Opiskelijoiden kasvavaa pahoinvointia seuraava YTHS:n ylilääkäri kypsyi ”minun nuoruudessani” jauhajiin

Vierailija kirjoitti:

Maailma on muuttunut. Nykyisin lapsia kasvatetaan sillä asenteella, että he voivat ja heidän pitäisikin toteuttaa itseään ja haaveitaan. Nykyään kuulee lapsia jopa kehuttavan ja kannustettavan. Siinä nuorelle kehittyy omanarvontuntoinen minäkuva ja identiteetti. Tällainen ihminen kuvittelee olevansa merkityksellinen. Ikävä kyllä maailman ei ole muuttunut kovin paljon paremmaksi edellisestä sukupolvesta, eli nykyisinkin työntekijöiden täytyy raahautua aamulla työpaikalle, jossa aika kuluu enimmäkseen hukkaan, eikä tekemisessä yleensä ole mitään mieltä. Siitä seuraa kognitiivista dissonanssia, joka ei jää ironian tasolle vaan läpäisee hiljalleen koko persoonan. Vanhemmat ihmiset sanovat, että kaikki on paskaa paitsi kusi, mutta nauravat päälle, kun taas nuoremmat tajuavat, että näin on, eikä asia enää yhtään naurata.

Kuinkas hyvät tulokset tästä uudesta mallista on kädessä? Keskimäärin nuoret ihmiset voivat paljon vahmempia ihmisiä huonommin! Ehkä kaikki uudet käytännöt eivät olekaan ollut hyväksi. 

Mutta kyllä maailma muuttuu, kun lapsemme pääsevät yliopistossa koulutettujen varhaiskasvatettujen ammattilaisten kasvattamiksi. He osaavat tukea lapsien itsetuntoa niin, että kestävät masentumatta yhteiskunnan paineissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi h**vetti kun joku egyptin pyramidien aikainen muumio tulee selittään miten hänen nuoruutensa oli niin rankkaa ja hiihdettin 60 asteen helteessä jotain perähikiän raittia eestaas, YHYYYYYYY.... Kuiteskin kyseinen muinaisjäänne helposti sai töitä lähes mistä vaan, kunhan ei kaatokännissä ollut 24/7, hommattua rahalla talot, autot ja mitkä lie veneet ja ökykamat mitä moni nykynuori tuskin näkee edes unissaan.

Tämä avautuminen selittää osiltaan miksi osalla opiskelijoista on nykyään niin rankkaa ja mt-ongelmia. Se oma asenne. Onhan se rankkaa, jos ei ole oppinut pettymyksiä käsittelemään ja aikuisten oikeasti elämä lyö vasten kasvoja. Vastuuta omista valinnoista ja teoistakin pitäis yrittää ottaa. Ei kuule sinua vanhemmillakaan kaikilla ole ruusuista, katsos työttömäksi voi päätyä nykyään lähes kuka vaan. Ja opiskeluaikana ole tarkoituskaan pystyä säästään. Jos siihen pystyy, niin ei ole valittamista.

Höpö höpö.

Monella opiskelijalla on mielenterveysongelmia. Itse ollessani lievästi masentunut en päässyt edes sängystä ylös aamulla.

Nämä mielenterveysongelmaiset silti jatkavat opintoja. Onko ihme, että opiskelu on rankkaa?

Tässä muutama minun erittäin lähipiirissä oleva opiskelija:

1. Persoonallisuushäiriö ja painiskelee alkoholismin kanssa. Arki vaikeaa.

2. Paniikkihäiriö ja ykköstyypin diabetes. Arki ja opinnot tuntuu raskaalta.

3. Bipolar ja/tai persoonallisuushäiriö, sydänongelma ja päiväkotilapsen yh-äiti.

4. Kaikki sinällään hyvin, mutta ottaa paineita paaaljon ja stressaa, eli olo huono, koska ei nuku.

5. Kärsii kroonisesta kivusta ja väsymyksestä.

Ja siis ihan oikeasti tässä kysy minusta ja parhaimmista ystävistäni. 😂 Pari ex-opiskelijaa (hiljattain lopettaneet/valmistuneet) vielä mielesä, toisella masennus ja diabetes, toisella persoonallisuushäiriö.

Onko siis ihme, että opinnot uuvuttavat??!

Ja meinaat sitten, että ennen ei oltu kipeitä, ollut masennusta jne?

En ole tuo aikaisempi kirjoittaja, mutta on varmasti ollut aikaisemminkin masennusta. Mutta silloin on ymmärretty vaihtaa alaa, kun tekee tiukkaa. Nykyään itketään someen, kun on niin rankkaa, vaikka voisi ITSE tehdä asialle jotain, eikä heti alkaa syyttää toisia ja yhteiskuntaa ongelmistaan.

Ei.

Kyllä ne nuorten mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet ihan oikeasti.

Ja ei, kukaan, ei yksikään, yllämainituista 'itke somessa'.

En tiedä yhtäkään opiskelijaa, joka itkee somessa tai muutenkaan, että miten rankkaa on.

Kukaan ei myöskään syytä yhteiskuntaa.

Sä yleistät nyt todella rankasti, vaikka selvästi et ole nuori opiskelija tai vietä aikaa sellaisten kanssa. 😂

Olisi myös kiva tietää, mitä persoonallisuushäiriöinen tai kroonisesta kivusta kärsivä VOI ITSE tehdä asialle jotain?

Persoonallisuushäiriöisen tai kroonista kipua kärsivän ei ainakaan kuulu opiskella yliopistossa, koska ei pysty siihen. Eli jälleen kerran, tuntekaa omat voimavaranne.

Itse olen skitsofreniadiagnoosin saaneena suorittanut kuudessa vuodessa kaksi korkeakoulututkintoa. Valitin kerran ahdistustani ja keskittymiskyvyttömyyttäni kerran psykologille ja sain vähän kierrellen saman kaltaisen vastauksen oletetusti, koska diagnoosiini liittyy joillakin kognitiiviset puutosoireet eli suomeksi vakavan psyykkisen stressitilan aiheuttamia muistihäiriöitä ja muita ongelmia, joita psyykenlääkkeillä pahennetaan. Minä tunsin omat voimavarani paremmin kuin hoitotahon edustajat, jotka hoitavat yleensä näiden lääketieteellisesti epävalidien diagnoosien pohjalta ihmisistä työkyvyttömiä. Käsittelemättä jäävät yleensä hoidossa traumat ja psykososiaaliset ongelmat, jotka aiheuttavat ongelmia toimintakyvyssä. Ja mikä traagisinta, yleensä hoito on sitä lääkekeskeisempää, mitä vaikeammista psyykkisistä ongelmista on kyse. 

 Kun on näitä hienoja kampanjoita siitä, kuinka mielenterveysongelmista pitäisi olla avointa keskustelua ja niistä pitäisi pystyä puhumaan vähän kuin diabeteksesta,  niin puhuisin mieluusti niiden olemattomasta lääketieteellisestä pohjasta ja ylipäätään myös heikosta reliabiliteetista.  Esimerkiksi Liverpoolin yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan DSM-tautiluokituksen häiriöt ovat sisäisesti ristiriitaisia, ja eri oireet eivät muodosta selkeitä toisistaan eroavia häiriöluokkia, vaan oireet ilmenevät laajalti eri luokissa.  Monet häiriöt ovat oirekirjoltaan niin kattavia, että esimerkiksi kaksi ihmistä voi saada viidellätoista eri tavalla skitsofreniadiagnoosin omaamatta ensimmäistäkään yhteistä oiretta. Ne eivät myöskään kerro mitään siitä, minkälaista hoitoa ihminen tarvitsee. 

https://www.sciencedirect.com/science/article/pii/S0165178119309114?dgc…

Se että noita diagnooseja käytetään vaikeita elämänkokemuksia omaavien ihmisten suoraan tai epäsuoraan luokitteluun ja syrjintään, on mielestäni itsessään häiriintynyttä, mutta jotenkin niin luontevaa yli-individualistisena aikakautena, jossa ihmisten henkisiltä ongelmilta on kadonnut täysin sosiaalinen konteksti. Kaikilla ihmisillä, myös opiskelijoilla, on elämässään vaikeita elämänvaiheita ja käsittelemättömiä ongelmia. Niiden ei kuitenkaan pitäisi määrittää koko ihmistä, vaan pitäisi olla ymmärrystä siihen, että myös vastoinkäymisistä voi selvitä ja eteen päin on mahdollista päästä. Tällainen ajattelutapa on mielestäni muuttunut harvinaisemmaksi nykyaikana. Kärsimyksestä on tullut lääketieteellinen sairaus, eikä normaali, elämään ja ihmisyyteen kuuluva ilmiö. Siitäkin huolimatta jopa tällainen oletetusti täysin harhainen ja realiteetin tajun kadottanut, mielisairas, kognitiivisista puutosoireista kärsivä voi suorittaa kaksi korkeakoulututkintoa melkein yhden tutkinnon tavoiteajassa ja tehdä samalla 78 % osa-aikatyötä, joten en mitenkään jaksa uskoa, että persoonallisuushäiriö kategorisesti tekisi ihmisestä kyvyttömän opiskelemaan yliopistossa. 

Tuli mieleen, että johtuuko opiskelun raskaus nykynuorilla myös siitä, että opiskelutaidot/lukutaito en heikommat nykyään. Joku mainitsi jossain kommentissa, että kun pitää lukua 500-sivuinen kirja... Eikö viisisataa sivua luettavaa per kurssi ole jotakuinkin normi? Ei kai sen kellekään pitäisi tulla yllätyksenä, että yliopistossa pitää lukea kirjoja ja vielä oppiakin niistä jotain? Jos ei jaksa lukea tai edes tykkää siitä, niin sitten olisi kyllä syytä olla itselleen armollinen ja harkita vaikka ammattikorkeakoulua tai ammattikoulua.

Toisaalta kun asenne vaikuttaa olevan enenemässä määrin tämä: vain keski-iäiset mielenterveysongelmista kärsivät naiset lukevat (näin jotenkin kommentoitiin tänään yhdessä ketjussa), niin ihmekö tuo jos yliopisto-opiskelu on nykyään tuskaa. Osalla nuorista on lukutaidon tason perusteella vaikeaa pärjätä jatko-opinnoissa, ilmeisesti ihan ammattikoulussa, mutta toisaalta vissiin sitten osalla myöskin yliopistossa.

Jos nuoria halutaan auttaa selviämään elämässä ja opinnoissa, niin heitä pitäisi kannustaa ja patistaa lukemaan jo lapsena puhumattakaan teini-iässä. Vähemmän pelaamista, puhelimen räpläystä ja netflixiä ja kirja käteen. Tosin vanhemmat on siinäkin tärkeässä asemassa näyttämässä esimerkkiä jälkikasvulleen. Kouluissakin etusijalle pitäisi asetttaa ihan perustaitojen kehittäminen kaiken maailman tietokonehessötyksen sijaan. Kyllä nykylapset ja -nuoret tasan oppii niitä käyttämään vähemmälläkin vouhkaamisella, mutta lukutaidon kehitys näyttää jäävän jälkeen. Ja  kun ei sitä lukutaitoa paranneta kuin lukemalla ja harjoittelemalla. Nykyään pitäisi vielä osata lukea englanninkielelläkin niin opinnoissa kuin työelämässäkin.

Vierailija kirjoitti:

Tuli mieleen, että johtuuko opiskelun raskaus nykynuorilla myös siitä, että opiskelutaidot/lukutaito en heikommat nykyään. Joku mainitsi jossain kommentissa, että kun pitää lukua 500-sivuinen kirja... Eikö viisisataa sivua luettavaa per kurssi ole jotakuinkin normi? Ei kai sen kellekään pitäisi tulla yllätyksenä, että yliopistossa pitää lukea kirjoja ja vielä oppiakin niistä jotain? Jos ei jaksa lukea tai edes tykkää siitä, niin sitten olisi kyllä syytä olla itselleen armollinen ja harkita vaikka ammattikorkeakoulua tai ammattikoulua.

Toisaalta kun asenne vaikuttaa olevan enenemässä määrin tämä: vain keski-iäiset mielenterveysongelmista kärsivät naiset lukevat (näin jotenkin kommentoitiin tänään yhdessä ketjussa), niin ihmekö tuo jos yliopisto-opiskelu on nykyään tuskaa. Osalla nuorista on lukutaidon tason perusteella vaikeaa pärjätä jatko-opinnoissa, ilmeisesti ihan ammattikoulussa, mutta toisaalta vissiin sitten osalla myöskin yliopistossa.

Jos nuoria halutaan auttaa selviämään elämässä ja opinnoissa, niin heitä pitäisi kannustaa ja patistaa lukemaan jo lapsena puhumattakaan teini-iässä. Vähemmän pelaamista, puhelimen räpläystä ja netflixiä ja kirja käteen. Tosin vanhemmat on siinäkin tärkeässä asemassa näyttämässä esimerkkiä jälkikasvulleen. Kouluissakin etusijalle pitäisi asetttaa ihan perustaitojen kehittäminen kaiken maailman tietokonehessötyksen sijaan. Kyllä nykylapset ja -nuoret tasan oppii niitä käyttämään vähemmälläkin vouhkaamisella, mutta lukutaidon kehitys näyttää jäävän jälkeen. Ja  kun ei sitä lukutaitoa paranneta kuin lukemalla ja harjoittelemalla. Nykyään pitäisi vielä osata lukea englanninkielelläkin niin opinnoissa kuin työelämässäkin.

Riippuu ihan alasta tuo kirjojen lukeminen, itse en ole kirjan kirjaa lukenut kun minun alalla moisella voi nakata vesilintua, mutta kursseilla silti on sanottu että JOS haluaa niin aiheet tällä kurssilla liittyvät kirjaan x jne. Tentit eivät ole koskaan liittyneet kirjoihin, vaan oppimateriaali on muualla. En myöskään ymmärrä mitä hemmetin hyötyä jostain kirjatenteistä on, opiskelet ulkoa kirjan x ja teet tentin joka on täynnä kysymyksiä siitä, no mitäpä mukamas siinä oppii.  Silti, pärjäisin varmaan vaikka pitäisi lukea, ei ole mitään ongelmia lukemisessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi h**vetti kun joku egyptin pyramidien aikainen muumio tulee selittään miten hänen nuoruutensa oli niin rankkaa ja hiihdettin 60 asteen helteessä jotain perähikiän raittia eestaas, YHYYYYYYY.... Kuiteskin kyseinen muinaisjäänne helposti sai töitä lähes mistä vaan, kunhan ei kaatokännissä ollut 24/7, hommattua rahalla talot, autot ja mitkä lie veneet ja ökykamat mitä moni nykynuori tuskin näkee edes unissaan.

Tämä avautuminen selittää osiltaan miksi osalla opiskelijoista on nykyään niin rankkaa ja mt-ongelmia. Se oma asenne. Onhan se rankkaa, jos ei ole oppinut pettymyksiä käsittelemään ja aikuisten oikeasti elämä lyö vasten kasvoja. Vastuuta omista valinnoista ja teoistakin pitäis yrittää ottaa. Ei kuule sinua vanhemmillakaan kaikilla ole ruusuista, katsos työttömäksi voi päätyä nykyään lähes kuka vaan. Ja opiskeluaikana ole tarkoituskaan pystyä säästään. Jos siihen pystyy, niin ei ole valittamista.

Höpö höpö.

Monella opiskelijalla on mielenterveysongelmia. Itse ollessani lievästi masentunut en päässyt edes sängystä ylös aamulla.

Nämä mielenterveysongelmaiset silti jatkavat opintoja. Onko ihme, että opiskelu on rankkaa?

Tässä muutama minun erittäin lähipiirissä oleva opiskelija:

1. Persoonallisuushäiriö ja painiskelee alkoholismin kanssa. Arki vaikeaa.

2. Paniikkihäiriö ja ykköstyypin diabetes. Arki ja opinnot tuntuu raskaalta.

3. Bipolar ja/tai persoonallisuushäiriö, sydänongelma ja päiväkotilapsen yh-äiti.

4. Kaikki sinällään hyvin, mutta ottaa paineita paaaljon ja stressaa, eli olo huono, koska ei nuku.

5. Kärsii kroonisesta kivusta ja väsymyksestä.

Ja siis ihan oikeasti tässä kysy minusta ja parhaimmista ystävistäni. 😂 Pari ex-opiskelijaa (hiljattain lopettaneet/valmistuneet) vielä mielesä, toisella masennus ja diabetes, toisella persoonallisuushäiriö.

Onko siis ihme, että opinnot uuvuttavat??!

Ja meinaat sitten, että ennen ei oltu kipeitä, ollut masennusta jne?

En ole tuo aikaisempi kirjoittaja, mutta on varmasti ollut aikaisemminkin masennusta. Mutta silloin on ymmärretty vaihtaa alaa, kun tekee tiukkaa. Nykyään itketään someen, kun on niin rankkaa, vaikka voisi ITSE tehdä asialle jotain, eikä heti alkaa syyttää toisia ja yhteiskuntaa ongelmistaan.

Ei.

Kyllä ne nuorten mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet ihan oikeasti.

Ja ei, kukaan, ei yksikään, yllämainituista 'itke somessa'.

En tiedä yhtäkään opiskelijaa, joka itkee somessa tai muutenkaan, että miten rankkaa on.

Kukaan ei myöskään syytä yhteiskuntaa.

Sä yleistät nyt todella rankasti, vaikka selvästi et ole nuori opiskelija tai vietä aikaa sellaisten kanssa. 😂

Olisi myös kiva tietää, mitä persoonallisuushäiriöinen tai kroonisesta kivusta kärsivä VOI ITSE tehdä asialle jotain?

Persoonallisuushäiriöisen tai kroonista kipua kärsivän ei ainakaan kuulu opiskella yliopistossa, koska ei pysty siihen. Eli jälleen kerran, tuntekaa omat voimavaranne.

Itse olen skitsofreniadiagnoosin saaneena suorittanut kuudessa vuodessa kaksi korkeakoulututkintoa. Valitin kerran ahdistustani ja keskittymiskyvyttömyyttäni kerran psykologille ja sain vähän kierrellen saman kaltaisen vastauksen oletetusti, koska diagnoosiini liittyy joillakin kognitiiviset puutosoireet eli suomeksi vakavan psyykkisen stressitilan aiheuttamia muistihäiriöitä ja muita ongelmia, joita psyykenlääkkeillä pahennetaan. Minä tunsin omat voimavarani paremmin kuin hoitotahon edustajat, jotka hoitavat yleensä näiden lääketieteellisesti epävalidien diagnoosien pohjalta ihmisistä työkyvyttömiä. Käsittelemättä jäävät yleensä hoidossa traumat ja psykososiaaliset ongelmat, jotka aiheuttavat ongelmia toimintakyvyssä. Ja mikä traagisinta, yleensä hoito on sitä lääkekeskeisempää, mitä vaikeammista psyykkisistä ongelmista on kyse. 

 Kun on näitä hienoja kampanjoita siitä, kuinka mielenterveysongelmista pitäisi olla avointa keskustelua ja niistä pitäisi pystyä puhumaan vähän kuin diabeteksesta,  niin puhuisin mieluusti niiden olemattomasta lääketieteellisestä pohjasta ja ylipäätään myös heikosta reliabiliteetista.  Esimerkiksi Liverpoolin yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan DSM-tautiluokituksen häiriöt ovat sisäisesti ristiriitaisia, ja eri oireet eivät muodosta selkeitä toisistaan eroavia häiriöluokkia, vaan oireet ilmenevät laajalti eri luokissa.  Monet häiriöt ovat oirekirjoltaan niin kattavia, että esimerkiksi kaksi ihmistä voi saada viidellätoista eri tavalla skitsofreniadiagnoosin omaamatta ensimmäistäkään yhteistä oiretta. Ne eivät myöskään kerro mitään siitä, minkälaista hoitoa ihminen tarvitsee. 

https://www.sciencedirect.com/science/article/pii/S0165178119309114?dgc…

Se että noita diagnooseja käytetään vaikeita elämänkokemuksia omaavien ihmisten suoraan tai epäsuoraan luokitteluun ja syrjintään, on mielestäni itsessään häiriintynyttä, mutta jotenkin niin luontevaa yli-individualistisena aikakautena, jossa ihmisten henkisiltä ongelmilta on kadonnut täysin sosiaalinen konteksti. Kaikilla ihmisillä, myös opiskelijoilla, on elämässään vaikeita elämänvaiheita ja käsittelemättömiä ongelmia. Niiden ei kuitenkaan pitäisi määrittää koko ihmistä, vaan pitäisi olla ymmärrystä siihen, että myös vastoinkäymisistä voi selvitä ja eteen päin on mahdollista päästä. Tällainen ajattelutapa on mielestäni muuttunut harvinaisemmaksi nykyaikana. Kärsimyksestä on tullut lääketieteellinen sairaus, eikä normaali, elämään ja ihmisyyteen kuuluva ilmiö. Siitäkin huolimatta jopa tällainen oletetusti täysin harhainen ja realiteetin tajun kadottanut, mielisairas, kognitiivisista puutosoireista kärsivä voi suorittaa kaksi korkeakoulututkintoa melkein yhden tutkinnon tavoiteajassa ja tehdä samalla 78 % osa-aikatyötä, joten en mitenkään jaksa uskoa, että persoonallisuushäiriö kategorisesti tekisi ihmisestä kyvyttömän opiskelemaan yliopistossa. 

Kuulostat todella poikkeusyksilöltä. Minun tuntemani skitsofrenikot ovat jaksaneet paljon heikommin. Jopa psyykkisesti terveelle tuo on kova suoritus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä valmistuin viime vuonna AMK:sta 45-vuotiaana ja se koulutus ainakin oli niin uskomattoman heppoinen kokonaisuus, että en tajua miten siitä kukaan olisi voinut rasittua. Itselläni on kaksi lasta, joiden yh olen, ja lisäksi ehdin käydä koulutuksen aikana sen verran töissäkin, että tienasin n. 15k vuodessa. Varmasti yliopisto-opiskelu on raskaampaa, mutta se oli sitä kyllä jo 20 vuotta sitten, kun suoritin yliopistotutkinnon.

Nykyisin on vaan hyväksyttyä valittaa ihan kaikesta. Itse en käsitä miten esim. AMK-koulutuksen raskaana kokeva ihminen koskaan pystyy tekemään niitä alan töitä, jotka voivat oikeasti olla raskaita.

Ja kuvittelet sitten nähneesi koko opiskelukirjon tuolla taustalla, vai? Voin sanoa perustutkinto-opiskelijana, että aikuisopiskelijoiden kanssa esim. ryhmätöiden tekeminen oli aivan PERSEESTÄ. Yhteistä tapaamisaikaa esim. ryhmätöitä varten oli liki mahdoton löytää, koska aikuisopiskelija oli niin kiireinen ja tärkeä, oli lapsest ja kaikkea, töissäkin kävi. No, sitten sovittiin että perustutkarit tapaa ja aloittaa projektin ja aikuisopiskelija osallistuu sitten miten osallistuu. Jos annettiin joku vastuualue, niin sen perään sai kysellä ja kysellä, ja lopulta sen joutui muut tekemään kiireessä, ettei koko ryhmä olisi reputtanut tämän yhden takia. "Hei kiitti hirveesti, mulla oli tosiaan lapsella korvatulehdus..." kuului aikuisopiskelijalta perästä. Tai sitten kun vaikka googledocsissa oli tarkoitus kirjoittaa yhteisesti joku raportti, niin aikuisopiskelijan panos oli se, että korjaili muutamat pilkut kohdilleen ihan viime metreillä mutta kuvitteli kuitenkin jollain lailla osallistuneensa työhön. Että voisikohan johtua esim. tällaisesta asiasta tuo sinun tutkinnon heppoiseksi kokeminen... muut tekivät työt puolestasi.

Onneksi olkoon! Sait juuri LOISTAVAN oppitunnin siitä, miten työmaailma toimii.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä valmistuin viime vuonna AMK:sta 45-vuotiaana ja se koulutus ainakin oli niin uskomattoman heppoinen kokonaisuus, että en tajua miten siitä kukaan olisi voinut rasittua. Itselläni on kaksi lasta, joiden yh olen, ja lisäksi ehdin käydä koulutuksen aikana sen verran töissäkin, että tienasin n. 15k vuodessa. Varmasti yliopisto-opiskelu on raskaampaa, mutta se oli sitä kyllä jo 20 vuotta sitten, kun suoritin yliopistotutkinnon.

Nykyisin on vaan hyväksyttyä valittaa ihan kaikesta. Itse en käsitä miten esim. AMK-koulutuksen raskaana kokeva ihminen koskaan pystyy tekemään niitä alan töitä, jotka voivat oikeasti olla raskaita.

Ja kuvittelet sitten nähneesi koko opiskelukirjon tuolla taustalla, vai? Voin sanoa perustutkinto-opiskelijana, että aikuisopiskelijoiden kanssa esim. ryhmätöiden tekeminen oli aivan PERSEESTÄ. Yhteistä tapaamisaikaa esim. ryhmätöitä varten oli liki mahdoton löytää, koska aikuisopiskelija oli niin kiireinen ja tärkeä, oli lapsest ja kaikkea, töissäkin kävi. No, sitten sovittiin että perustutkarit tapaa ja aloittaa projektin ja aikuisopiskelija osallistuu sitten miten osallistuu. Jos annettiin joku vastuualue, niin sen perään sai kysellä ja kysellä, ja lopulta sen joutui muut tekemään kiireessä, ettei koko ryhmä olisi reputtanut tämän yhden takia. "Hei kiitti hirveesti, mulla oli tosiaan lapsella korvatulehdus..." kuului aikuisopiskelijalta perästä. Tai sitten kun vaikka googledocsissa oli tarkoitus kirjoittaa yhteisesti joku raportti, niin aikuisopiskelijan panos oli se, että korjaili muutamat pilkut kohdilleen ihan viime metreillä mutta kuvitteli kuitenkin jollain lailla osallistuneensa työhön. Että voisikohan johtua esim. tällaisesta asiasta tuo sinun tutkinnon heppoiseksi kokeminen... muut tekivät työt puolestasi.

Onneksi olkoon! Sait juuri LOISTAVAN oppitunnin siitä, miten työmaailma toimii.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä nuoriso on todella jakautunutta. On itselleen armottomia yliopisto-opiskelijoita, jotka uupuvat. Sitten niitä, jotka ottavat rennosti, mutta eivät saa opintoja etenemään, syrjäytyvät ja pössyttävät kannabista. Siihen sivuun sitten ahdistutaan ja eristäydytään sosiaalisesti. Sitten niitä, joiden elämä ei etene mitenkään ja jotka kärsivät jatkuvasti mielenterveysongelmista.

Nämä mieneterveysonelmat eivät todellakaan tule vähenemään seuraavan 20 vuoden aikana vaan lisääntyvät rajusti. Maailma oli ennen parempi, kun ihmiset saivat tehdä helppoja suorittavia töitä ja mennä kolmantena polvena tehtaaseen. Nykyisin pitäisi muka olla niin koulutettuja ja menestyneitä.

EI SE SOVI KAIKILLE!

Sama tulee koskemaan muitakin elämän osa-alueita. Terveys, elintavat, oma talous - kaikki tulee jakautumaan yhä voimakkaammin kahteen ääripäähän. Maailma oli ennen hitaampi ja yksinkertaisempi, joten tasapäistävällä hyvinvointivaltiolla saatiin suurin osa pysymään mukana. Nykyään ihmiset saavat jo äidinmaidossa taidon ja tiedon tehdä asiat joko hyvin tai huonosti. Pärjäävät, koulutetut ja terveet opettavat tavat lapsilleen, ja sairaat, syrjäytyneet tekevät samoin. Hyvinvointivaltio ei enää pysty auttamaan nykyilmapiirissä läheskään kaikkia, erityisesti kuin se on keskittynyt hoitamaan oireita, eikä ratkaisemaan ongelmien lähteitä.

En tajua, mikä nykyään on niin vaikeaa, hankalaa ja stressaavaa - se on edelleen vain opiskelua. Itse valmistuin kymmenen vuotta sitten maisteriksi, jonka jälkeen olen tehnyt kymmenen vuotta töitä. Kolme vuotta sitten lähdin taas opiskelijaksi - opintotuella ihan täysiaikaiseksi opiskelijaksi.

Ei ole vuosiin ollut niin mukavaa ja leppoisaa: aikaa oli vaikka mihin, mistään stressistä ei tietoakaan ja kun teki muutaman hassun kesätyöpätkän ja vähän osa-aikatöitä, niin rahallisestikin pärjäsi.

Mikä tästä nykyopiskelijan elämästä tekee joillekin niin vaikeaa, kun tällainen vähemmänkin nero pärjää omillaan?

Vierailija kirjoitti:

En tajua, mikä nykyään on niin vaikeaa, hankalaa ja stressaavaa - se on edelleen vain opiskelua. Itse valmistuin kymmenen vuotta sitten maisteriksi, jonka jälkeen olen tehnyt kymmenen vuotta töitä. Kolme vuotta sitten lähdin taas opiskelijaksi - opintotuella ihan täysiaikaiseksi opiskelijaksi.

Ei ole vuosiin ollut niin mukavaa ja leppoisaa: aikaa oli vaikka mihin, mistään stressistä ei tietoakaan ja kun teki muutaman hassun kesätyöpätkän ja vähän osa-aikatöitä, niin rahallisestikin pärjäsi.

Mikä tästä nykyopiskelijan elämästä tekee joillekin niin vaikeaa, kun tällainen vähemmänkin nero pärjää omillaan?

Olisiko kyse asenteesta?

Vierailija kirjoitti:

En tajua, mikä nykyään on niin vaikeaa, hankalaa ja stressaavaa - se on edelleen vain opiskelua. Itse valmistuin kymmenen vuotta sitten maisteriksi, jonka jälkeen olen tehnyt kymmenen vuotta töitä. Kolme vuotta sitten lähdin taas opiskelijaksi - opintotuella ihan täysiaikaiseksi opiskelijaksi.

Ei ole vuosiin ollut niin mukavaa ja leppoisaa: aikaa oli vaikka mihin, mistään stressistä ei tietoakaan ja kun teki muutaman hassun kesätyöpätkän ja vähän osa-aikatöitä, niin rahallisestikin pärjäsi.

Mikä tästä nykyopiskelijan elämästä tekee joillekin niin vaikeaa, kun tällainen vähemmänkin nero pärjää omillaan?

Tämä onkin se tuhannen taalan kysymys, joka voi ratkaista kuinka tällä yhteiskunnalla menee tulevaisuudessa.

En yhtään ihmettele nuorten pahoinvointia, kun lukee JODEL alustaa. Apin voi ladata Google playstä.

Siellä jatkuvasti puhutaan irtosuhteista jne.

Elämä on kulussin ylläpitoa somessa jne. feikkiä.

Ongelman aiheuttavat perfektionistiset tavoitteet , utilitaristit osaavat downshiftata merkityksettömillä kursseilla ja eivät väsytä tarpeettomasti itseään. Erityisesti tarpeeton perfektionismi vaivaa naisyksilöitä. Työelämässä vain yhtä nipoa naista saattaa etäisesti kiinnostaa kouluarvosanasi.

Olen viittäkymppiä lähestyvä DI.

Kukaan työnantaja ei ole ikinä kysynyt arvosanojeni perään.

Ainoa kerta, kun olen ylipäätään joutunut todistamaan olevani DI oli yhden ulkomailla järjestetyn kurssin yhteydessä, koska sen pääsyvaatimuksena oli teknisen alan tutkinto.

Vierailija kirjoitti:

Todella moni suomalainen tekee vakkaritöitä ja samalla opiskelee uutta ammattia iltaisin ja hoitaa vielä perheenkin siinä samalla. Joten miksi tämä olisi mitenkään mahdollista, jos kerran se opiskelu yksistään on tän ketjun perusteella niin hemmetin rankkaa muka?

Joo mä tiedän kokemuksen kautta turhan hyvin tämän opiskelijatyypin. Ainakin kaikki ryhmätyöt ne teettää kokonaan niillä lapsettomilla opiskelijoilla. Aina kun hommaa pitäis tehdä, niin tulee viestiä että "sori, en nyt millään pääse, kun lapsi sairastui /pitää mennä töihin tuuraan/en saanut lapsille hoitajaa/lapsi laittoi kissan pesukoneeseen yms." Edes ryhmätöiden tekeminen etänä ei niiden kanssa onnistu, kun sinne nettiinkään ei ehdi. Aina tapaaminen toisensa jälkeen on joku uusi selitys miksi nyt ei voi tehdä. Ainakin tältä osin lapsettomille opiskelijoille tulee paljon enemmän töitä, kun heidän vastuulla on ryhmätyöt kokonaan ja niitä ryhmätöitä on nykyään opiskeluissa ihan älyttömästi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Todella moni suomalainen tekee vakkaritöitä ja samalla opiskelee uutta ammattia iltaisin ja hoitaa vielä perheenkin siinä samalla. Joten miksi tämä olisi mitenkään mahdollista, jos kerran se opiskelu yksistään on tän ketjun perusteella niin hemmetin rankkaa muka?

Joo mä tiedän kokemuksen kautta turhan hyvin tämän opiskelijatyypin. Ainakin kaikki ryhmätyöt ne teettää kokonaan niillä lapsettomilla opiskelijoilla. Aina kun hommaa pitäis tehdä, niin tulee viestiä että "sori, en nyt millään pääse, kun lapsi sairastui /pitää mennä töihin tuuraan/en saanut lapsille hoitajaa/lapsi laittoi kissan pesukoneeseen yms." Edes ryhmätöiden tekeminen etänä ei niiden kanssa onnistu, kun sinne nettiinkään ei ehdi. Aina tapaaminen toisensa jälkeen on joku uusi selitys miksi nyt ei voi tehdä. Ainakin tältä osin lapsettomille opiskelijoille tulee paljon enemmän töitä, kun heidän vastuulla on ryhmätyöt kokonaan ja niitä ryhmätöitä on nykyään opiskeluissa ihan älyttömästi.

Edelleen loistavaa tutustuttamista työmaailmaan. Ei sielläkään kukaan ehdi panostaa 100% samaan projektiin, vaan kukin tekee sen minkä ehtii ja välillä toiset ja sitten taas toiset tekee enemmän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Todella moni suomalainen tekee vakkaritöitä ja samalla opiskelee uutta ammattia iltaisin ja hoitaa vielä perheenkin siinä samalla. Joten miksi tämä olisi mitenkään mahdollista, jos kerran se opiskelu yksistään on tän ketjun perusteella niin hemmetin rankkaa muka?

Joo mä tiedän kokemuksen kautta turhan hyvin tämän opiskelijatyypin. Ainakin kaikki ryhmätyöt ne teettää kokonaan niillä lapsettomilla opiskelijoilla. Aina kun hommaa pitäis tehdä, niin tulee viestiä että "sori, en nyt millään pääse, kun lapsi sairastui /pitää mennä töihin tuuraan/en saanut lapsille hoitajaa/lapsi laittoi kissan pesukoneeseen yms." Edes ryhmätöiden tekeminen etänä ei niiden kanssa onnistu, kun sinne nettiinkään ei ehdi. Aina tapaaminen toisensa jälkeen on joku uusi selitys miksi nyt ei voi tehdä. Ainakin tältä osin lapsettomille opiskelijoille tulee paljon enemmän töitä, kun heidän vastuulla on ryhmätyöt kokonaan ja niitä ryhmätöitä on nykyään opiskeluissa ihan älyttömästi.

Edelleen loistavaa tutustuttamista työmaailmaan. Ei sielläkään kukaan ehdi panostaa 100% samaan projektiin, vaan kukin tekee sen minkä ehtii ja välillä toiset ja sitten taas toiset tekee enemmän.

Ja perheelliset siipeilee eikä tee mitään? Hyvä tietää. Pitää karttaa niitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Todella moni suomalainen tekee vakkaritöitä ja samalla opiskelee uutta ammattia iltaisin ja hoitaa vielä perheenkin siinä samalla. Joten miksi tämä olisi mitenkään mahdollista, jos kerran se opiskelu yksistään on tän ketjun perusteella niin hemmetin rankkaa muka?

Joo mä tiedän kokemuksen kautta turhan hyvin tämän opiskelijatyypin. Ainakin kaikki ryhmätyöt ne teettää kokonaan niillä lapsettomilla opiskelijoilla. Aina kun hommaa pitäis tehdä, niin tulee viestiä että "sori, en nyt millään pääse, kun lapsi sairastui /pitää mennä töihin tuuraan/en saanut lapsille hoitajaa/lapsi laittoi kissan pesukoneeseen yms." Edes ryhmätöiden tekeminen etänä ei niiden kanssa onnistu, kun sinne nettiinkään ei ehdi. Aina tapaaminen toisensa jälkeen on joku uusi selitys miksi nyt ei voi tehdä. Ainakin tältä osin lapsettomille opiskelijoille tulee paljon enemmän töitä, kun heidän vastuulla on ryhmätyöt kokonaan ja niitä ryhmätöitä on nykyään opiskeluissa ihan älyttömästi.

Edelleen loistavaa tutustuttamista työmaailmaan. Ei sielläkään kukaan ehdi panostaa 100% samaan projektiin, vaan kukin tekee sen minkä ehtii ja välillä toiset ja sitten taas toiset tekee enemmän.

Ja perheelliset siipeilee eikä tee mitään? Hyvä tietää. Pitää karttaa niitä.

Lukiko mun kommentissa mitään perheellisistä?

Rautalankaa:

Oletetaan, että firmassa on 10 ihmisen projekti ”a”

5 ihmistä käyttää kaiken työaikansa projektiin ”a”

5 tekee kahta projektia ”a” ja ”b”

Kesken homman managerit ilmoittavat, että projektista ”b” tuleekin tärkeämpi, jolloin 5 henkilön työpanos siirtyy kokonaan tai melkein kokonaan sille ja panostus projektille ”a” on heidän osaltaan enää 0-20% työajasta.

Tästä huolimatta managerit sanovat, että myös projekti ”a” pitää tehdä valmiiksi alkuperäisessä aikataulussa.