Lue keskustelun säännöt.
Tuo adhd-lapsi tappaa minut. Tuhoaa henkisen ja fyysisen terveyteni . Terapia on ja lääkkeet, mikään ei auta
02.07.2019 |
Jatkuvaa rääkymistä, jankkaamista ja riehumista. Mitään ei voi tehdä nätisti. Perseilee aamusta iltaan kunnes karjun kurkku suorana tai itken silmiä päästäni. Mies hokee aina "muista olevasi aikuinen " mikä tekee olostani entistä paskemman. Itken aamusta iltaan, ruoka ei maistu , heräilen öisin musiikkiin joka loppuu heti kun avaan silmät. Masennuslääkkeistä ei ole mitään hyötyä, olen vain lihonut. Yhä useammin mietin että menisin makaamaan junaradalle ja sulkisin silmät, sen jälkeen ei olisi huolta mistään. Vain hiljaisuutta ja pimeyttä, mikä olisi ihanaa. Mies saisi kasvattaa lapsen kun kerran osaa sen paremmin.
Kaikista pahinta on, että tein mitä ei ikinä saisi tehdä . Huusin lapselleni tämän tuhonneen elämäni ja olevan ärsyttävä kakara. Niitä sanoja en saa takaisin. Pelkään että meitä on kohta tässä kaksi rikkonaista: minä ja tyttö ;(
Kommentit (302)
Onko tyttö siis ollut neuropsykologin tutkimuksissa? Niin että on katsottu hänen taitotasonsa? Koska jos tyttö on lievästi kehitysvammainen (sanoit että siitä puhetta oli) niin hänen ei voi olettaa toimivan kuten muut lapset. Kehitysvammainen tarvitsee paljon apua arjessa, esim. kuvallinen päiväjärjestys ja tutut rutiinit joka tilanteessa. Hän ei ymmärrä asioita kuten ikäisensä. Eikä koskaan tule ymmärtämään. Asiat pitää ennakoida hyvin aina, niin että tajuaa. Jos sukkien laitosta tulee kova itku niin hänellä saattaa olla pulmia aistisäätelyssä. Tiukat sukat oikeastaan ihan sattuvat. Onko lapsella myös autismipiirteitä? Siihenkin sopisi tuo huutaminen/jumiutuminen... Yhdellä ja samalla lapsella voi kyllä olla sekä adhd, autismi että kehitysvamma. Lapsi tarvitsee nyt paljon apua ja sinä myös. Vaadi lisätutkimuksia erikoissairaanhoidossa! Ja tsemiä kovasti!!!!
t. Hoitaja (lastenneurologialta)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen pahoillani aloittajan tilanteesta, sillä se kuulostaa kestämättömältä. Toivon, että siihen löytyy järkevä ratkaisu.
En halua viisastella, mutta onko kukaan miettinyt, miksi meillä on niin paljon lapsia, joilla on ADHD/ADD tai jokin autismin kirjon muoto? Jos syy tähän ei ole kasvuolosuhteissa, saattaisin itse epäillä rokotteita tai jotakin muuta vaikuttavaa tekijää. En usko, että ihmisten geenit ovat "huonontuneet" näin nopeasti, jos ajatellaan, että 20 vuotta sitten kyseiset häiriöt olivat harvinaisempi ilmiö. On kysymys myös siitä, että sairauksia tunnistetaan paremmin, mutta oikeasti on tapahtunut myös jotain muuta, kun niin monella lapsella on nykyään jokin häiriö.
Ihmettelen vain, miksi tähän tuli jo ensimmäinen alapeukku. En kritisoi sairastuneita lapsia, sillä sairaudet vaikeuttaa heidän elämää ja samalla myös vanhempien elämää. Haluan ihan vilpittömästi miettiä, mistä johtuu, että näitä tilanteita on yhä enemmän. Ja etsiä syitä muualta, kuin vanhempien syyllistämisestä.
On tapahtunut semmoinen asia, kuin tietämyksen lisääntyminen. ADHD-tapauksia on ollut kautta aikojen, agraaliyhteiskunnan aikaan ADHD:sta ei ole ollut mitään haittaa, vaan päinvastoin ennemminkin. Työ on ollut fyysistä joka on auttanut keskittymään kun on jatkuvasti tehty hommia liikkeessä. Muutenkin on ollut aivan erilainen elämänrytmi johon on Suomessa vaikuttanut mm. pitkät talvet ja pimeys.
Sota-aika taas on ollut noh..sota aikaa, silloin on yksi sun toinenkin toistanut kaavaa "viina, kirves ja perhe", eikä adhd:t ole välttämättä siitä porukasta kamalasti hypänneet esiin.
Sitten yhteiskunta muuttui koulussa istumiseksi ja toimistotyöksi ja ihmisen piti pystyä istumaan paikoillaan ja keskittymään tuntikausia tylsiin opetustuokioihin ja siitä siirtyä töihin jälleen istumaan paikoilleen ja keskittymään. Nykyaikainen meno paikoillaan olemisineen on suhteellisen tuore asia ihmiskunnan historiassa ja hyvin hyvin luonnotonta myös ja siksi nyt vasta tällaiset lievät neurologiset ongelmat on alkaneet olemaan ongelmia.
Syynä ei siis ole rokotukset eikä tv, vaan yhteiskuntarakenteen ja sitä myötä vaatimusten muuttuminen.
Vierailija kirjoitti:
Olen pahoillani aloittajan tilanteesta, sillä se kuulostaa kestämättömältä. Toivon, että siihen löytyy järkevä ratkaisu.
En halua viisastella, mutta onko kukaan miettinyt, miksi meillä on niin paljon lapsia, joilla on ADHD/ADD tai jokin autismin kirjon muoto? Jos syy tähän ei ole kasvuolosuhteissa, saattaisin itse epäillä rokotteita tai jotakin muuta vaikuttavaa tekijää. En usko, että ihmisten geenit ovat "huonontuneet" näin nopeasti, jos ajatellaan, että 20 vuotta sitten kyseiset häiriöt olivat harvinaisempi ilmiö. On kysymys myös siitä, että sairauksia tunnistetaan paremmin, mutta oikeasti on tapahtunut myös jotain muuta, kun niin monella lapsella on nykyään jokin häiriö.
Esimerkiksi DSM-IV tautiluokituksen työryhmän puheenjohtaja Sallan Frances on sanonut aivan suoraan julkisesti, toistuvasti , että ADHDn lisääntyminen johtuu lähinnä mm. medikalisaatiota ja diagnostiset kriteerien epämääräisyydestä:
”DSM-IV:n kenttäkokeiden perusteella ennakoimme, että Aspergerin oireyhtymän lisäys aiheuttaisi autismidiagnoosien kolminkertaistumisen. Olin järkyttynyt, kun diagnoosit 40-kertaistuivat verrattuna aikaan ennen DSM-IV:n julkaisua. Tämä johtui paitsi löysistä kriteereistä, myös huolimattomista arvioinneista ja siitä, että lapset tarvitsivat diagnoosin saadakseen erityispalveluita kouluissa”, Frances sanoo.
Samanlainen kriteerien muutos johti sairaustapausten nopeaan lisääntymiseen myös ADHD:n ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön kohdalla.”
http://www.too-much-medicine.com/sairas-levoton-vai-surullinen-allen-fr…
Tietenkin täällä höpisevät lähiömammat tietävät, toisin kuin Allan Frances, että tämä neurologinen amfetamiinin puutoksesta johtuva häiriö ei voi johtua siitä, miten kulttuurissa normitetaan lapsuutta ja lapsellisuutta ja että tuota normittamista voidaan jopa hyödyntää taloudellisten ja yhteiskunnallisten intressien edistämiseksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen pahoillani aloittajan tilanteesta, sillä se kuulostaa kestämättömältä. Toivon, että siihen löytyy järkevä ratkaisu.
En halua viisastella, mutta onko kukaan miettinyt, miksi meillä on niin paljon lapsia, joilla on ADHD/ADD tai jokin autismin kirjon muoto? Jos syy tähän ei ole kasvuolosuhteissa, saattaisin itse epäillä rokotteita tai jotakin muuta vaikuttavaa tekijää. En usko, että ihmisten geenit ovat "huonontuneet" näin nopeasti, jos ajatellaan, että 20 vuotta sitten kyseiset häiriöt olivat harvinaisempi ilmiö. On kysymys myös siitä, että sairauksia tunnistetaan paremmin, mutta oikeasti on tapahtunut myös jotain muuta, kun niin monella lapsella on nykyään jokin häiriö.
Esimerkiksi DSM-IV tautiluokituksen työryhmän puheenjohtaja Sallan Frances on sanonut aivan suoraan julkisesti, toistuvasti , että ADHDn lisääntyminen johtuu lähinnä mm. medikalisaatiota ja diagnostiset kriteerien epämääräisyydestä:
”DSM-IV:n kenttäkokeiden perusteella ennakoimme, että Aspergerin oireyhtymän lisäys aiheuttaisi autismidiagnoosien kolminkertaistumisen. Olin järkyttynyt, kun diagnoosit 40-kertaistuivat verrattuna aikaan ennen DSM-IV:n julkaisua. Tämä johtui paitsi löysistä kriteereistä, myös huolimattomista arvioinneista ja siitä, että lapset tarvitsivat diagnoosin saadakseen erityispalveluita kouluissa”, Frances sanoo.
Samanlainen kriteerien muutos johti sairaustapausten nopeaan lisääntymiseen myös ADHD:n ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön kohdalla.”
http://www.too-much-medicine.com/sairas-levoton-vai-surullinen-allen-fr…
Tietenkin täällä höpisevät lähiömammat tietävät, toisin kuin Allan Frances, että tämä neurologinen amfetamiinin puutoksesta johtuva häiriö ei voi johtua siitä, miten kulttuurissa normitetaan lapsuutta ja lapsellisuutta ja että tuota normittamista voidaan jopa hyödyntää taloudellisten ja yhteiskunnallisten intressien edistämiseksi.
Pointtisi? Toimenpide-ehdotuksesi? Pitäisikö kenties diagnoosikriteereitä korjata? Saman kirjoituksen lopusta:
”DSM-5 ilmestyi 2013, eikä uusien autismidiagnoosien määrä Yhdysvalloissa ole sen jälkeen enää merkittävästi kasvanut. ”
Vierailija kirjoitti:
Nytkin kirkuu yläkerrassa koska ei saanut sukkia jalkaan eikä hyvksynyt apua. Varmaan kohta taas ryömii sängyn alle ja nukahtaa sinne aikansa huudettuaan..
Ensimmäiset merkit näkyivät taaperoina jolloin sai hirvittäviä raivareita eikä huomion kääntäminen muualle (katsoppa tätä kirjaa) auttanut, käyttäytyi myös itsensä loukattuaan erikoisesti ja konttasi pöydän alle tms sen sijaan että olisi tullut syliin hakemaan lohtua. Aloitti perhepäivähoitajalla 3-vuotiaana ja tämä viisikymppinen, kymmeniä lapsia hoitanut nainen sanoi ettei ole koskaan nähnyt vastaavaa. Kun aloitti eskarin siellä huomattiin ettei keskity, eikä oikein ymmärrä tehtäviä. Suostumuksellamme pyörät pistettiin pyörimään ja oli käyttäytymisterapiassa minkä jälkeen seurasi useita tutkimuksia eri ´paikoissa. Puhuttiin kehitysvammaisuudesta ja tarkkaavaisuushäiriöstä, lopulta diagnoosi oli adhd.
Ei nuku VIELÄKÄÄN omassa sängyssä emmekä enää jaksa yrittää, lapsi on 9v, monta vuotta meidän pitää kiskoa takaisin sänkyynsä ja suunnilleen pitää paikallaan ettei nouse sieltä? Rutiini on aina ollut iltasatu, hali ja pusu, yövalo päälle ja hyvää yötä mutta kun rutiinista ei ole mitään apua ! Sama monta kirjaa luin tai monta laulua lauloin, hyppäsi sänkystään ja kipitti meidän sänkyymme. Siirsimme sängyn huoneeseemme ja nukkui siinä noin viikon, sitten alkoi taas kavuta väliimme. Kokeilimme tarrapalkintoa, ei toiminut. Koko keho on jumissa kun yön kyhjöttää sängyn reunalla ja saa kaupan päälle potkuja selkään!
Mie en jaksa...
Ap
Kuulostaa kyllä enemmän autismilta kuin pelkältä ADHDlta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen pahoillani aloittajan tilanteesta, sillä se kuulostaa kestämättömältä. Toivon, että siihen löytyy järkevä ratkaisu.
En halua viisastella, mutta onko kukaan miettinyt, miksi meillä on niin paljon lapsia, joilla on ADHD/ADD tai jokin autismin kirjon muoto? Jos syy tähän ei ole kasvuolosuhteissa, saattaisin itse epäillä rokotteita tai jotakin muuta vaikuttavaa tekijää. En usko, että ihmisten geenit ovat "huonontuneet" näin nopeasti, jos ajatellaan, että 20 vuotta sitten kyseiset häiriöt olivat harvinaisempi ilmiö. On kysymys myös siitä, että sairauksia tunnistetaan paremmin, mutta oikeasti on tapahtunut myös jotain muuta, kun niin monella lapsella on nykyään jokin häiriö.
Esimerkiksi DSM-IV tautiluokituksen työryhmän puheenjohtaja Sallan Frances on sanonut aivan suoraan julkisesti, toistuvasti , että ADHDn lisääntyminen johtuu lähinnä mm. medikalisaatiota ja diagnostiset kriteerien epämääräisyydestä:
”DSM-IV:n kenttäkokeiden perusteella ennakoimme, että Aspergerin oireyhtymän lisäys aiheuttaisi autismidiagnoosien kolminkertaistumisen. Olin järkyttynyt, kun diagnoosit 40-kertaistuivat verrattuna aikaan ennen DSM-IV:n julkaisua. Tämä johtui paitsi löysistä kriteereistä, myös huolimattomista arvioinneista ja siitä, että lapset tarvitsivat diagnoosin saadakseen erityispalveluita kouluissa”, Frances sanoo.
Samanlainen kriteerien muutos johti sairaustapausten nopeaan lisääntymiseen myös ADHD:n ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön kohdalla.”
http://www.too-much-medicine.com/sairas-levoton-vai-surullinen-allen-fr…
Tietenkin täällä höpisevät lähiömammat tietävät, toisin kuin Allan Frances, että tämä neurologinen amfetamiinin puutoksesta johtuva häiriö ei voi johtua siitä, miten kulttuurissa normitetaan lapsuutta ja lapsellisuutta ja että tuota normittamista voidaan jopa hyödyntää taloudellisten ja yhteiskunnallisten intressien edistämiseksi.
Pointtisi? Toimenpide-ehdotuksesi? Pitäisikö kenties diagnoosikriteereitä korjata? Saman kirjoituksen lopusta:
”DSM-5 ilmestyi 2013, eikä uusien autismidiagnoosien määrä Yhdysvalloissa ole sen jälkeen enää merkittävästi kasvanut. ”
Tuo todistaa suoraan sen, että jopa autismin kirjo on venyvä ja kulttuurisesti määritelty käsite. Ihmiset usein tykkäävät näistä tautologisista oireyhtymistä, ne ovat riittävän yksinkertaisia ja täten helposti omaksuttavia suhteessa monien ihmisten kognitiiviseen kapasiteettiin. Tuo kiukkupussisyndrooma oli kyllä näiltä epeleiltä hyvä idea, tuolla diagnoosilla aloittajankin lapsi olisi voinut ehkä jopa säästyä aivoja vaurioittavilta ja impulssikontrollila entisestään heikentävältä ylilääkitykseltä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen pahoillani aloittajan tilanteesta, sillä se kuulostaa kestämättömältä. Toivon, että siihen löytyy järkevä ratkaisu.
En halua viisastella, mutta onko kukaan miettinyt, miksi meillä on niin paljon lapsia, joilla on ADHD/ADD tai jokin autismin kirjon muoto? Jos syy tähän ei ole kasvuolosuhteissa, saattaisin itse epäillä rokotteita tai jotakin muuta vaikuttavaa tekijää. En usko, että ihmisten geenit ovat "huonontuneet" näin nopeasti, jos ajatellaan, että 20 vuotta sitten kyseiset häiriöt olivat harvinaisempi ilmiö. On kysymys myös siitä, että sairauksia tunnistetaan paremmin, mutta oikeasti on tapahtunut myös jotain muuta, kun niin monella lapsella on nykyään jokin häiriö.
Esimerkiksi DSM-IV tautiluokituksen työryhmän puheenjohtaja Sallan Frances on sanonut aivan suoraan julkisesti, toistuvasti , että ADHDn lisääntyminen johtuu lähinnä mm. medikalisaatiota ja diagnostiset kriteerien epämääräisyydestä:
”DSM-IV:n kenttäkokeiden perusteella ennakoimme, että Aspergerin oireyhtymän lisäys aiheuttaisi autismidiagnoosien kolminkertaistumisen. Olin järkyttynyt, kun diagnoosit 40-kertaistuivat verrattuna aikaan ennen DSM-IV:n julkaisua. Tämä johtui paitsi löysistä kriteereistä, myös huolimattomista arvioinneista ja siitä, että lapset tarvitsivat diagnoosin saadakseen erityispalveluita kouluissa”, Frances sanoo.
Samanlainen kriteerien muutos johti sairaustapausten nopeaan lisääntymiseen myös ADHD:n ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön kohdalla.”
http://www.too-much-medicine.com/sairas-levoton-vai-surullinen-allen-fr…
Tietenkin täällä höpisevät lähiömammat tietävät, toisin kuin Allan Frances, että tämä neurologinen amfetamiinin puutoksesta johtuva häiriö ei voi johtua siitä, miten kulttuurissa normitetaan lapsuutta ja lapsellisuutta ja että tuota normittamista voidaan jopa hyödyntää taloudellisten ja yhteiskunnallisten intressien edistämiseksi.
Pointtisi? Toimenpide-ehdotuksesi? Pitäisikö kenties diagnoosikriteereitä korjata? Saman kirjoituksen lopusta:
”DSM-5 ilmestyi 2013, eikä uusien autismidiagnoosien määrä Yhdysvalloissa ole sen jälkeen enää merkittävästi kasvanut. ”
Tuo todistaa suoraan sen, että jopa autismin kirjo on venyvä ja kulttuurisesti määritelty käsite. Ihmiset usein tykkäävät näistä tautologisista oireyhtymistä, ne ovat riittävän yksinkertaisia ja täten helposti omaksuttavia suhteessa monien ihmisten kognitiiviseen kapasiteettiin. Tuo kiukkupussisyndrooma oli kyllä näiltä epeleiltä hyvä idea, tuolla diagnoosilla aloittajankin lapsi olisi voinut ehkä jopa säästyä aivoja vaurioittavilta ja impulssikontrollila entisestään heikentävältä ylilääkitykseltä.
Mitä oikein yrität sanoa niinkuin ihan käytännössä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suora kysymys: miksi teette lapsia jos heti annatte ne sijoitukseen yhteiskunnan kontolle?
Ei ennenkään heti kun lapsi kiukutteli häntä sijoitukseen annettu. Joku on nyt vikana tässä hommassa kun pennut ovat häiriytyneitä ja vanhemmat heti omaa aikaa kaipaamassa ja lapsi toisten kontolle.
Kiukuttelu on eri asia kuin lapsi, joka huutaa ja raivoaa käytännössä kaiken hereilläoloaikansa, uhkailee puukolla tappavansa joko äidin tai itsensä, hajottaa paikkoja, on alipainoinen koska ei suostu syömään eikä nuku juurikaan. En muista milloin oma tyttäreni olisi viimeksi ollut tyytyväinen. Parivuotiaana alkoi raivoaminen ja syömättömyys, tappamisella uhkailu ja väkivalta vanhempia ja sisaruksia kohtaan joskus 9-vuotiaana. Kokeiltiin niin montaa lääkitystä etten enää jaksa muistaa niiden määrää, terapiassa tyttö kulki 3 vuotta, oli tukiperhettä, neurologisia tutkimuksia, fyysisiä tutkimuksia, aivot on kuvattu useamman kerran, kotikoulua, erityisluokkaa. Kokeiltiin taaperoiän ja teini-iän välissä armeijakuria, huomiotta jättämistä, kotiarestia, positiivista vahvistamista. Kokeiltiin kaikki mitä keksittiin. Silti meillä oli mielipuoli raivotar ja 2 tavallista lasta.
Kun tyttö täytti 12 uhkasin ensimmäisen kerran laitoksella, koska en enää yksinkertaisesti jaksanut. Sen jälkeen en enää reagoinut käytännössä mitenkään tytön tekemisiin, lasuja sateli joka suunnalta ja en voinut kuin todeta, että aha viekää pois vain. Oli vain niin turta olo, ei jaksanut enää reagoida.
13-vuotiaana kun tyttö mursi tahallaan pikkusiskonsa ranteen me nostettiin kädet pystyyn ja tyttö sai lähteä kotoa. On nyt 17 ja pidätetty jo kerran. Todettiin miehen kanssa, että meidän apu loppui siihen ja ilmoitettiin, että kotiin ei oo jatkossa mitään asiaa, rahaa tai muuta apua ei tipu ja ollaan äärettömän pettyneitä häneen, ei hänen käytökseensä vaan häneen ihmisenä ja sanoudutaan irti kaikesta häneen liittyvästä heti kun hän täyttää 18.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suora kysymys: miksi teette lapsia jos heti annatte ne sijoitukseen yhteiskunnan kontolle?
Ei ennenkään heti kun lapsi kiukutteli häntä sijoitukseen annettu. Joku on nyt vikana tässä hommassa kun pennut ovat häiriytyneitä ja vanhemmat heti omaa aikaa kaipaamassa ja lapsi toisten kontolle.
Kiukuttelu on eri asia kuin lapsi, joka huutaa ja raivoaa käytännössä kaiken hereilläoloaikansa, uhkailee puukolla tappavansa joko äidin tai itsensä, hajottaa paikkoja, on alipainoinen koska ei suostu syömään eikä nuku juurikaan. En muista milloin oma tyttäreni olisi viimeksi ollut tyytyväinen. Parivuotiaana alkoi raivoaminen ja syömättömyys, tappamisella uhkailu ja väkivalta vanhempia ja sisaruksia kohtaan joskus 9-vuotiaana. Kokeiltiin niin montaa lääkitystä etten enää jaksa muistaa niiden määrää, terapiassa tyttö kulki 3 vuotta, oli tukiperhettä, neurologisia tutkimuksia, fyysisiä tutkimuksia, aivot on kuvattu useamman kerran, kotikoulua, erityisluokkaa. Kokeiltiin taaperoiän ja teini-iän välissä armeijakuria, huomiotta jättämistä, kotiarestia, positiivista vahvistamista. Kokeiltiin kaikki mitä keksittiin. Silti meillä oli mielipuoli raivotar ja 2 tavallista lasta.
Kun tyttö täytti 12 uhkasin ensimmäisen kerran laitoksella, koska en enää yksinkertaisesti jaksanut. Sen jälkeen en enää reagoinut käytännössä mitenkään tytön tekemisiin, lasuja sateli joka suunnalta ja en voinut kuin todeta, että aha viekää pois vain. Oli vain niin turta olo, ei jaksanut enää reagoida.
13-vuotiaana kun tyttö mursi tahallaan pikkusiskonsa ranteen me nostettiin kädet pystyyn ja tyttö sai lähteä kotoa. On nyt 17 ja pidätetty jo kerran. Todettiin miehen kanssa, että meidän apu loppui siihen ja ilmoitettiin, että kotiin ei oo jatkossa mitään asiaa, rahaa tai muuta apua ei tipu ja ollaan äärettömän pettyneitä häneen, ei hänen käytökseensä vaan häneen ihmisenä ja sanoudutaan irti kaikesta häneen liittyvästä heti kun hän täyttää 18.
Varmasti viisas valinta. Hoitakoon systeemi nyt hänet kuntoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Erityiskoulusta saa tukea ja apua!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin pahasti sairas lapsi, ettei riitä vanhemmuus, vaan pitää olla psykiatrian ammattilainen.
Kyllähän näitä vilperttejä on ollut aina. Toiset ovat pärjänneet joten kuten, jos ovat pystyneet työtä tekemään, osa on sitten suljettu erinäisiin laitoksiin, koulukoteihin ja mielisairaaloihin. Osan "susi vei" jo varhaisella iällä. Kaikista ei tule valitettavasti yhteiskuntakelpoisia, vaikka mitä tehtäisiin.
Mun poika on autismin kirjolla, lievä asperger, jos käytän vanhentunutta termiä. Syytä ei pysty sanomaan kukaan. Poika kärsi kyllä synnytyksessä jonkin asteisesta hapenpuutteesta, en tiedä onko sillä ollut vaikutusta. Autismista kyllä puhutaan synnynnäisenä ominaisuutena, tiedä sitten... Tunnen muitakin vaikean synnytyksen kokeneita erityislapsia, mutta otos on niin pieni, ettei siitä voi tehdä päätelmiä. Olis kyllä kiva tietää, onko näillä asioilla yhteyttä missä määrin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olin itse aika villi ja välillä huonona päivänä aika raivokaskin lapsi, mutta yksin ollessani vastuullinen ja viihdyin hyvin. Mietin, että voisitko käydä vaikka jossain harrastuksissa tai asioilla lapsesi jäädessä kotiin muutamaksi tunniksi. Saisit taukoa ja lapsi vastuuta, joka voi ehkä parantaa käytöstä. Minä juuri 9 vuotiaana aloin viettämään iltapäiviä kotona yksin, kun iltapäiväkerhoon ei enää päässyt ja vanhemmat kävivät töissä.
Vanhempien sänkyyn muistan myös kiivenneeni aika pitkään, mikä minulla johtui siitä, että jostain syystä nukkumaan mennessä tuli aina kauhea kuoleman pelko (vaikka elämäni oli todella turvallista ja vakaata). En kehdannut jotenkin sanoa sitä ääneen, mutta se vaivasi todella paljon :-/
En tiedä mitään lasten kasvatuksesta, mutta näin nuorena aikuisena muistan vielä melko hyvin miltä tuntui olla lapsi, niin omasta näkökulmastani vain pohdin.
Mulla on asperger ja ihan sama juttu oli! En saanut sanottua tätä edes sairaalassa lääkäreille, että pelkään kuolemaa ja siksi kömmin äidin ja isän viereen vielä teininä. Mulla ei edes ollut mitään syytä pelätä, elin aivan ihanan lapsuuden mutta yöt olivat hirveitä, lisäksi kärsin yhä ääni- ja valoyliherkkyydestä. Koulussa toki kiusattiin koska mulla oli tyypilliset as-piirteet eli sosiaalinen ja motorinen kömpelyys. Olin myös hyvin oikeudenmukainen enkä sietänyt kun meidän kivaa luokanopea kiusattiin (toisaalta mikä v-tun as-kriteeri tuo on, itsestään selvä asia :D )
Sairastuin myöhemmin paniikkihäiriöön mikä on as-ihmisille yleistä. Nykyään pystyn lääkityksen avulla nukkumaan ja pysyn työkykyisenä. Plussana vielä että hanskaan myös sosiaaliset tilanteet paremmin, tiedä johtuuko lääkkeestä vai kasvamisesta...
Järkyttävää, miten näin sairailla lapsilla ei ole mitään kunnollista hoitoa ja hoitopaikkaa, vaan viimeisenä keinona, kun vanhemmat ei enää pärjää, on lastensuojelu ja sijoitus. Tosi kummallista, että sairas lapsi päätyy sairaanhoidon sijasta sosiaalipalveluiden piiriin.
Pelottavia tarinoita täällä! Voimia kaikille kovia kokeneille ja kokeville! Hakekaa ajoissa ja paljon apua!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suora kysymys: miksi teette lapsia jos heti annatte ne sijoitukseen yhteiskunnan kontolle?
Ei ennenkään heti kun lapsi kiukutteli häntä sijoitukseen annettu. Joku on nyt vikana tässä hommassa kun pennut ovat häiriytyneitä ja vanhemmat heti omaa aikaa kaipaamassa ja lapsi toisten kontolle.
Kiukuttelu on eri asia kuin lapsi, joka huutaa ja raivoaa käytännössä kaiken hereilläoloaikansa, uhkailee puukolla tappavansa joko äidin tai itsensä, hajottaa paikkoja, on alipainoinen koska ei suostu syömään eikä nuku juurikaan. En muista milloin oma tyttäreni olisi viimeksi ollut tyytyväinen. Parivuotiaana alkoi raivoaminen ja syömättömyys, tappamisella uhkailu ja väkivalta vanhempia ja sisaruksia kohtaan joskus 9-vuotiaana. Kokeiltiin niin montaa lääkitystä etten enää jaksa muistaa niiden määrää, terapiassa tyttö kulki 3 vuotta, oli tukiperhettä, neurologisia tutkimuksia, fyysisiä tutkimuksia, aivot on kuvattu useamman kerran, kotikoulua, erityisluokkaa. Kokeiltiin taaperoiän ja teini-iän välissä armeijakuria, huomiotta jättämistä, kotiarestia, positiivista vahvistamista. Kokeiltiin kaikki mitä keksittiin. Silti meillä oli mielipuoli raivotar ja 2 tavallista lasta.
Kun tyttö täytti 12 uhkasin ensimmäisen kerran laitoksella, koska en enää yksinkertaisesti jaksanut. Sen jälkeen en enää reagoinut käytännössä mitenkään tytön tekemisiin, lasuja sateli joka suunnalta ja en voinut kuin todeta, että aha viekää pois vain. Oli vain niin turta olo, ei jaksanut enää reagoida.
13-vuotiaana kun tyttö mursi tahallaan pikkusiskonsa ranteen me nostettiin kädet pystyyn ja tyttö sai lähteä kotoa. On nyt 17 ja pidätetty jo kerran. Todettiin miehen kanssa, että meidän apu loppui siihen ja ilmoitettiin, että kotiin ei oo jatkossa mitään asiaa, rahaa tai muuta apua ei tipu ja ollaan äärettömän pettyneitä häneen, ei hänen käytökseensä vaan häneen ihmisenä ja sanoudutaan irti kaikesta häneen liittyvästä heti kun hän täyttää 18.
Sydäntä särkee lukea, miten yksin teidät on jätetty. Ja valitettavasti työssäni näen tuon saman kaavan toistuvan uudestaan ja uudestaan eri lasten kohdalla.
Luulen että nykyaikana on ongelmana tämä pakkomielle integraatiosta ja siitä ettei ketään saisi leimata erilaiseksi ja apua tarvitsevaksi, siitä on tullut osalle lapsista ja perheistä pimeä kuilu josta ei ulospääsyä ole. Mikä potentiaali heitettynä kankkulankaivoon näiden lasten mukana, kun eivät saa sitä apua minkä tarvitsevat.
T: Lastenhoitaja.
Vierailija kirjoitti:
Järkyttävää, miten näin sairailla lapsilla ei ole mitään kunnollista hoitoa ja hoitopaikkaa, vaan viimeisenä keinona, kun vanhemmat ei enää pärjää, on lastensuojelu ja sijoitus. Tosi kummallista, että sairas lapsi päätyy sairaanhoidon sijasta sosiaalipalveluiden piiriin.
Nyt puhut asiaa ja miksi näin on: Raha ratkaisee.
Vierailija kirjoitti:
Sitten yhteiskunta muuttui koulussa istumiseksi ja toimistotyöksi ja ihmisen piti pystyä istumaan paikoillaan ja keskittymään tuntikausia tylsiin opetustuokioihin ja siitä siirtyä töihin jälleen istumaan paikoilleen ja keskittymään. Nykyaikainen meno paikoillaan olemisineen on suhteellisen tuore asia ihmiskunnan historiassa ja hyvin hyvin luonnotonta myös ja siksi nyt vasta tällaiset lievät neurologiset ongelmat on alkaneet olemaan ongelmia.
Syynä ei siis ole rokotukset eikä tv, vaan yhteiskuntarakenteen ja sitä myötä vaatimusten muuttuminen.
Olen ollut peruskoulun opettajana vuodesta 1985 ja ehkä viimeisen seitsemän vuoden aikana on alkanut esiintyä yhä enemmän autismin kirjon oppilaita ja keskittymishäiriöisiä. Toki tähän vaikuttaa myös inkluusio-aate, eli se, että perusopetusryhmään sijoitetaan lapsia/nuoria, jotka eivät pysty omaa toimintaansa juurikaan ohjaamaankeskittymishäiriöiden takia, ja normaalin kokoisessa ryhmässä heidän on liki mahdotonta keskittyä. Pienryhmä olisi heille parempi, mutta jonkun vinksahtaneen tasa-arvoajattelun takia he sinnittelevät isoissa ryhmissä, ainakin seiskaluokan jouluun ellei kasiluokan syksyyn saakka.
Ei adhd:lla ole ennenkään mitään helppoa ollut eikä heistä ole mitään enkeleitä saanut. Ei ole ollut käytökselle mitään järjellistä selitystä kuten nykyään on diagnoosi.
Monta sukupolvea adhd-tapauksia, vasta minulla diagnoosi. Aiemmat adhd:t kaikki alkoholisteja, iso osa työttömiä jotka hitaasti tappoivat itsensä viinaan.
Itse olen saanut edes jonkinverran apua, vanhemmat silti helisemässä ja virheitä tekivät urakalla, kuitenkin olen työssä, omistusasunto ja koen olevani onnellinen, enkä ole viinaan enkä huumeisiin menevä.
Heittäisin romukoppaan tuollaisen "ennen lapset totteli"-ihannoinkin koska a) se ei edes pidä paikkaansa kuten omasta suvustani lukuisia tarinoita tiedän ja b) se ei välttämättä tee lapsesta elämässä pärjäävää itseään kunnioittavaa ihmistä.
Otan osaa ap:n väsymykseen, uskon että varmasti on raskasta, ei tuohon auta kuin avun pyytäminen ulkopuolisilta, ei auta mitään että äiti on tuossa pisteessä, että huutaa lapselle asioita joita sitten katuu myöhemmin. Jos voisit saada vaikka jonkin tukiperheen tms. joka voisi välillä ottaa lasta luokseen niin saisit lepuuttaa hermojasi. Yritä muistaa ettei lapsi ole ilkeyttään hankala, vaan ei voi itselleen mitään, ainakaan ilman säntillistä harjoittelua.