Lue keskustelun säännöt.
Tein sosiaalisen itsemurhan, jota kadun loppuelämäni.
14.07.2019 |
Hei!
Julkaisen kirjoitukseni palstalla uudelleen, jonka tein jo joskus aiemminkin.
Haluaisin vain muistuttaa teitä uusia opiskelemaan lähtijöitä sillä, ettei kannata lähteä liian suurin odotuksin kohti uutta ja tuntematonta. Voi tulla seinä vastaan.
Olen kotoisin pienestä kunnasta, joissa ei ole koskaan ollut omaa lukiota.
Naapurikunnissa oli ja luonnollisesti lukioon haluavat haki niihin, varsinkin lähellä olevaan kaupunkiin.
Minä kun olin toiselta puolelta kuntaa kotoisin ja lukiomatkani olisi tullut pitkäksi siihen paikkaan, minne pääsääntöisesti muut menivät.
Itse valitsin toisen naapurikunnan lukion, jonne kotoani oli lyhyempi matka ja suora tie ja jonne pääsin sopivasti kulkemaan mopolla ja isäni kyydillä tai asumaan sukulaisilleni. Tähän lukioon ei kotikunnastani koskaan aiemmin ollut kukaan muu mennyt, joten olin ensimmäinen ja muutenkin harvinaisuus, että siihen lukioon tuli kukaan ulkopaikkakuntalainen.
Minua toki varoiteltiin siitä, että kannattaako nyt hakeutua erilleen kavereista, että olisi nyt vaan viisaampi hakea samaan lukioon, minne muutkin menevät ja kuinka hankalaa voisi olla ryhmäytyä uudella paikkakunnalla, jossa muut tuntevat toisensa, mutta itse tulisin ulkopuolelta.
Ajattelin vaan, että tutustun helposti sosiaalisena ihmisenä uusiin ihmisiin ja saan pidettyä vanhatkin kaverit mukana, vaikkei enää päivittäin nähtäisikään.
Voi, kun olisinkin kuunnellut muita, järjen ääntä
Lukio, johon hain, siellä toiset todellakin olivat tuttuja ja kavereita keskenään. Minua vieroksuttiin heti alusta saakka enkä saanutkaan luotua kontakteja, kuten toivoin. Muut toki kaveerasivat keskenääntuttuun tapaan ja minä putosin heti kyydistä. Tämä järkytys sitten häiritsi myös opintojani ja jäin niissäkin jälkeen jo ensimmäisenä lukukautena. Koska opiskelu osoittautuikin yllättävän rankaksi, jäi yhteydenpioto vanhoihin kavereihin vähäiseksi. Oli äärettömän raskasta yrittää väksin roikkua uudella paikkakunnalla kiinni uusissa ihmisissä ja pitää yhteyttä vanhoihin, jotka ryhmäytyivät tahollaan entistä tiiviimmin ja pian jäin heidän elämästään ulkopuolelle, eikä kaveruus koskaan enää palautunut.
lukiostakaan en siis saanut uusia kavereita, kuten piti vaan jäin tässäkin täysin ulkopuoliseksi. Olin totaalisenyksin ja opinnot laahasivat jäljessä, kunnes toisena lukiovuonna oli jo pakko lopettaa, kun en enää jaksanut.
Siihenkään lukioon, missä vanhat kaverit olivat, ei enää voimavarat riittänyt hakea siirtoa eivätkä he enää minuun yhteyttä pitäneetkään.
Millaista tuskaa olikaan mietiä, mitä olisikaan ollut vanhojen tanssit suun muut juhlat heidän kanssaan.
Myöhemmin, kun voimavarani palautuivat, muutin äitini kanssa vanhempien erotessa isovanhempieni kotipaikkakunnalle, jossa aloitin ammattikjoulun ja valmistuin ammatiin. Nyt olen normaalisti töissä ja kaikki ihan ok elämässä. Muistot vaan ovat kipeitä epäonnistuneesta seikkailusta uusien ystävien etsinnässä.
Haluan kertoa, että miettikää tarkkaan, mitä teette. Älkää hankkiutuko eroon tarkoituksella turvaverkosta, johon olette jo kiinnittyneet.
Kommentit (156)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärtäisivätpä nämä "lukio on koulunkäyntiä, ei kavereita varten" -kommentoijat, miten rikkovaa nuorelle ihmiselle on kasvaa ilman ihmissuhteita. Kyllä se saa surettaa, jos jää koulussa yksin. Suomessa on muutenkin tämä pärjäämisen kulttuuri, joka aiheuttaa mielenterveysongelmia ja jota nämä "en minäkään halunnut lukiossa tutustua uusiin ihmisiin, menin sinne opiskelemaan" -kommentit pönkittävät. Lisäksi, jos itse on esim. introvertti ja omaa esimerkiksi kaksi hyvää ystävää lukion alussa, niin on jo ihan eri tilanteessa kuin sellainen nuori jolla ei ole yhtään ystävää eikä välttämättä yhtään kaveriakaan ja joka joutuu käymään lukion ihan yksin.
Kannattaa muistaa myös se, että sosiaalinen asema ja sosiaalisten suhteiden luomisen mahdollisuudet ovat aina suhteellisia. Mitä enemmän sosiaalisia suhteita on jo ennestään ja mitä parempi oma asema on porukassa, sitä helpompi on löytää uusia kavereita. Huonossa sosiaalisessa asemassa valmiiksi olevalla ei välttämättä ole samaa kapasiteettia ystävien löytämiseen, vaikka silmämääräisesti olemmekin kaikki tasavertaisessa asemassa.
Tuntuu, että nämä "lukio on koulua varten, en minäkään silloin kaivannut elämääni uusia ihmissuhteita" ovat myös pohjimmiltaan yksinäisyyden pelkoa ja halveksuntaa. Sillä yksinäisyys ON raakaa ja satuttavaa.
Jos sinä menet ulkopuolisena valmiiseen ryhmään, se saatko sieltä kavereita ei johdu mistään sosiaalisesta asemasta vaan siitä millaiset sosiaaliset taidot sinulla on. Toiset osaa jutella, ottaa kontaktia ja ovat mukavaa seuraa ja toiset ovat kömpelömpiä tässä. suhteessa. Näitä taitoja on mahdollista harjoitella.
Ohis..mietin pitkään tätä asiaa ja mun mielestä te molemmat olette oikeassa. On ihan totta, että jos menee ihan uuteen ryhmään (esim uuteen työpaikkaan), jossa muut tuntevat toisensa jo ennestään, ei kukaan näistä muista tiedä, millainen asema ryhmissä uudella tulijalla on ollut edellisessä työpaikassaan, ystäväpiirissään tai vaikkapa opiskeluaikoinaan. Se, miten pääsee mukaan uuteen työporukkaansa, riippuu sosiaalisista taidoista.
Tuon edellisen kirjoittajan kommentista taas ajattelen, että jos ihmisellä on ollut hyvä asema aiemmissa ryhmissään, hänen sosiaaliset taitonsa ovat aika hyvät. Ihan siksi, että hän on oppinut tietyillä menettelytavoilla pääsevänsä ryhmiin mukaan. Saavuttavansa näissä ryhmissä sellaisen aseman kuin on halunnutkin. Sellainen taas, joka ei ole päässyt oikein koskaan ryhmiin mukaan tai jonka asema jossain ryhmässä on ollut huono, ei välttämättä osaa edes itse arvioida, mitä hän on tehnyt väärin ja miten hänen pitäisi toimia, jotta pääsisi ryhmään mukaan. Hänen menettelytapansa eivät siis ole palkinneet häntä siten kuin hän olisi toivonut ja sen vuoksi hänen sosiaaliset taitonsa eivät ole yhtä hyvät kuin sillä, jonka menettelytavat ovat toimineet toivotun mukaisesti.
Tämä teksti olisi hyvä kaikkien sosiaalisten lukea ja sisäistää. Kaikki eivät ole niin hyviä sosiaalisesti kuin ne parhaat papupadat. Ne hiljaisemmat ja ujoimmat tarvitsevat tukea ja kannustusta, jotta uskaltavat yrittää tulla ryhmään mukaan.
Miksi kuvitellaan, että sosiaaliset taidot olisi sama asia kuin puhua kuin papupata? Sosiaalisia taitoja on myös ymmärtää, millainen itse on ja miten omana itsenään sopii johonkin tiettyyn porukkaan tai jonkun toisen ihmisen seuraan. Mä olen aina ollut ryhmätilanteissa aika hiljainen enkä erityisemmin pidä konflikteista. Olen mieluummin ryhmässä tarkkailija kuin yksi niistä, jotka hölöttävät taukoamatta. Mä kuitenkin kuuntelen tarkkaan, mitä muut sanovat. Ja MITEN he sanovat. Havainnoin, näkyykö ilmeissä, eleissä tai äänensävyssä esimerkiksi kiivastumista, koska ihminen harvoin kiivastuu sellaisista asioista, jotka ovat hänelle yhdentekeviä. Itselleen tärkeissä asioissa taas saatetaan kiivastua. Mulle työkaverit ovat sanoneet useammankin kerran, että olen työporukan "diplomaatti ja aivot", koska ratkaisukeskeisenä ihmisenä muita kuunnellessani jossain vaiheessa keksin kompromissiratkaisun, joka voisi kelvata kaikille osapuolille. Ja sen ilmaisen sitten ääneen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua jäi mietityttämään pari asiaa. Ensinnäkin kaikilla ei ole mahdollista lähteä minnekään kauas lukioon. Itsekin olisin tahtonut lähteä muualle, mutta oli pakko mennä siihen lähilukioon, koska perheemme rahat eivät olisi riittäneet vuokraani. Hyvä, kun saatiin edes kaikki kirjat maksettua. Sitten se, kun monet näyttävät aina sanovan, että kyllä sellainen ihminen jolla on sosiaalisia taitoja saa ystäviä. Tietenkin tämä pitää paikkansa, mutta kaikki ne joilla ystäviä ei ole eivät ole mitään kamalia ihmisiä. Itsekin voin sanoa, että osaan kyllä puhua muille ja olla sosiaalinen, mutta tämä ei auta jos ryhmä on hyvin kuppikuntainen tai sinulla on jo valmiiksi sellainen tausta, että olet ollut kiusattu. Silloin ei auta, vaikka pyrkisit mukaan vaan on vähän kuin valmiiksi päätetty, ettei sinua oteta mukaan, vaikka yritätkin. Et pääse tutussa ympäristössä tällaisista asioista helposti eroon vaan ne samat kuviot jatkuvat. Näin kävi itselle myös ja minulla oli vaan pari samantyylistä kaveria.
Sekään ei silti tarkoita, että ihminen kohtelisi muita hyvin ja olisi niin sosiaalisesti taitava jos ystäviä on paljon, koska monet pahimmista kiusaajistani omasivat todella laajan ystäväpiirin, vaikka käytöksensä puolesta näin ei olisi pitänyt olla. Saivat vielä muilta kehuja, vaikka näin ei olisi pitänyt tapahtua. Itse olen tutustunut moneen samoja kokeneeseen ihmiseen ja lähes kaikki entiset kiusatut ja yksinäiset ovat olleet ihan ok tyyppejä ja senkään vuoksi en tahdo koskaan osoittaa sormella, että vika aina sinussa, kun asiolla on monta puolta. Itsekin olin todella pidätty ihminen ennen muuttoa "väärään" paikkaan ja uuteen kouluun siirtymistä. En olisi voinut uskoa, että minä olen se joka jääkin yksin ja on pitkään kiusattu.
jatkuu
Sosiaaliset taidot eivät tarkoita vain sitä, että osaa kohdella muita hyvin ja puhua muiden ihmisten kanssa. Sosiaalisiin taitoihin kuuluu myös ymmärtää erilaisia ryhmiä. Niissä olevia ihmisiä ja heidän välisiään suhteita (mahdollisia jännitteitäkin ryhmäläisten välillä). Ymmärtää, milloin on järkevämpää pysyä kahden muun välissä puolueettomana ja milloin on järkevämpää asettua selkeästi toisen puolelle eli toista vastaan. Ymmärtää, mikä on minkäkin ryhmän tarkoitus ja mitkä ovat ryhmää kasassa pitävät asiat/henkilöt/voimat. Ymmärtää, mitä olisivat ne asiat/henkilöt/voimat, jotka saisivat aikaan ryhmän hajoamisen. Sosiaalisiin taitoihin kuuluu myös ymmärtää se, että johonkin ryhmään et oikeasti edes pystykään kuulumaan, koska olet liian erilainen tai kiinnostunut ihan erilaisista asioista kuin ryhmän muut jäsenet. Ja ymmärtää, että omat intressit ryhmään kuulumisesta ovat erilaiset tai oma arvomaailmasi on erilainen. Ja ymmärtää, ettei itsellä oikeasti ole mitään sellaista annettavaa, mitä tietty ryhmä uudelta ryhmäläiseltä odottaa. Ja ymmärtää, ettei tietyllä ryhmällä ole oikeasti mitään sellaista annettavaa, mitä itse haluaisi.
Joskus nämä asiat ovat ihan itsestäänselviä. Parikymmpinen ei edes hakeudu eläkeläismummojen pitsinnypläyskerhoon. Ymmärtää, että erottavia tekijöitä on ihan liian monta. Tai koulukiusattu ei halua hakeutua kiusattujen porukkaan. Ymmärtää, että arvomaailma ainakin tämän yhden asian suhteen on ihan erilainen.
Jos ihmiseltä puuttuu jokin taito - olipa kyse sosiaalisista taidoista, uimataidosta, laulutaidosta, kielitaidosta, ajotaidosta tms - ei se tee ihmisestä huonompaa kuin muut. Taidot ovat asioita, joita opetellaan, joissa harjaannutaan ja joita ylläpidetään. Jos ei ole koskaan joutunut opettelemaan tai ei ole joutunut taitojaan harjaannuttamaan eikä ylläpitämään, ei se tee kenestäkään kamalaa tai huonoa ihmistä. Jotkut toki ovat lahjakkaampia eri taidoissa kuin jotkut toiset ja tarvitsevat vähemmän harjaantumista, mutta ei se tee heistä ihmisinä yhtään sen parempia.
Sitä minä juuri yritin kertoa, että omasta mielestäni osaan kyllä tulkita niitä ryhmiä ja muutenkin olen hyvä tulkitsemaan muiden mielialoja. Silti minulla ei ollut kavereita vaan olin yksinäinen ja kiusattu. Tämä oli vähän kuin minun osani tuolloin. Yritin juuri sitä tarkoittaa, että myös sellaisella ihmisellä voi olla sosiaalisia taitoja ja ystävien määrä ei tarkoita sitä, että ihminen olisi se paras muihin verrattuna. Joskus se ei vaan auta millainen olet. Minäkin vaan jäin yksin ja nyt toisessa opiskelupaikassa on mennyt todella hyvin ja pärjään muiden kanssa. Se on paljon myös ryhmästä kiinni, kun jotkut ovat jo valmiiksi sellaisia missä et vaan voi olla oma itsesi ja on sellaisia ihmisiä, jotka haluavat toisille pahaa ja ovat valmiita jättämään ne henkilöt porukasta joista he eivät pidä.
Olen vaan jotenkin kyllästynyt siihen, että täälläkin aina peilataan juuri sitä kavereiden määrää niihin sosiaalisiin taitoihin ja pidetään sellaisia ihmisiä jotenkin puutteellisina joilla niitä kavereita ei ole. Kyllä minullakin varmasti olisi enemmän jos olisin saanut rauhassa käydä koulua ilman kiusaamista ja en olisi sen vuoksi pudonnut porukoista. Tiedenkin siinä jo itseluottamuskin alkoi kärsimään myönnän kyllä sen, mutta jos olisi ollut erilainen tie niin kavereitakin olisi varmasti jäänyt elämään. Muutenkin tämä yksinäisyys jo leimaa ihmistä ja muut miettivät, että kyllä tuossa on pakko olla vikaa, vaikka elämässä voi sattua kaikkea ja jotkut asiat eivät aina ole itsestäkään kiinni. Joku voi saada hyviä kokemuksia ja rohkaistua ja jotkut sitten tarvitsisivat onnistumisia ja eivät niitä saa ja tulevat entistä aremmiksi. Näissä asioissa on aina monta puolta.
Mä olen tuosta hieman eri mieltä. Olen seurannut palstaa jo kauan ja yksinäisyyteen liittyvissä keskusteluissa toistuu aina tietty kaava. Ilmestyy yksi tai useampi yksinäinen, jotka katsovat, että heidän yksinäisyytensä on muiden ihmisten syytä. Niiden, jotka eivät ystävysty heidän kanssaan tai ota heitä porukkaan mukaan. Varsin usein vielä kertovat, että ovat olleet aiemmin kiusattuja, syrjittyjä tai on muuten ollut rankka lapsuus tai nuoruus. Eivät kuitenkaan ymmärrä, että ei se ole näiden uusien tuttavuuksien tai uusien porukoiden syytä. Eikä nämä uudet tuttavuudet tai uudet porukat ole velvollisia hyvittämään heille jotain, mitä joku muu on joskus heille tehnyt. Eivät nämä uudet ole yksinäiselle mitään velkaa. Eivät edes ystävyyttään tai porukkan mukaan ottamista. Jos edellisen asuinpaikkasi naapuri on varastanut sulta polkupyörän, ethän sä silloinkaan odota, että uuden asuinpaikkasi naapuri ostaa sulle hyvitykseksi uuden polkupyörän?
Suurin osa yksinäisistä ymmärtää, ettei vika ole kenessäkään muussa. Vika on vain siinä, etteivät he ole vielä tavanneet sellaista ihmistä ja sellaisella hetkellä, jolloin ystävyyden syntymiselle olisi edellytyksiä. Tai he eivät ole vielä kohdanneet sellaista ryhmää, johon heidän olisi luontevaa päästä. Siis ryhmään, johon heillä olisi jotain sellaista annettavaa, mitä ryhmä uudelta jäseneltään odottaa. Joihinkin ryhmiin on täysin mahdotontakin päästä, jos ryhmää koossa pitävä asia on esimerkiksi pitkä yhteinen historia. Jos tällaiseen ryhmään aletaan ottaa muitakin, koossa pitävä asia lakkaa pitämästä ryhmää koossa. On hyvin mahdollista, että jonkin ajan päästä koko ryhmä hajoaa. Alkuperäinen, pitkän yhteisen historian omaava porukka ei saa ryhmästä enää sitä, mitä varten ovat ryhmään kuuluneet. Ei siis ole mielekästä enää kokoontua yhteen, koska ryhmän luonne ja tarkoitus on muuttunut.
Jos nyt löydät mukavan työpaikan ja saat kivaa sisältöä elämääsi sekä sitä kautta uusia ystäviä, tuskin lukioaikaiset jutut tuntuu noin kipeiltä enää 5-10 vuoden kuluttua.
Pyh. Ne kaverit nyt kaikkoavat aikuisiässä joka tapauksessa. Kuka aikuinen edes oikeasti kaipaa tukiverkkoja.
Hanki parisuhde.
Täällä myös eräs joka meni lukioon josta ei tuntenut ketään ja (entiset) kaverit meni toisiin lukioihin :) Olin melko hiljainen ja ujo, joten en saanut aitoja ystävyyssuhteita luotua lukioaikoina ja olo tuntui välillä ulkopuoliselta. Harvoin tulee edes muisteltua lukioaikoja, koska ei niistä ajoista ole mitään erityistä muisteltavaa. Nyt 10 vuotta myöhemmin en ole enää niin ujo, mutta olen vahvasti introvertti ja hyväksynyt sen. Ryhmäytyminen, uusien tuttavuuksien tekeminen ja ylläpitäminen tulee aina olemaan haasteellista minulle. Viihdyn parhaiten yksikseni, koirien, kumppanin tai parin hyvän ystävän seurassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uusi ympäristö voi olla rankka, mutta on todella huolestuttavaa, jos vapaa-ajan sosiaaliset kontaktit vaikuttavat opinnoissa menestymiseen. En ihan ymmärrä, miten et voinut keskittyä opiskeluun? Tuskin tarkoitit, että ystävät olivat ennen auttaneet kurssitehtävissä? Liika riippuvaisuus toisista siis paljastui lukiossa. Sama olisi voinut olla edessä tulevaisuudessa jossain muussa ympäristössä, vaikka opinnoissa tai työpaikassa?
Tärkeintä on keskittyä omaan oppimiseen ja tulevaisuuteen, kuten yllä onkin jo kommentoitu. Henkinen jaksaminen toki voi vaikuttaa suoriutumiseen, mutta suhteiden muihin, etenkään tuntemattomiin ihmisiin tuskin pitäisi kurssisuorituksiin vaikuttaa.
Olivatko aiemmatkaan ihmissuhteet pohjimmiltaan kovin syvällisiä ystävyyksiä? Uusi ympäristö haastaa kasvamaan ihmisenä.
Vierailija kirjoitti:
Täällä myös eräs joka meni lukioon josta ei tuntenut ketään ja (entiset) kaverit meni toisiin lukioihin :) Olin melko hiljainen ja ujo, joten en saanut aitoja ystävyyssuhteita luotua lukioaikoina ja olo tuntui välillä ulkopuoliselta. Harvoin tulee edes muisteltua lukioaikoja, koska ei niistä ajoista ole mitään erityistä muisteltavaa. Nyt 10 vuotta myöhemmin en ole enää niin ujo, mutta olen vahvasti introvertti ja hyväksynyt sen. Ryhmäytyminen, uusien tuttavuuksien tekeminen ja ylläpitäminen tulee aina olemaan haasteellista minulle. Viihdyn parhaiten yksikseni, koirien, kumppanin tai parin hyvän ystävän seurassa.
Mutta kun sinäkään et oikeastaan kuulu siihen yksinäisimpien joukkoon, jos sinulla on kumppani ja "pari hyvää ystävää". En tiedä, puhutaanko tässä keskustelussa nyt vähän aidasta ja aidanseipäästä? Ikään kuin ihmisille olisi jotenkin häpeällistä, että on "vain puoliso ja pari hyvää ystävää". Ei siinä ole mitään häpeämistä, silloinhan asiat ovat hyvin, varsinkin jos on itse tilanteeseen tyytyväinen.
Sen sijaan 10 % suomalaisista koululaisista ei ole yhtään hyvää ystävää. Nämä eivät kuulu siihen porukkaan, joilla on "vain serustelukumppani sekä pari hyvää ystävää". He ovat aivan kokonaan yksin. Luuletteko, että koululainen jää yksin niin, ettei koskaan yritä mennä mukaan toisten juttuihin? Kyllä siinä vaiheessa, kun jää aidosti yksin, on jo todennäköisesti taustalla vuosien kiusaamisen/ulossuljetuksi tulemisen kierre. On jo monta kertaa yrittänyt mennä mukaan, ja tullut torjutuksi.
Jotkut täällä vähän moittivat yksinäisiä siitä, että he ovat "katkeroituneita" ja eivät ole sosiaalisesti tarpeeksi aktiivisia. Olen samaa mieltä siinä, että ratkaisun avaimet ovat yksinäisten käsissä ja muita ei voi pakottaa heitä auttamaan. Toivoisin kuitenkin, että yksinäisiä ymmärrettäisiin enemmän siinä, että yksinäisyys SATTUU, se raastaa ja tekee toimintakyvyttömäksi. Yksinäisyys on suurta tuskaa. Ei ole mitenkään häpeällinen asia, että yksinäisyyden jälkeen ei osaa olla ihan niin reipas ja dynaaminen kuin muut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulle kävi samalla tavalla, hain ainoana musalukioon ja muut kaverit jäi pikkukaupungin omaan lukioon. Lukiossani oli kahdenlaista porukkaa: rikkaiden pennut, joilla kaikkea ja jotka tunsivat kaikki ennalta toisensa. Aivan mahdoton päästä tähän porukkaan. Toinen porukka oli musanörttejä, jotka kaikki soittaneet viulua 5 vuotiaasta ja kun itse olin ihan tavallinen itseoppinut muusikon alku niin en sopinut sinnekkään.
Työyhteisössäkin niillä työkavereilla on valtava merkitys työssä jaksamiseen ja viihtymiseen, joten komppaan kyllä ap:tä tässä. Kavereilla on väliä, vaikka oma tulevaisuus pitää määritellä itse.
Henkinen kasvu kirjoitti:
Uusi ympäristö voi olla rankka, mutta on todella huolestuttavaa, jos vapaa-ajan sosiaaliset kontaktit vaikuttavat opinnoissa menestymiseen. En ihan ymmärrä, miten et voinut keskittyä opiskeluun? Tuskin tarkoitit, että ystävät olivat ennen auttaneet kurssitehtävissä? Liika riippuvaisuus toisista siis paljastui lukiossa. Sama olisi voinut olla edessä tulevaisuudessa jossain muussa ympäristössä, vaikka opinnoissa tai työpaikassa?
Tärkeintä on keskittyä omaan oppimiseen ja tulevaisuuteen, kuten yllä onkin jo kommentoitu. Henkinen jaksaminen toki voi vaikuttaa suoriutumiseen, mutta suhteiden muihin, etenkään tuntemattomiin ihmisiin tuskin pitäisi kurssisuorituksiin vaikuttaa.
Olivatko aiemmatkaan ihmissuhteet pohjimmiltaan kovin syvällisiä ystävyyksiä? Uusi ympäristö haastaa kasvamaan ihmisenä.
Ihmisen perustarve on sosiaalisuus ja joukkoon kuuluminen. On niitä, jotka ovat onnellisia erakkoja, ja joihin ei arkinen seuranpuute tai esimerkiksi koulussa ryhmätyöryhmän puute haittaa lainkaan. Ei ole kuitenkaan mitään häpeämistä siinä, jos ei ole erakko. Nuoren kehossa ja aivoissa yksinäisyys aiheuttaa huutavan hätätilan. Se ei ole mitään "liiallista riippuvaisuutta muista", vaan inhimillinen, vuosituhansien aikana kehittynyt reaktio. On harmillista mutta kuitenkin täysin ymmärrettävää, jos silloin ei jaksa keskittyä koulunkäynnin hoitamiseen optimaalisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse jouduin aikoinaan eri lukiolle, arvosanat eivät riittäneet samaan lukioon mihin omat kaverit olivat menossa. Alkuun oli vaikeata ja kesti kyllä hetki tutustua ihmisiin jne. sillä kaikki tunsivat kaikki entuudestaan. Olin niitä harvoja kellä ei ollut kavereita, mutta sinnikkäästi ängin ihmisten seuraan juttelemaan yms. ja lopulta sainkin paljon kavereita, joiden kanssa olen tänä päivänäkin kaveri. Tästä siis yli 10 vuotta.
Olen ihan super onnellinen, että aikoinaan kävi noin, sillä sain loppuelämän ystävät tämän lukion kautta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä tein aikanaan sellaisen ratkaisun, että jätin kokonaan menemättä lukioon, koska sinne hakeutuivat kaikki syrjäyttäjäni.
Amisaika menikin hyvin, mutta kyllähän se vähän harmittaa, että minusta tuli "vain" köyhä duunari mensaälykkyydestä huolimatta. Jatkossakin menin siitä mistä aita on matalin.
Ystävät ovat näin valikoituneet paremmin enkä materian perään ole, mutta joskus sitä miettii millaista olisi, jos toisen tien olisi valinnut...
Miksi sitten annoit "syrjäyttäjille" niin suuren vallan elämääsi ja tulevaisuutesi? Ensinnäkään kellään muulla ei ole mitään vastuuta ottaa sinua mukaan yhtään mihinkään, joten ajatuskulkusi on enemmän kuin outo. Toisekseen jokainen kantaa valintojensa seuraukset itse. Jos et sattumalta ole tietoinen niin opinpolku amkiin ja yliopistoonkin on auki ihan sillä amiksen todistuksella. On mahdollista sta opiskella amkissa myös monimuoto-opintoja. Silloin tällöin ollaan päivä pari opinnoissa, muuten tehdään niitä omia töitä ja opiskelutehtäviä.Yksi väylä on myös avoin yliopisto. Heille ainakin tietyissä paikoin oma pääsykoe tutkinto- opiskelijaksi. Helpompihan se on tietty istua prseellään ja valittaa kuinka huonosti juuri minua on kohdeltu kuin itse aktiivisesti hakea näitä mahdollisuuksia.
Mulle tulee tästä kommentista sellainen lyö lyötyä-tunne. Heikkoutta ei hyväksytä.
Muutoinkin alkuperäisestä kirjoittajasta huokuu, että hän on asian hyväksynyt ihminen eikä ole lopulta edes kiinnostunut asian tilaa muuttamaan. On saanut hyvät ystävät eikä halua haalia materiaa eikä ehkä menestystäkään. Jokainen varmasti joskus miettii millaista olisi voinut olla ja se kaikille sallittakoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä tein aikanaan sellaisen ratkaisun, että jätin kokonaan menemättä lukioon, koska sinne hakeutuivat kaikki syrjäyttäjäni.
Amisaika menikin hyvin, mutta kyllähän se vähän harmittaa, että minusta tuli "vain" köyhä duunari mensaälykkyydestä huolimatta. Jatkossakin menin siitä mistä aita on matalin.
Ystävät ovat näin valikoituneet paremmin enkä materian perään ole, mutta joskus sitä miettii millaista olisi, jos toisen tien olisi valinnut...
Miksi sitten annoit "syrjäyttäjille" niin suuren vallan elämääsi ja tulevaisuutesi? Ensinnäkään kellään muulla ei ole mitään vastuuta ottaa sinua mukaan yhtään mihinkään, joten ajatuskulkusi on enemmän kuin outo. Toisekseen jokainen kantaa valintojensa seuraukset itse. Jos et sattumalta ole tietoinen niin opinpolku amkiin ja yliopistoonkin on auki ihan sillä amiksen todistuksella. On mahdollista sta opiskella amkissa myös monimuoto-opintoja. Silloin tällöin ollaan päivä pari opinnoissa, muuten tehdään niitä omia töitä ja opiskelutehtäviä.Yksi väylä on myös avoin yliopisto. Heille ainakin tietyissä paikoin oma pääsykoe tutkinto- opiskelijaksi. Helpompihan se on tietty istua prseellään ja valittaa kuinka huonosti juuri minua on kohdeltu kuin itse aktiivisesti hakea näitä mahdollisuuksia.
Tämä mensalainen voi myös ihan koska tahansa aloittaa opiskelut iltalukiossa, jos puuttuva yo- lakki jäi pahasti korpeamaan.
Ja tässä toinen kylmä ja armoton lyö lyötyä-asenne. Sinua ei selvästikään ole koskaan kiusattu etkä kykene ymmärtämään kiusatun ajatuksen juoksua.
Vierailija kirjoitti:
Henkinen kasvu kirjoitti:
Uusi ympäristö voi olla rankka, mutta on todella huolestuttavaa, jos vapaa-ajan sosiaaliset kontaktit vaikuttavat opinnoissa menestymiseen. En ihan ymmärrä, miten et voinut keskittyä opiskeluun? Tuskin tarkoitit, että ystävät olivat ennen auttaneet kurssitehtävissä? Liika riippuvaisuus toisista siis paljastui lukiossa. Sama olisi voinut olla edessä tulevaisuudessa jossain muussa ympäristössä, vaikka opinnoissa tai työpaikassa?
Tärkeintä on keskittyä omaan oppimiseen ja tulevaisuuteen, kuten yllä onkin jo kommentoitu. Henkinen jaksaminen toki voi vaikuttaa suoriutumiseen, mutta suhteiden muihin, etenkään tuntemattomiin ihmisiin tuskin pitäisi kurssisuorituksiin vaikuttaa.
Olivatko aiemmatkaan ihmissuhteet pohjimmiltaan kovin syvällisiä ystävyyksiä? Uusi ympäristö haastaa kasvamaan ihmisenä.
Ihmisen perustarve on sosiaalisuus ja joukkoon kuuluminen. On niitä, jotka ovat onnellisia erakkoja, ja joihin ei arkinen seuranpuute tai esimerkiksi koulussa ryhmätyöryhmän puute haittaa lainkaan. Ei ole kuitenkaan mitään häpeämistä siinä, jos ei ole erakko. Nuoren kehossa ja aivoissa yksinäisyys aiheuttaa huutavan hätätilan. Se ei ole mitään "liiallista riippuvaisuutta muista", vaan inhimillinen, vuosituhansien aikana kehittynyt reaktio. On harmillista mutta kuitenkin täysin ymmärrettävää, jos silloin ei jaksa keskittyä koulunkäynnin hoitamiseen optimaalisesti.
Kyllä. Sen sijaan ystävyys jonkun tietyn ihmisen kanssa ja johonkin tiettyyn joukkoon kuuluminen eivät kuitenkaan ole ihmisoikeuksia eikä sen vuoksi kenelläkään ole velvollisuutta ystävyä kenen tahansa kanssa eikä millään ryhmällä ole velvollisuutta ottaa ketä tahansa ryhmään mukaan. Jälkimmäisestä poikkeuksena sellaiset kouluissa ja oppilaitoksissa tehtävät ryhmätyöt, joissa opettaja päättää asiasta, ja työpaikalla sellaiset tiimi- tai projektityöt, joissa työnantaja/esimies päättää, ketkä tiimiin /projektiin kuuluvat. Mutta nämäkin koskevat vain sitä aikaa, kun tehdään ryhmätyötä/tiimityötä/projektia yhdessä, ei kenenkään vapaa-aikaa eikä muuta aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pienillä paikkakunnilla elämä muutenkin on kyräilyä ja piirit on pienet.
Mietimme, että muutammeko isosta kaupungista pienempään, mutta nyt olen töissä Tampereen lähikunnassa ja en ikinä muuta pienelle paikkakunnalle. Täällä kaikki tuntevat toisensa ja puolittaisia kylähulluja on enemmän kuin tarpeeksi.
Niin. Toisaala on jotenkin nurinkurisa, etttä isommissa kaupungeissa on enien yksinäisiä...
Johtuisiko siitä, etät jos pienessä kunnassa on 3000 asukasta ja isossa kaupungissa on liki miljoona niin niitä yksinäisiäkin mahtuu joukkoon enemmän?
Mulle kävi sama, kuin ap:lle, kun aloitin aikanaan eri lukiossa, kuin kaikki kaverit. Siellä oli ainoastaan yksi ystävä, joka joutui pian lukion alkamisen jälkeen lastenkotiin, ja tippui lukiosta. Jäin sitten yksin. Roikuin siellä lukiossa reilu vuoden ja kärsin ihan suunnattomasta yksinäisyydestä ja hylkiö-statuksesta. Jopa muut "hylkiöt" ja ujot olivat muodostaneet keskenään oman porukan, jonne en päässyt. Harmitti ihan sairaan paljon. Lopulta hain eropaperit, ja siirryin iltalukioon opiskelemaan. Sain sieltä heti kavereita ja poikaystävän, jotka olivat minua vanhempia. Eli johtopäätös on se, että tuollainen ilmiö, josta ap puhuu, liittyy kiinteästi teini-ikäisiin. Siinä iässä muodostetaan vertaisryhmiä, joihin ulkopuolisen on vaikea päästä sisään. Jos on esimerkiksi hakemassa ammattikorkeakouluun, niin kuin minä nyt 25-vuotiaana, en usko, että joudun kohtaamaan samanlaista loskan läpi kahlaamista enää tässä iässä, vaan tulen luultavasti saamaan tulevalla vieraalla paikkakunnalla paljonkin kavereita. Tsemppiä kaikille opiskelemaan hakeneille!
Ärsyttää muuten suunnattomasti ihmiset, jotka sanovat, ettei lukiossa pidäkään keskittyä ystäviin, eikä siellä tarvitsekaan olla hauskaa, vaan lukioon mennään pelkästään opiskelemaan. Antakaahan, kun valaisen teitä hiukan:
Lukio on luultavasti kaikkein vaikein koulu, kun vertaa esimerkiksi yliopistoon, ammattikorkeaan tai peruskouluun. Se johtuu ihan siitä, että lukioaikana nuoren aivot ja keho käyvät läpi merkittäviä muutoksia, ja nuoren käsitys itsestä ja ympäröivästä maailmasta muuttuu paljon. Teini-ikä on hämmentävä elämänvaihe, ja kuluttaa paljon nuoren ihmisen voimavaroja, kun on opeteltava uudenlaiset pelisäännöt, ja uudenlainen suhtautuminen ympäröivään maailmaan. Kaiken kukkuraksi lukiosta tulee aivan suunnaton määrä kotitehtäviä (luoja, kun muistelenkin sitä esseiden määrää) ja ylioppilaskokeet painavat niskaan.
Mikä motivoi nuorta jaksamaan, jos ei ole kavereita, joiden kanssa jutella välitunneilla, ja vertaisryhmää, jolta hakea tukea? Kavereiden kanssa voi keskustella esimerkiksi läksyistä, tulevista kokeista, seurustelusuhteista, harrastuksista tai muusta. Koulun jälkeen on myös hyvä olla joku kaveri, jonka kanssa käydä vaikkapa elokuvissa, niin johan jaksaa tehdä kotitehtäviäkin sen jälkeen. Jos ei ole mitään muuta, kuin työtä, ja huvi puuttuu kokonaan, niin eihän silloin jaksa keskittyä työntekoonkaan. Nuori tarvitsee kavereita, se on sosialisoitumisprosessinkin kannalta ehdottoman tärkeää, jotta nuori osaa tulevaisuudessa aikuisena navigoida työympäristönsä sosiaalisissa piireissä, ja tuntee kuuluvansa yhteiskuntaan. Muuten nuori saattaa syrjäytyä, josta seuraa hänelle henkisiä kärsimyksiä, ja samalla valtion kassaan pitkä miinus.
Tarviiko asia enää enempää perusteluja?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua jäi mietityttämään pari asiaa. Ensinnäkin kaikilla ei ole mahdollista lähteä minnekään kauas lukioon. Itsekin olisin tahtonut lähteä muualle, mutta oli pakko mennä siihen lähilukioon, koska perheemme rahat eivät olisi riittäneet vuokraani. Hyvä, kun saatiin edes kaikki kirjat maksettua. Sitten se, kun monet näyttävät aina sanovan, että kyllä sellainen ihminen jolla on sosiaalisia taitoja saa ystäviä. Tietenkin tämä pitää paikkansa, mutta kaikki ne joilla ystäviä ei ole eivät ole mitään kamalia ihmisiä. Itsekin voin sanoa, että osaan kyllä puhua muille ja olla sosiaalinen, mutta tämä ei auta jos ryhmä on hyvin kuppikuntainen tai sinulla on jo valmiiksi sellainen tausta, että olet ollut kiusattu. Silloin ei auta, vaikka pyrkisit mukaan vaan on vähän kuin valmiiksi päätetty, ettei sinua oteta mukaan, vaikka yritätkin. Et pääse tutussa ympäristössä tällaisista asioista helposti eroon vaan ne samat kuviot jatkuvat. Näin kävi itselle myös ja minulla oli vaan pari samantyylistä kaveria.
Sekään ei silti tarkoita, että ihminen kohtelisi muita hyvin ja olisi niin sosiaalisesti taitava jos ystäviä on paljon, koska monet pahimmista kiusaajistani omasivat todella laajan ystäväpiirin, vaikka käytöksensä puolesta näin ei olisi pitänyt olla. Saivat vielä muilta kehuja, vaikka näin ei olisi pitänyt tapahtua. Itse olen tutustunut moneen samoja kokeneeseen ihmiseen ja lähes kaikki entiset kiusatut ja yksinäiset ovat olleet ihan ok tyyppejä ja senkään vuoksi en tahdo koskaan osoittaa sormella, että vika aina sinussa, kun asiolla on monta puolta. Itsekin olin todella pidätty ihminen ennen muuttoa "väärään" paikkaan ja uuteen kouluun siirtymistä. En olisi voinut uskoa, että minä olen se joka jääkin yksin ja on pitkään kiusattu.
jatkuu
Sosiaaliset taidot eivät tarkoita vain sitä, että osaa kohdella muita hyvin ja puhua muiden ihmisten kanssa. Sosiaalisiin taitoihin kuuluu myös ymmärtää erilaisia ryhmiä. Niissä olevia ihmisiä ja heidän välisiään suhteita (mahdollisia jännitteitäkin ryhmäläisten välillä). Ymmärtää, milloin on järkevämpää pysyä kahden muun välissä puolueettomana ja milloin on järkevämpää asettua selkeästi toisen puolelle eli toista vastaan. Ymmärtää, mikä on minkäkin ryhmän tarkoitus ja mitkä ovat ryhmää kasassa pitävät asiat/henkilöt/voimat. Ymmärtää, mitä olisivat ne asiat/henkilöt/voimat, jotka saisivat aikaan ryhmän hajoamisen. Sosiaalisiin taitoihin kuuluu myös ymmärtää se, että johonkin ryhmään et oikeasti edes pystykään kuulumaan, koska olet liian erilainen tai kiinnostunut ihan erilaisista asioista kuin ryhmän muut jäsenet. Ja ymmärtää, että omat intressit ryhmään kuulumisesta ovat erilaiset tai oma arvomaailmasi on erilainen. Ja ymmärtää, ettei itsellä oikeasti ole mitään sellaista annettavaa, mitä tietty ryhmä uudelta ryhmäläiseltä odottaa. Ja ymmärtää, ettei tietyllä ryhmällä ole oikeasti mitään sellaista annettavaa, mitä itse haluaisi.
Joskus nämä asiat ovat ihan itsestäänselviä. Parikymmpinen ei edes hakeudu eläkeläismummojen pitsinnypläyskerhoon. Ymmärtää, että erottavia tekijöitä on ihan liian monta. Tai koulukiusattu ei halua hakeutua kiusattujen porukkaan. Ymmärtää, että arvomaailma ainakin tämän yhden asian suhteen on ihan erilainen.
Jos ihmiseltä puuttuu jokin taito - olipa kyse sosiaalisista taidoista, uimataidosta, laulutaidosta, kielitaidosta, ajotaidosta tms - ei se tee ihmisestä huonompaa kuin muut. Taidot ovat asioita, joita opetellaan, joissa harjaannutaan ja joita ylläpidetään. Jos ei ole koskaan joutunut opettelemaan tai ei ole joutunut taitojaan harjaannuttamaan eikä ylläpitämään, ei se tee kenestäkään kamalaa tai huonoa ihmistä. Jotkut toki ovat lahjakkaampia eri taidoissa kuin jotkut toiset ja tarvitsevat vähemmän harjaantumista, mutta ei se tee heistä ihmisinä yhtään sen parempia.
Sitä minä juuri yritin kertoa, että omasta mielestäni osaan kyllä tulkita niitä ryhmiä ja muutenkin olen hyvä tulkitsemaan muiden mielialoja. Silti minulla ei ollut kavereita vaan olin yksinäinen ja kiusattu. Tämä oli vähän kuin minun osani tuolloin. Yritin juuri sitä tarkoittaa, että myös sellaisella ihmisellä voi olla sosiaalisia taitoja ja ystävien määrä ei tarkoita sitä, että ihminen olisi se paras muihin verrattuna. Joskus se ei vaan auta millainen olet. Minäkin vaan jäin yksin ja nyt toisessa opiskelupaikassa on mennyt todella hyvin ja pärjään muiden kanssa. Se on paljon myös ryhmästä kiinni, kun jotkut ovat jo valmiiksi sellaisia missä et vaan voi olla oma itsesi ja on sellaisia ihmisiä, jotka haluavat toisille pahaa ja ovat valmiita jättämään ne henkilöt porukasta joista he eivät pidä.
Olen vaan jotenkin kyllästynyt siihen, että täälläkin aina peilataan juuri sitä kavereiden määrää niihin sosiaalisiin taitoihin ja pidetään sellaisia ihmisiä jotenkin puutteellisina joilla niitä kavereita ei ole. Kyllä minullakin varmasti olisi enemmän jos olisin saanut rauhassa käydä koulua ilman kiusaamista ja en olisi sen vuoksi pudonnut porukoista. Tiedenkin siinä jo itseluottamuskin alkoi kärsimään myönnän kyllä sen, mutta jos olisi ollut erilainen tie niin kavereitakin olisi varmasti jäänyt elämään. Muutenkin tämä yksinäisyys jo leimaa ihmistä ja muut miettivät, että kyllä tuossa on pakko olla vikaa, vaikka elämässä voi sattua kaikkea ja jotkut asiat eivät aina ole itsestäkään kiinni. Joku voi saada hyviä kokemuksia ja rohkaistua ja jotkut sitten tarvitsisivat onnistumisia ja eivät niitä saa ja tulevat entistä aremmiksi. Näissä asioissa on aina monta puolta.
Miksi peilaat itseäsi noin voimakkaasti toisten ja heidän arvostuksesta kautta? Itselläni ei ollut varsinkaan lukioaikana oikeita kavereita , mutta sisäinen motivaationi pärjätä koulussa, kirjoittaa hyvin ja päästä pois tuppukylästä oli sen verran kova että en mitenkään edes kiinnittänyt muuhun huomiota. Jälkeenpäin ,jopa joku joka tunsi kiusanneensa minua kouluaikana ,tuli pyytämään jopa anteeksi kiusaamistaan. Hänellä oli jopa hyvin muistissa mitä oli sanonut ja niitä halusi erityisesti pahoitella. Hulluinta tässä oli se, että noin 5 v koulun loputtua kun tämä tapahtui, muistin hämärästi tyypin olleen rinnakkaisluokalla ,mutta tähän kiusaamiseen en ollut edes kiinnittänyt huomiota enkä muista näitä tapahtumia ollenkaan. Hämmentyneenä annoin tälle anteeksi ja hän oli helpottunut ja sanoi asian vaivanneet. Itse olin ihan että what? Ilmeisesti olin niin itseriittoisa ja keskittynyt omiin juttuihini etten ollut välittänyt näistä missään vaiheessa.
Yliopistossa skarppasin tätä sosiaalista puolta , sain ehkäpä ensimmäisen kerran elämässäni samanhenkisiä kavereita ja fuksivuoden päätteeksi löysin nykyisen mieheni. Sosiaaliset taidot ovat aina minulla olleet sillä tasolla, että pystyn tulemaan toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa ja tuttavia olen saanut parikymppisenä myöskin mummojen kudontapiiristä.
Nyt kun kysyit niin voin vastata, että olen aina ollut sellainen ihminen jolle olisi tärkeää, että muut pitäisivät minusta ja en todellakaan ole aina pystynyt ottamaan kokemuksiani ihan kevyesti. Olen kokenut niin paljon kaikkea ikävää muilta, että olisin ollut jo ihan reagoimaton jos mikään niistä ei koskaan olisi satuttanut. Minun tapauksessani kaikkea en ole pystynyt niin nopeasti unohtamaan. Olen aina muutenkin kohdellut muita hyvin ja senkin vuoksi toivonut saavani jotain takaisin. Hyvä juttu tietenkin sinulle, että olet pärjännyt hyvin. Itse sain lukion juuri ja juuri käytyä koska voimia meni kaikkeen muuhun ja en voinut todellakaan hyvin niihin aikoihin. Pari ainetta on myös ollut aina vaikeita. En olekaan päässyt vieläkään sinne yliopistoon. Minä en ole niin vahva ihminen kuitenkaan myönnetään. Jotkut ovat kuin vanhempani eli eivät välitä mistään, mutta itse en siihen aina pysty.
Olen eri kirjoittaja kuin jolle vastasit, mutta mä pidän tällaisia ihmisiä epäaitoina. Tarkoitan, että heistä ei koskaan tiedä, ovatko he aidosti sellaisia kuin antavat ymmärtää vai toimivatko he tietyllä tavalla vain jotta heistä pidettäisiin. Tällaisiin ihmisiin on aika helppoa tutustua, mutta suhde heidän kanssaan ei koskaan syvene ystävyydeksi. Ei kaikista ihmisistä tarvitse pitää. Tuskin pidät itsekään kaikista ihmisistä.
Kirjoitin tuon viestin ja todellakin alan jotenkin väsyä tähän, että täällä pitää aina jokaiseen lauseeseen tarttua. En ole sellainen ihminen joka esim alkaisi mielistellä muita, että he ottaisivat minut porukkaan tai muutenkaan anna periksi niissä asiossa mitkä koen oikeaksi. Silti minä olen sellainen ihminen joka myös arvostaa sitä, että muilla olisi myönteinen kuva minusta, kun pyrin sellainen toisia hyvin kohteleva itsekin olemaan. En siis todellakaan ole mikään epäaito ihminen vaan hyvin tunteellinen ja haluan itsekin tutustua muihin syvällisesti. En minäkään todellakaan pidä kaikista ihmistä ja monet eivät todellakaan ole pitäneet minusta minkä jo kokemukseni osoittavat. Minunkaan ei ole mikään helppo tutustua ja todellakin arvostan sitä syvällsyyttä ja en ole mikään pinnallinen ihminen. Tietenkin joku saa nyt tästäkin jonkun lauseen mihin tarttua, mutta en suostu olemaan epäaito. Ujo voin olla ja hitaasti uusiin tyyppeihin tutustuva, mutta muuten en mikään epäaito todellakaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä myös eräs joka meni lukioon josta ei tuntenut ketään ja (entiset) kaverit meni toisiin lukioihin :) Olin melko hiljainen ja ujo, joten en saanut aitoja ystävyyssuhteita luotua lukioaikoina ja olo tuntui välillä ulkopuoliselta. Harvoin tulee edes muisteltua lukioaikoja, koska ei niistä ajoista ole mitään erityistä muisteltavaa. Nyt 10 vuotta myöhemmin en ole enää niin ujo, mutta olen vahvasti introvertti ja hyväksynyt sen. Ryhmäytyminen, uusien tuttavuuksien tekeminen ja ylläpitäminen tulee aina olemaan haasteellista minulle. Viihdyn parhaiten yksikseni, koirien, kumppanin tai parin hyvän ystävän seurassa.
Mutta kun sinäkään et oikeastaan kuulu siihen yksinäisimpien joukkoon, jos sinulla on kumppani ja "pari hyvää ystävää". En tiedä, puhutaanko tässä keskustelussa nyt vähän aidasta ja aidanseipäästä? Ikään kuin ihmisille olisi jotenkin häpeällistä, että on "vain puoliso ja pari hyvää ystävää". Ei siinä ole mitään häpeämistä, silloinhan asiat ovat hyvin, varsinkin jos on itse tilanteeseen tyytyväinen.
Sen sijaan 10 % suomalaisista koululaisista ei ole yhtään hyvää ystävää. Nämä eivät kuulu siihen porukkaan, joilla on "vain serustelukumppani sekä pari hyvää ystävää". He ovat aivan kokonaan yksin. Luuletteko, että koululainen jää yksin niin, ettei koskaan yritä mennä mukaan toisten juttuihin? Kyllä siinä vaiheessa, kun jää aidosti yksin, on jo todennäköisesti taustalla vuosien kiusaamisen/ulossuljetuksi tulemisen kierre. On jo monta kertaa yrittänyt mennä mukaan, ja tullut torjutuksi.
Jotkut täällä vähän moittivat yksinäisiä siitä, että he ovat "katkeroituneita" ja eivät ole sosiaalisesti tarpeeksi aktiivisia. Olen samaa mieltä siinä, että ratkaisun avaimet ovat yksinäisten käsissä ja muita ei voi pakottaa heitä auttamaan. Toivoisin kuitenkin, että yksinäisiä ymmärrettäisiin enemmän siinä, että yksinäisyys SATTUU, se raastaa ja tekee toimintakyvyttömäksi. Yksinäisyys on suurta tuskaa. Ei ole mitenkään häpeällinen asia, että yksinäisyyden jälkeen ei osaa olla ihan niin reipas ja dynaaminen kuin muut.
No esim minulla pointti oli, että kouluaikana, peruskoulu ja lukio, minulla ei ollut yhtään hyvää ystävää. Johtuen siitä, että minun tavoitteeni oli kirjoittaa hyvin ja häipyä tuppukylästä niin pian kuin suinkin. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta muu porukka oli orientoitunut rakentamaan elämänsä kotipaikkakunnalle. Se ettei ole ystäviä tietyssä elämänvaiheessa ei tarkoita sitä, ettei niitä voi myöhemminkään saada. Kyse on siitä, että löytää samanhenkisiä porukkaa joilla on samat intressit. Yliopistossa näitä sitten löysin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä tein aikanaan sellaisen ratkaisun, että jätin kokonaan menemättä lukioon, koska sinne hakeutuivat kaikki syrjäyttäjäni.
Amisaika menikin hyvin, mutta kyllähän se vähän harmittaa, että minusta tuli "vain" köyhä duunari mensaälykkyydestä huolimatta. Jatkossakin menin siitä mistä aita on matalin.
Ystävät ovat näin valikoituneet paremmin enkä materian perään ole, mutta joskus sitä miettii millaista olisi, jos toisen tien olisi valinnut...
Miksi sitten annoit "syrjäyttäjille" niin suuren vallan elämääsi ja tulevaisuutesi? Ensinnäkään kellään muulla ei ole mitään vastuuta ottaa sinua mukaan yhtään mihinkään, joten ajatuskulkusi on enemmän kuin outo. Toisekseen jokainen kantaa valintojensa seuraukset itse. Jos et sattumalta ole tietoinen niin opinpolku amkiin ja yliopistoonkin on auki ihan sillä amiksen todistuksella. On mahdollista sta opiskella amkissa myös monimuoto-opintoja. Silloin tällöin ollaan päivä pari opinnoissa, muuten tehdään niitä omia töitä ja opiskelutehtäviä.Yksi väylä on myös avoin yliopisto. Heille ainakin tietyissä paikoin oma pääsykoe tutkinto- opiskelijaksi. Helpompihan se on tietty istua prseellään ja valittaa kuinka huonosti juuri minua on kohdeltu kuin itse aktiivisesti hakea näitä mahdollisuuksia.
Mulle tulee tästä kommentista sellainen lyö lyötyä-tunne. Heikkoutta ei hyväksytä.
Muutoinkin alkuperäisestä kirjoittajasta huokuu, että hän on asian hyväksynyt ihminen eikä ole lopulta edes kiinnostunut asian tilaa muuttamaan. On saanut hyvät ystävät eikä halua haalia materiaa eikä ehkä menestystäkään. Jokainen varmasti joskus miettii millaista olisi voinut olla ja se kaikille sallittakoon.
Jos hän olisi asian hyväksynyt ja elänyt elämäänsä eteenpäin, niin mikä saa sitten tätä samaa aloitusta tekemään uudelleen ja uudelleen. Ei vaikuta siltä että hän olisi tuosta lukioajasta päässyt yli. Muissakin ketjuissa huomaa, että jotkut ovat jumineet sinne peruskouluun henkisesti ja syyttelevät toisia siitä miten heidän elämänsä on mennyt.
Olen eri kirjoittaja kuin jolle vastasit, mutta mä pidän tällaisia ihmisiä epäaitoina. Tarkoitan, että heistä ei koskaan tiedä, ovatko he aidosti sellaisia kuin antavat ymmärtää vai toimivatko he tietyllä tavalla vain jotta heistä pidettäisiin. Tällaisiin ihmisiin on aika helppoa tutustua, mutta suhde heidän kanssaan ei koskaan syvene ystävyydeksi. Ei kaikista ihmisistä tarvitse pitää. Tuskin pidät itsekään kaikista ihmisistä.