut näkemään, niin samat ihmiset eivät hyväksy sitä, että olet heikko ja pieni. On tullut valitettavasti koettua. Jopa terapeutti ärsyyntyi, kun olin romahtamaisillani taas oman elämäni suhteen erään istuntokerran aikana.

Tämä on muuten totta! Minunkin kohdalla terapeutit ym. pitävät minua aina vahvana jopa silloin kun tarvitsen heikkona olemista. Minusta siis huokuu jokin pärjääminen. Ja tottahan se on kun on pakko, mutta sen taakse pitäisi pystyä näkemään että se ei ole normaali olotila. T. se jota lainasit

Eihän se olekaan. Ei ole normaalia, että ei saa koskaan romahtaa, olla pieni, heikko, viallinen ja tarvitseva. Aina kun olen yrittänyt olla pieni ja heikko, kukaan ei ole kestänyt sitä. Ei edes oma tuleva ex-puoliso. Kai se on niin pelottavaa, että ns. ”selviytyjä” romahtaa. Monesti on ollut pakko vain pinnistellä semmosissakin tilanteissa, etten ole itsekään enää tiennyt, että miten. Mennyt vain tunti kerrallaan eteenpäin seuraavaan päivään. Minusta yhteiskuntammekin on sairas.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksin pitää pärjätä. Sen lisäksi pitää kantaa kaikki muut. Itse et mitään tukea ja apua saa ikinä. Lopulta et tarvitse mitään koska olet opetellut kaiken. Samalla kun autat muita niin opit asioita. Nämä ikuisesti avuttomat ei itse vaivaudu opettelemaan itsensä auttamista. Ne haluaa jonkun muun elämään puolestaan. Kun aikansa tätä katsoo, niin väsyy ja lähtee, huomaa miten vaivatonta elämä on ilman kiviriipan painoista "tukiverkkoa" joiksi ihmiskontakteja kutsutaan.

Siis pyytävätkö nämä muut sinulta jatkuvasti apua?

Vai autatko heitä ihan pyytämättä?

Silloinkin kun he sanovat että eivät halua apua?

Läheisriippuvaiset usein kokevat, että heidän pitää auttaa muita, halusivat he apua tai eivät. Itse he eivät osaa ottaa apua vastaan ja valittavat kuinka heidän pitää huolehtia kaikista muista (kun muut eivät itse osaa), mutta itse eivät saa apua mistään.

Lähisuvussani on yksi väkisellä auttaja.

Olen jo niin väsynyt siihen auttamisen kohteena olemiseen, että on pakko jo rajoittaa kanssakäymistä.

Mikään sanominen (tai edes huutaminen) ei ole saanut tätä ihmistä tajuamaan, että silloin ei auteta jos apua ei ole pyydetty. Eikä varsinkaan silloin auteta jos on jo kielletty auttamasta.

Pyydetään. Minä olen juristi, poliisi, lääkäri, sosiaalitoimisto, psykiatri, personal trainer, kela, Google, pikavippifirma ja vaikka mitä. En ole enää. Silti välillä vielä pyyntöjä tulee, vaikka muuten ei kuuluisi vuosiin. Neuvon satunnaisesti jos minulle sopii ja on aikaa, en enää ole käytettävissä 24/7 ja rahaa ei tipu. Tietysti rasittavan mäkätyksen kuunteleminen on päivittäistä, mutta olen oppinut sanomaan että" kai sun sitten vaan pitää kuolla" ja jatkan päivääni. Yhä on kaikki hengissä. Onhan se räpeltämisen katsominen välillä tuskaa mutta siinäpä oppivat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo yksin pärjäämisen vaatimus on ensinnäkin typerä ja toiseksi hengenvaarallinen. Se johtaa uupumiseen, masennukseen ja itsemurhiin. Väitän että se on syrjäytymisen suurin taustasyy ja edistää myös alkoholisoitumista.

Olisi ihan eri juttu, jos nämä yksin pärjääjät eläisivät erakkona jossain populaation ulkopuolella. Mutta ihmisten joukossa yksin pärjäämisestä on pelkkää haittaa; se häiritsee vuorovaikutusta, työnjakoa, tiedonvälitystä, oppimista, sopeutumista, parisuhteen syntymistä ja olemassaoloa.

Väännä ratakiskosta. En HALUA olla yksin. TARVITSEN tukiverkon. TOIVOISIN lämpimän suvun.

Mutta mitään näistä ei sellainen saa joka on sukunsa ja kotinsa kaltoinkohtelema. Sinä et tajua yhtään että tällainen tilanne ei juurikaan muutu. Pari ystävää voi saada mutta se ei paikkaa puuttuvaa sukua.

Rakasta sukua et voi saada, HYVÄKSY se. Turvaverkon voit saada, sille asialle voit itse tehdä jotain, joten toimi, äläkä itke sen perään, mitä et voi saada. Ystäviä, tuttavia jne voit saada. Keskity siihen. Ja tee asioita sen eteen.

Sarjassamme besserwisser neuvol, vol 27.

Jo lapsesta saakka hylätty ja emotionaalisestickaltoinkohdeltu ei tasan tarkkaan saa rakennettua turvaverkkoa vaikka miten ponnistelee. Sellaisen saa missä itse auttaa muita (hoitaa naapurin lapsia jne) mutta itse ei saa vastavuoroista apua koska ei kehtaa sitä pyytää tai osaa vaatia, niinkuin hyvän otsetunnon osaavat pystyvät vaatimaan.

Nimim. Sama tausta, monta tukiverkkoa yritetty rakentaa, itse aina päätynyt antajan rooliin saamatta mitään takaisin.

Mitä sä olet siis sen eteen tehnyt, että elämäsi olisi nyt ja tulevaisuudessa parempaa, ettet vain jäisi sinne pskaan lapsuuteen? Tämä besserwisser on joutunut paiskimaan töitä, että elämästä on tullut parempi, että yksinpärjäämisen sijaan voi edes joskus pyytää ja saada apua. Vaatii valtavasti itsetutkiskelua. Mt-puolen työstäminen ei ole helppo juttu eikä nopea, mutta kyllä se kannattaa. Mä en kyllä syyllistä ketään, jos ei jaksa eikä halua, mutta kyllä mä silti aina suosittelen oman vastuun ottamista. Sama pätee moneen asiaan, ei pelkästään pskaan lapsuuteen tai rakkaudettomaan perheeseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo yksin pärjäämisen vaatimus on ensinnäkin typerä ja toiseksi hengenvaarallinen. Se johtaa uupumiseen, masennukseen ja itsemurhiin. Väitän että se on syrjäytymisen suurin taustasyy ja edistää myös alkoholisoitumista.

Olisi ihan eri juttu, jos nämä yksin pärjääjät eläisivät erakkona jossain populaation ulkopuolella. Mutta ihmisten joukossa yksin pärjäämisestä on pelkkää haittaa; se häiritsee vuorovaikutusta, työnjakoa, tiedonvälitystä, oppimista, sopeutumista, parisuhteen syntymistä ja olemassaoloa.

Väännä ratakiskosta. En HALUA olla yksin. TARVITSEN tukiverkon. TOIVOISIN lämpimän suvun.

Mutta mitään näistä ei sellainen saa joka on sukunsa ja kotinsa kaltoinkohtelema. Sinä et tajua yhtään että tällainen tilanne ei juurikaan muutu. Pari ystävää voi saada mutta se ei paikkaa puuttuvaa sukua.

Rakasta sukua et voi saada, HYVÄKSY se. Turvaverkon voit saada, sille asialle voit itse tehdä jotain, joten toimi, äläkä itke sen perään, mitä et voi saada. Ystäviä, tuttavia jne voit saada. Keskity siihen. Ja tee asioita sen eteen.

Sarjassamme besserwisser neuvol, vol 27.

Jo lapsesta saakka hylätty ja emotionaalisestickaltoinkohdeltu ei tasan tarkkaan saa rakennettua turvaverkkoa vaikka miten ponnistelee. Sellaisen saa missä itse auttaa muita (hoitaa naapurin lapsia jne) mutta itse ei saa vastavuoroista apua koska ei kehtaa sitä pyytää tai osaa vaatia, niinkuin hyvän otsetunnon osaavat pystyvät vaatimaan.

Nimim. Sama tausta, monta tukiverkkoa yritetty rakentaa, itse aina päätynyt antajan rooliin saamatta mitään takaisin.

Täällä kolmas saman tausta omaava, ja pakko myöntää että näin se on mennyt itsellänikin. Tukiverkkoja ei ole tullut vain luotua, vaikka olen käyttänyt yrittämiseen nyt yli kymmenen vuotta (sen ajan, mitä olen äiti ollut). Olen ollut muiden olkapää, lastenhoitaja, muuttoapu ja keskituloisena mieluisa vieras Tupperware/mikälierätti- kutsuilla. Olen pitänyt illanistujaisia, ollut jopa mukana vapaaehtoisessa muskarissa yhtenä vetäjänä. Olen yrittänyt ja ollut yrittämättä, etsinyt tasapainoa, mokannutkin. Ja samalla katsellut, kuinka vierelläni, takanani ja edessäni tullaan ystäväksi, ollaan muiden häissä mukana, muutetaan pois mutta pysytään yhteyksissä. 

Lopputulema: paljon tuttuja, ei yhtään ystävää, ei minkäänlaista tukiverkkoa. Jokaisella tuntuu olevan jo valmiiksi pari-kolme ihmistä, joille he ovat tärkeitä: vanhemmat, sisarukset, kummit tai vanhat ystävät. Ei tässä maassa mahdu joukkoon sellainen kummajainen, joka joutuu pärjäämään yksin tai palkkaamaan avun jos ei jaksa (tästäkin sitten tuli kuittaulua että kunnon porvari, kun palkkaat siivoojaan, olispa mullakin varaa, onneksi meidän äiti pesee meidän ikkunat. Joopa joo, olispa mulla äiti, joka pesisi ikkunat niin ei tarvitsisi maksaa siitäKIN). 

Vierailija kirjoitti:

Johtuu luultavasti kotikasvatuksesta. Hän ei ole saanut empatiaa, läheisyyttä eikä välittämistä osakseen ja kaikesta on pitänyt selvitä yksin. Nyt aikuisena hän kokee auttamisen / avun tarvitsemisen edelleen häpeällisenä.

Minäkin tunnistan tuon tunteen, mutta toisaalta kun on huomannut että yksinkin pärjää niin ärsyttää suuresti ihmiset jotka haluaa auttaa jossain jonninjoutavassa pikkuasiassa, josta tietää varmasti itsekin selviävänsä, jopa paremmin.Senkin olen huomannut että kun sitä apua ei tarvitse, sitä innokkaasti tarjotaan ja kun sitä sitten oikeasti tarvitsee, kukaan ei halua auttaa. Eräälle (nyk eks-) ystävälle kerroin miten vaikeaa on saada apua terveysongelmiin, kuinka pitää juosta lääkäriltä toiselle vaivojensa kanssa. Hän siihen tuumasi että ethän sinä sitä apua saa jos et pyydä. Ja juuri olin kertonut että lääkäriltä toiselle olen juossut :D Että tällaista auttamista. Yksin on kaikkein helpointa koska kukaan ei kuitenkaan kuuntele eikä halua todella auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tästäkin ketjusta näkee että monet ovat sairastuneet pakosta pärjäämiseen ja jatkavat sitä kierrettä eteenpäin. Oikeasti se ei ole tervettä että apua ei saa ja tukiverkkoa ei ole. Mutta ihmismieli on sellainen että se suojelee omistajaansa ja kääntää asian päässä niin että maailma on oikeasti tällainen paikka tai että ihminen ei ansaitse apua syystä tai toisesta. Ihminen tarvitsee myös niitä hetkiä jolloin saa olla heikko ja muiden tukema kuin aina pärjäämässä. Muuten sitä sairastuu - henkisesti tai fyysisesti.

Lastensuojelutaustalla on helpompi saada apua ja olen sitä aina hakenutkin, kun oma vointi on mennyt huonoksi. Hyviä ystäviä on hankala saada, koska monille taustani ovat jotenkin liian isoja asioita käsiteltäväksi. Jos on vahva ja pärjäävä, tai sellaisena ihmiset ovat tottuneet sinut näkemään, niin samat ihmiset eivät hyväksy sitä, että olet heikko ja pieni. On tullut valitettavasti koettua. Jopa terapeutti ärsyyntyi, kun olin romahtamaisillani taas oman elämäni suhteen erään istuntokerran aikana.

Tämä on muuten totta! Minunkin kohdalla terapeutit ym. pitävät minua aina vahvana jopa silloin kun tarvitsen heikkona olemista. Minusta siis huokuu jokin pärjääminen. Ja tottahan se on kun on pakko, mutta sen taakse pitäisi pystyä näkemään että se ei ole normaali olotila. T. se jota lainasit

Eihän se olekaan. Ei ole normaalia, että ei saa koskaan romahtaa, olla pieni, heikko, viallinen ja tarvitseva. Aina kun olen yrittänyt olla pieni ja heikko, kukaan ei ole kestänyt sitä. Ei edes oma tuleva ex-puoliso. Kai se on niin pelottavaa, että ns. ”selviytyjä” romahtaa. Monesti on ollut pakko vain pinnistellä semmosissakin tilanteissa, etten ole itsekään enää tiennyt, että miten. Mennyt vain tunti kerrallaan eteenpäin seuraavaan päivään. Minusta yhteiskuntammekin on sairas.

Minä puolestani olen yrittänyt vähän avata asiaa, että tällainen tausta. Yhtään sen voivottelematta, että äiti on alkoholisti joka elää jossain laitoksessa ja isään on etäiset välit ja puolisisaruksiin kohteliaan etäiset. Että jos olen jotenkin outo, niin se johtuu asiasta X. Ja siis en tietenkään ole leväyttänyt tätä suoraan naamalle ensimmäisellä tapaamiskerralla, vaan hiljalleen. 

Ei sekään ole hyvä. Olen saanut vastaani hiljaista tuijotusta, jonkun muminan ja se oli siinä. Ei tarvitse viestitellä eikä Facebookissa mitään kommentoida, minua ei haluta tuntea tämän enempää. Ihan kuin olisin joku kävelevä biovaara, josta voi tarttua muihin epäonnea ja surua. Vaikka kuinka olisin tilanteissa normaali, nauravainen oma itseni. Mikä sekään ei miellytä kaikkia, mutta voi luoja. Tämän asian avaamiseen menisi kauan. Ketju ehtii lukittua ennen sitä. 

Vierailija kirjoitti:

Mulla myös vanhemmat ”hylkäsi” lapset kun täytti 18v ja sanoivatkin usein että eivät olisi lapsia halunneet, lapset pilasivat elämän, ja ”olisi sullekin pitänyt tehdä abortti”. (Ihmettelen mikseivät sitten tehneet, sillä kyllä oli kärsimystä lapsuus täynnä kun syntyy perheeseen missä lapsia inhotaan).

Mulle pahin juttu pn se lapsuudenkodin puute. Opiskelijana vietin joulut yksin opiskelija-asuntolassa, tyhjässä talossa missä vain mun ikkunassa oli valo, kaikki muitcoli vanhemmillaan. Kun sain lapsia, olisi ollut ijaba mennä hetkeksi mummolaan lasten kanssa, mutta nyt sinne ei voimut mennä koskaan. Kun mues petti ja järti, olisi ollut mahtavaa ottaa lapset ja mennä rakastavaan kotiin nuolemaan haavoja ja miettimään miten selviää - nyt ei ollut sitä mahdollsuutta, piti vaan jaksaa itse ja hoitaa lapset, vaikka olisi halunnut vain parkua ja itkeä ja olla hetken yksin ajatustensa kanssa.

Koskaan ei voi mennä käymään jouluna, koskaan ei ole mitään paikkaa missä näyttää lapsilleen suvun juuria, suvun perinteitä tms. Muöskään vanhempieni perimällä sulmkimökillä (jossa vietin lapsuuskesiä) ei saa käydä.

Vanhempani ilmoittivat silloin 18v täyttäessäni että tästä eteenpäin elävät vain itselleen eikä heitä saa häiritä. Näin on menty jo tli 20v. Jännittävää silti että nyt kun isä on huonossa kunnossa, on äitini marissut kylillä miten hänellä on kiittämättömät lapset jotka ei häntä yhtään auta ja palvele!

Julmia sanoja vanhemmiltasi, olisivat saaneet jäädä sanomatta.

Lapsia kannattaa tehdä vain sen verran, minkä tietää pystyvänsä tarvittaessa itse elättämään. Vaikka tottakai just se oma rakkaus kestää kaiken ikää, parempi silti varalle varautua. Silloin usein se parisuhdekin kestää paremmin, kun ei ole taloudellisia kahnauksia.

Vierailija kirjoitti:

Minua taas ärsyttää ne ihmiset jotka tarvitsevat koko ajan muiden apua ja ajattelevat että toiset ovat häntä varten. Todella rasittavaa.

Monet lapsena ”liian” autetut on tällaisia. Naapuri on selöanen, tottunut aina siihen että KAIKKI auttaa häntä ja on ntä varten. Minä tuliverkoton joka en saa apua mistään enkä sitä kehtaa pyytää, olen lukuisia kertoja joutunut naapurin lapsenvahdiksi, vahrimaan taloa, kolaamaan lumia, leikkaamaan nurmikkoa. Naapuri siis perheenäiti jolla molemmat isovanhemmat auttaa paljon. Mutta hän kokee että kaikki ihmiset on häntä varten ja ilman muuta kaikkien pitää häntä auttaa.

Tavallaan ihailen tuota itsetuntoa :)