Tuo adhd-lapsi tappaa minut. Tuhoaa henkisen ja fyysisen terveyteni . Terapia on ja lääkkeet, mikään ei auta

Onko teillä kuvia käytössä?

Esim tällaiset tarinat voi auttaa

http://www.speechbuddy.com/blog/wp-content/uploads/2012/05/speech5.jpg

Voisko hampaiden pesuun olla kuvallinen ohje missä järjestyksessä pestään alahampaat, ylähampaat, huuhdellaan jne. Time timer johon voi asettaa tietyn ajan.

Hae lisää apua. Perhetilanteenne vaan pahentaa teidän molempien oloa. Olisiko mummoa / tätiä / isotätiä, joka voisi hoitaa hetken aikaa? Meillä oli pojan kanssa tosi vaikeaa ja vähän samanlainen tilanne plus että mun ja miehen molempien suku asui kaukana. No sit yhtenä kesänä päätin, että poika lähtee mummille. Mummi oli siis pyytänyt moneen kertaan ja tiesi lapsen erityisyyden. Poika oli kaikkiaan 1,5kk mummilla! Kävimme toki katsomassa useaan kertaan. Mutta minä ja mies saatiin elintärkeä hengähdystauko ja mummi puolestaan eläkeläisenä jaksoi venyä vaikka mihin ja sai rauhoitettua poikaa. Mm. ruokailutilanteet ja nukkumaanmenot sujuivat paremmin. Suurin ero oli, että mummi ei koskaan huutanut, hän päin vastoin alkoi puhua aina kuiskaamalla jos piti komentaa ja tällä oli ihmeellinen vaikutus, siis näin simppelillä jutulla. Minä puolestaan jaksoin olla huutamatta niin paljoa ja jotenkin jaksoin aina paremmin, kun tiesin että säännöllisin väliajoin poika menee mummilaan. Nyt poikamme aloittaa ysiluokan ja pärjää hyvin. On löytänyt vahvuuksiaan ja oppinut vähitellen keinoja mm raivokohtauksien hillintään ja pettymysten sietoon. Monenlaisia tukitoimia on ollut, terapioita ja muita, mutta näkisin että mummilassa olo auttanut eniten. Mummila on maaseudulla, ulkona paljon tekemistä ja naapurissa lehmiä ja parin kilometrin päässä hevosia, ja lähialueella on ollut lapsia joiden kanssa leikkiä ja jotka ei ole suhtautuneet että tuossa se häirikkö menee, kun ei oo taustoja tienneet.

Varmaan tukiperheestä voisi olla samanlainen apu, suosittelen hakemaan semmoista jos ei ole sukua / lähipiiriä joka auttaisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla asperger-ad/hd-lapsi, tyttö. Aivan hirveä lapsena. 11 vuotta elin kuin sumussa, puuroa pää täynnä kaiken unettomuuden, raivoamisen sietämisen, aggressiopuuskien, tavaroiden rikkomisen, "en syö"-ongelman, jänkkäämisen, jankkaamisen, koulupalaverien, koulunvaihtojen, terapioiden ja kaiken muun kanssa. Aivan hirveää aikaa. Lopulta annoin lapsen perhekotiin, kun alkoi olla liian suuri uhka perheemme muille lapsille (jotka ns. normaaleja). Perhekodissa yritti ensi töikseen vahingoittaa toista lasta pahasti. En kadu päätöstäni. Nyt lapsi aikuinen, 20-kesäinen, ja vieläkin saa raivareita, jää jänkyttämään loputtomiin toisarvoisia asioita, suhteellisuudentaju puuttuu, kaikesta jelppimisestä ja terapioista huolimatta ei ole tehnyt päivääkään työtä, koulut jättää kesken, luottotiedot kuralla, hengailee vaan ihme tyyppien kanssa ja ajelee päättömästi autolla huvin vuoksi, siinä harrastuksensa. Ei syö sitä eikä tätä, painaa noin 3 kiloa, ruokavalio yhtä kuin pizzat, hampparit, energiajuomia ja kahvia, ei huolehdi sairauksiensa (muita sairauksiakin on kuin adhd ja as) hoidosta, mene lääkäriin kun tarvis olisi,ei hoida hygieniaansa, hampaat mädät, ei siivoa, ei auta isovanhempiaan tai meitä vanhempiaan missään, mutta rahaa odottaa saavansa.Holhottavaksi ei lasta saa, edunvalvojaa ei halua. En tiedä mitä tehdä. En jaksa enää edes miettiä. Omasta mielestään on todella viisas ja ahkera, täydellisyyttä hipova. Pienikin kritiikki aiheuttaa loputtomiin kestävän huutojankutus-esityksen, jollaisia en enää jaksa kuunnella ollenkaan.

Voimia kovasti sulle ap.

Meillä tuollainen poika samoilla diagnooseilla. En anna vitosta enemmän rahaa ja senkin vain harvoin. Keskeytän puheet, jos en jaksa kuunnella. Sanon esim. "Nyt en puhu tuosta asiasta", Tuo asia ei kuulu minulle, puhu jollekin asiantuntijalle", Sinun pitää kysyä sosiaalityöntekijltä tuota". Meillä sekaantuu nuorempien sisarusten kasvatukseen (siis tyyliin läksyjen teko, astioiden vienti tiskipöydälle). Koska ei kuulema halua, että heidän elämä olisi samanlaista helvettiä, kuin itsellä( ovat ihan tavallisia, tyytyväisiä lapsia). Joka kerta pitää sanoa, että tämä ei kuulu sinulle, tai älä sekaannu toisten asioihin. Tosi raskasta se on. Kun tulee käymään, sisaruksista kouluikäiset hermoilevat, kun isoveli tunkee koko ajan selittämään jotain sekoa. Meillä on myös noita suuruuskuvitelmia. Hänellä on laajempi ymmärrys, ja tajua asioita monelta eri tietoisuuden tasolta ym. höpinöitä. En tarkoita neuvoa sinua, sillä jokainen on niin erilainen, ja keinotkin toimivat erit, eri ihmisille. Voimia sinulle ja tietenkin myös ap:lle. Meidän poika lähti kotoa 15-vuotiaana laitokseen, kun alkoi lyömään minua ja liikkumaan huumepiireissä.

Siis mitä vtua? ”Keskeytän puheet jos en jaksa kuunnella, tuo asia ei kuulu minulle, puhu jollekin asiantuntijalle”. Ootko tosissasi, eikä tämä ole provo? Ei mikään ihme, että poikasi joutui laitokseen.

Vierailija kirjoitti:

Nytkin kirkuu yläkerrassa koska ei saanut sukkia jalkaan eikä hyvksynyt apua. Varmaan kohta taas ryömii sängyn alle ja nukahtaa sinne aikansa huudettuaan..

Ensimmäiset merkit näkyivät taaperoina jolloin sai hirvittäviä raivareita eikä huomion kääntäminen muualle (katsoppa tätä kirjaa) auttanut, käyttäytyi myös itsensä loukattuaan erikoisesti ja konttasi pöydän alle tms sen sijaan että olisi tullut syliin hakemaan lohtua. Aloitti perhepäivähoitajalla 3-vuotiaana ja tämä viisikymppinen, kymmeniä lapsia hoitanut nainen sanoi ettei ole koskaan nähnyt vastaavaa. Kun aloitti eskarin siellä huomattiin ettei keskity, eikä oikein ymmärrä tehtäviä. Suostumuksellamme pyörät pistettiin pyörimään ja oli käyttäytymisterapiassa minkä jälkeen seurasi useita  tutkimuksia eri ´paikoissa. Puhuttiin kehitysvammaisuudesta ja tarkkaavaisuushäiriöstä, lopulta diagnoosi oli adhd.

Ei nuku VIELÄKÄÄN omassa sängyssä emmekä enää jaksa yrittää, lapsi on 9v, monta vuotta  meidän pitää kiskoa takaisin sänkyynsä ja suunnilleen pitää paikallaan ettei nouse sieltä?  Rutiini on aina ollut iltasatu, hali ja pusu, yövalo päälle ja hyvää yötä  mutta kun rutiinista ei ole mitään apua ! Sama monta kirjaa luin tai monta laulua lauloin, hyppäsi sänkystään ja kipitti meidän sänkyymme. Siirsimme sängyn huoneeseemme ja nukkui siinä noin viikon, sitten alkoi taas kavuta väliimme.  Kokeilimme tarrapalkintoa, ei toiminut.  Koko keho on jumissa kun yön kyhjöttää sängyn reunalla ja saa kaupan päälle potkuja selkään! 

Mie en jaksa...

Ap

Mä tiedän erään pikkulikan, jonka perhepäivähoito ja ei jaksanut enää. Kymmeniä vuosia oli hommaa tehnyt, mutta tämän tytön hoitamisesta luopui. Ehdotti päiväkotiin menemistä, jossa tyttö hieman tasaantui. Taustalla riitainen perhe, avioero tuli, ainoa lapsi.

Tapasin uimarannalla tytön sattumoisin parin vuoden päästä. Oli 8-vuotias, matkaa kotiin pari-kolme kilsaa. Eväänä iso suklaalevy ja limupullo. Annoin lasteni eväistä voikkaria ja porkkanoita, kun hänen teki mieli. Olimme sitten lähdössä. Kysyin miten tyttö menee kotiin. Kuulemma joku noutaa, jos muistaa. Oli kävellyt yksin rannalle. Heitin autolla tytön kotiin, en jäänyt kyselemään mitään.

Oikea ravitsemus on tärkeää. Joku saa raivareita maidon juonnista, transrasvat on myös pahasta.

Adhd- ja autismiliitto järjestää kuntoutusta ja vertaistukea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nytkin kirkuu yläkerrassa koska ei saanut sukkia jalkaan eikä hyvksynyt apua. Varmaan kohta taas ryömii sängyn alle ja nukahtaa sinne aikansa huudettuaan..

Ensimmäiset merkit näkyivät taaperoina jolloin sai hirvittäviä raivareita eikä huomion kääntäminen muualle (katsoppa tätä kirjaa) auttanut, käyttäytyi myös itsensä loukattuaan erikoisesti ja konttasi pöydän alle tms sen sijaan että olisi tullut syliin hakemaan lohtua. Aloitti perhepäivähoitajalla 3-vuotiaana ja tämä viisikymppinen, kymmeniä lapsia hoitanut nainen sanoi ettei ole koskaan nähnyt vastaavaa. Kun aloitti eskarin siellä huomattiin ettei keskity, eikä oikein ymmärrä tehtäviä. Suostumuksellamme pyörät pistettiin pyörimään ja oli käyttäytymisterapiassa minkä jälkeen seurasi useita  tutkimuksia eri ´paikoissa. Puhuttiin kehitysvammaisuudesta ja tarkkaavaisuushäiriöstä, lopulta diagnoosi oli adhd.

Ei nuku VIELÄKÄÄN omassa sängyssä emmekä enää jaksa yrittää, lapsi on 9v, monta vuotta  meidän pitää kiskoa takaisin sänkyynsä ja suunnilleen pitää paikallaan ettei nouse sieltä?  Rutiini on aina ollut iltasatu, hali ja pusu, yövalo päälle ja hyvää yötä  mutta kun rutiinista ei ole mitään apua ! Sama monta kirjaa luin tai monta laulua lauloin, hyppäsi sänkystään ja kipitti meidän sänkyymme. Siirsimme sängyn huoneeseemme ja nukkui siinä noin viikon, sitten alkoi taas kavuta väliimme.  Kokeilimme tarrapalkintoa, ei toiminut.  Koko keho on jumissa kun yön kyhjöttää sängyn reunalla ja saa kaupan päälle potkuja selkään! 

Mie en jaksa...

Ap

Mä tiedän erään pikkulikan, jonka perhepäivähoito ja ei jaksanut enää. Kymmeniä vuosia oli hommaa tehnyt, mutta tämän tytön hoitamisesta luopui. Ehdotti päiväkotiin menemistä, jossa tyttö hieman tasaantui. Taustalla riitainen perhe, avioero tuli, ainoa lapsi.

Tapasin uimarannalla tytön sattumoisin parin vuoden päästä. Oli 8-vuotias, matkaa kotiin pari-kolme kilsaa. Eväänä iso suklaalevy ja limupullo. Annoin lasteni eväistä voikkaria ja porkkanoita, kun hänen teki mieli. Olimme sitten lähdössä. Kysyin miten tyttö menee kotiin. Kuulemma joku noutaa, jos muistaa. Oli kävellyt yksin rannalle. Heitin autolla tytön kotiin, en jäänyt kyselemään mitään.

Olisitpa kysellyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla asperger-ad/hd-lapsi, tyttö. Aivan hirveä lapsena. 11 vuotta elin kuin sumussa, puuroa pää täynnä kaiken unettomuuden, raivoamisen sietämisen, aggressiopuuskien, tavaroiden rikkomisen, "en syö"-ongelman, jänkkäämisen, jankkaamisen, koulupalaverien, koulunvaihtojen, terapioiden ja kaiken muun kanssa. Aivan hirveää aikaa. Lopulta annoin lapsen perhekotiin, kun alkoi olla liian suuri uhka perheemme muille lapsille (jotka ns. normaaleja). Perhekodissa yritti ensi töikseen vahingoittaa toista lasta pahasti. En kadu päätöstäni. Nyt lapsi aikuinen, 20-kesäinen, ja vieläkin saa raivareita, jää jänkyttämään loputtomiin toisarvoisia asioita, suhteellisuudentaju puuttuu, kaikesta jelppimisestä ja terapioista huolimatta ei ole tehnyt päivääkään työtä, koulut jättää kesken, luottotiedot kuralla, hengailee vaan ihme tyyppien kanssa ja ajelee päättömästi autolla huvin vuoksi, siinä harrastuksensa. Ei syö sitä eikä tätä, painaa noin 3 kiloa, ruokavalio yhtä kuin pizzat, hampparit, energiajuomia ja kahvia, ei huolehdi sairauksiensa (muita sairauksiakin on kuin adhd ja as) hoidosta, mene lääkäriin kun tarvis olisi,ei hoida hygieniaansa, hampaat mädät, ei siivoa, ei auta isovanhempiaan tai meitä vanhempiaan missään, mutta rahaa odottaa saavansa.Holhottavaksi ei lasta saa, edunvalvojaa ei halua. En tiedä mitä tehdä. En jaksa enää edes miettiä. Omasta mielestään on todella viisas ja ahkera, täydellisyyttä hipova. Pienikin kritiikki aiheuttaa loputtomiin kestävän huutojankutus-esityksen, jollaisia en enää jaksa kuunnella ollenkaan.

Voimia kovasti sulle ap.

Meillä tuollainen poika samoilla diagnooseilla. En anna vitosta enemmän rahaa ja senkin vain harvoin. Keskeytän puheet, jos en jaksa kuunnella. Sanon esim. "Nyt en puhu tuosta asiasta", Tuo asia ei kuulu minulle, puhu jollekin asiantuntijalle", Sinun pitää kysyä sosiaalityöntekijltä tuota". Meillä sekaantuu nuorempien sisarusten kasvatukseen (siis tyyliin läksyjen teko, astioiden vienti tiskipöydälle). Koska ei kuulema halua, että heidän elämä olisi samanlaista helvettiä, kuin itsellä( ovat ihan tavallisia, tyytyväisiä lapsia). Joka kerta pitää sanoa, että tämä ei kuulu sinulle, tai älä sekaannu toisten asioihin. Tosi raskasta se on. Kun tulee käymään, sisaruksista kouluikäiset hermoilevat, kun isoveli tunkee koko ajan selittämään jotain sekoa. Meillä on myös noita suuruuskuvitelmia. Hänellä on laajempi ymmärrys, ja tajua asioita monelta eri tietoisuuden tasolta ym. höpinöitä. En tarkoita neuvoa sinua, sillä jokainen on niin erilainen, ja keinotkin toimivat erit, eri ihmisille. Voimia sinulle ja tietenkin myös ap:lle. Meidän poika lähti kotoa 15-vuotiaana laitokseen, kun alkoi lyömään minua ja liikkumaan huumepiireissä.

Siis mitä vtua? ”Keskeytän puheet jos en jaksa kuunnella, tuo asia ei kuulu minulle, puhu jollekin asiantuntijalle”. Ootko tosissasi, eikä tämä ole provo? Ei mikään ihme, että poikasi joutui laitokseen.

Sulla ei taida olla kovin paljon kokemusta erityinuorista? Tässä taitaa olla sitä paitsi kysymys aikuisesta. Näille jänkkääjille on pakko sanoa joskus tiukasti. Voivat vatvoa samaa asiaa ihan loputtomiin, tuntikausia ja asiassa ei välttämättä ole mitään pointtia edes ja jos onkin, niin syytä on puhua sellaiselle ihmiselle joka voi auttaa, eikä piinata läheisiä. Vierestä olen seurannut tällaisen pojan elämää ja vanhemmat ovat tosi kovilla. Yksi syy juuri se, kun nuori saattaa jaaritella jopa päiväkausia jostain täysin yhdentekevästä seikasta ja vaatia ottamaan siihen kantaa, todella raskasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Adhd:n yksi piirre on että kun saa päähänsä haluta jotain, se pitää saada NYT. Aikuinen adhd saattaa ruveta keskellä yötä etsimään myytäviä lampaita ,koska hänen pitää saada lammas ja lapsella tämä taas purkautuu jankutuksena joka muuttuu raivokohtaukseksi.

Ei tuo ole sairaus, se on heikko impulssikontrolli, joka opitaan pienenä. Kun raivoaan ja huudan, tapahtuu minun tahtoni joten miksi säädellä itseä.

Oikeasti nyt aikuiset ihmiset, hieman uskallusta sanoa omalle lapselle ei ja ei nyt, ei ehkä milloinkaan, ja sitten pitää kiinni tästä.

Erityislapsen vanhempana ehkä yksi paskimpia juttuja sen varsinaisen kamppailun jälkeen ovat nämä tietäjät, jotka aina tietää paremmin. Niiltä kun oppii sulkemaan korvansa, niin pääsee jo yhdestä isosta taakasta eroon.

Tämä on oikeasti hyvä neuvo. Itse katkoin välejä sukulaisiin, kun tuli pelkkää haukkumista. Pikkuhiljaa kaverit alkavat olla muita erityislapsiperheitä +joitain sukulaisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla asperger-ad/hd-lapsi, tyttö. Aivan hirveä lapsena. 11 vuotta elin kuin sumussa, puuroa pää täynnä kaiken unettomuuden, raivoamisen sietämisen, aggressiopuuskien, tavaroiden rikkomisen, "en syö"-ongelman, jänkkäämisen, jankkaamisen, koulupalaverien, koulunvaihtojen, terapioiden ja kaiken muun kanssa. Aivan hirveää aikaa. Lopulta annoin lapsen perhekotiin, kun alkoi olla liian suuri uhka perheemme muille lapsille (jotka ns. normaaleja). Perhekodissa yritti ensi töikseen vahingoittaa toista lasta pahasti. En kadu päätöstäni. Nyt lapsi aikuinen, 20-kesäinen, ja vieläkin saa raivareita, jää jänkyttämään loputtomiin toisarvoisia asioita, suhteellisuudentaju puuttuu, kaikesta jelppimisestä ja terapioista huolimatta ei ole tehnyt päivääkään työtä, koulut jättää kesken, luottotiedot kuralla, hengailee vaan ihme tyyppien kanssa ja ajelee päättömästi autolla huvin vuoksi, siinä harrastuksensa. Ei syö sitä eikä tätä, painaa noin 3 kiloa, ruokavalio yhtä kuin pizzat, hampparit, energiajuomia ja kahvia, ei huolehdi sairauksiensa (muita sairauksiakin on kuin adhd ja as) hoidosta, mene lääkäriin kun tarvis olisi,ei hoida hygieniaansa, hampaat mädät, ei siivoa, ei auta isovanhempiaan tai meitä vanhempiaan missään, mutta rahaa odottaa saavansa.Holhottavaksi ei lasta saa, edunvalvojaa ei halua. En tiedä mitä tehdä. En jaksa enää edes miettiä. Omasta mielestään on todella viisas ja ahkera, täydellisyyttä hipova. Pienikin kritiikki aiheuttaa loputtomiin kestävän huutojankutus-esityksen, jollaisia en enää jaksa kuunnella ollenkaan.

Voimia kovasti sulle ap.

Meillä tuollainen poika samoilla diagnooseilla. En anna vitosta enemmän rahaa ja senkin vain harvoin. Keskeytän puheet, jos en jaksa kuunnella. Sanon esim. "Nyt en puhu tuosta asiasta", Tuo asia ei kuulu minulle, puhu jollekin asiantuntijalle", Sinun pitää kysyä sosiaalityöntekijltä tuota". Meillä sekaantuu nuorempien sisarusten kasvatukseen (siis tyyliin läksyjen teko, astioiden vienti tiskipöydälle). Koska ei kuulema halua, että heidän elämä olisi samanlaista helvettiä, kuin itsellä( ovat ihan tavallisia, tyytyväisiä lapsia). Joka kerta pitää sanoa, että tämä ei kuulu sinulle, tai älä sekaannu toisten asioihin. Tosi raskasta se on. Kun tulee käymään, sisaruksista kouluikäiset hermoilevat, kun isoveli tunkee koko ajan selittämään jotain sekoa. Meillä on myös noita suuruuskuvitelmia. Hänellä on laajempi ymmärrys, ja tajua asioita monelta eri tietoisuuden tasolta ym. höpinöitä. En tarkoita neuvoa sinua, sillä jokainen on niin erilainen, ja keinotkin toimivat erit, eri ihmisille. Voimia sinulle ja tietenkin myös ap:lle. Meidän poika lähti kotoa 15-vuotiaana laitokseen, kun alkoi lyömään minua ja liikkumaan huumepiireissä.

Siis mitä vtua? ”Keskeytän puheet jos en jaksa kuunnella, tuo asia ei kuulu minulle, puhu jollekin asiantuntijalle”. Ootko tosissasi, eikä tämä ole provo? Ei mikään ihme, että poikasi joutui laitokseen.

Sulla ei taida olla kovin paljon kokemusta erityinuorista? Tässä taitaa olla sitä paitsi kysymys aikuisesta. Näille jänkkääjille on pakko sanoa joskus tiukasti. Voivat vatvoa samaa asiaa ihan loputtomiin, tuntikausia ja asiassa ei välttämättä ole mitään pointtia edes ja jos onkin, niin syytä on puhua sellaiselle ihmiselle joka voi auttaa, eikä piinata läheisiä. Vierestä olen seurannut tällaisen pojan elämää ja vanhemmat ovat tosi kovilla. Yksi syy juuri se, kun nuori saattaa jaaritella jopa päiväkausia jostain täysin yhdentekevästä seikasta ja vaatia ottamaan siihen kantaa, todella raskasta.

Itseäni lainatakseni piti vielä lisätä, että asiaan kantaa ottaminenkaan ei pysäytä tätä jankuttamista, vaan se todennäköisesti jatkuu.

Vierailija kirjoitti:

Minä vihaan äitiäni

miksi joku ei voisi vihata lastaan?

Äitini pilasi lapsuuteni

sinun lapsesi pilaa lopun elämäsi

Häivy, Kivis. Tämä ketju ei ole sinun asiaasi varten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, en tiedä kaipaatko lisää neuvoja, mutta tässä olisivat omani, jotka auttaneet omat adhd/autismin kirjon lapsen kanssa:

- Facebookissa on hyviä vertaisryhmiä ADHD-lasten ja nepsy-lasten vanhemmille. Niihin kannattaa liittyä, ainakin saa lukea muiden kokemuksia ja vertaistukea. Saa myös neuvoja Kelan ja hoitotahon kanssa toimimiseen

- Yhteys lastensuojeluun ja perhetyöhön. Luulisin, että teillä on oikeus esimerkiksi hoitajaan lapselle, että pääsette lepäämään

- Ehdottomasti lapsi syömään, mitä tahansa ruokaa mikä maittaa: keksejä, makaronilaatikkoa, pizzaa, jugurttia, suklaata. vaikka samaa ruokaa kuukaudesta toiseen

- Nukkumisen tueksi melatoniini illalla, painopeitto ja lisäksi nukkuisin suosiolla samassa huoneessa, vaikka kolmella sängyllä

- Käypä hoito -suosituksen mukaan tärkeä hoitomuoto on lapsen käyttäytymisen positiivinen tuki. Tarkoittaa siis jatkuvan ohjaamisen ja minuutintarkkojen rutiinien lisäksi jatkuvaa kehumista mistä tahansa minimaalisesta onnistumisesta. Lapsi saa näin itseluottamusta ja positiivisia kokemuksia. Eli:  "Oi miten taitava olet kun osasit itse hakea sukat"; "oletpa taitava ja innokas piirtäjä, kyllä olet osannut piirtää todella hienon maiseman"; "kylläpä meillä oli kivaa uimassa tänään, olitpa taitava uimari"; "menipä hienosti, kun kävelit ihan itse pihalta" yms asioita, joita ei ikinä tarvitsisi sanoa "normi"lapselle. Tätä jatkuvalla syötöllä, niin ehkä vuosien kuluttua on tiedossa jotain kehitystä ja itselläkin on parempi olo.

tsemppiä

Tämä pienistä asioista kehuminen aiheuttaa kylläkin sitä, että kun päätyy ns. Normielämään, jossa kukaan ei kehukaan siitä, että ”osasitpa sinä kävellä/hengittää hienosti”, niin itsetunto kärsii ja jopa romahtaa myöhemmin.

Olen nähnyt niin monia kehujen ja huomion kalastajia. Samoin raivokohtauksia, jotka alkavat siitä, kun ”ei kehuttu hyväksi istumaan tuolilla.”

"

Hyperkateutta. Ei rakentava kehu ole sinulta pois.

Mun kaverilla on asperger-poika ja olin kerran kylässä heillä. Poika tuli toistuvasti kyselemään äidiltään, että "Miksi Pentti-setä osti Skodan, kun sen piti ostaa Renaultti?" Pentti setä oli jutellut hankkivansa Renaultin, mutta oli syystä tai toisesta päätynyt Skodaan. Tätä poika ei voinut ymmärtää. Äitinsä selitti, että joskus ihmiset muuttavat mieltään ja se on ihan ok, mutta poika ei voinut ymmärtää. Sitä jatkui koko vierailun ajan ja oli jatkunut jo sitä ennen viikon päivät, siis siitä asti, kun Pentti-setä oli Skodaan ostanut.

Ihmettelen äitinsä kärsivällisyyttä, mun teki jo siinä vierailun aikana sanoa, että "Ei enää sanaakaan Pentti-sedästä ja sen autosta.".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla asperger-ad/hd-lapsi, tyttö. Aivan hirveä lapsena. 11 vuotta elin kuin sumussa, puuroa pää täynnä kaiken unettomuuden, raivoamisen sietämisen, aggressiopuuskien, tavaroiden rikkomisen, "en syö"-ongelman, jänkkäämisen, jankkaamisen, koulupalaverien, koulunvaihtojen, terapioiden ja kaiken muun kanssa. Aivan hirveää aikaa. Lopulta annoin lapsen perhekotiin, kun alkoi olla liian suuri uhka perheemme muille lapsille (jotka ns. normaaleja). Perhekodissa yritti ensi töikseen vahingoittaa toista lasta pahasti. En kadu päätöstäni. Nyt lapsi aikuinen, 20-kesäinen, ja vieläkin saa raivareita, jää jänkyttämään loputtomiin toisarvoisia asioita, suhteellisuudentaju puuttuu, kaikesta jelppimisestä ja terapioista huolimatta ei ole tehnyt päivääkään työtä, koulut jättää kesken, luottotiedot kuralla, hengailee vaan ihme tyyppien kanssa ja ajelee päättömästi autolla huvin vuoksi, siinä harrastuksensa. Ei syö sitä eikä tätä, painaa noin 3 kiloa, ruokavalio yhtä kuin pizzat, hampparit, energiajuomia ja kahvia, ei huolehdi sairauksiensa (muita sairauksiakin on kuin adhd ja as) hoidosta, mene lääkäriin kun tarvis olisi,ei hoida hygieniaansa, hampaat mädät, ei siivoa, ei auta isovanhempiaan tai meitä vanhempiaan missään, mutta rahaa odottaa saavansa.Holhottavaksi ei lasta saa, edunvalvojaa ei halua. En tiedä mitä tehdä. En jaksa enää edes miettiä. Omasta mielestään on todella viisas ja ahkera, täydellisyyttä hipova. Pienikin kritiikki aiheuttaa loputtomiin kestävän huutojankutus-esityksen, jollaisia en enää jaksa kuunnella ollenkaan.

Voimia kovasti sulle ap.

Meillä tuollainen poika samoilla diagnooseilla. En anna vitosta enemmän rahaa ja senkin vain harvoin. Keskeytän puheet, jos en jaksa kuunnella. Sanon esim. "Nyt en puhu tuosta asiasta", Tuo asia ei kuulu minulle, puhu jollekin asiantuntijalle", Sinun pitää kysyä sosiaalityöntekijltä tuota". Meillä sekaantuu nuorempien sisarusten kasvatukseen (siis tyyliin läksyjen teko, astioiden vienti tiskipöydälle). Koska ei kuulema halua, että heidän elämä olisi samanlaista helvettiä, kuin itsellä( ovat ihan tavallisia, tyytyväisiä lapsia). Joka kerta pitää sanoa, että tämä ei kuulu sinulle, tai älä sekaannu toisten asioihin. Tosi raskasta se on. Kun tulee käymään, sisaruksista kouluikäiset hermoilevat, kun isoveli tunkee koko ajan selittämään jotain sekoa. Meillä on myös noita suuruuskuvitelmia. Hänellä on laajempi ymmärrys, ja tajua asioita monelta eri tietoisuuden tasolta ym. höpinöitä. En tarkoita neuvoa sinua, sillä jokainen on niin erilainen, ja keinotkin toimivat erit, eri ihmisille. Voimia sinulle ja tietenkin myös ap:lle. Meidän poika lähti kotoa 15-vuotiaana laitokseen, kun alkoi lyömään minua ja liikkumaan huumepiireissä.

Siis mitä vtua? ”Keskeytän puheet jos en jaksa kuunnella, tuo asia ei kuulu minulle, puhu jollekin asiantuntijalle”. Ootko tosissasi, eikä tämä ole provo? Ei mikään ihme, että poikasi joutui laitokseen.

Haluatko sinä kuulla tunnin yksinpuheluita toisten ihmisten psyykkisistä (hänen itsensä diagnosoimista) ongelmista, huumeiden terveellisistä puolista, filosofisista teorioista, omista käsityksistä laintulkinnoista. Kyllä todellakin keskeytän puheet, jos ne menevät sekavaksi jaaritteluksi, jota en jaksa kuunnella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, en tiedä kaipaatko lisää neuvoja, mutta tässä olisivat omani, jotka auttaneet omat adhd/autismin kirjon lapsen kanssa:

- Facebookissa on hyviä vertaisryhmiä ADHD-lasten ja nepsy-lasten vanhemmille. Niihin kannattaa liittyä, ainakin saa lukea muiden kokemuksia ja vertaistukea. Saa myös neuvoja Kelan ja hoitotahon kanssa toimimiseen

- Yhteys lastensuojeluun ja perhetyöhön. Luulisin, että teillä on oikeus esimerkiksi hoitajaan lapselle, että pääsette lepäämään

- Ehdottomasti lapsi syömään, mitä tahansa ruokaa mikä maittaa: keksejä, makaronilaatikkoa, pizzaa, jugurttia, suklaata. vaikka samaa ruokaa kuukaudesta toiseen

- Nukkumisen tueksi melatoniini illalla, painopeitto ja lisäksi nukkuisin suosiolla samassa huoneessa, vaikka kolmella sängyllä

- Käypä hoito -suosituksen mukaan tärkeä hoitomuoto on lapsen käyttäytymisen positiivinen tuki. Tarkoittaa siis jatkuvan ohjaamisen ja minuutintarkkojen rutiinien lisäksi jatkuvaa kehumista mistä tahansa minimaalisesta onnistumisesta. Lapsi saa näin itseluottamusta ja positiivisia kokemuksia. Eli:  "Oi miten taitava olet kun osasit itse hakea sukat"; "oletpa taitava ja innokas piirtäjä, kyllä olet osannut piirtää todella hienon maiseman"; "kylläpä meillä oli kivaa uimassa tänään, olitpa taitava uimari"; "menipä hienosti, kun kävelit ihan itse pihalta" yms asioita, joita ei ikinä tarvitsisi sanoa "normi"lapselle. Tätä jatkuvalla syötöllä, niin ehkä vuosien kuluttua on tiedossa jotain kehitystä ja itselläkin on parempi olo.

tsemppiä

Tämä pienistä asioista kehuminen aiheuttaa kylläkin sitä, että kun päätyy ns. Normielämään, jossa kukaan ei kehukaan siitä, että ”osasitpa sinä kävellä/hengittää hienosti”, niin itsetunto kärsii ja jopa romahtaa myöhemmin.

Olen nähnyt niin monia kehujen ja huomion kalastajia. Samoin raivokohtauksia, jotka alkavat siitä, kun ”ei kehuttu hyväksi istumaan tuolilla.”

Adhd-lapsen tarvitsevat ehdottomasti paljon tukea ja kannustusta. Usein heidän saamansa palaute on hyvin negatiivista, mikä tekee tuhojaan. Vastapainoksi itseluottamuksen rakentaminen aikuisen avustuksella on ensiarvoisen tärkeää lapselle.

Meillä huomasi selvästi, miten hedelmällistä positiivinen palaute oli adhd-lapselle, ja miten hyvin hän siihen reagoi. Pahinta on luoda lapselle minäkuva tuhmana, tyhmänä ja kelpaamattomana ihmisenä.

...mutta entä jos minäkuva rakentuukin väärälle pohjalle? Lapsi aidosti luulee, että hänen jatkuva äänessäolemisensa tai (oikeasti mitätön) askartelutaitonsa on huippuhienoa ja hän persoonana valloittavan ihastuttava. Sitten maailma näyttää todellisuutensa ja kaikki romahtaa: vanhemmat ja lähipiiri ovatkin valehdelleet minulle kaikki nämä vuodet!

Äiti kehui minua muodon vuoksi. Oikeasti olen surkimus.

Olen pahoillani aloittajan tilanteesta, sillä se kuulostaa kestämättömältä. Toivon, että siihen löytyy järkevä ratkaisu. 

En halua viisastella, mutta onko kukaan miettinyt, miksi meillä on niin paljon lapsia, joilla on ADHD/ADD tai jokin autismin kirjon muoto? Jos syy tähän ei ole kasvuolosuhteissa, saattaisin itse epäillä rokotteita tai jotakin muuta vaikuttavaa tekijää. En usko, että ihmisten geenit ovat "huonontuneet" näin nopeasti, jos ajatellaan, että 20 vuotta sitten kyseiset häiriöt olivat harvinaisempi ilmiö. On kysymys myös siitä, että sairauksia tunnistetaan paremmin, mutta oikeasti on tapahtunut myös jotain muuta, kun niin monella lapsella on nykyään jokin häiriö.  

Vierailija kirjoitti:

Olen pahoillani aloittajan tilanteesta, sillä se kuulostaa kestämättömältä. Toivon, että siihen löytyy järkevä ratkaisu. 

En halua viisastella, mutta onko kukaan miettinyt, miksi meillä on niin paljon lapsia, joilla on ADHD/ADD tai jokin autismin kirjon muoto? Jos syy tähän ei ole kasvuolosuhteissa, saattaisin itse epäillä rokotteita tai jotakin muuta vaikuttavaa tekijää. En usko, että ihmisten geenit ovat "huonontuneet" näin nopeasti, jos ajatellaan, että 20 vuotta sitten kyseiset häiriöt olivat harvinaisempi ilmiö. On kysymys myös siitä, että sairauksia tunnistetaan paremmin, mutta oikeasti on tapahtunut myös jotain muuta, kun niin monella lapsella on nykyään jokin häiriö.  

Ihmettelen vain, miksi tähän tuli jo ensimmäinen alapeukku. En kritisoi sairastuneita lapsia, sillä sairaudet vaikeuttaa heidän elämää ja samalla myös vanhempien elämää. Haluan ihan vilpittömästi miettiä, mistä johtuu, että näitä tilanteita on yhä enemmän. Ja etsiä syitä muualta, kuin vanhempien syyllistämisestä. 

Paskapuhetta jos ei löydy kunnon troppia. Joku vahva psyykenlääke sitten avuksi. Ei sun tarvitse AP kuunnella mitään häiriintyneen lapsen vittuilua, ei vaan tarvitse. Sille voi itselleenkin tulla parempi olo jos saa rauhoittavan lääkkeen.

Useimmilla lääkkeillä on laaja käyttöaihe ja voidaan kokeilla sellaistakin mitä ei yleensä kokeilla.

Vierailija kirjoitti:

Paskapuhetta jos ei löydy kunnon troppia. Joku vahva psyykenlääke sitten avuksi. Ei sun tarvitse AP kuunnella mitään häiriintyneen lapsen vittuilua, ei vaan tarvitse. Sille voi itselleenkin tulla parempi olo jos saa rauhoittavan lääkkeen.

Useimmilla lääkkeillä on laaja käyttöaihe ja voidaan kokeilla sellaistakin mitä ei yleensä kokeilla.

Se kuulostaa helpolta ja nopealta ratkaisulta, siksi lapsille kirjoitetaankin aikaisempaa helpommin psyykeeseen vaikuttavia lääkkeitä. Niiden sivuoireita lääkitään taas uusilla lääkkeillä. Edes aikuisen aivot eivät kestä pitkäaikaisesti psyykenlääkkeitä ja vieroittautuminen voi olla monien kuukausien prosessi ja lopullinen palautuminen tapahtuu myöhemmin, jos tapahtuu. Lapsen aivot ovat täysin kesken. Jo lapsille kirjoitetaan neurolepteja, jotka "sammuttavat" aivotoimintaa, joka näkyy rauhoittumisena. Ne tekevät lobotomian kemiallisesti, jonka astetta säädellään annosten vaihteluilla. 

Tuntuu pahalle lukea tämä. Voimia sinulle!

Varmaan sama mitä kirjoittaa, tunnet että ihan tosiko. Koska me ei olla arjessa. Kaiken oot varmaan jo kuullut.

Ehkä omaan mieleen vaikuttaminen tekisi isoimman eron. Osta vaikka korvatulpat ja pakota hymy naamalle. Ajattelle mukavia.

On vaikeaa mutta huomaat että kun katselet riehuvaa lasta hyvillä mielin, asiat eivät ole niin kamalasti. Voi vaikuttaa positiivisesti lapseen kun näkee iloisen äidin.

Lapset ovat kuitenkin kuin peilejä.

Jos olet Facebookissa, tervetuloa keskustelemaan tilanteesta ryhmään Avoin AD(H)D vertaistukiryhmä. Suosittelen lämpimästi, sieltä saa todella hyvää vertaistukea ja neuvoja ilman syyllistämistä. Paljon vauvapalstaa parempi paikka näin haastavan ja arkaluontoisen asian puimiseen.

Tsemppiä.

T. Entinen jatkuvasti riehuva, äärimmäisen haastava, raivokohtauksilla vanhempansa ja sisaruksensakin väsymyshulluuden partaalle ajanut adhd-lapsi. Nykyään lääkityksen ja oikean hoidon ja vertaistuen myötä tasapainoinen, työssäkäyvä adhd-aikuinen.