Lue keskustelun säännöt.
Tuo adhd-lapsi tappaa minut. Tuhoaa henkisen ja fyysisen terveyteni . Terapia on ja lääkkeet, mikään ei auta
02.07.2019 |
Jatkuvaa rääkymistä, jankkaamista ja riehumista. Mitään ei voi tehdä nätisti. Perseilee aamusta iltaan kunnes karjun kurkku suorana tai itken silmiä päästäni. Mies hokee aina "muista olevasi aikuinen " mikä tekee olostani entistä paskemman. Itken aamusta iltaan, ruoka ei maistu , heräilen öisin musiikkiin joka loppuu heti kun avaan silmät. Masennuslääkkeistä ei ole mitään hyötyä, olen vain lihonut. Yhä useammin mietin että menisin makaamaan junaradalle ja sulkisin silmät, sen jälkeen ei olisi huolta mistään. Vain hiljaisuutta ja pimeyttä, mikä olisi ihanaa. Mies saisi kasvattaa lapsen kun kerran osaa sen paremmin.
Kaikista pahinta on, että tein mitä ei ikinä saisi tehdä . Huusin lapselleni tämän tuhonneen elämäni ja olevan ärsyttävä kakara. Niitä sanoja en saa takaisin. Pelkään että meitä on kohta tässä kaksi rikkonaista: minä ja tyttö ;(
Kommentit (302)
Mua ahdistaa että joku päivä aloittajan hirviökakara kulkee kaduilla vapaana. Siitä ei seuraa mitään hyvää. Ehkä vaikeimmat tapaukset pitäisi edelleen sulkea suoraan laitokseen... Muiden ihmisten turvallisuuden takia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mua ahdistaa että joku päivä aloittajan hirviökakara kulkee kaduilla vapaana. Siitä ei seuraa mitään hyvää. Ehkä vaikeimmat tapaukset pitäisi edelleen sulkea suoraan laitokseen... Muiden ihmisten turvallisuuden takia.
Aikuisena adhd oireet yleensä rauhoittuu. 2-3% on adhd oireita aikuisenakin.
Ota selvää ennen kuin auot päätäsi.
Jaa tästä(kin) tuli nyt trollien kokoontumisajot. Kyl netti on kiva. Vähän kuin silta eteläpohjalaisille: tasaanen tapella, eikä kastu jalat.
Edelleenkin, esim. adhd-diagnoosina on varsin uusi, ihan varmasti on 100% noussut adhd-tapaukset sen jälkeen, kun koko termi keksittiin. Ei siitä kauaa ole, kun vastaava diagnoosi oli MBD.
Vierailija kirjoitti:
Mitä siellä lastensuojelussa, sijoituksessa, sitten tehdään? Siellä joku laittaa ne rajat, eikä kuuntele mussutusta.
Sinne joutuminen ”annan sen sijoitukseen kun en pärjää sen kanssa” on merkki, että kasvatusote on ollut liian löperö, ja lapselle ei ole uskallettu laittaa rajoja.
Luuletko, että ne lapset siellä parantuvat? Samat ongelmat sielläkin ovat, kuin kodissa. Monia pienemmistä yritetään sijoittaa perheisiin, mutta se ei toimi sen kummemmin kuin bio-perheessäkään. Ja lapsi pettyy, kun sijaisperhekin jättää. Laitoksessa on enemmän aikuisia paikalla, kuin perheessä, jossa huonossa lykyssä toinen vanhempi on häipynyt, kun ei jaksa lasta. Perheessä se lapsi uhkaa toisten lasten turvallisuutta, ja vanhemman mielenterveyttä (jolloin joutuu huostaanottamaan kaikki lapset). Yhteen lapseen kohdistettu huostaanotto voi siis pelastaa useamman lapsuuden ja vanhemmuuden.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen pahoillani aloittajan tilanteesta, sillä se kuulostaa kestämättömältä. Toivon, että siihen löytyy järkevä ratkaisu.
En halua viisastella, mutta onko kukaan miettinyt, miksi meillä on niin paljon lapsia, joilla on ADHD/ADD tai jokin autismin kirjon muoto? Jos syy tähän ei ole kasvuolosuhteissa, saattaisin itse epäillä rokotteita tai jotakin muuta vaikuttavaa tekijää. En usko, että ihmisten geenit ovat "huonontuneet" näin nopeasti, jos ajatellaan, että 20 vuotta sitten kyseiset häiriöt olivat harvinaisempi ilmiö. On kysymys myös siitä, että sairauksia tunnistetaan paremmin, mutta oikeasti on tapahtunut myös jotain muuta, kun niin monella lapsella on nykyään jokin häiriö.
Esimerkiksi DSM-IV tautiluokituksen työryhmän puheenjohtaja Sallan Frances on sanonut aivan suoraan julkisesti, toistuvasti , että ADHDn lisääntyminen johtuu lähinnä mm. medikalisaatiota ja diagnostiset kriteerien epämääräisyydestä:
”DSM-IV:n kenttäkokeiden perusteella ennakoimme, että Aspergerin oireyhtymän lisäys aiheuttaisi autismidiagnoosien kolminkertaistumisen. Olin järkyttynyt, kun diagnoosit 40-kertaistuivat verrattuna aikaan ennen DSM-IV:n julkaisua. Tämä johtui paitsi löysistä kriteereistä, myös huolimattomista arvioinneista ja siitä, että lapset tarvitsivat diagnoosin saadakseen erityispalveluita kouluissa”, Frances sanoo.
Samanlainen kriteerien muutos johti sairaustapausten nopeaan lisääntymiseen myös ADHD:n ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön kohdalla.”
http://www.too-much-medicine.com/sairas-levoton-vai-surullinen-allen-fr…
Tietenkin täällä höpisevät lähiömammat tietävät, toisin kuin Allan Frances, että tämä neurologinen amfetamiinin puutoksesta johtuva häiriö ei voi johtua siitä, miten kulttuurissa normitetaan lapsuutta ja lapsellisuutta ja että tuota normittamista voidaan jopa hyödyntää taloudellisten ja yhteiskunnallisten intressien edistämiseksi.
Niinpä. Psykiatrian emeritusprofessori Thomas Szasz on todennut, ettei adhd ole sairaus.
Ote yhdestä hänen videostaan:
"Kun kouluviranomaiset kertovat äidille, että hänen poikansa on sairas ja tarvitsee lääkitystä, miten ihmeessä hän voisi tietää, että se on kertakaikkinen valhe. Kuinka hän voisi ymmärtää, ettei se, mitä asiantuntijat nyt kutsuvat “keskittymis- ja yliaktiivisuushäiriöksi” tai “tarkkaavuus- ja ylivilkkaushäiriöksi” (ADHD), ole mikään sairaus. Sellainen äiti ei ole psykiatrian historian asiantuntija. Hän ei tiedä, että psykiatrit ovat, satojen vuosien ajan, käyttäneet diagnostisia termejä, niin sanottuja diagnostisia termejä, ihmisten leimaamiseen ja kontrolloimiseen.
Myöskään keskittymis- ja yliaktiivisuushäiriö ei ole sairaus. Mikään käyttäytyminen tai huono käyttäytyminen ei ole sairaus eikä voi olla sairaus. Tällainen ei ole sairautta. Niinpä ei ole väliä sillä, kuinka lapsi käyttäytyy. Siinä ei ole mitään tutkittavaa. Jos hän on sairas, silloin sitä varten täytyy olla objektiivinen tiede, niin että siitä voidaan tehdä diagnoosi lääkäreiden ja objektiivisten tutkimusten avulla. Sen vuoksi vastaanotolle mentyäsi lääkärit ottavat paljon verinäytteitä ja röntgenkuvia. He eivät halua saada tietää, kuinka käyttäydyt.
Kun menin lääketieteelliseen tiedekuntaan 60 vuotta sitten, silloin oli olemassa vain kourallinen psyykkisiä sairauksia. Muistaakseni niitä oli vain kuusi tai seitsemän. Nyt niitä on yli 300. Ja uusia “keksitään” joka päivä.
Lapsen luokitteleminen psyykkisesti sairaaksi on leimaamista, ei diagnoosi. Psyykenlääkkeen antaminen lapselle on myrkyttämistä, ei hoitoa. Olen kauan väittänyt, että lastenpsykiatri on kaikkein vaarallisin vihollinen lapsille ja myös vanhemmille ja kaikille meille, jotka välitämme kaikkein kallisarvoisimmista ja haavoittuvimmista asioista elämässä, ja ne kaksi asiaa ovat lapset ja vapaus.
Nyt kysyn jälleen, kuinka vanhemmat voivat suojella lapsiaan terapeuttiselta valtiolta, siis hallituksen ja psykiatrian liitolta. Pohjimmiltaan, viime kädessä, luulen heidän voivan tehdä niin vain vapautumalla vääristä kuvitelmista, pääsemällä eroon ajatuksesta, että se, mikä vaivaa onnetonta ja huonosti käyttäytyvää lasta – ja sellaisia lapsia on tietenkin paljon, itse asiassa kaikki lapset joskus – että sellaisella lapsella on psyykkinen sairaus ja että niin sanottu hoito voi auttaa häntä. Asia ei ole ollenkaan näin.
Sairaudet ovat ihmisruumiin toimintahäiriöitä, sydämen, maksan, munuaisten, aivojen jne. toimintahäiriöitä. Lavantauti (typhoid fever, “lavantautikuume”) on sairaus. Kaikki te tiedätte sen, ette epäile sitä. Kevätväsymys (spring fever, “kevätkuume”; Szaszin sanaleikki englannin kielen fever-sanalla eli “kuume”-sanalla) – (yleisön naurua) täytyy vain osata englantia – kevätväsymys ei ole sairaus. Miksei ole? Koska me kaikki tiedämme, että se on kielikuva, metafora, pienimuotoinen runo. Niin ovat myös kaikki psyykkiset sairaudet. Psyykkinen sairaus on metafora."
Ei tosiaan vaadi kovinkaan suurta älyllistä ponnistusta ymmärtää, että jos jokin lasten käytöksestä pääteltävän vaikean neurologisen kehityshäiriön ilmaantuvuus nousee lyhyessä ajassa jopa 100%, niin kyseessä on jokin sellainen poikkeama ihmisen elinympäristössä, että se ei voi jäädä keneltäkään huomaamatta TAI sitten kyseessä on sosiaalinen konstruktio, joka antaa kätevän välineen lasten kasvattajille tulkita ja kontrolloida vaikeasti käyttäytyviä lapsia. Tuollaiset käsitteelliset välineet vetoavat laiskoihin, avuttomiin, ylityöllistettyihin, stressaantuneisiin vanhempiin ja kasvatusalan ammattilaisiin, sekä myös sellaisiin ihmisiin, jotka itse aiheuttavat lastensa ongelmat kaltoinkohtelemalla heitä. On vähän ikävää, että tuota käytöstä pitää hallita mm. katuhuumeita kuten amfetamiinia ja kokaiinia muistuttavilla "lääkkeillä", joiden tiedetään eläintutkimusten mukaan vaurioittavan aivoja ja sotkevat lasten alunperin aivan normaalia aivotoimintaa ja jotka pitkän aikavälin tutkimusten mukaan pahentavat lasten käytösongelmia, vaikka saattavatkin lyhyellä aikavälillä, valikoituneella otannalla lääkeyhtiöiden rahoittamissa kokeissa näyttää pintapuolisesti vähentävän "oireita" eli häiritsevää käytöstä. Jo itsessään ADHD diagnoosina voi olla omiaan pahentamaan oletettavaa vuorovaikutushäiriötä kasvattajien ja lapsen välillä, koska se siirtää huomion lapsen olemattomiin geneettisin ja neurologisiin ongelmiin, eikä auta sen enempää lasta kuin vanhempaakaan hahmottamaan varsinaista ongelmaa ja etsimään sille ratkaisua.
Adhd aikuinen täällä hei. Minulla tämä diagnosoitiin vasta vanhempana, koska 90-luvun alussa ei tiedetty aiheesta tarpeeksi. Minä käytän välillä lääkkeitä, että saan jotain aikaiseksi. Muutoin pyrin elämään ilman. Olen myös kokeillut erilaisia ruokavalioita ja näillä ei ainakaan itselleni ole ollut vaikutusta. Voisihan sitä vielä yrittää vältellä lisäaineita, mutta se on osoittautunut haasteelliseksi.
Miten minulla adhd sitten oireilee? Minun on aina ollut vaikea istua paikallani. Sitä on vaikea selittää normi ihmiselle. Miten se voi muka olla vaikeaa? Se on vähän samanlainen tunne kun sinua kutittaisi ja sinun on pakko raapia. Luennoilla ja palavereissa minun on pakko näprätä jotain (esim. kynää, hiussolkea tms.), että pystyn istumaan. Muuten heiluu kädet ja jalat ja se häiritsee muita.
Ajatukset vaeltaa ja minun on vaikea keskittyä. Saatan katsella dokumenttia jostain mielenkiintoisesta aiheesta, kun mieleen yhtäkkiä tulee ajatus, että jääkaapissa on mansikoita ja alan ajatella niitä. Dokkarista menee monta minuuttia ohi, kun mä ajattelen niitä hemmetin mansikoita ja niistä ajatus on sitten kulkeutunut jonnekin ihan muualle. Välillä olen kuin jossain unessa josta välillä havahdun taas oikeaan maailmaan.
Koti on välillä täysi kaaos. Mä esimerkiksi päätän aloittaa imuroinnin. Otan imurin esiin ja keräilen lattialta jotain tavaroita. Lähden viemään jotain tavaraa paikalleen ja sitten alankin järjestämään sitä laatikkoa johon tavaran olen laittanut. Imuri jaa lattialle ja muistan sen vasta myöhemmin. Tätäkin normi ihmisen on vaikea käsittää, että miten se imurointi muka unohtuu. En ymmärrä itsekään. Mun aivot vaan toimii eri tavalla kun muiden.
Aloittajan kuvailemat raivokohtaukset olivat lapsuudessa tuttuja. Koin negatiiviset tunteet hirveän voimakkaasti. Tunnetta varmaan voimisti negatiiviset käsitykset itsestä. Koin epäonnistumiset todella raskaasti, enkä osannut hillitä raivoani ja tiennyt mihin sitä purkaa. Minua itseänikin hävetti raivokohtaukseni. Nyt vanhempana osaan jo hillitä negatiiviset tunteeni ja tiedän miten ne purkaa. Lapsilla ei siihen ole vielä keinoja.
Lääkkeet aiheuttavat sivuvaikutuksia ja siksi käytän niitä vain kun oikeasti tarvitsen niitä. Eli silloin kun pitää aidosti pystyä keskittymään johonkin tehtävään. Kyllä sen eron lääkkeen ottaessa huomaa selvästi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen pahoillani aloittajan tilanteesta, sillä se kuulostaa kestämättömältä. Toivon, että siihen löytyy järkevä ratkaisu.
En halua viisastella, mutta onko kukaan miettinyt, miksi meillä on niin paljon lapsia, joilla on ADHD/ADD tai jokin autismin kirjon muoto? Jos syy tähän ei ole kasvuolosuhteissa, saattaisin itse epäillä rokotteita tai jotakin muuta vaikuttavaa tekijää. En usko, että ihmisten geenit ovat "huonontuneet" näin nopeasti, jos ajatellaan, että 20 vuotta sitten kyseiset häiriöt olivat harvinaisempi ilmiö. On kysymys myös siitä, että sairauksia tunnistetaan paremmin, mutta oikeasti on tapahtunut myös jotain muuta, kun niin monella lapsella on nykyään jokin häiriö.
Esimerkiksi DSM-IV tautiluokituksen työryhmän puheenjohtaja Sallan Frances on sanonut aivan suoraan julkisesti, toistuvasti , että ADHDn lisääntyminen johtuu lähinnä mm. medikalisaatiota ja diagnostiset kriteerien epämääräisyydestä:
”DSM-IV:n kenttäkokeiden perusteella ennakoimme, että Aspergerin oireyhtymän lisäys aiheuttaisi autismidiagnoosien kolminkertaistumisen. Olin järkyttynyt, kun diagnoosit 40-kertaistuivat verrattuna aikaan ennen DSM-IV:n julkaisua. Tämä johtui paitsi löysistä kriteereistä, myös huolimattomista arvioinneista ja siitä, että lapset tarvitsivat diagnoosin saadakseen erityispalveluita kouluissa”, Frances sanoo.
Samanlainen kriteerien muutos johti sairaustapausten nopeaan lisääntymiseen myös ADHD:n ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön kohdalla.”
http://www.too-much-medicine.com/sairas-levoton-vai-surullinen-allen-fr…
Tietenkin täällä höpisevät lähiömammat tietävät, toisin kuin Allan Frances, että tämä neurologinen amfetamiinin puutoksesta johtuva häiriö ei voi johtua siitä, miten kulttuurissa normitetaan lapsuutta ja lapsellisuutta ja että tuota normittamista voidaan jopa hyödyntää taloudellisten ja yhteiskunnallisten intressien edistämiseksi.
Pointtisi? Toimenpide-ehdotuksesi? Pitäisikö kenties diagnoosikriteereitä korjata? Saman kirjoituksen lopusta:
”DSM-5 ilmestyi 2013, eikä uusien autismidiagnoosien määrä Yhdysvalloissa ole sen jälkeen enää merkittävästi kasvanut. ”
Joka vuosii amerikassa autismidiagnoosit lisääntyy entisestään.
Ja ei ole todellakaan helppoa saada lapselleen diagnoosia. Jos ei ole varaa maksaa suoraan rahalla tutkimuksia, on vain muutamia klinikoita jotka hyväksyy vakuutuksen. Heillä on sitten jo niin täyttä että jonotuslistalle on jonotuslista. Odotusaika yli 2 vuotta.
Mikä olisikaan todellinen autismidiagnoosien määrä jos kaikki pääsisivät heti tutkimuksiin..
Mun kaverin poika on 13v ja hänellä ollut adhd ja lääkitys yli 5 vuotta. Koko tämän 5 vuotta poika on juopotellut, jäänyt kiinni nuuskan käyttämisestä, riehunut kotona jne...hänestä maksetaan myös vammaistukea, mikä on ihan käsittämätöntä. Poika menee ja tulee miten lystää, välillä vasta kuudelta aamulla. Perheessä myös 2 pikkulasta ja 2 töihin heräävää aikuista. Jos kaverit illalla soittaa, tämä äiti hakee kaljasta oksentavan poikansa autolla kotiin kera oksennuspussin. Poika voi selvittyään vapaasti lähteä minne lystää, ei seurauksia. Jos jää aamulla nukkumaan, eikä lähde kouluun, äiti sanoo että asia ei hälle kuulu vaan on pojan asia. Uskomatonta meininkiä. Ja veronmaksajat hoitaa lääkärit adhd-asioissa ja vammaistuen tälle perheelle. Kyllä alkaa niin suututtaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen pahoillani aloittajan tilanteesta, sillä se kuulostaa kestämättömältä. Toivon, että siihen löytyy järkevä ratkaisu.
En halua viisastella, mutta onko kukaan miettinyt, miksi meillä on niin paljon lapsia, joilla on ADHD/ADD tai jokin autismin kirjon muoto? Jos syy tähän ei ole kasvuolosuhteissa, saattaisin itse epäillä rokotteita tai jotakin muuta vaikuttavaa tekijää. En usko, että ihmisten geenit ovat "huonontuneet" näin nopeasti, jos ajatellaan, että 20 vuotta sitten kyseiset häiriöt olivat harvinaisempi ilmiö. On kysymys myös siitä, että sairauksia tunnistetaan paremmin, mutta oikeasti on tapahtunut myös jotain muuta, kun niin monella lapsella on nykyään jokin häiriö.
Esimerkiksi DSM-IV tautiluokituksen työryhmän puheenjohtaja Sallan Frances on sanonut aivan suoraan julkisesti, toistuvasti , että ADHDn lisääntyminen johtuu lähinnä mm. medikalisaatiota ja diagnostiset kriteerien epämääräisyydestä:
”DSM-IV:n kenttäkokeiden perusteella ennakoimme, että Aspergerin oireyhtymän lisäys aiheuttaisi autismidiagnoosien kolminkertaistumisen. Olin järkyttynyt, kun diagnoosit 40-kertaistuivat verrattuna aikaan ennen DSM-IV:n julkaisua. Tämä johtui paitsi löysistä kriteereistä, myös huolimattomista arvioinneista ja siitä, että lapset tarvitsivat diagnoosin saadakseen erityispalveluita kouluissa”, Frances sanoo.
Samanlainen kriteerien muutos johti sairaustapausten nopeaan lisääntymiseen myös ADHD:n ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön kohdalla.”
http://www.too-much-medicine.com/sairas-levoton-vai-surullinen-allen-fr…
Tietenkin täällä höpisevät lähiömammat tietävät, toisin kuin Allan Frances, että tämä neurologinen amfetamiinin puutoksesta johtuva häiriö ei voi johtua siitä, miten kulttuurissa normitetaan lapsuutta ja lapsellisuutta ja että tuota normittamista voidaan jopa hyödyntää taloudellisten ja yhteiskunnallisten intressien edistämiseksi.
Niinpä. Psykiatrian emeritusprofessori Thomas Szasz on todennut, ettei adhd ole sairaus.
Ote yhdestä hänen videostaan:
"Kun kouluviranomaiset kertovat äidille, että hänen poikansa on sairas ja tarvitsee lääkitystä, miten ihmeessä hän voisi tietää, että se on kertakaikkinen valhe. Kuinka hän voisi ymmärtää, ettei se, mitä asiantuntijat nyt kutsuvat “keskittymis- ja yliaktiivisuushäiriöksi” tai “tarkkaavuus- ja ylivilkkaushäiriöksi” (ADHD), ole mikään sairaus. Sellainen äiti ei ole psykiatrian historian asiantuntija. Hän ei tiedä, että psykiatrit ovat, satojen vuosien ajan, käyttäneet diagnostisia termejä, niin sanottuja diagnostisia termejä, ihmisten leimaamiseen ja kontrolloimiseen.
Myöskään keskittymis- ja yliaktiivisuushäiriö ei ole sairaus. Mikään käyttäytyminen tai huono käyttäytyminen ei ole sairaus eikä voi olla sairaus. Tällainen ei ole sairautta. Niinpä ei ole väliä sillä, kuinka lapsi käyttäytyy. Siinä ei ole mitään tutkittavaa. Jos hän on sairas, silloin sitä varten täytyy olla objektiivinen tiede, niin että siitä voidaan tehdä diagnoosi lääkäreiden ja objektiivisten tutkimusten avulla. Sen vuoksi vastaanotolle mentyäsi lääkärit ottavat paljon verinäytteitä ja röntgenkuvia. He eivät halua saada tietää, kuinka käyttäydyt.
Kun menin lääketieteelliseen tiedekuntaan 60 vuotta sitten, silloin oli olemassa vain kourallinen psyykkisiä sairauksia. Muistaakseni niitä oli vain kuusi tai seitsemän. Nyt niitä on yli 300. Ja uusia “keksitään” joka päivä.
Lapsen luokitteleminen psyykkisesti sairaaksi on leimaamista, ei diagnoosi. Psyykenlääkkeen antaminen lapselle on myrkyttämistä, ei hoitoa. Olen kauan väittänyt, että lastenpsykiatri on kaikkein vaarallisin vihollinen lapsille ja myös vanhemmille ja kaikille meille, jotka välitämme kaikkein kallisarvoisimmista ja haavoittuvimmista asioista elämässä, ja ne kaksi asiaa ovat lapset ja vapaus.
Nyt kysyn jälleen, kuinka vanhemmat voivat suojella lapsiaan terapeuttiselta valtiolta, siis hallituksen ja psykiatrian liitolta. Pohjimmiltaan, viime kädessä, luulen heidän voivan tehdä niin vain vapautumalla vääristä kuvitelmista, pääsemällä eroon ajatuksesta, että se, mikä vaivaa onnetonta ja huonosti käyttäytyvää lasta – ja sellaisia lapsia on tietenkin paljon, itse asiassa kaikki lapset joskus – että sellaisella lapsella on psyykkinen sairaus ja että niin sanottu hoito voi auttaa häntä. Asia ei ole ollenkaan näin.
Sairaudet ovat ihmisruumiin toimintahäiriöitä, sydämen, maksan, munuaisten, aivojen jne. toimintahäiriöitä. Lavantauti (typhoid fever, “lavantautikuume”) on sairaus. Kaikki te tiedätte sen, ette epäile sitä. Kevätväsymys (spring fever, “kevätkuume”; Szaszin sanaleikki englannin kielen fever-sanalla eli “kuume”-sanalla) – (yleisön naurua) täytyy vain osata englantia – kevätväsymys ei ole sairaus. Miksei ole? Koska me kaikki tiedämme, että se on kielikuva, metafora, pienimuotoinen runo. Niin ovat myös kaikki psyykkiset sairaudet. Psyykkinen sairaus on metafora."
Ei tosiaan vaadi kovinkaan suurta älyllistä ponnistusta ymmärtää, että jos jokin lasten käytöksestä pääteltävän vaikean neurologisen kehityshäiriön ilmaantuvuus nousee lyhyessä ajassa jopa 100%, niin kyseessä on jokin sellainen poikkeama ihmisen elinympäristössä, että se ei voi jäädä keneltäkään huomaamatta TAI sitten kyseessä on sosiaalinen konstruktio, joka antaa kätevän välineen lasten kasvattajille tulkita ja kontrolloida vaikeasti käyttäytyviä lapsia. Tuollaiset käsitteelliset välineet vetoavat laiskoihin, avuttomiin, ylityöllistettyihin, stressaantuneisiin vanhempiin ja kasvatusalan ammattilaisiin, sekä myös sellaisiin ihmisiin, jotka itse aiheuttavat lastensa ongelmat kaltoinkohtelemalla heitä. On vähän ikävää, että tuota käytöstä pitää hallita mm. katuhuumeita kuten amfetamiinia ja kokaiinia muistuttavilla "lääkkeillä", joiden tiedetään eläintutkimusten mukaan vaurioittavan aivoja ja sotkevat lasten alunperin aivan normaalia aivotoimintaa ja jotka pitkän aikavälin tutkimusten mukaan pahentavat lasten käytösongelmia, vaikka saattavatkin lyhyellä aikavälillä, valikoituneella otannalla lääkeyhtiöiden rahoittamissa kokeissa näyttää pintapuolisesti vähentävän "oireita" eli häiritsevää käytöstä. Jo itsessään ADHD diagnoosina voi olla omiaan pahentamaan oletettavaa vuorovaikutushäiriötä kasvattajien ja lapsen välillä, koska se siirtää huomion lapsen olemattomiin geneettisin ja neurologisiin ongelmiin, eikä auta sen enempää lasta kuin vanhempaakaan hahmottamaan varsinaista ongelmaa ja etsimään sille ratkaisua.
Adhd aikuinen täällä hei. Minulla tämä diagnosoitiin vasta vanhempana, koska 90-luvun alussa ei tiedetty aiheesta tarpeeksi. Minä käytän välillä lääkkeitä, että saan jotain aikaiseksi. Muutoin pyrin elämään ilman. Olen myös kokeillut erilaisia ruokavalioita ja näillä ei ainakaan itselleni ole ollut vaikutusta. Voisihan sitä vielä yrittää vältellä lisäaineita, mutta se on osoittautunut haasteelliseksi.
Miten minulla adhd sitten oireilee? Minun on aina ollut vaikea istua paikallani. Sitä on vaikea selittää normi ihmiselle. Miten se voi muka olla vaikeaa? Se on vähän samanlainen tunne kun sinua kutittaisi ja sinun on pakko raapia. Luennoilla ja palavereissa minun on pakko näprätä jotain (esim. kynää, hiussolkea tms.), että pystyn istumaan. Muuten heiluu kädet ja jalat ja se häiritsee muita.
Ajatukset vaeltaa ja minun on vaikea keskittyä. Saatan katsella dokumenttia jostain mielenkiintoisesta aiheesta, kun mieleen yhtäkkiä tulee ajatus, että jääkaapissa on mansikoita ja alan ajatella niitä. Dokkarista menee monta minuuttia ohi, kun mä ajattelen niitä hemmetin mansikoita ja niistä ajatus on sitten kulkeutunut jonnekin ihan muualle. Välillä olen kuin jossain unessa josta välillä havahdun taas oikeaan maailmaan.
Koti on välillä täysi kaaos. Mä esimerkiksi päätän aloittaa imuroinnin. Otan imurin esiin ja keräilen lattialta jotain tavaroita. Lähden viemään jotain tavaraa paikalleen ja sitten alankin järjestämään sitä laatikkoa johon tavaran olen laittanut. Imuri jaa lattialle ja muistan sen vasta myöhemmin. Tätäkin normi ihmisen on vaikea käsittää, että miten se imurointi muka unohtuu. En ymmärrä itsekään. Mun aivot vaan toimii eri tavalla kun muiden.
Aloittajan kuvailemat raivokohtaukset olivat lapsuudessa tuttuja. Koin negatiiviset tunteet hirveän voimakkaasti. Tunnetta varmaan voimisti negatiiviset käsitykset itsestä. Koin epäonnistumiset todella raskaasti, enkä osannut hillitä raivoani ja tiennyt mihin sitä purkaa. Minua itseänikin hävetti raivokohtaukseni. Nyt vanhempana osaan jo hillitä negatiiviset tunteeni ja tiedän miten ne purkaa. Lapsilla ei siihen ole vielä keinoja.
Lääkkeet aiheuttavat sivuvaikutuksia ja siksi käytän niitä vain kun oikeasti tarvitsen niitä. Eli silloin kun pitää aidosti pystyä keskittymään johonkin tehtävään. Kyllä sen eron lääkkeen ottaessa huomaa selvästi.
Raivari on muuten tosi pelottava kokemus. Minä sain nuorena jonkin verran raivareita, siis nuorena aikuisenakin ja aivan kamalaa kun kontrolli pettää täysin ja sitä vain huutaa ja tekee asioita (itse en tosin esim. paiskonut asioita, paitsi ovia korkeintaan), ikäänkuin laskeutuisi verho itsen ja muun maailman väliin, koko keho tärisee ja pää on täynnä pelkkää raivoa. Ja jälkeenpäin tulee sitten se väsymys että myös nolous jos purkautuminen tapahtui julkisesti esim. koulussa.
Minäkin sain vasta aikuisena diagnoosin, mutta kävin jo lapsena toimintaterapiassa (silloin diagnoosi oli käytöshäiriö, ahdisuneisuushäiriö ja jotakin), josta koen olleen kyllä paljon apua elämässä. Nykyään ei ole enää terapiaa ja elämää sujuu kohtuullisen vaivattomasti, vapaa-ajalla tämä koneelle jumittuminen on ehkä pahin ongelma, myös siivous on vaikeaa. Eilen siivosin ja perkkasin kaapista roskiinmeneviä tavaroita ja tuossa ne nyt sitten lojuu lattialla kasassa varmaan viikkokausia. Niin ja oikeasti olis pitänyt imuroida eilen eikä siivota kaappia.
Mulla ei lääke aiheuta ei toivottuja sivuvaikutuksia, mutta lääke ei tehoa, jos olen vaikka väsynyt tms. Eikä se auta esim. kotona siihen että saisin paremmin siivottua, töissä ollessa selkiyttää päätä, eikä ole koko aikaa niinkuin sumussa kulkisi.
On ainan kiva lukea miten jonkun mielestä adhd ei olekkaan mikään ongelma, vaan on ihan höpöhöpöä ja keksitty tarina. Ehkä noita asioita pitäisi kysyä adhd:sta kärsiviltä itseltään, eikä neurologisesti normaalilta joka ei ikinä voi todella ymmärtää mistä on kyse, ei edes se adhd:hen perehtynyt neurologi, hänkään ei tiedä miltä se konkreettisesti tuntuu, ellei ole itsekkin adhd.
T: Toinen aikuisena diagnosoitu adhd.
Vierailija kirjoitti:
Mun kaverin poika on 13v ja hänellä ollut adhd ja lääkitys yli 5 vuotta. Koko tämän 5 vuotta poika on juopotellut, jäänyt kiinni nuuskan käyttämisestä, riehunut kotona jne...hänestä maksetaan myös vammaistukea, mikä on ihan käsittämätöntä. Poika menee ja tulee miten lystää, välillä vasta kuudelta aamulla. Perheessä myös 2 pikkulasta ja 2 töihin heräävää aikuista. Jos kaverit illalla soittaa, tämä äiti hakee kaljasta oksentavan poikansa autolla kotiin kera oksennuspussin. Poika voi selvittyään vapaasti lähteä minne lystää, ei seurauksia. Jos jää aamulla nukkumaan, eikä lähde kouluun, äiti sanoo että asia ei hälle kuulu vaan on pojan asia. Uskomatonta meininkiä. Ja veronmaksajat hoitaa lääkärit adhd-asioissa ja vammaistuen tälle perheelle. Kyllä alkaa niin suututtaa.
Tässä kouluesimerkki rajattomasta kasvatuksesta jossa ote on höltynyt jo varmaan pikkulapsena. Yhteiskunnan kontolle ja kasvatettavaksi jäävät nämä, vanhemmat eivät viitsi omia lapsiaan kasvattaa.
Haetaan nopeasti se diagnoosi jotta päästään "hoitoon" ja vierittämään oman huonon kasvatuksen vastuut hoitoketjulle ja sijaisperheisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen opettajana tosi huolissani tästä ilmiöstä, joka tekee opettamisen nykyään tosi raskaaksi. Ihan diagnoosittomatkin lapset ovat nykyään tosi lyhytjännitteisiä ja lukeminen on käynyt vaikeaksi, kun lähimuisti toimii huonosti. Tähän päälle kun sitten vielä diagnoosilliset lapset, joita voi olla jo neljäsosa ryhmästä, niin siinä riittää työsarkaa.
En usko, että kyse on kurin puutteesta. Kyse on EHKÄ rokotusten välittäjäaineista, EHKÄ kännykkäsäteilystä. EHKÄ elektronisten laitteiden ylivallasta ja niiden tarjoamasta lyhytjaksoisesta viihteestä. EHKÄ valkoisen sokerin ja prosessoitujen elintarvikkeiden määrästä ympäristössämme. EHKÄ ympäristömyrkyistä ja haitallisista kemikaaleista, joita muutama vuosi sitten löytyi tuttipullojenkin muovista.
Me opettajat olemme jo pitkään olleet ihmeissämme siitä, mitä lapsille nykyään tapahtuu. Mikä on aiheuttanut tämän muutoksen, jonka seurauksena yhä suuremmat ihmisjoukot syrjäytyvät eivätkä pysty omaa elantoaan aikuisena hankkimaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ope since 1985 kirjoitti:
Olen opettajana tosi huolissani tästä ilmiöstä, joka tekee opettamisen nykyään tosi raskaaksi. Ihan diagnoosittomatkin lapset ovat nykyään tosi lyhytjännitteisiä ja lukeminen on käynyt vaikeaksi, kun lähimuisti toimii huonosti. Tähän päälle kun sitten vielä diagnoosilliset lapset, joita voi olla jo neljäsosa ryhmästä, niin siinä riittää työsarkaa.
En usko, että kyse on kurin puutteesta. Kyse on EHKÄ rokotusten välittäjäaineista, EHKÄ kännykkäsäteilystä. EHKÄ elektronisten laitteiden ylivallasta ja niiden tarjoamasta lyhytjaksoisesta viihteestä. EHKÄ valkoisen sokerin ja prosessoitujen elintarvikkeiden määrästä ympäristössämme. EHKÄ ympäristömyrkyistä ja haitallisista kemikaaleista, joita muutama vuosi sitten löytyi tuttipullojenkin muovista.
Me opettajat olemme jo pitkään olleet ihmeissämme siitä, mitä lapsille nykyään tapahtuu. Mikä on aiheuttanut tämän muutoksen, jonka seurauksena yhä suuremmat ihmisjoukot syrjäytyvät eivätkä pysty omaa elantoaan aikuisena hankkimaan?
Ainakin osa vanhemmista haluaa elää ns omaa elämää ja työkin vie ihan liikaa aikaa lapsilta. Minusta kumminkin olisi hyvä, että mentäisiin perhe edellä eteenpäin. Jätettäisiin se 300 000 e talolaina ottamatta, jotta työstressi ja velka ei lamaannuttaisi
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun kaverilla on asperger-poika ja olin kerran kylässä heillä. Poika tuli toistuvasti kyselemään äidiltään, että "Miksi Pentti-setä osti Skodan, kun sen piti ostaa Renaultti?" Pentti setä oli jutellut hankkivansa Renaultin, mutta oli syystä tai toisesta päätynyt Skodaan. Tätä poika ei voinut ymmärtää. Äitinsä selitti, että joskus ihmiset muuttavat mieltään ja se on ihan ok, mutta poika ei voinut ymmärtää. Sitä jatkui koko vierailun ajan ja oli jatkunut jo sitä ennen viikon päivät, siis siitä asti, kun Pentti-setä oli Skodaan ostanut.
Ihmettelen äitinsä kärsivällisyyttä, mun teki jo siinä vierailun aikana sanoa, että "Ei enää sanaakaan Pentti-sedästä ja sen autosta.".
Vähän ot, mutta eniten ihmettelen, miksei vanhemmat useammin aseta lapsilleen juuri tällaisia rajoja. Eli ilmoita ystävällisen jämäkästi, että nyt riittää tästä asiasta puhuminen, en halua kuulla siitä enää sanaakaan. Koskee myös muita asioita nuo johdonmukaisten rajojen laitot.
...
Huhhuh, anteeksi vuodatus, tiedän että erityislapsen kanssa tuo ei ole noin yksinkertaista. Mutta väitän myös, että moni "erityisyys" johtuu juuri tuosta aikuisten auktoriteetin puutteesta, ja tämä on pahaksi aidoille erityislapsille.
Joo, ja vanhempien syyllistäminen sellaisessa keskustelussa jossa puhutaan aidoista erityislapsista on myös ihan yhtä haitallista. Kyllä, temperamenttisten neurotyypillisten lapsien kasvattaminen vaatii vanhemmilta paljon auktoriteettia, ja varmaan siinä helposti lepsuillaan. Nepsy-lasten kasvattaminen on taas jotain ihan muuta. En väitä etteikö silloinkin jämäkkyyttä ja johdonmukaisuutta tarvita (tarvitaan, vieläkin enemmän), mutta ensiarvoisen tärkeää on vanhemman ymmärtää, että lapsi ei tee sitä mitä tekee sen vuoksi, että vanhempi ei ole ehtinyt sanoa tarpeeksi monta kertaa ei. Ulkopuolisten tätä on vielä vaikeampi ymmärtää, ja silloin saa aivan liian usein vanhempana kuulla näitä kasvatusvinkkejä. Joo, sinä sanot että tiedät että erityislapsen kanssa se ei ole niin yksinkertaista, mutta mistäs aina tiedät, milloin on kyse erityislapsesta?
Esimerkki tuosta jankutuksesta, kun siitä tässä on puhuttu. Mulla on kohta täysi-ikäistyvä as-poika, ja hän on saanut paljon apua ja pärjää erittäin hyvin koulussa ja normielämässä. Hän on kuitenkin puhelias ja haluaa puhua kulloinkin mielessä olevasta asiasta hyvin perusteellisesti ja joka ikiseltä kantilta mitä hän vain pystyy keksimään. Ulkopuolisesta se todennäköisesti kuullostaa kiusalliselta ja ärsyttävältä, koska tällaisessa moodissa hänen on vaikea pysähtyä ja kuunnella muita, eli keskustella. Toisinaan yritän pistää puhetta poikki jos hän tulee selittämään minulle jotain asiaansa, eikä siihen juuri silloin ole aikaa tai sitä on jo jauhettu tarpeeksi. Kyllä se onnistuu, mutta olen huomannut, että hänen on todella vaikea, siis oikeasti lähes fyysisesti mahdotonta, olla sanomatta jotain, jonka hän on jo mielessään muotoillut valmiiksi sanomiseksi. Se on kuin kivi kielen päällä, joka on vain pakko saada sylkäistyä ulos suusta, valmista lausetta ei voi enää nielaista kun se on jo ikään kuin edennyt suuhun asti odottamaan ulos pääsyä.
Vanhemmalle tällaisten erojen ymmärtäminen on tärkeää, jotta lasta pystyy auttamaan oikealla tavalla. Jos normilapsi pälättää kiusallaan ja vaatii tiukkaa kieltämistä että uskoo, niin ok, sitten kieltää ja hän uskoo. Nepsylasta tässä voi auttaa vain sillä tavalla että saa hänet itsensä jollakin keinolla ymmärtämään, että sellaista puhumista voi joutua joskus hillitsemään muiden aikana, toivoa että hän sen ainakin joskus muistaa ja yrittää vinkata ja muistuttaa jos tilanne tulee päälle. Normilapselle kyse on käytöstapojen oppimisesta, nepsylle elämänhallinnasta. Ulkopuoliselle molemmat saattavat näyttää aivan samalta.
Omaan lapseeni palatakseni, luulen että tuo ominaisuus on yksi syy siihen, että hän on sosiaalisesti hyvin arka, erityisesti omanikäisten seurassa. Hän on puhelias, mutta nuorten ympyröissä pelkää ryhtyä puheisiin, koska varmaan tajuaa, että jos innostuu liikaa, muut pitävät outona. Hän kärsii tästä paljon, ja se on vanhemmasta aivan sairaan kipeän ikävää. Jos joku tietämätön antaisi ymmärtää että ongelma on siinä etten ole poikaani tarpeeksi usein ja tiukasti kieltänyt puhumasta, niin silloin sieppaa ja kovaa.
Ystävälläni on 33-vuotias ADHD aviomies. Ihana mies, ei mitään vikaa ja kohtelee kaikkia hyvin. Mutta, hänellekin iskee näitä monologipuheliripuleita, jossa ääntä tulee vaikka 2h putkeen riippumatta siitä, kuunteleeko kukaan. Hän ei huomaa, jos toista ei kiinnosta tai jos tällä on jotain kesken, johon pitäisi saada keskittyä, vaikkapa kirjan lukeminen tai etätyötehtävä. Hän ei tarkoita pahaa eikä koskaan tyrannisoi tahallaan. Hänen on vaan pakko saada puhua. Jankuttamista ei ole hirveästi, mutta hän jumittaa ajattelemaan tiettyä kehää, varsinkin negatiivisissa asioissa, ja vaatii todella paljon turvallisuutta, selkeyttä ja jatkuvuutta arkeen kauas tulevaisuuteen saakka. Muutokset ovat hirveitä.
ope since 1985 kirjoitti:
Olen opettajana tosi huolissani tästä ilmiöstä, joka tekee opettamisen nykyään tosi raskaaksi. Ihan diagnoosittomatkin lapset ovat nykyään tosi lyhytjännitteisiä ja lukeminen on käynyt vaikeaksi, kun lähimuisti toimii huonosti. Tähän päälle kun sitten vielä diagnoosilliset lapset, joita voi olla jo neljäsosa ryhmästä, niin siinä riittää työsarkaa.
En usko, että kyse on kurin puutteesta. Kyse on EHKÄ rokotusten välittäjäaineista, EHKÄ kännykkäsäteilystä. EHKÄ elektronisten laitteiden ylivallasta ja niiden tarjoamasta lyhytjaksoisesta viihteestä. EHKÄ valkoisen sokerin ja prosessoitujen elintarvikkeiden määrästä ympäristössämme. EHKÄ ympäristömyrkyistä ja haitallisista kemikaaleista, joita muutama vuosi sitten löytyi tuttipullojenkin muovista.
Me opettajat olemme jo pitkään olleet ihmeissämme siitä, mitä lapsille nykyään tapahtuu. Mikä on aiheuttanut tämän muutoksen, jonka seurauksena yhä suuremmat ihmisjoukot syrjäytyvät eivätkä pysty omaa elantoaan aikuisena hankkimaan?
Hektinen elämä ja digilaitteet on varmasti syynä tuollaiseen. Kun kaikki pitää saada heti nyt ja mitään ei voida odottaa, tämä ongelma on siis aikuisillakin ihmisillä, näkee kun kulkee silmät auki tuolla ulkona, että jokaisella on luuri kädessä jos vähänkin pitää jotain odottaa. Bussissa on hipi-hiljaista ja lähes jokainen tuijottaa puhelinta, kassajonossa puhelimet vasta vilkkuukin.
Tylsyys on suunnilleen kuolemaksi, jos ihmisellä on hetkenkään tylsää niin kyllä keksitään tekemistä, jos lapsella ei ole hetkeen tekemistä niin lyödään se digilaitekouraan tai jokin muu viihdyke. Tylsyydensieto on mimissään.
Ei tuohon mitkään rokotteet syynä ole, vaan nykyajan elämänrytmi ja todellisuudesta vieraantuminen. Oikeasti on aikuisia ihmisiä joiden mielestä tunnin kävelylenkkikin on liian tylsää tekemistä. Tämä on mielestäni TODELLA huolestuttavaa.
Mulla on adhd-diagnoosi, mutta olen usein huomannut, että joissakin tilanteissa neurologisesti normaalit on jopa malttamattomampia kuin minä, pitäisi koko ajan paahtaa menemään kahtasataa, niin ettei voi edes hetkeksi pysähtyä ihastelemaan vaikka taivaan tähtiä, ei, kun on muka joku kiire vaikkei oikeasti olekkaan.
Itseni huostaanotettiin ja tutkittiin mm. osastojaksolla mikä mua vaivaa kunnes itse aikuisena maksoin adhd-tutkimukset joihin psykiatrinen puoli ei pyynnöistäni huolimatta ottaneet kantaa tai tehneet lähetettä tutkimuksiin vaikka jopa läheisenikin yritti puhua heille järkeä. Adhd todettiin aikuisiällä sitten lopulta. Paljon aikaa (10v) ja rahaa mennyt turhiin toimenpiteisiin ja hoitoihin sekä minulla että yhteiskunnalla.
Vierailija kirjoitti:
Mun kaverin poika on 13v ja hänellä ollut adhd ja lääkitys yli 5 vuotta. Koko tämän 5 vuotta poika on juopotellut, jäänyt kiinni nuuskan käyttämisestä, riehunut kotona jne...hänestä maksetaan myös vammaistukea, mikä on ihan käsittämätöntä. Poika menee ja tulee miten lystää, välillä vasta kuudelta aamulla. Perheessä myös 2 pikkulasta ja 2 töihin heräävää aikuista. Jos kaverit illalla soittaa, tämä äiti hakee kaljasta oksentavan poikansa autolla kotiin kera oksennuspussin. Poika voi selvittyään vapaasti lähteä minne lystää, ei seurauksia. Jos jää aamulla nukkumaan, eikä lähde kouluun, äiti sanoo että asia ei hälle kuulu vaan on pojan asia. Uskomatonta meininkiä. Ja veronmaksajat hoitaa lääkärit adhd-asioissa ja vammaistuen tälle perheelle. Kyllä alkaa niin suututtaa.
Kuulostaa siltä, että lääkkeet ovat saaneet pojan pään sekaisin, toki muitakin syitä voi olla lisäksi. Kiinnitin vain huomiota tekstissä, että koko lääkityksen aikana on ollut sekoilua. Toisaalta mikä ihme se on, jos lapselle jonka aivojen kehitys on kesken, tarjotaan aivojen toimintaan vaikuttavia kemikaaleja. Voihan aikuinenkin seota psyykenlääkkeistä, saati lapsi.
Mutta lääkkeitä vaan pitäisi tarjota, vaikka ne pahentaisivat ongelmia! Ja vaikka niin ei kävisi, terveydentilan huonontuminen ajan mittaan on erittäin todennäköistä.
Anna pois