Missä iässä ne lasten harrastukset pitää viimeistään alkaa, että kehittyy hyväksi?

Mikä tyttöäsi näissä nimenomaan kiinnostaa? Miksi voimistelu, miksi juuri viulu kaikista soittimista? 

Jos voimistelussa kiinnostaa "temput", olisiko jokin sirkuskoulun tyyppinen hyvä vaihtoehto? Muuten ehdotan tanssia, nykytanssia tms. Tanssin alkeisryhmiä kuvittelisin löytyvän tuon ikäisille. 

Musiikkiopintoja voi kokeilla vaikkapa palkkaamalla musiikin opiskelijan antamaan yksityistunteja. 

Lopuksi vielä muistuttelen siitä, että urheilu ja moni muu harrastustoiminta pyörii paljon vapaaehtoistyön varassa. Jos haluat höntsäjoukkueen tai harrastelevaa voimistelua, kerää porukka, vuokraa tila, palkkaa valmentaja ja kerää maksut. Sillä lailla ne muutkin harrastustoiminnot ovat lähteneet liikkeelle. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos lapset suorittaa koulussa yhdeksän ja kympin tasoisesti, miksi heidän pitää suorittaa vapaa-ajallakin ja pyrkiä parempaan kun eivät ole parhaita?

Kuulostaa minusta varmalta tieltä mielenterveysongelmiin.

Jos ne ysit ja kympit tulevat suunnilleen itsestään ilman, että lapsen tarvitsee tehdä niiden eteen muuta kuin kuunnella tunnilla, mitä opettaja sanoo, voi olla ihan hyvä saada kokemusta jostain, jossa joutuu vähän ponnistelemaan saavuttaakseen jotain. Toki kohtuullisessa määrin.

Tämä on kyllä hyvä pointti. Meidän lapsille jo ihan koulussa pärjääminen on ollut iso työ ja vienyt paljon aikaa. Harrastukset ovat saaneet pudota pois, kun ei paukkuja arki-iltoina vaan riitä. Olen kuullut kritiikkiä siitä kun ei lapset harrasta mitään "järkevää", mutta itselle ei ollut ongelma, koska kuten edellä sanoin, ei ole minkäänlaista kilpailuviettiä. :) 

Nro 383 ja 398

Vierailija kirjoitti:

Jos lapset suorittaa koulussa yhdeksän ja kympin tasoisesti, miksi heidän pitää suorittaa vapaa-ajallakin ja pyrkiä parempaan kun eivät ole parhaita?

Kuulostaa minusta varmalta tieltä mielenterveysongelmiin.

Suosittelen, että menet joskus seuraamaan 10-vuotiaiden joukkuelajin harjoituksia ja toimintaa siinä ympärillä. Lapset haluavat kilpailla, toiset enemmän kuin toiset. Jotkut keksivät kilpailun ihan jokaisesta pikkuasiasta, kuka sitoo kengännauhat nopeimmin ja kuka heittää vesipullon pisimmälle. Ehdottavat, että voiko jotain harjoitusta muuttaa niin, että siitä saadaan kilpailu, vähintään itseään vastaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Iso sääli on myös lasten saamattomuus pihaleikkien ja pihapelin suhteen. Ei ennen tarvittu valmentajia ja aikuisia ohjaamaan liikuntaa vaan liikuttiin ihan siitä liikkumisen ilosta.

Melkein kaikkia lajeja voi harjoitella ihan lasten kesken ilman aikuisia.

Juuri näin. Kaikkeen tarvitaan nykyään ohjattu treeni ja treeniaika. Omaehtoisesti ei kelpaa harrastaa, ei sitä kai edes harrastukseksi lasketa, jos hiihtää 6 kertaa viikossa, muttei käy erikseen TREENEISSÄ.

Äärimmäisen harva lapsi hiihtää itsenäisesti ilman minkään valmentajan ohjausta 6 kertaa viikossa. Ainakaan ilman, että vanhemmat sitten raahaisivat sinne ja toimisivat valmentajina. 

Miksi pitää aina kehitellä tällaisia ääriesimerkkejä, jotka eivät ole mitenkään kiinni todellisuudessa? Valitettava fakta on se, että tällä hetkellä 40 % viidesluokkalaisista on niin huonossa kunnossa, että se haittaa heidän selviytymistään päivittäisessä elämässä. Väittäisin, että näistä 40 prosentista suurin osa on niitä, joiden vanhemmat ovat juuri tuota mieltä, että miksi pitäisi olla maksaa treeneistä, kun lapsi voi liikkua ilmaiseksikin, mutta käytännössä hän ei sitten liiku. 

Miksi pitäisikään? Kukaan tervejärkinen aikuinenkaan ei treenaa 6 krt/ vkssa aktiivisesti, huom tervejärkinen!

On totta että lasten ylipaino ja huonokunto on lisääntynyt huolestuttavasti, mutta olen satavarmasti sitä mieltä, ettei syy ole siinä että heitä ei kuljeteta näissä treeneissä jatkuvasti.

Ongelmaan voisi olla syynä esim se että juurikin nämä vapaat pihaleikit ja lasten luontainen aktiivisuus on loppunut näiden ns "oikeiden" harrastusten myötä.

Eli lapsi joko harrastaa aktiivisesti ja on vapaa-ajat puhelimella/ pelikoneilla tai lapsi ei harrasta mitään ja on pelikoneilla/ puhelimella, välimuodot ovat vähentyneet. Jälkimmäinen ryhmä lihoo ja kunto heikkenee ja ensimmäinen ryhmä taas palaa todenäköisesti loppuun ja lopettaa harrastuksen jossain vaiheessa, jos/kun tavoitteet ovat ylisuuret. Lopputulos; molemmat ryhmät voivat huonosti.

Näin ollen "terve" ryhmä on enää marginaali, se ryhmä joka harrastaa halutessaan, liikkuu, ulkoilee ja leikkii säännöllisesti ja peli/puhelinajat ovat kontrollissa. Eli toisin sanoen nämä liian tavoitteelliset harrastukset ja niiden ihannointi on vienyt lapsilta liikkumisen ilon ja kuilu näiden eri tavalla liikkuvien ryhmien välille on kasvanut järkyttävästi.

Kukaan ei sanonut, että kenenkään pitäisi hiihtää kuusi kertaa viikossa. Kuten varmaan lukutaitoisena huomasit, arvostelin nimenomaan sen kirjoittajaa tuollaisten ääriesimerkkien käytöstä. 

Miten kuvittelet, että harrastusten vähentäminen liikunnallisilta lapsilta lisäisi liikkumattomien liikuntaa? En nyt ihan pysty hahmottamaan tätä. Kuvitteletko siis, että ne lapset, jotka tällä hetkellä viettävät kaiken aikansa ruudulla ja joilla olisi kaikki aika maailmassa pelata pihapelejä, innostuisi niistä taianomaisesti, jos vain enemmän liikkuvilta kiellettäisiin harrastaminen?

Vai onko sinulla vain perus sosiaalidemokraattinen lähestymistapa, eli koska keneltäkään ei voi vaatia mitään, tasa-arvo saavutetaan estämällä liikkuminen kaikilta ja sitten ollaan onnellisia, kun kaikki ovat tasapuolisesti yhtä huonossa kunnossa. 

Huomaan että taidat kuulua juuri näihin vanhempiin jotka roudaavat lapsiaan harrastuksissa illat pitkät, unelmana saada se oma teemuselänne sinne omaan kotiin tuomaan kultaa ja kunniaa.

Et ymmärrä alkuunkaan pointtiani, joko tahallasi tai sitten meillä on kertakaikkisen eri lähestymistapa asiaan.

Pointtini oli siinä että lasten päähän iskosestaan jo pienenä että hyvä harrastus tai harrastus ylipäänsä on sellainen johon kuskataan ja jota ohjaa joku tavoitteellinen aikuinen.

Ei näillä lapsilla ymmärrettävästi jää aikaa ja energiaa pihaleikkeihin ja peleihin, mutta vanhemmat vakuuttelevat että näin on hyvä. Tottakai lapsi kasvaa silloin siinä ajatuksessa mihin viittasin, eli vain tavoitteelinen harrastus on harrastus. Se on lasten keskuudessakin jo statussymboli, puhumattakaan aikuisten.

Huom, myös ne liikkumattomat lapset kasvavat tähän ajatukseen, koska se ajatus on lasten keskuudessa ja kyllä, väitän että tämä myös vaikuttaa siihen että ns vapaalle ja ohjaamattomalle harrastustoiminnalle ei jää mahdollisuuksia, niin kuin aikana ennen "oikeita" harrastuksia.

Lasten tarve ja kyky lähteä liikkeelle ja aktivoitua ryhmäpeleihin ja leikkeihin lähtee lapsen sisäisestä ja luontaisesta tarpeesta olla aktiivinen ja hakeutua ikätoverien seuraan, se perustuu myös siihen että vapaa-aikaa on tarpeeksi ja sitä ei ole ohjeilmoitu liiaksi.

Tähän ei ole enää heillä samaa mallia kuin aikana ennen harrastusrumbia.

Kyllä ne on aikuiset, jotka tämän sairastuttavan maailman on heille luoneet.

Olen tavannut läheltä lapsia; joilla on kyllä harrastuksia lähes joka illalle, mutta ovat silti ylipainoisia ja viettävät lähes kaiken harrastuksettoman ajan pelikoneilla. Mistä tämä mielestäsi johtuu?

Tämä oli hyvä kirjoitus ja avaa näkymän yhteen isoon ongelmaan, jota ei juuri ole vielä sivuttu tässä keskustelussa: mitä tapahtuu, kun harrastus loppuu? Täällä ainakin suurin osa pikkukoululaisina jalkapallon, jääkiekon tms. aloittaneista lapsista lopettaa harrastuksen yläkouluikään mennessä. Eivät kaikki, mutta suurin osa. Mitä käy teini-iässä nuorelle, joka ei ole tottunut itse miettimään minkä tekeminen olisi kivaa eikä ole tottunut siihen, että se tekeminen pitää aloittaa itse (kukaan ei kuskaa autolla tiettyyn aikaan)? Entä jos vaihtoehtoisesti lapsi on pienenä oppinut vaikka itse piirtämään ilokseen, kulkemaan luonnossa muuten vain, on askarrellut, nikkaroinut tms.? Väitän, että näiden omatoimisten on paljon helpompi keksiä teininäkin mielekästä tekemistä. Muut ovat aika tyhjän päällä sen kanssa, että minun pitäisi nyt itse päättää ja saada aikaiseksi. No, onhan tämä kärjistys, paljon on ihan luonteestakin kiinni. 

Tämä on hyvä pointti. Ja tätä olisi mielenkiintoista pohtia enemmän. Suurin osahan tosiaan näistä "aktiiviharrastajalapsista" lopettaa harrastuksensa teini-iän tultua?

Tulee väistämättä mieleen onko nämä harrstusrumbat kaiken sen vaivan ja tulosten arvoisia?

Lapsuus on ainutlaatuinen ajanjakso ihmisen elämässä ja siellä rakennetaan perusta loppuelämälle. Mikä toimintamalli luo terveimmän ja tasapainoisimman lähtökohdan, sitä on hyvä kunkin meistä miettiä?

Aikuisten maailman tavoitteellisuus ja päämäärähakuisuus ei luo terveellistä kasvupohjaa lapsen elämään, sen pitäisi olla jokaiselle selviö.

Ne lapset ovat jo tuohon mennessä liikkuneet aktiivisesti ne kasvun ja kehityksen kannalta kaikkein kriittisimmät herkkyyskaudet ja ovat pystyneet luomaan itselleen aivan erilaisen pohjan loppuelämän kestävälle hyvinvoinnille.

Jos haluat olla elämässäsi 10 vuotta liikkumatta, niin on kokonaisterveyden kannalta paljon parempi olla liikkumatta 15-25-vuotiaina (niinkuin monet ovat teini-iän ja opiskelurientojen takia) kuin 5-15 vuotiaana. Jos et ole liikkunut lapsena ollenkaan, niin aikuisena kuntoon pääsy on paljon vaikeampaa, kuin niissä tapauksissa, että olet vain antanut kuntosi repsahtaa nuoruuden bilevuosien aikana.

Edelleenkin ihmettelen, miksi riittävän hyvään fyysiseen kuntoon välttämättä tarvitaan harrastus- ja kuljetusrumbaa aikatauluineen? Millä tavalla omatoimisesti liikkuvan kunto on huonompi kuin ohjatusti liikkuvan? Tämä on mielestäni koko tämän ketjun ydin: suuri osa vanhemmista ei usko lasten edes kykenevän omatoimiseen liikkumiseen, ja mitä tapahtuu, kun aikuiset tätä ajatusmallia lapsille syöttävät: kas, he eivät todellakaan kykene.

Sivumennen sanoen on kyllä muitakin harrastuksia kuin liikunta, mutta se on monille käsittämätön ajatus. Suomi, me kulttuurikansa.

Omatoimisesti liikkuvan kunto ei tietenkään ole yhtään sen huonompi kuin samalla tavalla ohjatusti liikkuvan. Kun kukaan ei ole väittänyt sinua vastaan missään vaiheessa, miksi jaksat jankata tuota samaa?

Omatoimisen liikunnan määrä nyt vain on romahtanut monista syistä. Yksi ilmeinen on vaihtoehtojen määrä. Aikanaan kun ykköseltä tuli testikuvaa ja kakkoselta lumisadetta ja muita kanavia ei ollut, niin ruutuaika ei ollut yhtä houkuttelevaa kuin nykyään. Ihmiset asuivat ahtaammin ja kotona ne vanhemmat olivat koko ajan siinä vieressä. Kotiäitienkin määrä oli suurempi ja se on hyvä keino ajaa teini ulos talosta.

Toki myös lisääntyneet ohjatut harrastukset vähentävät höntsäämisen määrää, mutta minun on vaikea nähdä sitä negatiivisena asiana, kun niissä lapset kuitenkin liikkuvat. 

Liikunnassa tärkeintä on säännöllisyys ja näillä säillä on itse kunkin vähän vaikea hakea sitä liikunnan iloa ulkoliikunnasta. Tuolla näyttäisi olevan nyt +3 ja vettä tulee vaakasuoraan. Maassa kiiltävä jää. Ymmärrän ihan hyvin, jos lapsi haluaa mieluummin lämpimään saliin pelaamaan korista. 

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole kilpailuhenkeä ollenkaan, enkä ole lapsiakaan usuttanut sellaisiin harrastuksiin joissa kilpaillaan (tai sellaisiin tasoryhmiin). Luulen että ne vanhemmat jotka lapsille hakevat kilpailullisen harrastuksen, oikeasti pitävät kilpailuhenkisyydestä vaikka usein muuta väittävät. Täytyyhän niiden siitä tykätä, jos lapsi sinne laitetaan?

Yksi boomer-ikäinen nainen kertoi kerran, oli kisaillut lentopallossa tms lastenlastensa kanssa ja piti sitä hyvänä, koska se "kehittää lasten kilpailuviettiä". En osannut sanoa mitään, koska minusta kilpailuvietti on yksi turhimmista asioista miksi liikuntaa kannattaa harrastaa. 

Itse en edes usko, että kilpailuviettiä voi kehittää. Se joko on tai ei ole. Olen itse kilpaurheillut pitkälti sen takia, että minulla se vietti oli. Omalle lapselle toivoin toisenlaista polkua, koska se kilpaurheilu vie niin paljon aikaa kaikelta muulta. Mutta se sama vietti löytyy lapseltanikin. Parasta ikinä on kuulemma se tunne, kun voittaa. Häviäminen on kuulemma hirveää, mutta motivoi treenaamaan enemmän. Miehelläni ei ole ollenkaan kilpailuviettiä eikä voi ymmärtää tätä ajatusmallia.

Uskonkin, että kilpailuviettisten vanhempien lapset kilpailevat monesti myös siksi, että ovat perineet sen kilpailuvietin. Itse ymmärrän lapsen kilpailuviettiä hyvin, vaikka tavallaan harmittaakin, että nyt mennään sitten täysin tämän harrastuksen ehdoilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole kilpailuhenkeä ollenkaan, enkä ole lapsiakaan usuttanut sellaisiin harrastuksiin joissa kilpaillaan (tai sellaisiin tasoryhmiin). Luulen että ne vanhemmat jotka lapsille hakevat kilpailullisen harrastuksen, oikeasti pitävät kilpailuhenkisyydestä vaikka usein muuta väittävät. Täytyyhän niiden siitä tykätä, jos lapsi sinne laitetaan?

Yksi boomer-ikäinen nainen kertoi kerran, oli kisaillut lentopallossa tms lastenlastensa kanssa ja piti sitä hyvänä, koska se "kehittää lasten kilpailuviettiä". En osannut sanoa mitään, koska minusta kilpailuvietti on yksi turhimmista asioista miksi liikuntaa kannattaa harrastaa. 

Itse en edes usko, että kilpailuviettiä voi kehittää. Se joko on tai ei ole. Olen itse kilpaurheillut pitkälti sen takia, että minulla se vietti oli. Omalle lapselle toivoin toisenlaista polkua, koska se kilpaurheilu vie niin paljon aikaa kaikelta muulta. Mutta se sama vietti löytyy lapseltanikin. Parasta ikinä on kuulemma se tunne, kun voittaa. Häviäminen on kuulemma hirveää, mutta motivoi treenaamaan enemmän. Miehelläni ei ole ollenkaan kilpailuviettiä eikä voi ymmärtää tätä ajatusmallia.

Uskonkin, että kilpailuviettisten vanhempien lapset kilpailevat monesti myös siksi, että ovat perineet sen kilpailuvietin. Itse ymmärrän lapsen kilpailuviettiä hyvin, vaikka tavallaan harmittaakin, että nyt mennään sitten täysin tämän harrastuksen ehdoilla.

Itsekin vanhana kilpaurheilijana ymmärrän kyllä lastani, mutta en silti hyppinyt riemusta, kun hän keksi haluta mennä neljiin treeneihin viikossa. Nyt hän puhuu jo viidensistä, mutta siihen en kyllä ole suostunut. Täytyy ainakin vähän aikaa seurailla pitkän aikavälin palautumista tällä 4x treenit + pelit tahdilla. 

Toinen on taas hyvin selkeästi perinyt äitinsä kilpailuvietin ja käy sitten höntsäilemässä parissa lajissa, mikä on suoraan sanottuna vanhemmalle huomattavasti iisimpää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Iso sääli on myös lasten saamattomuus pihaleikkien ja pihapelin suhteen. Ei ennen tarvittu valmentajia ja aikuisia ohjaamaan liikuntaa vaan liikuttiin ihan siitä liikkumisen ilosta.

Melkein kaikkia lajeja voi harjoitella ihan lasten kesken ilman aikuisia.

Juuri näin. Kaikkeen tarvitaan nykyään ohjattu treeni ja treeniaika. Omaehtoisesti ei kelpaa harrastaa, ei sitä kai edes harrastukseksi lasketa, jos hiihtää 6 kertaa viikossa, muttei käy erikseen TREENEISSÄ.

Äärimmäisen harva lapsi hiihtää itsenäisesti ilman minkään valmentajan ohjausta 6 kertaa viikossa. Ainakaan ilman, että vanhemmat sitten raahaisivat sinne ja toimisivat valmentajina. 

Miksi pitää aina kehitellä tällaisia ääriesimerkkejä, jotka eivät ole mitenkään kiinni todellisuudessa? Valitettava fakta on se, että tällä hetkellä 40 % viidesluokkalaisista on niin huonossa kunnossa, että se haittaa heidän selviytymistään päivittäisessä elämässä. Väittäisin, että näistä 40 prosentista suurin osa on niitä, joiden vanhemmat ovat juuri tuota mieltä, että miksi pitäisi olla maksaa treeneistä, kun lapsi voi liikkua ilmaiseksikin, mutta käytännössä hän ei sitten liiku. 

Miksi pitäisikään? Kukaan tervejärkinen aikuinenkaan ei treenaa 6 krt/ vkssa aktiivisesti, huom tervejärkinen!

On totta että lasten ylipaino ja huonokunto on lisääntynyt huolestuttavasti, mutta olen satavarmasti sitä mieltä, ettei syy ole siinä että heitä ei kuljeteta näissä treeneissä jatkuvasti.

Ongelmaan voisi olla syynä esim se että juurikin nämä vapaat pihaleikit ja lasten luontainen aktiivisuus on loppunut näiden ns "oikeiden" harrastusten myötä.

Eli lapsi joko harrastaa aktiivisesti ja on vapaa-ajat puhelimella/ pelikoneilla tai lapsi ei harrasta mitään ja on pelikoneilla/ puhelimella, välimuodot ovat vähentyneet. Jälkimmäinen ryhmä lihoo ja kunto heikkenee ja ensimmäinen ryhmä taas palaa todenäköisesti loppuun ja lopettaa harrastuksen jossain vaiheessa, jos/kun tavoitteet ovat ylisuuret. Lopputulos; molemmat ryhmät voivat huonosti.

Näin ollen "terve" ryhmä on enää marginaali, se ryhmä joka harrastaa halutessaan, liikkuu, ulkoilee ja leikkii säännöllisesti ja peli/puhelinajat ovat kontrollissa. Eli toisin sanoen nämä liian tavoitteelliset harrastukset ja niiden ihannointi on vienyt lapsilta liikkumisen ilon ja kuilu näiden eri tavalla liikkuvien ryhmien välille on kasvanut järkyttävästi.

Kukaan ei sanonut, että kenenkään pitäisi hiihtää kuusi kertaa viikossa. Kuten varmaan lukutaitoisena huomasit, arvostelin nimenomaan sen kirjoittajaa tuollaisten ääriesimerkkien käytöstä. 

Miten kuvittelet, että harrastusten vähentäminen liikunnallisilta lapsilta lisäisi liikkumattomien liikuntaa? En nyt ihan pysty hahmottamaan tätä. Kuvitteletko siis, että ne lapset, jotka tällä hetkellä viettävät kaiken aikansa ruudulla ja joilla olisi kaikki aika maailmassa pelata pihapelejä, innostuisi niistä taianomaisesti, jos vain enemmän liikkuvilta kiellettäisiin harrastaminen?

Vai onko sinulla vain perus sosiaalidemokraattinen lähestymistapa, eli koska keneltäkään ei voi vaatia mitään, tasa-arvo saavutetaan estämällä liikkuminen kaikilta ja sitten ollaan onnellisia, kun kaikki ovat tasapuolisesti yhtä huonossa kunnossa. 

Huomaan että taidat kuulua juuri näihin vanhempiin jotka roudaavat lapsiaan harrastuksissa illat pitkät, unelmana saada se oma teemuselänne sinne omaan kotiin tuomaan kultaa ja kunniaa.

Et ymmärrä alkuunkaan pointtiani, joko tahallasi tai sitten meillä on kertakaikkisen eri lähestymistapa asiaan.

Pointtini oli siinä että lasten päähän iskosestaan jo pienenä että hyvä harrastus tai harrastus ylipäänsä on sellainen johon kuskataan ja jota ohjaa joku tavoitteellinen aikuinen.

Ei näillä lapsilla ymmärrettävästi jää aikaa ja energiaa pihaleikkeihin ja peleihin, mutta vanhemmat vakuuttelevat että näin on hyvä. Tottakai lapsi kasvaa silloin siinä ajatuksessa mihin viittasin, eli vain tavoitteelinen harrastus on harrastus. Se on lasten keskuudessakin jo statussymboli, puhumattakaan aikuisten.

Huom, myös ne liikkumattomat lapset kasvavat tähän ajatukseen, koska se ajatus on lasten keskuudessa ja kyllä, väitän että tämä myös vaikuttaa siihen että ns vapaalle ja ohjaamattomalle harrastustoiminnalle ei jää mahdollisuuksia, niin kuin aikana ennen "oikeita" harrastuksia.

Lasten tarve ja kyky lähteä liikkeelle ja aktivoitua ryhmäpeleihin ja leikkeihin lähtee lapsen sisäisestä ja luontaisesta tarpeesta olla aktiivinen ja hakeutua ikätoverien seuraan, se perustuu myös siihen että vapaa-aikaa on tarpeeksi ja sitä ei ole ohjeilmoitu liiaksi.

Tähän ei ole enää heillä samaa mallia kuin aikana ennen harrastusrumbia.

Kyllä ne on aikuiset, jotka tämän sairastuttavan maailman on heille luoneet.

Olen tavannut läheltä lapsia; joilla on kyllä harrastuksia lähes joka illalle, mutta ovat silti ylipainoisia ja viettävät lähes kaiken harrastuksettoman ajan pelikoneilla. Mistä tämä mielestäsi johtuu?

Tämä oli hyvä kirjoitus ja avaa näkymän yhteen isoon ongelmaan, jota ei juuri ole vielä sivuttu tässä keskustelussa: mitä tapahtuu, kun harrastus loppuu? Täällä ainakin suurin osa pikkukoululaisina jalkapallon, jääkiekon tms. aloittaneista lapsista lopettaa harrastuksen yläkouluikään mennessä. Eivät kaikki, mutta suurin osa. Mitä käy teini-iässä nuorelle, joka ei ole tottunut itse miettimään minkä tekeminen olisi kivaa eikä ole tottunut siihen, että se tekeminen pitää aloittaa itse (kukaan ei kuskaa autolla tiettyyn aikaan)? Entä jos vaihtoehtoisesti lapsi on pienenä oppinut vaikka itse piirtämään ilokseen, kulkemaan luonnossa muuten vain, on askarrellut, nikkaroinut tms.? Väitän, että näiden omatoimisten on paljon helpompi keksiä teininäkin mielekästä tekemistä. Muut ovat aika tyhjän päällä sen kanssa, että minun pitäisi nyt itse päättää ja saada aikaiseksi. No, onhan tämä kärjistys, paljon on ihan luonteestakin kiinni. 

Tämä on hyvä pointti. Ja tätä olisi mielenkiintoista pohtia enemmän. Suurin osahan tosiaan näistä "aktiiviharrastajalapsista" lopettaa harrastuksensa teini-iän tultua?

Tulee väistämättä mieleen onko nämä harrstusrumbat kaiken sen vaivan ja tulosten arvoisia?

Lapsuus on ainutlaatuinen ajanjakso ihmisen elämässä ja siellä rakennetaan perusta loppuelämälle. Mikä toimintamalli luo terveimmän ja tasapainoisimman lähtökohdan, sitä on hyvä kunkin meistä miettiä?

Aikuisten maailman tavoitteellisuus ja päämäärähakuisuus ei luo terveellistä kasvupohjaa lapsen elämään, sen pitäisi olla jokaiselle selviö.

Miten ihmeessä on selviö, että tavoitteellisuus ja päämäärähakuisuus eivät luo terveellistä kasvupohjaa?

Tämän maan isoimpia ongelmia on, että kukaan ei saisi missään elämänsä vaiheessa joutua tekemään yhtään mitään. Opettajat eivät saisi vaatia lapsilta oppimista koulussa, valtio ei saisi vaatia työttömiltä edes satunnaisen työhakemuksen kirjoittamista, jne jne. Suomi on ajamassa hyvin kovaa vauhtia itseään alas kielekkeeltä, koska kaikkien pitää saada kaikkea ilmaiseksi ja nyt vielä mammat tekevät parhaansa opettaakseen lapsilleen, että mitään ei kannata ikinä tavoitella, koska sen saa ilman vaivaakin. 

Jossain vaiheessa kansainväliset lainoittajat toteavat, että Suomelle ei kannata enää heittää pikavippejä ainakaan tällaisilla koroilla ja sitten ollaankin ihmeissään. 

Minusta on outoa että et ymmärrä edelleenkään pointtia. Joten ymmärrän hyvin tämän ajan ilmiön, jos suurella osalla vanhemmista on tuon sinun katsontakanta.

Yritän vääntää vielä rautalangasta.

Puhun sellaisesta tavoitteellisuudesta ja päämäärätietoisuudesta jossa ihminen ns "unohtaa" itsensä ja muut tarpeensa. Sellaisesta joka vallitsee yhteiskunnassamme ja sairastuttaa ja polttaa loppuun ihmisiä.

En puhu sellaisesta positiivisesta tavoitteellisuudesta joka lähtee persoonasta käsin, ilman ulkopuolisten asettamia vaatimuksia. Ja sellaisesta joka lisää hyvivointia ja tasapainottaa elämää.

Usko pois, näillä on ero.

No mitenköhän se, että lapset käy vähän jauhamassa jalkapalloa saa heidät "unohtamaan itsensä" ja sairastuttaa ja polttaa heidät loppuun. Sulla on nyt selkeästi jotain liikuntatraumoja ja yrität kasata ties minkälaisia olkiukkoja estääksesi lapsia liikkumasta. Onnea vain valitsemallesi tielle. Kannattaisi ehkä käydä juttelemassa jollekin. 

Ja sulla selkeästi ongelmia kokonaisuuksien hahmottamisessa ja luetun ymmärtämisessä. Et edelleenkään ymmärrä mistä puhun ja väännät sanomisiani ihmeellisellä tavalla. Jatka sinä valitsemallasi tiellä, ehkä jossain kohtaa elämää opit ymmärtämään tämäkin näkökulman. Tai sitten et, mutta se ei onneksi ole minun ongelma.

Tiedoksi vielä sinulle että olen ihminen joka itse ja jonka lapset harrastaa useita liikuntalajeja ja nauttii niistä valtavasti. Joten ei nyt ihan uppoa nämä sinun tulkinnat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole kilpailuhenkeä ollenkaan, enkä ole lapsiakaan usuttanut sellaisiin harrastuksiin joissa kilpaillaan (tai sellaisiin tasoryhmiin). Luulen että ne vanhemmat jotka lapsille hakevat kilpailullisen harrastuksen, oikeasti pitävät kilpailuhenkisyydestä vaikka usein muuta väittävät. Täytyyhän niiden siitä tykätä, jos lapsi sinne laitetaan?

Yksi boomer-ikäinen nainen kertoi kerran, oli kisaillut lentopallossa tms lastenlastensa kanssa ja piti sitä hyvänä, koska se "kehittää lasten kilpailuviettiä". En osannut sanoa mitään, koska minusta kilpailuvietti on yksi turhimmista asioista miksi liikuntaa kannattaa harrastaa. 

On jossain määrin ongelmallista, että monet korostavat tänä päivänä kasvatuksessaan nimenomaan kilpailullisuuden vähentämistä. Aikuisuudessa kaikki on kuitenkin loppujen lopuksi kilpailua ja mistä lapsen sitten pitäisi yht'äkkiä oppia ne hyvin kriittiset elämässä pärjäämisen taidot, jos niiltä on suojauduttu koko lapsuuden ajan. Opiskelupaikoista kilpaillaan, työpaikoista kilpaillaan, ylennyksistä kilpaillaan, asiakkaista kilpaillaan. Parhaat menestyvät parhaiten ja se on hyvä . Se ei tietenkään tarkoita samaa kuin itsekkyys. Esim. joukkuelajeissa opitaan hyvin konkreettisesti, että jokaisen yksilön pitää kehittää itsensä mahdollisimman hyväksi, mutta loppupeleissä se on täysin hyödytöntä, jos joukkue ei pelaa yhteen. 

Eipä tuo kyllä koskaan ole ollut kovin vahvoilla tämä minun tai kaltaisteni näkemys. 

Lapset vertaa itseään toisiinsa paljon ihan ilman kilpailuharrastuksiakin, koulumenestys, ulkonäkö, sanomiset tai tekemiset, vaatteet, musiikkimaku, pelisuoritukset, suosituimmuus, kenen isällä hienoin auto tai kenellä hienoin asunto tai hienoin puhelin, onhan se elämä jatkuvaa "kilpailua". 

Meidän lasten luokilla koulumenestyksen vertailua toisiin on paljonkin.  Lapset on varmaan sitten luonnostaan aika kilpailuhenkisiä, vai. Numeroarvostelut on poistettu pikkukoululaisilta, mutta heti kun numerot kokeisiin ja todistuksiin tulee, niitä vertaillaan. Riippumatta harrastustaustoista, ne tykkää vertailla. En näe tarpeelliseksi kannustaa kilpailussa sen enempää, kyllä se osataan. 

Tosin koenumeroidenkin kohdalla yritän muistuttaa, kun lapsi puhuu että joku toinen oli nyt luokan paras jossain aineessa; että muiden numerot ei vaikuta sinuun, vaan kilpailee itsensä kanssa. Jos viimeeksi sai kasin, nyt on hyvät mahdollisuudet ysiin ja jopa kymppiin. Kannustan kyllä eteenpäin, mutta en sitä kautta, että tsemppaisin voittamaan ne muut. 

Ja kuten kirjoitin, kilpailullisuutta arvostaa kyllä tosi moni vanhempi. Joukkulajit ja tavoitteellinen harrastaminen ovat kyllä voimissaan, tulijoita niihin on, kaikki ei edes mahdu niihin hyviin joukkueisiin. En tiedä mistä nyt ajattelisit, että tänä päivänä kilpailullisuutta on niin vähän, että se olisi jopa "ongelmallista". 

Ikinä kuullut curling-vanhemmuudesta ja helikopteroinnista? Sehän on ihan nykypäivän vitsaus kouluissa, että vanhemmat tulee linjoja pitkin jos lapselle on tullut paha mieli jostain tai on vaikka yritetty vaatia jotain. Liittyy siis hyvin vahvasti myös tähän kilpailuhenkisyyteen tämä, koska kilpailutilanteessa se paha mieli helposti tulee ja niitä pitäisi sitten viimeiseen asti välttää. Ja sitten kun lapsi ei ole koskaan oppinut häviämään, se aiheuttaa totaalisen hermoromahduksen. Tottakai toinen ääripää on huono myös eikä liikaa saisi olla sitä kilpailuhenkeä, mutta kun jotkut yrittää kitkeä kaiken pois.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole kilpailuhenkeä ollenkaan, enkä ole lapsiakaan usuttanut sellaisiin harrastuksiin joissa kilpaillaan (tai sellaisiin tasoryhmiin). Luulen että ne vanhemmat jotka lapsille hakevat kilpailullisen harrastuksen, oikeasti pitävät kilpailuhenkisyydestä vaikka usein muuta väittävät. Täytyyhän niiden siitä tykätä, jos lapsi sinne laitetaan?

Yksi boomer-ikäinen nainen kertoi kerran, oli kisaillut lentopallossa tms lastenlastensa kanssa ja piti sitä hyvänä, koska se "kehittää lasten kilpailuviettiä". En osannut sanoa mitään, koska minusta kilpailuvietti on yksi turhimmista asioista miksi liikuntaa kannattaa harrastaa. 

Itse en edes usko, että kilpailuviettiä voi kehittää. Se joko on tai ei ole. Olen itse kilpaurheillut pitkälti sen takia, että minulla se vietti oli. Omalle lapselle toivoin toisenlaista polkua, koska se kilpaurheilu vie niin paljon aikaa kaikelta muulta. Mutta se sama vietti löytyy lapseltanikin. Parasta ikinä on kuulemma se tunne, kun voittaa. Häviäminen on kuulemma hirveää, mutta motivoi treenaamaan enemmän. Miehelläni ei ole ollenkaan kilpailuviettiä eikä voi ymmärtää tätä ajatusmallia.

Uskonkin, että kilpailuviettisten vanhempien lapset kilpailevat monesti myös siksi, että ovat perineet sen kilpailuvietin. Itse ymmärrän lapsen kilpailuviettiä hyvin, vaikka tavallaan harmittaakin, että nyt mennään sitten täysin tämän harrastuksen ehdoilla.

Itsekin vanhana kilpaurheilijana ymmärrän kyllä lastani, mutta en silti hyppinyt riemusta, kun hän keksi haluta mennä neljiin treeneihin viikossa. Nyt hän puhuu jo viidensistä, mutta siihen en kyllä ole suostunut. Täytyy ainakin vähän aikaa seurailla pitkän aikavälin palautumista tällä 4x treenit + pelit tahdilla. 

Toinen on taas hyvin selkeästi perinyt äitinsä kilpailuvietin ja käy sitten höntsäilemässä parissa lajissa, mikä on suoraan sanottuna vanhemmalle huomattavasti iisimpää. 

Meilläkin käydään jatkuvaa keskustelua lisätreeneistä. Tällä hetkellä niitä on 3-4 viikossa(joka toinen viikko enemmän) sekä viikonloppuna toinen harrastus tai pelejä. Tämä toinen harrastus on tanssiopiston akrobatiatunti, jolla lapsi saa liikkuvuutta, kehonhallintaa ja voimaa tukemaan sitä intihimoharrastusta. En halua, että lapsi rikkoo itsensä jo nuorena tekemällä liikaa yksipuolisia juttuja ilman perusvoimaa ja -liikkuvuutta taustalla.

T. Tuo jota lainasit

Yleisurheilu on hyvä laji harrasteluun ja hyvin pääsee mukaan vanhempanakin. Treenit ovat monipuolista liikuntaa, eikä tähtää pelkkään kilpailemiseen ja voittamiseen. Voi harrastaa 1-2x/vko ja monissa paikoissa löytyy ihan harrasteryhmiä valmennusryhmien lisäksi. Laji myös tukee todella hyvin kaikkea muuta liikuntaa kun harjoitellaan mm. ketteryyttä, liikkumistaitoja ja juoksua. On myös edullinen laji, eikä tarvitse kalliita välinehankintoja.

Itsehän aloitin viime tammikuussa viulunsoiton 27-vuotiaana. Mielestäni siis 10-vuotias ei ole ollenkaan liian vanha aloittamaan. Aina voi aloittaa, ei ole koskaan liian myöhäistä opetella jotain itseä kiinnostavaa uutta taitoa! Kumma asenne opettajilla/ harrastuksen vetäjillä, että kaikista pitäisi kasvaa huipputason ammattilaisia omassa harrastuksessaan (!?) Eikö se riitä, että haluaa kehittyä ja oppia uutta, ilman (aikuisten asettamia) paineita menestymisestä? Toivottavasti ap tyttäresi löytää jonkin toisen kivan häntä kiinnostavan harrastuksen, jos tosiaan viulunsoitto ja voimistelu eivät joustamattomien aikuisten takia onnistu. Ihmettelen suuresti tätä maailman menoa, aikuisten tulisi mielestäni juuri enemmänkin ilahtua, kun lapsi ilmaisee halunsa aloittaa jokin järkevä harrastus, ja todellakin kannustaa siihen!

Aikuisena viulunsoiton aloittanut kirjoitti:

Itsehän aloitin viime tammikuussa viulunsoiton 27-vuotiaana. Mielestäni siis 10-vuotias ei ole ollenkaan liian vanha aloittamaan. Aina voi aloittaa, ei ole koskaan liian myöhäistä opetella jotain itseä kiinnostavaa uutta taitoa! Kumma asenne opettajilla/ harrastuksen vetäjillä, että kaikista pitäisi kasvaa huipputason ammattilaisia omassa harrastuksessaan (!?) Eikö se riitä, että haluaa kehittyä ja oppia uutta, ilman (aikuisten asettamia) paineita menestymisestä? Toivottavasti ap tyttäresi löytää jonkin toisen kivan häntä kiinnostavan harrastuksen, jos tosiaan viulunsoitto ja voimistelu eivät joustamattomien aikuisten takia onnistu. Ihmettelen suuresti tätä maailman menoa, aikuisten tulisi mielestäni juuri enemmänkin ilahtua, kun lapsi ilmaisee halunsa aloittaa jokin järkevä harrastus, ja todellakin kannustaa siihen!

No tässäkin tapauksessa ap oli kysynyt näistä harrastuksista kummastakin yhdeltä ryhmän vetäjältä ja ap:n lapsi oli liian vanha heidän vetämiinsä harjoituksiin. Kaiken maailman höntsävoimistelua on tietenkin olemassa, mutta ap sitten halusi lapsensa johonkin nimenomaiseen kilpavoimisteluun ja se ei onnistunut tuon ikäisenä, joten hän päätti avautua kokemastaan vääryydestä.

Täällä liioitellaan varhaisen aloittamisen tärkeyttä. Omat pojat aloittivat jääkiekon 9 ja 11v ja molemmista tuli hyviä pelaajia. Alun pienistä vastoinkäymisistä ei pidä lannistua. Oma asenne ja motivaatio ratkaisee. Mukaan vaan, ei pidä arkailla sitä, jos alussa ei ole vielä ihan samalla tasolla kuin muut. Parin vuoden päästä muut on otettu kiinni ja kehitys jatkuu. Itse aloitin ensimmäistä kertaa jääkiekkojoukkueessa 55v (käymättä sitä ennen n. 15:een vuoteen edes jäällä) ensin 4. div. harjoituksissa ja muutama harjoituspeli, seuraavana vuonna 3. div. ilman minkäänlaista "jääkiekkojunnun" taustaa, Osasin kyllä luistella ja kohtuullisesti pelatakin kiitos kouluvuosien iltojen pipolätkän. Tunnen useita ihan lapsuuden ja nuoruuden höntsäpohjalta lätkästä nauttivia kovia pelimiehiä, lukuisia niitä myös ikähaarukassa 55-70. Kun 11v aloittaa, niin ehtii 70:een ikävuoteen vielä 59v kehittyä..

Vierailija kirjoitti:

Niin ja jäi kertomatta, että kun tyttö kuuli olevansa hiukan vanha aloittamaan viulun soittoa, häneltä saman tien lopahti innostus soittaa yhtään mitään.

-ap

Eikös tuo ole ihan nykyaikaa - 50 vuotias työtönkin on kelpaamaton työelämään, kun sillä oletettavasti on vaivojakin - eli tyttösi on jo liian vanha kaikkeen, ei muuta ku pötköttelee kotona jatkossa :D

Eiku, oikeesti, ihminen pystyy mihin vain halutessaan - itse kävin AMKn ja valmistuin 50 vuotiaana.

Ainoa ero työelämässä nuoreen on se, etten omaa työnosaamistani halvalla myy kenellekkään, hinta se on työlläkin. Viulua tai muuta soitinta voi opiskella itsekseenkin - internet on sitä varten, jos ryhmään ei pääse.

Jos treenaat 8 tuntia viikossa - se tekee yli 400 tuntia vuodessa - oma halua ratkaiseen paljon.

Jääkiekkoa ei tarvitse aloittaa 5-v, myöhemminkin ehtii kirjoitti:

Täällä liioitellaan varhaisen aloittamisen tärkeyttä. Omat pojat aloittivat jääkiekon 9 ja 11v ja molemmista tuli hyviä pelaajia. Alun pienistä vastoinkäymisistä ei pidä lannistua. Oma asenne ja motivaatio ratkaisee. Mukaan vaan, ei pidä arkailla sitä, jos alussa ei ole vielä ihan samalla tasolla kuin muut. Parin vuoden päästä muut on otettu kiinni ja kehitys jatkuu. Itse aloitin ensimmäistä kertaa jääkiekkojoukkueessa 55v (käymättä sitä ennen n. 15:een vuoteen edes jäällä) ensin 4. div. harjoituksissa ja muutama harjoituspeli, seuraavana vuonna 3. div. ilman minkäänlaista "jääkiekkojunnun" taustaa, Osasin kyllä luistella ja kohtuullisesti pelatakin kiitos kouluvuosien iltojen pipolätkän. Tunnen useita ihan lapsuuden ja nuoruuden höntsäpohjalta lätkästä nauttivia kovia pelimiehiä, lukuisia niitä myös ikähaarukassa 55-70. Kun 11v aloittaa, niin ehtii 70:een ikävuoteen vielä 59v kehittyä..

Mutta heillä oli varmaan joku liikuntatausta kuitenkin? Tässäkin keskustelussa on moneen kertaan todettu, että on ihan eri asia olla lajinvaihtaja, kuin aloittaa liikkuminen nollasta ja hypätä harrastamaan jotain. Se unohtuu aina mainita näissä tarinoissa, kun kerrotaan jostain ammattilaisesta, joka aloitti lajinsa vasta myöhemmällä iällä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole kilpailuhenkeä ollenkaan, enkä ole lapsiakaan usuttanut sellaisiin harrastuksiin joissa kilpaillaan (tai sellaisiin tasoryhmiin). Luulen että ne vanhemmat jotka lapsille hakevat kilpailullisen harrastuksen, oikeasti pitävät kilpailuhenkisyydestä vaikka usein muuta väittävät. Täytyyhän niiden siitä tykätä, jos lapsi sinne laitetaan?

Yksi boomer-ikäinen nainen kertoi kerran, oli kisaillut lentopallossa tms lastenlastensa kanssa ja piti sitä hyvänä, koska se "kehittää lasten kilpailuviettiä". En osannut sanoa mitään, koska minusta kilpailuvietti on yksi turhimmista asioista miksi liikuntaa kannattaa harrastaa. 

On jossain määrin ongelmallista, että monet korostavat tänä päivänä kasvatuksessaan nimenomaan kilpailullisuuden vähentämistä. Aikuisuudessa kaikki on kuitenkin loppujen lopuksi kilpailua ja mistä lapsen sitten pitäisi yht'äkkiä oppia ne hyvin kriittiset elämässä pärjäämisen taidot, jos niiltä on suojauduttu koko lapsuuden ajan. Opiskelupaikoista kilpaillaan, työpaikoista kilpaillaan, ylennyksistä kilpaillaan, asiakkaista kilpaillaan. Parhaat menestyvät parhaiten ja se on hyvä . Se ei tietenkään tarkoita samaa kuin itsekkyys. Esim. joukkuelajeissa opitaan hyvin konkreettisesti, että jokaisen yksilön pitää kehittää itsensä mahdollisimman hyväksi, mutta loppupeleissä se on täysin hyödytöntä, jos joukkue ei pelaa yhteen. 

Eipä tuo kyllä koskaan ole ollut kovin vahvoilla tämä minun tai kaltaisteni näkemys. 

Lapset vertaa itseään toisiinsa paljon ihan ilman kilpailuharrastuksiakin, koulumenestys, ulkonäkö, sanomiset tai tekemiset, vaatteet, musiikkimaku, pelisuoritukset, suosituimmuus, kenen isällä hienoin auto tai kenellä hienoin asunto tai hienoin puhelin, onhan se elämä jatkuvaa "kilpailua". 

Meidän lasten luokilla koulumenestyksen vertailua toisiin on paljonkin.  Lapset on varmaan sitten luonnostaan aika kilpailuhenkisiä, vai. Numeroarvostelut on poistettu pikkukoululaisilta, mutta heti kun numerot kokeisiin ja todistuksiin tulee, niitä vertaillaan. Riippumatta harrastustaustoista, ne tykkää vertailla. En näe tarpeelliseksi kannustaa kilpailussa sen enempää, kyllä se osataan. 

Tosin koenumeroidenkin kohdalla yritän muistuttaa, kun lapsi puhuu että joku toinen oli nyt luokan paras jossain aineessa; että muiden numerot ei vaikuta sinuun, vaan kilpailee itsensä kanssa. Jos viimeeksi sai kasin, nyt on hyvät mahdollisuudet ysiin ja jopa kymppiin. Kannustan kyllä eteenpäin, mutta en sitä kautta, että tsemppaisin voittamaan ne muut. 

Ja kuten kirjoitin, kilpailullisuutta arvostaa kyllä tosi moni vanhempi. Joukkulajit ja tavoitteellinen harrastaminen ovat kyllä voimissaan, tulijoita niihin on, kaikki ei edes mahdu niihin hyviin joukkueisiin. En tiedä mistä nyt ajattelisit, että tänä päivänä kilpailullisuutta on niin vähän, että se olisi jopa "ongelmallista". 

Ikinä kuullut curling-vanhemmuudesta ja helikopteroinnista? Sehän on ihan nykypäivän vitsaus kouluissa, että vanhemmat tulee linjoja pitkin jos lapselle on tullut paha mieli jostain tai on vaikka yritetty vaatia jotain. Liittyy siis hyvin vahvasti myös tähän kilpailuhenkisyyteen tämä, koska kilpailutilanteessa se paha mieli helposti tulee ja niitä pitäisi sitten viimeiseen asti välttää. Ja sitten kun lapsi ei ole koskaan oppinut häviämään, se aiheuttaa totaalisen hermoromahduksen. Tottakai toinen ääripää on huono myös eikä liikaa saisi olla sitä kilpailuhenkeä, mutta kun jotkut yrittää kitkeä kaiken pois.

Juuri näin. Pettymyksen tunteiden ja häviämisen käsittelyn oppiminen on yksi arvokas oppi, jonka voi saada kilpaurheilusta. Muuten pudotus voi olla kova, kun jossain vaiheessa elämää curlingvanhemmat eivät pystykään lakaisemaan reittiä puhtaaksi.

Vierailija kirjoitti:

Olet aivan oikeilla jäljillä. On toedella outoa, että harrastusten ohjaajat eivät halua vetää ns. harrastusryhmiä. Mielenkiintoista on myös se, että hyvä=huippu. Jokainenhan tulee paremmaksi kuin ennen, kun harjoittelee jotakin. Jopa hyväksi omaan tasoonsa nähden. lasten suhteen taas, aina kun ovat jonkin mielenkiintoisen harrastuksen tai puuhan äärellä, niin eivät tee pahojaan :)

Voimistelemaan vaan ja soittamaan sitä viulua.

Suurin osa niistä ryhmien vetäjistä urheiluharrastuksissa on lasten vanhempia. Jostain pitäisi siis löytää sellaisia harrasteryhmäläisten vanhempia, jotka olisivat vapaaehtoisia vetämään niitä treenejä. Jostain syystä useimmissa seuroissa tämä on kuitenkin iso haaste saada harrasteporukan vanhempia apuvalmentajiksi. Näiden lasten vanhemmat voisivatkin mennä itseensä ja sen sijaan, että vaativat vain palvelua, voisivat itsekin yrittää olla aktiivisia. 

Palkatut valmentajat valmentavat sitten niitä, jotka ovat valmiita maksamaan palveluista. Vanhemmat eivät kuitenkaan ole yleensä valmiita maksamaan vain höntsäämisestä, vaikka ihan samalla tavalla heille pitää maksaa kenttävuokrat ja eivät valmentajat halua ainakaan sen halvemmalla vetää harrastevuoroja, koska reaalimaailmassa niissä lasten käytös tuppaa olemaan aika raskasta, koska niihin kertyy kaikki ne, joiden keskittymiskyky tai nepsyhaasteet eivät mahdollista harjoittelua varsinaisessa joukkueessa. 

Ei varmasti tule kyllä kukaan 10v hyväksi missään jos ei anneta edes yrittää.

Cheerleading toimisi oikein hyvin, samoin sirkus. Tanssiryhmiä on monentasoisia. Ratsastukseen hyvä ikä. Kaikissa kuuluisi joukkoon, olisi samanikäisiä. Budolajit sopisivat myös hyvin.

Ap:n lapsi nykyään jo kai lähemmäs 14 v.