Mitä te ajattelette ihmisestä kenellä näkyy viiltelyjälkiä käsissä..?

Eipä ihme että Suomi on niin kielteinen maa. Ihmiset vihaavat ja halveksivat toisiaan.

Monissa vastauksissa loistaa täydellinen myötätunnon puute.

Puistattavaa.

En kai mitään. Enintään että ollut varmaan ongelmia joskuselämssä, kuten itsellänikin.

Itselläni arvet yli 10 vuotta vanhoja arpia käsissä, viiltelin 15-20 vuotiaana kun masennusta sairastin. Loppuvaiheessa viiltelin vain piiloon eli mm lantiolle, nilkkoihin ja jalkapohjiin jottei kukaan tajuaisi.

En ole vuosikausiin noita peitellyt missään. Ihan vaaleita jo ovat, kyllä ne näin kesällä erottuu kun arvet ei rusketu mutta muu iho ruskettuu. Ei niistä kukaan oo töissä tmv kommentoinut tai katsomaan jäänyt.

Vierailija kirjoitti:

Minä ajattelisin, että ihanaa kun sinä selvisit.

Voi onpa taas todella nätti viesti 😊 On ihania vastauksia täällä. Ja myös ei niin ihania. Olen huomannut, että ne jotka tuomitsevat toisia ovat itse todella jumissa päänsä sisältä, eli kaikkea hyvää teille tuomitsijoille, ja parempia ajatuksia mieleenne. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse aloitin 11-vuotiaana, enkä ollut koskaan kuullutkaan mistään viiltelystä, mistä lie pälkähti päähäni. Molemmissa käsissä, toinen on aika sotkua... Molemmissa jaloissa, syvempiä. En enää pahemmin niitä ajattele, enkä ole huomannut että muutkaan tölläisi. Lapseni sanoi käteni olevan ryppyinen, ei onneksi kysellyt enempää. Olin todella koukussa viiltelyyn aikuisiälläkin, sitten aloin seurustelemaan ja se satutti poikaystävääni niin paljon, että lopetin pikkuhiljaa.

Itse kysymykseen, ajattelen että viillellyt henkilö on ollut ahdistunut, masentunut, epätoivoinen, traumatisoitunut tms. Enpä oikeastaan muuta. 

Viiltelijän ei kannata hankkia lapsia kuten sinä menit tekemään. On ikävä homma selittää kakaroille (ja kakaroiden kavereille ja niiden vanhemmille) mitä ne rypyt oikein ovat ja mistä ovat tulleet. Miten pokkasi pitää? Ja miten sitä paitsi uskalsit raskautua, kun kerran kärsit vielä aikuisenakin noin vakavista mielenterveyden ongelmista?

Vanhempiesi ei olisi pitänyt hankkia sinua....

Hyvä ammattilaistatuoija pystyy värjäämään arpikudoksen oman ihon väriseksi. Toki kesällä jos ruskettuu, arvet erottuvat edelleen. 

Moni käy peittämässä viiltelyarpia tatuoinneilla. Ovat tosi yleisiä hommia tatuointialalla. Se on yksi vaihtoehto, jos arvet häiritsevät hirveästi. 

Minulla on ystävä, jolla on paljon viiltelyarpia käsissä. On tunnettu 6 vuotta, eikä asiaa ole otettu koskaan puheeksi. Jos asia nousisi esiin, ei se häiritsisi minua. 

Tuoreet arvet ovat tietysti oma juttunsa, silloin heräisi huoli ja halu auttaa jotenkin. Mutta oikeasti kun näen ihmisten käsissä vanhoja viiltelyarpia, käynnistän lähinnä oman päänsisäisen tragikoomisen prosessin. Ensin ajattelen, että mitäköhän tuo ihminen on kokenut. Seuraavaksi ajattelen, että ei herranen aika, eihän tuollaiset jutut kuulu minulle ja arvet ovat vanhoja. Sitten alan ruoskia itseäni ja stressaan sitä, tuijotinko toisen arpia, huomasiko henkilö sen, ja teinkö hänelle epämukavan olon. Käytännössä ylianalysoin siis vain omaa typeryyttäni ja käytöstäni, ja sama prosessi toistuu mielessäni aina kun näen jotain arkisesta harmaudesta ja "tavallisesta" poikkeavaa, ja pelkään katselleeni liian pitkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle tulee aina ensimmäisenä mieleen, että ihminen on silmittömän ahdistunut.

Ajattelen että hän on joutunut kohtaamaan jotain todella pahaa. Hänelle on tehty jotain sairaan pahaa.

Ihan normaali huomiohu.ora.

Jos on oikeasti tehty jotain ei ole jotain naarmuja ranteissa

Ei kukaan huomiota kaipaava ihminen tee niin.

Ihan todella parempi ettei sinun kaltaisesi ihminen osallistu ollenkaan tähän keskusteluun.

Kolahtiko jossain?

Juu kolahti, nauruhermossa

Oikeasti hei, joko tekee itsarin tai kerjää huomiota kuin koiranpentu. Naarmuja käsissä eli pelkkä huomiohu.ora.

Miten selität viiltelijän, joka tekee kaikkensa peitelläkseen jälkiä? Pukeutuu vain pitkähihaisiin kesälläkin jne., ei missään nimessä halua että kukaan näkisi jälkiä ja pitäisi häntä niiden vuoksi säälittävänä luuserina? 

Ollut huomiohuora teininä

Katuuhan moni lastaankin, silti ne on äitejä

Niin mutta siis tarkoitin, että on peitellyt niitä jälkiä aina, myös silloin teininä kun teki niitä? :)

Sori vaan kaikki kirjoitti:

Onhan se semmoista noloa teini-ikään liittyvää angstia. Varmaan joo ahdistaa ja viillellään että tuntuis edes joltain, mutta on kyllä noloa ei voi muuta sanoa. En ole törmännyt kovin moniin aikuisiin ihmisiin jotka viiltelee, aikuisena sitä ehkä on paremmat selviytymiskeinot ahdistuksesta kuin viiltely. Mutta kyllä sitä ajattelee jos näkee aikuisen jolla tuoreet viiltoarvet että on aivan sekaisin ja lapsen tasolla.

Toivottavasti sinulla elämä jatkuu emotionaalisesti tasaisena viivana, että harmaaseen hautakiveesi voidaan joskus kirjoittaa; ”eli tasaisen ja tylsän näköalattoman tuomitsijan elämän”.

Tyrant kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse aloitin 11-vuotiaana, enkä ollut koskaan kuullutkaan mistään viiltelystä, mistä lie pälkähti päähäni. Molemmissa käsissä, toinen on aika sotkua... Molemmissa jaloissa, syvempiä. En enää pahemmin niitä ajattele, enkä ole huomannut että muutkaan tölläisi. Lapseni sanoi käteni olevan ryppyinen, ei onneksi kysellyt enempää. Olin todella koukussa viiltelyyn aikuisiälläkin, sitten aloin seurustelemaan ja se satutti poikaystävääni niin paljon, että lopetin pikkuhiljaa.

Itse kysymykseen, ajattelen että viillellyt henkilö on ollut ahdistunut, masentunut, epätoivoinen, traumatisoitunut tms. Enpä oikeastaan muuta. 

Viiltelijän ei kannata hankkia lapsia kuten sinä menit tekemään. On ikävä homma selittää kakaroille (ja kakaroiden kavereille ja niiden vanhemmille) mitä ne rypyt oikein ovat ja mistä ovat tulleet. Miten pokkasi pitää? Ja miten sitä paitsi uskalsit raskautua, kun kerran kärsit vielä aikuisenakin noin vakavista mielenterveyden ongelmista?

Vanhempiesi ei olisi pitänyt hankkia sinua....

Olen itse asiassa samaa mieltä, eli et kertonut minulle mitään uutta, mutta se ei silti poista sitä faktaa, että mielenterveysongelmaisen viiltoarpisen ihmisen ei pitäisi lisääntyä. Nolojen arpien selittely on noloa, ja asettaa selittelijän ikuisesti heikkoon asemaan sosiaalisen hierarkian alarappusille. Tietysti jos sellaista kohtaloa ja profiloitumista itselleen ja jälkikasvulleen toivoo, niin ei muuta kun haisemaan?

Ajattelen, että tyyppi on joskus viillellyt itseään. Ei siinä muuta voi ajatella. Vaikka kuinka miettisi, niin toisen motiiveja ei voi koskaan tietää.

Eri asia on se tilanne, että hän käyttäytyy oudosti, epävakaasti tms, niin sitten ajatukset alkavat lentää.

N50

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle tulee aina ensimmäisenä mieleen, että ihminen on silmittömän ahdistunut.

Ajattelen että hän on joutunut kohtaamaan jotain todella pahaa. Hänelle on tehty jotain sairaan pahaa.

Ihan normaali huomiohu.ora.

Jos on oikeasti tehty jotain ei ole jotain naarmuja ranteissa

Ei kukaan huomiota kaipaava ihminen tee niin.

Ihan todella parempi ettei sinun kaltaisesi ihminen osallistu ollenkaan tähän keskusteluun.

Kolahtiko jossain?

Juu kolahti, nauruhermossa

Oikeasti hei, joko tekee itsarin tai kerjää huomiota kuin koiranpentu. Naarmuja käsissä eli pelkkä huomiohu.ora.

Miten selität viiltelijän, joka tekee kaikkensa peitelläkseen jälkiä? Pukeutuu vain pitkähihaisiin kesälläkin jne., ei missään nimessä halua että kukaan näkisi jälkiä ja pitäisi häntä niiden vuoksi säälittävänä luuserina? 

Ollut huomiohuora teininä

Katuuhan moni lastaankin, silti ne on äitejä

Niin mutta siis tarkoitin, että on peitellyt niitä jälkiä aina, myös silloin teininä kun teki niitä? :)

Niin? Sama kun nainen peittelee raskausvatsaansa ja samalla toivoo että joku töissä huomaisi jotain.

Toi on niin naisten tyyli.

Jos todella näkyviä ja niitä on paljon, niin voisin ehkä hiukan kiusaantua, jos katse osuisi niihin.  Koska voisin tällöin ajatella, että vastapuoli kuvittelee tuijottavani niitä ihmettelen, vaikka oikeasti en ajattele mitään sen kummempaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse aloitin 11-vuotiaana, enkä ollut koskaan kuullutkaan mistään viiltelystä, mistä lie pälkähti päähäni. Molemmissa käsissä, toinen on aika sotkua... Molemmissa jaloissa, syvempiä. En enää pahemmin niitä ajattele, enkä ole huomannut että muutkaan tölläisi. Lapseni sanoi käteni olevan ryppyinen, ei onneksi kysellyt enempää. Olin todella koukussa viiltelyyn aikuisiälläkin, sitten aloin seurustelemaan ja se satutti poikaystävääni niin paljon, että lopetin pikkuhiljaa.

Itse kysymykseen, ajattelen että viillellyt henkilö on ollut ahdistunut, masentunut, epätoivoinen, traumatisoitunut tms. Enpä oikeastaan muuta. 

Viiltelijän ei kannata hankkia lapsia kuten sinä menit tekemään. On ikävä homma selittää kakaroille (ja kakaroiden kavereille ja niiden vanhemmille) mitä ne rypyt oikein ovat ja mistä ovat tulleet. Miten pokkasi pitää? Ja miten sitä paitsi uskalsit raskautua, kun kerran kärsit vielä aikuisenakin noin vakavista mielenterveyden ongelmista?

Ihmiset ovat olleet oikein ymmärtäväisiä, neuvolasta lähtien. Kysyivät hoitosuhteen tilanteen ja kuinka jaksan, kiittivät avoimuudesta ja se siitä. Ei ole kukaan epäillyt kykyjäni äitinä. Vielä ei ole tarvinnut lapsille selitellä, ne jäljet on heillekin aivan normaaleja ja todennäköisesti kyselevät lähempänä teini-ikää enemmän. Vaikka olen vuosien ajan turvautunut viiltelyyn, en ole millään lailla epätasapainoinen arjessa, äitinä. Traumat on terapiassa käsitelty, pärjään ilman lääkitystä mainiosta jne. Pokka siis pitää hyvin ja oikein hyvin olen uskaltanut raskautua kaksikin kertaa. 

En ajattelisi mitään pahaa. Ihan samalla viivalla kuin muutkin.

Viiltelin itseäni 18-vuotiaana käsivarteen, kun kärsin pahasta masennuksesta ja olin hämmentynyt. Nykyään opiskelen nuorisotyöntekijäksi ja olen lähemmäs 30-vuotias. Harmittaa kauheasti nuo vaaleat arvet käsivarressa. Pitäisi olla roolimallina teineille, ja käsivarresta paistaa viiltelyarvet. Mutta tavallaan ne kertovat siitä, ettei elämä ole kenelläkään helppoa, ja vaikeuksista voi selvitä voiton puolelle, kuten minulle kävi. Jos kohtaan ihmisen, kenellä on jälkiä käsivarsissa, olivat ne sitten tuoreita tai vanhoja, koen empatiaa ja yritän ymmärtää parhaani mukaan. Elämä ei aina mene, niin kuin haluaisi sen menevän. Tsemppiä kaikille!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle tulee aina ensimmäisenä mieleen, että ihminen on silmittömän ahdistunut.

Ajattelen että hän on joutunut kohtaamaan jotain todella pahaa. Hänelle on tehty jotain sairaan pahaa.

Ihan normaali huomiohu.ora.

Jos on oikeasti tehty jotain ei ole jotain naarmuja ranteissa

Ei kukaan huomiota kaipaava ihminen tee niin.

Ihan todella parempi ettei sinun kaltaisesi ihminen osallistu ollenkaan tähän keskusteluun.

Kolahtiko jossain?

Juu kolahti, nauruhermossa

Oikeasti hei, joko tekee itsarin tai kerjää huomiota kuin koiranpentu. Naarmuja käsissä eli pelkkä huomiohu.ora.

Miten selität viiltelijän, joka tekee kaikkensa peitelläkseen jälkiä? Pukeutuu vain pitkähihaisiin kesälläkin jne., ei missään nimessä halua että kukaan näkisi jälkiä ja pitäisi häntä niiden vuoksi säälittävänä luuserina? 

Ollut huomiohuora teininä

Katuuhan moni lastaankin, silti ne on äitejä

Niin mutta siis tarkoitin, että on peitellyt niitä jälkiä aina, myös silloin teininä kun teki niitä? :)

Niin? Sama kun nainen peittelee raskausvatsaansa ja samalla toivoo että joku töissä huomaisi jotain.

Toi on niin naisten tyyli.

Mutta entä jos ei kuitenkaan ihan oikeasti tahdo että kukaan huomaisi? Ei halua huomiota keneltäkään, tekee sitä vain siksi että on täynnä vihaa ja raivoa, jota on purettava jotenkin ettei tule hulluksi? Vähän huono vertaus tuo raskausvatsa kyllä, sillä eiväthän arvet hihojen, housujen tai muiden vaatteiden alta näy ollenkaan toisin kuin raskaus, joka näkyy kilometrin päähän vaikka pukeutuisit jätesäkkiin. Arpia voi sitä paitsi halutessaan piilotella vaikka koko elämänsä, paitsi tietenkin ruumishuoneella ne tulevat väistämättä esille. Kesällä pitää vain runsaasti vaatetta yllä, parisuhdehaaveistakin voi luopua tai ainakin näyttäytyä alasti vain pilkkopimeässä, lääkärissäkin voi kieltäytyä riisumasta jos tulee joku sellainen tilanne että pitää käydä näyttäytymässä jne. Ei se arpien näyttäminen ole mitenkään pakollista kenellekään, jos vain löytyy riittävästi halua piiloutua. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle tulee aina ensimmäisenä mieleen, että ihminen on silmittömän ahdistunut.

Ajattelen että hän on joutunut kohtaamaan jotain todella pahaa. Hänelle on tehty jotain sairaan pahaa.

Ihan normaali huomiohu.ora.

Jos on oikeasti tehty jotain ei ole jotain naarmuja ranteissa

Ei kukaan huomiota kaipaava ihminen tee niin.

Ihan todella parempi ettei sinun kaltaisesi ihminen osallistu ollenkaan tähän keskusteluun.

Kolahtiko jossain?

Juu kolahti, nauruhermossa

Oikeasti hei, joko tekee itsarin tai kerjää huomiota kuin koiranpentu. Naarmuja käsissä eli pelkkä huomiohu.ora.

Miten selität viiltelijän, joka tekee kaikkensa peitelläkseen jälkiä? Pukeutuu vain pitkähihaisiin kesälläkin jne., ei missään nimessä halua että kukaan näkisi jälkiä ja pitäisi häntä niiden vuoksi säälittävänä luuserina? 

Ollut huomiohuora teininä

Katuuhan moni lastaankin, silti ne on äitejä

Niin mutta siis tarkoitin, että on peitellyt niitä jälkiä aina, myös silloin teininä kun teki niitä? :)

Niin? Sama kun nainen peittelee raskausvatsaansa ja samalla toivoo että joku töissä huomaisi jotain.

Toi on niin naisten tyyli.

Mutta entä jos ei kuitenkaan ihan oikeasti tahdo että kukaan huomaisi? Ei halua huomiota keneltäkään, tekee sitä vain siksi että on täynnä vihaa ja raivoa, jota on purettava jotenkin ettei tule hulluksi? Vähän huono vertaus tuo raskausvatsa kyllä, sillä eiväthän arvet hihojen, housujen tai muiden vaatteiden alta näy ollenkaan toisin kuin raskaus, joka näkyy kilometrin päähän vaikka pukeutuisit jätesäkkiin. Arpia voi sitä paitsi halutessaan piilotella vaikka koko elämänsä, paitsi tietenkin ruumishuoneella ne tulevat väistämättä esille. Kesällä pitää vain runsaasti vaatetta yllä, parisuhdehaaveistakin voi luopua tai ainakin näyttäytyä alasti vain pilkkopimeässä, lääkärissäkin voi kieltäytyä riisumasta jos tulee joku sellainen tilanne että pitää käydä näyttäytymässä jne. Ei se arpien näyttäminen ole mitenkään pakollista kenellekään, jos vain löytyy riittävästi halua piiloutua. 

No m utta entä jos... tuo on vain jossittelua

Tekee itsarin tai kerjää huomiota.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle tulee aina ensimmäisenä mieleen, että ihminen on silmittömän ahdistunut.

Ajattelen että hän on joutunut kohtaamaan jotain todella pahaa. Hänelle on tehty jotain sairaan pahaa.

Ihan normaali huomiohu.ora.

Jos on oikeasti tehty jotain ei ole jotain naarmuja ranteissa

Ei kukaan huomiota kaipaava ihminen tee niin.

Ihan todella parempi ettei sinun kaltaisesi ihminen osallistu ollenkaan tähän keskusteluun.

Kolahtiko jossain?

Juu kolahti, nauruhermossa

Oikeasti hei, joko tekee itsarin tai kerjää huomiota kuin koiranpentu. Naarmuja käsissä eli pelkkä huomiohu.ora.

Miten selität viiltelijän, joka tekee kaikkensa peitelläkseen jälkiä? Pukeutuu vain pitkähihaisiin kesälläkin jne., ei missään nimessä halua että kukaan näkisi jälkiä ja pitäisi häntä niiden vuoksi säälittävänä luuserina? 

Siis hän haki huomiota silloin kun teki nuo viillot. Kattokaa nyt minkälaiset naarmut mulla on ranteissa ja tulee vähän vertakin. Nykytilanne on usein toinen ja nuo lapsellisuudet nolottavat.

Vierailija kirjoitti:

Viiltelin itseäni 18-vuotiaana käsivarteen, kun kärsin pahasta masennuksesta ja olin hämmentynyt. Nykyään opiskelen nuorisotyöntekijäksi ja olen lähemmäs 30-vuotias. Harmittaa kauheasti nuo vaaleat arvet käsivarressa. Pitäisi olla roolimallina teineille, ja käsivarresta paistaa viiltelyarvet. Mutta tavallaan ne kertovat siitä, ettei elämä ole kenelläkään helppoa, ja vaikeuksista voi selvitä voiton puolelle, kuten minulle kävi. Jos kohtaan ihmisen, kenellä on jälkiä käsivarsissa, olivat ne sitten tuoreita tai vanhoja, koen empatiaa ja yritän ymmärtää parhaani mukaan. Elämä ei aina mene, niin kuin haluaisi sen menevän. Tsemppiä kaikille!

Voi kultapieni, meidän viiltelemättömien elämä on ollut aivan yhtä rankkaa. Nuo jäljet eivät millään tavalla viittaa normaalia vaikeampaan elämään.

Vanhoista arvista en ajattele mitään ihmeempiä, jos ihminen käyttäytyy tavallisesti. Jokaisella meistä on menneisyydessä jotain.