Lue keskustelun säännöt.
Tuo adhd-lapsi tappaa minut. Tuhoaa henkisen ja fyysisen terveyteni . Terapia on ja lääkkeet, mikään ei auta
02.07.2019 |
Jatkuvaa rääkymistä, jankkaamista ja riehumista. Mitään ei voi tehdä nätisti. Perseilee aamusta iltaan kunnes karjun kurkku suorana tai itken silmiä päästäni. Mies hokee aina "muista olevasi aikuinen " mikä tekee olostani entistä paskemman. Itken aamusta iltaan, ruoka ei maistu , heräilen öisin musiikkiin joka loppuu heti kun avaan silmät. Masennuslääkkeistä ei ole mitään hyötyä, olen vain lihonut. Yhä useammin mietin että menisin makaamaan junaradalle ja sulkisin silmät, sen jälkeen ei olisi huolta mistään. Vain hiljaisuutta ja pimeyttä, mikä olisi ihanaa. Mies saisi kasvattaa lapsen kun kerran osaa sen paremmin.
Kaikista pahinta on, että tein mitä ei ikinä saisi tehdä . Huusin lapselleni tämän tuhonneen elämäni ja olevan ärsyttävä kakara. Niitä sanoja en saa takaisin. Pelkään että meitä on kohta tässä kaksi rikkonaista: minä ja tyttö ;(
Kommentit (302)
Itsellä on hieman erikoinen lapsi, ADHD- ja aspergerpiirteitä löytyy mutta ei diagnoosiksi asti. Tutkittu on vähän. Ja totta munassa mä joudun joskus sanomaan sille että mä en enää keskustele tästä asiasta, jos jatkat en aio vastata, kun tolkuton jankkaus jää päälle. Ei siitä ole lapsellekaan mitään iloa jauhaa tuntia vaikkapa "mä halu-AN pyöräilemään" kun nukkumaanmenoaika meni jo!
Normi lapsen kanssa asioista voi keskustella, mutta toisilla sit näkee tosiaan miten silmät toljottaa päässä ja silmien takana ei liiku kuin se yksi ajatus. (Nään erityislapsia myös töissä). Mikään keskustelu ja perustelu ei auta, ole hiljaa ja mene rauhoittumaan tän oman kanssa välillä luojan kiitos toimii. Pahimmillaan lapsi ei edes puhu, murisee vain, silloin ei auta kuin antaa olla rauhassa kunnes tolkku palailee.
Niitäkin kertoja joskus on kun joutuu fyysisesti pitämään kiinni ettei telo sisaruksia. Teini-ikä hirvittää, impulssikontrollia pitäisi saada ennenkuin tuo on mua vahvempi, lautapelien avulla yritetään harjoitella tunteiden hillintää. Pahimmat raivarit tulee tyypillisesti silloin kun on unohdettu tuputtaa ruokaa ja juotavaa säännöllisesti, ko lapsi ei itse muistaisi syödä, ei tunnista nälän eikä janon tunnetta ennenkuin hänelle huomautetaan että sulla on varmaan jano/nälkä.
Sama lapsi on myös muuhun perheeseen verrattuna tosi vähäuninen mutta on jo onneksi niin iso että tyytyy lueskelemaan omassa sängyssä kunnes uni tulee. Hipsii usein aamuyöstä viereen. Mutta mä pelkäsin itsekin niin kamalasti pimeetä ja kuolemaa parikymppiseksi asti öisin että pystyn hyvin samaistumaan! Aamulla sit pomppaa ekana porukasta ylös ja värkkäilee jotain itsekseen.
Varmasti tätä lasta tuntemattomat katsoo että onpa huonosti kasvatettu kun se ei vaan pysty olemaan paikoillaan. Mutta kumma kyllä meidän muut lapset osaa käyttäytyä ihan normaalisti paljon vähemmälläkin kasvattamisella kuin tämä työläin tapaus!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen pahoillani aloittajan tilanteesta, sillä se kuulostaa kestämättömältä. Toivon, että siihen löytyy järkevä ratkaisu.
En halua viisastella, mutta onko kukaan miettinyt, miksi meillä on niin paljon lapsia, joilla on ADHD/ADD tai jokin autismin kirjon muoto? Jos syy tähän ei ole kasvuolosuhteissa, saattaisin itse epäillä rokotteita tai jotakin muuta vaikuttavaa tekijää. En usko, että ihmisten geenit ovat "huonontuneet" näin nopeasti, jos ajatellaan, että 20 vuotta sitten kyseiset häiriöt olivat harvinaisempi ilmiö. On kysymys myös siitä, että sairauksia tunnistetaan paremmin, mutta oikeasti on tapahtunut myös jotain muuta, kun niin monella lapsella on nykyään jokin häiriö.
Ihmettelen vain, miksi tähän tuli jo ensimmäinen alapeukku. En kritisoi sairastuneita lapsia, sillä sairaudet vaikeuttaa heidän elämää ja samalla myös vanhempien elämää. Haluan ihan vilpittömästi miettiä, mistä johtuu, että näitä tilanteita on yhä enemmän. Ja etsiä syitä muualta, kuin vanhempien syyllistämisestä.
Alapeukut varmasti tuli (syystäkin), kun otit nuo rokotteet puheeksi.
Eiköhän adhd-lapsia ollut aiemminkin, mutta esimerkiksi omassa nuoruudessa vanhemmat ajoivat lapset pihalle leikkimään, missä sitten saivat riehua ja käyttää energiaansa. Nykypäivän helikopterivanhemmat sulkevat lapsensa kotiin, missa he turhautuvat ja oireilevat. Lisäksi vanhoina hyvinä aikoina vanhemmat antoivat selkään, jos ei osannut käyttäytyä. On ollut aivan järjetöntä poistaa keppi työkalupakista, koska kuten useat äidit tässäkin langassa pystyvät todistamaan, porkkana ei aina riitä ja terroristien kanssa ei voi neuvotella.
En kannata sitä, että tunnekuohun vallassa oleva vanhempi hakkaa lapsen, kun pinna katkeaa. Mutta olen sitä mieltä, että rauhallisessa mielentilassa annetusta fyysisestä kurituksesta ei ole haittaa. Mutta vasta viimeisenä keinona ja se pitää myös perustella lapselle, että hän oppii ymmärtämään teoilla olevan seuraamuksia. Kurittaminen on normaalia kasvatusta eläinmaailmassa, mutta jostain syystä ihmiset ovat päättäneet, ettemme ole enää osa eläinkuntaa.
Vierailija kirjoitti:
Itsellä on hieman erikoinen lapsi, ADHD- ja aspergerpiirteitä löytyy mutta ei diagnoosiksi asti. Tutkittu on vähän. Ja totta munassa mä joudun joskus sanomaan sille että mä en enää keskustele tästä asiasta, jos jatkat en aio vastata, kun tolkuton jankkaus jää päälle. Ei siitä ole lapsellekaan mitään iloa jauhaa tuntia vaikkapa "mä halu-AN pyöräilemään" kun nukkumaanmenoaika meni jo!
Normi lapsen kanssa asioista voi keskustella, mutta toisilla sit näkee tosiaan miten silmät toljottaa päässä ja silmien takana ei liiku kuin se yksi ajatus. (Nään erityislapsia myös töissä). Mikään keskustelu ja perustelu ei auta, ole hiljaa ja mene rauhoittumaan tän oman kanssa välillä luojan kiitos toimii. Pahimmillaan lapsi ei edes puhu, murisee vain, silloin ei auta kuin antaa olla rauhassa kunnes tolkku palailee.
Niitäkin kertoja joskus on kun joutuu fyysisesti pitämään kiinni ettei telo sisaruksia. Teini-ikä hirvittää, impulssikontrollia pitäisi saada ennenkuin tuo on mua vahvempi, lautapelien avulla yritetään harjoitella tunteiden hillintää. Pahimmat raivarit tulee tyypillisesti silloin kun on unohdettu tuputtaa ruokaa ja juotavaa säännöllisesti, ko lapsi ei itse muistaisi syödä, ei tunnista nälän eikä janon tunnetta ennenkuin hänelle huomautetaan että sulla on varmaan jano/nälkä.
Sama lapsi on myös muuhun perheeseen verrattuna tosi vähäuninen mutta on jo onneksi niin iso että tyytyy lueskelemaan omassa sängyssä kunnes uni tulee. Hipsii usein aamuyöstä viereen. Mutta mä pelkäsin itsekin niin kamalasti pimeetä ja kuolemaa parikymppiseksi asti öisin että pystyn hyvin samaistumaan! Aamulla sit pomppaa ekana porukasta ylös ja värkkäilee jotain itsekseen.
Varmasti tätä lasta tuntemattomat katsoo että onpa huonosti kasvatettu kun se ei vaan pysty olemaan paikoillaan. Mutta kumma kyllä meidän muut lapset osaa käyttäytyä ihan normaalisti paljon vähemmälläkin kasvattamisella kuin tämä työläin tapaus!
Kyllä noi kaikki piirteet tuntuu niin tutuilta kun meidän as-jampan taivalta miettii. Diagnoosit on kyllä, ehkä niihin vaikutti paljon se kun oli sosiaalisia ongelmia päiväkodissa ja koulussa. Kun koulussa alettiin huolia enää tunniksi tai pariksi päivässä, niin oli pakko lähteä isommalle kierrokselle koneiston, erityisopetuksen ja terapioiden läpi, ja niihin kuvioihin niitä diagnooseja tarvitaan, vaikkeivät ne ketään paranna. Kaikeksi onneksi apua on myös saatu niin että nykyään pärjää normaalissa koulunkäynnissä. Älyä kun piisaa, niin erityisopetuksessa olisi ennemmin tai myöhemmin tullut omat vaikeutensa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen pahoillani aloittajan tilanteesta, sillä se kuulostaa kestämättömältä. Toivon, että siihen löytyy järkevä ratkaisu.
En halua viisastella, mutta onko kukaan miettinyt, miksi meillä on niin paljon lapsia, joilla on ADHD/ADD tai jokin autismin kirjon muoto? Jos syy tähän ei ole kasvuolosuhteissa, saattaisin itse epäillä rokotteita tai jotakin muuta vaikuttavaa tekijää. En usko, että ihmisten geenit ovat "huonontuneet" näin nopeasti, jos ajatellaan, että 20 vuotta sitten kyseiset häiriöt olivat harvinaisempi ilmiö. On kysymys myös siitä, että sairauksia tunnistetaan paremmin, mutta oikeasti on tapahtunut myös jotain muuta, kun niin monella lapsella on nykyään jokin häiriö.
Esimerkiksi DSM-IV tautiluokituksen työryhmän puheenjohtaja Sallan Frances on sanonut aivan suoraan julkisesti, toistuvasti , että ADHDn lisääntyminen johtuu lähinnä mm. medikalisaatiota ja diagnostiset kriteerien epämääräisyydestä:
”DSM-IV:n kenttäkokeiden perusteella ennakoimme, että Aspergerin oireyhtymän lisäys aiheuttaisi autismidiagnoosien kolminkertaistumisen. Olin järkyttynyt, kun diagnoosit 40-kertaistuivat verrattuna aikaan ennen DSM-IV:n julkaisua. Tämä johtui paitsi löysistä kriteereistä, myös huolimattomista arvioinneista ja siitä, että lapset tarvitsivat diagnoosin saadakseen erityispalveluita kouluissa”, Frances sanoo.
Samanlainen kriteerien muutos johti sairaustapausten nopeaan lisääntymiseen myös ADHD:n ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön kohdalla.”
http://www.too-much-medicine.com/sairas-levoton-vai-surullinen-allen-fr…
Tietenkin täällä höpisevät lähiömammat tietävät, toisin kuin Allan Frances, että tämä neurologinen amfetamiinin puutoksesta johtuva häiriö ei voi johtua siitä, miten kulttuurissa normitetaan lapsuutta ja lapsellisuutta ja että tuota normittamista voidaan jopa hyödyntää taloudellisten ja yhteiskunnallisten intressien edistämiseksi.
Niinpä. Psykiatrian emeritusprofessori Thomas Szasz on todennut, ettei adhd ole sairaus.
Ote yhdestä hänen videostaan:
"Kun kouluviranomaiset kertovat äidille, että hänen poikansa on sairas ja tarvitsee lääkitystä, miten ihmeessä hän voisi tietää, että se on kertakaikkinen valhe. Kuinka hän voisi ymmärtää, ettei se, mitä asiantuntijat nyt kutsuvat “keskittymis- ja yliaktiivisuushäiriöksi” tai “tarkkaavuus- ja ylivilkkaushäiriöksi” (ADHD), ole mikään sairaus. Sellainen äiti ei ole psykiatrian historian asiantuntija. Hän ei tiedä, että psykiatrit ovat, satojen vuosien ajan, käyttäneet diagnostisia termejä, niin sanottuja diagnostisia termejä, ihmisten leimaamiseen ja kontrolloimiseen.
Myöskään keskittymis- ja yliaktiivisuushäiriö ei ole sairaus. Mikään käyttäytyminen tai huono käyttäytyminen ei ole sairaus eikä voi olla sairaus. Tällainen ei ole sairautta. Niinpä ei ole väliä sillä, kuinka lapsi käyttäytyy. Siinä ei ole mitään tutkittavaa. Jos hän on sairas, silloin sitä varten täytyy olla objektiivinen tiede, niin että siitä voidaan tehdä diagnoosi lääkäreiden ja objektiivisten tutkimusten avulla. Sen vuoksi vastaanotolle mentyäsi lääkärit ottavat paljon verinäytteitä ja röntgenkuvia. He eivät halua saada tietää, kuinka käyttäydyt.
Kun menin lääketieteelliseen tiedekuntaan 60 vuotta sitten, silloin oli olemassa vain kourallinen psyykkisiä sairauksia. Muistaakseni niitä oli vain kuusi tai seitsemän. Nyt niitä on yli 300. Ja uusia “keksitään” joka päivä.
Lapsen luokitteleminen psyykkisesti sairaaksi on leimaamista, ei diagnoosi. Psyykenlääkkeen antaminen lapselle on myrkyttämistä, ei hoitoa. Olen kauan väittänyt, että lastenpsykiatri on kaikkein vaarallisin vihollinen lapsille ja myös vanhemmille ja kaikille meille, jotka välitämme kaikkein kallisarvoisimmista ja haavoittuvimmista asioista elämässä, ja ne kaksi asiaa ovat lapset ja vapaus.
Nyt kysyn jälleen, kuinka vanhemmat voivat suojella lapsiaan terapeuttiselta valtiolta, siis hallituksen ja psykiatrian liitolta. Pohjimmiltaan, viime kädessä, luulen heidän voivan tehdä niin vain vapautumalla vääristä kuvitelmista, pääsemällä eroon ajatuksesta, että se, mikä vaivaa onnetonta ja huonosti käyttäytyvää lasta – ja sellaisia lapsia on tietenkin paljon, itse asiassa kaikki lapset joskus – että sellaisella lapsella on psyykkinen sairaus ja että niin sanottu hoito voi auttaa häntä. Asia ei ole ollenkaan näin.
Sairaudet ovat ihmisruumiin toimintahäiriöitä, sydämen, maksan, munuaisten, aivojen jne. toimintahäiriöitä. Lavantauti (typhoid fever, “lavantautikuume”) on sairaus. Kaikki te tiedätte sen, ette epäile sitä. Kevätväsymys (spring fever, “kevätkuume”; Szaszin sanaleikki englannin kielen fever-sanalla eli “kuume”-sanalla) – (yleisön naurua) täytyy vain osata englantia – kevätväsymys ei ole sairaus. Miksei ole? Koska me kaikki tiedämme, että se on kielikuva, metafora, pienimuotoinen runo. Niin ovat myös kaikki psyykkiset sairaudet. Psyykkinen sairaus on metafora."
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä dopamiini/välittäjäaine tutkimustulokset on osoitettu osittain vääräksi tulkinnaksi aivojen häiriöistä. Täysin varmoja ei voida olla dopamiinin osallisuudesta mielensairauksiin tämän hetkisten tutkimusten perusteella.
Niinpä. Täyttä mutua koko adhd:sta jauhaminen. Naurattaa kun mammat suu vaahdossa selittää "tiedettä" ja ovat niin kovin ymmärtävinään tämän huonosti ymmärretyn ilmiön taustoja... Tirsk!
Hei, selitä sinä paremmin, kun kerran osaat!
Osaatko sinä ja 60+ peukuttajaasi ollenkaan lukea vai onko ymmärryskyvyssänne kenties jotain ongelmia? Kommenttini pointti oli nimenomaan se, että KENELLÄKÄÄN tämän maailman ihmisellä ei ole todellista 100% varmaa tietoa kyseisestä ilmiöstä, juurikin siksi että se on (vielä) niin huonosti ymmärretty. Daa? Itse sentään tajuan ymmärryskykyni puutteen ja kykenen vieläpä myöntämään sen, toisin kuin te vaahtoajat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun kaverilla on asperger-poika ja olin kerran kylässä heillä. Poika tuli toistuvasti kyselemään äidiltään, että "Miksi Pentti-setä osti Skodan, kun sen piti ostaa Renaultti?" Pentti setä oli jutellut hankkivansa Renaultin, mutta oli syystä tai toisesta päätynyt Skodaan. Tätä poika ei voinut ymmärtää. Äitinsä selitti, että joskus ihmiset muuttavat mieltään ja se on ihan ok, mutta poika ei voinut ymmärtää. Sitä jatkui koko vierailun ajan ja oli jatkunut jo sitä ennen viikon päivät, siis siitä asti, kun Pentti-setä oli Skodaan ostanut.
Ihmettelen äitinsä kärsivällisyyttä, mun teki jo siinä vierailun aikana sanoa, että "Ei enää sanaakaan Pentti-sedästä ja sen autosta.".
Vähän ot, mutta eniten ihmettelen, miksei vanhemmat useammin aseta lapsilleen juuri tällaisia rajoja. Eli ilmoita ystävällisen jämäkästi, että nyt riittää tästä asiasta puhuminen, en halua kuulla siitä enää sanaakaan. Koskee myös muita asioita nuo johdonmukaisten rajojen laitot.
Tämä pitää aloittaa jo ihan pienenä. Vaikea tajuta kun käy joillakin ystävillä kylässä, että kaikki pyörii 2-vuotiaan asioiden ympärillä. 2-vuotias saa koko ajan keskeyttää, koko ajan hokea "kato äiti kato äiti" ja hakea huomiota muilla tavoin. Ja äiti keskeyttää välittömästi oman juttunsa ja keskittyy lapseen. Miksei voi sanoa, että nyt äitillä on aikuisten kahvihetki, keskitytään leikkeihisi myöhemmin. Tai lapsen keskeyttäessä sanoa, että äidin ystävällä Marilla on nyt juttu kesken, odota vuoroasi. Ja sitten tietysti muistaa antaa lapselle se vuoro, ja myöhemmin keskittyä siihen leikkihetkeen jolloin lapsi saa 100 % aikuisen huomion.
Yhdellä kaverilla lapsi pyörittää koko perhettä, pienestä asti terrorisoi kaikin tavoin. Usein ollessani kylässä (lapsi oli tuolloin 3v) alkoi yhtäkkiä villisti pelata palloa ympäri olohuonetta ja aulaa. Karmee mekkala ja pauke. Äitinsä ei sanonut mitään, väisteli vain palloja ja välillä piti käsiä korvilla. Teki mieli sanoa, että tuo olisi pitänyt kieltää jo silloin 1-vuotiaana, kun aloitti. Äidin mielestä helpointa oli vain luopua kaikista koriste-esineistä.
Yksi äiti on lopen uupunut vaativaan lapseensa. Aivan kuitti. Ei vaan ole ikinä saanut opetetuksi lapselle rajoja, jolloin lapsi edelleen 10-vuotiaana mm vaatii että äiti istuu sängyn laidalla kun hän lukee (itse) kirjaa. Vaatii että äiti kesken ruuan hakee hänelle toiset housut. Tilanne on mennyt niin pahaksi, että äiti ei kestä lapsen vaatimuksia, kiukuttelua ja jatkuvaa "iholla oloa", vaan on rarkaissut tilanteen tuppaamalla jatkuvasti karkkipussia kouraan. Silleen lapsi pysyy tyytyväisenä edes 30 min jotta äiti saa hetken leputtaa. Pidempi leputus, kun vaan muistaa varata riittävästi herkkuja. Arvaatte varmaan lapsen painon.
Ja kaikki tämä siksi, että aikuinen ei saa oltua aikuinen ja sanottua lapselle ei. Miksei voi sanoa, että minä katson nyt 30 min telkkaria, ei saa häiritä, sen jälkeen jutellaan. Ja tietysti pitää muistaa pitää tuo lupaus.
Huhhuh, anteeksi vuodatus, tiedän että erityislapsen kanssa tuo ei ole noin yksinkertaista. Mutta väitän myös, että moni "erityisyys" johtuu juuri tuosta aikuisten auktoriteetin puutteesta, ja tämä on pahaksi aidoille erityislapsille.
Mulla vähän sama tilanne ollut. Meillä arki meni ihan mahdottomaksi kun poika oli 8v. Yhtenä päivänä murruin ihan täysin ja soitin suoraan lasten neurologian poliklinikalle itkien. Sieltä saatu tuki oli korvaaton, koska heillä tietoa mistä kyse. Mentiin heti seuraavana päivänä käymään ja vähän muutettiin lääkitystä, saatiin lähete nepsy-toimintaterapiaan ja hoitaja sitten soitteli useampana viikkona peräkkäin kuulumisia. Kotona aloin tietoisesti kehua lasta aivan kaikesta mistä vähänkään aihetta. Samaan aikaan sai lapsi aivan ihanan opettajan koulussa, vastavalmistunut naisope, joka myös antoi tosi paljon positiivista palautetta (vaikka poika todellakin opeakin koetteli). Jotenkin näiden monen asian summanana se negatiivinen kierre katkes ja alko olemaan enemmän hyviäkin hetkiä. Nyt poika 10v ja arki on kuluttavaa, mutta kaiken kaikkiaan menee jo paljon paremmin. Mun mielestä ihan ensin sinne yhteys missä teidän hoitokontakti, siitä se asia varmaan lähtee aukeamaan! Lastensuojelun kautta saisitte varmaan tukea omaan jaksamiseen, sekin kortti kannattaa käyttää jotta jaksat. Luulen että sulla on aivan ihana tyttö, joka taatusti rakastaa sua ja sä häntä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun kaverilla on asperger-poika ja olin kerran kylässä heillä. Poika tuli toistuvasti kyselemään äidiltään, että "Miksi Pentti-setä osti Skodan, kun sen piti ostaa Renaultti?" Pentti setä oli jutellut hankkivansa Renaultin, mutta oli syystä tai toisesta päätynyt Skodaan. Tätä poika ei voinut ymmärtää. Äitinsä selitti, että joskus ihmiset muuttavat mieltään ja se on ihan ok, mutta poika ei voinut ymmärtää. Sitä jatkui koko vierailun ajan ja oli jatkunut jo sitä ennen viikon päivät, siis siitä asti, kun Pentti-setä oli Skodaan ostanut.
Ihmettelen äitinsä kärsivällisyyttä, mun teki jo siinä vierailun aikana sanoa, että "Ei enää sanaakaan Pentti-sedästä ja sen autosta.".
Vähän ot, mutta eniten ihmettelen, miksei vanhemmat useammin aseta lapsilleen juuri tällaisia rajoja. Eli ilmoita ystävällisen jämäkästi, että nyt riittää tästä asiasta puhuminen, en halua kuulla siitä enää sanaakaan. Koskee myös muita asioita nuo johdonmukaisten rajojen laitot.
Tämä pitää aloittaa jo ihan pienenä. Vaikea tajuta kun käy joillakin ystävillä kylässä, että kaikki pyörii 2-vuotiaan asioiden ympärillä. 2-vuotias saa koko ajan keskeyttää, koko ajan hokea "kato äiti kato äiti" ja hakea huomiota muilla tavoin. Ja äiti keskeyttää välittömästi oman juttunsa ja keskittyy lapseen. Miksei voi sanoa, että nyt äitillä on aikuisten kahvihetki, keskitytään leikkeihisi myöhemmin. Tai lapsen keskeyttäessä sanoa, että äidin ystävällä Marilla on nyt juttu kesken, odota vuoroasi. Ja sitten tietysti muistaa antaa lapselle se vuoro, ja myöhemmin keskittyä siihen leikkihetkeen jolloin lapsi saa 100 % aikuisen huomion.
Yhdellä kaverilla lapsi pyörittää koko perhettä, pienestä asti terrorisoi kaikin tavoin. Usein ollessani kylässä (lapsi oli tuolloin 3v) alkoi yhtäkkiä villisti pelata palloa ympäri olohuonetta ja aulaa. Karmee mekkala ja pauke. Äitinsä ei sanonut mitään, väisteli vain palloja ja välillä piti käsiä korvilla. Teki mieli sanoa, että tuo olisi pitänyt kieltää jo silloin 1-vuotiaana, kun aloitti. Äidin mielestä helpointa oli vain luopua kaikista koriste-esineistä.
Yksi äiti on lopen uupunut vaativaan lapseensa. Aivan kuitti. Ei vaan ole ikinä saanut opetetuksi lapselle rajoja, jolloin lapsi edelleen 10-vuotiaana mm vaatii että äiti istuu sängyn laidalla kun hän lukee (itse) kirjaa. Vaatii että äiti kesken ruuan hakee hänelle toiset housut. Tilanne on mennyt niin pahaksi, että äiti ei kestä lapsen vaatimuksia, kiukuttelua ja jatkuvaa "iholla oloa", vaan on rarkaissut tilanteen tuppaamalla jatkuvasti karkkipussia kouraan. Silleen lapsi pysyy tyytyväisenä edes 30 min jotta äiti saa hetken leputtaa. Pidempi leputus, kun vaan muistaa varata riittävästi herkkuja. Arvaatte varmaan lapsen painon.
Ja kaikki tämä siksi, että aikuinen ei saa oltua aikuinen ja sanottua lapselle ei. Miksei voi sanoa, että minä katson nyt 30 min telkkaria, ei saa häiritä, sen jälkeen jutellaan. Ja tietysti pitää muistaa pitää tuo lupaus.
Huhhuh, anteeksi vuodatus, tiedän että erityislapsen kanssa tuo ei ole noin yksinkertaista. Mutta väitän myös, että moni "erityisyys" johtuu juuri tuosta aikuisten auktoriteetin puutteesta, ja tämä on pahaksi aidoille erityislapsille.
Varmasti monella on petrattavaa rajojen asettamisessa, mutta temperamenttisen lapsen kanssa sitä vain oppii valitsemaan taistelut, jotta pystyy joskus keskustelemaan ystävän kanssa. Jos minulla on vieras käymässä, pitää siis valita uhmaikäisen kieltämisen (välitön puolen tunnin raivokohtaus) ja ei-niin-haitallisen toiminnan sallimisen (suhteellinen kahvirauha) väliltä.
Mitä siellä lastensuojelussa, sijoituksessa, sitten tehdään? Siellä joku laittaa ne rajat, eikä kuuntele mussutusta.
Sinne joutuminen ”annan sen sijoitukseen kun en pärjää sen kanssa” on merkki, että kasvatusote on ollut liian löperö, ja lapselle ei ole uskallettu laittaa rajoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voimia kaikille tarinansa kertoneille, hurjia juttuja!
Mitä mieltä olette siitä, että loppuvuodesta syntyneille annetaan enemmän adhd-diagnooseja kuin alkuvuoden lapsille? Jonkin verran ylidiagnosoitu sairaus kuitenkin? Uskon siis, että aivan todellinen, mutta joku vilkas (poika) taitaa sen aina turhaankin saada.
En jaksanut lukea kuin ensimmäisen sivun, joten anteeksi jos tulee toistoa. Ensinnäkin, kaikki myötätunto sinulle ap, tilanteesi kuulostaa äärimmäisen raskaalta. Täällä on monta viisaampaa ja aiheesta enemmän tietävää, mutta se pitää sanoa, että se että saa edes nukkua kunnolla on äärimmäisen tärkeää. Tehkää kaikkenne, että se onnistuu! Jos lapsi tulee viereen (anna tulla vaan, jollei muu auta, se on hänelle turvallista), niin ostakaa kunnollinen aikuiselle tarkoitettu toinen sänky makuuhuoneeseen (lapsen sängyn tilalle) ja siirry siihen nukkumaan, jos/kun lapsi tulee viereen. Saat nukkua omassa rauhassa ainakin, eikä kukaan potki.
Arki pitäisi organisoida niin, että sinulla on säännöllistä lepoa. Ei satunnaista. Saisitko lastenhoitajan tulemaan joka viikko tiettynä päivänä? Joko viemään lapsi jonnekin tai että itse pääset jonnekin. Ja lapsi/lapset miehen hoitoon säännöllisesti niin että pääset lepäämään jonnekin itseksesi. Kerran kuussa? Kerran kahdessa kuussa tms, mutta niin että tiedät, että lepohetki on tulossa. Onko sinulla ystäviä, joiden luo voisit mennä?
Ja pakko sanoa tämäkin vielä, toivottavasti lapsen kanssan keskustelit tuosta, mitä hänelle huusit. Että se ei ole totta (vaikka sinusta siltä tuntuisikin), vaan huusit sen koska olit itse väsynyt, etkä tarkoittanut sitä. Edessä voi olla vielä aika, jolloin tuo lapsi tuo suunnattomasti iloa sinulle ja teille ja katsot näitä asioita taakse päin yhtenä rankkana vaiheena, joka meni ohi.
Toivon, että jotenkin tilanne ratkeaa ja laukeaa ja elämästä tulee vähemmän taakoittavaa. <3 Muistan rukouksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko lapselta katsottu rauta-arvot, ferritiini? Raudanpuutteeseen erikoistunut lääkäri voisi olla hyvä.
Jos on huonot rautavarastot tai raudanpuute, rauta voi ehkä auttaa adhd-lasta. Rauta vaikuttaa dopamiiniin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä on tilanne nyt, ap? Saitteko huilitaukoa ja lapsen hetkeksi muualle? Se on kovaa, mutta jos aikuiset eivät jaksa ja huoltajilla ei ole voimia, homma ei enää toimi millään tasolla. Silloin on vain puhallettava peli poikki.
Saitteko apua?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen pahoillani aloittajan tilanteesta, sillä se kuulostaa kestämättömältä. Toivon, että siihen löytyy järkevä ratkaisu.
En halua viisastella, mutta onko kukaan miettinyt, miksi meillä on niin paljon lapsia, joilla on ADHD/ADD tai jokin autismin kirjon muoto? Jos syy tähän ei ole kasvuolosuhteissa, saattaisin itse epäillä rokotteita tai jotakin muuta vaikuttavaa tekijää. En usko, että ihmisten geenit ovat "huonontuneet" näin nopeasti, jos ajatellaan, että 20 vuotta sitten kyseiset häiriöt olivat harvinaisempi ilmiö. On kysymys myös siitä, että sairauksia tunnistetaan paremmin, mutta oikeasti on tapahtunut myös jotain muuta, kun niin monella lapsella on nykyään jokin häiriö.
Esimerkiksi DSM-IV tautiluokituksen työryhmän puheenjohtaja Sallan Frances on sanonut aivan suoraan julkisesti, toistuvasti , että ADHDn lisääntyminen johtuu lähinnä mm. medikalisaatiota ja diagnostiset kriteerien epämääräisyydestä:
”DSM-IV:n kenttäkokeiden perusteella ennakoimme, että Aspergerin oireyhtymän lisäys aiheuttaisi autismidiagnoosien kolminkertaistumisen. Olin järkyttynyt, kun diagnoosit 40-kertaistuivat verrattuna aikaan ennen DSM-IV:n julkaisua. Tämä johtui paitsi löysistä kriteereistä, myös huolimattomista arvioinneista ja siitä, että lapset tarvitsivat diagnoosin saadakseen erityispalveluita kouluissa”, Frances sanoo.
Samanlainen kriteerien muutos johti sairaustapausten nopeaan lisääntymiseen myös ADHD:n ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön kohdalla.”
http://www.too-much-medicine.com/sairas-levoton-vai-surullinen-allen-fr…
Tietenkin täällä höpisevät lähiömammat tietävät, toisin kuin Allan Frances, että tämä neurologinen amfetamiinin puutoksesta johtuva häiriö ei voi johtua siitä, miten kulttuurissa normitetaan lapsuutta ja lapsellisuutta ja että tuota normittamista voidaan jopa hyödyntää taloudellisten ja yhteiskunnallisten intressien edistämiseksi.
Niinpä. Psykiatrian emeritusprofessori Thomas Szasz on todennut, ettei adhd ole sairaus.
Ote yhdestä hänen videostaan:
"Kun kouluviranomaiset kertovat äidille, että hänen poikansa on sairas ja tarvitsee lääkitystä, miten ihmeessä hän voisi tietää, että se on kertakaikkinen valhe. Kuinka hän voisi ymmärtää, ettei se, mitä asiantuntijat nyt kutsuvat “keskittymis- ja yliaktiivisuushäiriöksi” tai “tarkkaavuus- ja ylivilkkaushäiriöksi” (ADHD), ole mikään sairaus. Sellainen äiti ei ole psykiatrian historian asiantuntija. Hän ei tiedä, että psykiatrit ovat, satojen vuosien ajan, käyttäneet diagnostisia termejä, niin sanottuja diagnostisia termejä, ihmisten leimaamiseen ja kontrolloimiseen.
Myöskään keskittymis- ja yliaktiivisuushäiriö ei ole sairaus. Mikään käyttäytyminen tai huono käyttäytyminen ei ole sairaus eikä voi olla sairaus. Tällainen ei ole sairautta. Niinpä ei ole väliä sillä, kuinka lapsi käyttäytyy. Siinä ei ole mitään tutkittavaa. Jos hän on sairas, silloin sitä varten täytyy olla objektiivinen tiede, niin että siitä voidaan tehdä diagnoosi lääkäreiden ja objektiivisten tutkimusten avulla. Sen vuoksi vastaanotolle mentyäsi lääkärit ottavat paljon verinäytteitä ja röntgenkuvia. He eivät halua saada tietää, kuinka käyttäydyt.
Kun menin lääketieteelliseen tiedekuntaan 60 vuotta sitten, silloin oli olemassa vain kourallinen psyykkisiä sairauksia. Muistaakseni niitä oli vain kuusi tai seitsemän. Nyt niitä on yli 300. Ja uusia “keksitään” joka päivä.
Lapsen luokitteleminen psyykkisesti sairaaksi on leimaamista, ei diagnoosi. Psyykenlääkkeen antaminen lapselle on myrkyttämistä, ei hoitoa. Olen kauan väittänyt, että lastenpsykiatri on kaikkein vaarallisin vihollinen lapsille ja myös vanhemmille ja kaikille meille, jotka välitämme kaikkein kallisarvoisimmista ja haavoittuvimmista asioista elämässä, ja ne kaksi asiaa ovat lapset ja vapaus.
Nyt kysyn jälleen, kuinka vanhemmat voivat suojella lapsiaan terapeuttiselta valtiolta, siis hallituksen ja psykiatrian liitolta. Pohjimmiltaan, viime kädessä, luulen heidän voivan tehdä niin vain vapautumalla vääristä kuvitelmista, pääsemällä eroon ajatuksesta, että se, mikä vaivaa onnetonta ja huonosti käyttäytyvää lasta – ja sellaisia lapsia on tietenkin paljon, itse asiassa kaikki lapset joskus – että sellaisella lapsella on psyykkinen sairaus ja että niin sanottu hoito voi auttaa häntä. Asia ei ole ollenkaan näin.
Sairaudet ovat ihmisruumiin toimintahäiriöitä, sydämen, maksan, munuaisten, aivojen jne. toimintahäiriöitä. Lavantauti (typhoid fever, “lavantautikuume”) on sairaus. Kaikki te tiedätte sen, ette epäile sitä. Kevätväsymys (spring fever, “kevätkuume”; Szaszin sanaleikki englannin kielen fever-sanalla eli “kuume”-sanalla) – (yleisön naurua) täytyy vain osata englantia – kevätväsymys ei ole sairaus. Miksei ole? Koska me kaikki tiedämme, että se on kielikuva, metafora, pienimuotoinen runo. Niin ovat myös kaikki psyykkiset sairaudet. Psyykkinen sairaus on metafora."
Ei tosiaan vaadi kovinkaan suurta älyllistä ponnistusta ymmärtää, että jos jokin lasten käytöksestä pääteltävän vaikean neurologisen kehityshäiriön ilmaantuvuus nousee lyhyessä ajassa jopa 100%, niin kyseessä on jokin sellainen poikkeama ihmisen elinympäristössä, että se ei voi jäädä keneltäkään huomaamatta TAI sitten kyseessä on sosiaalinen konstruktio, joka antaa kätevän välineen lasten kasvattajille tulkita ja kontrolloida vaikeasti käyttäytyviä lapsia. Tuollaiset käsitteelliset välineet vetoavat laiskoihin, avuttomiin, ylityöllistettyihin, stressaantuneisiin vanhempiin ja kasvatusalan ammattilaisiin, sekä myös sellaisiin ihmisiin, jotka itse aiheuttavat lastensa ongelmat kaltoinkohtelemalla heitä. On vähän ikävää, että tuota käytöstä pitää hallita mm. katuhuumeita kuten amfetamiinia ja kokaiinia muistuttavilla "lääkkeillä", joiden tiedetään eläintutkimusten mukaan vaurioittavan aivoja ja sotkevat lasten alunperin aivan normaalia aivotoimintaa ja jotka pitkän aikavälin tutkimusten mukaan pahentavat lasten käytösongelmia, vaikka saattavatkin lyhyellä aikavälillä, valikoituneella otannalla lääkeyhtiöiden rahoittamissa kokeissa näyttää pintapuolisesti vähentävän "oireita" eli häiritsevää käytöstä. Jo itsessään ADHD diagnoosina voi olla omiaan pahentamaan oletettavaa vuorovaikutushäiriötä kasvattajien ja lapsen välillä, koska se siirtää huomion lapsen olemattomiin geneettisin ja neurologisiin ongelmiin, eikä auta sen enempää lasta kuin vanhempaakaan hahmottamaan varsinaista ongelmaa ja etsimään sille ratkaisua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun kaverilla on asperger-poika ja olin kerran kylässä heillä. Poika tuli toistuvasti kyselemään äidiltään, että "Miksi Pentti-setä osti Skodan, kun sen piti ostaa Renaultti?" Pentti setä oli jutellut hankkivansa Renaultin, mutta oli syystä tai toisesta päätynyt Skodaan. Tätä poika ei voinut ymmärtää. Äitinsä selitti, että joskus ihmiset muuttavat mieltään ja se on ihan ok, mutta poika ei voinut ymmärtää. Sitä jatkui koko vierailun ajan ja oli jatkunut jo sitä ennen viikon päivät, siis siitä asti, kun Pentti-setä oli Skodaan ostanut.
Ihmettelen äitinsä kärsivällisyyttä, mun teki jo siinä vierailun aikana sanoa, että "Ei enää sanaakaan Pentti-sedästä ja sen autosta.".
Vähän ot, mutta eniten ihmettelen, miksei vanhemmat useammin aseta lapsilleen juuri tällaisia rajoja. Eli ilmoita ystävällisen jämäkästi, että nyt riittää tästä asiasta puhuminen, en halua kuulla siitä enää sanaakaan. Koskee myös muita asioita nuo johdonmukaisten rajojen laitot.
...
Huhhuh, anteeksi vuodatus, tiedän että erityislapsen kanssa tuo ei ole noin yksinkertaista. Mutta väitän myös, että moni "erityisyys" johtuu juuri tuosta aikuisten auktoriteetin puutteesta, ja tämä on pahaksi aidoille erityislapsille.
Joo, ja vanhempien syyllistäminen sellaisessa keskustelussa jossa puhutaan aidoista erityislapsista on myös ihan yhtä haitallista. Kyllä, temperamenttisten neurotyypillisten lapsien kasvattaminen vaatii vanhemmilta paljon auktoriteettia, ja varmaan siinä helposti lepsuillaan. Nepsy-lasten kasvattaminen on taas jotain ihan muuta. En väitä etteikö silloinkin jämäkkyyttä ja johdonmukaisuutta tarvita (tarvitaan, vieläkin enemmän), mutta ensiarvoisen tärkeää on vanhemman ymmärtää, että lapsi ei tee sitä mitä tekee sen vuoksi, että vanhempi ei ole ehtinyt sanoa tarpeeksi monta kertaa ei. Ulkopuolisten tätä on vielä vaikeampi ymmärtää, ja silloin saa aivan liian usein vanhempana kuulla näitä kasvatusvinkkejä. Joo, sinä sanot että tiedät että erityislapsen kanssa se ei ole niin yksinkertaista, mutta mistäs aina tiedät, milloin on kyse erityislapsesta?
Esimerkki tuosta jankutuksesta, kun siitä tässä on puhuttu. Mulla on kohta täysi-ikäistyvä as-poika, ja hän on saanut paljon apua ja pärjää erittäin hyvin koulussa ja normielämässä. Hän on kuitenkin puhelias ja haluaa puhua kulloinkin mielessä olevasta asiasta hyvin perusteellisesti ja joka ikiseltä kantilta mitä hän vain pystyy keksimään. Ulkopuolisesta se todennäköisesti kuullostaa kiusalliselta ja ärsyttävältä, koska tällaisessa moodissa hänen on vaikea pysähtyä ja kuunnella muita, eli keskustella. Toisinaan yritän pistää puhetta poikki jos hän tulee selittämään minulle jotain asiaansa, eikä siihen juuri silloin ole aikaa tai sitä on jo jauhettu tarpeeksi. Kyllä se onnistuu, mutta olen huomannut, että hänen on todella vaikea, siis oikeasti lähes fyysisesti mahdotonta, olla sanomatta jotain, jonka hän on jo mielessään muotoillut valmiiksi sanomiseksi. Se on kuin kivi kielen päällä, joka on vain pakko saada sylkäistyä ulos suusta, valmista lausetta ei voi enää nielaista kun se on jo ikään kuin edennyt suuhun asti odottamaan ulos pääsyä.
Vanhemmalle tällaisten erojen ymmärtäminen on tärkeää, jotta lasta pystyy auttamaan oikealla tavalla. Jos normilapsi pälättää kiusallaan ja vaatii tiukkaa kieltämistä että uskoo, niin ok, sitten kieltää ja hän uskoo. Nepsylasta tässä voi auttaa vain sillä tavalla että saa hänet itsensä jollakin keinolla ymmärtämään, että sellaista puhumista voi joutua joskus hillitsemään muiden aikana, toivoa että hän sen ainakin joskus muistaa ja yrittää vinkata ja muistuttaa jos tilanne tulee päälle. Normilapselle kyse on käytöstapojen oppimisesta, nepsylle elämänhallinnasta. Ulkopuoliselle molemmat saattavat näyttää aivan samalta.
Omaan lapseeni palatakseni, luulen että tuo ominaisuus on yksi syy siihen, että hän on sosiaalisesti hyvin arka, erityisesti omanikäisten seurassa. Hän on puhelias, mutta nuorten ympyröissä pelkää ryhtyä puheisiin, koska varmaan tajuaa, että jos innostuu liikaa, muut pitävät outona. Hän kärsii tästä paljon, ja se on vanhemmasta aivan sairaan kipeän ikävää. Jos joku tietämätön antaisi ymmärtää että ongelma on siinä etten ole poikaani tarpeeksi usein ja tiukasti kieltänyt puhumasta, niin silloin sieppaa ja kovaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun kaverilla on asperger-poika ja olin kerran kylässä heillä. Poika tuli toistuvasti kyselemään äidiltään, että "Miksi Pentti-setä osti Skodan, kun sen piti ostaa Renaultti?" Pentti setä oli jutellut hankkivansa Renaultin, mutta oli syystä tai toisesta päätynyt Skodaan. Tätä poika ei voinut ymmärtää. Äitinsä selitti, että joskus ihmiset muuttavat mieltään ja se on ihan ok, mutta poika ei voinut ymmärtää. Sitä jatkui koko vierailun ajan ja oli jatkunut jo sitä ennen viikon päivät, siis siitä asti, kun Pentti-setä oli Skodaan ostanut.
Ihmettelen äitinsä kärsivällisyyttä, mun teki jo siinä vierailun aikana sanoa, että "Ei enää sanaakaan Pentti-sedästä ja sen autosta.".
Vähän ot, mutta eniten ihmettelen, miksei vanhemmat useammin aseta lapsilleen juuri tällaisia rajoja. Eli ilmoita ystävällisen jämäkästi, että nyt riittää tästä asiasta puhuminen, en halua kuulla siitä enää sanaakaan. Koskee myös muita asioita nuo johdonmukaisten rajojen laitot.
...
Huhhuh, anteeksi vuodatus, tiedän että erityislapsen kanssa tuo ei ole noin yksinkertaista. Mutta väitän myös, että moni "erityisyys" johtuu juuri tuosta aikuisten auktoriteetin puutteesta, ja tämä on pahaksi aidoille erityislapsille.
Joo, ja vanhempien syyllistäminen sellaisessa keskustelussa jossa puhutaan aidoista erityislapsista on myös ihan yhtä haitallista. Kyllä, temperamenttisten neurotyypillisten lapsien kasvattaminen vaatii vanhemmilta paljon auktoriteettia, ja varmaan siinä helposti lepsuillaan. Nepsy-lasten kasvattaminen on taas jotain ihan muuta. En väitä etteikö silloinkin jämäkkyyttä ja johdonmukaisuutta tarvita (tarvitaan, vieläkin enemmän), mutta ensiarvoisen tärkeää on vanhemman ymmärtää, että lapsi ei tee sitä mitä tekee sen vuoksi, että vanhempi ei ole ehtinyt sanoa tarpeeksi monta kertaa ei. Ulkopuolisten tätä on vielä vaikeampi ymmärtää, ja silloin saa aivan liian usein vanhempana kuulla näitä kasvatusvinkkejä. Joo, sinä sanot että tiedät että erityislapsen kanssa se ei ole niin yksinkertaista, mutta mistäs aina tiedät, milloin on kyse erityislapsesta?
Esimerkki tuosta jankutuksesta, kun siitä tässä on puhuttu. Mulla on kohta täysi-ikäistyvä as-poika, ja hän on saanut paljon apua ja pärjää erittäin hyvin koulussa ja normielämässä. Hän on kuitenkin puhelias ja haluaa puhua kulloinkin mielessä olevasta asiasta hyvin perusteellisesti ja joka ikiseltä kantilta mitä hän vain pystyy keksimään. Ulkopuolisesta se todennäköisesti kuullostaa kiusalliselta ja ärsyttävältä, koska tällaisessa moodissa hänen on vaikea pysähtyä ja kuunnella muita, eli keskustella. Toisinaan yritän pistää puhetta poikki jos hän tulee selittämään minulle jotain asiaansa, eikä siihen juuri silloin ole aikaa tai sitä on jo jauhettu tarpeeksi. Kyllä se onnistuu, mutta olen huomannut, että hänen on todella vaikea, siis oikeasti lähes fyysisesti mahdotonta, olla sanomatta jotain, jonka hän on jo mielessään muotoillut valmiiksi sanomiseksi. Se on kuin kivi kielen päällä, joka on vain pakko saada sylkäistyä ulos suusta, valmista lausetta ei voi enää nielaista kun se on jo ikään kuin edennyt suuhun asti odottamaan ulos pääsyä.
Vanhemmalle tällaisten erojen ymmärtäminen on tärkeää, jotta lasta pystyy auttamaan oikealla tavalla. Jos normilapsi pälättää kiusallaan ja vaatii tiukkaa kieltämistä että uskoo, niin ok, sitten kieltää ja hän uskoo. Nepsylasta tässä voi auttaa vain sillä tavalla että saa hänet itsensä jollakin keinolla ymmärtämään, että sellaista puhumista voi joutua joskus hillitsemään muiden aikana, toivoa että hän sen ainakin joskus muistaa ja yrittää vinkata ja muistuttaa jos tilanne tulee päälle. Normilapselle kyse on käytöstapojen oppimisesta, nepsylle elämänhallinnasta. Ulkopuoliselle molemmat saattavat näyttää aivan samalta.
Omaan lapseeni palatakseni, luulen että tuo ominaisuus on yksi syy siihen, että hän on sosiaalisesti hyvin arka, erityisesti omanikäisten seurassa. Hän on puhelias, mutta nuorten ympyröissä pelkää ryhtyä puheisiin, koska varmaan tajuaa, että jos innostuu liikaa, muut pitävät outona. Hän kärsii tästä paljon, ja se on vanhemmasta aivan sairaan kipeän ikävää. Jos joku tietämätön antaisi ymmärtää että ongelma on siinä etten ole poikaani tarpeeksi usein ja tiukasti kieltänyt puhumasta, niin silloin sieppaa ja kovaa.
Jos nyt vielä itse tiivistäisin: tämäntyyppisissä jutuissa normilapsi oppii käytöstavat ja -normit sitä kautta, että häntä kielletään, komennetaan ja neuvotaan, hän sanoo "höö-Ö!" ja menee johonkin murjottamaan. Pikku hiljaa hän kasvaa ja aikuistuu ja alkaa sisäistää käytösnormeja ja ymmärtää miksi niitä on. Nepsy kuitenkin pitää saada ensin jollakin tavalla ymmärtämään se normi, että hän pystyy ja haluaa itse vaikuttaa omaan käytökseensä, koska hänen pitää ikään kuin "tietoisesti käyttäytyä" jollakin tavalla, se ei tule luonnostaan. Vaikeus on siinä, että vaikkapa 6-vuotias pitäisi saada ymmärtämään jokin tuollainen asia samalla tavalla kuin teini-ikäinen sen ehkä ymmärtää. Onko kenties haastetta ja onko lapselta paljon vaadittu?
Usein sanotaan, että ainakin autismin kirjon lievässä päässä olevat alkavat pärjätä paremmin kun kasvavat. Tässä saattaisi olla yksi syy, minun mielestäni.
Suomen johtaviin kuuluvana energiaparantajana ja henkimaailman asiantuntijana huomautan, että taustalla voi olla chakrojen ja aurojen häiriintymä tai suoranainen henkiolennoin aiheuttama riivaustapaus. Meillä on viitteitä siitä, että tiettyjen värähtelytasojen henkisten ja ulottuvuuksien välisten tasojen olennot pystyvät liikkumaan sähköisten laitteiden kuten älypuhelinten ja taulutietokoneiden kautta ihmisiin. Onko siis ihme, että nykyisin tällaiset tapaukset ovat lisääntyneet samalla kun laitteiden käyttö on lisääntynyt? Olen tavattavissa Ultra-päivillä jossa konsultoin tällaisista oireista kärsiviä ja tarvittaessa suoritan myös kristallienergiahoitoja joilla tukkeutuneet chakraaliset kanavat avataan ja mahdolliset henkisen tason olennot poistetaan.
Sinikka S kirjoitti:
Suomen johtaviin kuuluvana energiaparantajana ja henkimaailman asiantuntijana huomautan, että taustalla voi olla chakrojen ja aurojen häiriintymä tai suoranainen henkiolennoin aiheuttama riivaustapaus. Meillä on viitteitä siitä, että tiettyjen värähtelytasojen henkisten ja ulottuvuuksien välisten tasojen olennot pystyvät liikkumaan sähköisten laitteiden kuten älypuhelinten ja taulutietokoneiden kautta ihmisiin. Onko siis ihme, että nykyisin tällaiset tapaukset ovat lisääntyneet samalla kun laitteiden käyttö on lisääntynyt? Olen tavattavissa Ultra-päivillä jossa konsultoin tällaisista oireista kärsiviä ja tarvittaessa suoritan myös kristallienergiahoitoja joilla tukkeutuneet chakraaliset kanavat avataan ja mahdolliset henkisen tason olennot poistetaan.
Ha ha. Hauska yritys, saat golfaplodit: 👏
Miksi lapsi ei voi nukkua teidän vieressä? Eikö se ole ihan hyvä jos niin voitte nukkua paremmin?