Onko sun elämä mennyt kuten oot toivonut?

Haaveilin jo 4-vuotiaasta asti suuresta perheestä ja äidiksi tulemisesta sitten aikuisena. Ja vuosien varrella tuo unelmani vain voimistui, mutta valittevasti en niitä lapsia sitten niin vain saanutkaan aikuisiällä.

Useammat itkut siinä tuli vuosien varrella itkettyä kun unelmastani suurperheen äitinä jouduin luopumaan. Mutta nyt 5 vuoden lapsettomuuden ja rankkojen hoitojen jälkeen kun sylissäni nukkuu tälläinen pieni 2 kuinen ihme, niin ajattelen että näin sen elämän pitikin mennä. Sain juuri tämän ihanaisen ja osaan joka päivä olla hänestä maailman kiitollisin.

Vierailija kirjoitti:

Pakko sanoa, että ei ole kyllä mennyt niin kuin olen toivonut. Eihän tässä enää uskalla asettaa itselleen mitään unelmia. Haluaisin vain oman asunnon ja mukavan työn, jossa jaksaisin. Ei ole mielestäni maailmalta edes kohtuuton pyyntö. Nyt pätkätyöläisen palkkani menee jonkun muun taskuun ja minua harmittaa, kun en pääse koskaan omilleni tällä menolla.

Sen omistusaunnon arvo pitäisi vielä nousta. Mulla on omistusasunto muuttotappioalueelta. PK seudulta ei mun palkalla olisi ostettu minkäänlaista asuntoa ainakaan nykyisillä lainaehdoilla. Taloytiöön on tulossa isoja remontteja ja mietin kauhulla kuinka paljon vastike nousee ja miten ison yhtiölainaosuuden saan. Totuus taitaa olla etten saa tästä myydessäni koskaan rahojani pois. Perusongelma on mulla kuitenkin pieni palkka ja se ei tällä amis pohjalla siitä mihinkään nouse. Nuoruuden unelmat on nyt 40v haihtuneet. Toivon vain että säilyn terveenä ja jaksan tehdä töitä ja pysyn töissä kiinni 67v asti mikä on tavoiteläkeikä. Työnteko on ainut mikä mahdollistaa minulle edes tämän vaatimattoman elintason ylläpidon.

On, yli odotustenkin. Juuri nyt en osaa toivoa mitään, paitsi rauhallista eloa. Tämä on jopa vähän pelottavaa.

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni elämäni on hyvin vaikka on ollut suuriakin koettelemuksia. Olen kääntänyt ne vahvuudeksi ja kestävyydeksi.

Henkisesti vahvat ihmiset ovat heitä, jotka eivät anna toisten vaikuttaa itseensä, jotka tietävät keitä he ovat, ja jotka ovat ylpeitä persoonallisuudestaan.

Henkisesti vahvat ihmiset tuntevat itsensä eivätkä anna toisten muuttaa itseään.

Henkisesti vahvat ihmiset tietävät epäonnistumisen tuovan mukanaan kokemuksen, ja että jokainen kokemus on uusi tapa tietää mitä olemme tehneet hyvin, mitä olemme tehneet huonosti, ja mitä meidän pitää tehdä nyt jotta voimme kulkea eteenpäin.

Ilman epäonnistumista ei ole menestystä. Ilman epäonnistumista poljemme paikallamme. Ilman epäonnistumista voimme tulla liian itsevarmoiksi.

Jeejee, henkisesti vahvat ihmiset ovat ymmärtäneet valita vanhemmikseen jotain muita kuin narsisteja.

Ei todellakaan. Kaikki on mennyt pieleen. Ainoat asiat, jotka on hyvin on ydinperheeni. Tunnen olevani olosuhteiden uhri.

Alku oli ihanlupaava.

Köyhästä pienviljelijätalosta opiskelin akateemisen ammatin.

Kiva puolison löytyi joka pysynyt rinnalla. Lapsia ei tullu eikä kesämökkiä hankittu vaikka varallisuutta karttunut tähän asti.

50 täytettyä ei tervettä päivää ole ollut, ja työpaikka irtisanoi pari päivää vaativan leikkauksen jälkeen.

Vähän petetty olo, ikänsä maksanut veroja vakuutuksia ja kun kuitenkin jää tyhjän päälle.

Jatkuvat kivut syövät elämäniloa.

Eläkkeelle ei pääse vielä pitkään.

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni elämäni on hyvin vaikka on ollut suuriakin koettelemuksia. Olen kääntänyt ne vahvuudeksi ja kestävyydeksi.

Henkisesti vahvat ihmiset ovat heitä, jotka eivät anna toisten vaikuttaa itseensä, jotka tietävät keitä he ovat, ja jotka ovat ylpeitä persoonallisuudestaan.

Henkisesti vahvat ihmiset tuntevat itsensä eivätkä anna toisten muuttaa itseään.

Henkisesti vahvat ihmiset tietävät epäonnistumisen tuovan mukanaan kokemuksen, ja että jokainen kokemus on uusi tapa tietää mitä olemme tehneet hyvin, mitä olemme tehneet huonosti, ja mitä meidän pitää tehdä nyt jotta voimme kulkea eteenpäin.

Ilman epäonnistumista ei ole menestystä. Ilman epäonnistumista poljemme paikallamme. Ilman epäonnistumista voimme tulla liian itsevarmoiksi.

Ymmärrän kyllä mitä ajat takaa, mutta enhän minä voi sille mitään jos olen herkempi ihminen kuin joku toinen on. Sellainen joka ei kestäkään kaikkea. En voi sille mitään jos ihmisten teot ja sanat ovat satuttaneet ja tehneet minusta aremman ihmisen ja olen sen myötä tullut varovaisemmaksi.Samaten tuo kun kirjoitit, että henkisesti vanhat tietävät ketä ovat ja tuntevat itsensä. Tämäkään ei aina ole itsestäänselvyys. Minulla on usein epätodellinen olo ja muutenkin "persoona hukassa" sekä välillä dissosiaation oireita joten olen vain iloinen niistä hetkistä jolloin olen todellakin läsnä tässä hetkessä. Näiden seikkojen myötä en tosin aina tunne itseäni ja muutenkin saan tehdä paljon töitä, että saan persoonani taas esiin. En tiedä miten olisin voinut vain päättää etten anna minkään vaikuttaa kun minusta ei vaan ollut siihen. Ne päätökset ja voima katosivat ajan kanssa. Kyllä minä silti vikani tiedän ja tiesin todellakin jo ennen kaikkia vastoinkäymisiä. En siinä mielessä olisi tarvinnut siihen mitään muiden "koulutusta" nähdäkseni ne asiat. Kyllä minäkin käytännössä tiedän mitä minun pitäisi tehdä, mutta se toteutus ei aina olekaan niin helppo. Minusta on myös väärin ajatella, ettei onnistumista tule ilman epäonnistumista, koska monet ihmiset ovat juuri niitä jotka pääsevät hyvin eteenpäin kun heille on elämä ollut aina hyvää. Niistä lähtökohdista on helppo päästä eteenpäin. Tietenkin muutkin voivat pystyä tähän, mutta itse en ainakaan koe hyötyneeni mitenkään siitä, että koin paljon pahaa. Ja juuri nämä kokemukset ovat nyt se mikä minua jarruttaa eli koen asiat juuri niin että jos minulla ei olisi näitä ikäviä kokemuksia luottaisin itseeni enemmän ja  pääsisin eteenpäin. Ja tuo viimeinen lause liiasta itsevarmuudesta saa minut nauramaan sillä minun kohdallani tästä ei olisi pelkoa koskaan. Päinvastoin olisin edes joskus tarvinnut sitä, että olisin osannut olla itsevarmempi sekä niitä onnistumisen kokemuksia rakentemaan itsetuntoa ylöspäin. Mutta minä olenkin tällainen lapsesta saakka aika herkkä ja empaattinen ihminen joka ei kestänyt niin paljon.

Jatkuu

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni elämäni on hyvin vaikka on ollut suuriakin koettelemuksia. Olen kääntänyt ne vahvuudeksi ja kestävyydeksi.

Henkisesti vahvat ihmiset ovat heitä, jotka eivät anna toisten vaikuttaa itseensä, jotka tietävät keitä he ovat, ja jotka ovat ylpeitä persoonallisuudestaan.

Henkisesti vahvat ihmiset tuntevat itsensä eivätkä anna toisten muuttaa itseään.

Henkisesti vahvat ihmiset tietävät epäonnistumisen tuovan mukanaan kokemuksen, ja että jokainen kokemus on uusi tapa tietää mitä olemme tehneet hyvin, mitä olemme tehneet huonosti, ja mitä meidän pitää tehdä nyt jotta voimme kulkea eteenpäin.

Ilman epäonnistumista ei ole menestystä. Ilman epäonnistumista poljemme paikallamme. Ilman epäonnistumista voimme tulla liian itsevarmoiksi.

Ymmärrän kyllä mitä ajat takaa, mutta enhän minä voi sille mitään jos olen herkempi ihminen kuin joku toinen on. Sellainen joka ei kestäkään kaikkea. En voi sille mitään jos ihmisten teot ja sanat ovat satuttaneet ja tehneet minusta aremman ihmisen ja olen sen myötä tullut varovaisemmaksi.Samaten tuo kun kirjoitit, että henkisesti vanhat tietävät ketä ovat ja tuntevat itsensä. Tämäkään ei aina ole itsestäänselvyys. Minulla on usein epätodellinen olo ja muutenkin "persoona hukassa" sekä välillä dissosiaation oireita joten olen vain iloinen niistä hetkistä jolloin olen todellakin läsnä tässä hetkessä. Näiden seikkojen myötä en tosin aina tunne itseäni ja muutenkin saan tehdä paljon töitä, että saan persoonani taas esiin. En tiedä miten olisin voinut vain päättää etten anna minkään vaikuttaa kun minusta ei vaan ollut siihen. Ne päätökset ja voima katosivat ajan kanssa. Kyllä minä silti vikani tiedän ja tiesin todellakin jo ennen kaikkia vastoinkäymisiä. En siinä mielessä olisi tarvinnut siihen mitään muiden "koulutusta" nähdäkseni ne asiat. Kyllä minäkin käytännössä tiedän mitä minun pitäisi tehdä, mutta se toteutus ei aina olekaan niin helppo. Minusta on myös väärin ajatella, ettei onnistumista tule ilman epäonnistumista, koska monet ihmiset ovat juuri niitä jotka pääsevät hyvin eteenpäin kun heille on elämä ollut aina hyvää. Niistä lähtökohdista on helppo päästä eteenpäin. Tietenkin muutkin voivat pystyä tähän, mutta itse en ainakaan koe hyötyneeni mitenkään siitä, että koin paljon pahaa. Ja juuri nämä kokemukset ovat nyt se mikä minua jarruttaa eli koen asiat juuri niin että jos minulla ei olisi näitä ikäviä kokemuksia luottaisin itseeni enemmän ja  pääsisin eteenpäin. Ja tuo viimeinen lause liiasta itsevarmuudesta saa minut nauramaan sillä minun kohdallani tästä ei olisi pelkoa koskaan. Päinvastoin olisin edes joskus tarvinnut sitä, että olisin osannut olla itsevarmempi sekä niitä onnistumisen kokemuksia rakentemaan itsetuntoa ylöspäin. Mutta minä olenkin tällainen lapsesta saakka aika herkkä ja empaattinen ihminen joka ei kestänyt niin paljon.

Jatkuu

Jatkoa edelliseen

Olen minäkin silti vahva omalla tavallani, mutta ehkä sinun määritelmäsi minulle olisi se liian heikko ihminen. Eihän tämä silti mikään kilpailu saa olla, että kuka kestää vaikeudet parhaiten ja kuka murtuu. Tai tietenkin elämäni on sitä. En vaan silti halua olla se joka kilpailee jonkun toisen kovia kokeneen kanssa kumpi en kestänyt paremmin. Minä en lähde siihen mukaan. Jos jonkun mielestä on hyvä olla ylpeä siitä, että kestää enemmän niin kuin joku muu niin ok. Itse en lähde tuomitsemaan muita heikoksi ja tee "kärsimyksestä" kilpailua ikinä. Se on hienoa, että jotkut kestävät mitä vaan ja jaksavat, mutta se on myös inhimillistä jos joku ei kestä ja sellaista ihmistä ei saa syyllistää. Vanhempani ovat aina olleet niitä, jotka kestävät kaiken ja vaativat sitä myös muilta, mutta minusta ei tule sellaista ikinä. Minä en luokittele ihmisiä ja minulla ei ole siihen varaa. Joku joskus kirjoitti tännekin hyvin, että häntä ärsyttää se jos vaikeuksia kokeneet ihmiset kilpailevat keskenään "parenmuudesta" ja minua ärsyttää tämä myös. Juuri niiden ihmistenhän pitäisi ymmärtää muita joilla on ollut vaikeaa eikä olla niitä jotka arvostelevat heikompia. Meni aiheestakin ohi, mutta täällä kirjoittaa sellainen heikompi nuori ihminen joka ei ole samaa mieltä kanssasi. Ymmärrän jokaisen vastuun elämästään ja sen, että täytyy pyrkiä eteenpäin, mutta vaikeuksista ei ole ollut minulle hyötyä kuin sen verran, että ymmärrä muita ja olen entistä empaattisempi kun en halua, että kukaan koskaan kokee samaa kuin minä. En voisi tehdä kenellekään samaa. Muuten nämä kokemukset ovat vaan haitanneet elämääni ja voisin paremmin ilman niitä. Minua ne eivät ole jalostaneet.

Ei ole ollut toiveita eikä ennakko-odotuksia. Kuinka voisikaan?

Toivoin pitkää parisuhdetta, lapsia ja korkeakoulututkintoa. Nyt olen reilu kolmekymppinen ja on puoliso, lapsi, korkeakoulututkinto ja hyvä työ. Elämä on monelta osin vaikeampaa ja epätäydellisempää kuin kuvittelin, mutta kun tietää miten monilla tutuilla on asiat vielä paljon enemmän sekaisin ja vaiheessa, sitä on kiitollinen kaikesta mitä on saanut. Hieman surkuhupaisaa mutta tällä mennään.

Kyllä ja ei. Halusin lapsia ja tarpeeksi isot tulot ettei kaupassa tarvitse miettiä mitä ostaa ruoaksi ja itkeä iltoja lainanlyhennyksiä; ettei omia lapsia haukuttaisi kommareiksi koulussa vaatteiden tähden. Halusin myös rakkauteen pohjautuvan parisuhteen, jossa nuo lapset kasvattaisi. 2/3 on ihan OK omasta mielestä, vaikka monessa kohtaa olisi voinut helpommallakin päästä ja tehdä asioita toisin. Eronneena lapsia nukuttaessa ei silti kaduta.

Vierailija kirjoitti:

Mutta sitten tuli ikävä sairaus. Ensin meni työ, sitten parisuhde. Nyt odottelen pääsenkö työkyvyttömyyseläkkeelle. Uutta sopivaa ammattia vaikea keksiä. Myös uuden kumppanin löytäminen sairaana työttömänä aika kiven alla.

Mun kaverimies löysi mt-ongelmaisena työttömänä rahattomana itselleen uuden kumppanin melkein heti erottuaan vaimostaan. En voinut uskoa miten helppoa se voi olla, kun itse olen normaali työssäkäyvä ja silti ei löydy millään miestä, joka haluaisi suhteeseen.

Ei todellakaan, ihan kaikkea muuta kuin se mitä olisin toivonut.

En oo vaatinut paljon, vaatimattoman työn, niin että pystyn maksamaan laskut, oma talo olis mahtava..

Kaikki mitä yritin, on noussut seinä vastaan, ei oo töitä, ja puolitoista vuotta yritin oppisopimuspaikkaa, ei onnistunut, terveys petti, uuvuin ja paloin täysin loppuun. Olen nyt vähän yli 30-vuotias, kuntoutustuella, diagnooseja mt puolelta kymmenkunta, toimintakyky täysi nolla, minulla on vakava perinnöllinen sairaus NF1.

Eläkettä kohti ollaan kovaa vauhtia menossa, reilu 5 vuotta psyk osaston asiakkaana ja tila vain pahenee.

Olen menettänyt toivon, enää en jaksa yrittää, koska en halua/kestä enää pettymystä

Ei. En ole saanut/saavuttanut mitään, mitä nuorena ajattelin, että elämäni tulisi sisältämään. Elämäni on parhaimmillaankin keskinkertaista.

Tämä kysymys oli todella jotenkin vaikea itselleni miettiä... En nimittäin ole koskaan nähtävästi asettanut elämälleni tavoitteita, toisin kuin näköjään suurin osa tänne vastanneista.

Lähinnä olen ottanut sen vastaan, mitä on eteen tullut ja elämä on muokkautunut sellaiseksi kuin se juuri nyt on ja erittäin kivaa se tällä hetkellä onkin! Ehkä olen sitten osannut elää niin, että elämästäni on tullut itseni näköistä ja siitä olen pirun tyytyväinen.

Vähän reilu kolmekymppinen olen ja elämään on sisältynyt jo muutamat isot aallonpohjat, mutta näiden jälkeen (ehkä näiden ansiostakin?) viimeisimmät neljä vuotta ovat olleet koko ajan edellistään parempia ja se kyllä hieman pelottaa, että koska se korkein huippukohta on saavutettu ja ohitettu ja tasaantuminen/alamäki alkaa...

Noh niiden aika koittaa joskus ja silloin eletään sitten sitä, kyllä elämä kantaa! Tuntuu, että tärkeintä on olla tavoitteita ja kuunnella itseään päätöksissään, niin jälkeenpäin katsottuna elämä on kuin onkin mennyt "niin kuin on toivonut", vaikka aktiivisesti sitä toivomista ei olisikaan tehnyt.

Kaikki on mennyt kuten haluan.

Sinccis

Elän varmaankin unelmaani. Halusin paljon lapsia, ja halusin auttaa muita. Mielekkyys on tullut sosiaalipuolen ammatista, mutta ennen kaikkea sijaisvanhemmuudesta. Epäonnistumista vanhemmuus myös on melkein päivittäin. Mutta pidemmällä tähtäimellä näkee lasten hyvinvoinnin lisääntyvän. Hyvä parisuhde, tilava koti ja turvallinen kotikaupunki ovat sellaiset raamit, että ainakaan nyt en osaa toivoa sen suurempia seikkailuja.

On ja ei. Aina, kun yksi haaveista toteutuu, menetän jonkin toisen. Tyyliin, saan lapsen, rakas kuolee. Oma terveys kohenee, läheinen sairastuu vakavasti. Oma ura lähtee nousuun, mies menettää työnsä. Tällaista tuntuu tapahtuvan jatkuvasti kohdallani ja se vaikeuttaa nauttimista, kun rinnassa kalvaa pelko seuraavasta vastoinkäymisestä.

On ja ei.

Luulin aina olevani tosi tietoinen siitä mitä haluan ja aion tehdä, mutta muutamaan ammattiin opiskelun ja monien täysin erilaisten enemmän ja vähemmän pätkätöiden jälkeen kuva alkaa vasta vähän hahmottua. Luultavasti en koskaan pääse uraputkeen tai rikastumaan, sen verran haahuiluksi on mennyt (vaikka kovasti olisin halunnut olla edes jotain). Yhdenn burnoutin ehdin kyllä hankkimaan, kun opiskelin ja tein kolmea työtä rinnakkain, unet ja vapaat oli aika vähissä. Olin myös pitkään suhteessa, jossa luulin hankkivani mahdollisesti lapsen ja naimisiin piti mennä, mutta "onneksi" mies paljastui naistenhakkaajaksi jo ennen noita. Olen myös muuttunut ns. "kaikkien kaverista" astetta kyynisemmäksi "ihmisvihaajaksi", kun on sattunut niin monenmoista tolloa matkan varrelle.

Vaikka halusin ja aioinkin huiskentelevasti muuttaa ulkomaille, niin pääsin pientä kiertoreittiä Helsinkiin (jonne minun ei koskaan pitänyt päätyä). Nyt elämä on kuitenkin varsin hyvää. Olen löytänyt elämäni rakkauden (niin suuria tunteita, että näin asioiden on pitänytkin mennä!), meillä on ihana koti, rakkaat lemmikit ja tulevaisuudessa lapset. Vaikka nykyinen työ ei ole mitään rakettitiedettä niin viihdyn ja minulla on ihanat työkaverit. Ystäviä on muutamia ja kavereita paljon, en ole enää yksinäinen. Olen kaikenkaikkiaan aika terve ja niin ovat myös läheiseni. Elämä on hyvä näin ja tulevaisuus valoisa, mahdollisuuksia täynnä.

- N30

Ei mennyt niin kuin toivoin. Olin kiltti seurakuntanuori, katsoin maailmaa tosi avoimin silmin ja suurella sydämellä. Meillä oli ihana porukka, jonka kanssa oli valtavan hauskaa ihan selvin päin, se nuoruusaika oli sellaista ihanaa, mulla ei ollut mitään teini-iän angstejakaan sen kummemmin. Me haaveiltiin isoja ja elettiin täysillä. Minun haave oli monta lasta ja että mieheksi saisin papin tai vastaavan, että yhdessä kasvateltaisiin perhettä ja elettäisiin seurakunnan yhteydessä.

Lopputulema on, että sain kaksi lasta isolla ikäerolla: ensimmäisen kanssa valvottiin yöt pari vuotta ja olin ihan loppuunpalanut, miehelle puhkesi kaksisuuntainen ja ei saanut sitä mitenkään hallintaansa. Nyt makselen sen avioliiton velkoja omalta osaltani eronneena yksinhuoltajana. Valvottaja-lapsi on teini ja saattaapa olla että kaikki tuo on vaikuttanut hänen perusturvallisuuteen niin, että nyt yritetään korjata vaurioita. Köyhänä, velkaisena, mutta rakkautta tietysti löytyy. Itsellä väsymys ei vieläkään oikein helpota. Työtä onneksi on, mutta eletään kädestä suuhun joka kuukausi.

Kouluttauduin alalle johon halusin, mutta en ole saanut ihan sellaista työtä josta haaveilin. Elämässä on niin monta muuttujaa jotka pitää ottaa kokonaisuudessaan huomioon, niin en tuosta noin vaan voi hakeutuakaan just sellaiseen työhön.

No, näillä mennään.