Onko sun elämä mennyt kuten oot toivonut?

Kyllä ja ei. On hyvä työ, ihana talo ja lapsi. Toivoin kuitenkin sisaruksia lapselle, mutta niitä ei näyttäisi tulevan. Avioliitto on järkiliitto ihan hyvän miehen kanssa. En osaa sanoa onko se hyvä vai huono asia. Meidän aikaisemmin niin iso ja ihana suku kärsi vanhempieni avioerosta ja välit ovat viilentyneet.

Vierailija kirjoitti:

Välillä on, välillä ei. Sain hyvän koulutuksen, alan työt ei sitten vain sopineetkaan minulle, muutaman vuoden ja sattuman kautta vaihdoin alaan, josta en koskaan haaveillut, haaveiden ala jäi saavuttamatta. Sain ihanan miehen, joka sitten jätti minut, se ei ollutkaan ikuista, kuten olin halunnut. En osannut edes odottaa saavani lapsen, mutta sain, oikein hyvän lapsen, sekin oli mahtava yllätys elämältä. Sain haaveitteni talon, mutta joudun pian luopumaan tästä, kun en ilman sitä jättäjämiestä pysty ylläpitämään taloa.

Nyt en oikein tiedä mitä tekisin. Vieläkö jahtaisin unelmiani? Vieläkö yrittäisin tehdä ammatillisessa mielessä asioita, joita tahtoisin? Vieläkö jahtaisin miehiä löytääkseni yhden hyvän, joka minua rakastaisi (kunnes jättäisi). Enpä tiedä, taidan vaan ajelehtia elämän virrassa.

N 51

Et pysty ylläpitämään taloa? Ymmärrän jos tarkoitat taloudellisesti, mutten muuten, koska kaiken voi oppia.

Toiveet on vaihdelleet niin paljon elämän aikana. Osa toteutunut, suurin osa ei. Vanhempien sairaudet ja heistä huolehtiminen määrittivät yli kahtakymmentä vuotta elämässä, estäen paljon muuta.

No, haluaisin olla multimiljonääri, jolla on iso perhe ja monta kartanoa ja kaupunkikämppää. Minulla ei ole mitään näistä.

Ei. Sairastuin nuorena masennukseen ja syömishäiriöön, tein paljon huonoja valintoja ja koko aikuisikä on mennyt yrittäessäni korjata niitä. Nyt elämäni on varmaan päällisin puolin raiteillaan, mutta paljon on vielä työtä tehtävänä, että olisin onnellinen. Edelleen erinäiset pelkoni rajoittavat minua tekemästä asioita joiden myötä voisin olla onnellisempi kuin nyt. Takapakkeja tulee edelleen ja välillä romahdin kunnolla. Minulla ei ole ystäviä, eikä harrastuksia. Toisaalta tiedän kulkevani oikeaan suuntaan, joten en lakkaa uskomasta siihen, että vielä joku päivä voin hyvin ja olen onnellinen.

Ei ole mennyt kuten toivoin. Moni täällä on maininnut mielenterveysongelmat ja vaikean lapsuuden. Nämä myös minulla vaikuttavat.

Olen 30-v nainen, koulutus: ylioppilas, ei parisuhdetta eikä lapsia. Haaveilin aina korkeakoulututkinnon suorittamisesta, pääsinkin suoraan lukiosta opiskelemaan alaa, johon on tosi vaikea päästä. Sitten tuli kuitenkin romahdus, masennus, vuosien terapia ja lääkitykset. Opinnot jäivät, työpaikkoihinkaan ei ole oikein huolittu.

Jossakin vaiheessa tapasin elämäni rakkauden, oltiin 3v yhdessä, kunnes hän jätti minut. Ne 3 vuotta olivat onnellisinta aikaa elämässäni, pystyin opiskelemaanki, sain töitäkin. En kuitenkaan edelleenkään ole valmistunut, enkä usko siihen enää. Tällä hetkellä olen täysin sydänsurun hajottama, en usko että enää saan perhettä tai parisuhdetta. Ei minulla ennen tuota suhdetta oikein ikinä ollut ketään; minulla on tunne että hän on sielunkumppanini, ja sen menetin.

Lapsuudessa olen kokenut narsistisen isän, väkivaltaa ja alkoholismia. Ikinä ei ole kannustettu mihinkään eikä kukaan ole sanonut että olen hyvä ja riittävä. Vihaan itseäni. Kaikki epäonnistuu. Lapsesta asti olen aika ajoin miettinyt itsemurhaa, mutta eniten siinä pelottaa epäonnistuminen.

Suurin toiveeni olisi saada oma perhe, että yhdessä voitasiin tukea toisiamme ja selvitä elämästä. Todella pahalta tuntuu, että nuorempi veljeni on saavuttanut kaiken: koulutus, työ, avioliitto, lapsi tulossa, omistusasunto ym. En halua olla kateellinen, mutta vierestä katsottuna tunnen itseni täydeksi luuseriksi.

En saanut perhettä - puolisoa enkä lapsia.

Muuten on tullut odottamatonta hyvää sekä odottamattomia vaikeuksia.

On suunnilleen. Halusin ihan 'peruselämän'; työn, miehen, lapsia, koiran, kivan asunnon, auton. Sain, mutta työ pienipalkkaista ja raskasta hoivatyötä (mutta antoisaa), yhdellä lapsella ongelmia (raastaa sydäntä ), pitkä liitto rakoilee (yritetään, yritetään), rahaa ei ole liiaksi.

Plussana ihanat pari ystävää, matkustaminen, Ihana vanha talo kauniilla puutarhalla, joka mun harrastus ja henkireikä sekä hyvä sijainti. Kiitollinen olen.

Olen saavuttanut haluamani koulutuksen, työ on riittävän lähellä ihannetta toistaiseksi, lapsia on monta, samoin lemmikkejä, mies ollut sama parikymppisestä asti. Myös miehellä on vakituinen työ omalta alaltaan. Oma talo löytyy, velkaa on mutta ei kohtuuttomasti. Matkustellaan silloin tällöin ja sosiaalista elämääkin on jonkin verran myös kodin ulkopuolella. Molempien vanhemmat pärjäävät myös toistaiseksi ilman ylimääräistä huolenpitoa.

Tässä elämäntilanteessa olen oikeastaan ihan tyytyväinen siihen, mitä on. Jos oikein kaivelee, niin omat harrastukset ja niissä sekä ammatissani haluaisin ehkä kehittyä uuteen suuntaan, mihin ei näiden ruuhkavuosien keskellä ole oikein aikaa. Mutta oikeastaan olen tyytyväinen ja elämä on ehkä n.15 vuotta ollut sitä mitä olen halunnutkin.

Ihan nuorena oli ahdistavaa joskus, kun piti tehdä niin isoja valintoja. Mutta ensimmäiseen en ole kuitenkaan tyytynyt, en mieheen, opiskelupaikkaan tai -alaan. Enkä jäänyt pikkupaikkakunnalle nysväämään, siihen olen erittäin tyytyväinen. Ei ollut minun paikkani.

Vierailija kirjoitti:

Ei kai. En edes muista mitä halusin elämältä. Tai sitten halusin elää traumatisoituneena ja työkyvyttömänä lopun elämääni vuokralla lähiössä ilman ainuttakaan rakastavaa ihmissuhdetta elämäni aikana. Mutta jos joku joskus rakastaisi minua oikeasti niin se olisi enemmän kuin voisi ikinä toivoa. Tuskin niin käy, kun ei tähänkään asti. Onneksi minussa ei ole enää mitään vietävää.

Tämä viesti teki todella surulliseksi. Tiedän, että tämä on klisee, että olet varmasti kuullut tämän aiemminkin etkä varmasti oikein usko ja luota että niin on, mutta haluan silti sanoa että varmasti löytyy joku joka sinua rakastaa. Toivon sitä sulle koko sydämestäni, että löydät sellaisen ihmisen. Älä luovuta.

Ei ole ollut muita haaveita kuin saada rakastamani miehen kanssa lapsia. Lapset sain ja kun lapset kasvoivat ja lensivät kotoa. Alkoi haaveilu. Nyt opiskelen ja haaveissa lisää opiskelua. Arjen asioissa perusjuttuja olleet toki jokin sisustus, kaikki sellaiset toki toteuttanut. Haaveiksi kohdallani olen kokenut sellaiset asiat mitä ei voi rahalla ostaa.

On ja ei,

alussa kaikki näytti hienolta, oltiin unelmapari kaikkien mielestä, hyvät koulutukset ja ammatit,

tuli kaksi lasta tehtyä ja omakotitalo Espoossa seka kaksi Audia,

sitten mies alkoholisoitui pahasti, sitä peiteltiin vuosikausia ja pidettiin yllä kulisseja,

seksi oli surkeaa vuosikaudet, mies meni omia menojaan,

"onneksi " mies sairastui syöpään ja kuoli pari vuotta sitten pois,

nyt olen onnellinen ja uusi raitis muslimimies ottaa huomioon koko perheen ja minut erityisesti

Ei mennyt ei. Edessä häämöttää kohta nelikymppisen yksinhuoltajan elämä. Mä kun en koskaan muusta ole haaveillut, kuin rauhallisesta ja mukavasta perhe-elämästä. Koko vuoden oon uskonut, että vielä on mahdollisuus korjata tilanne, mutta kun toinen ei halua niin minkäs teet.

Ei ole mennyt tämä elämä kyllä yhtään niin kuin suunnittelin nuorempana. Halusin kuvataiteilijaksi tai rokkitähdeksi ja huolettoman elämän. Sairastuin 18-vuotiaana kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön ja muihin mielenterveydellisiin ongelmiim, ja jouduin työstämään psyykettäni suurella vaivalla vuosien ajan. Lukion loppuun käyminen kesti muistaakseni 8 vuotta jatkuvien sairauslomien takia ja ravasin terapiassa setvimässä traumojani koulukiusaamisesta ja parisuhdeväkivallasta.

Lopulta sain kaavittua itseni ja psyykkeeni kasaan, ja päädyin vapaaehtoiseksi mielenterveystyöhön, lahjoittajaksi kriisipuhelimeen ja haluan opiskella psykoterapeutiksi. Psykologiasta ja mielenterveystyöstä tuli minulle sairauteni myötä intohimo. Olen myös musikaalinen (laulan, soitan ja sävellän) ja musiikkiharrastukseni on auttanut minua pysymään elämässä kiinni.

Ymmärrän nyt, miksi olen kokenut kaikki vaiheet ja vastoinkäymiset tähänastisessa elämässäni. Ne ovat tehneet minusta juuri sen ihmisen, joka olen tänään, ja valmistaneet minua kohti unelmia, joista en osannut nuorempana edes haaveilla. Haluan auttaa muita ja ratkaista muiden kanssa yhdessä heidän pulmiaan.

Päivääkään en vaihtaisi pois. Tuska on tuonut viisautta, ymmärrystä, tietoa ja taitoja.

Ei. Oon aina halunnut lapsia, enkä ole niitä sitten onnistunut saamaankaan. Jotenkin lamauttanut kaiken muunkin. Mulla on kaunis koti, hyvä työ ja aivan ihana mies, mutta jotakin puuttuu. Oon yrittänyt elää asian kanssa, matkustellaan kahdestaan jne, joskus tuntuu että tää on hyvä ja sit iskee ihan järjetön tyhjyys hetkeks aikaa.

Kyllä ja ei, mutta toiveetkin ovat matkan varrella muuttuneet. Lopputulos on silti ihan onnistunut.

On ja ei. Sain mielekkään työn omalta alalta ja jatkan lisäopinnoilla, mitkä innostaa. Sain ystäviä ja pienen koiran sekä oman asunnon kivalta alueelta. Mutta menetin nuoruuden rakkauden samaa sukupuolta olevaan ihmiseen sen ajan ilmapiirin ja kotitaustan (ankara suhtautuminen) vuoksi. Sen jälkeen on ollut vaihtelevia kumppaneita miehistä ja naisista, mutta ei koskaan sitä samaa tunnetta, mitä silloin koin, enkä ole sitoutunut pysyvämmin. Varmaan haen tietoisesti tai tiedostamatta edelleen sitä tunnetta. Olen jossain määrin edelleen liian riippuvainen vanhemmistani ja siihenkin on syynsä kuten heidän ongelmansa, vaikka rakkaita ihmisiä ovatkin. Päällisin puolin, elämäni on ihan hyvää, mutta jotain kaipaan edelleen. Ajattelin myös aina, että minulla on yksi lapsi, mutta ei ole. Siitä en osaa sanoa olenko pettynyt vai en. Iso juttu joka tapauksessa, mutta tavallaan myös vapauttavaa.

Elämässäni on ollut paljon, siis todella paljon vastoinkäymisiä, läheisiä ihmisiä on kuollut, käräjäoikeudessa olen kanta-asiakas jne.

Mutta loppujen lopuksi elämässä olen pärjännyt hyvin.

Olen kahden lapsen äiti. Ihanat lapset.

Minulla on todella hyvä terveys, mitä nyt joskus allergia on riesana.

Olen saanut koulut käytyä kunnialla. Korkeakoulututkinto löytyy. Ulkomaillakin olen opiskellut. Töitä olen saanut ja irtisanomisrnkin olen kokenut.

Taloudellisesti voisi aina mennä paremmin.

Olen avoliitossa ja kihloissa miehen kanssa, jota rakastan ja haluan. Hän on minulle se oikea kumppani. Parisuhde voi hyvin.

Häät järjestetään kun rahaa on järjestää hääjuhlat.

Asumme isossa omakotitalossa.

Materiaalisesti minulta ei puutu mitään, vain läheiset jotka kuolleet.

Vastoinkäymiset kuuluvat elämään. Mutta en ole jäänyt niitä märehtimään vaan mennyt aina eteenpäin.

Ei. En ymmärrä miten täälläkin niin moni pitää ihan tavis-elämänä että on puoliso ja lapset ja joku työ ja koti, sehän tässä elämässä on jo lottovoitto. Itse menetin elämäni rakkauden melko nuorena, särki todella sydämeni. Uusia suhteita oli mutta tunnuin olevan heille sellainen välivaihe kun ei vielä ihan vakituista suhdetta haluttu. Nyt olisi enää vaikea yli nelikymppisenä lähteä suhteeseen kun pettymystä pelkäisi. Jos toisaalta joku mukava ja turvallinen löytyisi niin varmasti sitten. Tästä kaikesta johtuen olen lapseton, vaikka aina tiesin haluavani lapsia. Sen sijaan olen vuosia katsonut vieressä kun muut niitä saavat, sellaisetkin jotka eivät olisi niin välttämättä halunneet. Kävin raskaat hedelmöityshoidot yksin läpi, ei lasta tämänkään jälkeen. Nyt yksinäistä ja pätkätöissä yritän jaksaa, jos joku päivä en enää jaksakaan niin ei ole ketään pelastamassa ja tukena. Kaikki kiireisiä perheidensä kanssa ja omaa sukua ei ole apuna. Pelkään tulevaa, varmaan menee vielä vaikeammaksi vaikka ei ole nykyhetkikään tyydyttävä.

Minulla ei koskaan ollut suunnitelmia. Lapsuus oli hankala oman persoonani ja ympäristön (ristiriitojen vuoksi), teini-ikä meni sekoillessa. Taisin toivoa vain seesteisyyttä, irtiottoa tms.

Sain lapset, opiskelin, menin naimisiin, erosin, työt ovat määräaikaisia, asun vuokralla jne.. tällä hetkellä näen elämän prosessina, jossa on eri vaihtoehtoja, joista osaan voi vaikuttaa ja osa valitaan puolestamme ja monilla vaihtoehdoilla on sekä hyvät ja huonot puolet, esimerkiksi vanhemmuudessa ja avioerossa.