Psykologia 2020

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten seuraavan yhtälön voi ratkaista, jos tarkoitus on ensin vähentää ylempi alemmasta. Y:stä pitäisi tulla sillon y=6

3x+2y=1 ja

3x+1y=-5

Ton vastauksen saat tekemällä toisinpäin.

Mitä toisin päin?

1=2y+3y?

Mutta miten tosta voi vähentää -5=3×+1y?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuinka monella AMK-kokeeseen menijällä on fysiikka kirjoitettuna M-L:n arvoisesti? Peukku ylös, jos on.

täällä! Onneksi myös kirjoitettu vuosi sitten joten ei ihan kaikki ole päässyt unohtumaan. Fysiikka ja matikka L, todistuksella en päässyt koska muut aineet sitten aivan vääriä ja pisteet jäi sinne 120 pintaan. Jännittää kovasti!

Jos olisin kirjoittanut noin hyvät pisteet ja vielä fysiikasta ja matematiikasta ällät niin harkitsisin kyllä aidosti muitakin aloja kuin psykologiaa. :o Psykologiaa opiskelleena ja työelämässä erilaisissa ihmissuhdetöissä olleena olen hämmästellen lukenut tätä palstaa ja ihmetellyt taas suuria haku määriä psykologiaan. Voikohan olla, että psykologin työstä syntyneet mielikuvat ovat vähän glorifioituneita? Työllisyys on kyllä hyvä, mutta ei joka kaupunki saa ja yleensä työvoimapula koskee koulupsykologin töitä, joita ei jostain syystä niin mielelläään haluta tehdä. Palkka on ihan sellainen, mitä yleensäkin on korkeakoulutetulla, ei erikoisen hyvä - paitsi ehkä yrityspuolella. Työ on henkisesti raskasta, mikä voi alkaa mietityttämään siinä vaiheessa, jos omassakin elämässä on raskasta tai esim. perhettä. Psykologia on kyllä mielenkiintoinen ala, mutta sitä tai sovellusalueita voi lukea monessakin muussa koulutuksessa. Ja jos taas haluaa auttaa ihmisiä, niin monessa työssä voi auttaa jopa paljon enemmän kuin psykologina. Miksi sitten itse haen psykologiaan? Koska olen jo psykologiaa pitkälle lukenut, minun tarvitsisi vain 1 v sitä opiskella saadakseni psykologin pätevyyden. Kotipaikkakunnallani on älytön pula psykologeista, olisin valmis paikkaamaan sitä - myös koulupsykologina. Minun tilanteessani tämä on vain yhteiskunnallisesti hölmöä, että paikallinen kaupunki ei saa palkata minua kuin korkeintaan psykologiharjoittelijaksi - vaikka haluaisikin palkata (oon keskustellut johtajien ja rekrytoijien kanssa tästä useat kerrat, kun mietitty paikallista työvoimapulatilannetta). Nuoret, olkaa avoimia eri koulutus- ja työmahdollisuuksille!

Anteeksi mutta sinun asenteesi on järkyttävä. Eli olet lukenut psykologiaa tosi pitkälle (Suomessa avoimessa vai ulkomailla?) mutta et ole yksistäkään Suomen pääsykokeista päässyt sisään? Olet laittanut ns kaikki munat samaan koriin mutta entäs jos et ikinä pääsekään psykalle? Aika riskaabelia.

Toiseksi asenteesi on aika puoskarimainen, jos olet psykologian aine-ja perusopinnot suoritettuasi mielestäsi kelpoinen työskentelemään psykologiana. Tuo on oikeasti vaarallinen asenne. Käytännön työn kannalta tärkeimmät asiat yliopistolla tulevat nimenomaan viimeisten vuosien aikana syventävissä opinnoissa ja 5kk harjoittelun aikana. Vaikka olisit käynyt kymmeneen kertaan aineopinnot, ei niistä ole kliinisten ja syventävien opintojen korvaajaksi missään todellisuudessa.

Turha myös vedota siihen, että kunnanisät haluaisivat palkata sinut mutta eivät saa, koska ilkeät vaatimukset laissa terveydenhuollon ammattihenkilöstä. Tottakai pikku kunnat haluavat säästää eivätkä kaikki ymmärrä pätevyyksistä mitään. Aikanaan jotkut kunnat yrittivät säästää ja muuttaa lakisääteisiä psykologin paikkoja sairaanhoitajiksi. Ei hyvä ja mielestäni tähän puututtiinkin.

Huolestuttavaa myös, että koet "epäsuositun" koulupsykologin työn sellaisena, että sitä nyt ainakin voisit ja osaisit tehdä. Pitkän linjan koulupsykologina voin sanoa, että koululla sinut syötäisiin elävältä alle viikossa ja kun kouluille paljastuisi, ettet ammatillisten opintojen puuttumisen takia osaisi hoitaa psykologin töitä, saisit monoa aika äkkiä. Jos kunnassasi olisi töitä esim koulutsempparille, sellaiseen voisit päästä mutta et psykologiksi etkä edes tietenkään psykologiharjoittelijaksi, mikä edellyttää opiskelupaikkaa yliopistolla ja tiettyjen kliinisten opintojen suorittamista hyväksytyksi.

Hei, ihmettelen minäkin mikä tässä psykologin hommassa on näin hienoa ? Jos haluatte auttaa ihmisiä ja tehdä psykoterapiaa, opiskelkaa Sh- tutkinto ja jatkakaa siitä psykoterapiakoulutukseen. Psykoterapeutit pääsee psykologin palkkatasoon kyllä. Turha vuosi toisen jälkeen yrittää jos ei pääse. Tässä hommassa ei ole mitään gloriaa😯 terv. Psykologi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten seuraavan yhtälön voi ratkaista, jos tarkoitus on ensin vähentää ylempi alemmasta. Y:stä pitäisi tulla sillon y=6

3x+2y=1 ja

3x+1y=-5

Ton vastauksen saat tekemällä toisinpäin.

Eli siis

3x+2y=1 ja

-

3x+1y=-5

=0+y+1-(-5)

y=6

Haluaisin vähän selkiyttää ajatuksiani, niin kirjoitan tänne. Eli olen se, joka kirjoitti siitä, että sai sosiaalityöstä paikan yliopistossa, muttei psykologiasta ja ei tiennyt, mitä tehdä. Olen siis vammautunut yläasteiässä onnettomuudessa ja jouduin siitä saadun aivovaurion seuauksena pyörätuoliin. Tämän seurauksena minulle kehittyi vaikea spastisuus, eli lihasjäykkyys, jonka vuoksi etenkin tilanteissa, joissa minua jännittää, asentoni on vinossa ja puheeni on epäselvää ja hidasta.

Kiinnostuin psykologiasta ja sen opinnoista, yllätys yllätys, omien kokemusten kautta. Kuinka toinen ihminen on niin resilientti, että palaa miltei niin normaaliin elämään kuin mahdollista, kun taas toinen katkeroituu koko loppuelämäkseen. Miten voidaan vaikuttaa siihen, että ihminen selviää kriisistä parhaalla mahdollisella tavalla? Mikä vaikuttaa siihen, että ihminen on tai hänestä tulee onnellinen? Psykologia olisi minulle sopiva sekoitus sekä luonnontieteellisiä opintoja (mm. neuropsykologian kautta) että humanistisempia opintoja. Lisäksi uskon, että psykologina voisin työskennellä esim. chat-psykologina tai vetämällä kursseja netissä yms. ja näin ihmisiä ei häiritsisi niin paljon ulkoiset seikkani.

Ongelmana tässä on kuitenkin, se että psykologiaan uudelleen hakeminen luultavasti tarkoittaisi uutta välivuotta. Välivuosi minun kohdalla tarkoittaisi oikeastaan pelkkää odottelua, kun en pysty oikein tekemään töitä puhelinmyyjänä, kassalla tai ravintolassa. Suurin osa kavereistani lähtee opiskelemaan nyt, joten olisin aika yksin. Välivuosi ei oikein tehnyt hyvää mielenterveydelleni, vaikka koetin pitää itseni aktiivisena mm. psykologian perusopintojen sekä freelancekirjoittamisen avulla. Yritän pääasiassa sisään todistusvalinnan kautta, nyt omat pisteeni ovat 120p., mutta menen korottamaan syksyllä ja mahd. keväälläkin, jos välivuodelle jään. En vain tiedä, kuinka jaksaisin välivuoden taas henkisesti, koska siinä ei tulisi taaskaan olemaan oikein paljoa tekemistä ja se olisi oikeastaan päivästä toiseen ajelehtimista. 

Valitsen sosiaalityön siksi, koska sitäkin kautta voi päästä psykoterapeutiksi ja pääsee myös olemaan ihmisten tukena. Kuitenkin olen lukenut tältä palstalta ja muualtakin, että sos.tt.n työ on rankkaa, epäkiitollista ja että alaa kannattaa harkita tarkkaan. Tämä on saanut minut vähän takajaloilleni. Kuten aiemmin selitin, pelkonani on lähinnä se, että psykologin ammatti jää kaivelemaan minua ja kadun sitä, että lähdin opiskelemaan sosiaalityötä. Lisäksi en ole niin varma, pystyykö sos.tt. tekemään työtä pelkästään kirjoittamalla ja miten työllistyn, koska pyörätuoli ja puhevamma aiheuttavat edelleen ihmisissä ennakkoluuloja. Sinänsä koen, että psykalta työllistyminen olisi minullekin helpompaa ja opinnot olisivat mielenkiintoisemmat, mutta tuo uusi välivuosi vähän pelottaa.

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin vähän selkiyttää ajatuksiani, niin kirjoitan tänne. Eli olen se, joka kirjoitti siitä, että sai sosiaalityöstä paikan yliopistossa, muttei psykologiasta ja ei tiennyt, mitä tehdä. Olen siis vammautunut yläasteiässä onnettomuudessa ja jouduin siitä saadun aivovaurion seuauksena pyörätuoliin. Tämän seurauksena minulle kehittyi vaikea spastisuus, eli lihasjäykkyys, jonka vuoksi etenkin tilanteissa, joissa minua jännittää, asentoni on vinossa ja puheeni on epäselvää ja hidasta.

Kiinnostuin psykologiasta ja sen opinnoista, yllätys yllätys, omien kokemusten kautta. Kuinka toinen ihminen on niin resilientti, että palaa miltei niin normaaliin elämään kuin mahdollista, kun taas toinen katkeroituu koko loppuelämäkseen. Miten voidaan vaikuttaa siihen, että ihminen selviää kriisistä parhaalla mahdollisella tavalla? Mikä vaikuttaa siihen, että ihminen on tai hänestä tulee onnellinen? Psykologia olisi minulle sopiva sekoitus sekä luonnontieteellisiä opintoja (mm. neuropsykologian kautta) että humanistisempia opintoja. Lisäksi uskon, että psykologina voisin työskennellä esim. chat-psykologina tai vetämällä kursseja netissä yms. ja näin ihmisiä ei häiritsisi niin paljon ulkoiset seikkani.

Ongelmana tässä on kuitenkin, se että psykologiaan uudelleen hakeminen luultavasti tarkoittaisi uutta välivuotta. Välivuosi minun kohdalla tarkoittaisi oikeastaan pelkkää odottelua, kun en pysty oikein tekemään töitä puhelinmyyjänä, kassalla tai ravintolassa. Suurin osa kavereistani lähtee opiskelemaan nyt, joten olisin aika yksin. Välivuosi ei oikein tehnyt hyvää mielenterveydelleni, vaikka koetin pitää itseni aktiivisena mm. psykologian perusopintojen sekä freelancekirjoittamisen avulla. Yritän pääasiassa sisään todistusvalinnan kautta, nyt omat pisteeni ovat 120p., mutta menen korottamaan syksyllä ja mahd. keväälläkin, jos välivuodelle jään. En vain tiedä, kuinka jaksaisin välivuoden taas henkisesti, koska siinä ei tulisi taaskaan olemaan oikein paljoa tekemistä ja se olisi oikeastaan päivästä toiseen ajelehtimista. 

Valitsen sosiaalityön siksi, koska sitäkin kautta voi päästä psykoterapeutiksi ja pääsee myös olemaan ihmisten tukena. Kuitenkin olen lukenut tältä palstalta ja muualtakin, että sos.tt.n työ on rankkaa, epäkiitollista ja että alaa kannattaa harkita tarkkaan. Tämä on saanut minut vähän takajaloilleni. Kuten aiemmin selitin, pelkonani on lähinnä se, että psykologin ammatti jää kaivelemaan minua ja kadun sitä, että lähdin opiskelemaan sosiaalityötä. Lisäksi en ole niin varma, pystyykö sos.tt. tekemään työtä pelkästään kirjoittamalla ja miten työllistyn, koska pyörätuoli ja puhevamma aiheuttavat edelleen ihmisissä ennakkoluuloja. Sinänsä koen, että psykalta työllistyminen olisi minullekin helpompaa ja opinnot olisivat mielenkiintoisemmat, mutta tuo uusi välivuosi vähän pelottaa.

Unohtui lisätä, että tietenkin se, saanko korotettua pisteeni vaaditulle tasolle, on epävarmaa. Sekin mietityttää, sillä en tiedä, miten jaksaisin, jos olisin ollut välivuodella "turhaan".

Vierailija kirjoitti:

Mitä psykologiassa pitää laskea? Miksi matikkaa ja fysiikkaa?

Onko silloin kun hakee lukemaan matematiikkaa tai fysiikkaa myös vaatimus että pitää läpäistä joku psykologian koe?

Pääsykokeet mittaavat akateemisia opiskeluvalmiuksia. Matikkatehtävillä saa mitattua älykkyyttä ja ongelmanratkaisua sekä asetettua hakijat järjestykseen.

Etäkokeissa näyttää olevan linjana se, että ne ovat helppoja. Asiat pitää osata heti ja nopeasti, googlaus on monessa kohtaa liian hidasta. Toisessa vaiheess tulee jotain karsivampaa.

Tällaisiin kokeisiin ei normaalioloissa olisi edes lähdetty. Tällä keväällä on voittajansa ja häviäjänsä. Koulut joka tapauksessa saavat listansa täyteen kyvykkäitä opiskelijoita, koska iso osa hakijoita sellaisia on.

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin vähän selkiyttää ajatuksiani, niin kirjoitan tänne. Eli olen se, joka kirjoitti siitä, että sai sosiaalityöstä paikan yliopistossa, muttei psykologiasta ja ei tiennyt, mitä tehdä. Olen siis vammautunut yläasteiässä onnettomuudessa ja jouduin siitä saadun aivovaurion seuauksena pyörätuoliin. Tämän seurauksena minulle kehittyi vaikea spastisuus, eli lihasjäykkyys, jonka vuoksi etenkin tilanteissa, joissa minua jännittää, asentoni on vinossa ja puheeni on epäselvää ja hidasta.

Kiinnostuin psykologiasta ja sen opinnoista, yllätys yllätys, omien kokemusten kautta. Kuinka toinen ihminen on niin resilientti, että palaa miltei niin normaaliin elämään kuin mahdollista, kun taas toinen katkeroituu koko loppuelämäkseen. Miten voidaan vaikuttaa siihen, että ihminen selviää kriisistä parhaalla mahdollisella tavalla? Mikä vaikuttaa siihen, että ihminen on tai hänestä tulee onnellinen? Psykologia olisi minulle sopiva sekoitus sekä luonnontieteellisiä opintoja (mm. neuropsykologian kautta) että humanistisempia opintoja. Lisäksi uskon, että psykologina voisin työskennellä esim. chat-psykologina tai vetämällä kursseja netissä yms. ja näin ihmisiä ei häiritsisi niin paljon ulkoiset seikkani.

Ongelmana tässä on kuitenkin, se että psykologiaan uudelleen hakeminen luultavasti tarkoittaisi uutta välivuotta. Välivuosi minun kohdalla tarkoittaisi oikeastaan pelkkää odottelua, kun en pysty oikein tekemään töitä puhelinmyyjänä, kassalla tai ravintolassa. Suurin osa kavereistani lähtee opiskelemaan nyt, joten olisin aika yksin. Välivuosi ei oikein tehnyt hyvää mielenterveydelleni, vaikka koetin pitää itseni aktiivisena mm. psykologian perusopintojen sekä freelancekirjoittamisen avulla. Yritän pääasiassa sisään todistusvalinnan kautta, nyt omat pisteeni ovat 120p., mutta menen korottamaan syksyllä ja mahd. keväälläkin, jos välivuodelle jään. En vain tiedä, kuinka jaksaisin välivuoden taas henkisesti, koska siinä ei tulisi taaskaan olemaan oikein paljoa tekemistä ja se olisi oikeastaan päivästä toiseen ajelehtimista. 

Valitsen sosiaalityön siksi, koska sitäkin kautta voi päästä psykoterapeutiksi ja pääsee myös olemaan ihmisten tukena. Kuitenkin olen lukenut tältä palstalta ja muualtakin, että sos.tt.n työ on rankkaa, epäkiitollista ja että alaa kannattaa harkita tarkkaan. Tämä on saanut minut vähän takajaloilleni. Kuten aiemmin selitin, pelkonani on lähinnä se, että psykologin ammatti jää kaivelemaan minua ja kadun sitä, että lähdin opiskelemaan sosiaalityötä. Lisäksi en ole niin varma, pystyykö sos.tt. tekemään työtä pelkästään kirjoittamalla ja miten työllistyn, koska pyörätuoli ja puhevamma aiheuttavat edelleen ihmisissä ennakkoluuloja. Sinänsä koen, että psykalta työllistyminen olisi minullekin helpompaa ja opinnot olisivat mielenkiintoisemmat, mutta tuo uusi välivuosi vähän pelottaa.

Tsemppiä kovasti sulle :) Olisko se vaihtoehto, että kuitenkin alottaisit nyt siellä sosiaalityössä jos uusi välivuosi tuntuu noin ikävältä ajatukselta, ja fiiliksen mukaan hakisit kokeella psykalle ensi vuonna jos vielä tuntuu siltä? Pääsykoe muuttunee kuitenkin jatkuvasti siihen suuntaan että pitkää valmistautumista ei vaadita. En usko että kannattaa kuitenkaan hirveästi kuunnella sitä mitä mieltä esim. tällä palstalla ollaan sosiaalityöstä, monestihan äänessä ovat vaan ne joilla on jotain pahaa sanottavaa. Menisin ehkä kuitenkin sinuna kokeilemaan miltä ne opinnot tuntuu; psykan paikka ei ole sinulta poissuljettu vaikka haluaisit myöhemmin sittenkin hakea sinne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin vähän selkiyttää ajatuksiani, niin kirjoitan tänne. Eli olen se, joka kirjoitti siitä, että sai sosiaalityöstä paikan yliopistossa, muttei psykologiasta ja ei tiennyt, mitä tehdä. Olen siis vammautunut yläasteiässä onnettomuudessa ja jouduin siitä saadun aivovaurion seuauksena pyörätuoliin. Tämän seurauksena minulle kehittyi vaikea spastisuus, eli lihasjäykkyys, jonka vuoksi etenkin tilanteissa, joissa minua jännittää, asentoni on vinossa ja puheeni on epäselvää ja hidasta.

Kiinnostuin psykologiasta ja sen opinnoista, yllätys yllätys, omien kokemusten kautta. Kuinka toinen ihminen on niin resilientti, että palaa miltei niin normaaliin elämään kuin mahdollista, kun taas toinen katkeroituu koko loppuelämäkseen. Miten voidaan vaikuttaa siihen, että ihminen selviää kriisistä parhaalla mahdollisella tavalla? Mikä vaikuttaa siihen, että ihminen on tai hänestä tulee onnellinen? Psykologia olisi minulle sopiva sekoitus sekä luonnontieteellisiä opintoja (mm. neuropsykologian kautta) että humanistisempia opintoja. Lisäksi uskon, että psykologina voisin työskennellä esim. chat-psykologina tai vetämällä kursseja netissä yms. ja näin ihmisiä ei häiritsisi niin paljon ulkoiset seikkani.

Ongelmana tässä on kuitenkin, se että psykologiaan uudelleen hakeminen luultavasti tarkoittaisi uutta välivuotta. Välivuosi minun kohdalla tarkoittaisi oikeastaan pelkkää odottelua, kun en pysty oikein tekemään töitä puhelinmyyjänä, kassalla tai ravintolassa. Suurin osa kavereistani lähtee opiskelemaan nyt, joten olisin aika yksin. Välivuosi ei oikein tehnyt hyvää mielenterveydelleni, vaikka koetin pitää itseni aktiivisena mm. psykologian perusopintojen sekä freelancekirjoittamisen avulla. Yritän pääasiassa sisään todistusvalinnan kautta, nyt omat pisteeni ovat 120p., mutta menen korottamaan syksyllä ja mahd. keväälläkin, jos välivuodelle jään. En vain tiedä, kuinka jaksaisin välivuoden taas henkisesti, koska siinä ei tulisi taaskaan olemaan oikein paljoa tekemistä ja se olisi oikeastaan päivästä toiseen ajelehtimista. 

Valitsen sosiaalityön siksi, koska sitäkin kautta voi päästä psykoterapeutiksi ja pääsee myös olemaan ihmisten tukena. Kuitenkin olen lukenut tältä palstalta ja muualtakin, että sos.tt.n työ on rankkaa, epäkiitollista ja että alaa kannattaa harkita tarkkaan. Tämä on saanut minut vähän takajaloilleni. Kuten aiemmin selitin, pelkonani on lähinnä se, että psykologin ammatti jää kaivelemaan minua ja kadun sitä, että lähdin opiskelemaan sosiaalityötä. Lisäksi en ole niin varma, pystyykö sos.tt. tekemään työtä pelkästään kirjoittamalla ja miten työllistyn, koska pyörätuoli ja puhevamma aiheuttavat edelleen ihmisissä ennakkoluuloja. Sinänsä koen, että psykalta työllistyminen olisi minullekin helpompaa ja opinnot olisivat mielenkiintoisemmat, mutta tuo uusi välivuosi vähän pelottaa.

Tsemppiä kovasti sulle :) Olisko se vaihtoehto, että kuitenkin alottaisit nyt siellä sosiaalityössä jos uusi välivuosi tuntuu noin ikävältä ajatukselta, ja fiiliksen mukaan hakisit kokeella psykalle ensi vuonna jos vielä tuntuu siltä? Pääsykoe muuttunee kuitenkin jatkuvasti siihen suuntaan että pitkää valmistautumista ei vaadita. En usko että kannattaa kuitenkaan hirveästi kuunnella sitä mitä mieltä esim. tällä palstalla ollaan sosiaalityöstä, monestihan äänessä ovat vaan ne joilla on jotain pahaa sanottavaa. Menisin ehkä kuitenkin sinuna kokeilemaan miltä ne opinnot tuntuu; psykan paikka ei ole sinulta poissuljettu vaikka haluaisit myöhemmin sittenkin hakea sinne.

Kiitos vastauksesta ja tsempistä :) Alan itsekin kallistua ehkä siihen puoleen, että menisin sosiaalityöhön, kun tosiaan ainahan voi hakea uudestaan ja joku kommentoikin aiemmin, että ei toiskertalaiskiintiössäkään hakeminen ole niin ylitsepääsemättömän vaikeaa. Onneksi on vähän aikaa miettiä asiaa!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin vähän selkiyttää ajatuksiani, niin kirjoitan tänne. Eli olen se, joka kirjoitti siitä, että sai sosiaalityöstä paikan yliopistossa, muttei psykologiasta ja ei tiennyt, mitä tehdä. Olen siis vammautunut yläasteiässä onnettomuudessa ja jouduin siitä saadun aivovaurion seuauksena pyörätuoliin. Tämän seurauksena minulle kehittyi vaikea spastisuus, eli lihasjäykkyys, jonka vuoksi etenkin tilanteissa, joissa minua jännittää, asentoni on vinossa ja puheeni on epäselvää ja hidasta.

Kiinnostuin psykologiasta ja sen opinnoista, yllätys yllätys, omien kokemusten kautta. Kuinka toinen ihminen on niin resilientti, että palaa miltei niin normaaliin elämään kuin mahdollista, kun taas toinen katkeroituu koko loppuelämäkseen. Miten voidaan vaikuttaa siihen, että ihminen selviää kriisistä parhaalla mahdollisella tavalla? Mikä vaikuttaa siihen, että ihminen on tai hänestä tulee onnellinen? Psykologia olisi minulle sopiva sekoitus sekä luonnontieteellisiä opintoja (mm. neuropsykologian kautta) että humanistisempia opintoja. Lisäksi uskon, että psykologina voisin työskennellä esim. chat-psykologina tai vetämällä kursseja netissä yms. ja näin ihmisiä ei häiritsisi niin paljon ulkoiset seikkani.

Ongelmana tässä on kuitenkin, se että psykologiaan uudelleen hakeminen luultavasti tarkoittaisi uutta välivuotta. Välivuosi minun kohdalla tarkoittaisi oikeastaan pelkkää odottelua, kun en pysty oikein tekemään töitä puhelinmyyjänä, kassalla tai ravintolassa. Suurin osa kavereistani lähtee opiskelemaan nyt, joten olisin aika yksin. Välivuosi ei oikein tehnyt hyvää mielenterveydelleni, vaikka koetin pitää itseni aktiivisena mm. psykologian perusopintojen sekä freelancekirjoittamisen avulla. Yritän pääasiassa sisään todistusvalinnan kautta, nyt omat pisteeni ovat 120p., mutta menen korottamaan syksyllä ja mahd. keväälläkin, jos välivuodelle jään. En vain tiedä, kuinka jaksaisin välivuoden taas henkisesti, koska siinä ei tulisi taaskaan olemaan oikein paljoa tekemistä ja se olisi oikeastaan päivästä toiseen ajelehtimista. 

Valitsen sosiaalityön siksi, koska sitäkin kautta voi päästä psykoterapeutiksi ja pääsee myös olemaan ihmisten tukena. Kuitenkin olen lukenut tältä palstalta ja muualtakin, että sos.tt.n työ on rankkaa, epäkiitollista ja että alaa kannattaa harkita tarkkaan. Tämä on saanut minut vähän takajaloilleni. Kuten aiemmin selitin, pelkonani on lähinnä se, että psykologin ammatti jää kaivelemaan minua ja kadun sitä, että lähdin opiskelemaan sosiaalityötä. Lisäksi en ole niin varma, pystyykö sos.tt. tekemään työtä pelkästään kirjoittamalla ja miten työllistyn, koska pyörätuoli ja puhevamma aiheuttavat edelleen ihmisissä ennakkoluuloja. Sinänsä koen, että psykalta työllistyminen olisi minullekin helpompaa ja opinnot olisivat mielenkiintoisemmat, mutta tuo uusi välivuosi vähän pelottaa.

Tsemppiä kovasti sulle :) Olisko se vaihtoehto, että kuitenkin alottaisit nyt siellä sosiaalityössä jos uusi välivuosi tuntuu noin ikävältä ajatukselta, ja fiiliksen mukaan hakisit kokeella psykalle ensi vuonna jos vielä tuntuu siltä? Pääsykoe muuttunee kuitenkin jatkuvasti siihen suuntaan että pitkää valmistautumista ei vaadita. En usko että kannattaa kuitenkaan hirveästi kuunnella sitä mitä mieltä esim. tällä palstalla ollaan sosiaalityöstä, monestihan äänessä ovat vaan ne joilla on jotain pahaa sanottavaa. Menisin ehkä kuitenkin sinuna kokeilemaan miltä ne opinnot tuntuu; psykan paikka ei ole sinulta poissuljettu vaikka haluaisit myöhemmin sittenkin hakea sinne.

Kiitos vastauksesta ja tsempistä :) Alan itsekin kallistua ehkä siihen puoleen, että menisin sosiaalityöhön, kun tosiaan ainahan voi hakea uudestaan ja joku kommentoikin aiemmin, että ei toiskertalaiskiintiössäkään hakeminen ole niin ylitsepääsemättömän vaikeaa. Onneksi on vähän aikaa miettiä asiaa!

Miettisin sinuna vielä. Jos pääsit nyt sosiaalityöhön papereilla, niin pääset luultavasti ensi vuonnakin. Sitten et ole menettänyt mitään. Jos taas nyt menetät ensikertalaisuutesi, niin mahdollisuudet päästä ensi vuonna ovat todella matalat. Kannattaa muistaa, että keskusteluun jääneillä saattaa olla oma lehmä ojassa ja he ehkä toivovat kaikki psykan hakijat pois tänä vuonna ja tulevaisuudessa, jotta omat mahdollisuudet nousee. Siksi suosittelevat sosiaalityötä. Minä pääsin tänä vuonna sisään, niin ei ole mitään intressejä. Niin siis kun tuo sinun kuvauksesi mistä olet kiinnostunut osuu vain niin hyvin psykaan. Psykassa juurikin tutkitaan tuollaisia asioita mistä puhut eli resilienssista, traumoista toipumisesta, vammautumisesta ym. Tietääkseni sosiaalityössä voisi olla enemmän case study tyyppisesti näitä ja puhuttaisiin osallisuudesta, toimijuudesta, yhteiskunnan tukimuodoista ja mikä rakenne voi estää vammautunutta täysipainoiseen elämään. Nekin toki mielenkiintoisia, mutta enemmän kuulosti psykalta sinun mielenkiinnon kohteet. Jos suurin epäilys kohdistuu siihen välivuoteen ja varsinkin sen mahdolliseen turhuuteen, niin kannattaisiko sitä miettiä kunnolla läpi? Mitä kaikkea voit tehdä ja kuinka monta kuukautta tässä nyt oikeastaan on? Kun olet kirjoituksiin panostanut ja ehkä lisää lukenut alan kirjallisuutta, niin kohta on jo taas kevät. Toki jos tämä tuntuu vain ihan hirveältä ajatukselta, niin sitten se ei ole sinulle oikea.

Minäkin psykologina ihmettelen hakuryntäystä alalle. Ei tämä nyt niin ihmeellistä ole, päinvastoin raskasta ja huonosti palkattua. Tästä kertoo, että useampi psykologituttuni on vaihtanut alaa mm. luokanopettajaksi, farmaseutiksi, yrittäjäksi ihan muulla alalla ja yksi opiskelee oikiksessa.

Vierailija kirjoitti:

Minäkin psykologina ihmettelen hakuryntäystä alalle. Ei tämä nyt niin ihmeellistä ole, päinvastoin raskasta ja huonosti palkattua. Tästä kertoo, että useampi psykologituttuni on vaihtanut alaa mm. luokanopettajaksi, farmaseutiksi, yrittäjäksi ihan muulla alalla ja yksi opiskelee oikiksessa.

Ne on ne mielikuvat. Reaaliaineet lukiossa ohjaavat ihmisiä vähän väärin. Sitten on hakijaryntäys mantsalle, bilsaan, psykalle, historiaankin, kun ne oli niin kivoja ja myös helppoja lukiossa.

Toinen tosiasia on, että 90 % töistä ylipäänsä on älykkäälle ihmiselle ihan kuraa. Ylikoulutus on niin valtaisaa, että melkein kaikilla toimistotöitä tekeviltä löytyy vähintään alempi korkeakoulututkinto. Työt eivät ole kehittyneet samassa tahdissa.

Professioalojen töissä on sentään joku takuu mitä työt sisältävät - ja millä tasolla.

Sosiaalityöntekijänä löytää helposti "paperitöitä", psykologille se onkin vaikeampaa. Samat ennakkoluulot ne on psykologinkin asiakkailla. Ottavatko vanhemmat ohjausta ja neuvontaa vastaan? Psykologin työ voi olla pitkälti arviointia, luottavatko asiakkaat tuloksiin?  

Eli en tekisi valintaa tuolla perusteella. Sosiaalityössä työkenttä on yhtä  laaja: voit olla tekemässä päätöksiä ikäihmisten palveluasumisesta, tai vammaispalveluista tai lastensuojelussa tai ...

Itse ottaisin paikan vastaan, varsinkin kun toi psykoterapiakorttikin on käytettävissä myöhemmin.

Vierailija kirjoitti:

Minäkin psykologina ihmettelen hakuryntäystä alalle. Ei tämä nyt niin ihmeellistä ole, päinvastoin raskasta ja huonosti palkattua. Tästä kertoo, että useampi psykologituttuni on vaihtanut alaa mm. luokanopettajaksi, farmaseutiksi, yrittäjäksi ihan muulla alalla ja yksi opiskelee oikiksessa.

"Hakuryntäys" on kestänyt kyllä aika pitkään. Jo 90-l alussa muistan, että tyypit haki vuositolkulla psykalle.

Auttaisiko jäsentämään omia fiiliksiä, jos katsoisi sekä psykologian että sosiaalityön kurssitarjonnan ja tutkintorakenteen yliopiston sivuilta? Kurssien nimiä, kuvauksia ja jopa kirjoja kun tutkii, niin voi saada varmuutta siihen mikä on itselle tärkeintä. 

Monella tuntuu olevan käsitys siitä, että psykologi tekee terapiatyötä peruskoulutuksellaan. Varmaan jonkinlaista lyhytterapeuttista keskusteluapua psykologeilta saa, mutta oman käsitykseni mukaan työ on pitkälti arviointia? Erityisesti ilman psykoterapeutin koulutusta. Esimerkiksi toimintaterapeutit toteuttavat vuosia kestäviä terapioita ja syventyvät pohjakoulutukseltaan jo terapiatyöhön hyvin syvällisesti. Koulutukseen sisältyy myös paljon noita ”itketys” -kursseja sekä oman minän käyttöä terapiatyössä. Joka tapauksessa, enemmän sitä terapeuttisuutta näkyy ehkä toimintaterapeutin arkityössä vrt. Psykologit. Yhteisiä arviointimenetelmiäkin löytyy jonkin verran. Toimintaterapeutteja kouluttautuu pohjakoulutuksen vuoksi paljon myös psykoterapeuteiksi. Toki tämä on AMK-koulutus eikä ehkä sovi kaikille, jotka kaipaavat akateemista koulutusta. Toimintaterapeutit eivät korvaa psykologeja eivätkä ole missään nimessä ”pikku-psykologeja”, mutta tavoitesuuntautunut ja pitkäkestoinen terapiatyö työssä korostuu, jos siitä haaveilee :) Varsinkin, kun nykyään asiakaskuntaa ohjautuu koko ajan enemmälti psykiatrialta. Moni pitää työtä lähinnä askarteluna väärän käsityksen mukaan. Nykyään työ on jo aika kilpailukykyistä eli palkkaakin uskaltaa vaatia :)

Mäkin kannustaisin pohtijaa yrittämään vielä psykalle! Sulla on monta mahdollisuutta: suoraan paremmilla papereilla tai kokeessa menestymällä. (:

Kuinka monella muulla tulee amk-koe menemään keskinkertaisesti kun on paahtanut kuukauden fysiikkaa mutta silti todennäköisesti ihan turhaan eli vaikka koe menisikin ihan okei niin ei siltikään 48 parhaimman tasoisesti... alkaa todellisuus ja epätoivo iskeä mitä lähemmäs koe tulee kun tietää ettei ole huonoin muttei paraskaan

Jotkut sinne 48 joukkoon kuitenkin pääsee! Tämä välillä valaa itseen luottamusta ja välillä aiheuttaa vastareaktion että plaah vaan 48 eli miksi olen edes panostanut tähän.

Minkälainen todistus piti olla jotta pääsi todistuksella. ?