Onko sun elämä mennyt kuten oot toivonut?

Toivoin nuorempana, että pääsen ammattiin, jossa viihdyn ja pystyn kehittämään taitojani. Toivoin, että minulla on oma asunto, ihana puoliso ja lapsi. Normaalia arkea.

Asunto on ainut joka toteutui. Puoliso on osittain kiva, mutta ajoittain väkivaltainen ja hankala (+alkoholiongelmainen). Siksi en ole tehnyt lasta, vaikka ikän ja kropan takia olisi kiire jos niitä koskaan haluaa (saattaa olla jo mahdotonta). Töissä olin hetken, kunnes mielenterveysongelmat syveni liikaa, ja nyt olen ollut väliaikaisella eläkkeellä vuosia. Toivon niin kovasti, että tervehdyn takaisin työelämään, ja pystyisin elättämään itseni. Käyn terapiassa, mutta toipuminen on hidasta, varsinkin kun puoliso ei käy terapiassa omiin ongelmiinsa, joka vaikuttaa minuun.

N30

Saanko kysyä miksi olet yksinäinen? Ei siinä voi kuin katsoa peiliin. Minä olen löytänyt tovereita ympärilleni pyytämättäkin.

Eipä juuri ollenkaan, vaan pitkälti siten miten EN missään nimessä olisi halunnut.

Tämän hyväksymiseen mennyt vuosia ja paljon henkistä työskentelyä itsensä kanssa.

Nyt pitäisi vielä löytää voimaa muuttaa suuntaa ja alkaa menemään sitä kohti, että elämästäni tulisi sellaista kuin haluan ja halusin.

Ei se ole mitenkään mahdotonta todellakaan, mutta vaatii minulta vähän töitä ja itsekuria.

Vierailija kirjoitti:

Toivoin nuorempana, että pääsen ammattiin, jossa viihdyn ja pystyn kehittämään taitojani. Toivoin, että minulla on oma asunto, ihana puoliso ja lapsi. Normaalia arkea.

Asunto on ainut joka toteutui. Puoliso on osittain kiva, mutta ajoittain väkivaltainen ja hankala (+alkoholiongelmainen). Siksi en ole tehnyt lasta, vaikka ikän ja kropan takia olisi kiire jos niitä koskaan haluaa (saattaa olla jo mahdotonta). Töissä olin hetken, kunnes mielenterveysongelmat syveni liikaa, ja nyt olen ollut väliaikaisella eläkkeellä vuosia. Toivon niin kovasti, että tervehdyn takaisin työelämään, ja pystyisin elättämään itseni. Käyn terapiassa, mutta toipuminen on hidasta, varsinkin kun puoliso ei käy terapiassa omiin ongelmiinsa, joka vaikuttaa minuun.

N30

Jos tosissaan haluat lapsen, niin jätä se puoliso ja etsi parempi.

Ei 30-vuotiaalla edes ole mikään tulipalokiire, vaan sinulla on noin 10 vuotta aikaa ja mieluummin toki aiemmin kuin myöhemmin, mutta esim. 34-36v on aivan tavallinen ikä saada esikoinen.

Eli ehtisit hyvin vielä löytää uuden ja seurustellakin sen kanssa rauhassa ennen lisääntymistä.

Älä tuhlaa elämääsi!!!

Hyvinvointi näkyy tarkoittavan suomalaisille vain rahaa.

Ilmankos kaikki voivat huonosti.

Nuoret ovat nykyään viisampia,lähtevät maailmalle eivätkä tee "riesaksi" lapsia.

Ahneinta sukupolvea 60-70 vuotiaat.

Elämässäni kaikki on mennyt aina päin peetä, kun olen jotain halunnut ja yrittänyt myös tehdä töitä asian eteen.

Kun olen vain ollut olemassa mitään tekemättä tai mistään haaveilematta, on elämäni ollut jopa mukavaa. Aina jos havahdun olevani onnellinen, elämä järjestää jotain moskaa niskaan ja kaikki on taas kurjaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivoin nuorempana, että pääsen ammattiin, jossa viihdyn ja pystyn kehittämään taitojani. Toivoin, että minulla on oma asunto, ihana puoliso ja lapsi. Normaalia arkea.

Asunto on ainut joka toteutui. Puoliso on osittain kiva, mutta ajoittain väkivaltainen ja hankala (+alkoholiongelmainen). Siksi en ole tehnyt lasta, vaikka ikän ja kropan takia olisi kiire jos niitä koskaan haluaa (saattaa olla jo mahdotonta). Töissä olin hetken, kunnes mielenterveysongelmat syveni liikaa, ja nyt olen ollut väliaikaisella eläkkeellä vuosia. Toivon niin kovasti, että tervehdyn takaisin työelämään, ja pystyisin elättämään itseni. Käyn terapiassa, mutta toipuminen on hidasta, varsinkin kun puoliso ei käy terapiassa omiin ongelmiinsa, joka vaikuttaa minuun.

N30

Jos tosissaan haluat lapsen, niin jätä se puoliso ja etsi parempi.

Ei 30-vuotiaalla edes ole mikään tulipalokiire, vaan sinulla on noin 10 vuotta aikaa ja mieluummin toki aiemmin kuin myöhemmin, mutta esim. 34-36v on aivan tavallinen ikä saada esikoinen.

Eli ehtisit hyvin vielä löytää uuden ja seurustellakin sen kanssa rauhassa ennen lisääntymistä.

Älä tuhlaa elämääsi!!!

Kiitos rohkaisun sanoista. Ei ole oikein tehdä lasta varsinkaan nyt, kun mielenterveysongelmat on päällä. Jos koskaan saan itseni ja koko tilanteen kuntoon selvästi pitkäaikaisesti (koskaan ei voi olla varma mitä elämä tuo tullessaan, joten paha sanoa että "lopullisesti kuntoon"), niin sitten vasta harkitsen asiaa. Aion olla nytkin hyvä äiti, sillä etten tee tietoisesti lasta huonoon tilanteeseen. Nyt haaveilen siitä työelämästä, jotta pystyn pitämään asuntoni. Askel kerrallaan. :)

N30

Ei

Vierailija kirjoitti:

Olen saanut paljon elämältä hyvää sekä paljon haasteita..

Ihanat lapset, perhe... Mutta nuoruudesta/lapsuudesta alkanut masennus yms se vaan on ja pysyy... Väsyn helposti myös. Olisin toivonut mielenrauhaa sielulleni <3 Ehkä joskus... Kun opin rauhoittamaan jatkuvan ylivirittyneisyyden mielestäni...

Tuo viimeinen lause sai miettimään, että olisitkohan erityisherkkä? Kannattaa ottaa selvää erityisherkkyydestä, niin ehkä sen kautta oppii säätelemään asioita paremmin. Tai ainakin kun oppii ymmärtämään itsensä paremmin, niin tasapaino löytyy :). Erityisherkillä on myös masennustaipumustakin. (Mikä ei siis tarkoita (kaikille tiedoksi), että kaikki erityisherkät olisivat masentuneita, ja se on vain taipumus. Siitäkin saa lisätietoa, mistä moinen taipumus johtuu.)

Loton päävoittoa en ole saanut enkä myöskään SM-tason fitness-vartaloa. Tohtorin hattukin puuttuu, mutta sen eteen en ole työtä tehnytkään :D. Loppupeleissä terveys on kuitenkin ylivoimaisesti tärkein asia, koska sitä ei rahallakaan saa. Monet minua paljon nuoremmat työtoverini ovat menetyneet syöpään. Oma rakas perhe onkin tärkeintä maailmassa.

Ei ole. Isäni on mielisairas tyranni, ja lapsuus oli alkoholin, huumeiden ja henkisen ja seksuaalisen väkivallan täyttämä. Koulussa olin aina luokkani priimus ja mulla piti olla mahdollisuudet kaikkeen. Lukiossa kuitenkin pääni levisi totaalisesti, enkä päässyt kouluun, johon olisin halunnut. Nyt yo-opinnot kesken paskalta alalta. Ikää alkaa olla, enkä näe, että tästä enää paranisi. Mulla on perhe, vaikka en ikinä edes halunnut lapsia, vaan menestyä itselle mielekkäissä asioissa. Yritän parhaani, että en olisi niin paska vanhempi kuin isäni. Taidan silti olla, vaikkakin eri tavalla. En sentään käytä päihteitä, en huuda enkä kiusaa, mutta olen joka päivä turhautunut ja masentunut tästä kaikesta, sillä mulla ei ole  mitään merkityksellistä elämässäni. Rakastan ja hoivaan parhaani mukaan, mutta ei se taida paljoa olla. Ei lastenkaan kasvattaminen ole merkityksellistä, sillä ajattelen, että voin olla korkeintaan neutraali vaikuttaja heidän elämässään. Sen enempään musta ei ole, vaikka mitä tekisin... pärjäisivät hyvin pelkästään isänsä kanssa. Mietin aina välillä itsemurhaa, sillä elämäni on pelkkää hukkaanheitettyä epäonnistumista. Ehkä olisi hyvä nyt, kun lapset ovat vielä niin pieniä. He eivät oppisi tietämään, millainen luuseri äitinsä oli, vaan voisivat ajatella mitä haluavat minusta.

Koen kyllä isäni tuhonneeni elämäni... Voin enää vain parhaani mukaan yrittää olla siirtämättä traumoja lapsilleni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivoin nuorempana, että pääsen ammattiin, jossa viihdyn ja pystyn kehittämään taitojani. Toivoin, että minulla on oma asunto, ihana puoliso ja lapsi. Normaalia arkea.

Asunto on ainut joka toteutui. Puoliso on osittain kiva, mutta ajoittain väkivaltainen ja hankala (+alkoholiongelmainen). Siksi en ole tehnyt lasta, vaikka ikän ja kropan takia olisi kiire jos niitä koskaan haluaa (saattaa olla jo mahdotonta). Töissä olin hetken, kunnes mielenterveysongelmat syveni liikaa, ja nyt olen ollut väliaikaisella eläkkeellä vuosia. Toivon niin kovasti, että tervehdyn takaisin työelämään, ja pystyisin elättämään itseni. Käyn terapiassa, mutta toipuminen on hidasta, varsinkin kun puoliso ei käy terapiassa omiin ongelmiinsa, joka vaikuttaa minuun.

N30

Jos tosissaan haluat lapsen, niin jätä se puoliso ja etsi parempi.

Ei 30-vuotiaalla edes ole mikään tulipalokiire, vaan sinulla on noin 10 vuotta aikaa ja mieluummin toki aiemmin kuin myöhemmin, mutta esim. 34-36v on aivan tavallinen ikä saada esikoinen.

Eli ehtisit hyvin vielä löytää uuden ja seurustellakin sen kanssa rauhassa ennen lisääntymistä.

Älä tuhlaa elämääsi!!!

Kiitos rohkaisun sanoista. Ei ole oikein tehdä lasta varsinkaan nyt, kun mielenterveysongelmat on päällä. Jos koskaan saan itseni ja koko tilanteen kuntoon selvästi pitkäaikaisesti (koskaan ei voi olla varma mitä elämä tuo tullessaan, joten paha sanoa että "lopullisesti kuntoon"), niin sitten vasta harkitsen asiaa. Aion olla nytkin hyvä äiti, sillä etten tee tietoisesti lasta huonoon tilanteeseen. Nyt haaveilen siitä työelämästä, jotta pystyn pitämään asuntoni. Askel kerrallaan. :)

N30

Miksi et eroa? kuulostaa, että miehesi haittaa elämäsi kehittymistä parempaan suuntaan...

Todella paljon paremmin kuin mitä koskaan odotin. Osittain oli sattumien summa mistä sain töitä ja minne muutin asumaan. Mitään en suunnitellut ja nyt olen todella tyytyväinen arkielämääni ja työhöni. 

Ei. Ja liikaa on jumissa siinä, mitä on menettänyt ja mitä ei ikinä ole saanut. Kunpa osaisikin olla onnellinen siitä, mitä on. On kuitenkin paljon hyvää. Hyvässä vauhdissa läpikatkeroituminen, toivon osaavani pysäyttää sen.

Aika hyvin 3-kymppiseksi meni. Oli pari ammattia ja jatko-opinnot mielessä. Mies ja kaksi lasta, poika ja tyttö. Ihan ok asunto, tosin ei unelmien asunto mutta se oli haaveissa ostaa myöhemmin. Kaikki suunnitelmat romuttuivat kun loukkaannuin tapaturmaisesti. Työkyky meni ja koulutus mistä haaveilin meni myös samalla koska sitä työtä en pystyisi enää fyysisesti tekemään. Elämä on aivan perseellään, ei mitään hajua mihin sitä ryhtyisi.

Ei. Oen toivonut miesystävää utta ei ole näkynyt.

N 32

Sekä että. Sairastuin masennukseen mutta toivuin. Työelämässä olen ns hyvässä asemassa ja minulla on rakas perhe, jo aikuiset lapset. Miehen kanssa on jaksettu toistemme huonot vaiheet elää läpi edelleen yhdessä. Lapsiluku meillä jäi kahteen tuon masennuksen vuoksi, mutta se on ok ja enemmän kuin monella. Nyt mietin mitä vielä toivoisin elämältä, ikää kun on jo 52. Haluaisin kokea, että on jotain odotettavaa ja mietin uskaltaisinko tehdä ison muutoksen työasioissa, jäädä yrittäjäksi. Tässä kohti huomaan, että epävarmuus pelottaa edelleen yllättävän paljon. Se piirre itsessä harmittaa!

Pakko sanoa, että ei ole kyllä mennyt niin kuin olen toivonut. Eihän tässä enää uskalla asettaa itselleen mitään unelmia. Haluaisin vain oman asunnon ja mukavan työn, jossa jaksaisin. Ei ole mielestäni maailmalta edes kohtuuton pyyntö. Nyt pätkätyöläisen palkkani menee jonkun muun taskuun ja minua harmittaa, kun en pääse koskaan omilleni tällä menolla.

Mielestäni elämäni on hyvin vaikka on ollut suuriakin koettelemuksia. Olen kääntänyt ne vahvuudeksi ja kestävyydeksi.

Henkisesti vahvat ihmiset ovat heitä, jotka eivät anna toisten vaikuttaa itseensä, jotka tietävät keitä he ovat, ja jotka ovat ylpeitä persoonallisuudestaan.

Henkisesti vahvat ihmiset tuntevat itsensä eivätkä anna toisten muuttaa itseään.

Henkisesti vahvat ihmiset tietävät epäonnistumisen tuovan mukanaan kokemuksen, ja että jokainen kokemus on uusi tapa tietää mitä olemme tehneet hyvin, mitä olemme tehneet huonosti, ja mitä meidän pitää tehdä nyt jotta voimme kulkea eteenpäin.

Ilman epäonnistumista ei ole menestystä. Ilman epäonnistumista poljemme paikallamme. Ilman epäonnistumista voimme tulla liian itsevarmoiksi.

No ei.

Sain ammatin, perheen ja koin hyvän lapsuuden ja nuoruuden.

Sairastan metastasoitunutta syöpää, juuri kuuntelin Maarit Feldt-Rannan ajatuksia.

Itselläni on kylläkin vielä toiveita paranemisesta. Olen käynyt hoitojen välissä töissä.

Olen kuitenkin jo 41-vuotias.