Lue keskustelun säännöt.
Tein sosiaalisen itsemurhan, jota kadun loppuelämäni.
14.07.2019 |
Hei!
Julkaisen kirjoitukseni palstalla uudelleen, jonka tein jo joskus aiemminkin.
Haluaisin vain muistuttaa teitä uusia opiskelemaan lähtijöitä sillä, ettei kannata lähteä liian suurin odotuksin kohti uutta ja tuntematonta. Voi tulla seinä vastaan.
Olen kotoisin pienestä kunnasta, joissa ei ole koskaan ollut omaa lukiota.
Naapurikunnissa oli ja luonnollisesti lukioon haluavat haki niihin, varsinkin lähellä olevaan kaupunkiin.
Minä kun olin toiselta puolelta kuntaa kotoisin ja lukiomatkani olisi tullut pitkäksi siihen paikkaan, minne pääsääntöisesti muut menivät.
Itse valitsin toisen naapurikunnan lukion, jonne kotoani oli lyhyempi matka ja suora tie ja jonne pääsin sopivasti kulkemaan mopolla ja isäni kyydillä tai asumaan sukulaisilleni. Tähän lukioon ei kotikunnastani koskaan aiemmin ollut kukaan muu mennyt, joten olin ensimmäinen ja muutenkin harvinaisuus, että siihen lukioon tuli kukaan ulkopaikkakuntalainen.
Minua toki varoiteltiin siitä, että kannattaako nyt hakeutua erilleen kavereista, että olisi nyt vaan viisaampi hakea samaan lukioon, minne muutkin menevät ja kuinka hankalaa voisi olla ryhmäytyä uudella paikkakunnalla, jossa muut tuntevat toisensa, mutta itse tulisin ulkopuolelta.
Ajattelin vaan, että tutustun helposti sosiaalisena ihmisenä uusiin ihmisiin ja saan pidettyä vanhatkin kaverit mukana, vaikkei enää päivittäin nähtäisikään.
Voi, kun olisinkin kuunnellut muita, järjen ääntä
Lukio, johon hain, siellä toiset todellakin olivat tuttuja ja kavereita keskenään. Minua vieroksuttiin heti alusta saakka enkä saanutkaan luotua kontakteja, kuten toivoin. Muut toki kaveerasivat keskenääntuttuun tapaan ja minä putosin heti kyydistä. Tämä järkytys sitten häiritsi myös opintojani ja jäin niissäkin jälkeen jo ensimmäisenä lukukautena. Koska opiskelu osoittautuikin yllättävän rankaksi, jäi yhteydenpioto vanhoihin kavereihin vähäiseksi. Oli äärettömän raskasta yrittää väksin roikkua uudella paikkakunnalla kiinni uusissa ihmisissä ja pitää yhteyttä vanhoihin, jotka ryhmäytyivät tahollaan entistä tiiviimmin ja pian jäin heidän elämästään ulkopuolelle, eikä kaveruus koskaan enää palautunut.
lukiostakaan en siis saanut uusia kavereita, kuten piti vaan jäin tässäkin täysin ulkopuoliseksi. Olin totaalisenyksin ja opinnot laahasivat jäljessä, kunnes toisena lukiovuonna oli jo pakko lopettaa, kun en enää jaksanut.
Siihenkään lukioon, missä vanhat kaverit olivat, ei enää voimavarat riittänyt hakea siirtoa eivätkä he enää minuun yhteyttä pitäneetkään.
Millaista tuskaa olikaan mietiä, mitä olisikaan ollut vanhojen tanssit suun muut juhlat heidän kanssaan.
Myöhemmin, kun voimavarani palautuivat, muutin äitini kanssa vanhempien erotessa isovanhempieni kotipaikkakunnalle, jossa aloitin ammattikjoulun ja valmistuin ammatiin. Nyt olen normaalisti töissä ja kaikki ihan ok elämässä. Muistot vaan ovat kipeitä epäonnistuneesta seikkailusta uusien ystävien etsinnässä.
Haluan kertoa, että miettikää tarkkaan, mitä teette. Älkää hankkiutuko eroon tarkoituksella turvaverkosta, johon olette jo kiinnittyneet.
Kommentit (156)
Minulle kävi vähän samoin, mutta ylä-asteelle siirtyessä.
Minulla oli paljon kavereita ala-astella, mutta kun siirryimme ylä-asteelle niin luokat harjoitettiin ja toisilta ala-asteita tuli oppilaita samalle ylä-asteelle.
Minulla kävi huono tuuri. Minut laitettiin yksinään luokkaan, jossa oli vaan toisen koulun oppilaita, jotka tietenkin tunsivat toisensa ja olivat kavereita keskenään.
Minun kaverini päätyivät siis rinnakkaisluokille yhdessä.
En koko ylä-asteen aikana päässyt mukaan luokkani porukkaan ja olin aina se yksinäinen, kaikista yrityksistä huolimatta.
Kaverin muodostivat tietenkin tiiviin ryhmän luokkalaisetensa kanssa ja jäin ulkopuoliseksi myös heidän ryhmästään.
Oli todella kamala ylä-asteaika olla aina yksin ja olla liikunta tunneilla aina se viimeiseksi valittu tai ryhmätöissä se jonka opettaja laittoi joidenkin ryhmään, koska minua ei automaattisesti pyydetty kenenkään ryhmään.
Onneksi amiksessa sain todella helposti hyviä ystäviä, vaikka silloinkin pelotti ,että jään yksin sillä hain naisena miesvaltaiselle alalle. Ystäväni olivat pääsääntöisesti poikia, mutta onneksi luokalle sattui toinen tyttö, jonka kanssa hengailtiin paljon vapaa-ajalla ja naurettiin poikien tyhmille jutuille.
Ylä-aste kyllä jätti ikuiset kurjat muistot. En mennyt edes 9 luokan kevätjuhliin, vaan sain todistukseni postissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Opiskelupaikat pitää valita ihan itse, eikä kavereiden perusteella. Omat sosiaaliset taidot vaikuttavat hurjasti siihen, miten hyvin kavereiden hankkiminen onnistuu. Vanhemmat ovat tärkeässä asemassa kasvattamassa näitä kaveritaitoja.
Monilla on kannustamaton ja lasta jatkuvasti morkkaava kasvatus, mutta silti he ovat itse pala palata rakentaneet itsensä ja itsetuntonsa uudelleen tekemällä asioita, joihin ei olisi luullut pystyvän.
Se onnistumisen tunne ja rohkaistuminen tekemään uusia vaikeitakin asioita antaa ihmiselle kummasti ihan uutta dataa omasta itsestään ja osaamisestaan.
Ja se muuten ärsyttää, kun nämä morkkaajavanhemmat, ottavat lapsen myöhemmästä omintakeisesta pärjäämisestään kaiken kunnian itselleen - vaikka lapsi oli heille aikoinaan vain rasite ja haitallinen este omalle ilonpidolle ja juhlinnalle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei nuoren ensisijainen opiskelupaikka voi olla pelkästään kavereiden perusteella vaan se mikä nuorta itseään kiinnostaa. Sieltä sitten tulee uudet kaveruudet jos vanhat eivät kanna.
Tässähän ei niin käynyt, vai luitko ollenkaan Ap:n aloitusta??
Kyllä sosiaalinen turvaverkko on varsinkin nuorelle ihmiselle erittäin tärkeä, koska nuori kehittyvä ihminen tarvitsee erityisen paljon hyväksyntää ja tukea henkisessä kasvussaan.
Tunnen monia, joita on kiusattu koulussa, mutta vapaa-aikana on kuitenkin ollut kavereita ja se on ikäänkuin pelastanut heidät vaipumasta suurempaan masennukseen ja henkiseen ahdinkoon.
Ap:lla olisi ollut vanhat ystävät, mutta hän itse ei pitänyt heihin yhteyttä.
Sinäkään et siis lukenut Ap:n juttua?? Oli ystävät, mutta oli niin uupunut kiusaamisiin, ettei jaksanut pitää yhteyttä heihin.
Aloituksessa ei puhuttu mitään kiusaamisesta, ap ei vaan saanut uusia kavereita.
Käsittääkseni kiusaamista on mitä suuremmassa määrin vieroksuminen, noteeraamatta jättäminen - että on toisille kuin ilmaa ja jätetään yksin.
Ne lyhyet tauot, mitä lukiossa on oppituntien välissä, voi käyttää hyödyllisemminkin kuin notkumalla käytävillä kavereidensa kanssa. Sitä en aloittajan kirjoituksen perusteella tiedä, joutuiko hän tekemään ryhmätyötkin yksin. Se on tietysti ikävää, jos näin on käynyt. Toisaalta nykyisin lukion voi suorittaa ilman, että käy koulussa muuten kuin kokeissa ja yo-kirjoituksissa. Edellyttää toki kykyä omaehtoiseen opiskeluun, mutta eipä ole ryhmätöitä eikä koulukavereistakaan ongelmia.
No huhhuh. Onko tämä ihmisen kirjoittamaa tekstiä?
Äärimmäisen introvertin ihmisen ilmeisesti. Kaikki eivät kaipaa muita ihmisiä häiritsemään elämäänsä tai kaverit ovat muualla kuin siinä koulumaailmassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei nuoren ensisijainen opiskelupaikka voi olla pelkästään kavereiden perusteella vaan se mikä nuorta itseään kiinnostaa. Sieltä sitten tulee uudet kaveruudet jos vanhat eivät kanna.
Tässähän ei niin käynyt, vai luitko ollenkaan Ap:n aloitusta??
Kyllä sosiaalinen turvaverkko on varsinkin nuorelle ihmiselle erittäin tärkeä, koska nuori kehittyvä ihminen tarvitsee erityisen paljon hyväksyntää ja tukea henkisessä kasvussaan.
Tunnen monia, joita on kiusattu koulussa, mutta vapaa-aikana on kuitenkin ollut kavereita ja se on ikäänkuin pelastanut heidät vaipumasta suurempaan masennukseen ja henkiseen ahdinkoon.
Ap:lla olisi ollut vanhat ystävät, mutta hän itse ei pitänyt heihin yhteyttä.
Sinäkään et siis lukenut Ap:n juttua?? Oli ystävät, mutta oli niin uupunut kiusaamisiin, ettei jaksanut pitää yhteyttä heihin.
Aloituksessa ei puhuttu mitään kiusaamisesta, ap ei vaan saanut uusia kavereita.
Käsittääkseni kiusaamista on mitä suuremmassa määrin vieroksuminen, noteeraamatta jättäminen - että on toisille kuin ilmaa ja jätetään yksin.
Ne lyhyet tauot, mitä lukiossa on oppituntien välissä, voi käyttää hyödyllisemminkin kuin notkumalla käytävillä kavereidensa kanssa. Sitä en aloittajan kirjoituksen perusteella tiedä, joutuiko hän tekemään ryhmätyötkin yksin. Se on tietysti ikävää, jos näin on käynyt. Toisaalta nykyisin lukion voi suorittaa ilman, että käy koulussa muuten kuin kokeissa ja yo-kirjoituksissa. Edellyttää toki kykyä omaehtoiseen opiskeluun, mutta eipä ole ryhmätöitä eikä koulukavereistakaan ongelmia.
No huhhuh. Onko tämä ihmisen kirjoittamaa tekstiä?
Äärimmäisen introvertin ihmisen ilmeisesti. Kaikki eivät kaipaa muita ihmisiä häiritsemään elämäänsä tai kaverit ovat muualla kuin siinä koulumaailmassa.
En ole äärimmäisen introvertti ihminen ja tosiaan kaverit voivat olla muualtakin kuin samalta luokalta lukiossa. Oman tyttäreni kaverit olivat harrastuksissa, joissa vietti huomattavasti enemmän aikaa viikossa kuin välitunneilla koulussa.
Minä tein aikanaan sellaisen ratkaisun, että jätin kokonaan menemättä lukioon, koska sinne hakeutuivat kaikki syrjäyttäjäni.
Amisaika menikin hyvin, mutta kyllähän se vähän harmittaa, että minusta tuli "vain" köyhä duunari mensaälykkyydestä huolimatta. Jatkossakin menin siitä mistä aita on matalin.
Ystävät ovat näin valikoituneet paremmin enkä materian perään ole, mutta joskus sitä miettii millaista olisi, jos toisen tien olisi valinnut...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla ei ollut kavereita ollenkaan, kun yläaste loppui. Hain sellaiseen lukioon, johon ei yleensä haettu mun kotipaikkakunnalta. Ja ihme kyllä heti löysin kavereita, ja aika pian poikaystävän. Koko kolmena vuotena ei kiusattu ollenkaan.
Jaa, minä hain lukioon josta en tuntenut ketään ja sain ekojen kuukausien aikana kaveriporukan jonka kanssa ollaan vielä 15 myöhemmin ystäviä.. ja luojan kiitos pääsin niistä yläaste ”kavereista” eroon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nojaa. Lähdin lukiossa vuodeksi vaihtoon toiselle mantereelle. Siellä vasta olikin vastassa uudet tuntemattomat ympyrät ja yhteydenpito suomalaisiin kavereihin oli vaikeaa ihan jo aikaerosta johtuen. Kun tulin takaisin niin olin tietysti vuoden alemmalla luokalla kuin muut kaverit, ja muutenkin vähän ulkona kuvioista. En tanssinut vanhoja enkä osallistunut penkkareihin.
En koe että tämä olisi mitenkään sen jälkeisessä elämässä hidastanut menoa. Edelleen lähtisin vaihtoon jos nyt pitäisi valita.
enkää oikeisiin öihin a opettakaa askanauhaminen!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ehkä et ole ihan niin sosiaalinen kuin olet kuvitellut, kerta uusien ystävien saaminen ei onnistunut ja vanhat kaverit "hylkäsivät" noin nopeasti.
Aikaa se vie. Erilaisten ihmisten kanssa ei aina onnistukaan.
Ne vanhat kaverit kyllä voi saada takaisin, jos haluat.
Nyt on nyt. Olette eläneet elämää ja jos jossain on olemassa niitä kivoja, niin ota yhteyttä.
Olit rohkea ja kokeilit uutta. Se on hienoa. Ei voi etukäteen tietää miten käy. Takakäteen voi tietty viisastella.
Ratkaisut tehdään silloin, kun se aika on, niillä eväillä ja näkökulmalla, joita silloin on.
Vierailija kirjoitti:
Minulle kävi vähän samoin, mutta ylä-asteelle siirtyessä.
Minulla oli paljon kavereita ala-astella, mutta kun siirryimme ylä-asteelle niin luokat harjoitettiin ja toisilta ala-asteita tuli oppilaita samalle ylä-asteelle.Minulla kävi huono tuuri. Minut laitettiin yksinään luokkaan, jossa oli vaan toisen koulun oppilaita, jotka tietenkin tunsivat toisensa ja olivat kavereita keskenään.
Minun kaverini päätyivät siis rinnakkaisluokille yhdessä.En koko ylä-asteen aikana päässyt mukaan luokkani porukkaan ja olin aina se yksinäinen, kaikista yrityksistä huolimatta.
Kaverin muodostivat tietenkin tiiviin ryhmän luokkalaisetensa kanssa ja jäin ulkopuoliseksi myös heidän ryhmästään.Oli todella kamala ylä-asteaika olla aina yksin ja olla liikunta tunneilla aina se viimeiseksi valittu tai ryhmätöissä se jonka opettaja laittoi joidenkin ryhmään, koska minua ei automaattisesti pyydetty kenenkään ryhmään.
Onneksi amiksessa sain todella helposti hyviä ystäviä, vaikka silloinkin pelotti ,että jään yksin sillä hain naisena miesvaltaiselle alalle. Ystäväni olivat pääsääntöisesti poikia, mutta onneksi luokalle sattui toinen tyttö, jonka kanssa hengailtiin paljon vapaa-ajalla ja naurettiin poikien tyhmille jutuille.
Ylä-aste kyllä jätti ikuiset kurjat muistot. En mennyt edes 9 luokan kevätjuhliin, vaan sain todistukseni postissa.[/
Voi kun noissa ääripään tilanteissa tajuaisi vanhemmat ja oppilas ilmoittaa, että tilanne on nyt tämä...jos ne jakoja tehdessään koulussa ei ole tajunneet. Että muutos mahdolliseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulle kävi vähän samoin, mutta ylä-asteelle siirtyessä.
Minulla oli paljon kavereita ala-astella, mutta kun siirryimme ylä-asteelle niin luokat harjoitettiin ja toisilta ala-asteita tuli oppilaita samalle ylä-asteelle.Minulla kävi huono tuuri. Minut laitettiin yksinään luokkaan, jossa oli vaan toisen koulun oppilaita, jotka tietenkin tunsivat toisensa ja olivat kavereita keskenään.
Minun kaverini päätyivät siis rinnakkaisluokille yhdessä.En koko ylä-asteen aikana päässyt mukaan luokkani porukkaan ja olin aina se yksinäinen, kaikista yrityksistä huolimatta.
Kaverin muodostivat tietenkin tiiviin ryhmän luokkalaisetensa kanssa ja jäin ulkopuoliseksi myös heidän ryhmästään.Oli todella kamala ylä-asteaika olla aina yksin ja olla liikunta tunneilla aina se viimeiseksi valittu tai ryhmätöissä se jonka opettaja laittoi joidenkin ryhmään, koska minua ei automaattisesti pyydetty kenenkään ryhmään.
Onneksi amiksessa sain todella helposti hyviä ystäviä, vaikka silloinkin pelotti ,että jään yksin sillä hain naisena miesvaltaiselle alalle. Ystäväni olivat pääsääntöisesti poikia, mutta onneksi luokalle sattui toinen tyttö, jonka kanssa hengailtiin paljon vapaa-ajalla ja naurettiin poikien tyhmille jutuille.
Ylä-aste kyllä jätti ikuiset kurjat muistot. En mennyt edes 9 luokan kevätjuhliin, vaan sain todistukseni postissa.
Ikävää. Voi kun noissa ääripään tilanteissa tajuaisi vanhemmat ja oppilas ilmoittaa, että tilanne on nyt tämä...jos ne jakoja tehdessään koulussa ei ole tajunneet. Että muutos mahdolliseen.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se taitaa olla enemmän kiinni omista sosiaalisista taidoista, kuin lukiosta mihin menit. Ihan psykologiassa on tutkittua, että ryhmissä sama yksilö saa aina "saman" paikan, vaikka vaihtaisi ryhmää. Eli siitä "huomaamattomasta" ei tule ryhmän suosikkia ryhmää vaihtamalla, kun kyse on enemmän yksilön eikä niinkään ominaisuuksista.
Itse menin kesken lukukauden pienen paikkakunnan lukioon, josta en tuntenut yhtikäs ketään. Ekasta päivästä alkaen pääsin mukaan porukkaan ja mut otettiin hyvin vastaan ja kavereina on nuo tyypit säilyneet vielä 20v lukion loppumisen jälkeenkin. Enkä itse pidä itseäni edes sosiaalisesti kovin taitavana :D
Ei todellakaan pidä paikkaansa. Olin todella hylkiö lukiossa ja jatko-opiskeluissa kaikki muuttui, vaikka oli vahva tunnelukko päällä, ja en edes itse olettanut että voisin saada kavereita. Samaa vaihtelua olen huomannut todellakin työelämässä. Kyllä se vaan on tuuristakin hyvin paljon kiinni, varmasti myös sinun kohdallasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle kävi vähän samoin, mutta ylä-asteelle siirtyessä.
Minulla oli paljon kavereita ala-astella, mutta kun siirryimme ylä-asteelle niin luokat harjoitettiin ja toisilta ala-asteita tuli oppilaita samalle ylä-asteelle.Minulla kävi huono tuuri. Minut laitettiin yksinään luokkaan, jossa oli vaan toisen koulun oppilaita, jotka tietenkin tunsivat toisensa ja olivat kavereita keskenään.
Minun kaverini päätyivät siis rinnakkaisluokille yhdessä.En koko ylä-asteen aikana päässyt mukaan luokkani porukkaan ja olin aina se yksinäinen, kaikista yrityksistä huolimatta.
Kaverin muodostivat tietenkin tiiviin ryhmän luokkalaisetensa kanssa ja jäin ulkopuoliseksi myös heidän ryhmästään.Oli todella kamala ylä-asteaika olla aina yksin ja olla liikunta tunneilla aina se viimeiseksi valittu tai ryhmätöissä se jonka opettaja laittoi joidenkin ryhmään, koska minua ei automaattisesti pyydetty kenenkään ryhmään.
Onneksi amiksessa sain todella helposti hyviä ystäviä, vaikka silloinkin pelotti ,että jään yksin sillä hain naisena miesvaltaiselle alalle. Ystäväni olivat pääsääntöisesti poikia, mutta onneksi luokalle sattui toinen tyttö, jonka kanssa hengailtiin paljon vapaa-ajalla ja naurettiin poikien tyhmille jutuille.
Ylä-aste kyllä jätti ikuiset kurjat muistot. En mennyt edes 9 luokan kevätjuhliin, vaan sain todistukseni postissa.
Ikävää. Voi kun noissa ääripään tilanteissa tajuaisi vanhemmat ja oppilas ilmoittaa, että tilanne on nyt tämä...jos ne jakoja tehdessään koulussa ei ole tajunneet. Että muutos mahdolliseen.
Omien lasteni kouluissa luokkajakoa ei tehty kavereiden perusteella vaan ainevalintojen perusteella, Alakoulun 2 ensimmäistä luokkaa kaikilla oli samat oppiaineet. Kolmannella tulikin jo A1-kieli. Jos lapsi valitsi sellaisen kielen, jota ei omassa lähikoulussa opetettu, hän joutui vaihtamaan koulua. Ne, jotka valitsivat jonkun lähikoulussa opetettavan kielen, jakaantuivat uusiin luokkiin siten, että saman A1-kielen valinneet olivat samalla luokalla. Sen jälkeen tuli A2-kieli. Osa ei ottanut sitä lainkaan, osa otti. Taas luokkajakoja muutettiin siten, että lukujärjestysten laatiminen ei olisi kohtuuttoman hankalaa.
Yläkouluun siirryttäessä tuli jälleen sama tilanne ja lisäksi se, että ensisijainen yläkoulu saattoi kaveruksilla olla eri ihan vain siksi, että sattuivat asumaan kadun eri puolilla. Etusijalla johonkin yläkouluun olivat ne oppilaat, joiden koulupiirissä ko koulu oli heidän ensisijainen koulunsa. Jos ei ollut, lapsi saattoi hakea toiseenkin kouluun ja saada paikan, jos ylimääräisiä paikkoja oli ja lapsen ainevalinnat onnistuivat tässä koulussa.
Lukiossa taas oli vain nimellinen luokkajako, koska opetus oli kurssimuotoista. "Oma" luokka saattoi olla yhdessä vain yhden tunnin viikossa eli luokanvalvojan tunnilla. Muuten opiskeltiin vaihtelevissa ryhmissä oman luokkalaisten ja rinnakkaisluokkalaisten kanssa sen mukaisesti, miten oppilas oli valinnut itselleen erilaisia kursseja. Lukujärjestyksetkin olivat aika mielenkiintoisia, kun samalle päivälle ja kellonajalle oli lukujärjestyksessä useita eri oppiaineita. Onneksi teinit osasivat ihan itse tulkita lukujärjestystään ja tiesivät, mikä niistä oppiaineista milloinkin koskee juuri heitä itseään.
Juuri näin! Hyvin kirjoitettu kommentti 😊
Olen introvertti, joten tämä on minulle ihan absurdi kirjoitus. Joka tapauksessa, näin 33-vuotiaana voin sanoa, että lukioaikaisista kavereista ei ole jäänyt ehkä kuin yksi ystävä, johon pidän satunnaisesti (erittäin harvoin) yhteyttä. Muut ovat seuranneet ihan erilaisia polkuja minuun verrattuna, joten nykypäivänä minulla ei olisi edes kauheasti mitään yhteistä heidän kanssaan.
Minäpä annan ihan päinvastaisen neuvon. Tekee hyvää joskus heittäytyä, jättää kaikki turvaverkot kauas ja nähdä mihin elämä pystyy sinua kantamaan, jos annat sen viedä. Minä päätin muuttaa yksin ulkomaille opiskelemaan, tuntematta uudesta kaupungista ketään. Olin vanhempi kuin monet samalla kurssilla olevat, joten jutut heidän kanssaan jäi vähiin, mutta löysin ystäviä muualta. Sain opinnot loppuun, tapasin ihanan miehen, sain työn, lapsia, oman asunnon ja olen onnellinen. Ystäväpiiri on pieni, mutta ei näissä ruuhkavuosissa jaksakaan kauheasti mitään sosialisointia.
Älkää jääkö roikkumaan muihin ihmisiin ja heidän elämäänsä, kulkekaa omia polkujanne.
Ei opiskelupaikkaa voi valita kaverien perässä. Jos menet lukioon vain kavereiden perässä, niin mitäs sitten lukion jälkeen? Valitsetko yliopiston/ammattikorkean ja opiskelualankin sen mukaan, mitä kaverisi valitsevat? Entäs sitten kun olette valmistuneet ja kaverisi saavat eri paikkakunnilta ympäri Suomea töitä, kenen perässä sitten menet?
Kyllä koulutusvalinnat pitää tehdä rehellisesti omien intressien mukaan. Jos ystävyys ei panostuksesta huolimatta kestä eri kouluissa opiskelemista, niin sitten ette vain ole elinikäisiä ystäviä.
Uusia ystäviä saa matkan varrella jos on kiva tyyppi ja normaalit sosiaaliset taidot. Ei niihin peruskouluaikaisiin ystäviin vain voi tarrautua sillä tavalla että tekisi kaikki valinnat heidän mukaansa.
Esimerkiksi minulla oli peruskoulussa 6 todella hyvää ystävää: nyt 25-vuotiaana yliopistosta juuri valmistuneena olen läheinen enää yhden kanssa heistä. Näin se vaan menee, ystävyyssuhteet elää ja kuolee elämän mukana. Ei ole mitään taetta että olisin noiden kuuden kanssa edelleen sydänystäviä vaikka olisimme käyneet yliopistoa myöten kaikki samat koulut. Sen verran olemme kasvaneet erilaisiksi matkan varrella.
Ymmärtäisivätpä nämä "lukio on koulunkäyntiä, ei kavereita varten" -kommentoijat, miten rikkovaa nuorelle ihmiselle on kasvaa ilman ihmissuhteita. Kyllä se saa surettaa, jos jää koulussa yksin. Suomessa on muutenkin tämä pärjäämisen kulttuuri, joka aiheuttaa mielenterveysongelmia ja jota nämä "en minäkään halunnut lukiossa tutustua uusiin ihmisiin, menin sinne opiskelemaan" -kommentit pönkittävät. Lisäksi, jos itse on esim. introvertti ja omaa esimerkiksi kaksi hyvää ystävää lukion alussa, niin on jo ihan eri tilanteessa kuin sellainen nuori jolla ei ole yhtään ystävää eikä välttämättä yhtään kaveriakaan ja joka joutuu käymään lukion ihan yksin.
Kannattaa muistaa myös se, että sosiaalinen asema ja sosiaalisten suhteiden luomisen mahdollisuudet ovat aina suhteellisia. Mitä enemmän sosiaalisia suhteita on jo ennestään ja mitä parempi oma asema on porukassa, sitä helpompi on löytää uusia kavereita. Huonossa sosiaalisessa asemassa valmiiksi olevalla ei välttämättä ole samaa kapasiteettia ystävien löytämiseen, vaikka silmämääräisesti olemmekin kaikki tasavertaisessa asemassa.
Tuntuu, että nämä "lukio on koulua varten, en minäkään silloin kaivannut elämääni uusia ihmissuhteita" ovat myös pohjimmiltaan yksinäisyyden pelkoa ja halveksuntaa. Sillä yksinäisyys ON raakaa ja satuttavaa.
En mennyt lukioon. Menin ammattikouluun toiselle paikkakunnalle, ja sain ystäviä melko nopeasti. Pariin heistä olen pitänyt yhteyttä ihan näihin päiviin asti, tavataan välillä tai mennään kesäisin johonkin tapahtumaan, joka kiinnostaa kaikkia. Näin vanhoissa ystävissä on mukavaa se olemisen vaivattomuus, kun tietää mistä se toinen tulee ja miten sen elämä on mennyt, on helppo olla ja jutella kun ei tarvitse selittää auki niin paljon asioita. :)
Ammatinvalintani osoittautui hyväksi. Jonkin verran erikoistumis- ja jatko-opintoja olen tehnyt, mutta töitä on riittänyt. Olen enemmän käytännön ihminen, aika yrittäjähenkinen, lukio tuntui vieraalta, valmistautumiselta johonkin jota aloittaisi vasta lukion jälkeen. Sellaista teoreettista puurtamista, mutta kaikki valikoivat toki opintonsa sen mukaan mikä sopii. Opiskelin teknistä alaa, eli palkkataso on hyvä, siitäkin on ollut apua aikuiselämässä ja viihdyn, kun saan käyttää ja kehittää osaamistani.
Jos kavereita ei löydy koulusta, voi toki aina yrittää sen ulkopuoleltakin. Joskus olen nähnyt käyvän niinkin, että joku naama koulusta onkin tullut kaveriksi asti vapaa-ajan harrastuksen myötä: koulussa on jääty vieraiksi, mutta harrastuspaikan myötä on "huomattu" se toinen ja yhteiset asiat. Kannattaa kokeilla!
Juuri tuota tarkoitin edellisessä kirjoituksessani.