Lue keskustelun säännöt.
Henkilöhaastattelujen nykyinen kaava: uhriutujan sankarikertomus. Kyllästyttää!
15.07.2019 |
Aina löytyy joku feminismin, sukupuolen, sukupuolisen suuntautumisen yms. perusteella sorsittu ihminen, joka nostetaan tästä syystä jalustalle "rohkeudestaan". Minusta tämä on todella kummallista, koska en ymmärrä kenelle tällaiset asiat voivat nykypäivänä olla edes ihmettelyn aiheita. Useimmissa tapauksissa tuntuu, että ko. henkilöt ovat yksinkertaisesti ihmisinä vaikeita ja draamanhakuisia. Tällainen "the only gay in the village" -tyyppinen tapa korostaa oman itsensä erikoisuutta ja hyvyyttä ja muiden oletettua nurkkakuntaisuutta ja ilkeyttä on alkanut kyllästyttää. Miksi tällaisia juttuja edelleen kirjoitetaan? En halua linkata tähän mitään nimenomaista artikkelia, mutta juttutyyli lienee kaikille tuttu?
Kommentit (25)
Se millainen maailman pitäisi olla, ei ole yhtä kuin se millainen maailma on. Homojen ei pitäisi herättää mitään erityisiä ajatuksia kenessäkään, mutta yllättävän monissa se silti edelleen herättää. Asia ei muutu mihinkään, ellei sen muutoksen eteen yritetä tehdä jotain. Maailma ei vain itsestään muutu ihanteiden kaltaiseksi.
Kaikki eivät ole yhtä suvaitsevisia kuin ap. Siksi on olemassa ihan oikeitakin syrjivien asenteiden uhreja, ei pelkkiä huvin vuoksi uhriutuvia. Eivätköhän he itse tiedä paremmin mitä ovat kokeneet, kuin joku muu.
Se joka ei tunnusta ongelmaa, on usein osa sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oletko lukenut riittävän tarkasti niitä haastatteluja? Luuletko oikeasti, ettei nykypäivänä enää ketään syrjitä eikä kummastella? Mene mihin tahansa keskusteluun transsukupuolisuudesta ja näet kymmeniä ihmisiä, joiden mielestä se on väärin/outoa/kuvottavaa. Jokainen trans- ja muunsukupuolinen on kohdannut jonkinlaista syrjintää.
On todella naiivia väittää, että Suomen kaltaisessa maassa ei olisi syrjintää. Tämä on vain yksi tapa, jolla vähemmistöjä vaiennetaan: joo joo niin niin, onhan sitä syrjintää joskus ollut, mutta kuka nyt enää sellaista tekee, taitaa olla teillä asiat liiankin hyvin kun olette joka mediassa valittamassa.
trans-ihmiset valitsevat uhriutua friikeiksi ihan itse.
Sitten ihmetellään kun ei saada töitä eikä kumppania, ei sitä eikä tätä. No mistähän johtuu. Te olette harhaisia feikkaajia ja hyvin ärsyttäviä sellaisia.
Yhyy yhyy, minua kiusataan kun huudan olevani uniikki saamelainen transmuslimi. Yhyyyy. Yhyyyy.
Huomatkaa minut, ahdasmieliset juntit.
Niinpä. Kiusaaminen kaikissa muodoissaan on vastenmielistä, mutta moderni uhriutuminen on aivan jotain muuta kuin kiusattuna oloa. Se on sairaalloista tarvetta tehdä itseään näkyväksi uhriutumisen kautta, sympatian, huomion ja me-hengen keskelle pääsemisen fanaattista hakemista.
Eräs kaavoista on alkaa etsiä epäkohtia muiden ihmisten sanomisista esimerkiksi somessa. Mitä tunnetumpia keskustelijoita nämä ovat, pienikin ohi suun lipsauttaminen tai väärinymmärtämisen mahdollisuus on uhriutuja-fanaatikolle kultakaivos, jota aletaan välittömästi louhia. Tässä vaiheessa uhriutuja-fanaatikko tekee mahdollisimman paljon keskustelunavauksia, joissa sädekehää päänsä päälle asetellen vaatii julkista keskustelua aiheesta x - ei toki itsensä vuoksi - vaan naisten/lasten/eläinten/seksuaali-tai sukupuolivähemmistöjen/feministien oikeuksia puolustaen. Keskustelun kannalta ei ole merkitystä, ovatko nämä oikeudet olleetkaan vaarassa. Riittää, että joku on puhunut niistä sävyyn, joissa ei ole otettu huomioon kaikki yksityiskohtia tai mielensäpahoittajaryhmiä. Uhriutuja-fanaatikko kommentoi itse usein henkilöön käyvästi, koska tarkoitus pyhittää hänen tapauksessaan keinot jne. Kun joku jossakin vaiheessa pyytää henkilöä rauhoittumaan tai siistimään kielenkäyttöään, kyseenalaistaa tämän motiiveja tai epäilee tämän käyttämiä "faktoja", uhriutuja on saanut palkintonsa: hän on nyt "vihapuheen" kohteena eli liittynyt arvostettuun joukkoon ihmisiä, joilla on niin merkittäviä mielipiteitä, että heitä "vihataan".
Uhriutuja-fanaatikko niputtaa välittömästi itsensä samaan luokkaan Anna Politkovskajan ja Nelson Mandelan kanssa, vaikka ei aivan varmaksi muistakaan keitä he olivat. Tästä eteenpäin uhriutuja-fanaatikko hyökkäilee täsmäiskuin niitä tahoja kohtaan, jotka ovat aiemmin häntä arvostelleet. Jos vastauksissa on mitään ainesta iltapäivälehtien sivuille, uhriutuja-fanaatikko tallentaa kuvakaappaukset. Sitten onkin jo laajan, avoimen päivityksen aika. Siiheen kootaan kaikki olemassaoleva materiaali ja kirjoitetaan sydämeen käyvästi, kuinka kovaääninen, kasvonsa tatuoinut kalju feministi, kymmenen erityislapsen leijonaemo ja saamelais-togolainen perussuomalaiskommunisti transseksuaali aina lytätään tässä maassa. (Tausta ja poliittiset suuntaukset on aina mainittava, vaikka itse keskustelu olisi koskenut niihin liittymätöntä asiaa.) Mutta nyt sankarillinen kirjoittaja ei enää pelkää vihapuhetta vaan esitaistelijan ominaisuudessa paljastaa kaikelle kansalle maailman vääryydet.
Ja jälleen uusi ihmisoikeustaistelija, kirkasotsainen ja pyytetön, on syntynyt. Sen pituinen se.
Nykyisin on kamalan vaikeaa miehenä. Heteromiehenä.