Lue keskustelun säännöt.
Tuo adhd-lapsi tappaa minut. Tuhoaa henkisen ja fyysisen terveyteni . Terapia on ja lääkkeet, mikään ei auta
02.07.2019 |
Jatkuvaa rääkymistä, jankkaamista ja riehumista. Mitään ei voi tehdä nätisti. Perseilee aamusta iltaan kunnes karjun kurkku suorana tai itken silmiä päästäni. Mies hokee aina "muista olevasi aikuinen " mikä tekee olostani entistä paskemman. Itken aamusta iltaan, ruoka ei maistu , heräilen öisin musiikkiin joka loppuu heti kun avaan silmät. Masennuslääkkeistä ei ole mitään hyötyä, olen vain lihonut. Yhä useammin mietin että menisin makaamaan junaradalle ja sulkisin silmät, sen jälkeen ei olisi huolta mistään. Vain hiljaisuutta ja pimeyttä, mikä olisi ihanaa. Mies saisi kasvattaa lapsen kun kerran osaa sen paremmin.
Kaikista pahinta on, että tein mitä ei ikinä saisi tehdä . Huusin lapselleni tämän tuhonneen elämäni ja olevan ärsyttävä kakara. Niitä sanoja en saa takaisin. Pelkään että meitä on kohta tässä kaksi rikkonaista: minä ja tyttö ;(
Kommentit (302)
Minä vihaan äitiäni
miksi joku ei voisi vihata lastaan?
Äitini pilasi lapsuuteni
sinun lapsesi pilaa lopun elämäsi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
miksi äiti? kirjoitti:
Synnyin mielisairaaseen perheeseen, jossa äiti itki koko ajan .
Eskarista amikseen koulukiusaamista. Nuorena aikuisena adh diagnoosi, nyt kolmekymppisenä kuusi diagnoosia ja työkyky nolla, eläkepaperit vetämässä.
Olisin halunnut olla joku. Jotain. Mitä, sitä en osaa sanoa, sillä lapsuuteni takia minulle ei koskaan kehittynyt persoonaa. Minulla ei ole erityisiä ajatuksia tai toiveita enää mitään koskien, kunhan vaan olen olemassa. En väärinkäytä mitään. En harrasta mitään. Minulla ei ole yhtään ystävää.
Nyt kun asiaa mietin, minulla oli pari toivetta. Olisin halunnut osata lentää, ja taikoa. Kumpaankaan ei ole tässä elämässä mahdollisuuksia, eli se siitä.
Olen kopioinut tämän tekstin ja muokannut sitä...ootte t...mii
Lääkitys. Jos ei ole sopivaa vielä löytynyt kokeilette niin kauan että löytyy. Kai olet kysynyt useamman lääkärin mielipiteen?
OI ap, tsemppiä! Saitkin jo hyviä ohjeita tässä. Ei kukaan jaksa tuollaista. Olen opettaja ja luokallani on näitä lapsesi kaltaisia kolme kappaletta. Olen aivan hajalla työpäivieni jälkeen ja käyn ylikierroksilla vielä illankin näiden vuoksi. Ymmärrän, että haluaisit paeta lopullisesti. Minä olen lomalla ja pelkään tulevaa lukuvuotta jo nyt...
Hae apua, vaikka väsyttää.
Vierailija kirjoitti:
Minulla siis todettiin vuosi sitten vaikea masennus, jonka uskon johtuvan näistä vaikeuksista lapsen kanssa. En tiedä miksei lääke toimi, tai siis luulisi ettei minua enää koko ajan itketä. Eikä olisi näin turta, toivoton olo. Minulla on siis omat lääkärikontaktini ja tytöllä omat. Mieskin jo kyselee että mitä helkkaria ,kun lääkäreissä juostaan ja mikään ei muutu! Lapsi raivoaa ja vaimo itkee.
Liuta asiantuntujoita apuna, eikä mitään apua..
Ap
No sen verran voin opetusalan ihmisenä sanoa, että psyykkareista, kuraattoreista yms käytösongelmien asiantuntijoista ei useimmiten ole mitään apua arjen konkretiaan.
Ne teoriat saattavat toimia ns laboratorio-olosuhteissa, joissa resurssit ovat rajattomia ja aikaa loputtomasti.
Asiaa voi täysin verrata esim asiantuntijoiden suosittelemaan inkluusioon, eli erityislasten integrointiin. Asiantuntijoiden jutuissa ongelmatilanteen kohdalla jostain vain ilmestyy joku erityisopettaja, avustaja, tai rauhallinen valvottu tila auttamaan ongelmassa. Reaalimaailmassahan näin ei ole.
Sama pätee näihin asiantuntijoihin muissakin lasta koskevissa jutuissa. Ne eivät kohtaa reaalimaailmaa, eikä asiantuntijakaan kohtaa akuuttia reaalimaailman tilannetta.
Asiantuntija kohtaa lapsen hyvin ennalta-arvattavassa kontekstissa, vastaanotolla, ilman ulkopuolisia muuttujia ja häiriötekijöitä, eli optimitilanteessa.
Asiantuntija voisi joskus tulla vaikka aamulla kotiin, tilanteessa, jossa vanhemmilla on pari tuntia aikaistettu herätys ja lapsikin herätetään hyvissä ajoin, jotta olisi edes joku mahdollisuus ehtiä kouluun ja töihin. Sitten lapsi ei suostu pesemään hampaitaan, ei syömään aamupalaa, ei pukeutumaan ja lopuksi ryömii sängyn alle ja huutaa kuin syötävä.
Siinä sitten oikeasti punnittaisiin asiantuntijan keinot. Meillä kävi töissä joskus niin, että erityisopettajaksi tuli opetushallituksen puolelta joku tällainen teoreetikko, silloin, kun erityisluokkia vielä oli. Puheet olivat varsin lennokkaita, mutta käytäntöpuoli lopahti äkkiä.
Kyseinen henkilö otti loparit alle kuukauden töiden jälkeen. Siellä erityisluokassa se oli kuin ajovaloihin joutunut jänis. Teorioista ei ollutkaan mitään apua käytännössä ja lapset ns söivät sen elävältä hetkessä. Kävi kyllä sääliksi, sillä pilvilinnoista alas rysähtäminen otti selvästi tosi koville. Kaikki ne hienot teoriat, jolle maailmankuva oli rakentunut, rapisivat tomuna maahan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap, en tiedä kaipaatko lisää neuvoja, mutta tässä olisivat omani, jotka auttaneet omat adhd/autismin kirjon lapsen kanssa:
- Facebookissa on hyviä vertaisryhmiä ADHD-lasten ja nepsy-lasten vanhemmille. Niihin kannattaa liittyä, ainakin saa lukea muiden kokemuksia ja vertaistukea. Saa myös neuvoja Kelan ja hoitotahon kanssa toimimiseen
- Yhteys lastensuojeluun ja perhetyöhön. Luulisin, että teillä on oikeus esimerkiksi hoitajaan lapselle, että pääsette lepäämään
- Ehdottomasti lapsi syömään, mitä tahansa ruokaa mikä maittaa: keksejä, makaronilaatikkoa, pizzaa, jugurttia, suklaata. vaikka samaa ruokaa kuukaudesta toiseen
- Nukkumisen tueksi melatoniini illalla, painopeitto ja lisäksi nukkuisin suosiolla samassa huoneessa, vaikka kolmella sängyllä
- Käypä hoito -suosituksen mukaan tärkeä hoitomuoto on lapsen käyttäytymisen positiivinen tuki. Tarkoittaa siis jatkuvan ohjaamisen ja minuutintarkkojen rutiinien lisäksi jatkuvaa kehumista mistä tahansa minimaalisesta onnistumisesta. Lapsi saa näin itseluottamusta ja positiivisia kokemuksia. Eli: "Oi miten taitava olet kun osasit itse hakea sukat"; "oletpa taitava ja innokas piirtäjä, kyllä olet osannut piirtää todella hienon maiseman"; "kylläpä meillä oli kivaa uimassa tänään, olitpa taitava uimari"; "menipä hienosti, kun kävelit ihan itse pihalta" yms asioita, joita ei ikinä tarvitsisi sanoa "normi"lapselle. Tätä jatkuvalla syötöllä, niin ehkä vuosien kuluttua on tiedossa jotain kehitystä ja itselläkin on parempi olo.
tsemppiä
Tämä pienistä asioista kehuminen aiheuttaa kylläkin sitä, että kun päätyy ns. Normielämään, jossa kukaan ei kehukaan siitä, että ”osasitpa sinä kävellä/hengittää hienosti”, niin itsetunto kärsii ja jopa romahtaa myöhemmin.
Olen nähnyt niin monia kehujen ja huomion kalastajia. Samoin raivokohtauksia, jotka alkavat siitä, kun ”ei kehuttu hyväksi istumaan tuolilla.”
Kokeilkaa Concertaa tai jotain muuta adhd-lääkettä, jos ei ole jo käytössä. Ja muukin apu on tarpeen.
Adhd-lapsen äitinä sanon, että älä luovuta. Oli meilläkin aikanaan vaikeuksia, mutta nyt 18-vuotiaalla pojallamme menee oikein mukavasti. Koulu sujuu ja kesätyöt maistuvat. Voimia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, en tiedä kaipaatko lisää neuvoja, mutta tässä olisivat omani, jotka auttaneet omat adhd/autismin kirjon lapsen kanssa:
- Facebookissa on hyviä vertaisryhmiä ADHD-lasten ja nepsy-lasten vanhemmille. Niihin kannattaa liittyä, ainakin saa lukea muiden kokemuksia ja vertaistukea. Saa myös neuvoja Kelan ja hoitotahon kanssa toimimiseen
- Yhteys lastensuojeluun ja perhetyöhön. Luulisin, että teillä on oikeus esimerkiksi hoitajaan lapselle, että pääsette lepäämään
- Ehdottomasti lapsi syömään, mitä tahansa ruokaa mikä maittaa: keksejä, makaronilaatikkoa, pizzaa, jugurttia, suklaata. vaikka samaa ruokaa kuukaudesta toiseen
- Nukkumisen tueksi melatoniini illalla, painopeitto ja lisäksi nukkuisin suosiolla samassa huoneessa, vaikka kolmella sängyllä
- Käypä hoito -suosituksen mukaan tärkeä hoitomuoto on lapsen käyttäytymisen positiivinen tuki. Tarkoittaa siis jatkuvan ohjaamisen ja minuutintarkkojen rutiinien lisäksi jatkuvaa kehumista mistä tahansa minimaalisesta onnistumisesta. Lapsi saa näin itseluottamusta ja positiivisia kokemuksia. Eli: "Oi miten taitava olet kun osasit itse hakea sukat"; "oletpa taitava ja innokas piirtäjä, kyllä olet osannut piirtää todella hienon maiseman"; "kylläpä meillä oli kivaa uimassa tänään, olitpa taitava uimari"; "menipä hienosti, kun kävelit ihan itse pihalta" yms asioita, joita ei ikinä tarvitsisi sanoa "normi"lapselle. Tätä jatkuvalla syötöllä, niin ehkä vuosien kuluttua on tiedossa jotain kehitystä ja itselläkin on parempi olo.
tsemppiä
Tämä pienistä asioista kehuminen aiheuttaa kylläkin sitä, että kun päätyy ns. Normielämään, jossa kukaan ei kehukaan siitä, että ”osasitpa sinä kävellä/hengittää hienosti”, niin itsetunto kärsii ja jopa romahtaa myöhemmin.
Olen nähnyt niin monia kehujen ja huomion kalastajia. Samoin raivokohtauksia, jotka alkavat siitä, kun ”ei kehuttu hyväksi istumaan tuolilla.”
Adhd-lapsen tarvitsevat ehdottomasti paljon tukea ja kannustusta. Usein heidän saamansa palaute on hyvin negatiivista, mikä tekee tuhojaan. Vastapainoksi itseluottamuksen rakentaminen aikuisen avustuksella on ensiarvoisen tärkeää lapselle.
Meillä huomasi selvästi, miten hedelmällistä positiivinen palaute oli adhd-lapselle, ja miten hyvin hän siihen reagoi. Pahinta on luoda lapselle minäkuva tuhmana, tyhmänä ja kelpaamattomana ihmisenä.
mun lapsesta adhd-lääkkeet tekivät kaikesta räjähtävän ja raivohullun. Pärjää paljon paremmin ilman lääkkeitä. Useampi lääkitys kokeiltiin, eivät auttaneet ja ensin uskoin asiantuntijoita lääkityksen tarpeesta.
Lastenpsykiatriaan erikoistuneet lääkärit määräsivät medikinetia, concertaa, equasym retardia, risperidonia tarvittaessa. Ei ole syönyt mitään lääkkeitä enää vuoteen ja voi paljon paremmin. Voi tietysti syynä olla kasvaminenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, en tiedä kaipaatko lisää neuvoja, mutta tässä olisivat omani, jotka auttaneet omat adhd/autismin kirjon lapsen kanssa:
- Facebookissa on hyviä vertaisryhmiä ADHD-lasten ja nepsy-lasten vanhemmille. Niihin kannattaa liittyä, ainakin saa lukea muiden kokemuksia ja vertaistukea. Saa myös neuvoja Kelan ja hoitotahon kanssa toimimiseen
- Yhteys lastensuojeluun ja perhetyöhön. Luulisin, että teillä on oikeus esimerkiksi hoitajaan lapselle, että pääsette lepäämään
- Ehdottomasti lapsi syömään, mitä tahansa ruokaa mikä maittaa: keksejä, makaronilaatikkoa, pizzaa, jugurttia, suklaata. vaikka samaa ruokaa kuukaudesta toiseen
- Nukkumisen tueksi melatoniini illalla, painopeitto ja lisäksi nukkuisin suosiolla samassa huoneessa, vaikka kolmella sängyllä
- Käypä hoito -suosituksen mukaan tärkeä hoitomuoto on lapsen käyttäytymisen positiivinen tuki. Tarkoittaa siis jatkuvan ohjaamisen ja minuutintarkkojen rutiinien lisäksi jatkuvaa kehumista mistä tahansa minimaalisesta onnistumisesta. Lapsi saa näin itseluottamusta ja positiivisia kokemuksia. Eli: "Oi miten taitava olet kun osasit itse hakea sukat"; "oletpa taitava ja innokas piirtäjä, kyllä olet osannut piirtää todella hienon maiseman"; "kylläpä meillä oli kivaa uimassa tänään, olitpa taitava uimari"; "menipä hienosti, kun kävelit ihan itse pihalta" yms asioita, joita ei ikinä tarvitsisi sanoa "normi"lapselle. Tätä jatkuvalla syötöllä, niin ehkä vuosien kuluttua on tiedossa jotain kehitystä ja itselläkin on parempi olo.
tsemppiä
Tämä pienistä asioista kehuminen aiheuttaa kylläkin sitä, että kun päätyy ns. Normielämään, jossa kukaan ei kehukaan siitä, että ”osasitpa sinä kävellä/hengittää hienosti”, niin itsetunto kärsii ja jopa romahtaa myöhemmin.
Olen nähnyt niin monia kehujen ja huomion kalastajia. Samoin raivokohtauksia, jotka alkavat siitä, kun ”ei kehuttu hyväksi istumaan tuolilla.”
Adhd-lapsen tarvitsevat ehdottomasti paljon tukea ja kannustusta. Usein heidän saamansa palaute on hyvin negatiivista, mikä tekee tuhojaan. Vastapainoksi itseluottamuksen rakentaminen aikuisen avustuksella on ensiarvoisen tärkeää lapselle.
Meillä huomasi selvästi, miten hedelmällistä positiivinen palaute oli adhd-lapselle, ja miten hyvin hän siihen reagoi. Pahinta on luoda lapselle minäkuva tuhmana, tyhmänä ja kelpaamattomana ihmisenä.
Tää on niin totta. Jos lapsella on joku tuollainen ongelma joka tekee normaalista kanssakäymisestä vaikeaa ja kerää toisten negatiivisen huomion itseensä, niin ne kehujat tai edes ymmärtävät ovat perin harvassa. Kyllä sen oman erityislapsen tarha- ja koulun aloitusvuosia muistellessa tajuaa kipeästi.
Eihän tarkoitus tietenkään ole kehua tyyppiä tuolilla istumisesta kaksikymppiseksi asti, vaan saada jostain keinolla millä hyvänsä raapaistua kipinä positiivisen palautteen kierteeseen, jonka voimin sitten pyritään rakentamaan jotain uutta. Nepsy-lapset eivät siis tyhmiä ole, he tajuavat kyllä kun epäonnistuvat muiden kanssa uudestaan ja uudestaan, ja tajuavat myös kaikenlaisen alentuvan tekolässytyksen. Ja tajuavat myös sen kun heille osoittaa ja kehuu jonkin asian joka oikeasti oli saavutus siinä tilanteessa, oli se sitten vaikka se että leikki viisi minuuttia naapurin Irmelin kanssa ihan kivasti.
Voi olla ulkopuolisen vaikea käsittää, millaisen vuoren negatiivista palautetta tällainen lapsi tai nuori päivittäin voi saada. Kun niin paljon haluais, mutta kun ei osaa eikä kukaan kerro miksi.
Olin itse aika villi ja välillä huonona päivänä aika raivokaskin lapsi, mutta yksin ollessani vastuullinen ja viihdyin hyvin. Mietin, että voisitko käydä vaikka jossain harrastuksissa tai asioilla lapsesi jäädessä kotiin muutamaksi tunniksi. Saisit taukoa ja lapsi vastuuta, joka voi ehkä parantaa käytöstä. Minä juuri 9 vuotiaana aloin viettämään iltapäiviä kotona yksin, kun iltapäiväkerhoon ei enää päässyt ja vanhemmat kävivät töissä.
Vanhempien sänkyyn muistan myös kiivenneeni aika pitkään, mikä minulla johtui siitä, että jostain syystä nukkumaan mennessä tuli aina kauhea kuoleman pelko (vaikka elämäni oli todella turvallista ja vakaata). En kehdannut jotenkin sanoa sitä ääneen, mutta se vaivasi todella paljon :-/
En tiedä mitään lasten kasvatuksesta, mutta näin nuorena aikuisena muistan vielä melko hyvin miltä tuntui olla lapsi, niin omasta näkökulmastani vain pohdin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lettutieteen Vihtori kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla siis todettiin vuosi sitten vaikea masennus, jonka uskon johtuvan näistä vaikeuksista lapsen kanssa. En tiedä miksei lääke toimi, tai siis luulisi ettei minua enää koko ajan itketä. Eikä olisi näin turta, toivoton olo. Minulla on siis omat lääkärikontaktini ja tytöllä omat. Mieskin jo kyselee että mitä helkkaria ,kun lääkäreissä juostaan ja mikään ei muutu! Lapsi raivoaa ja vaimo itkee.
Liuta asiantuntujoita apuna, eikä mitään apua..
Ap
No sen verran voin opetusalan ihmisenä sanoa, että psyykkareista, kuraattoreista yms käytösongelmien asiantuntijoista ei useimmiten ole mitään apua arjen konkretiaan.
Ne teoriat saattavat toimia ns laboratorio-olosuhteissa, joissa resurssit ovat rajattomia ja aikaa loputtomasti.
Asiaa voi täysin verrata esim asiantuntijoiden suosittelemaan inkluusioon, eli erityislasten integrointiin. Asiantuntijoiden jutuissa ongelmatilanteen kohdalla jostain vain ilmestyy joku erityisopettaja, avustaja, tai rauhallinen valvottu tila auttamaan ongelmassa. Reaalimaailmassahan näin ei ole.
Sama pätee näihin asiantuntijoihin muissakin lasta koskevissa jutuissa. Ne eivät kohtaa reaalimaailmaa, eikä asiantuntijakaan kohtaa akuuttia reaalimaailman tilannetta.
Asiantuntija kohtaa lapsen hyvin ennalta-arvattavassa kontekstissa, vastaanotolla, ilman ulkopuolisia muuttujia ja häiriötekijöitä, eli optimitilanteessa.
Asiantuntija voisi joskus tulla vaikka aamulla kotiin, tilanteessa, jossa vanhemmilla on pari tuntia aikaistettu herätys ja lapsikin herätetään hyvissä ajoin, jotta olisi edes joku mahdollisuus ehtiä kouluun ja töihin. Sitten lapsi ei suostu pesemään hampaitaan, ei syömään aamupalaa, ei pukeutumaan ja lopuksi ryömii sängyn alle ja huutaa kuin syötävä.
Siinä sitten oikeasti punnittaisiin asiantuntijan keinot. Meillä kävi töissä joskus niin, että erityisopettajaksi tuli opetushallituksen puolelta joku tällainen teoreetikko, silloin, kun erityisluokkia vielä oli. Puheet olivat varsin lennokkaita, mutta käytäntöpuoli lopahti äkkiä.
Kyseinen henkilö otti loparit alle kuukauden töiden jälkeen. Siellä erityisluokassa se oli kuin ajovaloihin joutunut jänis. Teorioista ei ollutkaan mitään apua käytännössä ja lapset ns söivät sen elävältä hetkessä. Kävi kyllä sääliksi, sillä pilvilinnoista alas rysähtäminen otti selvästi tosi koville. Kaikki ne hienot teoriat, jolle maailmankuva oli rakentunut, rapisivat tomuna maahan.
Tässäpä hyvä kirjoitus. Se on juuri näin. Jos aikaa ja voimavaroja olisi rajattomasti, niin helppoa olisikin, mutta kenelläpä meillä niin on. Perheissä on usein muitakin lapsia, vanhemmilla myös muita velvollisuuksia, kuten työ jne..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, en tiedä kaipaatko lisää neuvoja, mutta tässä olisivat omani, jotka auttaneet omat adhd/autismin kirjon lapsen kanssa:
- Facebookissa on hyviä vertaisryhmiä ADHD-lasten ja nepsy-lasten vanhemmille. Niihin kannattaa liittyä, ainakin saa lukea muiden kokemuksia ja vertaistukea. Saa myös neuvoja Kelan ja hoitotahon kanssa toimimiseen
- Yhteys lastensuojeluun ja perhetyöhön. Luulisin, että teillä on oikeus esimerkiksi hoitajaan lapselle, että pääsette lepäämään
- Ehdottomasti lapsi syömään, mitä tahansa ruokaa mikä maittaa: keksejä, makaronilaatikkoa, pizzaa, jugurttia, suklaata. vaikka samaa ruokaa kuukaudesta toiseen
- Nukkumisen tueksi melatoniini illalla, painopeitto ja lisäksi nukkuisin suosiolla samassa huoneessa, vaikka kolmella sängyllä
- Käypä hoito -suosituksen mukaan tärkeä hoitomuoto on lapsen käyttäytymisen positiivinen tuki. Tarkoittaa siis jatkuvan ohjaamisen ja minuutintarkkojen rutiinien lisäksi jatkuvaa kehumista mistä tahansa minimaalisesta onnistumisesta. Lapsi saa näin itseluottamusta ja positiivisia kokemuksia. Eli: "Oi miten taitava olet kun osasit itse hakea sukat"; "oletpa taitava ja innokas piirtäjä, kyllä olet osannut piirtää todella hienon maiseman"; "kylläpä meillä oli kivaa uimassa tänään, olitpa taitava uimari"; "menipä hienosti, kun kävelit ihan itse pihalta" yms asioita, joita ei ikinä tarvitsisi sanoa "normi"lapselle. Tätä jatkuvalla syötöllä, niin ehkä vuosien kuluttua on tiedossa jotain kehitystä ja itselläkin on parempi olo.
tsemppiä
Tämä pienistä asioista kehuminen aiheuttaa kylläkin sitä, että kun päätyy ns. Normielämään, jossa kukaan ei kehukaan siitä, että ”osasitpa sinä kävellä/hengittää hienosti”, niin itsetunto kärsii ja jopa romahtaa myöhemmin.
Olen nähnyt niin monia kehujen ja huomion kalastajia. Samoin raivokohtauksia, jotka alkavat siitä, kun ”ei kehuttu hyväksi istumaan tuolilla.”
Adhd-lapsen tarvitsevat ehdottomasti paljon tukea ja kannustusta. Usein heidän saamansa palaute on hyvin negatiivista, mikä tekee tuhojaan. Vastapainoksi itseluottamuksen rakentaminen aikuisen avustuksella on ensiarvoisen tärkeää lapselle.
Meillä huomasi selvästi, miten hedelmällistä positiivinen palaute oli adhd-lapselle, ja miten hyvin hän siihen reagoi. Pahinta on luoda lapselle minäkuva tuhmana, tyhmänä ja kelpaamattomana ihmisenä.
Tää on niin totta. Jos lapsella on joku tuollainen ongelma joka tekee normaalista kanssakäymisestä vaikeaa ja kerää toisten negatiivisen huomion itseensä, niin ne kehujat tai edes ymmärtävät ovat perin harvassa. Kyllä sen oman erityislapsen tarha- ja koulun aloitusvuosia muistellessa tajuaa kipeästi.
Eihän tarkoitus tietenkään ole kehua tyyppiä tuolilla istumisesta kaksikymppiseksi asti, vaan saada jostain keinolla millä hyvänsä raapaistua kipinä positiivisen palautteen kierteeseen, jonka voimin sitten pyritään rakentamaan jotain uutta. Nepsy-lapset eivät siis tyhmiä ole, he tajuavat kyllä kun epäonnistuvat muiden kanssa uudestaan ja uudestaan, ja tajuavat myös kaikenlaisen alentuvan tekolässytyksen. Ja tajuavat myös sen kun heille osoittaa ja kehuu jonkin asian joka oikeasti oli saavutus siinä tilanteessa, oli se sitten vaikka se että leikki viisi minuuttia naapurin Irmelin kanssa ihan kivasti.
Voi olla ulkopuolisen vaikea käsittää, millaisen vuoren negatiivista palautetta tällainen lapsi tai nuori päivittäin voi saada. Kun niin paljon haluais, mutta kun ei osaa eikä kukaan kerro miksi.
Ja jatkoa vielä. Muistui mieleeni, miten meidän pojalle pidettiin kaverisynttärit joskus eskarissa, ja meillä kotona oli vieraina lapsia hänen erityisryhmästään, eli monenlaista kaveria oli jännittävässä tilanteessa, vaikka tuttuja keskenään olivatkin. Yhdelle jannulle meinasi hälinä ja tilanne olla ihan liikaa, ja kun huomasin sen niin koppasin kainaloon ja mentiin lukemaan satua johonkin nurkkaan ja pihalle potkimaan palloa. Selvittiin.
Seuraavana aamuna tarhassa jeppe tuli kiittämään minua rauhoittamisestaan vähän kysyvin katsein, ja kun pörrötin päätä ja sanoin että hienosti se meni, niin voi että sillä silmät loisti! Ja nyt muuten meinaa mulla vähän silmät kostua, yli kymmenen vuoden jälkeenkin...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo tilanne ei voi jatkua tuollaisena, hae apua vaikka terveyskeskuksesta, yksityislääkäriltä ja sosiaalipuolelta. Toivottavasti tapaat ymmärtävän virkailijan, joka tajuaa tilanteen vakavuuden.
Vierailija kirjoitti:
mun lapsesta adhd-lääkkeet tekivät kaikesta räjähtävän ja raivohullun. Pärjää paljon paremmin ilman lääkkeitä. Useampi lääkitys kokeiltiin, eivät auttaneet ja ensin uskoin asiantuntijoita lääkityksen tarpeesta.
Lastenpsykiatriaan erikoistuneet lääkärit määräsivät medikinetia, concertaa, equasym retardia, risperidonia tarvittaessa. Ei ole syönyt mitään lääkkeitä enää vuoteen ja voi paljon paremmin. Voi tietysti syynä olla kasvaminenkin.
Kaikille ei vaan toimi. Se ei trkoita että kellekkään ei toimi.
Älä syyllistä itseäsi. Kainki vanhemmat joskus sanovat jotain tyhmää omalle lapselleen väsyneenä. Aina voi pyytää lapselta anteeksi. Muistan itsekin kuinka loppu olin josksu ja mietin metron alle hyppäämistä ja haaveilin karkaamista omasta kodista ja vaikka mitä. Meillä auttoi kun muutettiin rauhallisempaan ympöristöön asumaan. Arjen ruoka-ajat pidettävä tasaisena ja ruokaa pitää olla jatkuvasti, koska nälkä lisää huonoa käytöstä. Nyt vähän parempi vaihe menossa, mutta kyllä niitä raivareita vielä tulee. Parasta on sopia lapsen kanssa mitä saa heitellä kun on vihaisena ja että kertoo jos haluaa rauhoittua yksin. Tämän jälkeem vasta tilanteen purku. Mene viikonlopuksi jollekin kaverille ja lepää! Uskon, että olet ihan poikki. Niin minäkin olin. Asiantuntijat optimaalisine tilanteiden kanssa ovat pstä ja reaalimaailmasta ja arjesta heillä ei ole pienintäkään käsitystä. Näiden lasten kanssa sitä vasta oppii toimimaan oikeasti hankalien ihmisten kanssa. Onneksi nyt on jo hyviäkin hetkiä. Toivotaan, että myös teille tulee niitä <3
Ei ole hyvä, että tänne purat pahaa oloasi. Et sinä täältä mitään apua saa. Mene juttelemaan psykologille, ja sitä kautta varmasti saat enemmän apua lapsellesi. Lapsesi ja sinä olette arvokkaita, sekä teidän hyvinvointinne on ensisijalla että perheenne pysyy kasassa ja pysytte muutenkin järjissänne. Ei lapsesi voi mitään itselleen, tiedä sen varsin hyvin, suotta hänelle karjut. Mene metsään karjumaan mieluimmin kun satutat lastasi henkisesti. Pliis, mene juttelemaan ammattiauttajalle, saat ajankin nopsaan kun sanot ettet enää jaksa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, en tiedä kaipaatko lisää neuvoja, mutta tässä olisivat omani, jotka auttaneet omat adhd/autismin kirjon lapsen kanssa:
- Facebookissa on hyviä vertaisryhmiä ADHD-lasten ja nepsy-lasten vanhemmille. Niihin kannattaa liittyä, ainakin saa lukea muiden kokemuksia ja vertaistukea. Saa myös neuvoja Kelan ja hoitotahon kanssa toimimiseen
- Yhteys lastensuojeluun ja perhetyöhön. Luulisin, että teillä on oikeus esimerkiksi hoitajaan lapselle, että pääsette lepäämään
- Ehdottomasti lapsi syömään, mitä tahansa ruokaa mikä maittaa: keksejä, makaronilaatikkoa, pizzaa, jugurttia, suklaata. vaikka samaa ruokaa kuukaudesta toiseen
- Nukkumisen tueksi melatoniini illalla, painopeitto ja lisäksi nukkuisin suosiolla samassa huoneessa, vaikka kolmella sängyllä
- Käypä hoito -suosituksen mukaan tärkeä hoitomuoto on lapsen käyttäytymisen positiivinen tuki. Tarkoittaa siis jatkuvan ohjaamisen ja minuutintarkkojen rutiinien lisäksi jatkuvaa kehumista mistä tahansa minimaalisesta onnistumisesta. Lapsi saa näin itseluottamusta ja positiivisia kokemuksia. Eli: "Oi miten taitava olet kun osasit itse hakea sukat"; "oletpa taitava ja innokas piirtäjä, kyllä olet osannut piirtää todella hienon maiseman"; "kylläpä meillä oli kivaa uimassa tänään, olitpa taitava uimari"; "menipä hienosti, kun kävelit ihan itse pihalta" yms asioita, joita ei ikinä tarvitsisi sanoa "normi"lapselle. Tätä jatkuvalla syötöllä, niin ehkä vuosien kuluttua on tiedossa jotain kehitystä ja itselläkin on parempi olo.
tsemppiä
Tämä pienistä asioista kehuminen aiheuttaa kylläkin sitä, että kun päätyy ns. Normielämään, jossa kukaan ei kehukaan siitä, että ”osasitpa sinä kävellä/hengittää hienosti”, niin itsetunto kärsii ja jopa romahtaa myöhemmin.
Olen nähnyt niin monia kehujen ja huomion kalastajia. Samoin raivokohtauksia, jotka alkavat siitä, kun ”ei kehuttu hyväksi istumaan tuolilla.”
Adhd-lapsen tarvitsevat ehdottomasti paljon tukea ja kannustusta. Usein heidän saamansa palaute on hyvin negatiivista, mikä tekee tuhojaan. Vastapainoksi itseluottamuksen rakentaminen aikuisen avustuksella on ensiarvoisen tärkeää lapselle.
Meillä huomasi selvästi, miten hedelmällistä positiivinen palaute oli adhd-lapselle, ja miten hyvin hän siihen reagoi. Pahinta on luoda lapselle minäkuva tuhmana, tyhmänä ja kelpaamattomana ihmisenä.
Tää on niin totta. Jos lapsella on joku tuollainen ongelma joka tekee normaalista kanssakäymisestä vaikeaa ja kerää toisten negatiivisen huomion itseensä, niin ne kehujat tai edes ymmärtävät ovat perin harvassa. Kyllä sen oman erityislapsen tarha- ja koulun aloitusvuosia muistellessa tajuaa kipeästi.
Eihän tarkoitus tietenkään ole kehua tyyppiä tuolilla istumisesta kaksikymppiseksi asti, vaan saada jostain keinolla millä hyvänsä raapaistua kipinä positiivisen palautteen kierteeseen, jonka voimin sitten pyritään rakentamaan jotain uutta. Nepsy-lapset eivät siis tyhmiä ole, he tajuavat kyllä kun epäonnistuvat muiden kanssa uudestaan ja uudestaan, ja tajuavat myös kaikenlaisen alentuvan tekolässytyksen. Ja tajuavat myös sen kun heille osoittaa ja kehuu jonkin asian joka oikeasti oli saavutus siinä tilanteessa, oli se sitten vaikka se että leikki viisi minuuttia naapurin Irmelin kanssa ihan kivasti.
Voi olla ulkopuolisen vaikea käsittää, millaisen vuoren negatiivista palautetta tällainen lapsi tai nuori päivittäin voi saada. Kun niin paljon haluais, mutta kun ei osaa eikä kukaan kerro miksi.
Ja jatkoa vielä. Muistui mieleeni, miten meidän pojalle pidettiin kaverisynttärit joskus eskarissa, ja meillä kotona oli vieraina lapsia hänen erityisryhmästään, eli monenlaista kaveria oli jännittävässä tilanteessa, vaikka tuttuja keskenään olivatkin. Yhdelle jannulle meinasi hälinä ja tilanne olla ihan liikaa, ja kun huomasin sen niin koppasin kainaloon ja mentiin lukemaan satua johonkin nurkkaan ja pihalle potkimaan palloa. Selvittiin.
Seuraavana aamuna tarhassa jeppe tuli kiittämään minua rauhoittamisestaan vähän kysyvin katsein, ja kun pörrötin päätä ja sanoin että hienosti se meni, niin voi että sillä silmät loisti! Ja nyt muuten meinaa mulla vähän silmät kostua, yli kymmenen vuoden jälkeenkin...
Tällaista juuri tarkoitin. Nepsy-lapsi saa lähes poikkeusetta negatiivista palautetta, koska - no, he ovat aika rasittavia ja toimivat tavoilla, jotka hermostuttaa muita. Seuraus on usein pystymättömyyden tunne ja huono itsetunto. Positiivisen palautteen on tarkoitus vahvistaa suunnilleen normeihin mahtuvaa käytöstä ja itsetuntoa. Neurotyypilliset lapset sen sijaan selviävät aivan hyvin ilman jatkuvaa kannustusta, vaikka toki kaikki lpaset ansaitsevat kehuja ja kiitosta.
ap:lle suosittelen lisäksi Adhd-liiton vanhemmuus-kursseja: https://adhd-liitto.fi/tukea/kurssit/strategia-vanhempainohjausmenetelm…
Vierailija kirjoitti:
Minulla asperger-ad/hd-lapsi, tyttö. Aivan hirveä lapsena. 11 vuotta elin kuin sumussa, puuroa pää täynnä kaiken unettomuuden, raivoamisen sietämisen, aggressiopuuskien, tavaroiden rikkomisen, "en syö"-ongelman, jänkkäämisen, jankkaamisen, koulupalaverien, koulunvaihtojen, terapioiden ja kaiken muun kanssa. Aivan hirveää aikaa. Lopulta annoin lapsen perhekotiin, kun alkoi olla liian suuri uhka perheemme muille lapsille (jotka ns. normaaleja). Perhekodissa yritti ensi töikseen vahingoittaa toista lasta pahasti. En kadu päätöstäni. Nyt lapsi aikuinen, 20-kesäinen, ja vieläkin saa raivareita, jää jänkyttämään loputtomiin toisarvoisia asioita, suhteellisuudentaju puuttuu, kaikesta jelppimisestä ja terapioista huolimatta ei ole tehnyt päivääkään työtä, koulut jättää kesken, luottotiedot kuralla, hengailee vaan ihme tyyppien kanssa ja ajelee päättömästi autolla huvin vuoksi, siinä harrastuksensa. Ei syö sitä eikä tätä, painaa noin 3 kiloa, ruokavalio yhtä kuin pizzat, hampparit, energiajuomia ja kahvia, ei huolehdi sairauksiensa (muita sairauksiakin on kuin adhd ja as) hoidosta, mene lääkäriin kun tarvis olisi,ei hoida hygieniaansa, hampaat mädät, ei siivoa, ei auta isovanhempiaan tai meitä vanhempiaan missään, mutta rahaa odottaa saavansa.Holhottavaksi ei lasta saa, edunvalvojaa ei halua. En tiedä mitä tehdä. En jaksa enää edes miettiä. Omasta mielestään on todella viisas ja ahkera, täydellisyyttä hipova. Pienikin kritiikki aiheuttaa loputtomiin kestävän huutojankutus-esityksen, jollaisia en enää jaksa kuunnella ollenkaan.
Voimia kovasti sulle ap.
Meillä tuollainen poika samoilla diagnooseilla. En anna vitosta enemmän rahaa ja senkin vain harvoin. Keskeytän puheet, jos en jaksa kuunnella. Sanon esim. "Nyt en puhu tuosta asiasta", Tuo asia ei kuulu minulle, puhu jollekin asiantuntijalle", Sinun pitää kysyä sosiaalityöntekijltä tuota". Meillä sekaantuu nuorempien sisarusten kasvatukseen (siis tyyliin läksyjen teko, astioiden vienti tiskipöydälle). Koska ei kuulema halua, että heidän elämä olisi samanlaista helvettiä, kuin itsellä( ovat ihan tavallisia, tyytyväisiä lapsia). Joka kerta pitää sanoa, että tämä ei kuulu sinulle, tai älä sekaannu toisten asioihin. Tosi raskasta se on. Kun tulee käymään, sisaruksista kouluikäiset hermoilevat, kun isoveli tunkee koko ajan selittämään jotain sekoa. Meillä on myös noita suuruuskuvitelmia. Hänellä on laajempi ymmärrys, ja tajua asioita monelta eri tietoisuuden tasolta ym. höpinöitä. En tarkoita neuvoa sinua, sillä jokainen on niin erilainen, ja keinotkin toimivat erit, eri ihmisille. Voimia sinulle ja tietenkin myös ap:lle. Meidän poika lähti kotoa 15-vuotiaana laitokseen, kun alkoi lyömään minua ja liikkumaan huumepiireissä.
Kuule... Voihan se ihan hyvin jonkinasteinen lisätekijä olla, mutta jos nepsy-ongelmat parannettaisiin rautatabletilla, niin ei tätäkään ketjua olisi koskaan edes aloitettu, kun ei meillä olisi nepsy-lapsia. Se olisi niin kamalan kiva kun olisi se hyvän haltiattaren taikasauvan heilautus joka kaiken korjaisi, mutta kun sitä ei vaan oo. Erityisvanhemman on ennemmin tai myöhemmin nieltävä se, eikä juostava jokaisen hyvää tarkoittavan taikakonstin perässä. Se on rankkaa tajuta.