Missä iässä ne lasten harrastukset pitää viimeistään alkaa, että kehittyy hyväksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Iso sääli on myös lasten saamattomuus pihaleikkien ja pihapelin suhteen. Ei ennen tarvittu valmentajia ja aikuisia ohjaamaan liikuntaa vaan liikuttiin ihan siitä liikkumisen ilosta.

Melkein kaikkia lajeja voi harjoitella ihan lasten kesken ilman aikuisia.

Juuri näin. Kaikkeen tarvitaan nykyään ohjattu treeni ja treeniaika. Omaehtoisesti ei kelpaa harrastaa, ei sitä kai edes harrastukseksi lasketa, jos hiihtää 6 kertaa viikossa, muttei käy erikseen TREENEISSÄ.

Äärimmäisen harva lapsi hiihtää itsenäisesti ilman minkään valmentajan ohjausta 6 kertaa viikossa. Ainakaan ilman, että vanhemmat sitten raahaisivat sinne ja toimisivat valmentajina. 

Miksi pitää aina kehitellä tällaisia ääriesimerkkejä, jotka eivät ole mitenkään kiinni todellisuudessa? Valitettava fakta on se, että tällä hetkellä 40 % viidesluokkalaisista on niin huonossa kunnossa, että se haittaa heidän selviytymistään päivittäisessä elämässä. Väittäisin, että näistä 40 prosentista suurin osa on niitä, joiden vanhemmat ovat juuri tuota mieltä, että miksi pitäisi olla maksaa treeneistä, kun lapsi voi liikkua ilmaiseksikin, mutta käytännössä hän ei sitten liiku. 

Miksi pitäisikään? Kukaan tervejärkinen aikuinenkaan ei treenaa 6 krt/ vkssa aktiivisesti, huom tervejärkinen!

On totta että lasten ylipaino ja huonokunto on lisääntynyt huolestuttavasti, mutta olen satavarmasti sitä mieltä, ettei syy ole siinä että heitä ei kuljeteta näissä treeneissä jatkuvasti.

Ongelmaan voisi olla syynä esim se että juurikin nämä vapaat pihaleikit ja lasten luontainen aktiivisuus on loppunut näiden ns "oikeiden" harrastusten myötä.

Eli lapsi joko harrastaa aktiivisesti ja on vapaa-ajat puhelimella/ pelikoneilla tai lapsi ei harrasta mitään ja on pelikoneilla/ puhelimella, välimuodot ovat vähentyneet. Jälkimmäinen ryhmä lihoo ja kunto heikkenee ja ensimmäinen ryhmä taas palaa todenäköisesti loppuun ja lopettaa harrastuksen jossain vaiheessa, jos/kun tavoitteet ovat ylisuuret. Lopputulos; molemmat ryhmät voivat huonosti.

Näin ollen "terve" ryhmä on enää marginaali, se ryhmä joka harrastaa halutessaan, liikkuu, ulkoilee ja leikkii säännöllisesti ja peli/puhelinajat ovat kontrollissa. Eli toisin sanoen nämä liian tavoitteelliset harrastukset ja niiden ihannointi on vienyt lapsilta liikkumisen ilon ja kuilu näiden eri tavalla liikkuvien ryhmien välille on kasvanut järkyttävästi.

Kukaan ei sanonut, että kenenkään pitäisi hiihtää kuusi kertaa viikossa. Kuten varmaan lukutaitoisena huomasit, arvostelin nimenomaan sen kirjoittajaa tuollaisten ääriesimerkkien käytöstä. 

Miten kuvittelet, että harrastusten vähentäminen liikunnallisilta lapsilta lisäisi liikkumattomien liikuntaa? En nyt ihan pysty hahmottamaan tätä. Kuvitteletko siis, että ne lapset, jotka tällä hetkellä viettävät kaiken aikansa ruudulla ja joilla olisi kaikki aika maailmassa pelata pihapelejä, innostuisi niistä taianomaisesti, jos vain enemmän liikkuvilta kiellettäisiin harrastaminen?

Vai onko sinulla vain perus sosiaalidemokraattinen lähestymistapa, eli koska keneltäkään ei voi vaatia mitään, tasa-arvo saavutetaan estämällä liikkuminen kaikilta ja sitten ollaan onnellisia, kun kaikki ovat tasapuolisesti yhtä huonossa kunnossa. 

Huomaan että taidat kuulua juuri näihin vanhempiin jotka roudaavat lapsiaan harrastuksissa illat pitkät, unelmana saada se oma teemuselänne sinne omaan kotiin tuomaan kultaa ja kunniaa.

Et ymmärrä alkuunkaan pointtiani, joko tahallasi tai sitten meillä on kertakaikkisen eri lähestymistapa asiaan.

Pointtini oli siinä että lasten päähän iskosestaan jo pienenä että hyvä harrastus tai harrastus ylipäänsä on sellainen johon kuskataan ja jota ohjaa joku tavoitteellinen aikuinen.

Ei näillä lapsilla ymmärrettävästi jää aikaa ja energiaa pihaleikkeihin ja peleihin, mutta vanhemmat vakuuttelevat että näin on hyvä. Tottakai lapsi kasvaa silloin siinä ajatuksessa mihin viittasin, eli vain tavoitteelinen harrastus on harrastus. Se on lasten keskuudessakin jo statussymboli, puhumattakaan aikuisten.

Huom, myös ne liikkumattomat lapset kasvavat tähän ajatukseen, koska se ajatus on lasten keskuudessa ja kyllä, väitän että tämä myös vaikuttaa siihen että ns vapaalle ja ohjaamattomalle harrastustoiminnalle ei jää mahdollisuuksia, niin kuin aikana ennen "oikeita" harrastuksia.

Lasten tarve ja kyky lähteä liikkeelle ja aktivoitua ryhmäpeleihin ja leikkeihin lähtee lapsen sisäisestä ja luontaisesta tarpeesta olla aktiivinen ja hakeutua ikätoverien seuraan, se perustuu myös siihen että vapaa-aikaa on tarpeeksi ja sitä ei ole ohjeilmoitu liiaksi.

Tähän ei ole enää heillä samaa mallia kuin aikana ennen harrastusrumbia.

Kyllä ne on aikuiset, jotka tämän sairastuttavan maailman on heille luoneet.

Olen tavannut läheltä lapsia; joilla on kyllä harrastuksia lähes joka illalle, mutta ovat silti ylipainoisia ja viettävät lähes kaiken harrastuksettoman ajan pelikoneilla. Mistä tämä mielestäsi johtuu?

Tämä oli hyvä kirjoitus ja avaa näkymän yhteen isoon ongelmaan, jota ei juuri ole vielä sivuttu tässä keskustelussa: mitä tapahtuu, kun harrastus loppuu? Täällä ainakin suurin osa pikkukoululaisina jalkapallon, jääkiekon tms. aloittaneista lapsista lopettaa harrastuksen yläkouluikään mennessä. Eivät kaikki, mutta suurin osa. Mitä käy teini-iässä nuorelle, joka ei ole tottunut itse miettimään minkä tekeminen olisi kivaa eikä ole tottunut siihen, että se tekeminen pitää aloittaa itse (kukaan ei kuskaa autolla tiettyyn aikaan)? Entä jos vaihtoehtoisesti lapsi on pienenä oppinut vaikka itse piirtämään ilokseen, kulkemaan luonnossa muuten vain, on askarrellut, nikkaroinut tms.? Väitän, että näiden omatoimisten on paljon helpompi keksiä teininäkin mielekästä tekemistä. Muut ovat aika tyhjän päällä sen kanssa, että minun pitäisi nyt itse päättää ja saada aikaiseksi. No, onhan tämä kärjistys, paljon on ihan luonteestakin kiinni. 

Tämä on hyvä pointti. Ja tätä olisi mielenkiintoista pohtia enemmän. Suurin osahan tosiaan näistä "aktiiviharrastajalapsista" lopettaa harrastuksensa teini-iän tultua?

Tulee väistämättä mieleen onko nämä harrstusrumbat kaiken sen vaivan ja tulosten arvoisia?

Lapsuus on ainutlaatuinen ajanjakso ihmisen elämässä ja siellä rakennetaan perusta loppuelämälle. Mikä toimintamalli luo terveimmän ja tasapainoisimman lähtökohdan, sitä on hyvä kunkin meistä miettiä?

Aikuisten maailman tavoitteellisuus ja päämäärähakuisuus ei luo terveellistä kasvupohjaa lapsen elämään, sen pitäisi olla jokaiselle selviö.

Ne lapset ovat jo tuohon mennessä liikkuneet aktiivisesti ne kasvun ja kehityksen kannalta kaikkein kriittisimmät herkkyyskaudet ja ovat pystyneet luomaan itselleen aivan erilaisen pohjan loppuelämän kestävälle hyvinvoinnille.

Jos haluat olla elämässäsi 10 vuotta liikkumatta, niin on kokonaisterveyden kannalta paljon parempi olla liikkumatta 15-25-vuotiaina (niinkuin monet ovat teini-iän ja opiskelurientojen takia) kuin 5-15 vuotiaana. Jos et ole liikkunut lapsena ollenkaan, niin aikuisena kuntoon pääsy on paljon vaikeampaa, kuin niissä tapauksissa, että olet vain antanut kuntosi repsahtaa nuoruuden bilevuosien aikana.

Niin, yksi tärkeä asia mitä nuo lapsuuden harrastukset opettaa on kärsivällisyys ja kyky pitkäjänteiseen harjoitteluun. Toki harrastuksen tulee olla myös kivaa, mutta nuo tulee siinä sivussa ja niistä on hyötyä ihan kaikessa tulevaisuudessa. Enkä sano etteikö niitä voisi oppia myös muuten, tottakai voi ja joiltakin se sujuu ihan luonnostaan, mutta ei ne harrastamisen hyödyt ole vain niissä mahdollisissa saavutuksissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Poikani on Sibeliusakatemiassa ja melkein kaikki sinne päässeet ovat aloittaneet soiton 4-6 vuotiaina. Oma poikakin aloitti 4v. Toinen poika harrasti pitkään motocrossia ja nyrkkeilyä ja voittikin molemmissa useasti. Hän aloitti ne 5 ja 6 vuotiaana.

Kumpikin on itse saanut valita harrastuksensa. Muistan seuranneeni heidän luonnollista mielenkiintoa jo syntymästä asti ja kannustanut itse kokeilemaan eri mielenkiintonsa lajeja. Näitä sitten jääneet harrastamaan. Motocross ja nyrkkeily jäi murrosiässä, mutta harrastaa nykyään paljon muuta urheilua.

Itse aloitin uinnin pienenä ja kilpailin piiritasolla 14-vuotiaaksi asti. Äiti ei muista aloitusikää, mutta valokuvien perusteella noin 5-6v. Se ei silloin 70-luvulla ollut tavanomaista ja silloin aloitusikä harrasteisiin oli korkeampi. Pääsin omaan uintiryhmään vasta tokalla ja silloinkin ryhmässä olin nuorin. Nykyään pääset jo vauvauinnista asti.

Pidän todella kyseenalaisena lapsen hyväksikäyttöjnä sitä, että lapsella on ohjattu harrastus 4-6 vuotiaana. Tuossa iässä pitäisi leikkiä vapaasti kavereiden kanssa.

Kait sä sentään tajuat, että joku 4-vuotiaiden jalkapallo on ihan puhdasta leikkimistä kavereiden kanssa. Ei se lapsen näkökulmasta eroa mitenkään siitä, että naapuruston vanhemmat sopivat, että nähdään tiistaisin ja torstaisin klo 17 lähileikkipuistossa porukalla. Niissä jalkapalloleikeissä on sitten vain pallo mukana. 

Oli miten oli, se on ajastettua aikuisten ohjaamaa toimintaa, jonka mielekkyyteen noin pieni lapsi ei edes pysty kantaa ottamaan.

Me pelasimme jalkapalloa silloin kun halusimme ja koskaan ei aikuisia tarvittu mihinkään. Ei naapurustossa vanhempien tarvitse sopia mitään.

Nyt puhut niin sanottua jaskaa. Vanhempina lapsina varmaan joo, mutta 4-vuotiailla se koko elämä on kyllä vanhempien aikatauluttamaa toimintaa. Eivät he (toivottavasti edes teidän kylällä) lähde itse kokoamaan futisjengejä kasaan. 

Asuin tuossa iässä aika suuressa kaupungissa ja minulla on kuvia jossa potkimme palloa leikkikentällä suunnilleen tuossa iässä. Jos muistan oikein meidät päästettiin leikkikentälle ja päätimme itse mitä teimme.

Se, että vanhempasi ovat päästäneet sinut taloyhtiön leikkipihalle silloin kuin siellä on muitakin lapsia ei vielä kerro kovin suuresta organisoitumisen tasosta. Toki ennen on ollut ennen ja lasten on annettu juosta vapaammin kuin tänä päivänä. Se, että onko nykyinen kehitys hyvä asia, on sitten ihan eri keskustelu.

Minulla ei ole kilpailuhenkeä ollenkaan, enkä ole lapsiakaan usuttanut sellaisiin harrastuksiin joissa kilpaillaan (tai sellaisiin tasoryhmiin). Luulen että ne vanhemmat jotka lapsille hakevat kilpailullisen harrastuksen, oikeasti pitävät kilpailuhenkisyydestä vaikka usein muuta väittävät. Täytyyhän niiden siitä tykätä, jos lapsi sinne laitetaan?

Yksi boomer-ikäinen nainen kertoi kerran, oli kisaillut lentopallossa tms lastenlastensa kanssa ja piti sitä hyvänä, koska se "kehittää lasten kilpailuviettiä". En osannut sanoa mitään, koska minusta kilpailuvietti on yksi turhimmista asioista miksi liikuntaa kannattaa harrastaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Poikani on Sibeliusakatemiassa ja melkein kaikki sinne päässeet ovat aloittaneet soiton 4-6 vuotiaina. Oma poikakin aloitti 4v. Toinen poika harrasti pitkään motocrossia ja nyrkkeilyä ja voittikin molemmissa useasti. Hän aloitti ne 5 ja 6 vuotiaana.

Kumpikin on itse saanut valita harrastuksensa. Muistan seuranneeni heidän luonnollista mielenkiintoa jo syntymästä asti ja kannustanut itse kokeilemaan eri mielenkiintonsa lajeja. Näitä sitten jääneet harrastamaan. Motocross ja nyrkkeily jäi murrosiässä, mutta harrastaa nykyään paljon muuta urheilua.

Itse aloitin uinnin pienenä ja kilpailin piiritasolla 14-vuotiaaksi asti. Äiti ei muista aloitusikää, mutta valokuvien perusteella noin 5-6v. Se ei silloin 70-luvulla ollut tavanomaista ja silloin aloitusikä harrasteisiin oli korkeampi. Pääsin omaan uintiryhmään vasta tokalla ja silloinkin ryhmässä olin nuorin. Nykyään pääset jo vauvauinnista asti.

Pidän todella kyseenalaisena lapsen hyväksikäyttöjnä sitä, että lapsella on ohjattu harrastus 4-6 vuotiaana. Tuossa iässä pitäisi leikkiä vapaasti kavereiden kanssa.

Kait sä sentään tajuat, että joku 4-vuotiaiden jalkapallo on ihan puhdasta leikkimistä kavereiden kanssa. Ei se lapsen näkökulmasta eroa mitenkään siitä, että naapuruston vanhemmat sopivat, että nähdään tiistaisin ja torstaisin klo 17 lähileikkipuistossa porukalla. Niissä jalkapalloleikeissä on sitten vain pallo mukana. 

Oli miten oli, se on ajastettua aikuisten ohjaamaa toimintaa, jonka mielekkyyteen noin pieni lapsi ei edes pysty kantaa ottamaan.

Me pelasimme jalkapalloa silloin kun halusimme ja koskaan ei aikuisia tarvittu mihinkään. Ei naapurustossa vanhempien tarvitse sopia mitään.

Nyt puhut niin sanottua jaskaa. Vanhempina lapsina varmaan joo, mutta 4-vuotiailla se koko elämä on kyllä vanhempien aikatauluttamaa toimintaa. Eivät he (toivottavasti edes teidän kylällä) lähde itse kokoamaan futisjengejä kasaan. 

Asuin tuossa iässä aika suuressa kaupungissa ja minulla on kuvia jossa potkimme palloa leikkikentällä suunnilleen tuossa iässä. Jos muistan oikein meidät päästettiin leikkikentälle ja päätimme itse mitä teimme.

2000-luvulla 4-vuotiaita ei päästetä keskenään leikkikentälle, siitä tulee lasu.

Jos lapset suorittaa koulussa yhdeksän ja kympin tasoisesti, miksi heidän pitää suorittaa vapaa-ajallakin ja pyrkiä parempaan kun eivät ole parhaita?

Kuulostaa minusta varmalta tieltä mielenterveysongelmiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Iso sääli on myös lasten saamattomuus pihaleikkien ja pihapelin suhteen. Ei ennen tarvittu valmentajia ja aikuisia ohjaamaan liikuntaa vaan liikuttiin ihan siitä liikkumisen ilosta.

Melkein kaikkia lajeja voi harjoitella ihan lasten kesken ilman aikuisia.

Juuri näin. Kaikkeen tarvitaan nykyään ohjattu treeni ja treeniaika. Omaehtoisesti ei kelpaa harrastaa, ei sitä kai edes harrastukseksi lasketa, jos hiihtää 6 kertaa viikossa, muttei käy erikseen TREENEISSÄ.

Äärimmäisen harva lapsi hiihtää itsenäisesti ilman minkään valmentajan ohjausta 6 kertaa viikossa. Ainakaan ilman, että vanhemmat sitten raahaisivat sinne ja toimisivat valmentajina. 

Miksi pitää aina kehitellä tällaisia ääriesimerkkejä, jotka eivät ole mitenkään kiinni todellisuudessa? Valitettava fakta on se, että tällä hetkellä 40 % viidesluokkalaisista on niin huonossa kunnossa, että se haittaa heidän selviytymistään päivittäisessä elämässä. Väittäisin, että näistä 40 prosentista suurin osa on niitä, joiden vanhemmat ovat juuri tuota mieltä, että miksi pitäisi olla maksaa treeneistä, kun lapsi voi liikkua ilmaiseksikin, mutta käytännössä hän ei sitten liiku. 

Miksi pitäisikään? Kukaan tervejärkinen aikuinenkaan ei treenaa 6 krt/ vkssa aktiivisesti, huom tervejärkinen!

On totta että lasten ylipaino ja huonokunto on lisääntynyt huolestuttavasti, mutta olen satavarmasti sitä mieltä, ettei syy ole siinä että heitä ei kuljeteta näissä treeneissä jatkuvasti.

Ongelmaan voisi olla syynä esim se että juurikin nämä vapaat pihaleikit ja lasten luontainen aktiivisuus on loppunut näiden ns "oikeiden" harrastusten myötä.

Eli lapsi joko harrastaa aktiivisesti ja on vapaa-ajat puhelimella/ pelikoneilla tai lapsi ei harrasta mitään ja on pelikoneilla/ puhelimella, välimuodot ovat vähentyneet. Jälkimmäinen ryhmä lihoo ja kunto heikkenee ja ensimmäinen ryhmä taas palaa todenäköisesti loppuun ja lopettaa harrastuksen jossain vaiheessa, jos/kun tavoitteet ovat ylisuuret. Lopputulos; molemmat ryhmät voivat huonosti.

Näin ollen "terve" ryhmä on enää marginaali, se ryhmä joka harrastaa halutessaan, liikkuu, ulkoilee ja leikkii säännöllisesti ja peli/puhelinajat ovat kontrollissa. Eli toisin sanoen nämä liian tavoitteelliset harrastukset ja niiden ihannointi on vienyt lapsilta liikkumisen ilon ja kuilu näiden eri tavalla liikkuvien ryhmien välille on kasvanut järkyttävästi.

Kukaan ei sanonut, että kenenkään pitäisi hiihtää kuusi kertaa viikossa. Kuten varmaan lukutaitoisena huomasit, arvostelin nimenomaan sen kirjoittajaa tuollaisten ääriesimerkkien käytöstä. 

Miten kuvittelet, että harrastusten vähentäminen liikunnallisilta lapsilta lisäisi liikkumattomien liikuntaa? En nyt ihan pysty hahmottamaan tätä. Kuvitteletko siis, että ne lapset, jotka tällä hetkellä viettävät kaiken aikansa ruudulla ja joilla olisi kaikki aika maailmassa pelata pihapelejä, innostuisi niistä taianomaisesti, jos vain enemmän liikkuvilta kiellettäisiin harrastaminen?

Vai onko sinulla vain perus sosiaalidemokraattinen lähestymistapa, eli koska keneltäkään ei voi vaatia mitään, tasa-arvo saavutetaan estämällä liikkuminen kaikilta ja sitten ollaan onnellisia, kun kaikki ovat tasapuolisesti yhtä huonossa kunnossa. 

Huomaan että taidat kuulua juuri näihin vanhempiin jotka roudaavat lapsiaan harrastuksissa illat pitkät, unelmana saada se oma teemuselänne sinne omaan kotiin tuomaan kultaa ja kunniaa.

Et ymmärrä alkuunkaan pointtiani, joko tahallasi tai sitten meillä on kertakaikkisen eri lähestymistapa asiaan.

Pointtini oli siinä että lasten päähän iskosestaan jo pienenä että hyvä harrastus tai harrastus ylipäänsä on sellainen johon kuskataan ja jota ohjaa joku tavoitteellinen aikuinen.

Ei näillä lapsilla ymmärrettävästi jää aikaa ja energiaa pihaleikkeihin ja peleihin, mutta vanhemmat vakuuttelevat että näin on hyvä. Tottakai lapsi kasvaa silloin siinä ajatuksessa mihin viittasin, eli vain tavoitteelinen harrastus on harrastus. Se on lasten keskuudessakin jo statussymboli, puhumattakaan aikuisten.

Huom, myös ne liikkumattomat lapset kasvavat tähän ajatukseen, koska se ajatus on lasten keskuudessa ja kyllä, väitän että tämä myös vaikuttaa siihen että ns vapaalle ja ohjaamattomalle harrastustoiminnalle ei jää mahdollisuuksia, niin kuin aikana ennen "oikeita" harrastuksia.

Lasten tarve ja kyky lähteä liikkeelle ja aktivoitua ryhmäpeleihin ja leikkeihin lähtee lapsen sisäisestä ja luontaisesta tarpeesta olla aktiivinen ja hakeutua ikätoverien seuraan, se perustuu myös siihen että vapaa-aikaa on tarpeeksi ja sitä ei ole ohjeilmoitu liiaksi.

Tähän ei ole enää heillä samaa mallia kuin aikana ennen harrastusrumbia.

Kyllä ne on aikuiset, jotka tämän sairastuttavan maailman on heille luoneet.

Olen tavannut läheltä lapsia; joilla on kyllä harrastuksia lähes joka illalle, mutta ovat silti ylipainoisia ja viettävät lähes kaiken harrastuksettoman ajan pelikoneilla. Mistä tämä mielestäsi johtuu?

Tämä oli hyvä kirjoitus ja avaa näkymän yhteen isoon ongelmaan, jota ei juuri ole vielä sivuttu tässä keskustelussa: mitä tapahtuu, kun harrastus loppuu? Täällä ainakin suurin osa pikkukoululaisina jalkapallon, jääkiekon tms. aloittaneista lapsista lopettaa harrastuksen yläkouluikään mennessä. Eivät kaikki, mutta suurin osa. Mitä käy teini-iässä nuorelle, joka ei ole tottunut itse miettimään minkä tekeminen olisi kivaa eikä ole tottunut siihen, että se tekeminen pitää aloittaa itse (kukaan ei kuskaa autolla tiettyyn aikaan)? Entä jos vaihtoehtoisesti lapsi on pienenä oppinut vaikka itse piirtämään ilokseen, kulkemaan luonnossa muuten vain, on askarrellut, nikkaroinut tms.? Väitän, että näiden omatoimisten on paljon helpompi keksiä teininäkin mielekästä tekemistä. Muut ovat aika tyhjän päällä sen kanssa, että minun pitäisi nyt itse päättää ja saada aikaiseksi. No, onhan tämä kärjistys, paljon on ihan luonteestakin kiinni. 

Tämä on hyvä pointti. Ja tätä olisi mielenkiintoista pohtia enemmän. Suurin osahan tosiaan näistä "aktiiviharrastajalapsista" lopettaa harrastuksensa teini-iän tultua?

Tulee väistämättä mieleen onko nämä harrstusrumbat kaiken sen vaivan ja tulosten arvoisia?

Lapsuus on ainutlaatuinen ajanjakso ihmisen elämässä ja siellä rakennetaan perusta loppuelämälle. Mikä toimintamalli luo terveimmän ja tasapainoisimman lähtökohdan, sitä on hyvä kunkin meistä miettiä?

Aikuisten maailman tavoitteellisuus ja päämäärähakuisuus ei luo terveellistä kasvupohjaa lapsen elämään, sen pitäisi olla jokaiselle selviö.

Miten ihmeessä on selviö, että tavoitteellisuus ja päämäärähakuisuus eivät luo terveellistä kasvupohjaa?

Tämän maan isoimpia ongelmia on, että kukaan ei saisi missään elämänsä vaiheessa joutua tekemään yhtään mitään. Opettajat eivät saisi vaatia lapsilta oppimista koulussa, valtio ei saisi vaatia työttömiltä edes satunnaisen työhakemuksen kirjoittamista, jne jne. Suomi on ajamassa hyvin kovaa vauhtia itseään alas kielekkeeltä, koska kaikkien pitää saada kaikkea ilmaiseksi ja nyt vielä mammat tekevät parhaansa opettaakseen lapsilleen, että mitään ei kannata ikinä tavoitella, koska sen saa ilman vaivaakin. 

Jossain vaiheessa kansainväliset lainoittajat toteavat, että Suomelle ei kannata enää heittää pikavippejä ainakaan tällaisilla koroilla ja sitten ollaankin ihmeissään. 

Minusta on outoa että et ymmärrä edelleenkään pointtia. Joten ymmärrän hyvin tämän ajan ilmiön, jos suurella osalla vanhemmista on tuon sinun katsontakanta.

Yritän vääntää vielä rautalangasta.

Puhun sellaisesta tavoitteellisuudesta ja päämäärätietoisuudesta jossa ihminen ns "unohtaa" itsensä ja muut tarpeensa. Sellaisesta joka vallitsee yhteiskunnassamme ja sairastuttaa ja polttaa loppuun ihmisiä.

En puhu sellaisesta positiivisesta tavoitteellisuudesta joka lähtee persoonasta käsin, ilman ulkopuolisten asettamia vaatimuksia. Ja sellaisesta joka lisää hyvivointia ja tasapainottaa elämää.

Usko pois, näillä on ero.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Poikani on Sibeliusakatemiassa ja melkein kaikki sinne päässeet ovat aloittaneet soiton 4-6 vuotiaina. Oma poikakin aloitti 4v. Toinen poika harrasti pitkään motocrossia ja nyrkkeilyä ja voittikin molemmissa useasti. Hän aloitti ne 5 ja 6 vuotiaana.

Kumpikin on itse saanut valita harrastuksensa. Muistan seuranneeni heidän luonnollista mielenkiintoa jo syntymästä asti ja kannustanut itse kokeilemaan eri mielenkiintonsa lajeja. Näitä sitten jääneet harrastamaan. Motocross ja nyrkkeily jäi murrosiässä, mutta harrastaa nykyään paljon muuta urheilua.

Itse aloitin uinnin pienenä ja kilpailin piiritasolla 14-vuotiaaksi asti. Äiti ei muista aloitusikää, mutta valokuvien perusteella noin 5-6v. Se ei silloin 70-luvulla ollut tavanomaista ja silloin aloitusikä harrasteisiin oli korkeampi. Pääsin omaan uintiryhmään vasta tokalla ja silloinkin ryhmässä olin nuorin. Nykyään pääset jo vauvauinnista asti.

Pidän todella kyseenalaisena lapsen hyväksikäyttöjnä sitä, että lapsella on ohjattu harrastus 4-6 vuotiaana. Tuossa iässä pitäisi leikkiä vapaasti kavereiden kanssa.

Kait sä sentään tajuat, että joku 4-vuotiaiden jalkapallo on ihan puhdasta leikkimistä kavereiden kanssa. Ei se lapsen näkökulmasta eroa mitenkään siitä, että naapuruston vanhemmat sopivat, että nähdään tiistaisin ja torstaisin klo 17 lähileikkipuistossa porukalla. Niissä jalkapalloleikeissä on sitten vain pallo mukana. 

Oli miten oli, se on ajastettua aikuisten ohjaamaa toimintaa, jonka mielekkyyteen noin pieni lapsi ei edes pysty kantaa ottamaan.

Me pelasimme jalkapalloa silloin kun halusimme ja koskaan ei aikuisia tarvittu mihinkään. Ei naapurustossa vanhempien tarvitse sopia mitään.

Nyt puhut niin sanottua jaskaa. Vanhempina lapsina varmaan joo, mutta 4-vuotiailla se koko elämä on kyllä vanhempien aikatauluttamaa toimintaa. Eivät he (toivottavasti edes teidän kylällä) lähde itse kokoamaan futisjengejä kasaan. 

Asuin tuossa iässä aika suuressa kaupungissa ja minulla on kuvia jossa potkimme palloa leikkikentällä suunnilleen tuossa iässä. Jos muistan oikein meidät päästettiin leikkikentälle ja päätimme itse mitä teimme.

Se, että vanhempasi ovat päästäneet sinut taloyhtiön leikkipihalle silloin kuin siellä on muitakin lapsia ei vielä kerro kovin suuresta organisoitumisen tasosta. Toki ennen on ollut ennen ja lasten on annettu juosta vapaammin kuin tänä päivänä. Se, että onko nykyinen kehitys hyvä asia, on sitten ihan eri keskustelu.

En ymmärrä yhtään miksi lapsuuteen tarvitaan korkea organisoitumisen taso?

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole kilpailuhenkeä ollenkaan, enkä ole lapsiakaan usuttanut sellaisiin harrastuksiin joissa kilpaillaan (tai sellaisiin tasoryhmiin). Luulen että ne vanhemmat jotka lapsille hakevat kilpailullisen harrastuksen, oikeasti pitävät kilpailuhenkisyydestä vaikka usein muuta väittävät. Täytyyhän niiden siitä tykätä, jos lapsi sinne laitetaan?

Yksi boomer-ikäinen nainen kertoi kerran, oli kisaillut lentopallossa tms lastenlastensa kanssa ja piti sitä hyvänä, koska se "kehittää lasten kilpailuviettiä". En osannut sanoa mitään, koska minusta kilpailuvietti on yksi turhimmista asioista miksi liikuntaa kannattaa harrastaa. 

On jossain määrin ongelmallista, että monet korostavat tänä päivänä kasvatuksessaan nimenomaan kilpailullisuuden vähentämistä. Aikuisuudessa kaikki on kuitenkin loppujen lopuksi kilpailua ja mistä lapsen sitten pitäisi yht'äkkiä oppia ne hyvin kriittiset elämässä pärjäämisen taidot, jos niiltä on suojauduttu koko lapsuuden ajan. Opiskelupaikoista kilpaillaan, työpaikoista kilpaillaan, ylennyksistä kilpaillaan, asiakkaista kilpaillaan. Parhaat menestyvät parhaiten ja se on hyvä . Se ei tietenkään tarkoita samaa kuin itsekkyys. Esim. joukkuelajeissa opitaan hyvin konkreettisesti, että jokaisen yksilön pitää kehittää itsensä mahdollisimman hyväksi, mutta loppupeleissä se on täysin hyödytöntä, jos joukkue ei pelaa yhteen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Poikani on Sibeliusakatemiassa ja melkein kaikki sinne päässeet ovat aloittaneet soiton 4-6 vuotiaina. Oma poikakin aloitti 4v. Toinen poika harrasti pitkään motocrossia ja nyrkkeilyä ja voittikin molemmissa useasti. Hän aloitti ne 5 ja 6 vuotiaana.

Kumpikin on itse saanut valita harrastuksensa. Muistan seuranneeni heidän luonnollista mielenkiintoa jo syntymästä asti ja kannustanut itse kokeilemaan eri mielenkiintonsa lajeja. Näitä sitten jääneet harrastamaan. Motocross ja nyrkkeily jäi murrosiässä, mutta harrastaa nykyään paljon muuta urheilua.

Itse aloitin uinnin pienenä ja kilpailin piiritasolla 14-vuotiaaksi asti. Äiti ei muista aloitusikää, mutta valokuvien perusteella noin 5-6v. Se ei silloin 70-luvulla ollut tavanomaista ja silloin aloitusikä harrasteisiin oli korkeampi. Pääsin omaan uintiryhmään vasta tokalla ja silloinkin ryhmässä olin nuorin. Nykyään pääset jo vauvauinnista asti.

Pidän todella kyseenalaisena lapsen hyväksikäyttöjnä sitä, että lapsella on ohjattu harrastus 4-6 vuotiaana. Tuossa iässä pitäisi leikkiä vapaasti kavereiden kanssa.

Kait sä sentään tajuat, että joku 4-vuotiaiden jalkapallo on ihan puhdasta leikkimistä kavereiden kanssa. Ei se lapsen näkökulmasta eroa mitenkään siitä, että naapuruston vanhemmat sopivat, että nähdään tiistaisin ja torstaisin klo 17 lähileikkipuistossa porukalla. Niissä jalkapalloleikeissä on sitten vain pallo mukana. 

Oli miten oli, se on ajastettua aikuisten ohjaamaa toimintaa, jonka mielekkyyteen noin pieni lapsi ei edes pysty kantaa ottamaan.

Me pelasimme jalkapalloa silloin kun halusimme ja koskaan ei aikuisia tarvittu mihinkään. Ei naapurustossa vanhempien tarvitse sopia mitään.

Nyt puhut niin sanottua jaskaa. Vanhempina lapsina varmaan joo, mutta 4-vuotiailla se koko elämä on kyllä vanhempien aikatauluttamaa toimintaa. Eivät he (toivottavasti edes teidän kylällä) lähde itse kokoamaan futisjengejä kasaan. 

Asuin tuossa iässä aika suuressa kaupungissa ja minulla on kuvia jossa potkimme palloa leikkikentällä suunnilleen tuossa iässä. Jos muistan oikein meidät päästettiin leikkikentälle ja päätimme itse mitä teimme.

Se, että vanhempasi ovat päästäneet sinut taloyhtiön leikkipihalle silloin kuin siellä on muitakin lapsia ei vielä kerro kovin suuresta organisoitumisen tasosta. Toki ennen on ollut ennen ja lasten on annettu juosta vapaammin kuin tänä päivänä. Se, että onko nykyinen kehitys hyvä asia, on sitten ihan eri keskustelu.

En ymmärrä yhtään miksi lapsuuteen tarvitaan korkea organisoitumisen taso?

Ei ehkä kannata kommentoida yksittäistä lausetta, jos ei ole lukenut keskustelua, johon se kommentoi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Iso sääli on myös lasten saamattomuus pihaleikkien ja pihapelin suhteen. Ei ennen tarvittu valmentajia ja aikuisia ohjaamaan liikuntaa vaan liikuttiin ihan siitä liikkumisen ilosta.

Melkein kaikkia lajeja voi harjoitella ihan lasten kesken ilman aikuisia.

Juuri näin. Kaikkeen tarvitaan nykyään ohjattu treeni ja treeniaika. Omaehtoisesti ei kelpaa harrastaa, ei sitä kai edes harrastukseksi lasketa, jos hiihtää 6 kertaa viikossa, muttei käy erikseen TREENEISSÄ.

Äärimmäisen harva lapsi hiihtää itsenäisesti ilman minkään valmentajan ohjausta 6 kertaa viikossa. Ainakaan ilman, että vanhemmat sitten raahaisivat sinne ja toimisivat valmentajina. 

Miksi pitää aina kehitellä tällaisia ääriesimerkkejä, jotka eivät ole mitenkään kiinni todellisuudessa? Valitettava fakta on se, että tällä hetkellä 40 % viidesluokkalaisista on niin huonossa kunnossa, että se haittaa heidän selviytymistään päivittäisessä elämässä. Väittäisin, että näistä 40 prosentista suurin osa on niitä, joiden vanhemmat ovat juuri tuota mieltä, että miksi pitäisi olla maksaa treeneistä, kun lapsi voi liikkua ilmaiseksikin, mutta käytännössä hän ei sitten liiku. 

Miksi pitäisikään? Kukaan tervejärkinen aikuinenkaan ei treenaa 6 krt/ vkssa aktiivisesti, huom tervejärkinen!

On totta että lasten ylipaino ja huonokunto on lisääntynyt huolestuttavasti, mutta olen satavarmasti sitä mieltä, ettei syy ole siinä että heitä ei kuljeteta näissä treeneissä jatkuvasti.

Ongelmaan voisi olla syynä esim se että juurikin nämä vapaat pihaleikit ja lasten luontainen aktiivisuus on loppunut näiden ns "oikeiden" harrastusten myötä.

Eli lapsi joko harrastaa aktiivisesti ja on vapaa-ajat puhelimella/ pelikoneilla tai lapsi ei harrasta mitään ja on pelikoneilla/ puhelimella, välimuodot ovat vähentyneet. Jälkimmäinen ryhmä lihoo ja kunto heikkenee ja ensimmäinen ryhmä taas palaa todenäköisesti loppuun ja lopettaa harrastuksen jossain vaiheessa, jos/kun tavoitteet ovat ylisuuret. Lopputulos; molemmat ryhmät voivat huonosti.

Näin ollen "terve" ryhmä on enää marginaali, se ryhmä joka harrastaa halutessaan, liikkuu, ulkoilee ja leikkii säännöllisesti ja peli/puhelinajat ovat kontrollissa. Eli toisin sanoen nämä liian tavoitteelliset harrastukset ja niiden ihannointi on vienyt lapsilta liikkumisen ilon ja kuilu näiden eri tavalla liikkuvien ryhmien välille on kasvanut järkyttävästi.

Kukaan ei sanonut, että kenenkään pitäisi hiihtää kuusi kertaa viikossa. Kuten varmaan lukutaitoisena huomasit, arvostelin nimenomaan sen kirjoittajaa tuollaisten ääriesimerkkien käytöstä. 

Miten kuvittelet, että harrastusten vähentäminen liikunnallisilta lapsilta lisäisi liikkumattomien liikuntaa? En nyt ihan pysty hahmottamaan tätä. Kuvitteletko siis, että ne lapset, jotka tällä hetkellä viettävät kaiken aikansa ruudulla ja joilla olisi kaikki aika maailmassa pelata pihapelejä, innostuisi niistä taianomaisesti, jos vain enemmän liikkuvilta kiellettäisiin harrastaminen?

Vai onko sinulla vain perus sosiaalidemokraattinen lähestymistapa, eli koska keneltäkään ei voi vaatia mitään, tasa-arvo saavutetaan estämällä liikkuminen kaikilta ja sitten ollaan onnellisia, kun kaikki ovat tasapuolisesti yhtä huonossa kunnossa. 

Huomaan että taidat kuulua juuri näihin vanhempiin jotka roudaavat lapsiaan harrastuksissa illat pitkät, unelmana saada se oma teemuselänne sinne omaan kotiin tuomaan kultaa ja kunniaa.

Et ymmärrä alkuunkaan pointtiani, joko tahallasi tai sitten meillä on kertakaikkisen eri lähestymistapa asiaan.

Pointtini oli siinä että lasten päähän iskosestaan jo pienenä että hyvä harrastus tai harrastus ylipäänsä on sellainen johon kuskataan ja jota ohjaa joku tavoitteellinen aikuinen.

Ei näillä lapsilla ymmärrettävästi jää aikaa ja energiaa pihaleikkeihin ja peleihin, mutta vanhemmat vakuuttelevat että näin on hyvä. Tottakai lapsi kasvaa silloin siinä ajatuksessa mihin viittasin, eli vain tavoitteelinen harrastus on harrastus. Se on lasten keskuudessakin jo statussymboli, puhumattakaan aikuisten.

Huom, myös ne liikkumattomat lapset kasvavat tähän ajatukseen, koska se ajatus on lasten keskuudessa ja kyllä, väitän että tämä myös vaikuttaa siihen että ns vapaalle ja ohjaamattomalle harrastustoiminnalle ei jää mahdollisuuksia, niin kuin aikana ennen "oikeita" harrastuksia.

Lasten tarve ja kyky lähteä liikkeelle ja aktivoitua ryhmäpeleihin ja leikkeihin lähtee lapsen sisäisestä ja luontaisesta tarpeesta olla aktiivinen ja hakeutua ikätoverien seuraan, se perustuu myös siihen että vapaa-aikaa on tarpeeksi ja sitä ei ole ohjeilmoitu liiaksi.

Tähän ei ole enää heillä samaa mallia kuin aikana ennen harrastusrumbia.

Kyllä ne on aikuiset, jotka tämän sairastuttavan maailman on heille luoneet.

Olen tavannut läheltä lapsia; joilla on kyllä harrastuksia lähes joka illalle, mutta ovat silti ylipainoisia ja viettävät lähes kaiken harrastuksettoman ajan pelikoneilla. Mistä tämä mielestäsi johtuu?

Tämä oli hyvä kirjoitus ja avaa näkymän yhteen isoon ongelmaan, jota ei juuri ole vielä sivuttu tässä keskustelussa: mitä tapahtuu, kun harrastus loppuu? Täällä ainakin suurin osa pikkukoululaisina jalkapallon, jääkiekon tms. aloittaneista lapsista lopettaa harrastuksen yläkouluikään mennessä. Eivät kaikki, mutta suurin osa. Mitä käy teini-iässä nuorelle, joka ei ole tottunut itse miettimään minkä tekeminen olisi kivaa eikä ole tottunut siihen, että se tekeminen pitää aloittaa itse (kukaan ei kuskaa autolla tiettyyn aikaan)? Entä jos vaihtoehtoisesti lapsi on pienenä oppinut vaikka itse piirtämään ilokseen, kulkemaan luonnossa muuten vain, on askarrellut, nikkaroinut tms.? Väitän, että näiden omatoimisten on paljon helpompi keksiä teininäkin mielekästä tekemistä. Muut ovat aika tyhjän päällä sen kanssa, että minun pitäisi nyt itse päättää ja saada aikaiseksi. No, onhan tämä kärjistys, paljon on ihan luonteestakin kiinni. 

Tämä on hyvä pointti. Ja tätä olisi mielenkiintoista pohtia enemmän. Suurin osahan tosiaan näistä "aktiiviharrastajalapsista" lopettaa harrastuksensa teini-iän tultua?

Tulee väistämättä mieleen onko nämä harrstusrumbat kaiken sen vaivan ja tulosten arvoisia?

Lapsuus on ainutlaatuinen ajanjakso ihmisen elämässä ja siellä rakennetaan perusta loppuelämälle. Mikä toimintamalli luo terveimmän ja tasapainoisimman lähtökohdan, sitä on hyvä kunkin meistä miettiä?

Aikuisten maailman tavoitteellisuus ja päämäärähakuisuus ei luo terveellistä kasvupohjaa lapsen elämään, sen pitäisi olla jokaiselle selviö.

Miten ihmeessä on selviö, että tavoitteellisuus ja päämäärähakuisuus eivät luo terveellistä kasvupohjaa?

Tämän maan isoimpia ongelmia on, että kukaan ei saisi missään elämänsä vaiheessa joutua tekemään yhtään mitään. Opettajat eivät saisi vaatia lapsilta oppimista koulussa, valtio ei saisi vaatia työttömiltä edes satunnaisen työhakemuksen kirjoittamista, jne jne. Suomi on ajamassa hyvin kovaa vauhtia itseään alas kielekkeeltä, koska kaikkien pitää saada kaikkea ilmaiseksi ja nyt vielä mammat tekevät parhaansa opettaakseen lapsilleen, että mitään ei kannata ikinä tavoitella, koska sen saa ilman vaivaakin. 

Jossain vaiheessa kansainväliset lainoittajat toteavat, että Suomelle ei kannata enää heittää pikavippejä ainakaan tällaisilla koroilla ja sitten ollaankin ihmeissään. 

Tuntuu, että harrastukset ovat ainoita paikkoja, joissa lapsilta tänä päivänä vielä vaaditaan jotain. Kun valmentaja puhuu, muut pitävät suunsa kiinni. Kun määrätään harjoitus, se tehdään eikä häröillä. Ei kouluissa tunnu olevan enää tällaisia vaatimuksia. Lisäksi ainakin alakoulussa vaatimustaso on niin alhainen, että ainakaan meidän lapset eivät kyllä joudu juurikaan siihen panostamaan, että kokeista tippuu ysejä ja kymppejä, mutta treeneissä on mukana parempia lapsia ja heidän korkeampi taitotaso kannustaa meidänkin lapsia yrittämään enemmän.

Ei minulle ole ainakaan jäänyt sellainen kuva, että lapset nauttisivat jotenkin treeneistä vähemmän kun kaikki tietävät mitä pitää tehdä ja he tekevät niitä harjoituksia yhdessä sen sijaan, että jokainen kikkailisi jotain omiaan sen kaksi tuntia siellä.

Minä myös vein ekaluokkalaisen viulutunneille osin siksi, että koulussa on niin helppoa tuommoiselle tunnolliselle, lahjakkaalle lapselle joka on osannut lukea ja laskea jo ennen eskaria. Suurempi syy toki oli se, että lapsi itse halusi oppia soittamaan ja oli pyydellyt soittotunteja jo pitkään. Nyt toivoo pääsevänsä myös balettiin, kai se täytyy jaksaa kuskata kun lapsi sitä tahtoo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Iso sääli on myös lasten saamattomuus pihaleikkien ja pihapelin suhteen. Ei ennen tarvittu valmentajia ja aikuisia ohjaamaan liikuntaa vaan liikuttiin ihan siitä liikkumisen ilosta.

Melkein kaikkia lajeja voi harjoitella ihan lasten kesken ilman aikuisia.

Juuri näin. Kaikkeen tarvitaan nykyään ohjattu treeni ja treeniaika. Omaehtoisesti ei kelpaa harrastaa, ei sitä kai edes harrastukseksi lasketa, jos hiihtää 6 kertaa viikossa, muttei käy erikseen TREENEISSÄ.

Äärimmäisen harva lapsi hiihtää itsenäisesti ilman minkään valmentajan ohjausta 6 kertaa viikossa. Ainakaan ilman, että vanhemmat sitten raahaisivat sinne ja toimisivat valmentajina. 

Miksi pitää aina kehitellä tällaisia ääriesimerkkejä, jotka eivät ole mitenkään kiinni todellisuudessa? Valitettava fakta on se, että tällä hetkellä 40 % viidesluokkalaisista on niin huonossa kunnossa, että se haittaa heidän selviytymistään päivittäisessä elämässä. Väittäisin, että näistä 40 prosentista suurin osa on niitä, joiden vanhemmat ovat juuri tuota mieltä, että miksi pitäisi olla maksaa treeneistä, kun lapsi voi liikkua ilmaiseksikin, mutta käytännössä hän ei sitten liiku. 

Miksi pitäisikään? Kukaan tervejärkinen aikuinenkaan ei treenaa 6 krt/ vkssa aktiivisesti, huom tervejärkinen!

On totta että lasten ylipaino ja huonokunto on lisääntynyt huolestuttavasti, mutta olen satavarmasti sitä mieltä, ettei syy ole siinä että heitä ei kuljeteta näissä treeneissä jatkuvasti.

Ongelmaan voisi olla syynä esim se että juurikin nämä vapaat pihaleikit ja lasten luontainen aktiivisuus on loppunut näiden ns "oikeiden" harrastusten myötä.

Eli lapsi joko harrastaa aktiivisesti ja on vapaa-ajat puhelimella/ pelikoneilla tai lapsi ei harrasta mitään ja on pelikoneilla/ puhelimella, välimuodot ovat vähentyneet. Jälkimmäinen ryhmä lihoo ja kunto heikkenee ja ensimmäinen ryhmä taas palaa todenäköisesti loppuun ja lopettaa harrastuksen jossain vaiheessa, jos/kun tavoitteet ovat ylisuuret. Lopputulos; molemmat ryhmät voivat huonosti.

Näin ollen "terve" ryhmä on enää marginaali, se ryhmä joka harrastaa halutessaan, liikkuu, ulkoilee ja leikkii säännöllisesti ja peli/puhelinajat ovat kontrollissa. Eli toisin sanoen nämä liian tavoitteelliset harrastukset ja niiden ihannointi on vienyt lapsilta liikkumisen ilon ja kuilu näiden eri tavalla liikkuvien ryhmien välille on kasvanut järkyttävästi.

Kukaan ei sanonut, että kenenkään pitäisi hiihtää kuusi kertaa viikossa. Kuten varmaan lukutaitoisena huomasit, arvostelin nimenomaan sen kirjoittajaa tuollaisten ääriesimerkkien käytöstä. 

Miten kuvittelet, että harrastusten vähentäminen liikunnallisilta lapsilta lisäisi liikkumattomien liikuntaa? En nyt ihan pysty hahmottamaan tätä. Kuvitteletko siis, että ne lapset, jotka tällä hetkellä viettävät kaiken aikansa ruudulla ja joilla olisi kaikki aika maailmassa pelata pihapelejä, innostuisi niistä taianomaisesti, jos vain enemmän liikkuvilta kiellettäisiin harrastaminen?

Vai onko sinulla vain perus sosiaalidemokraattinen lähestymistapa, eli koska keneltäkään ei voi vaatia mitään, tasa-arvo saavutetaan estämällä liikkuminen kaikilta ja sitten ollaan onnellisia, kun kaikki ovat tasapuolisesti yhtä huonossa kunnossa. 

Huomaan että taidat kuulua juuri näihin vanhempiin jotka roudaavat lapsiaan harrastuksissa illat pitkät, unelmana saada se oma teemuselänne sinne omaan kotiin tuomaan kultaa ja kunniaa.

Et ymmärrä alkuunkaan pointtiani, joko tahallasi tai sitten meillä on kertakaikkisen eri lähestymistapa asiaan.

Pointtini oli siinä että lasten päähän iskosestaan jo pienenä että hyvä harrastus tai harrastus ylipäänsä on sellainen johon kuskataan ja jota ohjaa joku tavoitteellinen aikuinen.

Ei näillä lapsilla ymmärrettävästi jää aikaa ja energiaa pihaleikkeihin ja peleihin, mutta vanhemmat vakuuttelevat että näin on hyvä. Tottakai lapsi kasvaa silloin siinä ajatuksessa mihin viittasin, eli vain tavoitteelinen harrastus on harrastus. Se on lasten keskuudessakin jo statussymboli, puhumattakaan aikuisten.

Huom, myös ne liikkumattomat lapset kasvavat tähän ajatukseen, koska se ajatus on lasten keskuudessa ja kyllä, väitän että tämä myös vaikuttaa siihen että ns vapaalle ja ohjaamattomalle harrastustoiminnalle ei jää mahdollisuuksia, niin kuin aikana ennen "oikeita" harrastuksia.

Lasten tarve ja kyky lähteä liikkeelle ja aktivoitua ryhmäpeleihin ja leikkeihin lähtee lapsen sisäisestä ja luontaisesta tarpeesta olla aktiivinen ja hakeutua ikätoverien seuraan, se perustuu myös siihen että vapaa-aikaa on tarpeeksi ja sitä ei ole ohjeilmoitu liiaksi.

Tähän ei ole enää heillä samaa mallia kuin aikana ennen harrastusrumbia.

Kyllä ne on aikuiset, jotka tämän sairastuttavan maailman on heille luoneet.

Olen tavannut läheltä lapsia; joilla on kyllä harrastuksia lähes joka illalle, mutta ovat silti ylipainoisia ja viettävät lähes kaiken harrastuksettoman ajan pelikoneilla. Mistä tämä mielestäsi johtuu?

Tämä oli hyvä kirjoitus ja avaa näkymän yhteen isoon ongelmaan, jota ei juuri ole vielä sivuttu tässä keskustelussa: mitä tapahtuu, kun harrastus loppuu? Täällä ainakin suurin osa pikkukoululaisina jalkapallon, jääkiekon tms. aloittaneista lapsista lopettaa harrastuksen yläkouluikään mennessä. Eivät kaikki, mutta suurin osa. Mitä käy teini-iässä nuorelle, joka ei ole tottunut itse miettimään minkä tekeminen olisi kivaa eikä ole tottunut siihen, että se tekeminen pitää aloittaa itse (kukaan ei kuskaa autolla tiettyyn aikaan)? Entä jos vaihtoehtoisesti lapsi on pienenä oppinut vaikka itse piirtämään ilokseen, kulkemaan luonnossa muuten vain, on askarrellut, nikkaroinut tms.? Väitän, että näiden omatoimisten on paljon helpompi keksiä teininäkin mielekästä tekemistä. Muut ovat aika tyhjän päällä sen kanssa, että minun pitäisi nyt itse päättää ja saada aikaiseksi. No, onhan tämä kärjistys, paljon on ihan luonteestakin kiinni. 

Tämä on hyvä pointti. Ja tätä olisi mielenkiintoista pohtia enemmän. Suurin osahan tosiaan näistä "aktiiviharrastajalapsista" lopettaa harrastuksensa teini-iän tultua?

Tulee väistämättä mieleen onko nämä harrstusrumbat kaiken sen vaivan ja tulosten arvoisia?

Lapsuus on ainutlaatuinen ajanjakso ihmisen elämässä ja siellä rakennetaan perusta loppuelämälle. Mikä toimintamalli luo terveimmän ja tasapainoisimman lähtökohdan, sitä on hyvä kunkin meistä miettiä?

Aikuisten maailman tavoitteellisuus ja päämäärähakuisuus ei luo terveellistä kasvupohjaa lapsen elämään, sen pitäisi olla jokaiselle selviö.

Miten ihmeessä on selviö, että tavoitteellisuus ja päämäärähakuisuus eivät luo terveellistä kasvupohjaa?

Tämän maan isoimpia ongelmia on, että kukaan ei saisi missään elämänsä vaiheessa joutua tekemään yhtään mitään. Opettajat eivät saisi vaatia lapsilta oppimista koulussa, valtio ei saisi vaatia työttömiltä edes satunnaisen työhakemuksen kirjoittamista, jne jne. Suomi on ajamassa hyvin kovaa vauhtia itseään alas kielekkeeltä, koska kaikkien pitää saada kaikkea ilmaiseksi ja nyt vielä mammat tekevät parhaansa opettaakseen lapsilleen, että mitään ei kannata ikinä tavoitella, koska sen saa ilman vaivaakin. 

Jossain vaiheessa kansainväliset lainoittajat toteavat, että Suomelle ei kannata enää heittää pikavippejä ainakaan tällaisilla koroilla ja sitten ollaankin ihmeissään. 

Minusta on outoa että et ymmärrä edelleenkään pointtia. Joten ymmärrän hyvin tämän ajan ilmiön, jos suurella osalla vanhemmista on tuon sinun katsontakanta.

Yritän vääntää vielä rautalangasta.

Puhun sellaisesta tavoitteellisuudesta ja päämäärätietoisuudesta jossa ihminen ns "unohtaa" itsensä ja muut tarpeensa. Sellaisesta joka vallitsee yhteiskunnassamme ja sairastuttaa ja polttaa loppuun ihmisiä.

En puhu sellaisesta positiivisesta tavoitteellisuudesta joka lähtee persoonasta käsin, ilman ulkopuolisten asettamia vaatimuksia. Ja sellaisesta joka lisää hyvivointia ja tasapainottaa elämää.

Usko pois, näillä on ero.

No mitenköhän se, että lapset käy vähän jauhamassa jalkapalloa saa heidät "unohtamaan itsensä" ja sairastuttaa ja polttaa heidät loppuun. Sulla on nyt selkeästi jotain liikuntatraumoja ja yrität kasata ties minkälaisia olkiukkoja estääksesi lapsia liikkumasta. Onnea vain valitsemallesi tielle. Kannattaisi ehkä käydä juttelemassa jollekin. 

Vierailija kirjoitti:

Jos lapset suorittaa koulussa yhdeksän ja kympin tasoisesti, miksi heidän pitää suorittaa vapaa-ajallakin ja pyrkiä parempaan kun eivät ole parhaita?

Kuulostaa minusta varmalta tieltä mielenterveysongelmiin.

Kaikille lapsille se ysin ja kympin tasoon pääseminen ei vaadi erityistä suorittamista. Tekee ihan hyvää oppia myös haastamaan itseään. Liika on tietenkin liikaa, eikä vanhempi saa painostaa lasta suorittamaan, mutta miksi se on väärin jos lapset sitä haluaa? Itselle olisi ainakin tehnyt hyvää joku tavoitteellinen harrastus jo pienestä, kun koulun eteen ei tarvinnut tehdä juuri mitään ennen lukiota.

Vierailija kirjoitti:

Jos lapset suorittaa koulussa yhdeksän ja kympin tasoisesti, miksi heidän pitää suorittaa vapaa-ajallakin ja pyrkiä parempaan kun eivät ole parhaita?

Kuulostaa minusta varmalta tieltä mielenterveysongelmiin.

Jos ne ysit ja kympit tulevat suunnilleen itsestään ilman, että lapsen tarvitsee tehdä niiden eteen muuta kuin kuunnella tunnilla, mitä opettaja sanoo, voi olla ihan hyvä saada kokemusta jostain, jossa joutuu vähän ponnistelemaan saavuttaakseen jotain. Toki kohtuullisessa määrin.

Vierailija kirjoitti:

Jos lapset suorittaa koulussa yhdeksän ja kympin tasoisesti, miksi heidän pitää suorittaa vapaa-ajallakin ja pyrkiä parempaan kun eivät ole parhaita?

Kuulostaa minusta varmalta tieltä mielenterveysongelmiin.

He eivät todellakaan "suorita" koulua kympin arvoisesti. Kirjat on hukassa ja läksyt tekemättä yms aina ajoittain. Vaatimustaso on vain niin matala, että tuollaiset perusfiksut lapset nyt saavat sellaisia arvosanoja mitättömällä vaivalla. 

He urheilevat, koska he haluavat urheilla. Ilmoitimme lapsille, että jokin liikunnallinen harrastus pitää olla olla. Se voi olla joko ohjattua, itsenäistä tai vanhempien kanssa ja saa olla kilpailullista tai höntsää. Toinen valitsi ohjatun kilpailullisen ja toinen sitten pari ohjattua vähän vähemmän tavoitteellista harrastusta. 

Jos tuo on varma tie mielenterveysongelmiin, niin selvä.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole kilpailuhenkeä ollenkaan, enkä ole lapsiakaan usuttanut sellaisiin harrastuksiin joissa kilpaillaan (tai sellaisiin tasoryhmiin). Luulen että ne vanhemmat jotka lapsille hakevat kilpailullisen harrastuksen, oikeasti pitävät kilpailuhenkisyydestä vaikka usein muuta väittävät. Täytyyhän niiden siitä tykätä, jos lapsi sinne laitetaan?

Yksi boomer-ikäinen nainen kertoi kerran, oli kisaillut lentopallossa tms lastenlastensa kanssa ja piti sitä hyvänä, koska se "kehittää lasten kilpailuviettiä". En osannut sanoa mitään, koska minusta kilpailuvietti on yksi turhimmista asioista miksi liikuntaa kannattaa harrastaa. 

On jossain määrin ongelmallista, että monet korostavat tänä päivänä kasvatuksessaan nimenomaan kilpailullisuuden vähentämistä. Aikuisuudessa kaikki on kuitenkin loppujen lopuksi kilpailua ja mistä lapsen sitten pitäisi yht'äkkiä oppia ne hyvin kriittiset elämässä pärjäämisen taidot, jos niiltä on suojauduttu koko lapsuuden ajan. Opiskelupaikoista kilpaillaan, työpaikoista kilpaillaan, ylennyksistä kilpaillaan, asiakkaista kilpaillaan. Parhaat menestyvät parhaiten ja se on hyvä . Se ei tietenkään tarkoita samaa kuin itsekkyys. Esim. joukkuelajeissa opitaan hyvin konkreettisesti, että jokaisen yksilön pitää kehittää itsensä mahdollisimman hyväksi, mutta loppupeleissä se on täysin hyödytöntä, jos joukkue ei pelaa yhteen. 

En ole koskaan pitänyt kilpailemisesta tai osallistunut siihen lapsena tai nuoruudessa. Olen pärjännyt ihan hyvin aikuisuuden työelämä-kilpailussa.

Kilpailu lapsuudessa ja urheilussa näyttäytyi minulle leikkinä, jota pidän turhana touhuna, mutta työelämässä olen aina tavoitellut asioita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Iso sääli on myös lasten saamattomuus pihaleikkien ja pihapelin suhteen. Ei ennen tarvittu valmentajia ja aikuisia ohjaamaan liikuntaa vaan liikuttiin ihan siitä liikkumisen ilosta.

Melkein kaikkia lajeja voi harjoitella ihan lasten kesken ilman aikuisia.

Juuri näin. Kaikkeen tarvitaan nykyään ohjattu treeni ja treeniaika. Omaehtoisesti ei kelpaa harrastaa, ei sitä kai edes harrastukseksi lasketa, jos hiihtää 6 kertaa viikossa, muttei käy erikseen TREENEISSÄ.

Äärimmäisen harva lapsi hiihtää itsenäisesti ilman minkään valmentajan ohjausta 6 kertaa viikossa. Ainakaan ilman, että vanhemmat sitten raahaisivat sinne ja toimisivat valmentajina. 

Miksi pitää aina kehitellä tällaisia ääriesimerkkejä, jotka eivät ole mitenkään kiinni todellisuudessa? Valitettava fakta on se, että tällä hetkellä 40 % viidesluokkalaisista on niin huonossa kunnossa, että se haittaa heidän selviytymistään päivittäisessä elämässä. Väittäisin, että näistä 40 prosentista suurin osa on niitä, joiden vanhemmat ovat juuri tuota mieltä, että miksi pitäisi olla maksaa treeneistä, kun lapsi voi liikkua ilmaiseksikin, mutta käytännössä hän ei sitten liiku. 

Miksi pitäisikään? Kukaan tervejärkinen aikuinenkaan ei treenaa 6 krt/ vkssa aktiivisesti, huom tervejärkinen!

On totta että lasten ylipaino ja huonokunto on lisääntynyt huolestuttavasti, mutta olen satavarmasti sitä mieltä, ettei syy ole siinä että heitä ei kuljeteta näissä treeneissä jatkuvasti.

Ongelmaan voisi olla syynä esim se että juurikin nämä vapaat pihaleikit ja lasten luontainen aktiivisuus on loppunut näiden ns "oikeiden" harrastusten myötä.

Eli lapsi joko harrastaa aktiivisesti ja on vapaa-ajat puhelimella/ pelikoneilla tai lapsi ei harrasta mitään ja on pelikoneilla/ puhelimella, välimuodot ovat vähentyneet. Jälkimmäinen ryhmä lihoo ja kunto heikkenee ja ensimmäinen ryhmä taas palaa todenäköisesti loppuun ja lopettaa harrastuksen jossain vaiheessa, jos/kun tavoitteet ovat ylisuuret. Lopputulos; molemmat ryhmät voivat huonosti.

Näin ollen "terve" ryhmä on enää marginaali, se ryhmä joka harrastaa halutessaan, liikkuu, ulkoilee ja leikkii säännöllisesti ja peli/puhelinajat ovat kontrollissa. Eli toisin sanoen nämä liian tavoitteelliset harrastukset ja niiden ihannointi on vienyt lapsilta liikkumisen ilon ja kuilu näiden eri tavalla liikkuvien ryhmien välille on kasvanut järkyttävästi.

Kukaan ei sanonut, että kenenkään pitäisi hiihtää kuusi kertaa viikossa. Kuten varmaan lukutaitoisena huomasit, arvostelin nimenomaan sen kirjoittajaa tuollaisten ääriesimerkkien käytöstä. 

Miten kuvittelet, että harrastusten vähentäminen liikunnallisilta lapsilta lisäisi liikkumattomien liikuntaa? En nyt ihan pysty hahmottamaan tätä. Kuvitteletko siis, että ne lapset, jotka tällä hetkellä viettävät kaiken aikansa ruudulla ja joilla olisi kaikki aika maailmassa pelata pihapelejä, innostuisi niistä taianomaisesti, jos vain enemmän liikkuvilta kiellettäisiin harrastaminen?

Vai onko sinulla vain perus sosiaalidemokraattinen lähestymistapa, eli koska keneltäkään ei voi vaatia mitään, tasa-arvo saavutetaan estämällä liikkuminen kaikilta ja sitten ollaan onnellisia, kun kaikki ovat tasapuolisesti yhtä huonossa kunnossa. 

Huomaan että taidat kuulua juuri näihin vanhempiin jotka roudaavat lapsiaan harrastuksissa illat pitkät, unelmana saada se oma teemuselänne sinne omaan kotiin tuomaan kultaa ja kunniaa.

Et ymmärrä alkuunkaan pointtiani, joko tahallasi tai sitten meillä on kertakaikkisen eri lähestymistapa asiaan.

Pointtini oli siinä että lasten päähän iskosestaan jo pienenä että hyvä harrastus tai harrastus ylipäänsä on sellainen johon kuskataan ja jota ohjaa joku tavoitteellinen aikuinen.

Ei näillä lapsilla ymmärrettävästi jää aikaa ja energiaa pihaleikkeihin ja peleihin, mutta vanhemmat vakuuttelevat että näin on hyvä. Tottakai lapsi kasvaa silloin siinä ajatuksessa mihin viittasin, eli vain tavoitteelinen harrastus on harrastus. Se on lasten keskuudessakin jo statussymboli, puhumattakaan aikuisten.

Huom, myös ne liikkumattomat lapset kasvavat tähän ajatukseen, koska se ajatus on lasten keskuudessa ja kyllä, väitän että tämä myös vaikuttaa siihen että ns vapaalle ja ohjaamattomalle harrastustoiminnalle ei jää mahdollisuuksia, niin kuin aikana ennen "oikeita" harrastuksia.

Lasten tarve ja kyky lähteä liikkeelle ja aktivoitua ryhmäpeleihin ja leikkeihin lähtee lapsen sisäisestä ja luontaisesta tarpeesta olla aktiivinen ja hakeutua ikätoverien seuraan, se perustuu myös siihen että vapaa-aikaa on tarpeeksi ja sitä ei ole ohjeilmoitu liiaksi.

Tähän ei ole enää heillä samaa mallia kuin aikana ennen harrastusrumbia.

Kyllä ne on aikuiset, jotka tämän sairastuttavan maailman on heille luoneet.

Olen tavannut läheltä lapsia; joilla on kyllä harrastuksia lähes joka illalle, mutta ovat silti ylipainoisia ja viettävät lähes kaiken harrastuksettoman ajan pelikoneilla. Mistä tämä mielestäsi johtuu?

Tämä oli hyvä kirjoitus ja avaa näkymän yhteen isoon ongelmaan, jota ei juuri ole vielä sivuttu tässä keskustelussa: mitä tapahtuu, kun harrastus loppuu? Täällä ainakin suurin osa pikkukoululaisina jalkapallon, jääkiekon tms. aloittaneista lapsista lopettaa harrastuksen yläkouluikään mennessä. Eivät kaikki, mutta suurin osa. Mitä käy teini-iässä nuorelle, joka ei ole tottunut itse miettimään minkä tekeminen olisi kivaa eikä ole tottunut siihen, että se tekeminen pitää aloittaa itse (kukaan ei kuskaa autolla tiettyyn aikaan)? Entä jos vaihtoehtoisesti lapsi on pienenä oppinut vaikka itse piirtämään ilokseen, kulkemaan luonnossa muuten vain, on askarrellut, nikkaroinut tms.? Väitän, että näiden omatoimisten on paljon helpompi keksiä teininäkin mielekästä tekemistä. Muut ovat aika tyhjän päällä sen kanssa, että minun pitäisi nyt itse päättää ja saada aikaiseksi. No, onhan tämä kärjistys, paljon on ihan luonteestakin kiinni. 

Tämä on hyvä pointti. Ja tätä olisi mielenkiintoista pohtia enemmän. Suurin osahan tosiaan näistä "aktiiviharrastajalapsista" lopettaa harrastuksensa teini-iän tultua?

Tulee väistämättä mieleen onko nämä harrstusrumbat kaiken sen vaivan ja tulosten arvoisia?

Lapsuus on ainutlaatuinen ajanjakso ihmisen elämässä ja siellä rakennetaan perusta loppuelämälle. Mikä toimintamalli luo terveimmän ja tasapainoisimman lähtökohdan, sitä on hyvä kunkin meistä miettiä?

Aikuisten maailman tavoitteellisuus ja päämäärähakuisuus ei luo terveellistä kasvupohjaa lapsen elämään, sen pitäisi olla jokaiselle selviö.

Miten ihmeessä on selviö, että tavoitteellisuus ja päämäärähakuisuus eivät luo terveellistä kasvupohjaa?

Tämän maan isoimpia ongelmia on, että kukaan ei saisi missään elämänsä vaiheessa joutua tekemään yhtään mitään. Opettajat eivät saisi vaatia lapsilta oppimista koulussa, valtio ei saisi vaatia työttömiltä edes satunnaisen työhakemuksen kirjoittamista, jne jne. Suomi on ajamassa hyvin kovaa vauhtia itseään alas kielekkeeltä, koska kaikkien pitää saada kaikkea ilmaiseksi ja nyt vielä mammat tekevät parhaansa opettaakseen lapsilleen, että mitään ei kannata ikinä tavoitella, koska sen saa ilman vaivaakin. 

Jossain vaiheessa kansainväliset lainoittajat toteavat, että Suomelle ei kannata enää heittää pikavippejä ainakaan tällaisilla koroilla ja sitten ollaankin ihmeissään. 

Olen syntynyt 70-luvulla ja käynyt kouluni suomalaisen peruskoulun kulta-aikaan, jolloin koulussa opittiinkin eli voisi sanoa sen olleen tuloksellista. No paljonko asetimme tavoitteita peruskoulussa? Emme lainkaan. Koulua käytiin ja opettajia toteltiin itsestäänselvyytenä eli myös läksyt tehtiin ja kokeisiin luettiin. Työtä piti tehdä, mutta määrät olivat järkeviä ja aina pyrittiin kutakuinkin parhaaseen, mutta ei sitä oikeastaan ajateltu. Aikuiset tiesivät mitä tehdään, eikä meidän tarvinnut asettaa koulussa tavoitteita. Vapaa-aika oli vapaata leikkiä, lukemista, kavereiden kanssa pelailua ym. Se oli aika huoletonta. Meistä taisi tulla ihan normaaleja ihmisiä ilman mitään tavoitteiden asettamista. Jossain vaiheessa sitä toki kannattaa alkaa harjoitella (ja siihen pitäisikin Suomessa panostaa), mutta on ihan höpöhöpöä, että jonkun viisivuotiaan pitäisi ajatella tavoitteita ja kehittymistä harrastuksen aloittaessaan (koska myöhemmin se on myöhäistä). 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Iso sääli on myös lasten saamattomuus pihaleikkien ja pihapelin suhteen. Ei ennen tarvittu valmentajia ja aikuisia ohjaamaan liikuntaa vaan liikuttiin ihan siitä liikkumisen ilosta.

Melkein kaikkia lajeja voi harjoitella ihan lasten kesken ilman aikuisia.

Juuri näin. Kaikkeen tarvitaan nykyään ohjattu treeni ja treeniaika. Omaehtoisesti ei kelpaa harrastaa, ei sitä kai edes harrastukseksi lasketa, jos hiihtää 6 kertaa viikossa, muttei käy erikseen TREENEISSÄ.

Äärimmäisen harva lapsi hiihtää itsenäisesti ilman minkään valmentajan ohjausta 6 kertaa viikossa. Ainakaan ilman, että vanhemmat sitten raahaisivat sinne ja toimisivat valmentajina. 

Miksi pitää aina kehitellä tällaisia ääriesimerkkejä, jotka eivät ole mitenkään kiinni todellisuudessa? Valitettava fakta on se, että tällä hetkellä 40 % viidesluokkalaisista on niin huonossa kunnossa, että se haittaa heidän selviytymistään päivittäisessä elämässä. Väittäisin, että näistä 40 prosentista suurin osa on niitä, joiden vanhemmat ovat juuri tuota mieltä, että miksi pitäisi olla maksaa treeneistä, kun lapsi voi liikkua ilmaiseksikin, mutta käytännössä hän ei sitten liiku. 

Miksi pitäisikään? Kukaan tervejärkinen aikuinenkaan ei treenaa 6 krt/ vkssa aktiivisesti, huom tervejärkinen!

On totta että lasten ylipaino ja huonokunto on lisääntynyt huolestuttavasti, mutta olen satavarmasti sitä mieltä, ettei syy ole siinä että heitä ei kuljeteta näissä treeneissä jatkuvasti.

Ongelmaan voisi olla syynä esim se että juurikin nämä vapaat pihaleikit ja lasten luontainen aktiivisuus on loppunut näiden ns "oikeiden" harrastusten myötä.

Eli lapsi joko harrastaa aktiivisesti ja on vapaa-ajat puhelimella/ pelikoneilla tai lapsi ei harrasta mitään ja on pelikoneilla/ puhelimella, välimuodot ovat vähentyneet. Jälkimmäinen ryhmä lihoo ja kunto heikkenee ja ensimmäinen ryhmä taas palaa todenäköisesti loppuun ja lopettaa harrastuksen jossain vaiheessa, jos/kun tavoitteet ovat ylisuuret. Lopputulos; molemmat ryhmät voivat huonosti.

Näin ollen "terve" ryhmä on enää marginaali, se ryhmä joka harrastaa halutessaan, liikkuu, ulkoilee ja leikkii säännöllisesti ja peli/puhelinajat ovat kontrollissa. Eli toisin sanoen nämä liian tavoitteelliset harrastukset ja niiden ihannointi on vienyt lapsilta liikkumisen ilon ja kuilu näiden eri tavalla liikkuvien ryhmien välille on kasvanut järkyttävästi.

Kukaan ei sanonut, että kenenkään pitäisi hiihtää kuusi kertaa viikossa. Kuten varmaan lukutaitoisena huomasit, arvostelin nimenomaan sen kirjoittajaa tuollaisten ääriesimerkkien käytöstä. 

Miten kuvittelet, että harrastusten vähentäminen liikunnallisilta lapsilta lisäisi liikkumattomien liikuntaa? En nyt ihan pysty hahmottamaan tätä. Kuvitteletko siis, että ne lapset, jotka tällä hetkellä viettävät kaiken aikansa ruudulla ja joilla olisi kaikki aika maailmassa pelata pihapelejä, innostuisi niistä taianomaisesti, jos vain enemmän liikkuvilta kiellettäisiin harrastaminen?

Vai onko sinulla vain perus sosiaalidemokraattinen lähestymistapa, eli koska keneltäkään ei voi vaatia mitään, tasa-arvo saavutetaan estämällä liikkuminen kaikilta ja sitten ollaan onnellisia, kun kaikki ovat tasapuolisesti yhtä huonossa kunnossa. 

Huomaan että taidat kuulua juuri näihin vanhempiin jotka roudaavat lapsiaan harrastuksissa illat pitkät, unelmana saada se oma teemuselänne sinne omaan kotiin tuomaan kultaa ja kunniaa.

Et ymmärrä alkuunkaan pointtiani, joko tahallasi tai sitten meillä on kertakaikkisen eri lähestymistapa asiaan.

Pointtini oli siinä että lasten päähän iskosestaan jo pienenä että hyvä harrastus tai harrastus ylipäänsä on sellainen johon kuskataan ja jota ohjaa joku tavoitteellinen aikuinen.

Ei näillä lapsilla ymmärrettävästi jää aikaa ja energiaa pihaleikkeihin ja peleihin, mutta vanhemmat vakuuttelevat että näin on hyvä. Tottakai lapsi kasvaa silloin siinä ajatuksessa mihin viittasin, eli vain tavoitteelinen harrastus on harrastus. Se on lasten keskuudessakin jo statussymboli, puhumattakaan aikuisten.

Huom, myös ne liikkumattomat lapset kasvavat tähän ajatukseen, koska se ajatus on lasten keskuudessa ja kyllä, väitän että tämä myös vaikuttaa siihen että ns vapaalle ja ohjaamattomalle harrastustoiminnalle ei jää mahdollisuuksia, niin kuin aikana ennen "oikeita" harrastuksia.

Lasten tarve ja kyky lähteä liikkeelle ja aktivoitua ryhmäpeleihin ja leikkeihin lähtee lapsen sisäisestä ja luontaisesta tarpeesta olla aktiivinen ja hakeutua ikätoverien seuraan, se perustuu myös siihen että vapaa-aikaa on tarpeeksi ja sitä ei ole ohjeilmoitu liiaksi.

Tähän ei ole enää heillä samaa mallia kuin aikana ennen harrastusrumbia.

Kyllä ne on aikuiset, jotka tämän sairastuttavan maailman on heille luoneet.

Olen tavannut läheltä lapsia; joilla on kyllä harrastuksia lähes joka illalle, mutta ovat silti ylipainoisia ja viettävät lähes kaiken harrastuksettoman ajan pelikoneilla. Mistä tämä mielestäsi johtuu?

Tämä oli hyvä kirjoitus ja avaa näkymän yhteen isoon ongelmaan, jota ei juuri ole vielä sivuttu tässä keskustelussa: mitä tapahtuu, kun harrastus loppuu? Täällä ainakin suurin osa pikkukoululaisina jalkapallon, jääkiekon tms. aloittaneista lapsista lopettaa harrastuksen yläkouluikään mennessä. Eivät kaikki, mutta suurin osa. Mitä käy teini-iässä nuorelle, joka ei ole tottunut itse miettimään minkä tekeminen olisi kivaa eikä ole tottunut siihen, että se tekeminen pitää aloittaa itse (kukaan ei kuskaa autolla tiettyyn aikaan)? Entä jos vaihtoehtoisesti lapsi on pienenä oppinut vaikka itse piirtämään ilokseen, kulkemaan luonnossa muuten vain, on askarrellut, nikkaroinut tms.? Väitän, että näiden omatoimisten on paljon helpompi keksiä teininäkin mielekästä tekemistä. Muut ovat aika tyhjän päällä sen kanssa, että minun pitäisi nyt itse päättää ja saada aikaiseksi. No, onhan tämä kärjistys, paljon on ihan luonteestakin kiinni. 

Tämä on hyvä pointti. Ja tätä olisi mielenkiintoista pohtia enemmän. Suurin osahan tosiaan näistä "aktiiviharrastajalapsista" lopettaa harrastuksensa teini-iän tultua?

Tulee väistämättä mieleen onko nämä harrstusrumbat kaiken sen vaivan ja tulosten arvoisia?

Lapsuus on ainutlaatuinen ajanjakso ihmisen elämässä ja siellä rakennetaan perusta loppuelämälle. Mikä toimintamalli luo terveimmän ja tasapainoisimman lähtökohdan, sitä on hyvä kunkin meistä miettiä?

Aikuisten maailman tavoitteellisuus ja päämäärähakuisuus ei luo terveellistä kasvupohjaa lapsen elämään, sen pitäisi olla jokaiselle selviö.

Miten ihmeessä on selviö, että tavoitteellisuus ja päämäärähakuisuus eivät luo terveellistä kasvupohjaa?

Tämän maan isoimpia ongelmia on, että kukaan ei saisi missään elämänsä vaiheessa joutua tekemään yhtään mitään. Opettajat eivät saisi vaatia lapsilta oppimista koulussa, valtio ei saisi vaatia työttömiltä edes satunnaisen työhakemuksen kirjoittamista, jne jne. Suomi on ajamassa hyvin kovaa vauhtia itseään alas kielekkeeltä, koska kaikkien pitää saada kaikkea ilmaiseksi ja nyt vielä mammat tekevät parhaansa opettaakseen lapsilleen, että mitään ei kannata ikinä tavoitella, koska sen saa ilman vaivaakin. 

Jossain vaiheessa kansainväliset lainoittajat toteavat, että Suomelle ei kannata enää heittää pikavippejä ainakaan tällaisilla koroilla ja sitten ollaankin ihmeissään. 

Minusta on outoa että et ymmärrä edelleenkään pointtia. Joten ymmärrän hyvin tämän ajan ilmiön, jos suurella osalla vanhemmista on tuon sinun katsontakanta.

Yritän vääntää vielä rautalangasta.

Puhun sellaisesta tavoitteellisuudesta ja päämäärätietoisuudesta jossa ihminen ns "unohtaa" itsensä ja muut tarpeensa. Sellaisesta joka vallitsee yhteiskunnassamme ja sairastuttaa ja polttaa loppuun ihmisiä.

En puhu sellaisesta positiivisesta tavoitteellisuudesta joka lähtee persoonasta käsin, ilman ulkopuolisten asettamia vaatimuksia. Ja sellaisesta joka lisää hyvivointia ja tasapainottaa elämää.

Usko pois, näillä on ero.

Tämän ajan ilmiö on nimenomaan se, että kukaan ei saisi joutua ponnistelemaan yhtään minkään eteen. Kerro minulle se aikakausi, jolloin ihminen on halutessaan pystynyt luistelemaan elämästään niin helpolla läpi, kuin nykyään. Silloin "wanhaan hywään aikaan" sä et syönyt, jos et tehnyt töitä ja kovaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole kilpailuhenkeä ollenkaan, enkä ole lapsiakaan usuttanut sellaisiin harrastuksiin joissa kilpaillaan (tai sellaisiin tasoryhmiin). Luulen että ne vanhemmat jotka lapsille hakevat kilpailullisen harrastuksen, oikeasti pitävät kilpailuhenkisyydestä vaikka usein muuta väittävät. Täytyyhän niiden siitä tykätä, jos lapsi sinne laitetaan?

Yksi boomer-ikäinen nainen kertoi kerran, oli kisaillut lentopallossa tms lastenlastensa kanssa ja piti sitä hyvänä, koska se "kehittää lasten kilpailuviettiä". En osannut sanoa mitään, koska minusta kilpailuvietti on yksi turhimmista asioista miksi liikuntaa kannattaa harrastaa. 

On jossain määrin ongelmallista, että monet korostavat tänä päivänä kasvatuksessaan nimenomaan kilpailullisuuden vähentämistä. Aikuisuudessa kaikki on kuitenkin loppujen lopuksi kilpailua ja mistä lapsen sitten pitäisi yht'äkkiä oppia ne hyvin kriittiset elämässä pärjäämisen taidot, jos niiltä on suojauduttu koko lapsuuden ajan. Opiskelupaikoista kilpaillaan, työpaikoista kilpaillaan, ylennyksistä kilpaillaan, asiakkaista kilpaillaan. Parhaat menestyvät parhaiten ja se on hyvä . Se ei tietenkään tarkoita samaa kuin itsekkyys. Esim. joukkuelajeissa opitaan hyvin konkreettisesti, että jokaisen yksilön pitää kehittää itsensä mahdollisimman hyväksi, mutta loppupeleissä se on täysin hyödytöntä, jos joukkue ei pelaa yhteen. 

Eipä tuo kyllä koskaan ole ollut kovin vahvoilla tämä minun tai kaltaisteni näkemys. 

Lapset vertaa itseään toisiinsa paljon ihan ilman kilpailuharrastuksiakin, koulumenestys, ulkonäkö, sanomiset tai tekemiset, vaatteet, musiikkimaku, pelisuoritukset, suosituimmuus, kenen isällä hienoin auto tai kenellä hienoin asunto tai hienoin puhelin, onhan se elämä jatkuvaa "kilpailua". 

Meidän lasten luokilla koulumenestyksen vertailua toisiin on paljonkin.  Lapset on varmaan sitten luonnostaan aika kilpailuhenkisiä, vai. Numeroarvostelut on poistettu pikkukoululaisilta, mutta heti kun numerot kokeisiin ja todistuksiin tulee, niitä vertaillaan. Riippumatta harrastustaustoista, ne tykkää vertailla. En näe tarpeelliseksi kannustaa kilpailussa sen enempää, kyllä se osataan. 

Tosin koenumeroidenkin kohdalla yritän muistuttaa, kun lapsi puhuu että joku toinen oli nyt luokan paras jossain aineessa; että muiden numerot ei vaikuta sinuun, vaan kilpailee itsensä kanssa. Jos viimeeksi sai kasin, nyt on hyvät mahdollisuudet ysiin ja jopa kymppiin. Kannustan kyllä eteenpäin, mutta en sitä kautta, että tsemppaisin voittamaan ne muut. 

Ja kuten kirjoitin, kilpailullisuutta arvostaa kyllä tosi moni vanhempi. Joukkulajit ja tavoitteellinen harrastaminen ovat kyllä voimissaan, tulijoita niihin on, kaikki ei edes mahdu niihin hyviin joukkueisiin. En tiedä mistä nyt ajattelisit, että tänä päivänä kilpailullisuutta on niin vähän, että se olisi jopa "ongelmallista". 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Iso sääli on myös lasten saamattomuus pihaleikkien ja pihapelin suhteen. Ei ennen tarvittu valmentajia ja aikuisia ohjaamaan liikuntaa vaan liikuttiin ihan siitä liikkumisen ilosta.

Melkein kaikkia lajeja voi harjoitella ihan lasten kesken ilman aikuisia.

Juuri näin. Kaikkeen tarvitaan nykyään ohjattu treeni ja treeniaika. Omaehtoisesti ei kelpaa harrastaa, ei sitä kai edes harrastukseksi lasketa, jos hiihtää 6 kertaa viikossa, muttei käy erikseen TREENEISSÄ.

Äärimmäisen harva lapsi hiihtää itsenäisesti ilman minkään valmentajan ohjausta 6 kertaa viikossa. Ainakaan ilman, että vanhemmat sitten raahaisivat sinne ja toimisivat valmentajina. 

Miksi pitää aina kehitellä tällaisia ääriesimerkkejä, jotka eivät ole mitenkään kiinni todellisuudessa? Valitettava fakta on se, että tällä hetkellä 40 % viidesluokkalaisista on niin huonossa kunnossa, että se haittaa heidän selviytymistään päivittäisessä elämässä. Väittäisin, että näistä 40 prosentista suurin osa on niitä, joiden vanhemmat ovat juuri tuota mieltä, että miksi pitäisi olla maksaa treeneistä, kun lapsi voi liikkua ilmaiseksikin, mutta käytännössä hän ei sitten liiku. 

Miksi pitäisikään? Kukaan tervejärkinen aikuinenkaan ei treenaa 6 krt/ vkssa aktiivisesti, huom tervejärkinen!

On totta että lasten ylipaino ja huonokunto on lisääntynyt huolestuttavasti, mutta olen satavarmasti sitä mieltä, ettei syy ole siinä että heitä ei kuljeteta näissä treeneissä jatkuvasti.

Ongelmaan voisi olla syynä esim se että juurikin nämä vapaat pihaleikit ja lasten luontainen aktiivisuus on loppunut näiden ns "oikeiden" harrastusten myötä.

Eli lapsi joko harrastaa aktiivisesti ja on vapaa-ajat puhelimella/ pelikoneilla tai lapsi ei harrasta mitään ja on pelikoneilla/ puhelimella, välimuodot ovat vähentyneet. Jälkimmäinen ryhmä lihoo ja kunto heikkenee ja ensimmäinen ryhmä taas palaa todenäköisesti loppuun ja lopettaa harrastuksen jossain vaiheessa, jos/kun tavoitteet ovat ylisuuret. Lopputulos; molemmat ryhmät voivat huonosti.

Näin ollen "terve" ryhmä on enää marginaali, se ryhmä joka harrastaa halutessaan, liikkuu, ulkoilee ja leikkii säännöllisesti ja peli/puhelinajat ovat kontrollissa. Eli toisin sanoen nämä liian tavoitteelliset harrastukset ja niiden ihannointi on vienyt lapsilta liikkumisen ilon ja kuilu näiden eri tavalla liikkuvien ryhmien välille on kasvanut järkyttävästi.

Kukaan ei sanonut, että kenenkään pitäisi hiihtää kuusi kertaa viikossa. Kuten varmaan lukutaitoisena huomasit, arvostelin nimenomaan sen kirjoittajaa tuollaisten ääriesimerkkien käytöstä. 

Miten kuvittelet, että harrastusten vähentäminen liikunnallisilta lapsilta lisäisi liikkumattomien liikuntaa? En nyt ihan pysty hahmottamaan tätä. Kuvitteletko siis, että ne lapset, jotka tällä hetkellä viettävät kaiken aikansa ruudulla ja joilla olisi kaikki aika maailmassa pelata pihapelejä, innostuisi niistä taianomaisesti, jos vain enemmän liikkuvilta kiellettäisiin harrastaminen?

Vai onko sinulla vain perus sosiaalidemokraattinen lähestymistapa, eli koska keneltäkään ei voi vaatia mitään, tasa-arvo saavutetaan estämällä liikkuminen kaikilta ja sitten ollaan onnellisia, kun kaikki ovat tasapuolisesti yhtä huonossa kunnossa. 

Huomaan että taidat kuulua juuri näihin vanhempiin jotka roudaavat lapsiaan harrastuksissa illat pitkät, unelmana saada se oma teemuselänne sinne omaan kotiin tuomaan kultaa ja kunniaa.

Et ymmärrä alkuunkaan pointtiani, joko tahallasi tai sitten meillä on kertakaikkisen eri lähestymistapa asiaan.

Pointtini oli siinä että lasten päähän iskosestaan jo pienenä että hyvä harrastus tai harrastus ylipäänsä on sellainen johon kuskataan ja jota ohjaa joku tavoitteellinen aikuinen.

Ei näillä lapsilla ymmärrettävästi jää aikaa ja energiaa pihaleikkeihin ja peleihin, mutta vanhemmat vakuuttelevat että näin on hyvä. Tottakai lapsi kasvaa silloin siinä ajatuksessa mihin viittasin, eli vain tavoitteelinen harrastus on harrastus. Se on lasten keskuudessakin jo statussymboli, puhumattakaan aikuisten.

Huom, myös ne liikkumattomat lapset kasvavat tähän ajatukseen, koska se ajatus on lasten keskuudessa ja kyllä, väitän että tämä myös vaikuttaa siihen että ns vapaalle ja ohjaamattomalle harrastustoiminnalle ei jää mahdollisuuksia, niin kuin aikana ennen "oikeita" harrastuksia.

Lasten tarve ja kyky lähteä liikkeelle ja aktivoitua ryhmäpeleihin ja leikkeihin lähtee lapsen sisäisestä ja luontaisesta tarpeesta olla aktiivinen ja hakeutua ikätoverien seuraan, se perustuu myös siihen että vapaa-aikaa on tarpeeksi ja sitä ei ole ohjeilmoitu liiaksi.

Tähän ei ole enää heillä samaa mallia kuin aikana ennen harrastusrumbia.

Kyllä ne on aikuiset, jotka tämän sairastuttavan maailman on heille luoneet.

Olen tavannut läheltä lapsia; joilla on kyllä harrastuksia lähes joka illalle, mutta ovat silti ylipainoisia ja viettävät lähes kaiken harrastuksettoman ajan pelikoneilla. Mistä tämä mielestäsi johtuu?

Tämä oli hyvä kirjoitus ja avaa näkymän yhteen isoon ongelmaan, jota ei juuri ole vielä sivuttu tässä keskustelussa: mitä tapahtuu, kun harrastus loppuu? Täällä ainakin suurin osa pikkukoululaisina jalkapallon, jääkiekon tms. aloittaneista lapsista lopettaa harrastuksen yläkouluikään mennessä. Eivät kaikki, mutta suurin osa. Mitä käy teini-iässä nuorelle, joka ei ole tottunut itse miettimään minkä tekeminen olisi kivaa eikä ole tottunut siihen, että se tekeminen pitää aloittaa itse (kukaan ei kuskaa autolla tiettyyn aikaan)? Entä jos vaihtoehtoisesti lapsi on pienenä oppinut vaikka itse piirtämään ilokseen, kulkemaan luonnossa muuten vain, on askarrellut, nikkaroinut tms.? Väitän, että näiden omatoimisten on paljon helpompi keksiä teininäkin mielekästä tekemistä. Muut ovat aika tyhjän päällä sen kanssa, että minun pitäisi nyt itse päättää ja saada aikaiseksi. No, onhan tämä kärjistys, paljon on ihan luonteestakin kiinni. 

Tämä on hyvä pointti. Ja tätä olisi mielenkiintoista pohtia enemmän. Suurin osahan tosiaan näistä "aktiiviharrastajalapsista" lopettaa harrastuksensa teini-iän tultua?

Tulee väistämättä mieleen onko nämä harrstusrumbat kaiken sen vaivan ja tulosten arvoisia?

Lapsuus on ainutlaatuinen ajanjakso ihmisen elämässä ja siellä rakennetaan perusta loppuelämälle. Mikä toimintamalli luo terveimmän ja tasapainoisimman lähtökohdan, sitä on hyvä kunkin meistä miettiä?

Aikuisten maailman tavoitteellisuus ja päämäärähakuisuus ei luo terveellistä kasvupohjaa lapsen elämään, sen pitäisi olla jokaiselle selviö.

Ne lapset ovat jo tuohon mennessä liikkuneet aktiivisesti ne kasvun ja kehityksen kannalta kaikkein kriittisimmät herkkyyskaudet ja ovat pystyneet luomaan itselleen aivan erilaisen pohjan loppuelämän kestävälle hyvinvoinnille.

Jos haluat olla elämässäsi 10 vuotta liikkumatta, niin on kokonaisterveyden kannalta paljon parempi olla liikkumatta 15-25-vuotiaina (niinkuin monet ovat teini-iän ja opiskelurientojen takia) kuin 5-15 vuotiaana. Jos et ole liikkunut lapsena ollenkaan, niin aikuisena kuntoon pääsy on paljon vaikeampaa, kuin niissä tapauksissa, että olet vain antanut kuntosi repsahtaa nuoruuden bilevuosien aikana.

Edelleenkin ihmettelen, miksi riittävän hyvään fyysiseen kuntoon välttämättä tarvitaan harrastus- ja kuljetusrumbaa aikatauluineen? Millä tavalla omatoimisesti liikkuvan kunto on huonompi kuin ohjatusti liikkuvan? Tämä on mielestäni koko tämän ketjun ydin: suuri osa vanhemmista ei usko lasten edes kykenevän omatoimiseen liikkumiseen, ja mitä tapahtuu, kun aikuiset tätä ajatusmallia lapsille syöttävät: kas, he eivät todellakaan kykene.

Sivumennen sanoen on kyllä muitakin harrastuksia kuin liikunta, mutta se on monille käsittämätön ajatus. Suomi, me kulttuurikansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Iso sääli on myös lasten saamattomuus pihaleikkien ja pihapelin suhteen. Ei ennen tarvittu valmentajia ja aikuisia ohjaamaan liikuntaa vaan liikuttiin ihan siitä liikkumisen ilosta.

Melkein kaikkia lajeja voi harjoitella ihan lasten kesken ilman aikuisia.

Juuri näin. Kaikkeen tarvitaan nykyään ohjattu treeni ja treeniaika. Omaehtoisesti ei kelpaa harrastaa, ei sitä kai edes harrastukseksi lasketa, jos hiihtää 6 kertaa viikossa, muttei käy erikseen TREENEISSÄ.

Äärimmäisen harva lapsi hiihtää itsenäisesti ilman minkään valmentajan ohjausta 6 kertaa viikossa. Ainakaan ilman, että vanhemmat sitten raahaisivat sinne ja toimisivat valmentajina. 

Miksi pitää aina kehitellä tällaisia ääriesimerkkejä, jotka eivät ole mitenkään kiinni todellisuudessa? Valitettava fakta on se, että tällä hetkellä 40 % viidesluokkalaisista on niin huonossa kunnossa, että se haittaa heidän selviytymistään päivittäisessä elämässä. Väittäisin, että näistä 40 prosentista suurin osa on niitä, joiden vanhemmat ovat juuri tuota mieltä, että miksi pitäisi olla maksaa treeneistä, kun lapsi voi liikkua ilmaiseksikin, mutta käytännössä hän ei sitten liiku. 

Miksi pitäisikään? Kukaan tervejärkinen aikuinenkaan ei treenaa 6 krt/ vkssa aktiivisesti, huom tervejärkinen!

On totta että lasten ylipaino ja huonokunto on lisääntynyt huolestuttavasti, mutta olen satavarmasti sitä mieltä, ettei syy ole siinä että heitä ei kuljeteta näissä treeneissä jatkuvasti.

Ongelmaan voisi olla syynä esim se että juurikin nämä vapaat pihaleikit ja lasten luontainen aktiivisuus on loppunut näiden ns "oikeiden" harrastusten myötä.

Eli lapsi joko harrastaa aktiivisesti ja on vapaa-ajat puhelimella/ pelikoneilla tai lapsi ei harrasta mitään ja on pelikoneilla/ puhelimella, välimuodot ovat vähentyneet. Jälkimmäinen ryhmä lihoo ja kunto heikkenee ja ensimmäinen ryhmä taas palaa todenäköisesti loppuun ja lopettaa harrastuksen jossain vaiheessa, jos/kun tavoitteet ovat ylisuuret. Lopputulos; molemmat ryhmät voivat huonosti.

Näin ollen "terve" ryhmä on enää marginaali, se ryhmä joka harrastaa halutessaan, liikkuu, ulkoilee ja leikkii säännöllisesti ja peli/puhelinajat ovat kontrollissa. Eli toisin sanoen nämä liian tavoitteelliset harrastukset ja niiden ihannointi on vienyt lapsilta liikkumisen ilon ja kuilu näiden eri tavalla liikkuvien ryhmien välille on kasvanut järkyttävästi.

Kukaan ei sanonut, että kenenkään pitäisi hiihtää kuusi kertaa viikossa. Kuten varmaan lukutaitoisena huomasit, arvostelin nimenomaan sen kirjoittajaa tuollaisten ääriesimerkkien käytöstä. 

Miten kuvittelet, että harrastusten vähentäminen liikunnallisilta lapsilta lisäisi liikkumattomien liikuntaa? En nyt ihan pysty hahmottamaan tätä. Kuvitteletko siis, että ne lapset, jotka tällä hetkellä viettävät kaiken aikansa ruudulla ja joilla olisi kaikki aika maailmassa pelata pihapelejä, innostuisi niistä taianomaisesti, jos vain enemmän liikkuvilta kiellettäisiin harrastaminen?

Vai onko sinulla vain perus sosiaalidemokraattinen lähestymistapa, eli koska keneltäkään ei voi vaatia mitään, tasa-arvo saavutetaan estämällä liikkuminen kaikilta ja sitten ollaan onnellisia, kun kaikki ovat tasapuolisesti yhtä huonossa kunnossa. 

Huomaan että taidat kuulua juuri näihin vanhempiin jotka roudaavat lapsiaan harrastuksissa illat pitkät, unelmana saada se oma teemuselänne sinne omaan kotiin tuomaan kultaa ja kunniaa.

Et ymmärrä alkuunkaan pointtiani, joko tahallasi tai sitten meillä on kertakaikkisen eri lähestymistapa asiaan.

Pointtini oli siinä että lasten päähän iskosestaan jo pienenä että hyvä harrastus tai harrastus ylipäänsä on sellainen johon kuskataan ja jota ohjaa joku tavoitteellinen aikuinen.

Ei näillä lapsilla ymmärrettävästi jää aikaa ja energiaa pihaleikkeihin ja peleihin, mutta vanhemmat vakuuttelevat että näin on hyvä. Tottakai lapsi kasvaa silloin siinä ajatuksessa mihin viittasin, eli vain tavoitteelinen harrastus on harrastus. Se on lasten keskuudessakin jo statussymboli, puhumattakaan aikuisten.

Huom, myös ne liikkumattomat lapset kasvavat tähän ajatukseen, koska se ajatus on lasten keskuudessa ja kyllä, väitän että tämä myös vaikuttaa siihen että ns vapaalle ja ohjaamattomalle harrastustoiminnalle ei jää mahdollisuuksia, niin kuin aikana ennen "oikeita" harrastuksia.

Lasten tarve ja kyky lähteä liikkeelle ja aktivoitua ryhmäpeleihin ja leikkeihin lähtee lapsen sisäisestä ja luontaisesta tarpeesta olla aktiivinen ja hakeutua ikätoverien seuraan, se perustuu myös siihen että vapaa-aikaa on tarpeeksi ja sitä ei ole ohjeilmoitu liiaksi.

Tähän ei ole enää heillä samaa mallia kuin aikana ennen harrastusrumbia.

Kyllä ne on aikuiset, jotka tämän sairastuttavan maailman on heille luoneet.

Olen tavannut läheltä lapsia; joilla on kyllä harrastuksia lähes joka illalle, mutta ovat silti ylipainoisia ja viettävät lähes kaiken harrastuksettoman ajan pelikoneilla. Mistä tämä mielestäsi johtuu?

Tämä oli hyvä kirjoitus ja avaa näkymän yhteen isoon ongelmaan, jota ei juuri ole vielä sivuttu tässä keskustelussa: mitä tapahtuu, kun harrastus loppuu? Täällä ainakin suurin osa pikkukoululaisina jalkapallon, jääkiekon tms. aloittaneista lapsista lopettaa harrastuksen yläkouluikään mennessä. Eivät kaikki, mutta suurin osa. Mitä käy teini-iässä nuorelle, joka ei ole tottunut itse miettimään minkä tekeminen olisi kivaa eikä ole tottunut siihen, että se tekeminen pitää aloittaa itse (kukaan ei kuskaa autolla tiettyyn aikaan)? Entä jos vaihtoehtoisesti lapsi on pienenä oppinut vaikka itse piirtämään ilokseen, kulkemaan luonnossa muuten vain, on askarrellut, nikkaroinut tms.? Väitän, että näiden omatoimisten on paljon helpompi keksiä teininäkin mielekästä tekemistä. Muut ovat aika tyhjän päällä sen kanssa, että minun pitäisi nyt itse päättää ja saada aikaiseksi. No, onhan tämä kärjistys, paljon on ihan luonteestakin kiinni. 

Tämä on hyvä pointti. Ja tätä olisi mielenkiintoista pohtia enemmän. Suurin osahan tosiaan näistä "aktiiviharrastajalapsista" lopettaa harrastuksensa teini-iän tultua?

Tulee väistämättä mieleen onko nämä harrstusrumbat kaiken sen vaivan ja tulosten arvoisia?

Lapsuus on ainutlaatuinen ajanjakso ihmisen elämässä ja siellä rakennetaan perusta loppuelämälle. Mikä toimintamalli luo terveimmän ja tasapainoisimman lähtökohdan, sitä on hyvä kunkin meistä miettiä?

Aikuisten maailman tavoitteellisuus ja päämäärähakuisuus ei luo terveellistä kasvupohjaa lapsen elämään, sen pitäisi olla jokaiselle selviö.

Miten ihmeessä on selviö, että tavoitteellisuus ja päämäärähakuisuus eivät luo terveellistä kasvupohjaa?

Tämän maan isoimpia ongelmia on, että kukaan ei saisi missään elämänsä vaiheessa joutua tekemään yhtään mitään. Opettajat eivät saisi vaatia lapsilta oppimista koulussa, valtio ei saisi vaatia työttömiltä edes satunnaisen työhakemuksen kirjoittamista, jne jne. Suomi on ajamassa hyvin kovaa vauhtia itseään alas kielekkeeltä, koska kaikkien pitää saada kaikkea ilmaiseksi ja nyt vielä mammat tekevät parhaansa opettaakseen lapsilleen, että mitään ei kannata ikinä tavoitella, koska sen saa ilman vaivaakin. 

Jossain vaiheessa kansainväliset lainoittajat toteavat, että Suomelle ei kannata enää heittää pikavippejä ainakaan tällaisilla koroilla ja sitten ollaankin ihmeissään. 

Olen syntynyt 70-luvulla ja käynyt kouluni suomalaisen peruskoulun kulta-aikaan, jolloin koulussa opittiinkin eli voisi sanoa sen olleen tuloksellista. No paljonko asetimme tavoitteita peruskoulussa? Emme lainkaan. Koulua käytiin ja opettajia toteltiin itsestäänselvyytenä eli myös läksyt tehtiin ja kokeisiin luettiin. Työtä piti tehdä, mutta määrät olivat järkeviä ja aina pyrittiin kutakuinkin parhaaseen, mutta ei sitä oikeastaan ajateltu. Aikuiset tiesivät mitä tehdään, eikä meidän tarvinnut asettaa koulussa tavoitteita. Vapaa-aika oli vapaata leikkiä, lukemista, kavereiden kanssa pelailua ym. Se oli aika huoletonta. Meistä taisi tulla ihan normaaleja ihmisiä ilman mitään tavoitteiden asettamista. Jossain vaiheessa sitä toki kannattaa alkaa harjoitella (ja siihen pitäisikin Suomessa panostaa), mutta on ihan höpöhöpöä, että jonkun viisivuotiaan pitäisi ajatella tavoitteita ja kehittymistä harrastuksen aloittaessaan (koska myöhemmin se on myöhäistä). 

Ei viisivuotiaan tarvitsekaan osata asettaa itselleen oppimistavoitteita, mutta itse olen aikanaan rekrynnyt aika paljon alkuvaiheen opiskelijoita ja ainakin omassa rajallisessa otannnassani huomasin, että ne joilla oli aktiiviurheilijan tausta, olivat huomattavasti parempia aikatauluttamaan omaa työtänsä ja työskentelemään päämäärää kohti. 

Toki sitä tavoitteellista harjoittelua aletaan opettelemaan yleensä vasta teini-iän korvilla ja se varhaislapsuuden harjoittelu on ollut siellä luomassa fysiikka- ja taitopohjaa kunnon treenille.