Lotta Näkyvä eronnut

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Edelleenkin jääkiekkoa voi pelata myös Suomessa kunnon palkoilla. Kristian laittaa rahan vaimonsa edelle, tämä on totuus. Miksi sitä ei voi myöntää vaan kaikki syy vyörytetään Lotan niskaan?

Voi toki, mutta sinulta jää nyt olennaisin asia huomioimatta. Nimittäin se, että Kristianin vaimo ei ole pahemmin viettänyt aikaa Suomessakaan. Mitä hyötyä siitä siis olisi, että jäisi Suomeen pienemälle palkalle, kun vaimo joka tapauksessa haahuilee käytännössä toisella puolella maapalloa vuorilla? Vai onko Himalaja sinusta Suomessa?

Just. Ihanko tosissaan pitää ruveta aikuiselle selittämään että Lotta on muutamia jaksoja ollut vuorilla, ei 365. Mutta hei, nyt alkaa kuulostaa siltä että sinäkin myönnät ettei ole enää mikään harrastus?

Niin on ollut muutamia aikas pitkiä jaksoja. En tarkkoja aikatauluja tiedä, mutta eiköhän siellä vuorilla ole tämänkin vuoden puolella mennyt enemmän aikaa kuin SUomessa. Sehän ei tietenkään tee kiipeilystä vielä ammattia. Rahalla sinne pääsee. Ammattikiipeilijä saa kiipeilystä niin paljon palkkaa, että voi elättää sillä itsensä. Lotta ei saa enkä usko että tulee koskaan saamaan. 

Joo no et näköjään tosiaan tiedä jos väität että on ollut vuorilla pitempiä aikoja kuin Suomessa. Tai näissä tositeeveekisoissa. Huvittavaa tuokin kuinka porukka teeskentelee että Fort Boyardin kaltaiset jutut on Lotan arkea vuodesta toiseen vuoden ympäri. Kunhan nyt sattui muutama ulkomailla ajallisesti peräkanaa. Ei taas osata päättää dissataanko Lottaa elannon hannkimisesta vai siitä ettei hanki. Molempi kelpaa yhtä aikaa ja samassa kappaleessa kun kateus kalvaa sisuksia.

Kerropa sinä sitten, kuinka kauan on ollut siellä vuorilla, kun niin hyvin tunnut Lotan asiat tietävän. Voimme sitten yhdessä laskea, onko ollut enemmän Suomessa kuin muualla. Samalla voit kertoa, mistä minun pitäisi Lottaa kadehtia. Tositv ja vuorikiipeily eivät käy perusteiksi, koska kumpikaan niistä ei kuulu minun haaveisiini. Myöskään misseys ei kuulu, joten senkin voi jättää pois listasta. 

Lotta oli jonkun aikaa huhtikuussa tai niillä main Annapurnalla treenaamassa. Kun hän kuitenkaan ei huiputtanut edes niin ei se nyt varmasti kuukausitolkulla ollut luultavasti muutama viikko. Sitä ennen joulukuussa Aconcagua. Ja nyt just on G2:lla.

Lotta Näkyvä viittasi etäsuhteen ongelmiin myös kuukausi sitten, kun hän oli Radio Rockin DJ-vieraana. Haastattelussa otettiin esiin, ettei pariskunnalla ole ollut paljon aikaa toisilleen.

– No ei oo että..., Näkyvä aloitti.

Haastattelija kysyi, onko se toisaalta hyvä juttu, ettei ainakaan kerkiä kyllästymään toiseen. Näkyvä vastasi, että pariskunta on nähnyt yhdeksän kuukauden aikana neljä viikkoa.

Hiukkasen tainnut olla pidemmät reissut kuin muutaman viikon. 

Lähde: https://www.is.fi/viihde/art-2000006153740.html

Missä kohtaa tuossa sanotaan että se ettei ole nähty johtuu reissuista? Ja jos johtuu niin kiipeily vuorilla ei totisesti ole kahdeksaa kuukautta vienyt. Kuten tuskin Selviytyjät ja Fort Boyardkaan. Jotka nyt muutenkin tuskin niin pian toistuu että sen takia kannattaa eroamaan ruveta.

Lehtijutussa itse syyttää juuri noita.

Oletko ihan hölmö? Tietysti täällä tiedetään Lotan asiat ja elämä paremmin, kuin mitä hän itse!

Ainakin sen perusteella, että tällä palstalla asuu paitsi typeryys ja ilkeys, myös viisaus ja elämänkokemus. Näitä kahta viimeksimainituua ei Lotta Hintsalla ole. Tosin muilla perheenjäsenillään (äiti, aisarukaet) taitaa olla. Kuinka paljon he kärsivät Lotan toilailuista?

No, minä traumataustaisena oireilevana ihmisenä en rasita läheisiäni millään tavalla. En itseasiassa ole perheeni kanssa juuri missään tekemisissä eivätkä he tiedä sitä, miten oikeasti voin. Kyllä nämä asiat pystyy piilottamaan niin, ettei läheiset tajua mitään. Eri asia miten tervettä sellainen oikein on, mutta siihen tämä yhteiskunta meitä ohjaa. Piilota itsesi ja todelliset tunteesi, näytä ulospäin vain se, että muka pärjäisit.

Vierailija kirjoitti:

Mikä on Lotan ammatti, aikas kallista tuo kiipeilyharrastus on, vai tienaako insta-kuvilla

Olla nätti ja syntyä rikkaan isän lapseksi?

Vierailija kirjoitti:

Mikä on Lotan ammatti, aikas kallista tuo kiipeilyharrastus on, vai tienaako insta-kuvilla

sponsoreita tietenkin yrittää saada. Instassa mustat rintaliivit päällä on sponsori .....

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä 100 000 e kiipeilyyn..perintö

FORMULA 1 -sarjan nelinkertaisesta maailmanmestarista Sebastian Vettelistä tulee kesäjoutsalainen. 27-vuotias saksalainen on ostanut loma-asunnon Päijänteen rannalta Rutalahden kylästä.

Myyjänä toimi urheilulääkäri, formula-piireistä tuttu Aki Hintsa. Paikallislehti Joutsan Seudun mukaan myyntihinta oli 1,3 miljoonaa euroa.

3 lasta ensimmäisestäbja viimeisestä montako lasta.

Lotta haluaa saada nimen historiaan kiipeilyn saralla.

Ehkä keittiöpsykologiani menee nyt vähän harhaan, mutta luin muutaman Lotan haastattelun ja isä on kannustanut tai oikeastaan piiskannut kovaan suorittamiseen, mm karhunkierros 35 tunnissa ja hiihtämään opeteltiin heti 40 kilsan lenkillä. Onko valmentaja nyt uusi isi joka piiskaa häntä pitkin vuorenrinteitä. Ikänsä puolestakin kävisi isäksi.

Lotta myös sanoo että heidän perheessään pitää aina tehdä kaikki keskitasoa paremmin. Aika ylimielistä. Entä jos ei pysty olemaan kaikessa keskitasoa parempi? Eikö silloin kelpaa ihmisenä perheelleen? Mitä tekeekään nuoren naisen päälle, kun kasvatetaan tuohon malliin.

Ehkä Kristian löytää viimein tasapainoisen naisen, jonka kanssa tulevaisuutta voi alkaa suunnittelemaan. Lotta ei ole enää nuori tyttö vaan aikuinen nainen, joka ei osaa ottaa itsestään vastuuta.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä Kristian löytää viimein tasapainoisen naisen, jonka kanssa tulevaisuutta voi alkaa suunnittelemaan. Lotta ei ole enää nuori tyttö vaan aikuinen nainen, joka ei osaa ottaa itsestään vastuuta.

Heh. No juu, sellainen joka ei osaa ottaa itsestään vastuuta ei kyllä eroa miehestään vaan tarraa tähän kuin takiainen. Nainen joka ei osaa ottaa itsestään vastuuta olisi rientänyt riemusta loikkien Ruotsiin kotirouvaksi ja tehnyt välittömästi lauman lapsia sitomaan miehen itseensä ikuisesti. Lotta sen sijaan on ollut tälle liitolle liiankin itsenäinen ja valmis ottamaan vastuuta itsestään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erohan on ihan heidän oma asiansa eikä kuulu meille muille laisinkaan.

Ei toki kuulu, mutta näkyy senkin edestä. Pelkästään iltasanomien sivuilla noin kymmenen juttua aiheesta. Puhumattakaan muista vastaavista sivustoista. 

Johtunee siitä, että ko. avioero kiinnostaa ja saa klikkauksia. Mutta toinen asia on se, että mikä tässäkin erossa muka on niin kiinnostavaa? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erohan on ihan heidän oma asiansa eikä kuulu meille muille laisinkaan.

Ei toki kuulu, mutta näkyy senkin edestä. Pelkästään iltasanomien sivuilla noin kymmenen juttua aiheesta. Puhumattakaan muista vastaavista sivustoista. 

Johtunee siitä, että ko. avioero kiinnostaa ja saa klikkauksia. Mutta toinen asia on se, että mikä tässäkin erossa muka on niin kiinnostavaa? 

Ja ennen kaikkea mikä tässä on niin kuohuttava. Kaksi kolmekymppistä lapsetonta eroaa huonosti toimivasta etäsuhteesta hyvässä yhteisymmärryksessä. Ja jengi paasaa aiheesta hurmoksessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itsekin aika skeptinen Lotan kasitonnisten suhteen, mutta mitä hittoa mammat...

Onko naisen ainoa oikea paikka kotona neljän seinän sisällä kaulimen ja imurin välissä maha pystyssä ja kymmenen muuta mukulaa helmoissa? Sekö on se ainut oikea naisen kunnollinen paikka ja kunnon naisen merkki? En voi uskoa että luen tällaista p*skaa vielä vuonna 2019, naisten kirjoittamana! Joo, Lotta meni naimisiin jääkiekkoilijan kanssa ja samalla tämä jääkiekkoilija on tiennyt tasan tarkkaan, että Lotasta ei tule perinteistä lätkövaimoa. Ainakin haastattelujen perusteella molemmat ovat varsin hyvin tienneet missä mennään: Lotta ei uhraa elämäänsä lätkävaimona ja mies aikoo tehdä uraa lätkän parissa. Vaikea yhtälö, mutta kannattaa kokeilla.

Ja toinen juttu: minkälainen on se ainut, oikea hyväksyttävä elämä, jota kolmekymppinen saa elää? Onko kaikilla pakko olla velkainen omakotitalo, kolme lasta, ”ura” ja elämä näiden parissa? Entä jos ei halua olla naimisissa pankin kanssa loppuelämänsä? Entä jos ei halua lapsia? Jos ei halua vakiduunia ja sitä ”uraa”, koska samalla nämö kaikki sitovat ihmisen paikalleen vuosikymmeniksi. Onko todella niin vaikea ymmärtää, että joillekin tuollainen elämä olisi ihan kamalaa? Tappavaa, tylsää, samaa arkea päivästä toiseen. Joillekin tuo on onni ja elämä eikä siinä ole mitään väärää, mutta onko niin vaikeaa käsittää, että onnellinen voi olla muillakin tyyleillä elää? Vai onko kaikkien PAKKO haluta täsmälleen samoja asioita, muuten on huono ihminen? Haloo, 60-luku kutsuu taas luutuneita ajatuksiaan takaisin!

Ja mistä te kenenkin tienestit ja muut tiedätte? Etänä voi nykyään tehdä monenlaisia hommia. Omassa työpaikassani yksi työntekijä teki etänä töitä Espanjassa, itse työskentelen eri kaupungissa kodissani, kuin missä konttorimme sijaitsee. Voisin pakata kimpsuni ja kampsuni ja mennä sinne ulkomaille työskentelemään ja harrastamaan samanaikaisesti.

Kun katsoo nykyaikaista perhe-elämää, missä naisen vastuulla on ihan kaikki. Miehet eivät hoida kotiaskareita, lapset hoitaa nainen, nainen käy töissä, pitää itsestään huolta samalla kun mies vapaamatkustelee kotona, niin kenelle teistä tulee yllätyksenä se, että tuollaiset näkymät eivät nykyajan kolmekymppisiä houkuttele? Minullakin on ihan kiltti ja mukava mies, mutta se ei jaksa mitään. Sisarusten lasten kanssa sillä menee hermot päivässä. Olen jo jonkin aikaa tajunnut, että jos lisäännyn tuon ihmisen kanssa, joudun hoitamaan kaiken kirjaimellisesti yksin. Ja käymään töissä samalla. Minä olen meistä se, jonka on aina ollut pakko jaksaa, kun mieheltä loppuu voimat. Hänestä ei ole isäksi ja minä en halua olla yksinhuoltaja. Ero on meillekin hyvin suurella todennäköisyydellä tulossa.

Miksi pitäisi elää väkipakolla elämää, jota ei halua elää? Jossa tietää tasan tarkkaan tulevansa onnettomaksi? Meillä on vain yksi elämä, niin miksi kurjuus pitäisi maksimoida, kun elämän voi käyttää niihin asioihin, jotka tuottaa iloa ja nautintoa? Mikä teitä ihmiset vaivaa? Miksi tuntemattoman ihmisen henkilökohtaiset valinnat voikin kaihertaa noin paljon? Mitä se kaikki on teiltä pois? Joku ei elä niin kuin te elätte - so what? Jokainen määrittää oman elämänsä ja onnellisuutensa itse, vaikka miten haluaisitte kontrolloida muita naisia ja laittaa heidät ruotuun - eli kiltin kotiäidin paikalle - niin valitettavasti se ei enää käy. Tulevaisuudessa yhä useampi tajuaa, että sellainen elämä ei ole minua varten.

Mä täytän kohta 60 vuotta, ja olen aina ajatellut kuin sinä. En halunnut isoa perhettä, yksi lapsi on vain. Miehen potkaisin pihalle, kun rupesi alko maistumaan ja nyrkkikin jo heilumaan. Ei vuosien helvettiä avuttomana ja riippuvaisena jonkun taunon kanssa, ei ei. Oma elämä, kunnianhimoa, päämääriä ja harrasteet pitää olla.

Omalla työllä on lapsi elätetty ja elämässä eteenpäin menty. Nyt on toinen kumppani, jo todella pitkältä ajalta. Sanoin heti aluksi hänellekin, että vaikka pullaa ja leipää leivon, en mihinkään hellan ääreen nauliudu. Lapsia en tee ainuttakaan enää. Ja kotityöt ja talousasiat menevät fifty/fifty. Valinta vapaa. Se oli ok. Homma selvä.

Mutta en silti voi ymmärtää noin hurmoksellista ja ylikunnianhimoista haavetta, kuin tuo Lotankin on. Joku kirjoitti, että maailmassa on tasan yksi nainen, joka on temppuun pystynyt, On aivan ihanaa, että rakastaa itseään noin paljon, että ottaa rohkeasti itsestään kaiken irti, nauttien ja vapaana lennellen. Mutta onkohan tämä kuitenkin jo alun perin tuhoon tuomittu suunnitelma?

En ole kateellinen, kyyninen tai mitään muutakaan, vaan pelkästään realistinen, ja aivan sama mitä kukin tekee. Mietityttää vaan, onko tuo kaikki loppujen lopuksi hukkaan heitettyä elämää, jos haaveet eivät toteudukaan, ja jäljelle jäävät vain valtava katumus ja katkeruus menetystä avioliitosta ja perheestä? Vaikka uusi kumppani tulisi vastaan, onko hän valmis olemaan hommassa mukana? Samanhenkinen? Jää nähtäväksi.

Tuli mieleen eräs kiipeilijäpariskunta, nimiä en muista, joista mies putosi ja menehtyi. Olivatkohan norjalaisia. Kuin kaksi olisi yksi, jotenkin hienoa.

Meistä kumpikaan ei voi tietää, millainen ihminen Lotta pohjimmiltaan on. Haastatteluiden ja muiden perusteella löydän hänestä paljon itseäni. Tiettyä seikkailuhenkisyyttä, menevyyttä. Jos Lotta on nuissa asioissa samanlainen mitä minä, niin perhe-elämä kotona ja lasten hoidoista loputon riitely (tai vielä pahempi, yh-elämä) versus oman näköinen elämä, haasteiden ja unelmien toteutus...niin voin sanoa, että se perhe-elämään jumahtaminen olisi se mikä katkeroittaisi. Ei se, ettei lapsia saakkaan. Ei kaikki naiset halua palavasti lapsia. Etenkään siinä tapauksessa, jos näyttää hyvin vahvasti siltä, että tulee olemaan yksin vastuussa lapsista, kodista ja perheestä. Olen sivusta seurannut monen naisen elämää, jossa he hukkaavat itsensä täysin lapsiin ja perhe-elämään. Vapaa-aikaa ei ole, ainainen väsymys, mies luistaa ihan kaikesta eikä välitä vaimon taikka lasten jaksamisesta saati hyvinvoinnista. Ei kiitos. En ole itseasiassa nähnyt läheltä vielä yhtäkään toimivaa perhekuviota, jossa nainen ei joutuisi uhraamaan itseään ja elämäänsä täysin. Tunnen itseni ja tiedän, että vihaisin tuollaista elämää.

Olen aikoinaan itse repäissyt ja lähtenyt toteuttamaan erästä unelmaa. Siitä ei toistaiseksi poikinutkaan mitään menestystarinaa terveydellisten seikkojen takia, mutta sain uusia taitoja, joita voin hyödyntää työelämässä, löysin kontakteja, uusia tapoja toteuttaa itseäni. En todellakaan kadu sitä, että yritin ja ehkä jonkun mittapuulla epäonnistuin, koska en saanut menestystä sillä saralla. Minä näen asian toisin. Ja olen todella onnellinen siitä, että uskalsin mennä haaveita kohti ja uskalsin laittaa itseni likoon.

Ei epäonnistuminen jossain ole maailman loppu. Tai se jos ei tullutkaan maailman parasta. Liian monet ihmiset pelkäävät epäonnistumista niin paljon, että eivät oikeasti elä koko elämänsä aikana. Minä väitän, että ei eläminen, itsensä haastaminen ja unelmia kohti meneminen ketään harmita, vaan se, jos jättää elämänsä elämättä pelkojen takia. Ja miksi pitäisi pelätä? Sitä että muut nauraa? Arvostelee? Koska epäonnistuu muiden mittapuulla? Mitä sitten? Suurimmalla osalla ihmisistä menee suurin osa ajasta oman elämän ongelmien ratkomiseen. Eivät he mieti muiden niin sanottuja floppeja maanisesti kellon ympäri. Paitsi ehkä pahimmat vauvapalstan psykot.

Sinällään olen kyllä samaa mieltä, että kasitonnisten huiputtaminen ilman lisähappea on enemmän kuin kunnianhimoinen haaste. Voisi sanoa jopa hulluksi haasteeksi. Mutta jos Lotta tuota asiaa haluaa tavoitella, niin mitä se meiltä on pois? Jos hän siitä tulee onnelliseksi ja pääsee vuorilla toteuttamaan itseään, niin senkus vaan. Ei ole minulta pois.

Tavoitteita pitää olla, mutta vaikka miten päin tätä miettisi, en ikinä usko, että onnistuu tässä. Kun olisikin ainoa nainen koko Suomessa aikeissaan, mutta kun taitaa olla parin kolmen joukossa koko maailmassa, jolla on vastaavanlaisia aikeita suunnitteilla.

Ikä tuo mukanaan ihmeellisiä asioita. Niin se mieli vaan muuttuu. Ei koskaan pidä sanoa ei koskaan.

Mutta se ei ole meidän elämämme. Eikä meidän päätöksemme. En minäkään usko, että tavoitteessaan onnistuu, mutta mitä sitten? Ei Lotta minun hyväksyntääni tarvitse eikä kaipaa. Minä elän omaa elämääni ja teen omat valintani, hän elää omaansa. Me ei voida vaikuttaa muiden elämään, ainoastaan omaamme.

Ja tulen aina sanomaan ei_koskaan perhe-elämälle, missä minä jumahdan katkerana kotiin samalla kun mies pakenee töihin ja harrastuksiin. Onneksi tässä alkaa tulla jo ikäkin vastaan sen suhteen, että nuita asioita olisi edes vahingossa mahdollista toteuttaa, jos saisi jonkin hetkellisen aivovaurion :D.

Eli mitään välimuotoja ei ole kuin olla jatkuvasti maha pystyssä hellan ääressä ja uhrata oma uransa miehen työn vuoksi TAI liehua pitkin Himalajaa kuvaamassa mekkokuvia?

Tuo mies pelaa Ruotsissa, joka on tuossa ihan lähellä. Lotan ammatti on jonkinnäköinen somejulkkis, jota voi tehdä tyyliin missä tahansa. Onhan tuolla naisia jotka ovat tehneet itsestään somejulkkiksen asumalla siellä missä heidän miehensä pelaa, mm. Hanna Väyrynen ja Metti Forsell ja myös moni ns. "jääkiekkovaimo". Ei tuo Vilma Bergenheimkaan vaikuta kovin alistetulta "lätkävaimolta", Selviytyjiinkiin pystyi ja tekee omaa uraa vaikka asuukin miehensä kanssa ja viettää perhe-elämää.

Jääkiekkoilijan on tehtävä se duuninsa siellä missä milloinkin sattuu pelaamaan ja se paikka on siellä mistä saa sopimuksen, tässä tapauksessa nyt Ruotsissa. Se on järjettömän sitovaa hommaa kauden aikana, moni NHL kiekkoilija ei ole päässyt edes lapsensa synnytykseen kun on ollut pelireissulla. Mutta ura on useimmilla suhteellisen lyhyt ja raha on taottava silloin kun sen aika on. Kyllä tuo Lottakin tuon on tiennyt kun on kiekkoilijan kanssa naimisiin mennyt. Hiukan kyllä haiskahtaa, että pettymys on ollut kova kun miehestä ei tullutkaan NHL-kiekoilijaa vaan pelkkä rivikiekkoilija Ruotsin liigaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itsekin aika skeptinen Lotan kasitonnisten suhteen, mutta mitä hittoa mammat...

Onko naisen ainoa oikea paikka kotona neljän seinän sisällä kaulimen ja imurin välissä maha pystyssä ja kymmenen muuta mukulaa helmoissa? Sekö on se ainut oikea naisen kunnollinen paikka ja kunnon naisen merkki? En voi uskoa että luen tällaista p*skaa vielä vuonna 2019, naisten kirjoittamana! Joo, Lotta meni naimisiin jääkiekkoilijan kanssa ja samalla tämä jääkiekkoilija on tiennyt tasan tarkkaan, että Lotasta ei tule perinteistä lätkövaimoa. Ainakin haastattelujen perusteella molemmat ovat varsin hyvin tienneet missä mennään: Lotta ei uhraa elämäänsä lätkävaimona ja mies aikoo tehdä uraa lätkän parissa. Vaikea yhtälö, mutta kannattaa kokeilla.

Ja toinen juttu: minkälainen on se ainut, oikea hyväksyttävä elämä, jota kolmekymppinen saa elää? Onko kaikilla pakko olla velkainen omakotitalo, kolme lasta, ”ura” ja elämä näiden parissa? Entä jos ei halua olla naimisissa pankin kanssa loppuelämänsä? Entä jos ei halua lapsia? Jos ei halua vakiduunia ja sitä ”uraa”, koska samalla nämö kaikki sitovat ihmisen paikalleen vuosikymmeniksi. Onko todella niin vaikea ymmärtää, että joillekin tuollainen elämä olisi ihan kamalaa? Tappavaa, tylsää, samaa arkea päivästä toiseen. Joillekin tuo on onni ja elämä eikä siinä ole mitään väärää, mutta onko niin vaikeaa käsittää, että onnellinen voi olla muillakin tyyleillä elää? Vai onko kaikkien PAKKO haluta täsmälleen samoja asioita, muuten on huono ihminen? Haloo, 60-luku kutsuu taas luutuneita ajatuksiaan takaisin!

Ja mistä te kenenkin tienestit ja muut tiedätte? Etänä voi nykyään tehdä monenlaisia hommia. Omassa työpaikassani yksi työntekijä teki etänä töitä Espanjassa, itse työskentelen eri kaupungissa kodissani, kuin missä konttorimme sijaitsee. Voisin pakata kimpsuni ja kampsuni ja mennä sinne ulkomaille työskentelemään ja harrastamaan samanaikaisesti.

Kun katsoo nykyaikaista perhe-elämää, missä naisen vastuulla on ihan kaikki. Miehet eivät hoida kotiaskareita, lapset hoitaa nainen, nainen käy töissä, pitää itsestään huolta samalla kun mies vapaamatkustelee kotona, niin kenelle teistä tulee yllätyksenä se, että tuollaiset näkymät eivät nykyajan kolmekymppisiä houkuttele? Minullakin on ihan kiltti ja mukava mies, mutta se ei jaksa mitään. Sisarusten lasten kanssa sillä menee hermot päivässä. Olen jo jonkin aikaa tajunnut, että jos lisäännyn tuon ihmisen kanssa, joudun hoitamaan kaiken kirjaimellisesti yksin. Ja käymään töissä samalla. Minä olen meistä se, jonka on aina ollut pakko jaksaa, kun mieheltä loppuu voimat. Hänestä ei ole isäksi ja minä en halua olla yksinhuoltaja. Ero on meillekin hyvin suurella todennäköisyydellä tulossa.

Miksi pitäisi elää väkipakolla elämää, jota ei halua elää? Jossa tietää tasan tarkkaan tulevansa onnettomaksi? Meillä on vain yksi elämä, niin miksi kurjuus pitäisi maksimoida, kun elämän voi käyttää niihin asioihin, jotka tuottaa iloa ja nautintoa? Mikä teitä ihmiset vaivaa? Miksi tuntemattoman ihmisen henkilökohtaiset valinnat voikin kaihertaa noin paljon? Mitä se kaikki on teiltä pois? Joku ei elä niin kuin te elätte - so what? Jokainen määrittää oman elämänsä ja onnellisuutensa itse, vaikka miten haluaisitte kontrolloida muita naisia ja laittaa heidät ruotuun - eli kiltin kotiäidin paikalle - niin valitettavasti se ei enää käy. Tulevaisuudessa yhä useampi tajuaa, että sellainen elämä ei ole minua varten.

Mä täytän kohta 60 vuotta, ja olen aina ajatellut kuin sinä. En halunnut isoa perhettä, yksi lapsi on vain. Miehen potkaisin pihalle, kun rupesi alko maistumaan ja nyrkkikin jo heilumaan. Ei vuosien helvettiä avuttomana ja riippuvaisena jonkun taunon kanssa, ei ei. Oma elämä, kunnianhimoa, päämääriä ja harrasteet pitää olla.

Omalla työllä on lapsi elätetty ja elämässä eteenpäin menty. Nyt on toinen kumppani, jo todella pitkältä ajalta. Sanoin heti aluksi hänellekin, että vaikka pullaa ja leipää leivon, en mihinkään hellan ääreen nauliudu. Lapsia en tee ainuttakaan enää. Ja kotityöt ja talousasiat menevät fifty/fifty. Valinta vapaa. Se oli ok. Homma selvä.

Mutta en silti voi ymmärtää noin hurmoksellista ja ylikunnianhimoista haavetta, kuin tuo Lotankin on. Joku kirjoitti, että maailmassa on tasan yksi nainen, joka on temppuun pystynyt, On aivan ihanaa, että rakastaa itseään noin paljon, että ottaa rohkeasti itsestään kaiken irti, nauttien ja vapaana lennellen. Mutta onkohan tämä kuitenkin jo alun perin tuhoon tuomittu suunnitelma?

En ole kateellinen, kyyninen tai mitään muutakaan, vaan pelkästään realistinen, ja aivan sama mitä kukin tekee. Mietityttää vaan, onko tuo kaikki loppujen lopuksi hukkaan heitettyä elämää, jos haaveet eivät toteudukaan, ja jäljelle jäävät vain valtava katumus ja katkeruus menetystä avioliitosta ja perheestä? Vaikka uusi kumppani tulisi vastaan, onko hän valmis olemaan hommassa mukana? Samanhenkinen? Jää nähtäväksi.

Tuli mieleen eräs kiipeilijäpariskunta, nimiä en muista, joista mies putosi ja menehtyi. Olivatkohan norjalaisia. Kuin kaksi olisi yksi, jotenkin hienoa.

Meistä kumpikaan ei voi tietää, millainen ihminen Lotta pohjimmiltaan on. Haastatteluiden ja muiden perusteella löydän hänestä paljon itseäni. Tiettyä seikkailuhenkisyyttä, menevyyttä. Jos Lotta on nuissa asioissa samanlainen mitä minä, niin perhe-elämä kotona ja lasten hoidoista loputon riitely (tai vielä pahempi, yh-elämä) versus oman näköinen elämä, haasteiden ja unelmien toteutus...niin voin sanoa, että se perhe-elämään jumahtaminen olisi se mikä katkeroittaisi. Ei se, ettei lapsia saakkaan. Ei kaikki naiset halua palavasti lapsia. Etenkään siinä tapauksessa, jos näyttää hyvin vahvasti siltä, että tulee olemaan yksin vastuussa lapsista, kodista ja perheestä. Olen sivusta seurannut monen naisen elämää, jossa he hukkaavat itsensä täysin lapsiin ja perhe-elämään. Vapaa-aikaa ei ole, ainainen väsymys, mies luistaa ihan kaikesta eikä välitä vaimon taikka lasten jaksamisesta saati hyvinvoinnista. Ei kiitos. En ole itseasiassa nähnyt läheltä vielä yhtäkään toimivaa perhekuviota, jossa nainen ei joutuisi uhraamaan itseään ja elämäänsä täysin. Tunnen itseni ja tiedän, että vihaisin tuollaista elämää.

Olen aikoinaan itse repäissyt ja lähtenyt toteuttamaan erästä unelmaa. Siitä ei toistaiseksi poikinutkaan mitään menestystarinaa terveydellisten seikkojen takia, mutta sain uusia taitoja, joita voin hyödyntää työelämässä, löysin kontakteja, uusia tapoja toteuttaa itseäni. En todellakaan kadu sitä, että yritin ja ehkä jonkun mittapuulla epäonnistuin, koska en saanut menestystä sillä saralla. Minä näen asian toisin. Ja olen todella onnellinen siitä, että uskalsin mennä haaveita kohti ja uskalsin laittaa itseni likoon.

Ei epäonnistuminen jossain ole maailman loppu. Tai se jos ei tullutkaan maailman parasta. Liian monet ihmiset pelkäävät epäonnistumista niin paljon, että eivät oikeasti elä koko elämänsä aikana. Minä väitän, että ei eläminen, itsensä haastaminen ja unelmia kohti meneminen ketään harmita, vaan se, jos jättää elämänsä elämättä pelkojen takia. Ja miksi pitäisi pelätä? Sitä että muut nauraa? Arvostelee? Koska epäonnistuu muiden mittapuulla? Mitä sitten? Suurimmalla osalla ihmisistä menee suurin osa ajasta oman elämän ongelmien ratkomiseen. Eivät he mieti muiden niin sanottuja floppeja maanisesti kellon ympäri. Paitsi ehkä pahimmat vauvapalstan psykot.

Sinällään olen kyllä samaa mieltä, että kasitonnisten huiputtaminen ilman lisähappea on enemmän kuin kunnianhimoinen haaste. Voisi sanoa jopa hulluksi haasteeksi. Mutta jos Lotta tuota asiaa haluaa tavoitella, niin mitä se meiltä on pois? Jos hän siitä tulee onnelliseksi ja pääsee vuorilla toteuttamaan itseään, niin senkus vaan. Ei ole minulta pois.

Tavoitteita pitää olla, mutta vaikka miten päin tätä miettisi, en ikinä usko, että onnistuu tässä. Kun olisikin ainoa nainen koko Suomessa aikeissaan, mutta kun taitaa olla parin kolmen joukossa koko maailmassa, jolla on vastaavanlaisia aikeita suunnitteilla.

Ikä tuo mukanaan ihmeellisiä asioita. Niin se mieli vaan muuttuu. Ei koskaan pidä sanoa ei koskaan.

Mutta se ei ole meidän elämämme. Eikä meidän päätöksemme. En minäkään usko, että tavoitteessaan onnistuu, mutta mitä sitten? Ei Lotta minun hyväksyntääni tarvitse eikä kaipaa. Minä elän omaa elämääni ja teen omat valintani, hän elää omaansa. Me ei voida vaikuttaa muiden elämään, ainoastaan omaamme.

Ja tulen aina sanomaan ei_koskaan perhe-elämälle, missä minä jumahdan katkerana kotiin samalla kun mies pakenee töihin ja harrastuksiin. Onneksi tässä alkaa tulla jo ikäkin vastaan sen suhteen, että nuita asioita olisi edes vahingossa mahdollista toteuttaa, jos saisi jonkin hetkellisen aivovaurion :D.

Eli mitään välimuotoja ei ole kuin olla jatkuvasti maha pystyssä hellan ääressä ja uhrata oma uransa miehen työn vuoksi TAI liehua pitkin Himalajaa kuvaamassa mekkokuvia?

Tuo mies pelaa Ruotsissa, joka on tuossa ihan lähellä. Lotan ammatti on jonkinnäköinen somejulkkis, jota voi tehdä tyyliin missä tahansa. Onhan tuolla naisia jotka ovat tehneet itsestään somejulkkiksen asumalla siellä missä heidän miehensä pelaa, mm. Hanna Väyrynen ja Metti Forsell ja myös moni ns. "jääkiekkovaimo". Ei tuo Vilma Bergenheimkaan vaikuta kovin alistetulta "lätkävaimolta", Selviytyjiinkiin pystyi ja tekee omaa uraa vaikka asuukin miehensä kanssa ja viettää perhe-elämää.

Jääkiekkoilijan on tehtävä se duuninsa siellä missä milloinkin sattuu pelaamaan ja se paikka on siellä mistä saa sopimuksen, tässä tapauksessa nyt Ruotsissa. Se on järjettömän sitovaa hommaa kauden aikana, moni NHL kiekkoilija ei ole päässyt edes lapsensa synnytykseen kun on ollut pelireissulla. Mutta ura on useimmilla suhteellisen lyhyt ja raha on taottava silloin kun sen aika on. Kyllä tuo Lottakin tuon on tiennyt kun on kiekkoilijan kanssa naimisiin mennyt. Hiukan kyllä haiskahtaa, että pettymys on ollut kova kun miehestä ei tullutkaan NHL-kiekoilijaa vaan pelkkä rivikiekkoilija Ruotsin liigaan.

Tämä haiskahdus on täysin omassa päässäsi ja kertoo eniten sinusta ja arvoistasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itsekin aika skeptinen Lotan kasitonnisten suhteen, mutta mitä hittoa mammat...

Onko naisen ainoa oikea paikka kotona neljän seinän sisällä kaulimen ja imurin välissä maha pystyssä ja kymmenen muuta mukulaa helmoissa? Sekö on se ainut oikea naisen kunnollinen paikka ja kunnon naisen merkki? En voi uskoa että luen tällaista p*skaa vielä vuonna 2019, naisten kirjoittamana! Joo, Lotta meni naimisiin jääkiekkoilijan kanssa ja samalla tämä jääkiekkoilija on tiennyt tasan tarkkaan, että Lotasta ei tule perinteistä lätkövaimoa. Ainakin haastattelujen perusteella molemmat ovat varsin hyvin tienneet missä mennään: Lotta ei uhraa elämäänsä lätkävaimona ja mies aikoo tehdä uraa lätkän parissa. Vaikea yhtälö, mutta kannattaa kokeilla.

Ja toinen juttu: minkälainen on se ainut, oikea hyväksyttävä elämä, jota kolmekymppinen saa elää? Onko kaikilla pakko olla velkainen omakotitalo, kolme lasta, ”ura” ja elämä näiden parissa? Entä jos ei halua olla naimisissa pankin kanssa loppuelämänsä? Entä jos ei halua lapsia? Jos ei halua vakiduunia ja sitä ”uraa”, koska samalla nämö kaikki sitovat ihmisen paikalleen vuosikymmeniksi. Onko todella niin vaikea ymmärtää, että joillekin tuollainen elämä olisi ihan kamalaa? Tappavaa, tylsää, samaa arkea päivästä toiseen. Joillekin tuo on onni ja elämä eikä siinä ole mitään väärää, mutta onko niin vaikeaa käsittää, että onnellinen voi olla muillakin tyyleillä elää? Vai onko kaikkien PAKKO haluta täsmälleen samoja asioita, muuten on huono ihminen? Haloo, 60-luku kutsuu taas luutuneita ajatuksiaan takaisin!

Ja mistä te kenenkin tienestit ja muut tiedätte? Etänä voi nykyään tehdä monenlaisia hommia. Omassa työpaikassani yksi työntekijä teki etänä töitä Espanjassa, itse työskentelen eri kaupungissa kodissani, kuin missä konttorimme sijaitsee. Voisin pakata kimpsuni ja kampsuni ja mennä sinne ulkomaille työskentelemään ja harrastamaan samanaikaisesti.

Kun katsoo nykyaikaista perhe-elämää, missä naisen vastuulla on ihan kaikki. Miehet eivät hoida kotiaskareita, lapset hoitaa nainen, nainen käy töissä, pitää itsestään huolta samalla kun mies vapaamatkustelee kotona, niin kenelle teistä tulee yllätyksenä se, että tuollaiset näkymät eivät nykyajan kolmekymppisiä houkuttele? Minullakin on ihan kiltti ja mukava mies, mutta se ei jaksa mitään. Sisarusten lasten kanssa sillä menee hermot päivässä. Olen jo jonkin aikaa tajunnut, että jos lisäännyn tuon ihmisen kanssa, joudun hoitamaan kaiken kirjaimellisesti yksin. Ja käymään töissä samalla. Minä olen meistä se, jonka on aina ollut pakko jaksaa, kun mieheltä loppuu voimat. Hänestä ei ole isäksi ja minä en halua olla yksinhuoltaja. Ero on meillekin hyvin suurella todennäköisyydellä tulossa.

Miksi pitäisi elää väkipakolla elämää, jota ei halua elää? Jossa tietää tasan tarkkaan tulevansa onnettomaksi? Meillä on vain yksi elämä, niin miksi kurjuus pitäisi maksimoida, kun elämän voi käyttää niihin asioihin, jotka tuottaa iloa ja nautintoa? Mikä teitä ihmiset vaivaa? Miksi tuntemattoman ihmisen henkilökohtaiset valinnat voikin kaihertaa noin paljon? Mitä se kaikki on teiltä pois? Joku ei elä niin kuin te elätte - so what? Jokainen määrittää oman elämänsä ja onnellisuutensa itse, vaikka miten haluaisitte kontrolloida muita naisia ja laittaa heidät ruotuun - eli kiltin kotiäidin paikalle - niin valitettavasti se ei enää käy. Tulevaisuudessa yhä useampi tajuaa, että sellainen elämä ei ole minua varten.

Mä täytän kohta 60 vuotta, ja olen aina ajatellut kuin sinä. En halunnut isoa perhettä, yksi lapsi on vain. Miehen potkaisin pihalle, kun rupesi alko maistumaan ja nyrkkikin jo heilumaan. Ei vuosien helvettiä avuttomana ja riippuvaisena jonkun taunon kanssa, ei ei. Oma elämä, kunnianhimoa, päämääriä ja harrasteet pitää olla.

Omalla työllä on lapsi elätetty ja elämässä eteenpäin menty. Nyt on toinen kumppani, jo todella pitkältä ajalta. Sanoin heti aluksi hänellekin, että vaikka pullaa ja leipää leivon, en mihinkään hellan ääreen nauliudu. Lapsia en tee ainuttakaan enää. Ja kotityöt ja talousasiat menevät fifty/fifty. Valinta vapaa. Se oli ok. Homma selvä.

Mutta en silti voi ymmärtää noin hurmoksellista ja ylikunnianhimoista haavetta, kuin tuo Lotankin on. Joku kirjoitti, että maailmassa on tasan yksi nainen, joka on temppuun pystynyt, On aivan ihanaa, että rakastaa itseään noin paljon, että ottaa rohkeasti itsestään kaiken irti, nauttien ja vapaana lennellen. Mutta onkohan tämä kuitenkin jo alun perin tuhoon tuomittu suunnitelma?

En ole kateellinen, kyyninen tai mitään muutakaan, vaan pelkästään realistinen, ja aivan sama mitä kukin tekee. Mietityttää vaan, onko tuo kaikki loppujen lopuksi hukkaan heitettyä elämää, jos haaveet eivät toteudukaan, ja jäljelle jäävät vain valtava katumus ja katkeruus menetystä avioliitosta ja perheestä? Vaikka uusi kumppani tulisi vastaan, onko hän valmis olemaan hommassa mukana? Samanhenkinen? Jää nähtäväksi.

Tuli mieleen eräs kiipeilijäpariskunta, nimiä en muista, joista mies putosi ja menehtyi. Olivatkohan norjalaisia. Kuin kaksi olisi yksi, jotenkin hienoa.

Meistä kumpikaan ei voi tietää, millainen ihminen Lotta pohjimmiltaan on. Haastatteluiden ja muiden perusteella löydän hänestä paljon itseäni. Tiettyä seikkailuhenkisyyttä, menevyyttä. Jos Lotta on nuissa asioissa samanlainen mitä minä, niin perhe-elämä kotona ja lasten hoidoista loputon riitely (tai vielä pahempi, yh-elämä) versus oman näköinen elämä, haasteiden ja unelmien toteutus...niin voin sanoa, että se perhe-elämään jumahtaminen olisi se mikä katkeroittaisi. Ei se, ettei lapsia saakkaan. Ei kaikki naiset halua palavasti lapsia. Etenkään siinä tapauksessa, jos näyttää hyvin vahvasti siltä, että tulee olemaan yksin vastuussa lapsista, kodista ja perheestä. Olen sivusta seurannut monen naisen elämää, jossa he hukkaavat itsensä täysin lapsiin ja perhe-elämään. Vapaa-aikaa ei ole, ainainen väsymys, mies luistaa ihan kaikesta eikä välitä vaimon taikka lasten jaksamisesta saati hyvinvoinnista. Ei kiitos. En ole itseasiassa nähnyt läheltä vielä yhtäkään toimivaa perhekuviota, jossa nainen ei joutuisi uhraamaan itseään ja elämäänsä täysin. Tunnen itseni ja tiedän, että vihaisin tuollaista elämää.

Olen aikoinaan itse repäissyt ja lähtenyt toteuttamaan erästä unelmaa. Siitä ei toistaiseksi poikinutkaan mitään menestystarinaa terveydellisten seikkojen takia, mutta sain uusia taitoja, joita voin hyödyntää työelämässä, löysin kontakteja, uusia tapoja toteuttaa itseäni. En todellakaan kadu sitä, että yritin ja ehkä jonkun mittapuulla epäonnistuin, koska en saanut menestystä sillä saralla. Minä näen asian toisin. Ja olen todella onnellinen siitä, että uskalsin mennä haaveita kohti ja uskalsin laittaa itseni likoon.

Ei epäonnistuminen jossain ole maailman loppu. Tai se jos ei tullutkaan maailman parasta. Liian monet ihmiset pelkäävät epäonnistumista niin paljon, että eivät oikeasti elä koko elämänsä aikana. Minä väitän, että ei eläminen, itsensä haastaminen ja unelmia kohti meneminen ketään harmita, vaan se, jos jättää elämänsä elämättä pelkojen takia. Ja miksi pitäisi pelätä? Sitä että muut nauraa? Arvostelee? Koska epäonnistuu muiden mittapuulla? Mitä sitten? Suurimmalla osalla ihmisistä menee suurin osa ajasta oman elämän ongelmien ratkomiseen. Eivät he mieti muiden niin sanottuja floppeja maanisesti kellon ympäri. Paitsi ehkä pahimmat vauvapalstan psykot.

Sinällään olen kyllä samaa mieltä, että kasitonnisten huiputtaminen ilman lisähappea on enemmän kuin kunnianhimoinen haaste. Voisi sanoa jopa hulluksi haasteeksi. Mutta jos Lotta tuota asiaa haluaa tavoitella, niin mitä se meiltä on pois? Jos hän siitä tulee onnelliseksi ja pääsee vuorilla toteuttamaan itseään, niin senkus vaan. Ei ole minulta pois.

Tavoitteita pitää olla, mutta vaikka miten päin tätä miettisi, en ikinä usko, että onnistuu tässä. Kun olisikin ainoa nainen koko Suomessa aikeissaan, mutta kun taitaa olla parin kolmen joukossa koko maailmassa, jolla on vastaavanlaisia aikeita suunnitteilla.

Ikä tuo mukanaan ihmeellisiä asioita. Niin se mieli vaan muuttuu. Ei koskaan pidä sanoa ei koskaan.

Mutta se ei ole meidän elämämme. Eikä meidän päätöksemme. En minäkään usko, että tavoitteessaan onnistuu, mutta mitä sitten? Ei Lotta minun hyväksyntääni tarvitse eikä kaipaa. Minä elän omaa elämääni ja teen omat valintani, hän elää omaansa. Me ei voida vaikuttaa muiden elämään, ainoastaan omaamme.

Ja tulen aina sanomaan ei_koskaan perhe-elämälle, missä minä jumahdan katkerana kotiin samalla kun mies pakenee töihin ja harrastuksiin. Onneksi tässä alkaa tulla jo ikäkin vastaan sen suhteen, että nuita asioita olisi edes vahingossa mahdollista toteuttaa, jos saisi jonkin hetkellisen aivovaurion :D.

Eli mitään välimuotoja ei ole kuin olla jatkuvasti maha pystyssä hellan ääressä ja uhrata oma uransa miehen työn vuoksi TAI liehua pitkin Himalajaa kuvaamassa mekkokuvia?

Tuo mies pelaa Ruotsissa, joka on tuossa ihan lähellä. Lotan ammatti on jonkinnäköinen somejulkkis, jota voi tehdä tyyliin missä tahansa. Onhan tuolla naisia jotka ovat tehneet itsestään somejulkkiksen asumalla siellä missä heidän miehensä pelaa, mm. Hanna Väyrynen ja Metti Forsell ja myös moni ns. "jääkiekkovaimo". Ei tuo Vilma Bergenheimkaan vaikuta kovin alistetulta "lätkävaimolta", Selviytyjiinkiin pystyi ja tekee omaa uraa vaikka asuukin miehensä kanssa ja viettää perhe-elämää.

Jääkiekkoilijan on tehtävä se duuninsa siellä missä milloinkin sattuu pelaamaan ja se paikka on siellä mistä saa sopimuksen, tässä tapauksessa nyt Ruotsissa. Se on järjettömän sitovaa hommaa kauden aikana, moni NHL kiekkoilija ei ole päässyt edes lapsensa synnytykseen kun on ollut pelireissulla. Mutta ura on useimmilla suhteellisen lyhyt ja raha on taottava silloin kun sen aika on. Kyllä tuo Lottakin tuon on tiennyt kun on kiekkoilijan kanssa naimisiin mennyt. Hiukan kyllä haiskahtaa, että pettymys on ollut kova kun miehestä ei tullutkaan NHL-kiekoilijaa vaan pelkkä rivikiekkoilija Ruotsin liigaan.

Kyllä siellä Ruotsin liigassakin tienaa ihan hyvin. Veikkaisin, että luottopuolustajalle lähemmäs satatonnia, ellei yli. Sellaisia juristin palkkoja. Minusta vaikuttaisi, että Lotta on enemmän elämyksien kuin rahan perään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itsekin aika skeptinen Lotan kasitonnisten suhteen, mutta mitä hittoa mammat...

Onko naisen ainoa oikea paikka kotona neljän seinän sisällä kaulimen ja imurin välissä maha pystyssä ja kymmenen muuta mukulaa helmoissa? Sekö on se ainut oikea naisen kunnollinen paikka ja kunnon naisen merkki? En voi uskoa että luen tällaista p*skaa vielä vuonna 2019, naisten kirjoittamana! Joo, Lotta meni naimisiin jääkiekkoilijan kanssa ja samalla tämä jääkiekkoilija on tiennyt tasan tarkkaan, että Lotasta ei tule perinteistä lätkövaimoa. Ainakin haastattelujen perusteella molemmat ovat varsin hyvin tienneet missä mennään: Lotta ei uhraa elämäänsä lätkävaimona ja mies aikoo tehdä uraa lätkän parissa. Vaikea yhtälö, mutta kannattaa kokeilla.

Ja toinen juttu: minkälainen on se ainut, oikea hyväksyttävä elämä, jota kolmekymppinen saa elää? Onko kaikilla pakko olla velkainen omakotitalo, kolme lasta, ”ura” ja elämä näiden parissa? Entä jos ei halua olla naimisissa pankin kanssa loppuelämänsä? Entä jos ei halua lapsia? Jos ei halua vakiduunia ja sitä ”uraa”, koska samalla nämö kaikki sitovat ihmisen paikalleen vuosikymmeniksi. Onko todella niin vaikea ymmärtää, että joillekin tuollainen elämä olisi ihan kamalaa? Tappavaa, tylsää, samaa arkea päivästä toiseen. Joillekin tuo on onni ja elämä eikä siinä ole mitään väärää, mutta onko niin vaikeaa käsittää, että onnellinen voi olla muillakin tyyleillä elää? Vai onko kaikkien PAKKO haluta täsmälleen samoja asioita, muuten on huono ihminen? Haloo, 60-luku kutsuu taas luutuneita ajatuksiaan takaisin!

Ja mistä te kenenkin tienestit ja muut tiedätte? Etänä voi nykyään tehdä monenlaisia hommia. Omassa työpaikassani yksi työntekijä teki etänä töitä Espanjassa, itse työskentelen eri kaupungissa kodissani, kuin missä konttorimme sijaitsee. Voisin pakata kimpsuni ja kampsuni ja mennä sinne ulkomaille työskentelemään ja harrastamaan samanaikaisesti.

Kun katsoo nykyaikaista perhe-elämää, missä naisen vastuulla on ihan kaikki. Miehet eivät hoida kotiaskareita, lapset hoitaa nainen, nainen käy töissä, pitää itsestään huolta samalla kun mies vapaamatkustelee kotona, niin kenelle teistä tulee yllätyksenä se, että tuollaiset näkymät eivät nykyajan kolmekymppisiä houkuttele? Minullakin on ihan kiltti ja mukava mies, mutta se ei jaksa mitään. Sisarusten lasten kanssa sillä menee hermot päivässä. Olen jo jonkin aikaa tajunnut, että jos lisäännyn tuon ihmisen kanssa, joudun hoitamaan kaiken kirjaimellisesti yksin. Ja käymään töissä samalla. Minä olen meistä se, jonka on aina ollut pakko jaksaa, kun mieheltä loppuu voimat. Hänestä ei ole isäksi ja minä en halua olla yksinhuoltaja. Ero on meillekin hyvin suurella todennäköisyydellä tulossa.

Miksi pitäisi elää väkipakolla elämää, jota ei halua elää? Jossa tietää tasan tarkkaan tulevansa onnettomaksi? Meillä on vain yksi elämä, niin miksi kurjuus pitäisi maksimoida, kun elämän voi käyttää niihin asioihin, jotka tuottaa iloa ja nautintoa? Mikä teitä ihmiset vaivaa? Miksi tuntemattoman ihmisen henkilökohtaiset valinnat voikin kaihertaa noin paljon? Mitä se kaikki on teiltä pois? Joku ei elä niin kuin te elätte - so what? Jokainen määrittää oman elämänsä ja onnellisuutensa itse, vaikka miten haluaisitte kontrolloida muita naisia ja laittaa heidät ruotuun - eli kiltin kotiäidin paikalle - niin valitettavasti se ei enää käy. Tulevaisuudessa yhä useampi tajuaa, että sellainen elämä ei ole minua varten.

Mä täytän kohta 60 vuotta, ja olen aina ajatellut kuin sinä. En halunnut isoa perhettä, yksi lapsi on vain. Miehen potkaisin pihalle, kun rupesi alko maistumaan ja nyrkkikin jo heilumaan. Ei vuosien helvettiä avuttomana ja riippuvaisena jonkun taunon kanssa, ei ei. Oma elämä, kunnianhimoa, päämääriä ja harrasteet pitää olla.

Omalla työllä on lapsi elätetty ja elämässä eteenpäin menty. Nyt on toinen kumppani, jo todella pitkältä ajalta. Sanoin heti aluksi hänellekin, että vaikka pullaa ja leipää leivon, en mihinkään hellan ääreen nauliudu. Lapsia en tee ainuttakaan enää. Ja kotityöt ja talousasiat menevät fifty/fifty. Valinta vapaa. Se oli ok. Homma selvä.

Mutta en silti voi ymmärtää noin hurmoksellista ja ylikunnianhimoista haavetta, kuin tuo Lotankin on. Joku kirjoitti, että maailmassa on tasan yksi nainen, joka on temppuun pystynyt, On aivan ihanaa, että rakastaa itseään noin paljon, että ottaa rohkeasti itsestään kaiken irti, nauttien ja vapaana lennellen. Mutta onkohan tämä kuitenkin jo alun perin tuhoon tuomittu suunnitelma?

En ole kateellinen, kyyninen tai mitään muutakaan, vaan pelkästään realistinen, ja aivan sama mitä kukin tekee. Mietityttää vaan, onko tuo kaikki loppujen lopuksi hukkaan heitettyä elämää, jos haaveet eivät toteudukaan, ja jäljelle jäävät vain valtava katumus ja katkeruus menetystä avioliitosta ja perheestä? Vaikka uusi kumppani tulisi vastaan, onko hän valmis olemaan hommassa mukana? Samanhenkinen? Jää nähtäväksi.

Tuli mieleen eräs kiipeilijäpariskunta, nimiä en muista, joista mies putosi ja menehtyi. Olivatkohan norjalaisia. Kuin kaksi olisi yksi, jotenkin hienoa.

Meistä kumpikaan ei voi tietää, millainen ihminen Lotta pohjimmiltaan on. Haastatteluiden ja muiden perusteella löydän hänestä paljon itseäni. Tiettyä seikkailuhenkisyyttä, menevyyttä. Jos Lotta on nuissa asioissa samanlainen mitä minä, niin perhe-elämä kotona ja lasten hoidoista loputon riitely (tai vielä pahempi, yh-elämä) versus oman näköinen elämä, haasteiden ja unelmien toteutus...niin voin sanoa, että se perhe-elämään jumahtaminen olisi se mikä katkeroittaisi. Ei se, ettei lapsia saakkaan. Ei kaikki naiset halua palavasti lapsia. Etenkään siinä tapauksessa, jos näyttää hyvin vahvasti siltä, että tulee olemaan yksin vastuussa lapsista, kodista ja perheestä. Olen sivusta seurannut monen naisen elämää, jossa he hukkaavat itsensä täysin lapsiin ja perhe-elämään. Vapaa-aikaa ei ole, ainainen väsymys, mies luistaa ihan kaikesta eikä välitä vaimon taikka lasten jaksamisesta saati hyvinvoinnista. Ei kiitos. En ole itseasiassa nähnyt läheltä vielä yhtäkään toimivaa perhekuviota, jossa nainen ei joutuisi uhraamaan itseään ja elämäänsä täysin. Tunnen itseni ja tiedän, että vihaisin tuollaista elämää.

Olen aikoinaan itse repäissyt ja lähtenyt toteuttamaan erästä unelmaa. Siitä ei toistaiseksi poikinutkaan mitään menestystarinaa terveydellisten seikkojen takia, mutta sain uusia taitoja, joita voin hyödyntää työelämässä, löysin kontakteja, uusia tapoja toteuttaa itseäni. En todellakaan kadu sitä, että yritin ja ehkä jonkun mittapuulla epäonnistuin, koska en saanut menestystä sillä saralla. Minä näen asian toisin. Ja olen todella onnellinen siitä, että uskalsin mennä haaveita kohti ja uskalsin laittaa itseni likoon.

Ei epäonnistuminen jossain ole maailman loppu. Tai se jos ei tullutkaan maailman parasta. Liian monet ihmiset pelkäävät epäonnistumista niin paljon, että eivät oikeasti elä koko elämänsä aikana. Minä väitän, että ei eläminen, itsensä haastaminen ja unelmia kohti meneminen ketään harmita, vaan se, jos jättää elämänsä elämättä pelkojen takia. Ja miksi pitäisi pelätä? Sitä että muut nauraa? Arvostelee? Koska epäonnistuu muiden mittapuulla? Mitä sitten? Suurimmalla osalla ihmisistä menee suurin osa ajasta oman elämän ongelmien ratkomiseen. Eivät he mieti muiden niin sanottuja floppeja maanisesti kellon ympäri. Paitsi ehkä pahimmat vauvapalstan psykot.

Sinällään olen kyllä samaa mieltä, että kasitonnisten huiputtaminen ilman lisähappea on enemmän kuin kunnianhimoinen haaste. Voisi sanoa jopa hulluksi haasteeksi. Mutta jos Lotta tuota asiaa haluaa tavoitella, niin mitä se meiltä on pois? Jos hän siitä tulee onnelliseksi ja pääsee vuorilla toteuttamaan itseään, niin senkus vaan. Ei ole minulta pois.

Tavoitteita pitää olla, mutta vaikka miten päin tätä miettisi, en ikinä usko, että onnistuu tässä. Kun olisikin ainoa nainen koko Suomessa aikeissaan, mutta kun taitaa olla parin kolmen joukossa koko maailmassa, jolla on vastaavanlaisia aikeita suunnitteilla.

Ikä tuo mukanaan ihmeellisiä asioita. Niin se mieli vaan muuttuu. Ei koskaan pidä sanoa ei koskaan.

Mutta se ei ole meidän elämämme. Eikä meidän päätöksemme. En minäkään usko, että tavoitteessaan onnistuu, mutta mitä sitten? Ei Lotta minun hyväksyntääni tarvitse eikä kaipaa. Minä elän omaa elämääni ja teen omat valintani, hän elää omaansa. Me ei voida vaikuttaa muiden elämään, ainoastaan omaamme.

Ja tulen aina sanomaan ei_koskaan perhe-elämälle, missä minä jumahdan katkerana kotiin samalla kun mies pakenee töihin ja harrastuksiin. Onneksi tässä alkaa tulla jo ikäkin vastaan sen suhteen, että nuita asioita olisi edes vahingossa mahdollista toteuttaa, jos saisi jonkin hetkellisen aivovaurion :D.

Eli mitään välimuotoja ei ole kuin olla jatkuvasti maha pystyssä hellan ääressä ja uhrata oma uransa miehen työn vuoksi TAI liehua pitkin Himalajaa kuvaamassa mekkokuvia?

Tuo mies pelaa Ruotsissa, joka on tuossa ihan lähellä. Lotan ammatti on jonkinnäköinen somejulkkis, jota voi tehdä tyyliin missä tahansa. Onhan tuolla naisia jotka ovat tehneet itsestään somejulkkiksen asumalla siellä missä heidän miehensä pelaa, mm. Hanna Väyrynen ja Metti Forsell ja myös moni ns. "jääkiekkovaimo". Ei tuo Vilma Bergenheimkaan vaikuta kovin alistetulta "lätkävaimolta", Selviytyjiinkiin pystyi ja tekee omaa uraa vaikka asuukin miehensä kanssa ja viettää perhe-elämää.

Jääkiekkoilijan on tehtävä se duuninsa siellä missä milloinkin sattuu pelaamaan ja se paikka on siellä mistä saa sopimuksen, tässä tapauksessa nyt Ruotsissa. Se on järjettömän sitovaa hommaa kauden aikana, moni NHL kiekkoilija ei ole päässyt edes lapsensa synnytykseen kun on ollut pelireissulla. Mutta ura on useimmilla suhteellisen lyhyt ja raha on taottava silloin kun sen aika on. Kyllä tuo Lottakin tuon on tiennyt kun on kiekkoilijan kanssa naimisiin mennyt. Hiukan kyllä haiskahtaa, että pettymys on ollut kova kun miehestä ei tullutkaan NHL-kiekoilijaa vaan pelkkä rivikiekkoilija Ruotsin liigaan.

Tämä haiskahdus on täysin omassa päässäsi ja kertoo eniten sinusta ja arvoistasi.

Hän ei suinkaan ole ainut, joka on "haiskahdellut" ihan samaa. Ja hän jopa perusteli näkemyksensä toisin kuin sinä. Lottahan kävi hyvinkin usein Kristianin luona, kun tämä asui Jenkeissä. Kertoi näistä vierailuista ihan julkisesti. Sitten kun mies tuli takaisin Eurooppaan, ei enää kiinnostanutkaan viettää aikaa miehen luona entiseen malliin. Ei tarvitse kovin suurta järjenjuoksua, että tuosta voi vetää 1+1 tyyppisen johtopäätöksen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itsekin aika skeptinen Lotan kasitonnisten suhteen, mutta mitä hittoa mammat...

Onko naisen ainoa oikea paikka kotona neljän seinän sisällä kaulimen ja imurin välissä maha pystyssä ja kymmenen muuta mukulaa helmoissa? Sekö on se ainut oikea naisen kunnollinen paikka ja kunnon naisen merkki? En voi uskoa että luen tällaista p*skaa vielä vuonna 2019, naisten kirjoittamana! Joo, Lotta meni naimisiin jääkiekkoilijan kanssa ja samalla tämä jääkiekkoilija on tiennyt tasan tarkkaan, että Lotasta ei tule perinteistä lätkövaimoa. Ainakin haastattelujen perusteella molemmat ovat varsin hyvin tienneet missä mennään: Lotta ei uhraa elämäänsä lätkävaimona ja mies aikoo tehdä uraa lätkän parissa. Vaikea yhtälö, mutta kannattaa kokeilla.

Ja toinen juttu: minkälainen on se ainut, oikea hyväksyttävä elämä, jota kolmekymppinen saa elää? Onko kaikilla pakko olla velkainen omakotitalo, kolme lasta, ”ura” ja elämä näiden parissa? Entä jos ei halua olla naimisissa pankin kanssa loppuelämänsä? Entä jos ei halua lapsia? Jos ei halua vakiduunia ja sitä ”uraa”, koska samalla nämö kaikki sitovat ihmisen paikalleen vuosikymmeniksi. Onko todella niin vaikea ymmärtää, että joillekin tuollainen elämä olisi ihan kamalaa? Tappavaa, tylsää, samaa arkea päivästä toiseen. Joillekin tuo on onni ja elämä eikä siinä ole mitään väärää, mutta onko niin vaikeaa käsittää, että onnellinen voi olla muillakin tyyleillä elää? Vai onko kaikkien PAKKO haluta täsmälleen samoja asioita, muuten on huono ihminen? Haloo, 60-luku kutsuu taas luutuneita ajatuksiaan takaisin!

Ja mistä te kenenkin tienestit ja muut tiedätte? Etänä voi nykyään tehdä monenlaisia hommia. Omassa työpaikassani yksi työntekijä teki etänä töitä Espanjassa, itse työskentelen eri kaupungissa kodissani, kuin missä konttorimme sijaitsee. Voisin pakata kimpsuni ja kampsuni ja mennä sinne ulkomaille työskentelemään ja harrastamaan samanaikaisesti.

Kun katsoo nykyaikaista perhe-elämää, missä naisen vastuulla on ihan kaikki. Miehet eivät hoida kotiaskareita, lapset hoitaa nainen, nainen käy töissä, pitää itsestään huolta samalla kun mies vapaamatkustelee kotona, niin kenelle teistä tulee yllätyksenä se, että tuollaiset näkymät eivät nykyajan kolmekymppisiä houkuttele? Minullakin on ihan kiltti ja mukava mies, mutta se ei jaksa mitään. Sisarusten lasten kanssa sillä menee hermot päivässä. Olen jo jonkin aikaa tajunnut, että jos lisäännyn tuon ihmisen kanssa, joudun hoitamaan kaiken kirjaimellisesti yksin. Ja käymään töissä samalla. Minä olen meistä se, jonka on aina ollut pakko jaksaa, kun mieheltä loppuu voimat. Hänestä ei ole isäksi ja minä en halua olla yksinhuoltaja. Ero on meillekin hyvin suurella todennäköisyydellä tulossa.

Miksi pitäisi elää väkipakolla elämää, jota ei halua elää? Jossa tietää tasan tarkkaan tulevansa onnettomaksi? Meillä on vain yksi elämä, niin miksi kurjuus pitäisi maksimoida, kun elämän voi käyttää niihin asioihin, jotka tuottaa iloa ja nautintoa? Mikä teitä ihmiset vaivaa? Miksi tuntemattoman ihmisen henkilökohtaiset valinnat voikin kaihertaa noin paljon? Mitä se kaikki on teiltä pois? Joku ei elä niin kuin te elätte - so what? Jokainen määrittää oman elämänsä ja onnellisuutensa itse, vaikka miten haluaisitte kontrolloida muita naisia ja laittaa heidät ruotuun - eli kiltin kotiäidin paikalle - niin valitettavasti se ei enää käy. Tulevaisuudessa yhä useampi tajuaa, että sellainen elämä ei ole minua varten.

Mä täytän kohta 60 vuotta, ja olen aina ajatellut kuin sinä. En halunnut isoa perhettä, yksi lapsi on vain. Miehen potkaisin pihalle, kun rupesi alko maistumaan ja nyrkkikin jo heilumaan. Ei vuosien helvettiä avuttomana ja riippuvaisena jonkun taunon kanssa, ei ei. Oma elämä, kunnianhimoa, päämääriä ja harrasteet pitää olla.

Omalla työllä on lapsi elätetty ja elämässä eteenpäin menty. Nyt on toinen kumppani, jo todella pitkältä ajalta. Sanoin heti aluksi hänellekin, että vaikka pullaa ja leipää leivon, en mihinkään hellan ääreen nauliudu. Lapsia en tee ainuttakaan enää. Ja kotityöt ja talousasiat menevät fifty/fifty. Valinta vapaa. Se oli ok. Homma selvä.

Mutta en silti voi ymmärtää noin hurmoksellista ja ylikunnianhimoista haavetta, kuin tuo Lotankin on. Joku kirjoitti, että maailmassa on tasan yksi nainen, joka on temppuun pystynyt, On aivan ihanaa, että rakastaa itseään noin paljon, että ottaa rohkeasti itsestään kaiken irti, nauttien ja vapaana lennellen. Mutta onkohan tämä kuitenkin jo alun perin tuhoon tuomittu suunnitelma?

En ole kateellinen, kyyninen tai mitään muutakaan, vaan pelkästään realistinen, ja aivan sama mitä kukin tekee. Mietityttää vaan, onko tuo kaikki loppujen lopuksi hukkaan heitettyä elämää, jos haaveet eivät toteudukaan, ja jäljelle jäävät vain valtava katumus ja katkeruus menetystä avioliitosta ja perheestä? Vaikka uusi kumppani tulisi vastaan, onko hän valmis olemaan hommassa mukana? Samanhenkinen? Jää nähtäväksi.

Tuli mieleen eräs kiipeilijäpariskunta, nimiä en muista, joista mies putosi ja menehtyi. Olivatkohan norjalaisia. Kuin kaksi olisi yksi, jotenkin hienoa.

Meistä kumpikaan ei voi tietää, millainen ihminen Lotta pohjimmiltaan on. Haastatteluiden ja muiden perusteella löydän hänestä paljon itseäni. Tiettyä seikkailuhenkisyyttä, menevyyttä. Jos Lotta on nuissa asioissa samanlainen mitä minä, niin perhe-elämä kotona ja lasten hoidoista loputon riitely (tai vielä pahempi, yh-elämä) versus oman näköinen elämä, haasteiden ja unelmien toteutus...niin voin sanoa, että se perhe-elämään jumahtaminen olisi se mikä katkeroittaisi. Ei se, ettei lapsia saakkaan. Ei kaikki naiset halua palavasti lapsia. Etenkään siinä tapauksessa, jos näyttää hyvin vahvasti siltä, että tulee olemaan yksin vastuussa lapsista, kodista ja perheestä. Olen sivusta seurannut monen naisen elämää, jossa he hukkaavat itsensä täysin lapsiin ja perhe-elämään. Vapaa-aikaa ei ole, ainainen väsymys, mies luistaa ihan kaikesta eikä välitä vaimon taikka lasten jaksamisesta saati hyvinvoinnista. Ei kiitos. En ole itseasiassa nähnyt läheltä vielä yhtäkään toimivaa perhekuviota, jossa nainen ei joutuisi uhraamaan itseään ja elämäänsä täysin. Tunnen itseni ja tiedän, että vihaisin tuollaista elämää.

Olen aikoinaan itse repäissyt ja lähtenyt toteuttamaan erästä unelmaa. Siitä ei toistaiseksi poikinutkaan mitään menestystarinaa terveydellisten seikkojen takia, mutta sain uusia taitoja, joita voin hyödyntää työelämässä, löysin kontakteja, uusia tapoja toteuttaa itseäni. En todellakaan kadu sitä, että yritin ja ehkä jonkun mittapuulla epäonnistuin, koska en saanut menestystä sillä saralla. Minä näen asian toisin. Ja olen todella onnellinen siitä, että uskalsin mennä haaveita kohti ja uskalsin laittaa itseni likoon.

Ei epäonnistuminen jossain ole maailman loppu. Tai se jos ei tullutkaan maailman parasta. Liian monet ihmiset pelkäävät epäonnistumista niin paljon, että eivät oikeasti elä koko elämänsä aikana. Minä väitän, että ei eläminen, itsensä haastaminen ja unelmia kohti meneminen ketään harmita, vaan se, jos jättää elämänsä elämättä pelkojen takia. Ja miksi pitäisi pelätä? Sitä että muut nauraa? Arvostelee? Koska epäonnistuu muiden mittapuulla? Mitä sitten? Suurimmalla osalla ihmisistä menee suurin osa ajasta oman elämän ongelmien ratkomiseen. Eivät he mieti muiden niin sanottuja floppeja maanisesti kellon ympäri. Paitsi ehkä pahimmat vauvapalstan psykot.

Sinällään olen kyllä samaa mieltä, että kasitonnisten huiputtaminen ilman lisähappea on enemmän kuin kunnianhimoinen haaste. Voisi sanoa jopa hulluksi haasteeksi. Mutta jos Lotta tuota asiaa haluaa tavoitella, niin mitä se meiltä on pois? Jos hän siitä tulee onnelliseksi ja pääsee vuorilla toteuttamaan itseään, niin senkus vaan. Ei ole minulta pois.

Tavoitteita pitää olla, mutta vaikka miten päin tätä miettisi, en ikinä usko, että onnistuu tässä. Kun olisikin ainoa nainen koko Suomessa aikeissaan, mutta kun taitaa olla parin kolmen joukossa koko maailmassa, jolla on vastaavanlaisia aikeita suunnitteilla.

Ikä tuo mukanaan ihmeellisiä asioita. Niin se mieli vaan muuttuu. Ei koskaan pidä sanoa ei koskaan.

Mutta se ei ole meidän elämämme. Eikä meidän päätöksemme. En minäkään usko, että tavoitteessaan onnistuu, mutta mitä sitten? Ei Lotta minun hyväksyntääni tarvitse eikä kaipaa. Minä elän omaa elämääni ja teen omat valintani, hän elää omaansa. Me ei voida vaikuttaa muiden elämään, ainoastaan omaamme.

Ja tulen aina sanomaan ei_koskaan perhe-elämälle, missä minä jumahdan katkerana kotiin samalla kun mies pakenee töihin ja harrastuksiin. Onneksi tässä alkaa tulla jo ikäkin vastaan sen suhteen, että nuita asioita olisi edes vahingossa mahdollista toteuttaa, jos saisi jonkin hetkellisen aivovaurion :D.

Eli mitään välimuotoja ei ole kuin olla jatkuvasti maha pystyssä hellan ääressä ja uhrata oma uransa miehen työn vuoksi TAI liehua pitkin Himalajaa kuvaamassa mekkokuvia?

Tuo mies pelaa Ruotsissa, joka on tuossa ihan lähellä. Lotan ammatti on jonkinnäköinen somejulkkis, jota voi tehdä tyyliin missä tahansa. Onhan tuolla naisia jotka ovat tehneet itsestään somejulkkiksen asumalla siellä missä heidän miehensä pelaa, mm. Hanna Väyrynen ja Metti Forsell ja myös moni ns. "jääkiekkovaimo". Ei tuo Vilma Bergenheimkaan vaikuta kovin alistetulta "lätkävaimolta", Selviytyjiinkiin pystyi ja tekee omaa uraa vaikka asuukin miehensä kanssa ja viettää perhe-elämää.

Jääkiekkoilijan on tehtävä se duuninsa siellä missä milloinkin sattuu pelaamaan ja se paikka on siellä mistä saa sopimuksen, tässä tapauksessa nyt Ruotsissa. Se on järjettömän sitovaa hommaa kauden aikana, moni NHL kiekkoilija ei ole päässyt edes lapsensa synnytykseen kun on ollut pelireissulla. Mutta ura on useimmilla suhteellisen lyhyt ja raha on taottava silloin kun sen aika on. Kyllä tuo Lottakin tuon on tiennyt kun on kiekkoilijan kanssa naimisiin mennyt. Hiukan kyllä haiskahtaa, että pettymys on ollut kova kun miehestä ei tullutkaan NHL-kiekoilijaa vaan pelkkä rivikiekkoilija Ruotsin liigaan.

Kyllä siellä Ruotsin liigassakin tienaa ihan hyvin. Veikkaisin, että luottopuolustajalle lähemmäs satatonnia, ellei yli. Sellaisia juristin palkkoja. Minusta vaikuttaisi, että Lotta on enemmän elämyksien kuin rahan perään.

Ei rahan perässä, vaan julkisuuden ja statuksen perässä. NHL-kiekkoilijan vaimolla on julkisuudessa ihan erilainen statusarvo kuin SHL-kiekkoilijan vaimolla. Kun Kristian pelasi Jenkeissä muistettiin joka jutussa aina mainita Lotan NHL-poikaystävä (vaikka mies ei pelannut peliäkään NHL:n puolella), mutta eipä Ruotsin vuosina puhuta SHL-poikaystävästä, vaan ihan vain jääkiekkoilevasta poikaystävästä/miehestä. Lotta myös taisi haaveilla, että saisi miehen siivellä jalkaansa Jenkkilän viihdemaailman oven väliin. Vaan eipä saanut, kun mies ei päässyt riittävän korkealle kiekkopiireissä.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itsekin aika skeptinen Lotan kasitonnisten suhteen, mutta mitä hittoa mammat...

Onko naisen ainoa oikea paikka kotona neljän seinän sisällä kaulimen ja imurin välissä maha pystyssä ja kymmenen muuta mukulaa helmoissa? Sekö on se ainut oikea naisen kunnollinen paikka ja kunnon naisen merkki? En voi uskoa että luen tällaista p*skaa vielä vuonna 2019, naisten kirjoittamana! Joo, Lotta meni naimisiin jääkiekkoilijan kanssa ja samalla tämä jääkiekkoilija on tiennyt tasan tarkkaan, että Lotasta ei tule perinteistä lätkövaimoa. Ainakin haastattelujen perusteella molemmat ovat varsin hyvin tienneet missä mennään: Lotta ei uhraa elämäänsä lätkävaimona ja mies aikoo tehdä uraa lätkän parissa. Vaikea yhtälö, mutta kannattaa kokeilla.

Ja toinen juttu: minkälainen on se ainut, oikea hyväksyttävä elämä, jota kolmekymppinen saa elää? Onko kaikilla pakko olla velkainen omakotitalo, kolme lasta, ”ura” ja elämä näiden parissa? Entä jos ei halua olla naimisissa pankin kanssa loppuelämänsä? Entä jos ei halua lapsia? Jos ei halua vakiduunia ja sitä ”uraa”, koska samalla nämö kaikki sitovat ihmisen paikalleen vuosikymmeniksi. Onko todella niin vaikea ymmärtää, että joillekin tuollainen elämä olisi ihan kamalaa? Tappavaa, tylsää, samaa arkea päivästä toiseen. Joillekin tuo on onni ja elämä eikä siinä ole mitään väärää, mutta onko niin vaikeaa käsittää, että onnellinen voi olla muillakin tyyleillä elää? Vai onko kaikkien PAKKO haluta täsmälleen samoja asioita, muuten on huono ihminen? Haloo, 60-luku kutsuu taas luutuneita ajatuksiaan takaisin!

Ja mistä te kenenkin tienestit ja muut tiedätte? Etänä voi nykyään tehdä monenlaisia hommia. Omassa työpaikassani yksi työntekijä teki etänä töitä Espanjassa, itse työskentelen eri kaupungissa kodissani, kuin missä konttorimme sijaitsee. Voisin pakata kimpsuni ja kampsuni ja mennä sinne ulkomaille työskentelemään ja harrastamaan samanaikaisesti.

Kun katsoo nykyaikaista perhe-elämää, missä naisen vastuulla on ihan kaikki. Miehet eivät hoida kotiaskareita, lapset hoitaa nainen, nainen käy töissä, pitää itsestään huolta samalla kun mies vapaamatkustelee kotona, niin kenelle teistä tulee yllätyksenä se, että tuollaiset näkymät eivät nykyajan kolmekymppisiä houkuttele? Minullakin on ihan kiltti ja mukava mies, mutta se ei jaksa mitään. Sisarusten lasten kanssa sillä menee hermot päivässä. Olen jo jonkin aikaa tajunnut, että jos lisäännyn tuon ihmisen kanssa, joudun hoitamaan kaiken kirjaimellisesti yksin. Ja käymään töissä samalla. Minä olen meistä se, jonka on aina ollut pakko jaksaa, kun mieheltä loppuu voimat. Hänestä ei ole isäksi ja minä en halua olla yksinhuoltaja. Ero on meillekin hyvin suurella todennäköisyydellä tulossa.

Miksi pitäisi elää väkipakolla elämää, jota ei halua elää? Jossa tietää tasan tarkkaan tulevansa onnettomaksi? Meillä on vain yksi elämä, niin miksi kurjuus pitäisi maksimoida, kun elämän voi käyttää niihin asioihin, jotka tuottaa iloa ja nautintoa? Mikä teitä ihmiset vaivaa? Miksi tuntemattoman ihmisen henkilökohtaiset valinnat voikin kaihertaa noin paljon? Mitä se kaikki on teiltä pois? Joku ei elä niin kuin te elätte - so what? Jokainen määrittää oman elämänsä ja onnellisuutensa itse, vaikka miten haluaisitte kontrolloida muita naisia ja laittaa heidät ruotuun - eli kiltin kotiäidin paikalle - niin valitettavasti se ei enää käy. Tulevaisuudessa yhä useampi tajuaa, että sellainen elämä ei ole minua varten.

Mä täytän kohta 60 vuotta, ja olen aina ajatellut kuin sinä. En halunnut isoa perhettä, yksi lapsi on vain. Miehen potkaisin pihalle, kun rupesi alko maistumaan ja nyrkkikin jo heilumaan. Ei vuosien helvettiä avuttomana ja riippuvaisena jonkun taunon kanssa, ei ei. Oma elämä, kunnianhimoa, päämääriä ja harrasteet pitää olla.

Omalla työllä on lapsi elätetty ja elämässä eteenpäin menty. Nyt on toinen kumppani, jo todella pitkältä ajalta. Sanoin heti aluksi hänellekin, että vaikka pullaa ja leipää leivon, en mihinkään hellan ääreen nauliudu. Lapsia en tee ainuttakaan enää. Ja kotityöt ja talousasiat menevät fifty/fifty. Valinta vapaa. Se oli ok. Homma selvä.

Mutta en silti voi ymmärtää noin hurmoksellista ja ylikunnianhimoista haavetta, kuin tuo Lotankin on. Joku kirjoitti, että maailmassa on tasan yksi nainen, joka on temppuun pystynyt, On aivan ihanaa, että rakastaa itseään noin paljon, että ottaa rohkeasti itsestään kaiken irti, nauttien ja vapaana lennellen. Mutta onkohan tämä kuitenkin jo alun perin tuhoon tuomittu suunnitelma?

En ole kateellinen, kyyninen tai mitään muutakaan, vaan pelkästään realistinen, ja aivan sama mitä kukin tekee. Mietityttää vaan, onko tuo kaikki loppujen lopuksi hukkaan heitettyä elämää, jos haaveet eivät toteudukaan, ja jäljelle jäävät vain valtava katumus ja katkeruus menetystä avioliitosta ja perheestä? Vaikka uusi kumppani tulisi vastaan, onko hän valmis olemaan hommassa mukana? Samanhenkinen? Jää nähtäväksi.

Tuli mieleen eräs kiipeilijäpariskunta, nimiä en muista, joista mies putosi ja menehtyi. Olivatkohan norjalaisia. Kuin kaksi olisi yksi, jotenkin hienoa.

Meistä kumpikaan ei voi tietää, millainen ihminen Lotta pohjimmiltaan on. Haastatteluiden ja muiden perusteella löydän hänestä paljon itseäni. Tiettyä seikkailuhenkisyyttä, menevyyttä. Jos Lotta on nuissa asioissa samanlainen mitä minä, niin perhe-elämä kotona ja lasten hoidoista loputon riitely (tai vielä pahempi, yh-elämä) versus oman näköinen elämä, haasteiden ja unelmien toteutus...niin voin sanoa, että se perhe-elämään jumahtaminen olisi se mikä katkeroittaisi. Ei se, ettei lapsia saakkaan. Ei kaikki naiset halua palavasti lapsia. Etenkään siinä tapauksessa, jos näyttää hyvin vahvasti siltä, että tulee olemaan yksin vastuussa lapsista, kodista ja perheestä. Olen sivusta seurannut monen naisen elämää, jossa he hukkaavat itsensä täysin lapsiin ja perhe-elämään. Vapaa-aikaa ei ole, ainainen väsymys, mies luistaa ihan kaikesta eikä välitä vaimon taikka lasten jaksamisesta saati hyvinvoinnista. Ei kiitos. En ole itseasiassa nähnyt läheltä vielä yhtäkään toimivaa perhekuviota, jossa nainen ei joutuisi uhraamaan itseään ja elämäänsä täysin. Tunnen itseni ja tiedän, että vihaisin tuollaista elämää.

Olen aikoinaan itse repäissyt ja lähtenyt toteuttamaan erästä unelmaa. Siitä ei toistaiseksi poikinutkaan mitään menestystarinaa terveydellisten seikkojen takia, mutta sain uusia taitoja, joita voin hyödyntää työelämässä, löysin kontakteja, uusia tapoja toteuttaa itseäni. En todellakaan kadu sitä, että yritin ja ehkä jonkun mittapuulla epäonnistuin, koska en saanut menestystä sillä saralla. Minä näen asian toisin. Ja olen todella onnellinen siitä, että uskalsin mennä haaveita kohti ja uskalsin laittaa itseni likoon.

Ei epäonnistuminen jossain ole maailman loppu. Tai se jos ei tullutkaan maailman parasta. Liian monet ihmiset pelkäävät epäonnistumista niin paljon, että eivät oikeasti elä koko elämänsä aikana. Minä väitän, että ei eläminen, itsensä haastaminen ja unelmia kohti meneminen ketään harmita, vaan se, jos jättää elämänsä elämättä pelkojen takia. Ja miksi pitäisi pelätä? Sitä että muut nauraa? Arvostelee? Koska epäonnistuu muiden mittapuulla? Mitä sitten? Suurimmalla osalla ihmisistä menee suurin osa ajasta oman elämän ongelmien ratkomiseen. Eivät he mieti muiden niin sanottuja floppeja maanisesti kellon ympäri. Paitsi ehkä pahimmat vauvapalstan psykot.

Sinällään olen kyllä samaa mieltä, että kasitonnisten huiputtaminen ilman lisähappea on enemmän kuin kunnianhimoinen haaste. Voisi sanoa jopa hulluksi haasteeksi. Mutta jos Lotta tuota asiaa haluaa tavoitella, niin mitä se meiltä on pois? Jos hän siitä tulee onnelliseksi ja pääsee vuorilla toteuttamaan itseään, niin senkus vaan. Ei ole minulta pois.

Tavoitteita pitää olla, mutta vaikka miten päin tätä miettisi, en ikinä usko, että onnistuu tässä. Kun olisikin ainoa nainen koko Suomessa aikeissaan, mutta kun taitaa olla parin kolmen joukossa koko maailmassa, jolla on vastaavanlaisia aikeita suunnitteilla.

Ikä tuo mukanaan ihmeellisiä asioita. Niin se mieli vaan muuttuu. Ei koskaan pidä sanoa ei koskaan.

Mutta se ei ole meidän elämämme. Eikä meidän päätöksemme. En minäkään usko, että tavoitteessaan onnistuu, mutta mitä sitten? Ei Lotta minun hyväksyntääni tarvitse eikä kaipaa. Minä elän omaa elämääni ja teen omat valintani, hän elää omaansa. Me ei voida vaikuttaa muiden elämään, ainoastaan omaamme.

Ja tulen aina sanomaan ei_koskaan perhe-elämälle, missä minä jumahdan katkerana kotiin samalla kun mies pakenee töihin ja harrastuksiin. Onneksi tässä alkaa tulla jo ikäkin vastaan sen suhteen, että nuita asioita olisi edes vahingossa mahdollista toteuttaa, jos saisi jonkin hetkellisen aivovaurion :D.

Eli mitään välimuotoja ei ole kuin olla jatkuvasti maha pystyssä hellan ääressä ja uhrata oma uransa miehen työn vuoksi TAI liehua pitkin Himalajaa kuvaamassa mekkokuvia?

Tuo mies pelaa Ruotsissa, joka on tuossa ihan lähellä. Lotan ammatti on jonkinnäköinen somejulkkis, jota voi tehdä tyyliin missä tahansa. Onhan tuolla naisia jotka ovat tehneet itsestään somejulkkiksen asumalla siellä missä heidän miehensä pelaa, mm. Hanna Väyrynen ja Metti Forsell ja myös moni ns. "jääkiekkovaimo". Ei tuo Vilma Bergenheimkaan vaikuta kovin alistetulta "lätkävaimolta", Selviytyjiinkiin pystyi ja tekee omaa uraa vaikka asuukin miehensä kanssa ja viettää perhe-elämää.

Jääkiekkoilijan on tehtävä se duuninsa siellä missä milloinkin sattuu pelaamaan ja se paikka on siellä mistä saa sopimuksen, tässä tapauksessa nyt Ruotsissa. Se on järjettömän sitovaa hommaa kauden aikana, moni NHL kiekkoilija ei ole päässyt edes lapsensa synnytykseen kun on ollut pelireissulla. Mutta ura on useimmilla suhteellisen lyhyt ja raha on taottava silloin kun sen aika on. Kyllä tuo Lottakin tuon on tiennyt kun on kiekkoilijan kanssa naimisiin mennyt. Hiukan kyllä haiskahtaa, että pettymys on ollut kova kun miehestä ei tullutkaan NHL-kiekoilijaa vaan pelkkä rivikiekkoilija Ruotsin liigaan.

Tämä haiskahdus on täysin omassa päässäsi ja kertoo eniten sinusta ja arvoistasi.

Hän ei suinkaan ole ainut, joka on "haiskahdellut" ihan samaa. Ja hän jopa perusteli näkemyksensä toisin kuin sinä. Lottahan kävi hyvinkin usein Kristianin luona, kun tämä asui Jenkeissä. Kertoi näistä vierailuista ihan julkisesti. Sitten kun mies tuli takaisin Eurooppaan, ei enää kiinnostanutkaan viettää aikaa miehen luona entiseen malliin. Ei tarvitse kovin suurta järjenjuoksua, että tuosta voi vetää 1+1 tyyppisen johtopäätöksen. 

Hmm, miksiköhän tosiaan jenkkilässä käyminen kiinnostaa enemmän kuin Örebro 😀. Kyllä minä ainakin kävisin kuumana Örebrohon matkustamiseen.

En tajua kenen mielestä NHL-kiekkoilijan vaimolla on mitään statusta. Kyllähän Lotta on hankkinut itselleen miljoona kertaa enemmän statusta ihan omin voimin. Ilmeisesti teille itsellenne NHL-kullankaivajan elämä on hienointa mitä keksitte ja siksi Lotta teitä niin ärsyttääkin kun teillä ei ole rahkeita lätkävaimoksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itsekin aika skeptinen Lotan kasitonnisten suhteen, mutta mitä hittoa mammat...

Onko naisen ainoa oikea paikka kotona neljän seinän sisällä kaulimen ja imurin välissä maha pystyssä ja kymmenen muuta mukulaa helmoissa? Sekö on se ainut oikea naisen kunnollinen paikka ja kunnon naisen merkki? En voi uskoa että luen tällaista p*skaa vielä vuonna 2019, naisten kirjoittamana! Joo, Lotta meni naimisiin jääkiekkoilijan kanssa ja samalla tämä jääkiekkoilija on tiennyt tasan tarkkaan, että Lotasta ei tule perinteistä lätkövaimoa. Ainakin haastattelujen perusteella molemmat ovat varsin hyvin tienneet missä mennään: Lotta ei uhraa elämäänsä lätkävaimona ja mies aikoo tehdä uraa lätkän parissa. Vaikea yhtälö, mutta kannattaa kokeilla.

Ja toinen juttu: minkälainen on se ainut, oikea hyväksyttävä elämä, jota kolmekymppinen saa elää? Onko kaikilla pakko olla velkainen omakotitalo, kolme lasta, ”ura” ja elämä näiden parissa? Entä jos ei halua olla naimisissa pankin kanssa loppuelämänsä? Entä jos ei halua lapsia? Jos ei halua vakiduunia ja sitä ”uraa”, koska samalla nämö kaikki sitovat ihmisen paikalleen vuosikymmeniksi. Onko todella niin vaikea ymmärtää, että joillekin tuollainen elämä olisi ihan kamalaa? Tappavaa, tylsää, samaa arkea päivästä toiseen. Joillekin tuo on onni ja elämä eikä siinä ole mitään väärää, mutta onko niin vaikeaa käsittää, että onnellinen voi olla muillakin tyyleillä elää? Vai onko kaikkien PAKKO haluta täsmälleen samoja asioita, muuten on huono ihminen? Haloo, 60-luku kutsuu taas luutuneita ajatuksiaan takaisin!

Ja mistä te kenenkin tienestit ja muut tiedätte? Etänä voi nykyään tehdä monenlaisia hommia. Omassa työpaikassani yksi työntekijä teki etänä töitä Espanjassa, itse työskentelen eri kaupungissa kodissani, kuin missä konttorimme sijaitsee. Voisin pakata kimpsuni ja kampsuni ja mennä sinne ulkomaille työskentelemään ja harrastamaan samanaikaisesti.

Kun katsoo nykyaikaista perhe-elämää, missä naisen vastuulla on ihan kaikki. Miehet eivät hoida kotiaskareita, lapset hoitaa nainen, nainen käy töissä, pitää itsestään huolta samalla kun mies vapaamatkustelee kotona, niin kenelle teistä tulee yllätyksenä se, että tuollaiset näkymät eivät nykyajan kolmekymppisiä houkuttele? Minullakin on ihan kiltti ja mukava mies, mutta se ei jaksa mitään. Sisarusten lasten kanssa sillä menee hermot päivässä. Olen jo jonkin aikaa tajunnut, että jos lisäännyn tuon ihmisen kanssa, joudun hoitamaan kaiken kirjaimellisesti yksin. Ja käymään töissä samalla. Minä olen meistä se, jonka on aina ollut pakko jaksaa, kun mieheltä loppuu voimat. Hänestä ei ole isäksi ja minä en halua olla yksinhuoltaja. Ero on meillekin hyvin suurella todennäköisyydellä tulossa.

Miksi pitäisi elää väkipakolla elämää, jota ei halua elää? Jossa tietää tasan tarkkaan tulevansa onnettomaksi? Meillä on vain yksi elämä, niin miksi kurjuus pitäisi maksimoida, kun elämän voi käyttää niihin asioihin, jotka tuottaa iloa ja nautintoa? Mikä teitä ihmiset vaivaa? Miksi tuntemattoman ihmisen henkilökohtaiset valinnat voikin kaihertaa noin paljon? Mitä se kaikki on teiltä pois? Joku ei elä niin kuin te elätte - so what? Jokainen määrittää oman elämänsä ja onnellisuutensa itse, vaikka miten haluaisitte kontrolloida muita naisia ja laittaa heidät ruotuun - eli kiltin kotiäidin paikalle - niin valitettavasti se ei enää käy. Tulevaisuudessa yhä useampi tajuaa, että sellainen elämä ei ole minua varten.

Mä täytän kohta 60 vuotta, ja olen aina ajatellut kuin sinä. En halunnut isoa perhettä, yksi lapsi on vain. Miehen potkaisin pihalle, kun rupesi alko maistumaan ja nyrkkikin jo heilumaan. Ei vuosien helvettiä avuttomana ja riippuvaisena jonkun taunon kanssa, ei ei. Oma elämä, kunnianhimoa, päämääriä ja harrasteet pitää olla.

Omalla työllä on lapsi elätetty ja elämässä eteenpäin menty. Nyt on toinen kumppani, jo todella pitkältä ajalta. Sanoin heti aluksi hänellekin, että vaikka pullaa ja leipää leivon, en mihinkään hellan ääreen nauliudu. Lapsia en tee ainuttakaan enää. Ja kotityöt ja talousasiat menevät fifty/fifty. Valinta vapaa. Se oli ok. Homma selvä.

Mutta en silti voi ymmärtää noin hurmoksellista ja ylikunnianhimoista haavetta, kuin tuo Lotankin on. Joku kirjoitti, että maailmassa on tasan yksi nainen, joka on temppuun pystynyt, On aivan ihanaa, että rakastaa itseään noin paljon, että ottaa rohkeasti itsestään kaiken irti, nauttien ja vapaana lennellen. Mutta onkohan tämä kuitenkin jo alun perin tuhoon tuomittu suunnitelma?

En ole kateellinen, kyyninen tai mitään muutakaan, vaan pelkästään realistinen, ja aivan sama mitä kukin tekee. Mietityttää vaan, onko tuo kaikki loppujen lopuksi hukkaan heitettyä elämää, jos haaveet eivät toteudukaan, ja jäljelle jäävät vain valtava katumus ja katkeruus menetystä avioliitosta ja perheestä? Vaikka uusi kumppani tulisi vastaan, onko hän valmis olemaan hommassa mukana? Samanhenkinen? Jää nähtäväksi.

Tuli mieleen eräs kiipeilijäpariskunta, nimiä en muista, joista mies putosi ja menehtyi. Olivatkohan norjalaisia. Kuin kaksi olisi yksi, jotenkin hienoa.

Meistä kumpikaan ei voi tietää, millainen ihminen Lotta pohjimmiltaan on. Haastatteluiden ja muiden perusteella löydän hänestä paljon itseäni. Tiettyä seikkailuhenkisyyttä, menevyyttä. Jos Lotta on nuissa asioissa samanlainen mitä minä, niin perhe-elämä kotona ja lasten hoidoista loputon riitely (tai vielä pahempi, yh-elämä) versus oman näköinen elämä, haasteiden ja unelmien toteutus...niin voin sanoa, että se perhe-elämään jumahtaminen olisi se mikä katkeroittaisi. Ei se, ettei lapsia saakkaan. Ei kaikki naiset halua palavasti lapsia. Etenkään siinä tapauksessa, jos näyttää hyvin vahvasti siltä, että tulee olemaan yksin vastuussa lapsista, kodista ja perheestä. Olen sivusta seurannut monen naisen elämää, jossa he hukkaavat itsensä täysin lapsiin ja perhe-elämään. Vapaa-aikaa ei ole, ainainen väsymys, mies luistaa ihan kaikesta eikä välitä vaimon taikka lasten jaksamisesta saati hyvinvoinnista. Ei kiitos. En ole itseasiassa nähnyt läheltä vielä yhtäkään toimivaa perhekuviota, jossa nainen ei joutuisi uhraamaan itseään ja elämäänsä täysin. Tunnen itseni ja tiedän, että vihaisin tuollaista elämää.

Olen aikoinaan itse repäissyt ja lähtenyt toteuttamaan erästä unelmaa. Siitä ei toistaiseksi poikinutkaan mitään menestystarinaa terveydellisten seikkojen takia, mutta sain uusia taitoja, joita voin hyödyntää työelämässä, löysin kontakteja, uusia tapoja toteuttaa itseäni. En todellakaan kadu sitä, että yritin ja ehkä jonkun mittapuulla epäonnistuin, koska en saanut menestystä sillä saralla. Minä näen asian toisin. Ja olen todella onnellinen siitä, että uskalsin mennä haaveita kohti ja uskalsin laittaa itseni likoon.

Ei epäonnistuminen jossain ole maailman loppu. Tai se jos ei tullutkaan maailman parasta. Liian monet ihmiset pelkäävät epäonnistumista niin paljon, että eivät oikeasti elä koko elämänsä aikana. Minä väitän, että ei eläminen, itsensä haastaminen ja unelmia kohti meneminen ketään harmita, vaan se, jos jättää elämänsä elämättä pelkojen takia. Ja miksi pitäisi pelätä? Sitä että muut nauraa? Arvostelee? Koska epäonnistuu muiden mittapuulla? Mitä sitten? Suurimmalla osalla ihmisistä menee suurin osa ajasta oman elämän ongelmien ratkomiseen. Eivät he mieti muiden niin sanottuja floppeja maanisesti kellon ympäri. Paitsi ehkä pahimmat vauvapalstan psykot.

Sinällään olen kyllä samaa mieltä, että kasitonnisten huiputtaminen ilman lisähappea on enemmän kuin kunnianhimoinen haaste. Voisi sanoa jopa hulluksi haasteeksi. Mutta jos Lotta tuota asiaa haluaa tavoitella, niin mitä se meiltä on pois? Jos hän siitä tulee onnelliseksi ja pääsee vuorilla toteuttamaan itseään, niin senkus vaan. Ei ole minulta pois.

Tavoitteita pitää olla, mutta vaikka miten päin tätä miettisi, en ikinä usko, että onnistuu tässä. Kun olisikin ainoa nainen koko Suomessa aikeissaan, mutta kun taitaa olla parin kolmen joukossa koko maailmassa, jolla on vastaavanlaisia aikeita suunnitteilla.

Ikä tuo mukanaan ihmeellisiä asioita. Niin se mieli vaan muuttuu. Ei koskaan pidä sanoa ei koskaan.

Mutta se ei ole meidän elämämme. Eikä meidän päätöksemme. En minäkään usko, että tavoitteessaan onnistuu, mutta mitä sitten? Ei Lotta minun hyväksyntääni tarvitse eikä kaipaa. Minä elän omaa elämääni ja teen omat valintani, hän elää omaansa. Me ei voida vaikuttaa muiden elämään, ainoastaan omaamme.

Ja tulen aina sanomaan ei_koskaan perhe-elämälle, missä minä jumahdan katkerana kotiin samalla kun mies pakenee töihin ja harrastuksiin. Onneksi tässä alkaa tulla jo ikäkin vastaan sen suhteen, että nuita asioita olisi edes vahingossa mahdollista toteuttaa, jos saisi jonkin hetkellisen aivovaurion :D.

Eli mitään välimuotoja ei ole kuin olla jatkuvasti maha pystyssä hellan ääressä ja uhrata oma uransa miehen työn vuoksi TAI liehua pitkin Himalajaa kuvaamassa mekkokuvia?

Tuo mies pelaa Ruotsissa, joka on tuossa ihan lähellä. Lotan ammatti on jonkinnäköinen somejulkkis, jota voi tehdä tyyliin missä tahansa. Onhan tuolla naisia jotka ovat tehneet itsestään somejulkkiksen asumalla siellä missä heidän miehensä pelaa, mm. Hanna Väyrynen ja Metti Forsell ja myös moni ns. "jääkiekkovaimo". Ei tuo Vilma Bergenheimkaan vaikuta kovin alistetulta "lätkävaimolta", Selviytyjiinkiin pystyi ja tekee omaa uraa vaikka asuukin miehensä kanssa ja viettää perhe-elämää.

Jääkiekkoilijan on tehtävä se duuninsa siellä missä milloinkin sattuu pelaamaan ja se paikka on siellä mistä saa sopimuksen, tässä tapauksessa nyt Ruotsissa. Se on järjettömän sitovaa hommaa kauden aikana, moni NHL kiekkoilija ei ole päässyt edes lapsensa synnytykseen kun on ollut pelireissulla. Mutta ura on useimmilla suhteellisen lyhyt ja raha on taottava silloin kun sen aika on. Kyllä tuo Lottakin tuon on tiennyt kun on kiekkoilijan kanssa naimisiin mennyt. Hiukan kyllä haiskahtaa, että pettymys on ollut kova kun miehestä ei tullutkaan NHL-kiekoilijaa vaan pelkkä rivikiekkoilija Ruotsin liigaan.

Tämä haiskahdus on täysin omassa päässäsi ja kertoo eniten sinusta ja arvoistasi.

Hän ei suinkaan ole ainut, joka on "haiskahdellut" ihan samaa. Ja hän jopa perusteli näkemyksensä toisin kuin sinä. Lottahan kävi hyvinkin usein Kristianin luona, kun tämä asui Jenkeissä. Kertoi näistä vierailuista ihan julkisesti. Sitten kun mies tuli takaisin Eurooppaan, ei enää kiinnostanutkaan viettää aikaa miehen luona entiseen malliin. Ei tarvitse kovin suurta järjenjuoksua, että tuosta voi vetää 1+1 tyyppisen johtopäätöksen. 

Hmm, miksiköhän tosiaan jenkkilässä käyminen kiinnostaa enemmän kuin Örebro 😀. Kyllä minä ainakin kävisin kuumana Örebrohon matkustamiseen.

Naimisissa olevalla sen ensisijaisen kiinnostuksen kohteen pitäisi olla se puoliso, ei hänen kotipaikkakuntansa. Jos puolison luokse matkustaa, vain päästäkseen Jenkkeihin, on arvoissa jotain pahasti vinksallaan. 

Hyvin harvoin oikeasti pitää paikkansa "eroon ei liity kolmansia osapuolia eikä dramatiikkaa". Pian selviää, mikä on Lotan todellinen tilanne. Jos pariskunnalla kaikki hyvin, niin kyllähän he järjestävät itselleen sitä yhteistä aikaa, kaipuu on kova, eikä Ruotsi ole kaukana. Eli jo pidempään liitto ei ole voinut hyvin ja sitten siinä on katseltu jo muitakin..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itsekin aika skeptinen Lotan kasitonnisten suhteen, mutta mitä hittoa mammat...

Onko naisen ainoa oikea paikka kotona neljän seinän sisällä kaulimen ja imurin välissä maha pystyssä ja kymmenen muuta mukulaa helmoissa? Sekö on se ainut oikea naisen kunnollinen paikka ja kunnon naisen merkki? En voi uskoa että luen tällaista p*skaa vielä vuonna 2019, naisten kirjoittamana! Joo, Lotta meni naimisiin jääkiekkoilijan kanssa ja samalla tämä jääkiekkoilija on tiennyt tasan tarkkaan, että Lotasta ei tule perinteistä lätkövaimoa. Ainakin haastattelujen perusteella molemmat ovat varsin hyvin tienneet missä mennään: Lotta ei uhraa elämäänsä lätkävaimona ja mies aikoo tehdä uraa lätkän parissa. Vaikea yhtälö, mutta kannattaa kokeilla.

Ja toinen juttu: minkälainen on se ainut, oikea hyväksyttävä elämä, jota kolmekymppinen saa elää? Onko kaikilla pakko olla velkainen omakotitalo, kolme lasta, ”ura” ja elämä näiden parissa? Entä jos ei halua olla naimisissa pankin kanssa loppuelämänsä? Entä jos ei halua lapsia? Jos ei halua vakiduunia ja sitä ”uraa”, koska samalla nämö kaikki sitovat ihmisen paikalleen vuosikymmeniksi. Onko todella niin vaikea ymmärtää, että joillekin tuollainen elämä olisi ihan kamalaa? Tappavaa, tylsää, samaa arkea päivästä toiseen. Joillekin tuo on onni ja elämä eikä siinä ole mitään väärää, mutta onko niin vaikeaa käsittää, että onnellinen voi olla muillakin tyyleillä elää? Vai onko kaikkien PAKKO haluta täsmälleen samoja asioita, muuten on huono ihminen? Haloo, 60-luku kutsuu taas luutuneita ajatuksiaan takaisin!

Ja mistä te kenenkin tienestit ja muut tiedätte? Etänä voi nykyään tehdä monenlaisia hommia. Omassa työpaikassani yksi työntekijä teki etänä töitä Espanjassa, itse työskentelen eri kaupungissa kodissani, kuin missä konttorimme sijaitsee. Voisin pakata kimpsuni ja kampsuni ja mennä sinne ulkomaille työskentelemään ja harrastamaan samanaikaisesti.

Kun katsoo nykyaikaista perhe-elämää, missä naisen vastuulla on ihan kaikki. Miehet eivät hoida kotiaskareita, lapset hoitaa nainen, nainen käy töissä, pitää itsestään huolta samalla kun mies vapaamatkustelee kotona, niin kenelle teistä tulee yllätyksenä se, että tuollaiset näkymät eivät nykyajan kolmekymppisiä houkuttele? Minullakin on ihan kiltti ja mukava mies, mutta se ei jaksa mitään. Sisarusten lasten kanssa sillä menee hermot päivässä. Olen jo jonkin aikaa tajunnut, että jos lisäännyn tuon ihmisen kanssa, joudun hoitamaan kaiken kirjaimellisesti yksin. Ja käymään töissä samalla. Minä olen meistä se, jonka on aina ollut pakko jaksaa, kun mieheltä loppuu voimat. Hänestä ei ole isäksi ja minä en halua olla yksinhuoltaja. Ero on meillekin hyvin suurella todennäköisyydellä tulossa.

Miksi pitäisi elää väkipakolla elämää, jota ei halua elää? Jossa tietää tasan tarkkaan tulevansa onnettomaksi? Meillä on vain yksi elämä, niin miksi kurjuus pitäisi maksimoida, kun elämän voi käyttää niihin asioihin, jotka tuottaa iloa ja nautintoa? Mikä teitä ihmiset vaivaa? Miksi tuntemattoman ihmisen henkilökohtaiset valinnat voikin kaihertaa noin paljon? Mitä se kaikki on teiltä pois? Joku ei elä niin kuin te elätte - so what? Jokainen määrittää oman elämänsä ja onnellisuutensa itse, vaikka miten haluaisitte kontrolloida muita naisia ja laittaa heidät ruotuun - eli kiltin kotiäidin paikalle - niin valitettavasti se ei enää käy. Tulevaisuudessa yhä useampi tajuaa, että sellainen elämä ei ole minua varten.

Mä täytän kohta 60 vuotta, ja olen aina ajatellut kuin sinä. En halunnut isoa perhettä, yksi lapsi on vain. Miehen potkaisin pihalle, kun rupesi alko maistumaan ja nyrkkikin jo heilumaan. Ei vuosien helvettiä avuttomana ja riippuvaisena jonkun taunon kanssa, ei ei. Oma elämä, kunnianhimoa, päämääriä ja harrasteet pitää olla.

Omalla työllä on lapsi elätetty ja elämässä eteenpäin menty. Nyt on toinen kumppani, jo todella pitkältä ajalta. Sanoin heti aluksi hänellekin, että vaikka pullaa ja leipää leivon, en mihinkään hellan ääreen nauliudu. Lapsia en tee ainuttakaan enää. Ja kotityöt ja talousasiat menevät fifty/fifty. Valinta vapaa. Se oli ok. Homma selvä.

Mutta en silti voi ymmärtää noin hurmoksellista ja ylikunnianhimoista haavetta, kuin tuo Lotankin on. Joku kirjoitti, että maailmassa on tasan yksi nainen, joka on temppuun pystynyt, On aivan ihanaa, että rakastaa itseään noin paljon, että ottaa rohkeasti itsestään kaiken irti, nauttien ja vapaana lennellen. Mutta onkohan tämä kuitenkin jo alun perin tuhoon tuomittu suunnitelma?

En ole kateellinen, kyyninen tai mitään muutakaan, vaan pelkästään realistinen, ja aivan sama mitä kukin tekee. Mietityttää vaan, onko tuo kaikki loppujen lopuksi hukkaan heitettyä elämää, jos haaveet eivät toteudukaan, ja jäljelle jäävät vain valtava katumus ja katkeruus menetystä avioliitosta ja perheestä? Vaikka uusi kumppani tulisi vastaan, onko hän valmis olemaan hommassa mukana? Samanhenkinen? Jää nähtäväksi.

Tuli mieleen eräs kiipeilijäpariskunta, nimiä en muista, joista mies putosi ja menehtyi. Olivatkohan norjalaisia. Kuin kaksi olisi yksi, jotenkin hienoa.

Meistä kumpikaan ei voi tietää, millainen ihminen Lotta pohjimmiltaan on. Haastatteluiden ja muiden perusteella löydän hänestä paljon itseäni. Tiettyä seikkailuhenkisyyttä, menevyyttä. Jos Lotta on nuissa asioissa samanlainen mitä minä, niin perhe-elämä kotona ja lasten hoidoista loputon riitely (tai vielä pahempi, yh-elämä) versus oman näköinen elämä, haasteiden ja unelmien toteutus...niin voin sanoa, että se perhe-elämään jumahtaminen olisi se mikä katkeroittaisi. Ei se, ettei lapsia saakkaan. Ei kaikki naiset halua palavasti lapsia. Etenkään siinä tapauksessa, jos näyttää hyvin vahvasti siltä, että tulee olemaan yksin vastuussa lapsista, kodista ja perheestä. Olen sivusta seurannut monen naisen elämää, jossa he hukkaavat itsensä täysin lapsiin ja perhe-elämään. Vapaa-aikaa ei ole, ainainen väsymys, mies luistaa ihan kaikesta eikä välitä vaimon taikka lasten jaksamisesta saati hyvinvoinnista. Ei kiitos. En ole itseasiassa nähnyt läheltä vielä yhtäkään toimivaa perhekuviota, jossa nainen ei joutuisi uhraamaan itseään ja elämäänsä täysin. Tunnen itseni ja tiedän, että vihaisin tuollaista elämää.

Olen aikoinaan itse repäissyt ja lähtenyt toteuttamaan erästä unelmaa. Siitä ei toistaiseksi poikinutkaan mitään menestystarinaa terveydellisten seikkojen takia, mutta sain uusia taitoja, joita voin hyödyntää työelämässä, löysin kontakteja, uusia tapoja toteuttaa itseäni. En todellakaan kadu sitä, että yritin ja ehkä jonkun mittapuulla epäonnistuin, koska en saanut menestystä sillä saralla. Minä näen asian toisin. Ja olen todella onnellinen siitä, että uskalsin mennä haaveita kohti ja uskalsin laittaa itseni likoon.

Ei epäonnistuminen jossain ole maailman loppu. Tai se jos ei tullutkaan maailman parasta. Liian monet ihmiset pelkäävät epäonnistumista niin paljon, että eivät oikeasti elä koko elämänsä aikana. Minä väitän, että ei eläminen, itsensä haastaminen ja unelmia kohti meneminen ketään harmita, vaan se, jos jättää elämänsä elämättä pelkojen takia. Ja miksi pitäisi pelätä? Sitä että muut nauraa? Arvostelee? Koska epäonnistuu muiden mittapuulla? Mitä sitten? Suurimmalla osalla ihmisistä menee suurin osa ajasta oman elämän ongelmien ratkomiseen. Eivät he mieti muiden niin sanottuja floppeja maanisesti kellon ympäri. Paitsi ehkä pahimmat vauvapalstan psykot.

Sinällään olen kyllä samaa mieltä, että kasitonnisten huiputtaminen ilman lisähappea on enemmän kuin kunnianhimoinen haaste. Voisi sanoa jopa hulluksi haasteeksi. Mutta jos Lotta tuota asiaa haluaa tavoitella, niin mitä se meiltä on pois? Jos hän siitä tulee onnelliseksi ja pääsee vuorilla toteuttamaan itseään, niin senkus vaan. Ei ole minulta pois.

Tavoitteita pitää olla, mutta vaikka miten päin tätä miettisi, en ikinä usko, että onnistuu tässä. Kun olisikin ainoa nainen koko Suomessa aikeissaan, mutta kun taitaa olla parin kolmen joukossa koko maailmassa, jolla on vastaavanlaisia aikeita suunnitteilla.

Ikä tuo mukanaan ihmeellisiä asioita. Niin se mieli vaan muuttuu. Ei koskaan pidä sanoa ei koskaan.

Mutta se ei ole meidän elämämme. Eikä meidän päätöksemme. En minäkään usko, että tavoitteessaan onnistuu, mutta mitä sitten? Ei Lotta minun hyväksyntääni tarvitse eikä kaipaa. Minä elän omaa elämääni ja teen omat valintani, hän elää omaansa. Me ei voida vaikuttaa muiden elämään, ainoastaan omaamme.

Ja tulen aina sanomaan ei_koskaan perhe-elämälle, missä minä jumahdan katkerana kotiin samalla kun mies pakenee töihin ja harrastuksiin. Onneksi tässä alkaa tulla jo ikäkin vastaan sen suhteen, että nuita asioita olisi edes vahingossa mahdollista toteuttaa, jos saisi jonkin hetkellisen aivovaurion :D.

Eli mitään välimuotoja ei ole kuin olla jatkuvasti maha pystyssä hellan ääressä ja uhrata oma uransa miehen työn vuoksi TAI liehua pitkin Himalajaa kuvaamassa mekkokuvia?

Tuo mies pelaa Ruotsissa, joka on tuossa ihan lähellä. Lotan ammatti on jonkinnäköinen somejulkkis, jota voi tehdä tyyliin missä tahansa. Onhan tuolla naisia jotka ovat tehneet itsestään somejulkkiksen asumalla siellä missä heidän miehensä pelaa, mm. Hanna Väyrynen ja Metti Forsell ja myös moni ns. "jääkiekkovaimo". Ei tuo Vilma Bergenheimkaan vaikuta kovin alistetulta "lätkävaimolta", Selviytyjiinkiin pystyi ja tekee omaa uraa vaikka asuukin miehensä kanssa ja viettää perhe-elämää.

Jääkiekkoilijan on tehtävä se duuninsa siellä missä milloinkin sattuu pelaamaan ja se paikka on siellä mistä saa sopimuksen, tässä tapauksessa nyt Ruotsissa. Se on järjettömän sitovaa hommaa kauden aikana, moni NHL kiekkoilija ei ole päässyt edes lapsensa synnytykseen kun on ollut pelireissulla. Mutta ura on useimmilla suhteellisen lyhyt ja raha on taottava silloin kun sen aika on. Kyllä tuo Lottakin tuon on tiennyt kun on kiekkoilijan kanssa naimisiin mennyt. Hiukan kyllä haiskahtaa, että pettymys on ollut kova kun miehestä ei tullutkaan NHL-kiekoilijaa vaan pelkkä rivikiekkoilija Ruotsin liigaan.

Tämä haiskahdus on täysin omassa päässäsi ja kertoo eniten sinusta ja arvoistasi.

Hän ei suinkaan ole ainut, joka on "haiskahdellut" ihan samaa. Ja hän jopa perusteli näkemyksensä toisin kuin sinä. Lottahan kävi hyvinkin usein Kristianin luona, kun tämä asui Jenkeissä. Kertoi näistä vierailuista ihan julkisesti. Sitten kun mies tuli takaisin Eurooppaan, ei enää kiinnostanutkaan viettää aikaa miehen luona entiseen malliin. Ei tarvitse kovin suurta järjenjuoksua, että tuosta voi vetää 1+1 tyyppisen johtopäätöksen. 

Hmm, miksiköhän tosiaan jenkkilässä käyminen kiinnostaa enemmän kuin Örebro 😀. Kyllä minä ainakin kävisin kuumana Örebrohon matkustamiseen.

Naimisissa olevalla sen ensisijaisen kiinnostuksen kohteen pitäisi olla se puoliso, ei hänen kotipaikkakuntansa. Jos puolison luokse matkustaa, vain päästäkseen Jenkkeihin, on arvoissa jotain pahasti vinksallaan. 

Pariskunta oli tuolloin myös tuoreempi ja nythän se on vuosien mittaan selvinnyt ettei liitto kestänyt. Kiintoisinta asiassa on se miten Lotasta etsitään ainoaa syyllistä ja Kristianista tehdään pyhimystä.