Lue keskustelun säännöt.
Tein sosiaalisen itsemurhan, jota kadun loppuelämäni.
14.07.2019 |
Hei!
Julkaisen kirjoitukseni palstalla uudelleen, jonka tein jo joskus aiemminkin.
Haluaisin vain muistuttaa teitä uusia opiskelemaan lähtijöitä sillä, ettei kannata lähteä liian suurin odotuksin kohti uutta ja tuntematonta. Voi tulla seinä vastaan.
Olen kotoisin pienestä kunnasta, joissa ei ole koskaan ollut omaa lukiota.
Naapurikunnissa oli ja luonnollisesti lukioon haluavat haki niihin, varsinkin lähellä olevaan kaupunkiin.
Minä kun olin toiselta puolelta kuntaa kotoisin ja lukiomatkani olisi tullut pitkäksi siihen paikkaan, minne pääsääntöisesti muut menivät.
Itse valitsin toisen naapurikunnan lukion, jonne kotoani oli lyhyempi matka ja suora tie ja jonne pääsin sopivasti kulkemaan mopolla ja isäni kyydillä tai asumaan sukulaisilleni. Tähän lukioon ei kotikunnastani koskaan aiemmin ollut kukaan muu mennyt, joten olin ensimmäinen ja muutenkin harvinaisuus, että siihen lukioon tuli kukaan ulkopaikkakuntalainen.
Minua toki varoiteltiin siitä, että kannattaako nyt hakeutua erilleen kavereista, että olisi nyt vaan viisaampi hakea samaan lukioon, minne muutkin menevät ja kuinka hankalaa voisi olla ryhmäytyä uudella paikkakunnalla, jossa muut tuntevat toisensa, mutta itse tulisin ulkopuolelta.
Ajattelin vaan, että tutustun helposti sosiaalisena ihmisenä uusiin ihmisiin ja saan pidettyä vanhatkin kaverit mukana, vaikkei enää päivittäin nähtäisikään.
Voi, kun olisinkin kuunnellut muita, järjen ääntä
Lukio, johon hain, siellä toiset todellakin olivat tuttuja ja kavereita keskenään. Minua vieroksuttiin heti alusta saakka enkä saanutkaan luotua kontakteja, kuten toivoin. Muut toki kaveerasivat keskenääntuttuun tapaan ja minä putosin heti kyydistä. Tämä järkytys sitten häiritsi myös opintojani ja jäin niissäkin jälkeen jo ensimmäisenä lukukautena. Koska opiskelu osoittautuikin yllättävän rankaksi, jäi yhteydenpioto vanhoihin kavereihin vähäiseksi. Oli äärettömän raskasta yrittää väksin roikkua uudella paikkakunnalla kiinni uusissa ihmisissä ja pitää yhteyttä vanhoihin, jotka ryhmäytyivät tahollaan entistä tiiviimmin ja pian jäin heidän elämästään ulkopuolelle, eikä kaveruus koskaan enää palautunut.
lukiostakaan en siis saanut uusia kavereita, kuten piti vaan jäin tässäkin täysin ulkopuoliseksi. Olin totaalisenyksin ja opinnot laahasivat jäljessä, kunnes toisena lukiovuonna oli jo pakko lopettaa, kun en enää jaksanut.
Siihenkään lukioon, missä vanhat kaverit olivat, ei enää voimavarat riittänyt hakea siirtoa eivätkä he enää minuun yhteyttä pitäneetkään.
Millaista tuskaa olikaan mietiä, mitä olisikaan ollut vanhojen tanssit suun muut juhlat heidän kanssaan.
Myöhemmin, kun voimavarani palautuivat, muutin äitini kanssa vanhempien erotessa isovanhempieni kotipaikkakunnalle, jossa aloitin ammattikjoulun ja valmistuin ammatiin. Nyt olen normaalisti töissä ja kaikki ihan ok elämässä. Muistot vaan ovat kipeitä epäonnistuneesta seikkailusta uusien ystävien etsinnässä.
Haluan kertoa, että miettikää tarkkaan, mitä teette. Älkää hankkiutuko eroon tarkoituksella turvaverkosta, johon olette jo kiinnittyneet.
Kommentit (156)
Vierailija kirjoitti:
Ärsyttää muuten suunnattomasti ihmiset, jotka sanovat, ettei lukiossa pidäkään keskittyä ystäviin, eikä siellä tarvitsekaan olla hauskaa, vaan lukioon mennään pelkästään opiskelemaan. Antakaahan, kun valaisen teitä hiukan:
Lukio on luultavasti kaikkein vaikein koulu, kun vertaa esimerkiksi yliopistoon, ammattikorkeaan tai peruskouluun. Se johtuu ihan siitä, että lukioaikana nuoren aivot ja keho käyvät läpi merkittäviä muutoksia, ja nuoren käsitys itsestä ja ympäröivästä maailmasta muuttuu paljon. Teini-ikä on hämmentävä elämänvaihe, ja kuluttaa paljon nuoren ihmisen voimavaroja, kun on opeteltava uudenlaiset pelisäännöt, ja uudenlainen suhtautuminen ympäröivään maailmaan. Kaiken kukkuraksi lukiosta tulee aivan suunnaton määrä kotitehtäviä (luoja, kun muistelenkin sitä esseiden määrää) ja ylioppilaskokeet painavat niskaan.
Mikä motivoi nuorta jaksamaan, jos ei ole kavereita, joiden kanssa jutella välitunneilla, ja vertaisryhmää, jolta hakea tukea? Kavereiden kanssa voi keskustella esimerkiksi läksyistä, tulevista kokeista, seurustelusuhteista, harrastuksista tai muusta. Koulun jälkeen on myös hyvä olla joku kaveri, jonka kanssa käydä vaikkapa elokuvissa, niin johan jaksaa tehdä kotitehtäviäkin sen jälkeen. Jos ei ole mitään muuta, kuin työtä, ja huvi puuttuu kokonaan, niin eihän silloin jaksa keskittyä työntekoonkaan. Nuori tarvitsee kavereita, se on sosialisoitumisprosessinkin kannalta ehdottoman tärkeää, jotta nuori osaa tulevaisuudessa aikuisena navigoida työympäristönsä sosiaalisissa piireissä, ja tuntee kuuluvansa yhteiskuntaan. Muuten nuori saattaa syrjäytyä, josta seuraa hänelle henkisiä kärsimyksiä, ja samalla valtion kassaan pitkä miinus.
Tarviiko asia enää enempää perusteluja?
Mitähän alaa on opiskellut ihminen, jonka mielestä lukiossa on vaikeampaa kuin esim yliopistossa? Lukiossa on tasan niin helppoa tai vaikeaa kuin haluat. Itsehän sinä kurssit ja kirjoitettavat aineet valitset. Lisäksi saat nykyisin kirjoittaa useassa osassa.
Mitä iloa on keskustella läksyistä ja kokeista muiden kanssa? Etkö oikein pärjännyt itse? Mitään kään ei ole niin rasittavaa kuin selittää typeryksille päivänselviä asioita. Sinulle voi olla yllätys, että elokuviinkin saa mennä ihan yksin. Parempi silti on käyttää se vapaa-aika liikuntaan kuin sisällä istumiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä tein aikanaan sellaisen ratkaisun, että jätin kokonaan menemättä lukioon, koska sinne hakeutuivat kaikki syrjäyttäjäni.
Amisaika menikin hyvin, mutta kyllähän se vähän harmittaa, että minusta tuli "vain" köyhä duunari mensaälykkyydestä huolimatta. Jatkossakin menin siitä mistä aita on matalin.
Ystävät ovat näin valikoituneet paremmin enkä materian perään ole, mutta joskus sitä miettii millaista olisi, jos toisen tien olisi valinnut...
Miksi sitten annoit "syrjäyttäjille" niin suuren vallan elämääsi ja tulevaisuutesi? Ensinnäkään kellään muulla ei ole mitään vastuuta ottaa sinua mukaan yhtään mihinkään, joten ajatuskulkusi on enemmän kuin outo. Toisekseen jokainen kantaa valintojensa seuraukset itse. Jos et sattumalta ole tietoinen niin opinpolku amkiin ja yliopistoonkin on auki ihan sillä amiksen todistuksella. On mahdollista sta opiskella amkissa myös monimuoto-opintoja. Silloin tällöin ollaan päivä pari opinnoissa, muuten tehdään niitä omia töitä ja opiskelutehtäviä.Yksi väylä on myös avoin yliopisto. Heille ainakin tietyissä paikoin oma pääsykoe tutkinto- opiskelijaksi. Helpompihan se on tietty istua prseellään ja valittaa kuinka huonosti juuri minua on kohdeltu kuin itse aktiivisesti hakea näitä mahdollisuuksia.
Tämä mensalainen voi myös ihan koska tahansa aloittaa opiskelut iltalukiossa, jos puuttuva yo- lakki jäi pahasti korpeamaan.
Ja tässä toinen kylmä ja armoton lyö lyötyä-asenne. Sinua ei selvästikään ole koskaan kiusattu etkä kykene ymmärtämään kiusatun ajatuksen juoksua.
Minä en taas voi ymmärtää sitä, että jos jotakuta on jäänyt harmittamaan esim. Koulutuksen puute, niin miksi ei voi asialle mitään tehdä vaan uhriudutaan netissä. Nykyisin on tarjolla monenmoisia mahdollisuuksia kouluttautua ja tarjolla on hyvin erilaisia opinpolkuja. Ihan on itsestä kiinni kun ei niihin tartu.
Vierailija kirjoitti:
Henkinen kasvu kirjoitti:
Uusi ympäristö voi olla rankka, mutta on todella huolestuttavaa, jos vapaa-ajan sosiaaliset kontaktit vaikuttavat opinnoissa menestymiseen. En ihan ymmärrä, miten et voinut keskittyä opiskeluun? Tuskin tarkoitit, että ystävät olivat ennen auttaneet kurssitehtävissä? Liika riippuvaisuus toisista siis paljastui lukiossa. Sama olisi voinut olla edessä tulevaisuudessa jossain muussa ympäristössä, vaikka opinnoissa tai työpaikassa?
Tärkeintä on keskittyä omaan oppimiseen ja tulevaisuuteen, kuten yllä onkin jo kommentoitu. Henkinen jaksaminen toki voi vaikuttaa suoriutumiseen, mutta suhteiden muihin, etenkään tuntemattomiin ihmisiin tuskin pitäisi kurssisuorituksiin vaikuttaa.
Olivatko aiemmatkaan ihmissuhteet pohjimmiltaan kovin syvällisiä ystävyyksiä? Uusi ympäristö haastaa kasvamaan ihmisenä.
Ihmisen perustarve on sosiaalisuus ja joukkoon kuuluminen. On niitä, jotka ovat onnellisia erakkoja, ja joihin ei arkinen seuranpuute tai esimerkiksi koulussa ryhmätyöryhmän puute haittaa lainkaan. Ei ole kuitenkaan mitään häpeämistä siinä, jos ei ole erakko. Nuoren kehossa ja aivoissa yksinäisyys aiheuttaa huutavan hätätilan. Se ei ole mitään "liiallista riippuvaisuutta muista", vaan inhimillinen, vuosituhansien aikana kehittynyt reaktio. On harmillista mutta kuitenkin täysin ymmärrettävää, jos silloin ei jaksa keskittyä koulunkäynnin hoitamiseen optimaalisesti.
Höpö höpö. Tällöin tulee suunnata koko tarmo niihin opintoihin. Niiden kavereiden ei ole pakko olla samassa koulussa ja ne voi olla vaikka netissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua jäi mietityttämään pari asiaa. Ensinnäkin kaikilla ei ole mahdollista lähteä minnekään kauas lukioon. Itsekin olisin tahtonut lähteä muualle, mutta oli pakko mennä siihen lähilukioon, koska perheemme rahat eivät olisi riittäneet vuokraani. Hyvä, kun saatiin edes kaikki kirjat maksettua. Sitten se, kun monet näyttävät aina sanovan, että kyllä sellainen ihminen jolla on sosiaalisia taitoja saa ystäviä. Tietenkin tämä pitää paikkansa, mutta kaikki ne joilla ystäviä ei ole eivät ole mitään kamalia ihmisiä. Itsekin voin sanoa, että osaan kyllä puhua muille ja olla sosiaalinen, mutta tämä ei auta jos ryhmä on hyvin kuppikuntainen tai sinulla on jo valmiiksi sellainen tausta, että olet ollut kiusattu. Silloin ei auta, vaikka pyrkisit mukaan vaan on vähän kuin valmiiksi päätetty, ettei sinua oteta mukaan, vaikka yritätkin. Et pääse tutussa ympäristössä tällaisista asioista helposti eroon vaan ne samat kuviot jatkuvat. Näin kävi itselle myös ja minulla oli vaan pari samantyylistä kaveria.
Sekään ei silti tarkoita, että ihminen kohtelisi muita hyvin ja olisi niin sosiaalisesti taitava jos ystäviä on paljon, koska monet pahimmista kiusaajistani omasivat todella laajan ystäväpiirin, vaikka käytöksensä puolesta näin ei olisi pitänyt olla. Saivat vielä muilta kehuja, vaikka näin ei olisi pitänyt tapahtua. Itse olen tutustunut moneen samoja kokeneeseen ihmiseen ja lähes kaikki entiset kiusatut ja yksinäiset ovat olleet ihan ok tyyppejä ja senkään vuoksi en tahdo koskaan osoittaa sormella, että vika aina sinussa, kun asiolla on monta puolta. Itsekin olin todella pidätty ihminen ennen muuttoa "väärään" paikkaan ja uuteen kouluun siirtymistä. En olisi voinut uskoa, että minä olen se joka jääkin yksin ja on pitkään kiusattu.
jatkuu
Sosiaaliset taidot eivät tarkoita vain sitä, että osaa kohdella muita hyvin ja puhua muiden ihmisten kanssa. Sosiaalisiin taitoihin kuuluu myös ymmärtää erilaisia ryhmiä. Niissä olevia ihmisiä ja heidän välisiään suhteita (mahdollisia jännitteitäkin ryhmäläisten välillä). Ymmärtää, milloin on järkevämpää pysyä kahden muun välissä puolueettomana ja milloin on järkevämpää asettua selkeästi toisen puolelle eli toista vastaan. Ymmärtää, mikä on minkäkin ryhmän tarkoitus ja mitkä ovat ryhmää kasassa pitävät asiat/henkilöt/voimat. Ymmärtää, mitä olisivat ne asiat/henkilöt/voimat, jotka saisivat aikaan ryhmän hajoamisen. Sosiaalisiin taitoihin kuuluu myös ymmärtää se, että johonkin ryhmään et oikeasti edes pystykään kuulumaan, koska olet liian erilainen tai kiinnostunut ihan erilaisista asioista kuin ryhmän muut jäsenet. Ja ymmärtää, että omat intressit ryhmään kuulumisesta ovat erilaiset tai oma arvomaailmasi on erilainen. Ja ymmärtää, ettei itsellä oikeasti ole mitään sellaista annettavaa, mitä tietty ryhmä uudelta ryhmäläiseltä odottaa. Ja ymmärtää, ettei tietyllä ryhmällä ole oikeasti mitään sellaista annettavaa, mitä itse haluaisi.
Joskus nämä asiat ovat ihan itsestäänselviä. Parikymmpinen ei edes hakeudu eläkeläismummojen pitsinnypläyskerhoon. Ymmärtää, että erottavia tekijöitä on ihan liian monta. Tai koulukiusattu ei halua hakeutua kiusattujen porukkaan. Ymmärtää, että arvomaailma ainakin tämän yhden asian suhteen on ihan erilainen.
Jos ihmiseltä puuttuu jokin taito - olipa kyse sosiaalisista taidoista, uimataidosta, laulutaidosta, kielitaidosta, ajotaidosta tms - ei se tee ihmisestä huonompaa kuin muut. Taidot ovat asioita, joita opetellaan, joissa harjaannutaan ja joita ylläpidetään. Jos ei ole koskaan joutunut opettelemaan tai ei ole joutunut taitojaan harjaannuttamaan eikä ylläpitämään, ei se tee kenestäkään kamalaa tai huonoa ihmistä. Jotkut toki ovat lahjakkaampia eri taidoissa kuin jotkut toiset ja tarvitsevat vähemmän harjaantumista, mutta ei se tee heistä ihmisinä yhtään sen parempia.
Sitä minä juuri yritin kertoa, että omasta mielestäni osaan kyllä tulkita niitä ryhmiä ja muutenkin olen hyvä tulkitsemaan muiden mielialoja. Silti minulla ei ollut kavereita vaan olin yksinäinen ja kiusattu. Tämä oli vähän kuin minun osani tuolloin. Yritin juuri sitä tarkoittaa, että myös sellaisella ihmisellä voi olla sosiaalisia taitoja ja ystävien määrä ei tarkoita sitä, että ihminen olisi se paras muihin verrattuna. Joskus se ei vaan auta millainen olet. Minäkin vaan jäin yksin ja nyt toisessa opiskelupaikassa on mennyt todella hyvin ja pärjään muiden kanssa. Se on paljon myös ryhmästä kiinni, kun jotkut ovat jo valmiiksi sellaisia missä et vaan voi olla oma itsesi ja on sellaisia ihmisiä, jotka haluavat toisille pahaa ja ovat valmiita jättämään ne henkilöt porukasta joista he eivät pidä.
Olen vaan jotenkin kyllästynyt siihen, että täälläkin aina peilataan juuri sitä kavereiden määrää niihin sosiaalisiin taitoihin ja pidetään sellaisia ihmisiä jotenkin puutteellisina joilla niitä kavereita ei ole. Kyllä minullakin varmasti olisi enemmän jos olisin saanut rauhassa käydä koulua ilman kiusaamista ja en olisi sen vuoksi pudonnut porukoista. Tiedenkin siinä jo itseluottamuskin alkoi kärsimään myönnän kyllä sen, mutta jos olisi ollut erilainen tie niin kavereitakin olisi varmasti jäänyt elämään. Muutenkin tämä yksinäisyys jo leimaa ihmistä ja muut miettivät, että kyllä tuossa on pakko olla vikaa, vaikka elämässä voi sattua kaikkea ja jotkut asiat eivät aina ole itsestäkään kiinni. Joku voi saada hyviä kokemuksia ja rohkaistua ja jotkut sitten tarvitsisivat onnistumisia ja eivät niitä saa ja tulevat entistä aremmiksi. Näissä asioissa on aina monta puolta.
Mä olen tuosta hieman eri mieltä. Olen seurannut palstaa jo kauan ja yksinäisyyteen liittyvissä keskusteluissa toistuu aina tietty kaava. Ilmestyy yksi tai useampi yksinäinen, jotka katsovat, että heidän yksinäisyytensä on muiden ihmisten syytä. Niiden, jotka eivät ystävysty heidän kanssaan tai ota heitä porukkaan mukaan. Varsin usein vielä kertovat, että ovat olleet aiemmin kiusattuja, syrjittyjä tai on muuten ollut rankka lapsuus tai nuoruus. Eivät kuitenkaan ymmärrä, että ei se ole näiden uusien tuttavuuksien tai uusien porukoiden syytä. Eikä nämä uudet tuttavuudet tai uudet porukat ole velvollisia hyvittämään heille jotain, mitä joku muu on joskus heille tehnyt. Eivät nämä uudet ole yksinäiselle mitään velkaa. Eivät edes ystävyyttään tai porukkan mukaan ottamista. Jos edellisen asuinpaikkasi naapuri on varastanut sulta polkupyörän, ethän sä silloinkaan odota, että uuden asuinpaikkasi naapuri ostaa sulle hyvitykseksi uuden polkupyörän?
Suurin osa yksinäisistä ymmärtää, ettei vika ole kenessäkään muussa. Vika on vain siinä, etteivät he ole vielä tavanneet sellaista ihmistä ja sellaisella hetkellä, jolloin ystävyyden syntymiselle olisi edellytyksiä. Tai he eivät ole vielä kohdanneet sellaista ryhmää, johon heidän olisi luontevaa päästä. Siis ryhmään, johon heillä olisi jotain sellaista annettavaa, mitä ryhmä uudelta jäseneltään odottaa. Joihinkin ryhmiin on täysin mahdotontakin päästä, jos ryhmää koossa pitävä asia on esimerkiksi pitkä yhteinen historia. Jos tällaiseen ryhmään aletaan ottaa muitakin, koossa pitävä asia lakkaa pitämästä ryhmää koossa. On hyvin mahdollista, että jonkin ajan päästä koko ryhmä hajoaa. Alkuperäinen, pitkän yhteisen historian omaava porukka ei saa ryhmästä enää sitä, mitä varten ovat ryhmään kuuluneet. Ei siis ole mielekästä enää kokoontua yhteen, koska ryhmän luonne ja tarkoitus on muuttunut.
No kyllä asiat ovat niinkin myönnän kyllä, että täällä on ihmisiä jotka todellakin syyllistävät muita yksinäisyydestään. Silti itse tarkoitan sitä, että monilla on yksinäisistä huono kuva jo valmiiksi ja ajattelevat heidän olevan jotenkin ihan kauheita ihmisiä. Tähän minä haluaisin muutosta koska itse en ainakaan edes kehtaa kertoa muille, etten omaa paljon kavereita ja muutenkin menneisyys sellainen, että jäin yksin. En todellakaan edes puhu näistä jutuista. Sen takia en sitten hae mitään sääliä muilta kun he eivät edes tiedä asioistani. Joskus jollekin olen puhunut joka samoja juttuja on kokenut. En haluaisi, että ihmisiä aletaan määrittää sen perusteella kuinka paljon suhteita heillä on muihin, vaikka tähän tämä yhteiskunta on muutenkin menossa ja kaikki somet vielä tahan mukaan. Eräs tuttuni joskus sanoi, ettei ihmisen arvoa saisi mitata ihmissuhteiden määrällä. Olen hänen kanssaan samaa mieltä. Tietenkin tästäkin viestistä löytää varmasti jonkun silmiinpistävän asian ja en enää jaksa puolustella itseäni. Tahdon vaan sanoa, etten ole mikään ikävä ihminen, vaikka monia juttuja olen kokenut ja en aikoinaan itse vapaa-ehtoisesti jäänyt yksin vaan asiat vaan johtivat siihen uudessa koulussa.
Tietääkseni täällä ei ole kukaan sanonut yksinäisiä ikäviksi ihmisiksi, pelkästään sosiaalisesti taitamattomiksi. Kuten muitakin taitoja sosiaalisia taitoja voi harjoitella ja niissä kehittyä. Sille, että sinä itse tunnet olevasi ikävä ihminen ja mittaat ihmisen arvon tuttavien määrällä on toki ikävää, mutta sille me muut emme voi mitään. Minulle ainakin on herttaisen yhdentekevää onko muilla ihmisillä kavereita vai ei. Tämä ei minua kiinnosta enkä sitä mieti uusia ihmisiä tavatessani.
Aika jännä ja erittäin ilahduttavaa oikeastaan, että itse en lukioajoista ole jäänyt katkeraksi, vaikka taipumusta itselläni on kaikkea vatvoa. Vaihdoin myös koulua, sillä halusin keskustan ns. eliittikouluun ja huitsin Nevadaan junttilähikoulusta, jossa oli jo tarpeeksi maltillisesti kuunnellut huuteluita siitä, miten väärin olikaan olla hyvä koulussa. Hyvän kaverini piti tulla samaan lukioon, mutta hänellä menikin pupu pöksyyn ja teki oharit.
Lukiossa keskityin opiskeluun ja kivaan kouluun. En tuntenut koulusta ennestään kuin oikeastaan yhden ihmisen. Luokallamme en kuulunut inside-piireihin, ja näiden jäsenistä moni tunsi toisensa ennestään, ja sitten oli jonkin verran tätä nössöosastoa. Näin ollen sai valita, kummassa joukossa yritti pyristellä. Tein vähän molempia, enemmän kai nössöön taittaen. Muistan, että joskus tunsin itseni vähän yksinäiseksi, koska en ollut itse mikään kotona istuva lettileena enkä siis erityisemmin nauttinut tästä hissusta porukasta, mutta en silti osannut ujuttautua ns. piireihin enkä ollut mikään ryyppääjäkään. En kuitenkaan ole jäänyt siitä katkeraksi. Mulla oli koko ajan omat kaverit muualla eli just niitä vanhan koulun kavereita. Toki olen aina ollut lähinnä vain kuuntelija, jos ja kun puhuvat omista lukioajoistaan, mutta mikäpä siinä. Olen muutenkin ollut vähän oman tieni kulkija, joten tuskin ketään yllätti, että halusin muualle kuin toiset.
Päivääkään en ole katunut, että menin hyvään lukioon ilman kaveria. Jo pelkästään se, kun tapaa ihmisen, joka on käynyt samaa koulua, yhdistää. Keskustan lukio on täysin eri asia kuin joku lähiökoulu, sillä kouluilla, joilla on pitkät perinteet, on vahva identiteetti ja henki. Kertaakaan ei tarvinnut kuunnella mitään naukumista siitä, jos sattui menestymään koulussa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua jäi mietityttämään pari asiaa. Ensinnäkin kaikilla ei ole mahdollista lähteä minnekään kauas lukioon. Itsekin olisin tahtonut lähteä muualle, mutta oli pakko mennä siihen lähilukioon, koska perheemme rahat eivät olisi riittäneet vuokraani. Hyvä, kun saatiin edes kaikki kirjat maksettua. Sitten se, kun monet näyttävät aina sanovan, että kyllä sellainen ihminen jolla on sosiaalisia taitoja saa ystäviä. Tietenkin tämä pitää paikkansa, mutta kaikki ne joilla ystäviä ei ole eivät ole mitään kamalia ihmisiä. Itsekin voin sanoa, että osaan kyllä puhua muille ja olla sosiaalinen, mutta tämä ei auta jos ryhmä on hyvin kuppikuntainen tai sinulla on jo valmiiksi sellainen tausta, että olet ollut kiusattu. Silloin ei auta, vaikka pyrkisit mukaan vaan on vähän kuin valmiiksi päätetty, ettei sinua oteta mukaan, vaikka yritätkin. Et pääse tutussa ympäristössä tällaisista asioista helposti eroon vaan ne samat kuviot jatkuvat. Näin kävi itselle myös ja minulla oli vaan pari samantyylistä kaveria.
Sekään ei silti tarkoita, että ihminen kohtelisi muita hyvin ja olisi niin sosiaalisesti taitava jos ystäviä on paljon, koska monet pahimmista kiusaajistani omasivat todella laajan ystäväpiirin, vaikka käytöksensä puolesta näin ei olisi pitänyt olla. Saivat vielä muilta kehuja, vaikka näin ei olisi pitänyt tapahtua. Itse olen tutustunut moneen samoja kokeneeseen ihmiseen ja lähes kaikki entiset kiusatut ja yksinäiset ovat olleet ihan ok tyyppejä ja senkään vuoksi en tahdo koskaan osoittaa sormella, että vika aina sinussa, kun asiolla on monta puolta. Itsekin olin todella pidätty ihminen ennen muuttoa "väärään" paikkaan ja uuteen kouluun siirtymistä. En olisi voinut uskoa, että minä olen se joka jääkin yksin ja on pitkään kiusattu.
jatkuu
Sosiaaliset taidot eivät tarkoita vain sitä, että osaa kohdella muita hyvin ja puhua muiden ihmisten kanssa. Sosiaalisiin taitoihin kuuluu myös ymmärtää erilaisia ryhmiä. Niissä olevia ihmisiä ja heidän välisiään suhteita (mahdollisia jännitteitäkin ryhmäläisten välillä). Ymmärtää, milloin on järkevämpää pysyä kahden muun välissä puolueettomana ja milloin on järkevämpää asettua selkeästi toisen puolelle eli toista vastaan. Ymmärtää, mikä on minkäkin ryhmän tarkoitus ja mitkä ovat ryhmää kasassa pitävät asiat/henkilöt/voimat. Ymmärtää, mitä olisivat ne asiat/henkilöt/voimat, jotka saisivat aikaan ryhmän hajoamisen. Sosiaalisiin taitoihin kuuluu myös ymmärtää se, että johonkin ryhmään et oikeasti edes pystykään kuulumaan, koska olet liian erilainen tai kiinnostunut ihan erilaisista asioista kuin ryhmän muut jäsenet. Ja ymmärtää, että omat intressit ryhmään kuulumisesta ovat erilaiset tai oma arvomaailmasi on erilainen. Ja ymmärtää, ettei itsellä oikeasti ole mitään sellaista annettavaa, mitä tietty ryhmä uudelta ryhmäläiseltä odottaa. Ja ymmärtää, ettei tietyllä ryhmällä ole oikeasti mitään sellaista annettavaa, mitä itse haluaisi.
Joskus nämä asiat ovat ihan itsestäänselviä. Parikymmpinen ei edes hakeudu eläkeläismummojen pitsinnypläyskerhoon. Ymmärtää, että erottavia tekijöitä on ihan liian monta. Tai koulukiusattu ei halua hakeutua kiusattujen porukkaan. Ymmärtää, että arvomaailma ainakin tämän yhden asian suhteen on ihan erilainen.
Jos ihmiseltä puuttuu jokin taito - olipa kyse sosiaalisista taidoista, uimataidosta, laulutaidosta, kielitaidosta, ajotaidosta tms - ei se tee ihmisestä huonompaa kuin muut. Taidot ovat asioita, joita opetellaan, joissa harjaannutaan ja joita ylläpidetään. Jos ei ole koskaan joutunut opettelemaan tai ei ole joutunut taitojaan harjaannuttamaan eikä ylläpitämään, ei se tee kenestäkään kamalaa tai huonoa ihmistä. Jotkut toki ovat lahjakkaampia eri taidoissa kuin jotkut toiset ja tarvitsevat vähemmän harjaantumista, mutta ei se tee heistä ihmisinä yhtään sen parempia.
Sitä minä juuri yritin kertoa, että omasta mielestäni osaan kyllä tulkita niitä ryhmiä ja muutenkin olen hyvä tulkitsemaan muiden mielialoja. Silti minulla ei ollut kavereita vaan olin yksinäinen ja kiusattu. Tämä oli vähän kuin minun osani tuolloin. Yritin juuri sitä tarkoittaa, että myös sellaisella ihmisellä voi olla sosiaalisia taitoja ja ystävien määrä ei tarkoita sitä, että ihminen olisi se paras muihin verrattuna. Joskus se ei vaan auta millainen olet. Minäkin vaan jäin yksin ja nyt toisessa opiskelupaikassa on mennyt todella hyvin ja pärjään muiden kanssa. Se on paljon myös ryhmästä kiinni, kun jotkut ovat jo valmiiksi sellaisia missä et vaan voi olla oma itsesi ja on sellaisia ihmisiä, jotka haluavat toisille pahaa ja ovat valmiita jättämään ne henkilöt porukasta joista he eivät pidä.
Olen vaan jotenkin kyllästynyt siihen, että täälläkin aina peilataan juuri sitä kavereiden määrää niihin sosiaalisiin taitoihin ja pidetään sellaisia ihmisiä jotenkin puutteellisina joilla niitä kavereita ei ole. Kyllä minullakin varmasti olisi enemmän jos olisin saanut rauhassa käydä koulua ilman kiusaamista ja en olisi sen vuoksi pudonnut porukoista. Tiedenkin siinä jo itseluottamuskin alkoi kärsimään myönnän kyllä sen, mutta jos olisi ollut erilainen tie niin kavereitakin olisi varmasti jäänyt elämään. Muutenkin tämä yksinäisyys jo leimaa ihmistä ja muut miettivät, että kyllä tuossa on pakko olla vikaa, vaikka elämässä voi sattua kaikkea ja jotkut asiat eivät aina ole itsestäkään kiinni. Joku voi saada hyviä kokemuksia ja rohkaistua ja jotkut sitten tarvitsisivat onnistumisia ja eivät niitä saa ja tulevat entistä aremmiksi. Näissä asioissa on aina monta puolta.
Mä olen tuosta hieman eri mieltä. Olen seurannut palstaa jo kauan ja yksinäisyyteen liittyvissä keskusteluissa toistuu aina tietty kaava. Ilmestyy yksi tai useampi yksinäinen, jotka katsovat, että heidän yksinäisyytensä on muiden ihmisten syytä. Niiden, jotka eivät ystävysty heidän kanssaan tai ota heitä porukkaan mukaan. Varsin usein vielä kertovat, että ovat olleet aiemmin kiusattuja, syrjittyjä tai on muuten ollut rankka lapsuus tai nuoruus. Eivät kuitenkaan ymmärrä, että ei se ole näiden uusien tuttavuuksien tai uusien porukoiden syytä. Eikä nämä uudet tuttavuudet tai uudet porukat ole velvollisia hyvittämään heille jotain, mitä joku muu on joskus heille tehnyt. Eivät nämä uudet ole yksinäiselle mitään velkaa. Eivät edes ystävyyttään tai porukkan mukaan ottamista. Jos edellisen asuinpaikkasi naapuri on varastanut sulta polkupyörän, ethän sä silloinkaan odota, että uuden asuinpaikkasi naapuri ostaa sulle hyvitykseksi uuden polkupyörän?
Suurin osa yksinäisistä ymmärtää, ettei vika ole kenessäkään muussa. Vika on vain siinä, etteivät he ole vielä tavanneet sellaista ihmistä ja sellaisella hetkellä, jolloin ystävyyden syntymiselle olisi edellytyksiä. Tai he eivät ole vielä kohdanneet sellaista ryhmää, johon heidän olisi luontevaa päästä. Siis ryhmään, johon heillä olisi jotain sellaista annettavaa, mitä ryhmä uudelta jäseneltään odottaa. Joihinkin ryhmiin on täysin mahdotontakin päästä, jos ryhmää koossa pitävä asia on esimerkiksi pitkä yhteinen historia. Jos tällaiseen ryhmään aletaan ottaa muitakin, koossa pitävä asia lakkaa pitämästä ryhmää koossa. On hyvin mahdollista, että jonkin ajan päästä koko ryhmä hajoaa. Alkuperäinen, pitkän yhteisen historian omaava porukka ei saa ryhmästä enää sitä, mitä varten ovat ryhmään kuuluneet. Ei siis ole mielekästä enää kokoontua yhteen, koska ryhmän luonne ja tarkoitus on muuttunut.
No kyllä asiat ovat niinkin myönnän kyllä, että täällä on ihmisiä jotka todellakin syyllistävät muita yksinäisyydestään. Silti itse tarkoitan sitä, että monilla on yksinäisistä huono kuva jo valmiiksi ja ajattelevat heidän olevan jotenkin ihan kauheita ihmisiä. Tähän minä haluaisin muutosta koska itse en ainakaan edes kehtaa kertoa muille, etten omaa paljon kavereita ja muutenkin menneisyys sellainen, että jäin yksin. En todellakaan edes puhu näistä jutuista. Sen takia en sitten hae mitään sääliä muilta kun he eivät edes tiedä asioistani. Joskus jollekin olen puhunut joka samoja juttuja on kokenut. En haluaisi, että ihmisiä aletaan määrittää sen perusteella kuinka paljon suhteita heillä on muihin, vaikka tähän tämä yhteiskunta on muutenkin menossa ja kaikki somet vielä tahan mukaan. Eräs tuttuni joskus sanoi, ettei ihmisen arvoa saisi mitata ihmissuhteiden määrällä. Olen hänen kanssaan samaa mieltä. Tietenkin tästäkin viestistä löytää varmasti jonkun silmiinpistävän asian ja en enää jaksa puolustella itseäni. Tahdon vaan sanoa, etten ole mikään ikävä ihminen, vaikka monia juttuja olen kokenut ja en aikoinaan itse vapaa-ehtoisesti jäänyt yksin vaan asiat vaan johtivat siihen uudessa koulussa.
Tietääkseni täällä ei ole kukaan sanonut yksinäisiä ikäviksi ihmisiksi, pelkästään sosiaalisesti taitamattomiksi. Kuten muitakin taitoja sosiaalisia taitoja voi harjoitella ja niissä kehittyä. Sille, että sinä itse tunnet olevasi ikävä ihminen ja mittaat ihmisen arvon tuttavien määrällä on toki ikävää, mutta sille me muut emme voi mitään. Minulle ainakin on herttaisen yhdentekevää onko muilla ihmisillä kavereita vai ei. Tämä ei minua kiinnosta enkä sitä mieti uusia ihmisiä tavatessani.
Kun minä juuri sanoin etten ole mikään ikävä ihminen. Osaatko edes lukea? En väittele täällä enää ja voin olla se sosiaalisesti kaikista tumpeloin jos niin tahdot. Saat voiton itsellesi jos sitä haet. Ei se minulle niin tärkeää ole :) Olet varmasti itse se paras ihminen ja oikein esimerkki muille miten pitää toimia. Mukavaa päivää sinullekin :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ärsyttää muuten suunnattomasti ihmiset, jotka sanovat, ettei lukiossa pidäkään keskittyä ystäviin, eikä siellä tarvitsekaan olla hauskaa, vaan lukioon mennään pelkästään opiskelemaan. Antakaahan, kun valaisen teitä hiukan:
Lukio on luultavasti kaikkein vaikein koulu, kun vertaa esimerkiksi yliopistoon, ammattikorkeaan tai peruskouluun. Se johtuu ihan siitä, että lukioaikana nuoren aivot ja keho käyvät läpi merkittäviä muutoksia, ja nuoren käsitys itsestä ja ympäröivästä maailmasta muuttuu paljon. Teini-ikä on hämmentävä elämänvaihe, ja kuluttaa paljon nuoren ihmisen voimavaroja, kun on opeteltava uudenlaiset pelisäännöt, ja uudenlainen suhtautuminen ympäröivään maailmaan. Kaiken kukkuraksi lukiosta tulee aivan suunnaton määrä kotitehtäviä (luoja, kun muistelenkin sitä esseiden määrää) ja ylioppilaskokeet painavat niskaan.
Mikä motivoi nuorta jaksamaan, jos ei ole kavereita, joiden kanssa jutella välitunneilla, ja vertaisryhmää, jolta hakea tukea? Kavereiden kanssa voi keskustella esimerkiksi läksyistä, tulevista kokeista, seurustelusuhteista, harrastuksista tai muusta. Koulun jälkeen on myös hyvä olla joku kaveri, jonka kanssa käydä vaikkapa elokuvissa, niin johan jaksaa tehdä kotitehtäviäkin sen jälkeen. Jos ei ole mitään muuta, kuin työtä, ja huvi puuttuu kokonaan, niin eihän silloin jaksa keskittyä työntekoonkaan. Nuori tarvitsee kavereita, se on sosialisoitumisprosessinkin kannalta ehdottoman tärkeää, jotta nuori osaa tulevaisuudessa aikuisena navigoida työympäristönsä sosiaalisissa piireissä, ja tuntee kuuluvansa yhteiskuntaan. Muuten nuori saattaa syrjäytyä, josta seuraa hänelle henkisiä kärsimyksiä, ja samalla valtion kassaan pitkä miinus.
Tarviiko asia enää enempää perusteluja?
Mitähän alaa on opiskellut ihminen, jonka mielestä lukiossa on vaikeampaa kuin esim yliopistossa? Lukiossa on tasan niin helppoa tai vaikeaa kuin haluat. Itsehän sinä kurssit ja kirjoitettavat aineet valitset. Lisäksi saat nykyisin kirjoittaa useassa osassa.
Mitä iloa on keskustella läksyistä ja kokeista muiden kanssa? Etkö oikein pärjännyt itse? Mitään kään ei ole niin rasittavaa kuin selittää typeryksille päivänselviä asioita. Sinulle voi olla yllätys, että elokuviinkin saa mennä ihan yksin. Parempi silti on käyttää se vapaa-aika liikuntaan kuin sisällä istumiseen.
Mielestäni sinulta, kuten myös monilta muilta tänne kirjoittavilta jää olennainen asia huomaamatta: Puhumme teini-ikäisistä. Heidän elämänsä on hyvin erilaista, kuin meillä aikuisilla. Eivät he suhtaudu asioihin samalla tavalla, ja he kahlaavat läpi aivan eri kehitysvaiheita ja -kriisejä, kuin me. Heihin tulee myös siis suhtautua eri tavoin, kuin aikuisiin, eikä heiltä tule vaatia samoja asioita, kuin aikuisilta, tai olettaa, että he eläisivät kuin aikuiset tai suorittaisivat yhtä tehokkaasti. Teinit eivät ole proaktiivisia tehokkaita pikkuaikuisia, vaan teinejä. Annetaan heille siis myös lupa olla sitä, ja suodaan heille mahdollisuus niihin tarpeisiin vastaamiseen, joita sen ikäisillä ilmenee, kuten oman ikäisten vertaistuki ja vapaa-aika kavereiden kanssa mitä ikinä tehden.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On etälukiot ja iltalukiot. Lukiota voi myös vaihtaa tai käydä sen myöhemmin loppuun. Mikään ei ole lopullista.
Minusta on huvittavaa, että ap rakentaa elämänsä lukioajan kokemustensa varaan. Eihän elämä ja varsinainen itsenäistyminen ole silloin vielä edes alkanut, kaikki on vielä edessä.
Itse ole todella introvertti, mutta oli minulla kouluaikaan kavereita. He vaan lopulta osoittautuivat sellaisiksi, joiden kanssa jaksoi kyllä hengata koulussa, mutta heti kun koulu loppui, huomasin ettei meillä oikeasti ole mitään muuta yhteistä kuin koulutehtävät. Ala-asteelta ei ole jäänyt yhtään ystävää joiden kanssa olisin tekemisissä, yläasteelta jäi yksi nainen ja lukiosta yksi mies, joiden kanssa olen tosi läheinen yhä.
Vasta ammattikorkeakoulusta ja työpaikalta löytyi ystäviä, joiden kanssa viitsii olla vapaa-ajallakin tekemisissä turhasta ja kaikki jutut menee yksiin, kun ollaan niin samanhenkisiä. Ja jos nämä nykyiset ystävyyssuhteet jossain vaiheessa päättyy tai haalistuu, niin mitä sitten? Se on elämää. On tiedetty fakta, että ihminen ei kasva ja kehity, jos ihmiset hänen elämässään eivät vaihdu.
Kaikki nuo ap:n puheet klikeistä ja tuttujen piirien tarpeellisuudesta, sekä "sosiaalisesta itsemurhasta" ovat mielestäni tosi naiiveja, kypsymättömån ihmisen ajatuksia. Elämä jatkuu koulujen jälkeen, työpaikat ja harrastukset vaihtuu, kaupungit ja maat vaihtuu. Vain harvat asiat elämässä ovat pysyväisluontoisia, ja niin sen kuuluukin olla. Toki, voihan sitä jäädä ikuiseksi lukiolaiseksi, ja märehtiä surkeaa kohtaloaan loputtomiin. Kukin tyylillään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua jäi mietityttämään pari asiaa. Ensinnäkin kaikilla ei ole mahdollista lähteä minnekään kauas lukioon. Itsekin olisin tahtonut lähteä muualle, mutta oli pakko mennä siihen lähilukioon, koska perheemme rahat eivät olisi riittäneet vuokraani. Hyvä, kun saatiin edes kaikki kirjat maksettua. Sitten se, kun monet näyttävät aina sanovan, että kyllä sellainen ihminen jolla on sosiaalisia taitoja saa ystäviä. Tietenkin tämä pitää paikkansa, mutta kaikki ne joilla ystäviä ei ole eivät ole mitään kamalia ihmisiä. Itsekin voin sanoa, että osaan kyllä puhua muille ja olla sosiaalinen, mutta tämä ei auta jos ryhmä on hyvin kuppikuntainen tai sinulla on jo valmiiksi sellainen tausta, että olet ollut kiusattu. Silloin ei auta, vaikka pyrkisit mukaan vaan on vähän kuin valmiiksi päätetty, ettei sinua oteta mukaan, vaikka yritätkin. Et pääse tutussa ympäristössä tällaisista asioista helposti eroon vaan ne samat kuviot jatkuvat. Näin kävi itselle myös ja minulla oli vaan pari samantyylistä kaveria.
Sekään ei silti tarkoita, että ihminen kohtelisi muita hyvin ja olisi niin sosiaalisesti taitava jos ystäviä on paljon, koska monet pahimmista kiusaajistani omasivat todella laajan ystäväpiirin, vaikka käytöksensä puolesta näin ei olisi pitänyt olla. Saivat vielä muilta kehuja, vaikka näin ei olisi pitänyt tapahtua. Itse olen tutustunut moneen samoja kokeneeseen ihmiseen ja lähes kaikki entiset kiusatut ja yksinäiset ovat olleet ihan ok tyyppejä ja senkään vuoksi en tahdo koskaan osoittaa sormella, että vika aina sinussa, kun asiolla on monta puolta. Itsekin olin todella pidätty ihminen ennen muuttoa "väärään" paikkaan ja uuteen kouluun siirtymistä. En olisi voinut uskoa, että minä olen se joka jääkin yksin ja on pitkään kiusattu.
jatkuu
Sosiaaliset taidot eivät tarkoita vain sitä, että osaa kohdella muita hyvin ja puhua muiden ihmisten kanssa. Sosiaalisiin taitoihin kuuluu myös ymmärtää erilaisia ryhmiä. Niissä olevia ihmisiä ja heidän välisiään suhteita (mahdollisia jännitteitäkin ryhmäläisten välillä). Ymmärtää, milloin on järkevämpää pysyä kahden muun välissä puolueettomana ja milloin on järkevämpää asettua selkeästi toisen puolelle eli toista vastaan. Ymmärtää, mikä on minkäkin ryhmän tarkoitus ja mitkä ovat ryhmää kasassa pitävät asiat/henkilöt/voimat. Ymmärtää, mitä olisivat ne asiat/henkilöt/voimat, jotka saisivat aikaan ryhmän hajoamisen. Sosiaalisiin taitoihin kuuluu myös ymmärtää se, että johonkin ryhmään et oikeasti edes pystykään kuulumaan, koska olet liian erilainen tai kiinnostunut ihan erilaisista asioista kuin ryhmän muut jäsenet. Ja ymmärtää, että omat intressit ryhmään kuulumisesta ovat erilaiset tai oma arvomaailmasi on erilainen. Ja ymmärtää, ettei itsellä oikeasti ole mitään sellaista annettavaa, mitä tietty ryhmä uudelta ryhmäläiseltä odottaa. Ja ymmärtää, ettei tietyllä ryhmällä ole oikeasti mitään sellaista annettavaa, mitä itse haluaisi.
Joskus nämä asiat ovat ihan itsestäänselviä. Parikymmpinen ei edes hakeudu eläkeläismummojen pitsinnypläyskerhoon. Ymmärtää, että erottavia tekijöitä on ihan liian monta. Tai koulukiusattu ei halua hakeutua kiusattujen porukkaan. Ymmärtää, että arvomaailma ainakin tämän yhden asian suhteen on ihan erilainen.
Jos ihmiseltä puuttuu jokin taito - olipa kyse sosiaalisista taidoista, uimataidosta, laulutaidosta, kielitaidosta, ajotaidosta tms - ei se tee ihmisestä huonompaa kuin muut. Taidot ovat asioita, joita opetellaan, joissa harjaannutaan ja joita ylläpidetään. Jos ei ole koskaan joutunut opettelemaan tai ei ole joutunut taitojaan harjaannuttamaan eikä ylläpitämään, ei se tee kenestäkään kamalaa tai huonoa ihmistä. Jotkut toki ovat lahjakkaampia eri taidoissa kuin jotkut toiset ja tarvitsevat vähemmän harjaantumista, mutta ei se tee heistä ihmisinä yhtään sen parempia.
Sitä minä juuri yritin kertoa, että omasta mielestäni osaan kyllä tulkita niitä ryhmiä ja muutenkin olen hyvä tulkitsemaan muiden mielialoja. Silti minulla ei ollut kavereita vaan olin yksinäinen ja kiusattu. Tämä oli vähän kuin minun osani tuolloin. Yritin juuri sitä tarkoittaa, että myös sellaisella ihmisellä voi olla sosiaalisia taitoja ja ystävien määrä ei tarkoita sitä, että ihminen olisi se paras muihin verrattuna. Joskus se ei vaan auta millainen olet. Minäkin vaan jäin yksin ja nyt toisessa opiskelupaikassa on mennyt todella hyvin ja pärjään muiden kanssa. Se on paljon myös ryhmästä kiinni, kun jotkut ovat jo valmiiksi sellaisia missä et vaan voi olla oma itsesi ja on sellaisia ihmisiä, jotka haluavat toisille pahaa ja ovat valmiita jättämään ne henkilöt porukasta joista he eivät pidä.
Olen vaan jotenkin kyllästynyt siihen, että täälläkin aina peilataan juuri sitä kavereiden määrää niihin sosiaalisiin taitoihin ja pidetään sellaisia ihmisiä jotenkin puutteellisina joilla niitä kavereita ei ole. Kyllä minullakin varmasti olisi enemmän jos olisin saanut rauhassa käydä koulua ilman kiusaamista ja en olisi sen vuoksi pudonnut porukoista. Tiedenkin siinä jo itseluottamuskin alkoi kärsimään myönnän kyllä sen, mutta jos olisi ollut erilainen tie niin kavereitakin olisi varmasti jäänyt elämään. Muutenkin tämä yksinäisyys jo leimaa ihmistä ja muut miettivät, että kyllä tuossa on pakko olla vikaa, vaikka elämässä voi sattua kaikkea ja jotkut asiat eivät aina ole itsestäkään kiinni. Joku voi saada hyviä kokemuksia ja rohkaistua ja jotkut sitten tarvitsisivat onnistumisia ja eivät niitä saa ja tulevat entistä aremmiksi. Näissä asioissa on aina monta puolta.
Mä olen tuosta hieman eri mieltä. Olen seurannut palstaa jo kauan ja yksinäisyyteen liittyvissä keskusteluissa toistuu aina tietty kaava. Ilmestyy yksi tai useampi yksinäinen, jotka katsovat, että heidän yksinäisyytensä on muiden ihmisten syytä. Niiden, jotka eivät ystävysty heidän kanssaan tai ota heitä porukkaan mukaan. Varsin usein vielä kertovat, että ovat olleet aiemmin kiusattuja, syrjittyjä tai on muuten ollut rankka lapsuus tai nuoruus. Eivät kuitenkaan ymmärrä, että ei se ole näiden uusien tuttavuuksien tai uusien porukoiden syytä. Eikä nämä uudet tuttavuudet tai uudet porukat ole velvollisia hyvittämään heille jotain, mitä joku muu on joskus heille tehnyt. Eivät nämä uudet ole yksinäiselle mitään velkaa. Eivät edes ystävyyttään tai porukkan mukaan ottamista. Jos edellisen asuinpaikkasi naapuri on varastanut sulta polkupyörän, ethän sä silloinkaan odota, että uuden asuinpaikkasi naapuri ostaa sulle hyvitykseksi uuden polkupyörän?
Suurin osa yksinäisistä ymmärtää, ettei vika ole kenessäkään muussa. Vika on vain siinä, etteivät he ole vielä tavanneet sellaista ihmistä ja sellaisella hetkellä, jolloin ystävyyden syntymiselle olisi edellytyksiä. Tai he eivät ole vielä kohdanneet sellaista ryhmää, johon heidän olisi luontevaa päästä. Siis ryhmään, johon heillä olisi jotain sellaista annettavaa, mitä ryhmä uudelta jäseneltään odottaa. Joihinkin ryhmiin on täysin mahdotontakin päästä, jos ryhmää koossa pitävä asia on esimerkiksi pitkä yhteinen historia. Jos tällaiseen ryhmään aletaan ottaa muitakin, koossa pitävä asia lakkaa pitämästä ryhmää koossa. On hyvin mahdollista, että jonkin ajan päästä koko ryhmä hajoaa. Alkuperäinen, pitkän yhteisen historian omaava porukka ei saa ryhmästä enää sitä, mitä varten ovat ryhmään kuuluneet. Ei siis ole mielekästä enää kokoontua yhteen, koska ryhmän luonne ja tarkoitus on muuttunut.
No kyllä asiat ovat niinkin myönnän kyllä, että täällä on ihmisiä jotka todellakin syyllistävät muita yksinäisyydestään. Silti itse tarkoitan sitä, että monilla on yksinäisistä huono kuva jo valmiiksi ja ajattelevat heidän olevan jotenkin ihan kauheita ihmisiä. Tähän minä haluaisin muutosta koska itse en ainakaan edes kehtaa kertoa muille, etten omaa paljon kavereita ja muutenkin menneisyys sellainen, että jäin yksin. En todellakaan edes puhu näistä jutuista. Sen takia en sitten hae mitään sääliä muilta kun he eivät edes tiedä asioistani. Joskus jollekin olen puhunut joka samoja juttuja on kokenut. En haluaisi, että ihmisiä aletaan määrittää sen perusteella kuinka paljon suhteita heillä on muihin, vaikka tähän tämä yhteiskunta on muutenkin menossa ja kaikki somet vielä tahan mukaan. Eräs tuttuni joskus sanoi, ettei ihmisen arvoa saisi mitata ihmissuhteiden määrällä. Olen hänen kanssaan samaa mieltä. Tietenkin tästäkin viestistä löytää varmasti jonkun silmiinpistävän asian ja en enää jaksa puolustella itseäni. Tahdon vaan sanoa, etten ole mikään ikävä ihminen, vaikka monia juttuja olen kokenut ja en aikoinaan itse vapaa-ehtoisesti jäänyt yksin vaan asiat vaan johtivat siihen uudessa koulussa.
Niin onkin ja hyvin usein palstan mukaan myös yksinäisillä itselläänkin. Erityisesti toisista yksinäisistä.
Olen tavannut elämäni aikana tuhansia ihmisiä eikä vielä kukaan ole KOSKAAN kysynyt multa, montako ystävää tai kaveria mulla on. Ei koskaan. Ystävien lukumäärähän on täysin epäoleellinen asia silloin, kun tutustuu johonkin ihmiseen. Asia, josta ei ole tarpeen puhua ollenkaan. Mitä se kenellekään kuuluu, montako ystävää jollain on? Eikä sekään kuulu kenellekään, onko jollain ollut kiusatun taustaa, alkoholistivanhemmat, leukemia 5-vuotiaana tai mitä tahansa. Toiseen tutustuessa, jos molempien mielestä synkkaa hyvin ja molemmilla on sellainen elämäntilanne, johon mahtuu ja johon halutaan uusia ihmissuhteita, tutustumista voidaan jatkaa. Tutustuminen saattaa jonkin ajan päästä muuttua kaveruudeksi ja myöhemmin jopa ystävyydeksi. Ystävistään tai niiden puuttumisesta, perhetaustastaan, omista sairauksistaan yms voi puhua ystävälleen sitten, kun ollaan oltu ystäviä jo vuosia. Eikä silloinkaan ole mikään pakko, jos ei halua. Ei ystävän tarvitse tietää jokaista asiaa toisen elämästä. Ei nykyhetkestä eikä menneisyydestä.
Me oltiin hyvän ystäväni kanssa oltu ystäviä jo lähes 10 vuotta, kun ensimmäisen kerran hän toi esille, että olenkin ollut hänen ainoa ystävänsä ja että hänellä on ollut rankka lapsuus ja paljon kiusaamista. Olin aivan äimänkäkenä, koska mielestäni hän on mitä ihanin ihminen. Jos hän olisi tuonut nämä asiat esille jo tutustumisemme varhaisissa vaiheissa, olisin ihmetellyt, miksi. Ensimmäinen ajatukseni varmaan olisi ollut, että hän olisi halunnut mun kohtelevan häntä jotenkin eri tavalla - "silkkihansikkain" - kuin miten kohtelen muita ihmisiä. Kenties ystävystymään hänen kanssaan myötätunnosta tai varaamaan hänelle enemmän aikaa kuin muille ystävilleni ja kavereilleni. Tai jotain muuta. Mutta eihän se niin mene.
Jokainen taustastaan riippumatta on samalla viivalla tutustuessaan uusiin ihmisiin. Kaikkien kanssa ei synkkaa, vaikka miten yrittäisi. Kaikkiin porrukoihin ei pääse, vaikka miten yrittäisi. Kaikkien elämäntilanne ei ole sellainen, että olisi mahdollisuus ystävystyä uusien tuttavuuksien kanssa. Myös me, joilla on ystäviä ja kavereita, olemme törmänneet tähän. Aina ei vaan toisen kanssa toimi kuten olisi ehkä toivonut toimivan. Elämässä ihmisiä tulee ja menee, mutta loppujen lopuksi vain harvan kanssa syntyy mitään syvempää ystävyyttä. Ei kukaan ystävysty jokaisen vastaantulijan kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ärsyttää muuten suunnattomasti ihmiset, jotka sanovat, ettei lukiossa pidäkään keskittyä ystäviin, eikä siellä tarvitsekaan olla hauskaa, vaan lukioon mennään pelkästään opiskelemaan. Antakaahan, kun valaisen teitä hiukan:
Lukio on luultavasti kaikkein vaikein koulu, kun vertaa esimerkiksi yliopistoon, ammattikorkeaan tai peruskouluun. Se johtuu ihan siitä, että lukioaikana nuoren aivot ja keho käyvät läpi merkittäviä muutoksia, ja nuoren käsitys itsestä ja ympäröivästä maailmasta muuttuu paljon. Teini-ikä on hämmentävä elämänvaihe, ja kuluttaa paljon nuoren ihmisen voimavaroja, kun on opeteltava uudenlaiset pelisäännöt, ja uudenlainen suhtautuminen ympäröivään maailmaan. Kaiken kukkuraksi lukiosta tulee aivan suunnaton määrä kotitehtäviä (luoja, kun muistelenkin sitä esseiden määrää) ja ylioppilaskokeet painavat niskaan.
Mikä motivoi nuorta jaksamaan, jos ei ole kavereita, joiden kanssa jutella välitunneilla, ja vertaisryhmää, jolta hakea tukea? Kavereiden kanssa voi keskustella esimerkiksi läksyistä, tulevista kokeista, seurustelusuhteista, harrastuksista tai muusta. Koulun jälkeen on myös hyvä olla joku kaveri, jonka kanssa käydä vaikkapa elokuvissa, niin johan jaksaa tehdä kotitehtäviäkin sen jälkeen. Jos ei ole mitään muuta, kuin työtä, ja huvi puuttuu kokonaan, niin eihän silloin jaksa keskittyä työntekoonkaan. Nuori tarvitsee kavereita, se on sosialisoitumisprosessinkin kannalta ehdottoman tärkeää, jotta nuori osaa tulevaisuudessa aikuisena navigoida työympäristönsä sosiaalisissa piireissä, ja tuntee kuuluvansa yhteiskuntaan. Muuten nuori saattaa syrjäytyä, josta seuraa hänelle henkisiä kärsimyksiä, ja samalla valtion kassaan pitkä miinus.
Tarviiko asia enää enempää perusteluja?
Mitähän alaa on opiskellut ihminen, jonka mielestä lukiossa on vaikeampaa kuin esim yliopistossa? Lukiossa on tasan niin helppoa tai vaikeaa kuin haluat. Itsehän sinä kurssit ja kirjoitettavat aineet valitset. Lisäksi saat nykyisin kirjoittaa useassa osassa.
Mitä iloa on keskustella läksyistä ja kokeista muiden kanssa? Etkö oikein pärjännyt itse? Mitään kään ei ole niin rasittavaa kuin selittää typeryksille päivänselviä asioita. Sinulle voi olla yllätys, että elokuviinkin saa mennä ihan yksin. Parempi silti on käyttää se vapaa-aika liikuntaan kuin sisällä istumiseen.
Mielestäni sinulta, kuten myös monilta muilta tänne kirjoittavilta jää olennainen asia huomaamatta: Puhumme teini-ikäisistä. Heidän elämänsä on hyvin erilaista, kuin meillä aikuisilla. Eivät he suhtaudu asioihin samalla tavalla, ja he kahlaavat läpi aivan eri kehitysvaiheita ja -kriisejä, kuin me. Heihin tulee myös siis suhtautua eri tavoin, kuin aikuisiin, eikä heiltä tule vaatia samoja asioita, kuin aikuisilta, tai olettaa, että he eläisivät kuin aikuiset tai suorittaisivat yhtä tehokkaasti. Teinit eivät ole proaktiivisia tehokkaita pikkuaikuisia, vaan teinejä. Annetaan heille siis myös lupa olla sitä, ja suodaan heille mahdollisuus niihin tarpeisiin vastaamiseen, joita sen ikäisillä ilmenee, kuten oman ikäisten vertaistuki ja vapaa-aika kavereiden kanssa mitä ikinä tehden.
Itse ainakin keskityin teini-ikäisenä siihen koulunkäyntiin ja omaan harrastukseni. Kavereita ei ollut, enkä niitä kaivannut. Tämä johtui pitkälti siitä, että asuin hvonperseessä ja kaikki harrastukset ja muut oli taajamassa. Olin suunnitelmallinen ja tavoitteellinen. Omat lapseni toimivat samoin. Peruskoulu ja lukio ovat välivaiheita siihen, että pääsee keskittymään opiskelemaan sitä mikä kiinnostaa itseä. Yleensä näistä opiskelupaikoista löytyy ne samanhenkiset kaverit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua jäi mietityttämään pari asiaa. Ensinnäkin kaikilla ei ole mahdollista lähteä minnekään kauas lukioon. Itsekin olisin tahtonut lähteä muualle, mutta oli pakko mennä siihen lähilukioon, koska perheemme rahat eivät olisi riittäneet vuokraani. Hyvä, kun saatiin edes kaikki kirjat maksettua. Sitten se, kun monet näyttävät aina sanovan, että kyllä sellainen ihminen jolla on sosiaalisia taitoja saa ystäviä. Tietenkin tämä pitää paikkansa, mutta kaikki ne joilla ystäviä ei ole eivät ole mitään kamalia ihmisiä. Itsekin voin sanoa, että osaan kyllä puhua muille ja olla sosiaalinen, mutta tämä ei auta jos ryhmä on hyvin kuppikuntainen tai sinulla on jo valmiiksi sellainen tausta, että olet ollut kiusattu. Silloin ei auta, vaikka pyrkisit mukaan vaan on vähän kuin valmiiksi päätetty, ettei sinua oteta mukaan, vaikka yritätkin. Et pääse tutussa ympäristössä tällaisista asioista helposti eroon vaan ne samat kuviot jatkuvat. Näin kävi itselle myös ja minulla oli vaan pari samantyylistä kaveria.
Sekään ei silti tarkoita, että ihminen kohtelisi muita hyvin ja olisi niin sosiaalisesti taitava jos ystäviä on paljon, koska monet pahimmista kiusaajistani omasivat todella laajan ystäväpiirin, vaikka käytöksensä puolesta näin ei olisi pitänyt olla. Saivat vielä muilta kehuja, vaikka näin ei olisi pitänyt tapahtua. Itse olen tutustunut moneen samoja kokeneeseen ihmiseen ja lähes kaikki entiset kiusatut ja yksinäiset ovat olleet ihan ok tyyppejä ja senkään vuoksi en tahdo koskaan osoittaa sormella, että vika aina sinussa, kun asiolla on monta puolta. Itsekin olin todella pidätty ihminen ennen muuttoa "väärään" paikkaan ja uuteen kouluun siirtymistä. En olisi voinut uskoa, että minä olen se joka jääkin yksin ja on pitkään kiusattu.
jatkuu
Sosiaaliset taidot eivät tarkoita vain sitä, että osaa kohdella muita hyvin ja puhua muiden ihmisten kanssa. Sosiaalisiin taitoihin kuuluu myös ymmärtää erilaisia ryhmiä. Niissä olevia ihmisiä ja heidän välisiään suhteita (mahdollisia jännitteitäkin ryhmäläisten välillä). Ymmärtää, milloin on järkevämpää pysyä kahden muun välissä puolueettomana ja milloin on järkevämpää asettua selkeästi toisen puolelle eli toista vastaan. Ymmärtää, mikä on minkäkin ryhmän tarkoitus ja mitkä ovat ryhmää kasassa pitävät asiat/henkilöt/voimat. Ymmärtää, mitä olisivat ne asiat/henkilöt/voimat, jotka saisivat aikaan ryhmän hajoamisen. Sosiaalisiin taitoihin kuuluu myös ymmärtää se, että johonkin ryhmään et oikeasti edes pystykään kuulumaan, koska olet liian erilainen tai kiinnostunut ihan erilaisista asioista kuin ryhmän muut jäsenet. Ja ymmärtää, että omat intressit ryhmään kuulumisesta ovat erilaiset tai oma arvomaailmasi on erilainen. Ja ymmärtää, ettei itsellä oikeasti ole mitään sellaista annettavaa, mitä tietty ryhmä uudelta ryhmäläiseltä odottaa. Ja ymmärtää, ettei tietyllä ryhmällä ole oikeasti mitään sellaista annettavaa, mitä itse haluaisi.
Joskus nämä asiat ovat ihan itsestäänselviä. Parikymmpinen ei edes hakeudu eläkeläismummojen pitsinnypläyskerhoon. Ymmärtää, että erottavia tekijöitä on ihan liian monta. Tai koulukiusattu ei halua hakeutua kiusattujen porukkaan. Ymmärtää, että arvomaailma ainakin tämän yhden asian suhteen on ihan erilainen.
Jos ihmiseltä puuttuu jokin taito - olipa kyse sosiaalisista taidoista, uimataidosta, laulutaidosta, kielitaidosta, ajotaidosta tms - ei se tee ihmisestä huonompaa kuin muut. Taidot ovat asioita, joita opetellaan, joissa harjaannutaan ja joita ylläpidetään. Jos ei ole koskaan joutunut opettelemaan tai ei ole joutunut taitojaan harjaannuttamaan eikä ylläpitämään, ei se tee kenestäkään kamalaa tai huonoa ihmistä. Jotkut toki ovat lahjakkaampia eri taidoissa kuin jotkut toiset ja tarvitsevat vähemmän harjaantumista, mutta ei se tee heistä ihmisinä yhtään sen parempia.
Sitä minä juuri yritin kertoa, että omasta mielestäni osaan kyllä tulkita niitä ryhmiä ja muutenkin olen hyvä tulkitsemaan muiden mielialoja. Silti minulla ei ollut kavereita vaan olin yksinäinen ja kiusattu. Tämä oli vähän kuin minun osani tuolloin. Yritin juuri sitä tarkoittaa, että myös sellaisella ihmisellä voi olla sosiaalisia taitoja ja ystävien määrä ei tarkoita sitä, että ihminen olisi se paras muihin verrattuna. Joskus se ei vaan auta millainen olet. Minäkin vaan jäin yksin ja nyt toisessa opiskelupaikassa on mennyt todella hyvin ja pärjään muiden kanssa. Se on paljon myös ryhmästä kiinni, kun jotkut ovat jo valmiiksi sellaisia missä et vaan voi olla oma itsesi ja on sellaisia ihmisiä, jotka haluavat toisille pahaa ja ovat valmiita jättämään ne henkilöt porukasta joista he eivät pidä.
Olen vaan jotenkin kyllästynyt siihen, että täälläkin aina peilataan juuri sitä kavereiden määrää niihin sosiaalisiin taitoihin ja pidetään sellaisia ihmisiä jotenkin puutteellisina joilla niitä kavereita ei ole. Kyllä minullakin varmasti olisi enemmän jos olisin saanut rauhassa käydä koulua ilman kiusaamista ja en olisi sen vuoksi pudonnut porukoista. Tiedenkin siinä jo itseluottamuskin alkoi kärsimään myönnän kyllä sen, mutta jos olisi ollut erilainen tie niin kavereitakin olisi varmasti jäänyt elämään. Muutenkin tämä yksinäisyys jo leimaa ihmistä ja muut miettivät, että kyllä tuossa on pakko olla vikaa, vaikka elämässä voi sattua kaikkea ja jotkut asiat eivät aina ole itsestäkään kiinni. Joku voi saada hyviä kokemuksia ja rohkaistua ja jotkut sitten tarvitsisivat onnistumisia ja eivät niitä saa ja tulevat entistä aremmiksi. Näissä asioissa on aina monta puolta.
Mä olen tuosta hieman eri mieltä. Olen seurannut palstaa jo kauan ja yksinäisyyteen liittyvissä keskusteluissa toistuu aina tietty kaava. Ilmestyy yksi tai useampi yksinäinen, jotka katsovat, että heidän yksinäisyytensä on muiden ihmisten syytä. Niiden, jotka eivät ystävysty heidän kanssaan tai ota heitä porukkaan mukaan. Varsin usein vielä kertovat, että ovat olleet aiemmin kiusattuja, syrjittyjä tai on muuten ollut rankka lapsuus tai nuoruus. Eivät kuitenkaan ymmärrä, että ei se ole näiden uusien tuttavuuksien tai uusien porukoiden syytä. Eikä nämä uudet tuttavuudet tai uudet porukat ole velvollisia hyvittämään heille jotain, mitä joku muu on joskus heille tehnyt. Eivät nämä uudet ole yksinäiselle mitään velkaa. Eivät edes ystävyyttään tai porukkan mukaan ottamista. Jos edellisen asuinpaikkasi naapuri on varastanut sulta polkupyörän, ethän sä silloinkaan odota, että uuden asuinpaikkasi naapuri ostaa sulle hyvitykseksi uuden polkupyörän?
Suurin osa yksinäisistä ymmärtää, ettei vika ole kenessäkään muussa. Vika on vain siinä, etteivät he ole vielä tavanneet sellaista ihmistä ja sellaisella hetkellä, jolloin ystävyyden syntymiselle olisi edellytyksiä. Tai he eivät ole vielä kohdanneet sellaista ryhmää, johon heidän olisi luontevaa päästä. Siis ryhmään, johon heillä olisi jotain sellaista annettavaa, mitä ryhmä uudelta jäseneltään odottaa. Joihinkin ryhmiin on täysin mahdotontakin päästä, jos ryhmää koossa pitävä asia on esimerkiksi pitkä yhteinen historia. Jos tällaiseen ryhmään aletaan ottaa muitakin, koossa pitävä asia lakkaa pitämästä ryhmää koossa. On hyvin mahdollista, että jonkin ajan päästä koko ryhmä hajoaa. Alkuperäinen, pitkän yhteisen historian omaava porukka ei saa ryhmästä enää sitä, mitä varten ovat ryhmään kuuluneet. Ei siis ole mielekästä enää kokoontua yhteen, koska ryhmän luonne ja tarkoitus on muuttunut.
No kyllä asiat ovat niinkin myönnän kyllä, että täällä on ihmisiä jotka todellakin syyllistävät muita yksinäisyydestään. Silti itse tarkoitan sitä, että monilla on yksinäisistä huono kuva jo valmiiksi ja ajattelevat heidän olevan jotenkin ihan kauheita ihmisiä. Tähän minä haluaisin muutosta koska itse en ainakaan edes kehtaa kertoa muille, etten omaa paljon kavereita ja muutenkin menneisyys sellainen, että jäin yksin. En todellakaan edes puhu näistä jutuista. Sen takia en sitten hae mitään sääliä muilta kun he eivät edes tiedä asioistani. Joskus jollekin olen puhunut joka samoja juttuja on kokenut. En haluaisi, että ihmisiä aletaan määrittää sen perusteella kuinka paljon suhteita heillä on muihin, vaikka tähän tämä yhteiskunta on muutenkin menossa ja kaikki somet vielä tahan mukaan. Eräs tuttuni joskus sanoi, ettei ihmisen arvoa saisi mitata ihmissuhteiden määrällä. Olen hänen kanssaan samaa mieltä. Tietenkin tästäkin viestistä löytää varmasti jonkun silmiinpistävän asian ja en enää jaksa puolustella itseäni. Tahdon vaan sanoa, etten ole mikään ikävä ihminen, vaikka monia juttuja olen kokenut ja en aikoinaan itse vapaa-ehtoisesti jäänyt yksin vaan asiat vaan johtivat siihen uudessa koulussa.
Niin onkin ja hyvin usein palstan mukaan myös yksinäisillä itselläänkin. Erityisesti toisista yksinäisistä.
Olen tavannut elämäni aikana tuhansia ihmisiä eikä vielä kukaan ole KOSKAAN kysynyt multa, montako ystävää tai kaveria mulla on. Ei koskaan. Ystävien lukumäärähän on täysin epäoleellinen asia silloin, kun tutustuu johonkin ihmiseen. Asia, josta ei ole tarpeen puhua ollenkaan. Mitä se kenellekään kuuluu, montako ystävää jollain on? Eikä sekään kuulu kenellekään, onko jollain ollut kiusatun taustaa, alkoholistivanhemmat, leukemia 5-vuotiaana tai mitä tahansa. Toiseen tutustuessa, jos molempien mielestä synkkaa hyvin ja molemmilla on sellainen elämäntilanne, johon mahtuu ja johon halutaan uusia ihmissuhteita, tutustumista voidaan jatkaa. Tutustuminen saattaa jonkin ajan päästä muuttua kaveruudeksi ja myöhemmin jopa ystävyydeksi. Ystävistään tai niiden puuttumisesta, perhetaustastaan, omista sairauksistaan yms voi puhua ystävälleen sitten, kun ollaan oltu ystäviä jo vuosia. Eikä silloinkaan ole mikään pakko, jos ei halua. Ei ystävän tarvitse tietää jokaista asiaa toisen elämästä. Ei nykyhetkestä eikä menneisyydestä.
Me oltiin hyvän ystäväni kanssa oltu ystäviä jo lähes 10 vuotta, kun ensimmäisen kerran hän toi esille, että olenkin ollut hänen ainoa ystävänsä ja että hänellä on ollut rankka lapsuus ja paljon kiusaamista. Olin aivan äimänkäkenä, koska mielestäni hän on mitä ihanin ihminen. Jos hän olisi tuonut nämä asiat esille jo tutustumisemme varhaisissa vaiheissa, olisin ihmetellyt, miksi. Ensimmäinen ajatukseni varmaan olisi ollut, että hän olisi halunnut mun kohtelevan häntä jotenkin eri tavalla - "silkkihansikkain" - kuin miten kohtelen muita ihmisiä. Kenties ystävystymään hänen kanssaan myötätunnosta tai varaamaan hänelle enemmän aikaa kuin muille ystävilleni ja kavereilleni. Tai jotain muuta. Mutta eihän se niin mene.
Jokainen taustastaan riippumatta on samalla viivalla tutustuessaan uusiin ihmisiin. Kaikkien kanssa ei synkkaa, vaikka miten yrittäisi. Kaikkiin porrukoihin ei pääse, vaikka miten yrittäisi. Kaikkien elämäntilanne ei ole sellainen, että olisi mahdollisuus ystävystyä uusien tuttavuuksien kanssa. Myös me, joilla on ystäviä ja kavereita, olemme törmänneet tähän. Aina ei vaan toisen kanssa toimi kuten olisi ehkä toivonut toimivan. Elämässä ihmisiä tulee ja menee, mutta loppujen lopuksi vain harvan kanssa syntyy mitään syvempää ystävyyttä. Ei kukaan ystävysty jokaisen vastaantulijan kanssa.
Kaikki eivät toimi näin ja monet jakavat myös niitä kokemuksia toistensa kanssa. Joku voi kertoa erostaan, toinen lapsuuden perheestään ja kolmas yksinäisyydestä ja minulle se on ihan ok ja en pidä sitä minään säälin kerjäämisenä vaan kokemuksista puhumisena ja siinä ei ole mitään pahaa. Tietenkin asiat voi myös pitää sisällään jos kokee ettei voi kertoa ja en minäkään kaikille ole puhunut. Minusta on silti ihan hyvä jos pystyy puhumaan näistä jutuista, eikä se tarkoita sitä että minuakaan pitäisi kohdella eri tavalla. Sinä ajattelet eri laila monestakin jutusta kuin minä. Minulle voikin sitten puhu ja otan sen ihmisen vastaan kokemustensa mukaisesti ja en hylkää vaikka hän kertoisi mitä vaan. Olkoon tämä se viimeinen viesti, kun ajatuksemme eivät oikein kohtaa. Ihmisiä on erilaisia.
Sosiaalisesta mediasta kannattaa pysyä mahdollisimman kaukana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua jäi mietityttämään pari asiaa. Ensinnäkin kaikilla ei ole mahdollista lähteä minnekään kauas lukioon. Itsekin olisin tahtonut lähteä muualle, mutta oli pakko mennä siihen lähilukioon, koska perheemme rahat eivät olisi riittäneet vuokraani. Hyvä, kun saatiin edes kaikki kirjat maksettua. Sitten se, kun monet näyttävät aina sanovan, että kyllä sellainen ihminen jolla on sosiaalisia taitoja saa ystäviä. Tietenkin tämä pitää paikkansa, mutta kaikki ne joilla ystäviä ei ole eivät ole mitään kamalia ihmisiä. Itsekin voin sanoa, että osaan kyllä puhua muille ja olla sosiaalinen, mutta tämä ei auta jos ryhmä on hyvin kuppikuntainen tai sinulla on jo valmiiksi sellainen tausta, että olet ollut kiusattu. Silloin ei auta, vaikka pyrkisit mukaan vaan on vähän kuin valmiiksi päätetty, ettei sinua oteta mukaan, vaikka yritätkin. Et pääse tutussa ympäristössä tällaisista asioista helposti eroon vaan ne samat kuviot jatkuvat. Näin kävi itselle myös ja minulla oli vaan pari samantyylistä kaveria.
Sekään ei silti tarkoita, että ihminen kohtelisi muita hyvin ja olisi niin sosiaalisesti taitava jos ystäviä on paljon, koska monet pahimmista kiusaajistani omasivat todella laajan ystäväpiirin, vaikka käytöksensä puolesta näin ei olisi pitänyt olla. Saivat vielä muilta kehuja, vaikka näin ei olisi pitänyt tapahtua. Itse olen tutustunut moneen samoja kokeneeseen ihmiseen ja lähes kaikki entiset kiusatut ja yksinäiset ovat olleet ihan ok tyyppejä ja senkään vuoksi en tahdo koskaan osoittaa sormella, että vika aina sinussa, kun asiolla on monta puolta. Itsekin olin todella pidätty ihminen ennen muuttoa "väärään" paikkaan ja uuteen kouluun siirtymistä. En olisi voinut uskoa, että minä olen se joka jääkin yksin ja on pitkään kiusattu.
jatkuu
Sosiaaliset taidot eivät tarkoita vain sitä, että osaa kohdella muita hyvin ja puhua muiden ihmisten kanssa. Sosiaalisiin taitoihin kuuluu myös ymmärtää erilaisia ryhmiä. Niissä olevia ihmisiä ja heidän välisiään suhteita (mahdollisia jännitteitäkin ryhmäläisten välillä). Ymmärtää, milloin on järkevämpää pysyä kahden muun välissä puolueettomana ja milloin on järkevämpää asettua selkeästi toisen puolelle eli toista vastaan. Ymmärtää, mikä on minkäkin ryhmän tarkoitus ja mitkä ovat ryhmää kasassa pitävät asiat/henkilöt/voimat. Ymmärtää, mitä olisivat ne asiat/henkilöt/voimat, jotka saisivat aikaan ryhmän hajoamisen. Sosiaalisiin taitoihin kuuluu myös ymmärtää se, että johonkin ryhmään et oikeasti edes pystykään kuulumaan, koska olet liian erilainen tai kiinnostunut ihan erilaisista asioista kuin ryhmän muut jäsenet. Ja ymmärtää, että omat intressit ryhmään kuulumisesta ovat erilaiset tai oma arvomaailmasi on erilainen. Ja ymmärtää, ettei itsellä oikeasti ole mitään sellaista annettavaa, mitä tietty ryhmä uudelta ryhmäläiseltä odottaa. Ja ymmärtää, ettei tietyllä ryhmällä ole oikeasti mitään sellaista annettavaa, mitä itse haluaisi.
Joskus nämä asiat ovat ihan itsestäänselviä. Parikymmpinen ei edes hakeudu eläkeläismummojen pitsinnypläyskerhoon. Ymmärtää, että erottavia tekijöitä on ihan liian monta. Tai koulukiusattu ei halua hakeutua kiusattujen porukkaan. Ymmärtää, että arvomaailma ainakin tämän yhden asian suhteen on ihan erilainen.
Jos ihmiseltä puuttuu jokin taito - olipa kyse sosiaalisista taidoista, uimataidosta, laulutaidosta, kielitaidosta, ajotaidosta tms - ei se tee ihmisestä huonompaa kuin muut. Taidot ovat asioita, joita opetellaan, joissa harjaannutaan ja joita ylläpidetään. Jos ei ole koskaan joutunut opettelemaan tai ei ole joutunut taitojaan harjaannuttamaan eikä ylläpitämään, ei se tee kenestäkään kamalaa tai huonoa ihmistä. Jotkut toki ovat lahjakkaampia eri taidoissa kuin jotkut toiset ja tarvitsevat vähemmän harjaantumista, mutta ei se tee heistä ihmisinä yhtään sen parempia.
Sitä minä juuri yritin kertoa, että omasta mielestäni osaan kyllä tulkita niitä ryhmiä ja muutenkin olen hyvä tulkitsemaan muiden mielialoja. Silti minulla ei ollut kavereita vaan olin yksinäinen ja kiusattu. Tämä oli vähän kuin minun osani tuolloin. Yritin juuri sitä tarkoittaa, että myös sellaisella ihmisellä voi olla sosiaalisia taitoja ja ystävien määrä ei tarkoita sitä, että ihminen olisi se paras muihin verrattuna. Joskus se ei vaan auta millainen olet. Minäkin vaan jäin yksin ja nyt toisessa opiskelupaikassa on mennyt todella hyvin ja pärjään muiden kanssa. Se on paljon myös ryhmästä kiinni, kun jotkut ovat jo valmiiksi sellaisia missä et vaan voi olla oma itsesi ja on sellaisia ihmisiä, jotka haluavat toisille pahaa ja ovat valmiita jättämään ne henkilöt porukasta joista he eivät pidä.
Olen vaan jotenkin kyllästynyt siihen, että täälläkin aina peilataan juuri sitä kavereiden määrää niihin sosiaalisiin taitoihin ja pidetään sellaisia ihmisiä jotenkin puutteellisina joilla niitä kavereita ei ole. Kyllä minullakin varmasti olisi enemmän jos olisin saanut rauhassa käydä koulua ilman kiusaamista ja en olisi sen vuoksi pudonnut porukoista. Tiedenkin siinä jo itseluottamuskin alkoi kärsimään myönnän kyllä sen, mutta jos olisi ollut erilainen tie niin kavereitakin olisi varmasti jäänyt elämään. Muutenkin tämä yksinäisyys jo leimaa ihmistä ja muut miettivät, että kyllä tuossa on pakko olla vikaa, vaikka elämässä voi sattua kaikkea ja jotkut asiat eivät aina ole itsestäkään kiinni. Joku voi saada hyviä kokemuksia ja rohkaistua ja jotkut sitten tarvitsisivat onnistumisia ja eivät niitä saa ja tulevat entistä aremmiksi. Näissä asioissa on aina monta puolta.
Mä olen tuosta hieman eri mieltä. Olen seurannut palstaa jo kauan ja yksinäisyyteen liittyvissä keskusteluissa toistuu aina tietty kaava. Ilmestyy yksi tai useampi yksinäinen, jotka katsovat, että heidän yksinäisyytensä on muiden ihmisten syytä. Niiden, jotka eivät ystävysty heidän kanssaan tai ota heitä porukkaan mukaan. Varsin usein vielä kertovat, että ovat olleet aiemmin kiusattuja, syrjittyjä tai on muuten ollut rankka lapsuus tai nuoruus. Eivät kuitenkaan ymmärrä, että ei se ole näiden uusien tuttavuuksien tai uusien porukoiden syytä. Eikä nämä uudet tuttavuudet tai uudet porukat ole velvollisia hyvittämään heille jotain, mitä joku muu on joskus heille tehnyt. Eivät nämä uudet ole yksinäiselle mitään velkaa. Eivät edes ystävyyttään tai porukkan mukaan ottamista. Jos edellisen asuinpaikkasi naapuri on varastanut sulta polkupyörän, ethän sä silloinkaan odota, että uuden asuinpaikkasi naapuri ostaa sulle hyvitykseksi uuden polkupyörän?
Suurin osa yksinäisistä ymmärtää, ettei vika ole kenessäkään muussa. Vika on vain siinä, etteivät he ole vielä tavanneet sellaista ihmistä ja sellaisella hetkellä, jolloin ystävyyden syntymiselle olisi edellytyksiä. Tai he eivät ole vielä kohdanneet sellaista ryhmää, johon heidän olisi luontevaa päästä. Siis ryhmään, johon heillä olisi jotain sellaista annettavaa, mitä ryhmä uudelta jäseneltään odottaa. Joihinkin ryhmiin on täysin mahdotontakin päästä, jos ryhmää koossa pitävä asia on esimerkiksi pitkä yhteinen historia. Jos tällaiseen ryhmään aletaan ottaa muitakin, koossa pitävä asia lakkaa pitämästä ryhmää koossa. On hyvin mahdollista, että jonkin ajan päästä koko ryhmä hajoaa. Alkuperäinen, pitkän yhteisen historian omaava porukka ei saa ryhmästä enää sitä, mitä varten ovat ryhmään kuuluneet. Ei siis ole mielekästä enää kokoontua yhteen, koska ryhmän luonne ja tarkoitus on muuttunut.
No kyllä asiat ovat niinkin myönnän kyllä, että täällä on ihmisiä jotka todellakin syyllistävät muita yksinäisyydestään. Silti itse tarkoitan sitä, että monilla on yksinäisistä huono kuva jo valmiiksi ja ajattelevat heidän olevan jotenkin ihan kauheita ihmisiä. Tähän minä haluaisin muutosta koska itse en ainakaan edes kehtaa kertoa muille, etten omaa paljon kavereita ja muutenkin menneisyys sellainen, että jäin yksin. En todellakaan edes puhu näistä jutuista. Sen takia en sitten hae mitään sääliä muilta kun he eivät edes tiedä asioistani. Joskus jollekin olen puhunut joka samoja juttuja on kokenut. En haluaisi, että ihmisiä aletaan määrittää sen perusteella kuinka paljon suhteita heillä on muihin, vaikka tähän tämä yhteiskunta on muutenkin menossa ja kaikki somet vielä tahan mukaan. Eräs tuttuni joskus sanoi, ettei ihmisen arvoa saisi mitata ihmissuhteiden määrällä. Olen hänen kanssaan samaa mieltä. Tietenkin tästäkin viestistä löytää varmasti jonkun silmiinpistävän asian ja en enää jaksa puolustella itseäni. Tahdon vaan sanoa, etten ole mikään ikävä ihminen, vaikka monia juttuja olen kokenut ja en aikoinaan itse vapaa-ehtoisesti jäänyt yksin vaan asiat vaan johtivat siihen uudessa koulussa.
Niin onkin ja hyvin usein palstan mukaan myös yksinäisillä itselläänkin. Erityisesti toisista yksinäisistä.
Olen tavannut elämäni aikana tuhansia ihmisiä eikä vielä kukaan ole KOSKAAN kysynyt multa, montako ystävää tai kaveria mulla on. Ei koskaan. Ystävien lukumäärähän on täysin epäoleellinen asia silloin, kun tutustuu johonkin ihmiseen. Asia, josta ei ole tarpeen puhua ollenkaan. Mitä se kenellekään kuuluu, montako ystävää jollain on? Eikä sekään kuulu kenellekään, onko jollain ollut kiusatun taustaa, alkoholistivanhemmat, leukemia 5-vuotiaana tai mitä tahansa. Toiseen tutustuessa, jos molempien mielestä synkkaa hyvin ja molemmilla on sellainen elämäntilanne, johon mahtuu ja johon halutaan uusia ihmissuhteita, tutustumista voidaan jatkaa. Tutustuminen saattaa jonkin ajan päästä muuttua kaveruudeksi ja myöhemmin jopa ystävyydeksi. Ystävistään tai niiden puuttumisesta, perhetaustastaan, omista sairauksistaan yms voi puhua ystävälleen sitten, kun ollaan oltu ystäviä jo vuosia. Eikä silloinkaan ole mikään pakko, jos ei halua. Ei ystävän tarvitse tietää jokaista asiaa toisen elämästä. Ei nykyhetkestä eikä menneisyydestä.
Me oltiin hyvän ystäväni kanssa oltu ystäviä jo lähes 10 vuotta, kun ensimmäisen kerran hän toi esille, että olenkin ollut hänen ainoa ystävänsä ja että hänellä on ollut rankka lapsuus ja paljon kiusaamista. Olin aivan äimänkäkenä, koska mielestäni hän on mitä ihanin ihminen. Jos hän olisi tuonut nämä asiat esille jo tutustumisemme varhaisissa vaiheissa, olisin ihmetellyt, miksi. Ensimmäinen ajatukseni varmaan olisi ollut, että hän olisi halunnut mun kohtelevan häntä jotenkin eri tavalla - "silkkihansikkain" - kuin miten kohtelen muita ihmisiä. Kenties ystävystymään hänen kanssaan myötätunnosta tai varaamaan hänelle enemmän aikaa kuin muille ystävilleni ja kavereilleni. Tai jotain muuta. Mutta eihän se niin mene.
Jokainen taustastaan riippumatta on samalla viivalla tutustuessaan uusiin ihmisiin. Kaikkien kanssa ei synkkaa, vaikka miten yrittäisi. Kaikkiin porrukoihin ei pääse, vaikka miten yrittäisi. Kaikkien elämäntilanne ei ole sellainen, että olisi mahdollisuus ystävystyä uusien tuttavuuksien kanssa. Myös me, joilla on ystäviä ja kavereita, olemme törmänneet tähän. Aina ei vaan toisen kanssa toimi kuten olisi ehkä toivonut toimivan. Elämässä ihmisiä tulee ja menee, mutta loppujen lopuksi vain harvan kanssa syntyy mitään syvempää ystävyyttä. Ei kukaan ystävysty jokaisen vastaantulijan kanssa.
Kaikki eivät toimi näin ja monet jakavat myös niitä kokemuksia toistensa kanssa. Joku voi kertoa erostaan, toinen lapsuuden perheestään ja kolmas yksinäisyydestä ja minulle se on ihan ok ja en pidä sitä minään säälin kerjäämisenä vaan kokemuksista puhumisena ja siinä ei ole mitään pahaa. Tietenkin asiat voi myös pitää sisällään jos kokee ettei voi kertoa ja en minäkään kaikille ole puhunut. Minusta on silti ihan hyvä jos pystyy puhumaan näistä jutuista, eikä se tarkoita sitä että minuakaan pitäisi kohdella eri tavalla. Sinä ajattelet eri laila monestakin jutusta kuin minä. Minulle voikin sitten puhu ja otan sen ihmisen vastaan kokemustensa mukaisesti ja en hylkää vaikka hän kertoisi mitä vaan. Olkoon tämä se viimeinen viesti, kun ajatuksemme eivät oikein kohtaa. Ihmisiä on erilaisia.
Ihmiset ovat erilaisia. Pääasia kai on, että jos kaipaa ystäviä ja kavereita, hankkii niitä sellaisista ihmisistä, joilla oma tapa tutustua on just se oikea. Sinä olet saanut ystäviä omalla tavallasi ja minä omallani.
Sokea taluttaa toista sokeaa ja varoittaa vielä aukasemasta silmiä ettei vaan jää yksin sokeutensa kanssa.
No kyllä asiat ovat niinkin myönnän kyllä, että täällä on ihmisiä jotka todellakin syyllistävät muita yksinäisyydestään. Silti itse tarkoitan sitä, että monilla on yksinäisistä huono kuva jo valmiiksi ja ajattelevat heidän olevan jotenkin ihan kauheita ihmisiä. Tähän minä haluaisin muutosta koska itse en ainakaan edes kehtaa kertoa muille, etten omaa paljon kavereita ja muutenkin menneisyys sellainen, että jäin yksin. En todellakaan edes puhu näistä jutuista. Sen takia en sitten hae mitään sääliä muilta kun he eivät edes tiedä asioistani. Joskus jollekin olen puhunut joka samoja juttuja on kokenut. En haluaisi, että ihmisiä aletaan määrittää sen perusteella kuinka paljon suhteita heillä on muihin, vaikka tähän tämä yhteiskunta on muutenkin menossa ja kaikki somet vielä tahan mukaan. Eräs tuttuni joskus sanoi, ettei ihmisen arvoa saisi mitata ihmissuhteiden määrällä. Olen hänen kanssaan samaa mieltä. Tietenkin tästäkin viestistä löytää varmasti jonkun silmiinpistävän asian ja en enää jaksa puolustella itseäni. Tahdon vaan sanoa, etten ole mikään ikävä ihminen, vaikka monia juttuja olen kokenut ja en aikoinaan itse vapaa-ehtoisesti jäänyt yksin vaan asiat vaan johtivat siihen uudessa koulussa.