Onko sun elämä mennyt kuten oot toivonut?
Kommentit (645)
Minä en ole mennyt niin kuin elämä olisi toivonut.
Ei mennyt niin kuin aikanaan ajattelin, mutta tyytyväinen oon. Perheen perustin, mutta paljon myöhemmin kuin oli aikomus. Toisaalta tein ison luokkaloikan. Äitini oli neljän lapsen yksinhuoltaja ja sinniteltiin siivoojan palkalla. Musta tuli KTM&DI ja tienaan reilusti yli 150000 euroa vuodessa.
Paremmin. En uskaltanut toivoa mitään, enkä varsinkaan uskonut, että voisin tulla parisuhteessa onnelliseksi. Rakastan työtäni, miestäni, lapsiani, koiraani, kotiani ja elämääni. En ehkä olisi ansainnut kaikkea tätä.
On mennyt suurinpiirtein kuten olen toivonut. En ole koskaan asettanut itselleni kovin kunniahimoisia ammatillisia tavoitteita ja jos jälkiviisaita ollaan niin nyt (melkein 5-kymppisenä) ajattelen että olisi tullut valita opintoala toisin. Mutta silloin oppilaanohjaus oli heikkoa enkö osannut tutkia asiaa oikealta kantilta ja arvioida vahvuuksiani. Valmistuin kuitenkin yhteen ammattiin ja olen ihan tyytyväinen urapolkuuni, joka vei minua myös ulkomaille kuten olin toivonutkin.
Elämässä on ollut asioita joihin en ole voinut vaikuttaa (vanhempien avioero ja sairaudet ja menettäminen ja sitä kautta se, ettei minulla ole juurikaan sukua) mutta olen selviytynyt surusta. Löysin puolison (yhdessä nyt yli 20v.) ja olen saanut kaksi ihanaa lasta. Taloudellisesti asiat ovat kunnossa ja rakastan elämääni jossa on riittävästi kiinnostuksen kohteita ja positiivisia asioita.
Vaihtelee. Masennuksen kourissa tuntui, että ei. Kun alkaa olla taas mieliala korkeammalla, pystyn usein jo aidosti ajattelemaan, että kaikki mitä on tapahtunut, on kuulunut tapahtua ja mulla ei olisi niitä hyviä, tärkeitä asioita, joita nyt on, jos elämä olisi mennyt eri tavoilla (tavoilla, joita oon syvästi toivonut).
Ei tietenkään, luulen ettei kenenkään elämä mene niinkuin nuorena toivoo ja haaveilee.
En esimerkiksi toivonut että lapseni joutuisi huumeiden helvetilliseen maailmaan enkä omalle kohdalle sitä murheiden ja ahdistuksen määrää. Mutta toiveeni toteutui siinä jotta lapsi selviytyi, on päässyt aineista eroon ja elämä ihan hyvin nykyään. Itse opin paljon ja nyt me molemmat, lapsi ja minä, voidaan auttaa omalta osaltamme muita vastaavassa tilanteessa olevia. Eikä sitä nuorena toivonut avioeroa, sekin tuli mutta siitäkin selvisi ja elämä oikein hyvin tällä hetkellä. Paljon paljon muitakin asioita jotka ei menneet niinkuin ajatteli, silti elonpolku vienyt aina hyvään, tosin eritavoin kuin itse meinasi.
Lyhyesti siis olen onnellinen ja yritän tavoitella haaveitani, osaan silti jo suhtautua asioihin niin että kaikkia ei saa mitä haluaa, ollaan tyytyväisiä ja iloisia siihen mitä on. Kun ei mitään vakavaa ja kamalaa ainakaan tällä hetkellä ole.
No, ei mennyt ei. Yksinäinen vanhuus edessä. Muut asiat tällä hetkellä hyvin, terveys, talous ja työ.
jouduin kolariin ja ammattiurheilijan ura tyssäsi 15 vuotta sitten. mikäs tässä istua ja ihmetellä maailman menoa...
Oon aina halunnut vain olla onnellinen.
En ole sitäkään tavoitetta saavuttanut.
Toivoin lapsena että saisin lukea kaikki mahdolliset kirjat ja syödä herkkuja aina halutessani- toive on toteutunut! Velana aika on riittänyt lukemiseen ja raha mukavaan elämään.
Vierailija kirjoitti:
Oon aina halunnut vain olla onnellinen.
En ole sitäkään tavoitetta saavuttanut.
"Vain" :D
Minä en koskaan rakennellut tulevaisuutta . Tyydyin kohtaloon, että ”elämä vie”. Veihän se; köyhä lapsuus, viinaan menevät vanhemmat, isoveljet poikakodissa.
20-vuotiaana esikoinen todella väärän miehen kanssa. Tästä miehestä pääsin vain hänen pitkän vankilatuomionsa ansiosta ja tuossa vaiheessa ymmärsin opiskella ammatin lapseni ja tulevaisuutemme vuoksi. Löysin oikean miehen tuleville 2 lapselle isäksi. Palvelualalla 15 v ja yrittäjäksi 4-kymppisenä. Nyt vastaan 5 työntekijän elannosta ja mun ihanat lapset pärjää elämässään, myöskin esikoinen, jonka kanssa elämä ei aina ole ollut ruusuilla tanssimista. Olen myös ollut kahdessa vakavassa onnettomuudessa, missä molemmissa olen ollut hengityskoneessa ja toisessa 4-raajahalvaus hiuksen varassa.
Mun elämä on mennyt loistavasti!
Milloin toivonut? 15-20-vuotiaan itseni toivomukset olivat aika boheemeja ja epämääräisiä. Nyt elämäni on paljon keskiluokkaisempaa kuin olisin kuvitellut. Olen esim matkustellut paljon vähemmän kuin ajattelin, ja työkin on vähemmän hohdokas. Puolison olen löytänyt, ja lapsia saanut, vaikka niidenkin suhteen oli vaiheilua vauvakuumeen ja vela-ajatusten kanssa.
Ei minusta kyllä tunnu, että olisin koskaan tavoitellut jotain suuria unelmia, vaan aina ajautunut seuraavaan valintaan. Tuntuu että on monta kohtaa, jossa asiat olisivat voineet mennä ihan eri suuntaan.
Aikalailla joo.
Parisuhde on parempi kuin olen osannut haaveilla. Työhön liittyvä kehitys ollut odotettua heikompaa.
Suunnittelin olevani hyvä vanhempi hienoille lapsille ja sitä olen. Lapset odotettua fiksumpia, jos näin saa edes omista lapsista sanoa.
Sain hyvän elämän. Rakastava äiti suloinen pikkusisko. Onnellinen lapsuus. Hyvä koulutus, mielenkiintoinen työ. Aikuisena kaunis koti, kaksi ihanaa lasta jo aikuisia. Menestyvät opinnoissaan. Matkustelua, olen nähnyt ja kokenut sellaista mitä moni ei saa koskaan elämänsä aikana. Hyvä elämä mutta en ole ollut onnellinen. Rakkaus puolisoon puuttui. Tein väärän valinnan. Ero 25 vuoden jälkeen. Sattumalta, johdatuksesta löysin taas hänet joka olisi pitänyt valita jo kauan sitten. Mutta en kadu. Nyt 30vuoden jälkeen olemme yhdessä. Olen onnellinen, mitään en muuttaisi tai vaihtaisi. Muuten en olisi sitä mitä nyt olen.
Olen saanut:
-haluamani yliopistokoulutuksen
-asua ulkomailla, Euroopassa ja Amerikassa
-omistusasunnon Helsingistä
-sujuvan urakehityksen ja hyvän työn kohtuullisella palkalla (50 000e/vuosi)
-terveen lapsen
-säilytettyä hyvät välit lapsuuden perheeseeni
-aina harrastaa mitä haluan/matkustella
-toistaiseksi melko hyvän terveyden
-paljon ystäviä ja yhteisöjä (esim.työ- ja kaveriporukat)
En ole saanut:
-pysyvää parisuhdetta, nyt yksinhuoltajana pelottaa tuoda ketään miestä poikani elämään
-kotia meren rannalta pk-seudulta, mutta ehkä tämän ehtii vielä saavuttaa :)
-hyviä unenlahjoja, unettomuus on vaivannut vuosia
Olen onnellinen ja ajattelen että kaikenlaista sitä ehtii vielä saavuttaa. Onnellisimmaksi minut tekee kuitenkin lapseni kanssa oleminen.
Siinä mielessä on mennyt paremmin, että nuorena ja masentuneena ajattelin, etten tule elämään kolmekymppiseksi. No, lääkkeiden ja terapian avulla olen elänyt - ja vieläpä ihan kelpo keskiluokkaista elämää; on akateeminen koulutus, yli 20 v työura ja perhe.
Mutta: Nyt kun pian täytän 50 v, olen uupunut työssä ja pettynyt ihmisiin, kun työelämässä on matkan varrelle osunut niin paljon luonnehäiriöisiä esimiehiä ja kollegoita sekä epäoikeudenmukaisuuksia. Työrintamalla koen epäonnistuneeni ja olen menettämässä kaiken motivaation työntekoon.
Perhe ja muut läheisimmät ihmissuhteet ovat voimavara ja antavat merkitystä elämään. Siinä mielessä olen saanut paljon enemmän kuin nuorena olisin voinut kuvitella. Valitettavasti vain nämä tärkeät ihmissuhteet kärsivät suuresti, kun työ(ahdistus) imee kaikki voimavarat.
Mun mielestä elämää ei pidä elää niin että miettii, mitä pitäisi olla ja mitä voisi olla, vaan niin että muistaa että asiat voisivat aina olla huonomminkin ja että on kiitollinen siitä mitä on. Olen 25 -vuotias ja en ole saavuttanut oikeastaan mitään, mitä on elämässäni tavoitellut. Ihana kumppani minulla sentään on. Olen terve ja minulla sekä läheisilläni on asiat hyvin ja se riittää siihen, että olen onnellinen. :)
No ei ole. Kiitos mielenterveysongelmaisen perheen, jossa myös alkoholismia ja sittemmin väkivaltaisen psykopaattipuolison. Tosin vaikea niissä olosuhteissa on ollut mitään realistisia toiveita edes rakentaa kun ei ole koskaan mitään tervettä oman arvon tuntoa kehittynyt ja on pitänyt olla olemassa vain noita vinksahtaneita läheisiä varten.
Nyt ikää 37 vuotta ja terapiaa 7 vuotta takana. Koen, että kaikki alkaa olla jo liian myöhäistä. Lisäksi vaikean masennuksen takia en enää edes haaveile, halua tai ole kiinnostunut mistään. Koen onnistuneeni ainoastaan siinä, etten ole hankkinut lapsia tähän paskaan maailmaan (tosin en voisikaan, koska sairastan vaikeaa endometrioosia) enkä ole kertaakaan yrittänyt itsemurhaa. Terapeuttini mielestä olen hirveän vahva ihminen, mutta mitä sillä on väliä kun mikään tässä elämässä ei enää kiinnosta?
Siis minusta piti tulla menestyvä juristi.