Lue keskustelun säännöt.
Tein sosiaalisen itsemurhan, jota kadun loppuelämäni.
14.07.2019 |
Hei!
Julkaisen kirjoitukseni palstalla uudelleen, jonka tein jo joskus aiemminkin.
Haluaisin vain muistuttaa teitä uusia opiskelemaan lähtijöitä sillä, ettei kannata lähteä liian suurin odotuksin kohti uutta ja tuntematonta. Voi tulla seinä vastaan.
Olen kotoisin pienestä kunnasta, joissa ei ole koskaan ollut omaa lukiota.
Naapurikunnissa oli ja luonnollisesti lukioon haluavat haki niihin, varsinkin lähellä olevaan kaupunkiin.
Minä kun olin toiselta puolelta kuntaa kotoisin ja lukiomatkani olisi tullut pitkäksi siihen paikkaan, minne pääsääntöisesti muut menivät.
Itse valitsin toisen naapurikunnan lukion, jonne kotoani oli lyhyempi matka ja suora tie ja jonne pääsin sopivasti kulkemaan mopolla ja isäni kyydillä tai asumaan sukulaisilleni. Tähän lukioon ei kotikunnastani koskaan aiemmin ollut kukaan muu mennyt, joten olin ensimmäinen ja muutenkin harvinaisuus, että siihen lukioon tuli kukaan ulkopaikkakuntalainen.
Minua toki varoiteltiin siitä, että kannattaako nyt hakeutua erilleen kavereista, että olisi nyt vaan viisaampi hakea samaan lukioon, minne muutkin menevät ja kuinka hankalaa voisi olla ryhmäytyä uudella paikkakunnalla, jossa muut tuntevat toisensa, mutta itse tulisin ulkopuolelta.
Ajattelin vaan, että tutustun helposti sosiaalisena ihmisenä uusiin ihmisiin ja saan pidettyä vanhatkin kaverit mukana, vaikkei enää päivittäin nähtäisikään.
Voi, kun olisinkin kuunnellut muita, järjen ääntä
Lukio, johon hain, siellä toiset todellakin olivat tuttuja ja kavereita keskenään. Minua vieroksuttiin heti alusta saakka enkä saanutkaan luotua kontakteja, kuten toivoin. Muut toki kaveerasivat keskenääntuttuun tapaan ja minä putosin heti kyydistä. Tämä järkytys sitten häiritsi myös opintojani ja jäin niissäkin jälkeen jo ensimmäisenä lukukautena. Koska opiskelu osoittautuikin yllättävän rankaksi, jäi yhteydenpioto vanhoihin kavereihin vähäiseksi. Oli äärettömän raskasta yrittää väksin roikkua uudella paikkakunnalla kiinni uusissa ihmisissä ja pitää yhteyttä vanhoihin, jotka ryhmäytyivät tahollaan entistä tiiviimmin ja pian jäin heidän elämästään ulkopuolelle, eikä kaveruus koskaan enää palautunut.
lukiostakaan en siis saanut uusia kavereita, kuten piti vaan jäin tässäkin täysin ulkopuoliseksi. Olin totaalisenyksin ja opinnot laahasivat jäljessä, kunnes toisena lukiovuonna oli jo pakko lopettaa, kun en enää jaksanut.
Siihenkään lukioon, missä vanhat kaverit olivat, ei enää voimavarat riittänyt hakea siirtoa eivätkä he enää minuun yhteyttä pitäneetkään.
Millaista tuskaa olikaan mietiä, mitä olisikaan ollut vanhojen tanssit suun muut juhlat heidän kanssaan.
Myöhemmin, kun voimavarani palautuivat, muutin äitini kanssa vanhempien erotessa isovanhempieni kotipaikkakunnalle, jossa aloitin ammattikjoulun ja valmistuin ammatiin. Nyt olen normaalisti töissä ja kaikki ihan ok elämässä. Muistot vaan ovat kipeitä epäonnistuneesta seikkailusta uusien ystävien etsinnässä.
Haluan kertoa, että miettikää tarkkaan, mitä teette. Älkää hankkiutuko eroon tarkoituksella turvaverkosta, johon olette jo kiinnittyneet.
Kommentit (156)
Vierailija kirjoitti:
Ymmärtäisivätpä nämä "lukio on koulunkäyntiä, ei kavereita varten" -kommentoijat, miten rikkovaa nuorelle ihmiselle on kasvaa ilman ihmissuhteita. Kyllä se saa surettaa, jos jää koulussa yksin. Suomessa on muutenkin tämä pärjäämisen kulttuuri, joka aiheuttaa mielenterveysongelmia ja jota nämä "en minäkään halunnut lukiossa tutustua uusiin ihmisiin, menin sinne opiskelemaan" -kommentit pönkittävät. Lisäksi, jos itse on esim. introvertti ja omaa esimerkiksi kaksi hyvää ystävää lukion alussa, niin on jo ihan eri tilanteessa kuin sellainen nuori jolla ei ole yhtään ystävää eikä välttämättä yhtään kaveriakaan ja joka joutuu käymään lukion ihan yksin.
Kannattaa muistaa myös se, että sosiaalinen asema ja sosiaalisten suhteiden luomisen mahdollisuudet ovat aina suhteellisia. Mitä enemmän sosiaalisia suhteita on jo ennestään ja mitä parempi oma asema on porukassa, sitä helpompi on löytää uusia kavereita. Huonossa sosiaalisessa asemassa valmiiksi olevalla ei välttämättä ole samaa kapasiteettia ystävien löytämiseen, vaikka silmämääräisesti olemmekin kaikki tasavertaisessa asemassa.
Tuntuu, että nämä "lukio on koulua varten, en minäkään silloin kaivannut elämääni uusia ihmissuhteita" ovat myös pohjimmiltaan yksinäisyyden pelkoa ja halveksuntaa. Sillä yksinäisyys ON raakaa ja satuttavaa.
Ymmärrän, mitä tarkoitat, mutta eihän oppilaitoksiaan ja ainevalintojaan voi tehdä sen perusteella, mitä peruskouluaikaiset ystävät tekevät. Entä, jos ne kaikki kolme ystävääsi tekevät keskenään erilaiset valinnat? Yksi lähtee opiskelemaan lähihoitajaksi, toinen parturi-kampaajaksi ja kolmas Helsinkiin urheilulukioon, niin mihin niistä sen yhden pitäisi lähteä? Jos hän haluaisi kuitenkin lukioon, mutta peruskoulun päättötodistus ei riitä urheilulukioon eikä myöskään ole sellaista urheilutaustaa, että pääsisi harrastuksensa perusteella?
Kuten aiemmassa kommentissani kirjoitin, omien lasteni lukioissa ei edes ollut varsinaisia luokkakavereita. Joku kiva tyyppi saattoi olla samalla ruotsinkurssilla, mutta ei millään muulla samalla kurssilla, koska hänen ainevalintansa olivat muuten ihan erilaiset. Omina lukioaikoinani oli matikkalinja, kielilinja ja reaalilinja. Saman linjan valinneet olivat kaikki kolme vuotta samalla luokalla ja vain ylimääräiset valinnaisaineet poikkesivat. Matikkalinjalla opiskelit pitkän matikan, pitkän fysiikan ja pitkän kemian. Kielilinjalla taas oli lyhyt matikka, lyhyt fysiikka ja lyhyt kemia. Et siis voinut opiskella kielilinjalla, jos halusit esim pitkän matikan. Nykyisin lukioissa voi opiskella mitä vain ristiin rastiin ja valitsemistasi kursseista riippuu, keiden kanssa istut samassa luokassa minäkin päivänä tiettyyn kellonaikaan. Samassa lukiossa "samalla luokalla" opiskelu ei siis enää tarkoita, että olisit näiden ihmisten kanssa kovin montaa tuntia viikossa samassa luokkahuoneessa. Tietyllä tavalla tämä voi olla ongelmakin, kun mitään entisaikojen luokkahenkeä ei pääse syntymään. Tosin se voi olla myös helpotus sellaisille, joita on peruskoulussa kiusattu tai ovat jääneet omien luokkakavereidensa keskuudessa ulkopuolisiksi.
- Nro 75 -
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tarinan opetus on lähinnä se, että älä mene pienelle paikkakunnalle opiskelemaan! Takapajulat eivät yleensä toivota uusia ihmisiä lämpimästi tervetulleeksi vaan käy juuri noin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko lukion päätarkoitus "saada ystäviä"?
Kyllä, pitäisi olla, jos se on ainoa paikka josta niitä voi saada. Tässä ruutua tuijottaessa moni saattaa unohtaa että ihmisen lajinmukaiseen käytökseen liitty sosiaaliset suhteet. Mikään ei ole lopulta niin tärkeää.
Nykyaikana ne sosiaaliset suhteet voi olla myös netissä, eikä niitä rajoita se paikkakunta millä itsekunkin sattuu asumaan.
Vierailija kirjoitti:
Minä tein aikanaan sellaisen ratkaisun, että jätin kokonaan menemättä lukioon, koska sinne hakeutuivat kaikki syrjäyttäjäni.
Amisaika menikin hyvin, mutta kyllähän se vähän harmittaa, että minusta tuli "vain" köyhä duunari mensaälykkyydestä huolimatta. Jatkossakin menin siitä mistä aita on matalin.
Ystävät ovat näin valikoituneet paremmin enkä materian perään ole, mutta joskus sitä miettii millaista olisi, jos toisen tien olisi valinnut...
Miksi sitten annoit "syrjäyttäjille" niin suuren vallan elämääsi ja tulevaisuutesi? Ensinnäkään kellään muulla ei ole mitään vastuuta ottaa sinua mukaan yhtään mihinkään, joten ajatuskulkusi on enemmän kuin outo. Toisekseen jokainen kantaa valintojensa seuraukset itse. Jos et sattumalta ole tietoinen niin opinpolku amkiin ja yliopistoonkin on auki ihan sillä amiksen todistuksella. On mahdollista sta opiskella amkissa myös monimuoto-opintoja. Silloin tällöin ollaan päivä pari opinnoissa, muuten tehdään niitä omia töitä ja opiskelutehtäviä.Yksi väylä on myös avoin yliopisto. Heille ainakin tietyissä paikoin oma pääsykoe tutkinto- opiskelijaksi. Helpompihan se on tietty istua prseellään ja valittaa kuinka huonosti juuri minua on kohdeltu kuin itse aktiivisesti hakea näitä mahdollisuuksia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle kävi vähän samoin, mutta ylä-asteelle siirtyessä.
Minulla oli paljon kavereita ala-astella, mutta kun siirryimme ylä-asteelle niin luokat harjoitettiin ja toisilta ala-asteita tuli oppilaita samalle ylä-asteelle.Minulla kävi huono tuuri. Minut laitettiin yksinään luokkaan, jossa oli vaan toisen koulun oppilaita, jotka tietenkin tunsivat toisensa ja olivat kavereita keskenään.
Minun kaverini päätyivät siis rinnakkaisluokille yhdessä.En koko ylä-asteen aikana päässyt mukaan luokkani porukkaan ja olin aina se yksinäinen, kaikista yrityksistä huolimatta.
Kaverin muodostivat tietenkin tiiviin ryhmän luokkalaisetensa kanssa ja jäin ulkopuoliseksi myös heidän ryhmästään.Oli todella kamala ylä-asteaika olla aina yksin ja olla liikunta tunneilla aina se viimeiseksi valittu tai ryhmätöissä se jonka opettaja laittoi joidenkin ryhmään, koska minua ei automaattisesti pyydetty kenenkään ryhmään.
Onneksi amiksessa sain todella helposti hyviä ystäviä, vaikka silloinkin pelotti ,että jään yksin sillä hain naisena miesvaltaiselle alalle. Ystäväni olivat pääsääntöisesti poikia, mutta onneksi luokalle sattui toinen tyttö, jonka kanssa hengailtiin paljon vapaa-ajalla ja naurettiin poikien tyhmille jutuille.
Ylä-aste kyllä jätti ikuiset kurjat muistot. En mennyt edes 9 luokan kevätjuhliin, vaan sain todistukseni postissa.
Ikävää. Voi kun noissa ääripään tilanteissa tajuaisi vanhemmat ja oppilas ilmoittaa, että tilanne on nyt tämä...jos ne jakoja tehdessään koulussa ei ole tajunneet. Että muutos mahdolliseen.
Omien lasteni kouluissa luokkajakoa ei tehty kavereiden perusteella vaan ainevalintojen perusteella, Alakoulun 2 ensimmäistä luokkaa kaikilla oli samat oppiaineet. Kolmannella tulikin jo A1-kieli. Jos lapsi valitsi sellaisen kielen, jota ei omassa lähikoulussa opetettu, hän joutui vaihtamaan koulua. Ne, jotka valitsivat jonkun lähikoulussa opetettavan kielen, jakaantuivat uusiin luokkiin siten, että saman A1-kielen valinneet olivat samalla luokalla. Sen jälkeen tuli A2-kieli. Osa ei ottanut sitä lainkaan, osa otti. Taas luokkajakoja muutettiin siten, että lukujärjestysten laatiminen ei olisi kohtuuttoman hankalaa.
Yläkouluun siirryttäessä tuli jälleen sama tilanne ja lisäksi se, että ensisijainen yläkoulu saattoi kaveruksilla olla eri ihan vain siksi, että sattuivat asumaan kadun eri puolilla. Etusijalla johonkin yläkouluun olivat ne oppilaat, joiden koulupiirissä ko koulu oli heidän ensisijainen koulunsa. Jos ei ollut, lapsi saattoi hakea toiseenkin kouluun ja saada paikan, jos ylimääräisiä paikkoja oli ja lapsen ainevalinnat onnistuivat tässä koulussa.
Lukiossa taas oli vain nimellinen luokkajako, koska opetus oli kurssimuotoista. "Oma" luokka saattoi olla yhdessä vain yhden tunnin viikossa eli luokanvalvojan tunnilla. Muuten opiskeltiin vaihtelevissa ryhmissä oman luokkalaisten ja rinnakkaisluokkalaisten kanssa sen mukaisesti, miten oppilas oli valinnut itselleen erilaisia kursseja. Lukujärjestyksetkin olivat aika mielenkiintoisia, kun samalle päivälle ja kellonajalle oli lukujärjestyksessä useita eri oppiaineita. Onneksi teinit osasivat ihan itse tulkita lukujärjestystään ja tiesivät, mikä niistä oppiaineista milloinkin koskee juuri heitä itseään.
Nykyisin hän tosiaan lukio on luokaton, koska jokainen laatii lukujärjestyksensä itse kurssitarjottimelta. Omien lasten lukiossa ei ole edes mitään luokanvalvoja tuntia vaan ryhmänohjaajan vartti joka toinen viikko. Esim. Tytär ei ole käynyt yhtään ryhmän ohjaajan pitämää kurssia. Kaveripiiri on muodostunut niistä jotka lukee pitkän matematiikan, fysiikan ja Saksan. Koska nämä viettävät suurimman ajan yhdessä samoilla kursseilla. Jollakin biologian kurssilla hän on taas ollut niin että kaikki muut oli vuotta tai kahta pitemmällä. Nykyisin lukion voi suorittaa joustavamminkin- ei ole sidottu siihen kolmeen vuoteen. Ensimmäiset hänen ryhmäläiset saivat yo-lakit jo toisen vuoden keväällä. Joillain voi venyä neljään vuoteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä tein aikanaan sellaisen ratkaisun, että jätin kokonaan menemättä lukioon, koska sinne hakeutuivat kaikki syrjäyttäjäni.
Amisaika menikin hyvin, mutta kyllähän se vähän harmittaa, että minusta tuli "vain" köyhä duunari mensaälykkyydestä huolimatta. Jatkossakin menin siitä mistä aita on matalin.
Ystävät ovat näin valikoituneet paremmin enkä materian perään ole, mutta joskus sitä miettii millaista olisi, jos toisen tien olisi valinnut...
Miksi sitten annoit "syrjäyttäjille" niin suuren vallan elämääsi ja tulevaisuutesi? Ensinnäkään kellään muulla ei ole mitään vastuuta ottaa sinua mukaan yhtään mihinkään, joten ajatuskulkusi on enemmän kuin outo. Toisekseen jokainen kantaa valintojensa seuraukset itse. Jos et sattumalta ole tietoinen niin opinpolku amkiin ja yliopistoonkin on auki ihan sillä amiksen todistuksella. On mahdollista sta opiskella amkissa myös monimuoto-opintoja. Silloin tällöin ollaan päivä pari opinnoissa, muuten tehdään niitä omia töitä ja opiskelutehtäviä.Yksi väylä on myös avoin yliopisto. Heille ainakin tietyissä paikoin oma pääsykoe tutkinto- opiskelijaksi. Helpompihan se on tietty istua prseellään ja valittaa kuinka huonosti juuri minua on kohdeltu kuin itse aktiivisesti hakea näitä mahdollisuuksia.
Tämä mensalainen voi myös ihan koska tahansa aloittaa opiskelut iltalukiossa, jos puuttuva yo- lakki jäi pahasti korpeamaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle kävi vähän samoin, mutta ylä-asteelle siirtyessä.
Minulla oli paljon kavereita ala-astella, mutta kun siirryimme ylä-asteelle niin luokat harjoitettiin ja toisilta ala-asteita tuli oppilaita samalle ylä-asteelle.Minulla kävi huono tuuri. Minut laitettiin yksinään luokkaan, jossa oli vaan toisen koulun oppilaita, jotka tietenkin tunsivat toisensa ja olivat kavereita keskenään.
Minun kaverini päätyivät siis rinnakkaisluokille yhdessä.En koko ylä-asteen aikana päässyt mukaan luokkani porukkaan ja olin aina se yksinäinen, kaikista yrityksistä huolimatta.
Kaverin muodostivat tietenkin tiiviin ryhmän luokkalaisetensa kanssa ja jäin ulkopuoliseksi myös heidän ryhmästään.Oli todella kamala ylä-asteaika olla aina yksin ja olla liikunta tunneilla aina se viimeiseksi valittu tai ryhmätöissä se jonka opettaja laittoi joidenkin ryhmään, koska minua ei automaattisesti pyydetty kenenkään ryhmään.
Onneksi amiksessa sain todella helposti hyviä ystäviä, vaikka silloinkin pelotti ,että jään yksin sillä hain naisena miesvaltaiselle alalle. Ystäväni olivat pääsääntöisesti poikia, mutta onneksi luokalle sattui toinen tyttö, jonka kanssa hengailtiin paljon vapaa-ajalla ja naurettiin poikien tyhmille jutuille.
Ylä-aste kyllä jätti ikuiset kurjat muistot. En mennyt edes 9 luokan kevätjuhliin, vaan sain todistukseni postissa.
Ikävää. Voi kun noissa ääripään tilanteissa tajuaisi vanhemmat ja oppilas ilmoittaa, että tilanne on nyt tämä...jos ne jakoja tehdessään koulussa ei ole tajunneet. Että muutos mahdolliseen.
Omien lasteni kouluissa luokkajakoa ei tehty kavereiden perusteella vaan ainevalintojen perusteella, Alakoulun 2 ensimmäistä luokkaa kaikilla oli samat oppiaineet. Kolmannella tulikin jo A1-kieli. Jos lapsi valitsi sellaisen kielen, jota ei omassa lähikoulussa opetettu, hän joutui vaihtamaan koulua. Ne, jotka valitsivat jonkun lähikoulussa opetettavan kielen, jakaantuivat uusiin luokkiin siten, että saman A1-kielen valinneet olivat samalla luokalla. Sen jälkeen tuli A2-kieli. Osa ei ottanut sitä lainkaan, osa otti. Taas luokkajakoja muutettiin siten, että lukujärjestysten laatiminen ei olisi kohtuuttoman hankalaa.
Yläkouluun siirryttäessä tuli jälleen sama tilanne ja lisäksi se, että ensisijainen yläkoulu saattoi kaveruksilla olla eri ihan vain siksi, että sattuivat asumaan kadun eri puolilla. Etusijalla johonkin yläkouluun olivat ne oppilaat, joiden koulupiirissä ko koulu oli heidän ensisijainen koulunsa. Jos ei ollut, lapsi saattoi hakea toiseenkin kouluun ja saada paikan, jos ylimääräisiä paikkoja oli ja lapsen ainevalinnat onnistuivat tässä koulussa.
Lukiossa taas oli vain nimellinen luokkajako, koska opetus oli kurssimuotoista. "Oma" luokka saattoi olla yhdessä vain yhden tunnin viikossa eli luokanvalvojan tunnilla. Muuten opiskeltiin vaihtelevissa ryhmissä oman luokkalaisten ja rinnakkaisluokkalaisten kanssa sen mukaisesti, miten oppilas oli valinnut itselleen erilaisia kursseja. Lukujärjestyksetkin olivat aika mielenkiintoisia, kun samalle päivälle ja kellonajalle oli lukujärjestyksessä useita eri oppiaineita. Onneksi teinit osasivat ihan itse tulkita lukujärjestystään ja tiesivät, mikä niistä oppiaineista milloinkin koskee juuri heitä itseään.
Nykyisin hän tosiaan lukio on luokaton, koska jokainen laatii lukujärjestyksensä itse kurssitarjottimelta. Omien lasten lukiossa ei ole edes mitään luokanvalvoja tuntia vaan ryhmänohjaajan vartti joka toinen viikko. Esim. Tytär ei ole käynyt yhtään ryhmän ohjaajan pitämää kurssia. Kaveripiiri on muodostunut niistä jotka lukee pitkän matematiikan, fysiikan ja Saksan. Koska nämä viettävät suurimman ajan yhdessä samoilla kursseilla. Jollakin biologian kurssilla hän on taas ollut niin että kaikki muut oli vuotta tai kahta pitemmällä. Nykyisin lukion voi suorittaa joustavamminkin- ei ole sidottu siihen kolmeen vuoteen. Ensimmäiset hänen ryhmäläiset saivat yo-lakit jo toisen vuoden keväällä. Joillain voi venyä neljään vuoteen.
Näinpä. Omien lasteni kohdalla on ollut vielä niin, että jos ei ole saanut kesätyöpaikkaa, on suorittanut kesälukiossa sellaisia kursseja, jotka olisivat tulossa vasta seuraavalla lukukaudella. Ja siten voineet koulun alkaessa valita jotain muita kursseja kesällä suoritettujen tilalle. Ystävyyssuhteensa he ovat solmineet koulupäivän ulkopuolella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ymmärtäisivätpä nämä "lukio on koulunkäyntiä, ei kavereita varten" -kommentoijat, miten rikkovaa nuorelle ihmiselle on kasvaa ilman ihmissuhteita. Kyllä se saa surettaa, jos jää koulussa yksin. Suomessa on muutenkin tämä pärjäämisen kulttuuri, joka aiheuttaa mielenterveysongelmia ja jota nämä "en minäkään halunnut lukiossa tutustua uusiin ihmisiin, menin sinne opiskelemaan" -kommentit pönkittävät. Lisäksi, jos itse on esim. introvertti ja omaa esimerkiksi kaksi hyvää ystävää lukion alussa, niin on jo ihan eri tilanteessa kuin sellainen nuori jolla ei ole yhtään ystävää eikä välttämättä yhtään kaveriakaan ja joka joutuu käymään lukion ihan yksin.
Kannattaa muistaa myös se, että sosiaalinen asema ja sosiaalisten suhteiden luomisen mahdollisuudet ovat aina suhteellisia. Mitä enemmän sosiaalisia suhteita on jo ennestään ja mitä parempi oma asema on porukassa, sitä helpompi on löytää uusia kavereita. Huonossa sosiaalisessa asemassa valmiiksi olevalla ei välttämättä ole samaa kapasiteettia ystävien löytämiseen, vaikka silmämääräisesti olemmekin kaikki tasavertaisessa asemassa.
Tuntuu, että nämä "lukio on koulua varten, en minäkään silloin kaivannut elämääni uusia ihmissuhteita" ovat myös pohjimmiltaan yksinäisyyden pelkoa ja halveksuntaa. Sillä yksinäisyys ON raakaa ja satuttavaa.
Jos sinä menet ulkopuolisena valmiiseen ryhmään, se saatko sieltä kavereita ei johdu mistään sosiaalisesta asemasta vaan siitä millaiset sosiaaliset taidot sinulla on. Toiset osaa jutella, ottaa kontaktia ja ovat mukavaa seuraa ja toiset ovat kömpelömpiä tässä. suhteessa. Näitä taitoja on mahdollista harjoitella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärtäisivätpä nämä "lukio on koulunkäyntiä, ei kavereita varten" -kommentoijat, miten rikkovaa nuorelle ihmiselle on kasvaa ilman ihmissuhteita. Kyllä se saa surettaa, jos jää koulussa yksin. Suomessa on muutenkin tämä pärjäämisen kulttuuri, joka aiheuttaa mielenterveysongelmia ja jota nämä "en minäkään halunnut lukiossa tutustua uusiin ihmisiin, menin sinne opiskelemaan" -kommentit pönkittävät. Lisäksi, jos itse on esim. introvertti ja omaa esimerkiksi kaksi hyvää ystävää lukion alussa, niin on jo ihan eri tilanteessa kuin sellainen nuori jolla ei ole yhtään ystävää eikä välttämättä yhtään kaveriakaan ja joka joutuu käymään lukion ihan yksin.
Kannattaa muistaa myös se, että sosiaalinen asema ja sosiaalisten suhteiden luomisen mahdollisuudet ovat aina suhteellisia. Mitä enemmän sosiaalisia suhteita on jo ennestään ja mitä parempi oma asema on porukassa, sitä helpompi on löytää uusia kavereita. Huonossa sosiaalisessa asemassa valmiiksi olevalla ei välttämättä ole samaa kapasiteettia ystävien löytämiseen, vaikka silmämääräisesti olemmekin kaikki tasavertaisessa asemassa.
Tuntuu, että nämä "lukio on koulua varten, en minäkään silloin kaivannut elämääni uusia ihmissuhteita" ovat myös pohjimmiltaan yksinäisyyden pelkoa ja halveksuntaa. Sillä yksinäisyys ON raakaa ja satuttavaa.
Jos sinä menet ulkopuolisena valmiiseen ryhmään, se saatko sieltä kavereita ei johdu mistään sosiaalisesta asemasta vaan siitä millaiset sosiaaliset taidot sinulla on. Toiset osaa jutella, ottaa kontaktia ja ovat mukavaa seuraa ja toiset ovat kömpelömpiä tässä. suhteessa. Näitä taitoja on mahdollista harjoitella.
Ohis..mietin pitkään tätä asiaa ja mun mielestä te molemmat olette oikeassa. On ihan totta, että jos menee ihan uuteen ryhmään (esim uuteen työpaikkaan), jossa muut tuntevat toisensa jo ennestään, ei kukaan näistä muista tiedä, millainen asema ryhmissä uudella tulijalla on ollut edellisessä työpaikassaan, ystäväpiirissään tai vaikkapa opiskeluaikoinaan. Se, miten pääsee mukaan uuteen työporukkaansa, riippuu sosiaalisista taidoista.
Tuon edellisen kirjoittajan kommentista taas ajattelen, että jos ihmisellä on ollut hyvä asema aiemmissa ryhmissään, hänen sosiaaliset taitonsa ovat aika hyvät. Ihan siksi, että hän on oppinut tietyillä menettelytavoilla pääsevänsä ryhmiin mukaan. Saavuttavansa näissä ryhmissä sellaisen aseman kuin on halunnutkin. Sellainen taas, joka ei ole päässyt oikein koskaan ryhmiin mukaan tai jonka asema jossain ryhmässä on ollut huono, ei välttämättä osaa edes itse arvioida, mitä hän on tehnyt väärin ja miten hänen pitäisi toimia, jotta pääsisi ryhmään mukaan. Hänen menettelytapansa eivät siis ole palkinneet häntä siten kuin hän olisi toivonut ja sen vuoksi hänen sosiaaliset taitonsa eivät ole yhtä hyvät kuin sillä, jonka menettelytavat ovat toimineet toivotun mukaisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen vähän eri mieltä. Ei ole hyvä seurata kavereidensa mukana kaikkialle. Sillä tavalla päätyy helposti väärään ammattiin ja rajoittaa itseään. Pelkojen kohtaaminen on arvokasta. Useimmat pelkomme ja rajoitteemme eivät ole todellisia. Lukion jälkeen tiet usein viimeistään erkanevat, ainakin muutamaksi vuodeksi. Jossain vaiheessa myös perheenperustamiset tulevat. Niille et voi tehdä mitään. Sisaruksesi ja ystäväsi perustavat perheen. Tai sitten sinä. Saatat huomata olevasi aika yksin ja jopa mustis.
Minä valitsin saman lukion yhden hyvän kaverin kanssa (oli yhtälailla paras kaveri kuin toinenkin), mutta lukion aikana/jälkeen tajusin ettei tuo ystävä todellinen ystävä ollutkaan. Yksi niistä harvoista, joihin en pidä yhteyttä enää lähes lainkaan.
Samoin jäivät kaukosuhteen aikana kaikki kaverit. Juu tiedän, se oli kyl virhe. Mut ei lopullinen. Sain toiseen parhaaseen kaveriin luotua yhteyden vuosien jälkeen. Laitoin viestiä ett mullon ollu ikävä sua (en ollut koskaan kirjoitellut mitään tuollaista). Hän oli kokenut samoin. Vielä muutama vuosi eteenpäin lähes 30v:nä, tajusimme että olimme olleet molemmat toistemme parhaita ystäviä. Luulin 20 vuotta että hänen paras ystävänsä oli varmasti joku muu! Heh.
Sen sijaan kadun sitä että hain kouluun ajattelematta sen kummempia. Olen käyttänyt opintotuen ym joten olen umpikujassa nyt. En tiedä miten kouluttautua uudelleen kun siihen tarvitsee rahoituksen jostakin. Älkää todellakaan valitko mitää ryhmäpaineista.
Vain todelliset ystävät lopulta jää. Jos joku on oikea ystävä, ystävyyden saa puhallettua takaisin henkiin vuosienkin kuluttua. Pinnalliset ja huonot suhteet tunnistaa siitä, että keskustelu tuntuu vuosien kuluttua hyvin kiusalliselta kun taas hyvän kanssa tuntuu siltä, niinkuin aikaa ei olisi kulunut.
Kokeile ottaa yhteyttä uudelleen vuosien päästä. Vaikka nyt ei onnistunut, muutaman vuoden päästä voi ystäviesi tilanne olla muuttunut. He voivat arvostaa ystävyyttännne enemmän tavattuaan kaikenlaisia tyyppejä, käytyään läpi koettelumuksia ja jopa perustettuaan sen perheen. Pysyvyys tulee tärkeämmäksi.
Naiset suhtautuu varmaan kavereihin ihan erilailla kuin miehet ?
itse olen aina tiennyt mitä minä haluan, ja ihan eri asioita kuin ihan kaikki kaverini.
Tiesin että voisin saavuttaa oman päämäärän paremmin muuttamalla lukioon ihan muualle ja sen teinkin, ja en mennyt sinne etsimään kavereita vaan lukio oli minulle vain yksi steppi eteenpäin.
Lukion jälkeen taas menin opiskelemaan ja kävin 2 kertaa vaihdossa eri maissakin.
Ennen varmaan mentiin niin kuin ennenkin tai niinkuin kaveritkin, mutta kun internet avasi kaikki vaihtoehdot niin pääsin kokeilemaan opiskelua juuri niihin ulkomaisiin yliopistoihin joihin tähtäsinkin.
Sanoisin että luottakaa itseenne, unohtakaa mitä kaverit tekee., se on teidän elämä, ei kavereiden elämä.
Opiskelu on vasta alku, varsinainen selviytyminen alkaa opiskelun jälkeen.....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
useimmille meistä käy näin, nuoruuden kaverit jäävät opiskelun tai viimeistään työpaikan tai perheen perustamisen myötä kun jokainen muuttaa tahoilleen.
Kuulostaa surulliselta!
Oma kokemus on toinen. Tunsin lukioluokaltani vain pari etäisesti, ja monet muut olivat valmiiksi kavereita ja selvästi blokeissa. Ajattelin kuitenkin, että a) olen lukiossa ensisijaisesti opikelemassa ja b) olen ystävällinen ihminen kaikille, heillekin jotka ehkä katsovat ylen. Suhteellisen pian sainkin kavereita, vaikka edelleenkin keskityin läksyihini eniten.
Mutta hienoa että sinulla ap on asiat nyt hyvin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pienillä paikkakunnilla elämä muutenkin on kyräilyä ja piirit on pienet.
Mietimme, että muutammeko isosta kaupungista pienempään, mutta nyt olen töissä Tampereen lähikunnassa ja en ikinä muuta pienelle paikkakunnalle. Täällä kaikki tuntevat toisensa ja puolittaisia kylähulluja on enemmän kuin tarpeeksi.
Niin. Toisaala on jotenkin nurinkurisa, etttä isommissa kaupungeissa on enien yksinäisiä...
Isoimmissa kaupungissa on eniten kaikkea muutakin. Ja väkijoukossa on hyvä olla anonyyminä. Kyttäys tapahtuu kaupunginosa-, kortteli- ja jopa asunto-osakeyhtiö-tasolla.
Kaikkea hyvää ap:lle ja kaikille muaaliman murjomille.
Minua jäi mietityttämään pari asiaa. Ensinnäkin kaikilla ei ole mahdollista lähteä minnekään kauas lukioon. Itsekin olisin tahtonut lähteä muualle, mutta oli pakko mennä siihen lähilukioon, koska perheemme rahat eivät olisi riittäneet vuokraani. Hyvä, kun saatiin edes kaikki kirjat maksettua. Sitten se, kun monet näyttävät aina sanovan, että kyllä sellainen ihminen jolla on sosiaalisia taitoja saa ystäviä. Tietenkin tämä pitää paikkansa, mutta kaikki ne joilla ystäviä ei ole eivät ole mitään kamalia ihmisiä. Itsekin voin sanoa, että osaan kyllä puhua muille ja olla sosiaalinen, mutta tämä ei auta jos ryhmä on hyvin kuppikuntainen tai sinulla on jo valmiiksi sellainen tausta, että olet ollut kiusattu. Silloin ei auta, vaikka pyrkisit mukaan vaan on vähän kuin valmiiksi päätetty, ettei sinua oteta mukaan, vaikka yritätkin. Et pääse tutussa ympäristössä tällaisista asioista helposti eroon vaan ne samat kuviot jatkuvat. Näin kävi itselle myös ja minulla oli vaan pari samantyylistä kaveria.
Sekään ei silti tarkoita, että ihminen kohtelisi muita hyvin ja olisi niin sosiaalisesti taitava jos ystäviä on paljon, koska monet pahimmista kiusaajistani omasivat todella laajan ystäväpiirin, vaikka käytöksensä puolesta näin ei olisi pitänyt olla. Saivat vielä muilta kehuja, vaikka näin ei olisi pitänyt tapahtua. Itse olen tutustunut moneen samoja kokeneeseen ihmiseen ja lähes kaikki entiset kiusatut ja yksinäiset ovat olleet ihan ok tyyppejä ja senkään vuoksi en tahdo koskaan osoittaa sormella, että vika aina sinussa, kun asiolla on monta puolta. Itsekin olin todella pidätty ihminen ennen muuttoa "väärään" paikkaan ja uuteen kouluun siirtymistä. En olisi voinut uskoa, että minä olen se joka jääkin yksin ja on pitkään kiusattu.
jatkuu
jatkoa
Lopuksi pakko vielä sanoa se, että tietenkin ymmärrän senkin, että ei saa olla riippuvainen muista ja pitää olla itsenäinen ja olen minäkin todellakin jo pakosta oppinut pärjäämään omillani. Kuitenkin en halua todellakaan vaatia sitä kaikilta, että pitää kestää yksin ja voin kertoa, että monesti koulussa yksin ja kiusattuna meinasin luovuttaa, etten jaksa enää tätä ja mene enää sinne. Itse silti kestin kaiken. Kaikkien ei silti tarvi pystyä samaan ja en minäkään mitään mitalia ole saanut vaan päinvastoin monet ikävät asiat ovat nyt jälkikäteen vaivanneet ja pyörineet mielessä. Kyllä minä ainakin toivon, että kaikille riittäisi kavereita ja ei olisi kiusaamista. En toivo muille tätä tietä kuin minulla, koska mitään iloisia juttuja se ei paljon pidä sisällään.
Vaikeudet voivat jalostaa ihmistä, mutta kyllä minäkin olisin ottanut erilaisen tien ja kuitenkaan minulle ei muuten ole ollut näistä jutuista hyötyä kuin sen takia, että olen vieläkin empaattisempi ihminen joka tahtoo kohdella muita hyvin, ettei yksikään kokisi samaa. Itse en silti ole koskaan tukeutunut keneenkään ja jo kavereiden puuttumisen vuoksi pakko aina pärjätä omillaan ja tehdä omat päätökset. En silti koe, että tämä olisi ollut mitään mukavaa elämää ja olen vieläkin aika yksinäinen. Nykyisin olen sen verran saanut opikseni etten edes osaa odottaa mitään suurta ja otan sitten ne ystävät "vastaan" jos niitä tulee. Elämä on heittänyt pienen pessimistisyyden varjon minulle ja senkin vuoksi en osaa toivoa mitään suurta muiden ihmisten suhteen. Olen muuten ihan positiivinen ihminen ja iloitsen pienistä jutuista. Ihmisiin en vaan enää luota ja se aiempi sosiaalisempi minä on vähän kuin kadonnut, enkä osaa enää niin hyvin viihtyä muiden seurassa. Uskon, että jos teillä on lapsia niin tietenkin toivotte heidän saavan ystäviä ja pääsevän mukavaan kouluun, vaikka ystävät eivät nyt saakkaan elämän suuntaa liikaa määrittää. Omat vanhempani eivät paljonkaan siitä piitanneet ja mistään kiusaamisesta ja yksinäisyydestä ei koskaan puhuttu. Nämä asiat ovat liiankin tuttuja itselle.
Tein saman ratkaisun. Sain helposti uusia kavereita ja pidin yhteyttä vanhoihinkin, tosin en nähnyt heitä enää yhtä usein. Nyt 20 vuotta myöhemmin edelleen ne tietyt tyypit yläasteelta ja lukiosta pitävät yhteyttä, vaikka asutaan ympäri Suomea ja osa ulkomaillakin.
Minä muutin maaseudulta lukioon isompaan kaupunkiin enkä saanut kavereita. Siellä ei vaan heti lähtenyt sosiaalistuminen käyntiin ja pian olinkin koulussa oudon yksinäisen maineessa. En kadu kotipaikkakunnalta lähtöä enkä syytä itseäni huonosta alusta lukiossa - sain kyllä kavereita mm. kämppäkavereistani. Mutta se mitä minun olisi pitänyt tehdä, olisi ollut vaihtaa lukiota kaupungin sisällä toiseen ja käydä lukio neljässä vuodessa rennommalla tahdilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun poika haki lukioon kauas pois kotipaikkakunnalta. Oli aivan kypsä yläasteen luokkakavereihin ja koko paikkakuntaan. Ei kiusattu, mutta tietty sisäänpäinlämpijyys häiritsi herkkää ja tuntevaa poikaa. Lähti asenteella, että käy lukion eikä aio tutustua keneenkään vaan keskittyy omaan itseensä ja opiskeluun.
Lukio oli sellainen, jonne tulee paljon muilta paikkakunnilta ympäri maan opiskelijoita. Kävi niin, että hänellä on nyt hyvin laaja ystäväpiiri, muutama todella läheinen ihminen ja saa olla juuri sellainen kuin oikeasti on, eikä häntä katsota pitkään. Täällä hän ei pystynyt olemaan oma itsensä ja nyt ikäänkuin nousi lentoon. On onnellinen ja viihtyy.
Näinkin voi käydä ja tässä varmasti etuna tuo, että tuonne hakee ne ketkä sinne todella haluavat, on vaikea päästä, eikä siellä ole valmiita klikkejä oppilaiden kesken.
Vanhempana olen niin iloinen tästä koska näin ettei voinut hyvin täällä. Kotona meillä välit aina kunnossa ja puhuttu kaikesta, tiedän sen auttaneen yläasteen läpi.
Olen aina pojalle sanonut, että hae sinne minne todella haluat, älä mene muiden perässä, silloin et tiedä mitä itse haluat.
Nämä voi olla todella kamalia tilanteita kun tuntuu ettei mihinkään kelpaa. Tsemppiä kaikille jotka ovat tilanteessa missä ap.
Sosiaalisuden paine vie ihan liikaa energia introverteilta. Itsekin huomasi poikasi tavoin että saan sen mistä luovun tässä asiassa. Voi kumpa olisin hoksannut sen jo lukioikäisenä. Malaislukiossa asia on tietysti vaikeampi, kun siellä ei voi käydä niin kin töissä. Aina on joku siivoojan lapsi vittuilemasa jostain.
Siivoojan lapsi? Miksi just meidän lapset vit-uilis? Itsekin lukion käynyt ja yliopiston.
Äärimmäisen hyvä kirjoitus. Hyvähän se on huudella, jos ei itse ole kokenut sosiaalisena hylkiönä olemista. Itse olin aina ns suosittu, kunnes masennuin ja kouluavaihdoksien vuoksi ajauduin syrjään. Pääsin kyllä omin avuin tuosta yli ja korkeakoulututkinnon, mutta jonkinlainen varautuneisuus ihmisiä kohtaan tuosta jäi. Tosin muutama kaverikin kouluajoilta edelleen on, nämä hyväksyivät minut outoudestani huolimatta 😊
-Nro 4