Olen lähes jatkuvasti epämukavuusalueellani perheenäitinä

Up

Vierailija kirjoitti:

Äitiys = ihan oma arvovalinta.

Toki, mutta miten se että haluaa olla äiti tarkoittaa yhtäkkiä sitä että ihminen alkaa rakastaa kotitöitä ja haluaa luopua kaikesta omastaan..?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tunnen oloni äitinä ihan samanlaiseksi kuin sinä.Lapsi on kohta 4v.Yritän kyllä olla huomaavainen läsnäoleva ja lempeä äiti,mutta se ei todellakaan tule luonnostaan.

Ja ennenkuin kukaan kritisoi niin en aio hankkia lisää lapsia.Ja tiedän että ei olisi varmaan kannattanut tehdä ensimmäistäkään,mutta mistä sen etukäteen voi tietää.Luulin olevani maailman sopivin äidiksi.

Olen hyvin tarkka,suunnitelmallinen ja tehokas luonne.Siisti ja kontrolloitu.Tämähän ei sovi yhtään yhteen pienen lapsen kanssa.Eikä minua kiinnosta lapsen kanssa leikkiminen,mammakerhot tai hiekkalaatikolla istuminen.

...

Mutta tuntuu että lapsi on imenyt meidän elämästä kaiken spontaaniuden ja hauskuuden,aikuisten väliset jutut ja parisuhdeajan.On vain töitä,väsymystä ja pakkoleikkimistä.

Ihan ilman veetuilua on pakko kysyä, että etko etukäteen tuntenut näitä ominaisuuksia itsestäsi? Tai etko aidosti tiennyt, että lapsen kanssa vapaa-aikaa ei sunnilleen ekaan kymmeneen vuoteen ole, etenkään yhtä aikaa kumppanin kanssa?

Itse olen elänyt varmaankin poikkeuksellisen eristyksissä lapsiperhe-elämästä, ainoa kosketus sellaiseen on omassa lapsuudessa. Ei ole sukua, eikä ystävillä lapsia, en ole ollut missään tekemisissä lasten kanssa sitten omien lapsuusvuosien. Ja silti tiedän että elämä lasten kanssa olisi juuri tuota "ei aikuisten aikaa, vain tyotä, leikkimistä, mammakerhoja ja pakkoleikkejä. 

Eli ihan aidosti kiinnostaa tietää missä tilanteessa "tarkka, suunnitelmallinen ja kontrolloitu" henkilo päättää hankkia lapsen, vaikka kaikella järjellä sellainen ei sovi hänen luonteeseensa ollenkaan? Suunnaton vauvakuume ja vaaleanpunaiset lasit?

Ei ole oikeaa aikaa. Siinä on 9 kk aikaa kasvaa vanhemmaksi, pitkä aika. Lisäksi synnytys on kivulias, luonto on hoitanut tämän siksi, että uutta elämää osattaisiin arvostaa.

Minulla ei ollut mitään kokemusta lapsista, ehkä neljä kertaa elämässäni olin pitänyt pientä sylissä. Kyllä rakkaus sitten herää ja vaistot nostavat päätään, kun uskaltaa vain luottaa. Kyllä sinäkin varmasti osaat.

Voi hyvänen aika mitä sontaa. On paljon ihmisiä jotka eivät vain sovellu vanhemmiksi, tai joiden rakkaus ja vaistot eivät vain herää, tai jotka eivät vain sopeudu vanhemman rooliin kuten ap. Sun pitäisi vähän kasvaa sieltä satukirjojen maailmasta aikuiseen todellisuuteen, ja käydä vaikka jossain lastenkodissa katsomassa kuinka niistä vanhemmista ei ole ihan vain synnytyksen voimalla kypsynyt Rakastavia ja Soveltuvia vanhempia.

Ps. "Ei ole oikeaa aikaa" voi muutes paljon todennäköisemmin tarkoittaa sitä, että asia olisi parempi jättää tekemättä. Ei suinkaan, että suinpäin sännätään tekemään jotain joka ei yhtään tunnu oikealta.

Totta, kaikki ei kasva vanhemmaksi koskaan. Itse lisäisin keskusteluun vielä yhden termin joka ratkaisee mobta asiaa: RESILIENSSI. Eli mukautumiskyky, joustavuus, sietäminen. Eri ihmiset kestää v*tutusta eri lailla.

Itselläni on korkea resilienssi. Mulla on viisi lasta, vaativa työ keskijohdossa joka vie aikaa, ei mitään tukiverkkoja missään, lastenhoitoapua ei olla saatu koskaan, ja kaikeb hullunmyllyn lisäksi teen väktöskirjaa.

Elämä on hirveää oravanpyörää ja kaaosta, mutta minä kestän. Siedän erittäin oitkälle epämukavuutta, stressiä, kurjuutta, kipua, oman ajan puutetta, nälkää, unettomuutta... siis mitä vain.

Kaikilla ei suinkaan ole näin. Moni on sanonut mulle ettei kestäis päivääkään mun elämää ja tulisi hulluksi.

Tuolle resilienssille ei ihan hirveästi voi mitään, siis sitä joko on tai ei. Mulla poikkeuksellinen v*tutuksensieto tuli lapsuudesta, luonnevikainen vanhempi kiusasi ja terrorisoi ja pahoinpiteli jatkuvasti eli opin sietämään kurjuutta. EN aikuisenakaan osaa tavoitella itselleni helppoutta, luksusta tai mukavuutta.

83 on ihmisenä vastakohtani, minulla on selvästi matala resilienssi ja automaattinen sisäinen ratkaisuni kaikkeen epämukavuuteen mikäli kellään toisella ihmisellä on osuutta sen syntyyn olisi, että vttu olisinpa yksin rauhassa. Osittain tämäkin saattaa johtua nuoruudesta jolloin koin joutuvani jäämään yksin vaikeassa perhetilanteessa vanhemman sairauden takia. Ap

On kai se vähän niin, että äitiys on helkkarin rankkaa ja nyt siitä vasta uskalletaan puhua ääneen. Lastenteko on paska diili eritoten naiselle ja siksi nykynainen ei enää lapsia haluakaan. Koko paletti pitäisi uusia ja jakaa oikeudenmukaisesti tasan niin että miesten vastuuxon yhtö suuri. Enkä tarkoita nyt pelkkää hoitotyötä vaan kaikkea. Esim mulla 4 lasta ja näiden takia eläkkeeni on todella paljon pienempi mitä olisi lapsettomana. Jos lapsia halutaan suomeen niin tuo eläkeäongelma pitää korjata, lapsen teko ei saisi näky rangaistuksena eläkkeessä.

Vierailija kirjoitti:

On kai se vähän niin, että äitiys on helkkarin rankkaa ja nyt siitä vasta uskalletaan puhua ääneen. Lastenteko on paska diili eritoten naiselle ja siksi nykynainen ei enää lapsia haluakaan. Koko paletti pitäisi uusia ja jakaa oikeudenmukaisesti tasan niin että miesten vastuuxon yhtö suuri. Enkä tarkoita nyt pelkkää hoitotyötä vaan kaikkea. Esim mulla 4 lasta ja näiden takia eläkkeeni on todella paljon pienempi mitä olisi lapsettomana. Jos lapsia halutaan suomeen niin tuo eläkeäongelma pitää korjata, lapsen teko ei saisi näky rangaistuksena eläkkeessä.

Nykyisen hallituksen perhevapaauudistus tähtää myös siihen. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tunnen oloni äitinä ihan samanlaiseksi kuin sinä.Lapsi on kohta 4v.Yritän kyllä olla huomaavainen läsnäoleva ja lempeä äiti,mutta se ei todellakaan tule luonnostaan.

Ja ennenkuin kukaan kritisoi niin en aio hankkia lisää lapsia.Ja tiedän että ei olisi varmaan kannattanut tehdä ensimmäistäkään,mutta mistä sen etukäteen voi tietää.Luulin olevani maailman sopivin äidiksi.

Olen hyvin tarkka,suunnitelmallinen ja tehokas luonne.Siisti ja kontrolloitu.Tämähän ei sovi yhtään yhteen pienen lapsen kanssa.Eikä minua kiinnosta lapsen kanssa leikkiminen,mammakerhot tai hiekkalaatikolla istuminen.

...

Mutta tuntuu että lapsi on imenyt meidän elämästä kaiken spontaaniuden ja hauskuuden,aikuisten väliset jutut ja parisuhdeajan.On vain töitä,väsymystä ja pakkoleikkimistä.

Ihan ilman veetuilua on pakko kysyä, että etko etukäteen tuntenut näitä ominaisuuksia itsestäsi? Tai etko aidosti tiennyt, että lapsen kanssa vapaa-aikaa ei sunnilleen ekaan kymmeneen vuoteen ole, etenkään yhtä aikaa kumppanin kanssa?

Itse olen elänyt varmaankin poikkeuksellisen eristyksissä lapsiperhe-elämästä, ainoa kosketus sellaiseen on omassa lapsuudessa. Ei ole sukua, eikä ystävillä lapsia, en ole ollut missään tekemisissä lasten kanssa sitten omien lapsuusvuosien. Ja silti tiedän että elämä lasten kanssa olisi juuri tuota "ei aikuisten aikaa, vain tyotä, leikkimistä, mammakerhoja ja pakkoleikkejä. 

Eli ihan aidosti kiinnostaa tietää missä tilanteessa "tarkka, suunnitelmallinen ja kontrolloitu" henkilo päättää hankkia lapsen, vaikka kaikella järjellä sellainen ei sovi hänen luonteeseensa ollenkaan? Suunnaton vauvakuume ja vaaleanpunaiset lasit?

Ei ole oikeaa aikaa. Siinä on 9 kk aikaa kasvaa vanhemmaksi, pitkä aika. Lisäksi synnytys on kivulias, luonto on hoitanut tämän siksi, että uutta elämää osattaisiin arvostaa.

Minulla ei ollut mitään kokemusta lapsista, ehkä neljä kertaa elämässäni olin pitänyt pientä sylissä. Kyllä rakkaus sitten herää ja vaistot nostavat päätään, kun uskaltaa vain luottaa. Kyllä sinäkin varmasti osaat.

Voi hyvänen aika mitä sontaa. On paljon ihmisiä jotka eivät vain sovellu vanhemmiksi, tai joiden rakkaus ja vaistot eivät vain herää, tai jotka eivät vain sopeudu vanhemman rooliin kuten ap. Sun pitäisi vähän kasvaa sieltä satukirjojen maailmasta aikuiseen todellisuuteen, ja käydä vaikka jossain lastenkodissa katsomassa kuinka niistä vanhemmista ei ole ihan vain synnytyksen voimalla kypsynyt Rakastavia ja Soveltuvia vanhempia.

Ps. "Ei ole oikeaa aikaa" voi muutes paljon todennäköisemmin tarkoittaa sitä, että asia olisi parempi jättää tekemättä. Ei suinkaan, että suinpäin sännätään tekemään jotain joka ei yhtään tunnu oikealta.

Totta, kaikki ei kasva vanhemmaksi koskaan. Itse lisäisin keskusteluun vielä yhden termin joka ratkaisee mobta asiaa: RESILIENSSI. Eli mukautumiskyky, joustavuus, sietäminen. Eri ihmiset kestää v*tutusta eri lailla.

Itselläni on korkea resilienssi. Mulla on viisi lasta, vaativa työ keskijohdossa joka vie aikaa, ei mitään tukiverkkoja missään, lastenhoitoapua ei olla saatu koskaan, ja kaikeb hullunmyllyn lisäksi teen väktöskirjaa.

Elämä on hirveää oravanpyörää ja kaaosta, mutta minä kestän. Siedän erittäin oitkälle epämukavuutta, stressiä, kurjuutta, kipua, oman ajan puutetta, nälkää, unettomuutta... siis mitä vain.

Kaikilla ei suinkaan ole näin. Moni on sanonut mulle ettei kestäis päivääkään mun elämää ja tulisi hulluksi.

Tuolle resilienssille ei ihan hirveästi voi mitään, siis sitä joko on tai ei. Mulla poikkeuksellinen v*tutuksensieto tuli lapsuudesta, luonnevikainen vanhempi kiusasi ja terrorisoi ja pahoinpiteli jatkuvasti eli opin sietämään kurjuutta. EN aikuisenakaan osaa tavoitella itselleni helppoutta, luksusta tai mukavuutta.

Ja resilienssikin voi vaihdella: esim mulle kaupungin, maan, firman vaihto, ei ongelmaa. Autosta luopuminen, täysin erilainen asunto ja naapurusto, no problem. Mutta jos multa viedään vapaus tai pakotetaan rutiineihin... No way. Eli ihminen voi olla hyvinkin joustava jollakin elämän osa-alueella, ja hajota täysin joihinkin toisiin muutoksiin.

Mä olen varmaaan aika samanlainen luonne kuin ap, mutta sen takia päätinkin jo nuorena, että ikinä en hanki lapsia, ja on pitänyt jo 44-vuotiaaksi asti. Ajatuskin siitä että täytyisi jatkuvasti huomioida huomiota kärttäviä lapsia, tehdä kauheasti kotitöitä ja pitää yllä rutiineja ahdisti jo nuorena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tunnen oloni äitinä ihan samanlaiseksi kuin sinä.Lapsi on kohta 4v.Yritän kyllä olla huomaavainen läsnäoleva ja lempeä äiti,mutta se ei todellakaan tule luonnostaan.

Ja ennenkuin kukaan kritisoi niin en aio hankkia lisää lapsia.Ja tiedän että ei olisi varmaan kannattanut tehdä ensimmäistäkään,mutta mistä sen etukäteen voi tietää.Luulin olevani maailman sopivin äidiksi.

Olen hyvin tarkka,suunnitelmallinen ja tehokas luonne.Siisti ja kontrolloitu.Tämähän ei sovi yhtään yhteen pienen lapsen kanssa.Eikä minua kiinnosta lapsen kanssa leikkiminen,mammakerhot tai hiekkalaatikolla istuminen.

...

Mutta tuntuu että lapsi on imenyt meidän elämästä kaiken spontaaniuden ja hauskuuden,aikuisten väliset jutut ja parisuhdeajan.On vain töitä,väsymystä ja pakkoleikkimistä.

Ihan ilman veetuilua on pakko kysyä, että etko etukäteen tuntenut näitä ominaisuuksia itsestäsi? Tai etko aidosti tiennyt, että lapsen kanssa vapaa-aikaa ei sunnilleen ekaan kymmeneen vuoteen ole, etenkään yhtä aikaa kumppanin kanssa?

Itse olen elänyt varmaankin poikkeuksellisen eristyksissä lapsiperhe-elämästä, ainoa kosketus sellaiseen on omassa lapsuudessa. Ei ole sukua, eikä ystävillä lapsia, en ole ollut missään tekemisissä lasten kanssa sitten omien lapsuusvuosien. Ja silti tiedän että elämä lasten kanssa olisi juuri tuota "ei aikuisten aikaa, vain tyotä, leikkimistä, mammakerhoja ja pakkoleikkejä. 

Eli ihan aidosti kiinnostaa tietää missä tilanteessa "tarkka, suunnitelmallinen ja kontrolloitu" henkilo päättää hankkia lapsen, vaikka kaikella järjellä sellainen ei sovi hänen luonteeseensa ollenkaan? Suunnaton vauvakuume ja vaaleanpunaiset lasit?

Ei ole oikeaa aikaa. Siinä on 9 kk aikaa kasvaa vanhemmaksi, pitkä aika. Lisäksi synnytys on kivulias, luonto on hoitanut tämän siksi, että uutta elämää osattaisiin arvostaa.

Minulla ei ollut mitään kokemusta lapsista, ehkä neljä kertaa elämässäni olin pitänyt pientä sylissä. Kyllä rakkaus sitten herää ja vaistot nostavat päätään, kun uskaltaa vain luottaa. Kyllä sinäkin varmasti osaat.

Voi hyvänen aika mitä sontaa. On paljon ihmisiä jotka eivät vain sovellu vanhemmiksi, tai joiden rakkaus ja vaistot eivät vain herää, tai jotka eivät vain sopeudu vanhemman rooliin kuten ap. Sun pitäisi vähän kasvaa sieltä satukirjojen maailmasta aikuiseen todellisuuteen, ja käydä vaikka jossain lastenkodissa katsomassa kuinka niistä vanhemmista ei ole ihan vain synnytyksen voimalla kypsynyt Rakastavia ja Soveltuvia vanhempia.

Ps. "Ei ole oikeaa aikaa" voi muutes paljon todennäköisemmin tarkoittaa sitä, että asia olisi parempi jättää tekemättä. Ei suinkaan, että suinpäin sännätään tekemään jotain joka ei yhtään tunnu oikealta.

Totta, kaikki ei kasva vanhemmaksi koskaan. Itse lisäisin keskusteluun vielä yhden termin joka ratkaisee mobta asiaa: RESILIENSSI. Eli mukautumiskyky, joustavuus, sietäminen. Eri ihmiset kestää v*tutusta eri lailla.

Itselläni on korkea resilienssi. Mulla on viisi lasta, vaativa työ keskijohdossa joka vie aikaa, ei mitään tukiverkkoja missään, lastenhoitoapua ei olla saatu koskaan, ja kaikeb hullunmyllyn lisäksi teen väktöskirjaa.

Elämä on hirveää oravanpyörää ja kaaosta, mutta minä kestän. Siedän erittäin oitkälle epämukavuutta, stressiä, kurjuutta, kipua, oman ajan puutetta, nälkää, unettomuutta... siis mitä vain.

Kaikilla ei suinkaan ole näin. Moni on sanonut mulle ettei kestäis päivääkään mun elämää ja tulisi hulluksi.

Tuolle resilienssille ei ihan hirveästi voi mitään, siis sitä joko on tai ei. Mulla poikkeuksellinen v*tutuksensieto tuli lapsuudesta, luonnevikainen vanhempi kiusasi ja terrorisoi ja pahoinpiteli jatkuvasti eli opin sietämään kurjuutta. EN aikuisenakaan osaa tavoitella itselleni helppoutta, luksusta tai mukavuutta.

Ja resilienssikin voi vaihdella: esim mulle kaupungin, maan, firman vaihto, ei ongelmaa. Autosta luopuminen, täysin erilainen asunto ja naapurusto, no problem. Mutta jos multa viedään vapaus tai pakotetaan rutiineihin... No way. Eli ihminen voi olla hyvinkin joustava jollakin elämän osa-alueella, ja hajota täysin joihinkin toisiin muutoksiin.

Tämä kuulostaa aika tutulta minustakin. Moniin isoihinkin muutoksiin olen sopeutunut todella nopeasti ja hyvin, kunhan ne eivät ole vaikuttaneet omaan vapauteen. Ap

Vierailija kirjoitti:

On kai se vähän niin, että äitiys on helkkarin rankkaa ja nyt siitä vasta uskalletaan puhua ääneen. Lastenteko on paska diili eritoten naiselle ja siksi nykynainen ei enää lapsia haluakaan. Koko paletti pitäisi uusia ja jakaa oikeudenmukaisesti tasan niin että miesten vastuuxon yhtö suuri. Enkä tarkoita nyt pelkkää hoitotyötä vaan kaikkea. Esim mulla 4 lasta ja näiden takia eläkkeeni on todella paljon pienempi mitä olisi lapsettomana. Jos lapsia halutaan suomeen niin tuo eläkeäongelma pitää korjata, lapsen teko ei saisi näky rangaistuksena eläkkeessä.

Ihmisen evoluutiossa naiset ovat todella pitkään olleet hoitamassa kotia ja lapsia ja miehet ovat metsästäneet ja sotineet. Tämä on geeneissä. Mihin tämä asia muuttuisi muutamassa sukupolvessa? Äitiyden rankkuus tulee juuri tästä, kun nykyään pitäisi olla äiti ja uranainen. Tätä ei tietysti saisi sanoa näin tasa-arvon aikana.

Minulle lapset ovat olleet etusijalla ja työ toisarvoista. Tunnen itseni ja tiedän, että en pysty tekemään kahta asiaa samanaikaisesti hyvin. Onneksi olen taloudellisesti onnistunut järjestämään asiat niin, että tämä on mahdollista.

Tottakai ihailen naisia, joilla on monta lasta, ura ja vielä kunnianhimoisia tavoitteita edetä elämässä. Toisaalta mietin, että voiko ihminen saada elämässä kaikkea?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tunnen oloni äitinä ihan samanlaiseksi kuin sinä.Lapsi on kohta 4v.Yritän kyllä olla huomaavainen läsnäoleva ja lempeä äiti,mutta se ei todellakaan tule luonnostaan.

Ja ennenkuin kukaan kritisoi niin en aio hankkia lisää lapsia.Ja tiedän että ei olisi varmaan kannattanut tehdä ensimmäistäkään,mutta mistä sen etukäteen voi tietää.Luulin olevani maailman sopivin äidiksi.

Olen hyvin tarkka,suunnitelmallinen ja tehokas luonne.Siisti ja kontrolloitu.Tämähän ei sovi yhtään yhteen pienen lapsen kanssa.Eikä minua kiinnosta lapsen kanssa leikkiminen,mammakerhot tai hiekkalaatikolla istuminen.

...

Mutta tuntuu että lapsi on imenyt meidän elämästä kaiken spontaaniuden ja hauskuuden,aikuisten väliset jutut ja parisuhdeajan.On vain töitä,väsymystä ja pakkoleikkimistä.

Ihan ilman veetuilua on pakko kysyä, että etko etukäteen tuntenut näitä ominaisuuksia itsestäsi? Tai etko aidosti tiennyt, että lapsen kanssa vapaa-aikaa ei sunnilleen ekaan kymmeneen vuoteen ole, etenkään yhtä aikaa kumppanin kanssa?

Itse olen elänyt varmaankin poikkeuksellisen eristyksissä lapsiperhe-elämästä, ainoa kosketus sellaiseen on omassa lapsuudessa. Ei ole sukua, eikä ystävillä lapsia, en ole ollut missään tekemisissä lasten kanssa sitten omien lapsuusvuosien. Ja silti tiedän että elämä lasten kanssa olisi juuri tuota "ei aikuisten aikaa, vain tyotä, leikkimistä, mammakerhoja ja pakkoleikkejä. 

Eli ihan aidosti kiinnostaa tietää missä tilanteessa "tarkka, suunnitelmallinen ja kontrolloitu" henkilo päättää hankkia lapsen, vaikka kaikella järjellä sellainen ei sovi hänen luonteeseensa ollenkaan? Suunnaton vauvakuume ja vaaleanpunaiset lasit?

Ei ole oikeaa aikaa. Siinä on 9 kk aikaa kasvaa vanhemmaksi, pitkä aika. Lisäksi synnytys on kivulias, luonto on hoitanut tämän siksi, että uutta elämää osattaisiin arvostaa.

Minulla ei ollut mitään kokemusta lapsista, ehkä neljä kertaa elämässäni olin pitänyt pientä sylissä. Kyllä rakkaus sitten herää ja vaistot nostavat päätään, kun uskaltaa vain luottaa. Kyllä sinäkin varmasti osaat.

Voi hyvänen aika mitä sontaa. On paljon ihmisiä jotka eivät vain sovellu vanhemmiksi, tai joiden rakkaus ja vaistot eivät vain herää, tai jotka eivät vain sopeudu vanhemman rooliin kuten ap. Sun pitäisi vähän kasvaa sieltä satukirjojen maailmasta aikuiseen todellisuuteen, ja käydä vaikka jossain lastenkodissa katsomassa kuinka niistä vanhemmista ei ole ihan vain synnytyksen voimalla kypsynyt Rakastavia ja Soveltuvia vanhempia.

Ps. "Ei ole oikeaa aikaa" voi muutes paljon todennäköisemmin tarkoittaa sitä, että asia olisi parempi jättää tekemättä. Ei suinkaan, että suinpäin sännätään tekemään jotain joka ei yhtään tunnu oikealta.

Totta, kaikki ei kasva vanhemmaksi koskaan. Itse lisäisin keskusteluun vielä yhden termin joka ratkaisee mobta asiaa: RESILIENSSI. Eli mukautumiskyky, joustavuus, sietäminen. Eri ihmiset kestää v*tutusta eri lailla.

Itselläni on korkea resilienssi. Mulla on viisi lasta, vaativa työ keskijohdossa joka vie aikaa, ei mitään tukiverkkoja missään, lastenhoitoapua ei olla saatu koskaan, ja kaikeb hullunmyllyn lisäksi teen väktöskirjaa.

Elämä on hirveää oravanpyörää ja kaaosta, mutta minä kestän. Siedän erittäin oitkälle epämukavuutta, stressiä, kurjuutta, kipua, oman ajan puutetta, nälkää, unettomuutta... siis mitä vain.

Kaikilla ei suinkaan ole näin. Moni on sanonut mulle ettei kestäis päivääkään mun elämää ja tulisi hulluksi.

Tuolle resilienssille ei ihan hirveästi voi mitään, siis sitä joko on tai ei. Mulla poikkeuksellinen v*tutuksensieto tuli lapsuudesta, luonnevikainen vanhempi kiusasi ja terrorisoi ja pahoinpiteli jatkuvasti eli opin sietämään kurjuutta. EN aikuisenakaan osaa tavoitella itselleni helppoutta, luksusta tai mukavuutta.

Kuulostaa todella rankalta. Miksi sinun pitää tehdä väitöskirjaa nyt: mikset voisi odottaa vaikka viisi vuotta, kun lapset ovat vanhempia?

Jossain vaiheessa havahdut siihen, että elämä on kadonnut jonnekin. Kaikken kiireen keskellä unohdit elää ja nauttia asioista.

Mitään ei menetä jos rohkeasti jättää lapset tekemättä. Ei voi jälkeenpäin katua jos ei kiinnosta se lapsiperhe sählinki ja kotityöt vähäisestä omasta ajasta puhumattakaan tai parisuhteen jäämistä taka-alalle. Miksi ne tulevat monille yllätyksenä niin sitä en vaan ymmärrä. Onneksi itse näin sisarusteni lapsiperhe arkea niin läheltä että tajusin heti etten sellaista elämää halua. Itsetuntemus on nuorena aika heikko vielä ja kun kaveritkin tekevät niin monille tulee pakkomielle, mulle kans! Kaikki mulle nyt ja heti ajattelematta sen kummemmin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tunnen oloni äitinä ihan samanlaiseksi kuin sinä.Lapsi on kohta 4v.Yritän kyllä olla huomaavainen läsnäoleva ja lempeä äiti,mutta se ei todellakaan tule luonnostaan.

Ja ennenkuin kukaan kritisoi niin en aio hankkia lisää lapsia.Ja tiedän että ei olisi varmaan kannattanut tehdä ensimmäistäkään,mutta mistä sen etukäteen voi tietää.Luulin olevani maailman sopivin äidiksi.

Olen hyvin tarkka,suunnitelmallinen ja tehokas luonne.Siisti ja kontrolloitu.Tämähän ei sovi yhtään yhteen pienen lapsen kanssa.Eikä minua kiinnosta lapsen kanssa leikkiminen,mammakerhot tai hiekkalaatikolla istuminen.

...

Mutta tuntuu että lapsi on imenyt meidän elämästä kaiken spontaaniuden ja hauskuuden,aikuisten väliset jutut ja parisuhdeajan.On vain töitä,väsymystä ja pakkoleikkimistä.

Ihan ilman veetuilua on pakko kysyä, että etko etukäteen tuntenut näitä ominaisuuksia itsestäsi? Tai etko aidosti tiennyt, että lapsen kanssa vapaa-aikaa ei sunnilleen ekaan kymmeneen vuoteen ole, etenkään yhtä aikaa kumppanin kanssa?

Itse olen elänyt varmaankin poikkeuksellisen eristyksissä lapsiperhe-elämästä, ainoa kosketus sellaiseen on omassa lapsuudessa. Ei ole sukua, eikä ystävillä lapsia, en ole ollut missään tekemisissä lasten kanssa sitten omien lapsuusvuosien. Ja silti tiedän että elämä lasten kanssa olisi juuri tuota "ei aikuisten aikaa, vain tyotä, leikkimistä, mammakerhoja ja pakkoleikkejä. 

Eli ihan aidosti kiinnostaa tietää missä tilanteessa "tarkka, suunnitelmallinen ja kontrolloitu" henkilo päättää hankkia lapsen, vaikka kaikella järjellä sellainen ei sovi hänen luonteeseensa ollenkaan? Suunnaton vauvakuume ja vaaleanpunaiset lasit?

Ei ole oikeaa aikaa. Siinä on 9 kk aikaa kasvaa vanhemmaksi, pitkä aika. Lisäksi synnytys on kivulias, luonto on hoitanut tämän siksi, että uutta elämää osattaisiin arvostaa.

Minulla ei ollut mitään kokemusta lapsista, ehkä neljä kertaa elämässäni olin pitänyt pientä sylissä. Kyllä rakkaus sitten herää ja vaistot nostavat päätään, kun uskaltaa vain luottaa. Kyllä sinäkin varmasti osaat.

Voi hyvänen aika mitä sontaa. On paljon ihmisiä jotka eivät vain sovellu vanhemmiksi, tai joiden rakkaus ja vaistot eivät vain herää, tai jotka eivät vain sopeudu vanhemman rooliin kuten ap. Sun pitäisi vähän kasvaa sieltä satukirjojen maailmasta aikuiseen todellisuuteen, ja käydä vaikka jossain lastenkodissa katsomassa kuinka niistä vanhemmista ei ole ihan vain synnytyksen voimalla kypsynyt Rakastavia ja Soveltuvia vanhempia.

Ps. "Ei ole oikeaa aikaa" voi muutes paljon todennäköisemmin tarkoittaa sitä, että asia olisi parempi jättää tekemättä. Ei suinkaan, että suinpäin sännätään tekemään jotain joka ei yhtään tunnu oikealta.

Totta, kaikki ei kasva vanhemmaksi koskaan. Itse lisäisin keskusteluun vielä yhden termin joka ratkaisee mobta asiaa: RESILIENSSI. Eli mukautumiskyky, joustavuus, sietäminen. Eri ihmiset kestää v*tutusta eri lailla.

Itselläni on korkea resilienssi. Mulla on viisi lasta, vaativa työ keskijohdossa joka vie aikaa, ei mitään tukiverkkoja missään, lastenhoitoapua ei olla saatu koskaan, ja kaikeb hullunmyllyn lisäksi teen väktöskirjaa.

Elämä on hirveää oravanpyörää ja kaaosta, mutta minä kestän. Siedän erittäin oitkälle epämukavuutta, stressiä, kurjuutta, kipua, oman ajan puutetta, nälkää, unettomuutta... siis mitä vain.

Kaikilla ei suinkaan ole näin. Moni on sanonut mulle ettei kestäis päivääkään mun elämää ja tulisi hulluksi.

Tuolle resilienssille ei ihan hirveästi voi mitään, siis sitä joko on tai ei. Mulla poikkeuksellinen v*tutuksensieto tuli lapsuudesta, luonnevikainen vanhempi kiusasi ja terrorisoi ja pahoinpiteli jatkuvasti eli opin sietämään kurjuutta. EN aikuisenakaan osaa tavoitella itselleni helppoutta, luksusta tai mukavuutta.

Kuulostaa todella rankalta. Miksi sinun pitää tehdä väitöskirjaa nyt: mikset voisi odottaa vaikka viisi vuotta, kun lapset ovat vanhempia?

Jossain vaiheessa havahdut siihen, että elämä on kadonnut jonnekin. Kaikken kiireen keskellä unohdit elää ja nauttia asioista.

Sinä koet tuon niin mutta minä en koe. Kestän raskautta, rankkuutta, kiirettä hyvin. En oikein edes kokemuksen tasolla tunnista mitä on ”nauttiminen” (toki tiedän mitä se sanana tarkoittaa(.

Ollaan niin erilaisia kaikki.

T. Se korkea resilienssi

Vierailija kirjoitti:

Mitään ei menetä jos rohkeasti jättää lapset tekemättä. Ei voi jälkeenpäin katua jos ei kiinnosta se lapsiperhe sählinki ja kotityöt vähäisestä omasta ajasta puhumattakaan tai parisuhteen jäämistä taka-alalle. Miksi ne tulevat monille yllätyksenä niin sitä en vaan ymmärrä. Onneksi itse näin sisarusteni lapsiperhe arkea niin läheltä että tajusin heti etten sellaista elämää halua. Itsetuntemus on nuorena aika heikko vielä ja kun kaveritkin tekevät niin monille tulee pakkomielle, mulle kans! Kaikki mulle nyt ja heti ajattelematta sen kummemmin. 

”Mitään ei menetä.” Niin paitsi ne lapset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tunnen oloni äitinä ihan samanlaiseksi kuin sinä.Lapsi on kohta 4v.Yritän kyllä olla huomaavainen läsnäoleva ja lempeä äiti,mutta se ei todellakaan tule luonnostaan.

Ja ennenkuin kukaan kritisoi niin en aio hankkia lisää lapsia.Ja tiedän että ei olisi varmaan kannattanut tehdä ensimmäistäkään,mutta mistä sen etukäteen voi tietää.Luulin olevani maailman sopivin äidiksi.

Olen hyvin tarkka,suunnitelmallinen ja tehokas luonne.Siisti ja kontrolloitu.Tämähän ei sovi yhtään yhteen pienen lapsen kanssa.Eikä minua kiinnosta lapsen kanssa leikkiminen,mammakerhot tai hiekkalaatikolla istuminen.

...

Mutta tuntuu että lapsi on imenyt meidän elämästä kaiken spontaaniuden ja hauskuuden,aikuisten väliset jutut ja parisuhdeajan.On vain töitä,väsymystä ja pakkoleikkimistä.

Ihan ilman veetuilua on pakko kysyä, että etko etukäteen tuntenut näitä ominaisuuksia itsestäsi? Tai etko aidosti tiennyt, että lapsen kanssa vapaa-aikaa ei sunnilleen ekaan kymmeneen vuoteen ole, etenkään yhtä aikaa kumppanin kanssa?

Itse olen elänyt varmaankin poikkeuksellisen eristyksissä lapsiperhe-elämästä, ainoa kosketus sellaiseen on omassa lapsuudessa. Ei ole sukua, eikä ystävillä lapsia, en ole ollut missään tekemisissä lasten kanssa sitten omien lapsuusvuosien. Ja silti tiedän että elämä lasten kanssa olisi juuri tuota "ei aikuisten aikaa, vain tyotä, leikkimistä, mammakerhoja ja pakkoleikkejä. 

Eli ihan aidosti kiinnostaa tietää missä tilanteessa "tarkka, suunnitelmallinen ja kontrolloitu" henkilo päättää hankkia lapsen, vaikka kaikella järjellä sellainen ei sovi hänen luonteeseensa ollenkaan? Suunnaton vauvakuume ja vaaleanpunaiset lasit?

Ei ole oikeaa aikaa. Siinä on 9 kk aikaa kasvaa vanhemmaksi, pitkä aika. Lisäksi synnytys on kivulias, luonto on hoitanut tämän siksi, että uutta elämää osattaisiin arvostaa.

Minulla ei ollut mitään kokemusta lapsista, ehkä neljä kertaa elämässäni olin pitänyt pientä sylissä. Kyllä rakkaus sitten herää ja vaistot nostavat päätään, kun uskaltaa vain luottaa. Kyllä sinäkin varmasti osaat.

Voi hyvänen aika mitä sontaa. On paljon ihmisiä jotka eivät vain sovellu vanhemmiksi, tai joiden rakkaus ja vaistot eivät vain herää, tai jotka eivät vain sopeudu vanhemman rooliin kuten ap. Sun pitäisi vähän kasvaa sieltä satukirjojen maailmasta aikuiseen todellisuuteen, ja käydä vaikka jossain lastenkodissa katsomassa kuinka niistä vanhemmista ei ole ihan vain synnytyksen voimalla kypsynyt Rakastavia ja Soveltuvia vanhempia.

Ps. "Ei ole oikeaa aikaa" voi muutes paljon todennäköisemmin tarkoittaa sitä, että asia olisi parempi jättää tekemättä. Ei suinkaan, että suinpäin sännätään tekemään jotain joka ei yhtään tunnu oikealta.

Totta, kaikki ei kasva vanhemmaksi koskaan. Itse lisäisin keskusteluun vielä yhden termin joka ratkaisee mobta asiaa: RESILIENSSI. Eli mukautumiskyky, joustavuus, sietäminen. Eri ihmiset kestää v*tutusta eri lailla.

Itselläni on korkea resilienssi. Mulla on viisi lasta, vaativa työ keskijohdossa joka vie aikaa, ei mitään tukiverkkoja missään, lastenhoitoapua ei olla saatu koskaan, ja kaikeb hullunmyllyn lisäksi teen väktöskirjaa.

Elämä on hirveää oravanpyörää ja kaaosta, mutta minä kestän. Siedän erittäin oitkälle epämukavuutta, stressiä, kurjuutta, kipua, oman ajan puutetta, nälkää, unettomuutta... siis mitä vain.

Kaikilla ei suinkaan ole näin. Moni on sanonut mulle ettei kestäis päivääkään mun elämää ja tulisi hulluksi.

Tuolle resilienssille ei ihan hirveästi voi mitään, siis sitä joko on tai ei. Mulla poikkeuksellinen v*tutuksensieto tuli lapsuudesta, luonnevikainen vanhempi kiusasi ja terrorisoi ja pahoinpiteli jatkuvasti eli opin sietämään kurjuutta. EN aikuisenakaan osaa tavoitella itselleni helppoutta, luksusta tai mukavuutta.

Kuulostaa todella rankalta. Miksi sinun pitää tehdä väitöskirjaa nyt: mikset voisi odottaa vaikka viisi vuotta, kun lapset ovat vanhempia?

Jossain vaiheessa havahdut siihen, että elämä on kadonnut jonnekin. Kaikken kiireen keskellä unohdit elää ja nauttia asioista.

Sinä koet tuon niin mutta minä en koe. Kestän raskautta, rankkuutta, kiirettä hyvin. En oikein edes kokemuksen tasolla tunnista mitä on ”nauttiminen” (toki tiedän mitä se sanana tarkoittaa(.

Ollaan niin erilaisia kaikki.

T. Se korkea resilienssi

Kuulostaa siltä että "ylisuorittaminen" ja itsesi piiskaaminen on selviytymiskeino jonka olet kehittänyt rankan lapsuuden seurauksena. Ajatteletko ikinä että ehkä se ei ole terve selviytymiskeino, etenkin, jos et ilmeisesti koe koskaan "nauttivasi" elämästä?

Ylisuorittaminen on hyvin yleinen oire huonon lapsuuden kokeneille, kun sillä yritetään "ostaa" muiden hyväksyntää sekä pitää itsensä niin kiireisenä etteivät traumat ehdi tietoisuuteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitään ei menetä jos rohkeasti jättää lapset tekemättä. Ei voi jälkeenpäin katua jos ei kiinnosta se lapsiperhe sählinki ja kotityöt vähäisestä omasta ajasta puhumattakaan tai parisuhteen jäämistä taka-alalle. Miksi ne tulevat monille yllätyksenä niin sitä en vaan ymmärrä. Onneksi itse näin sisarusteni lapsiperhe arkea niin läheltä että tajusin heti etten sellaista elämää halua. Itsetuntemus on nuorena aika heikko vielä ja kun kaveritkin tekevät niin monille tulee pakkomielle, mulle kans! Kaikki mulle nyt ja heti ajattelematta sen kummemmin. 

”Mitään ei menetä.” Niin paitsi ne lapset.

Montako lasta sinä olet menettänyt kun et ole lisääntynyt joka vuosi sitten sukukypsyyden saavuttamisen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tunnen oloni äitinä ihan samanlaiseksi kuin sinä.Lapsi on kohta 4v.Yritän kyllä olla huomaavainen läsnäoleva ja lempeä äiti,mutta se ei todellakaan tule luonnostaan.

Ja ennenkuin kukaan kritisoi niin en aio hankkia lisää lapsia.Ja tiedän että ei olisi varmaan kannattanut tehdä ensimmäistäkään,mutta mistä sen etukäteen voi tietää.Luulin olevani maailman sopivin äidiksi.

Olen hyvin tarkka,suunnitelmallinen ja tehokas luonne.Siisti ja kontrolloitu.Tämähän ei sovi yhtään yhteen pienen lapsen kanssa.Eikä minua kiinnosta lapsen kanssa leikkiminen,mammakerhot tai hiekkalaatikolla istuminen.

...

Mutta tuntuu että lapsi on imenyt meidän elämästä kaiken spontaaniuden ja hauskuuden,aikuisten väliset jutut ja parisuhdeajan.On vain töitä,väsymystä ja pakkoleikkimistä.

Ihan ilman veetuilua on pakko kysyä, että etko etukäteen tuntenut näitä ominaisuuksia itsestäsi? Tai etko aidosti tiennyt, että lapsen kanssa vapaa-aikaa ei sunnilleen ekaan kymmeneen vuoteen ole, etenkään yhtä aikaa kumppanin kanssa?

Itse olen elänyt varmaankin poikkeuksellisen eristyksissä lapsiperhe-elämästä, ainoa kosketus sellaiseen on omassa lapsuudessa. Ei ole sukua, eikä ystävillä lapsia, en ole ollut missään tekemisissä lasten kanssa sitten omien lapsuusvuosien. Ja silti tiedän että elämä lasten kanssa olisi juuri tuota "ei aikuisten aikaa, vain tyotä, leikkimistä, mammakerhoja ja pakkoleikkejä. 

Eli ihan aidosti kiinnostaa tietää missä tilanteessa "tarkka, suunnitelmallinen ja kontrolloitu" henkilo päättää hankkia lapsen, vaikka kaikella järjellä sellainen ei sovi hänen luonteeseensa ollenkaan? Suunnaton vauvakuume ja vaaleanpunaiset lasit?

Ei ole oikeaa aikaa. Siinä on 9 kk aikaa kasvaa vanhemmaksi, pitkä aika. Lisäksi synnytys on kivulias, luonto on hoitanut tämän siksi, että uutta elämää osattaisiin arvostaa.

Minulla ei ollut mitään kokemusta lapsista, ehkä neljä kertaa elämässäni olin pitänyt pientä sylissä. Kyllä rakkaus sitten herää ja vaistot nostavat päätään, kun uskaltaa vain luottaa. Kyllä sinäkin varmasti osaat.

Voi hyvänen aika mitä sontaa. On paljon ihmisiä jotka eivät vain sovellu vanhemmiksi, tai joiden rakkaus ja vaistot eivät vain herää, tai jotka eivät vain sopeudu vanhemman rooliin kuten ap. Sun pitäisi vähän kasvaa sieltä satukirjojen maailmasta aikuiseen todellisuuteen, ja käydä vaikka jossain lastenkodissa katsomassa kuinka niistä vanhemmista ei ole ihan vain synnytyksen voimalla kypsynyt Rakastavia ja Soveltuvia vanhempia.

Ps. "Ei ole oikeaa aikaa" voi muutes paljon todennäköisemmin tarkoittaa sitä, että asia olisi parempi jättää tekemättä. Ei suinkaan, että suinpäin sännätään tekemään jotain joka ei yhtään tunnu oikealta.

Totta, kaikki ei kasva vanhemmaksi koskaan. Itse lisäisin keskusteluun vielä yhden termin joka ratkaisee mobta asiaa: RESILIENSSI. Eli mukautumiskyky, joustavuus, sietäminen. Eri ihmiset kestää v*tutusta eri lailla.

Itselläni on korkea resilienssi. Mulla on viisi lasta, vaativa työ keskijohdossa joka vie aikaa, ei mitään tukiverkkoja missään, lastenhoitoapua ei olla saatu koskaan, ja kaikeb hullunmyllyn lisäksi teen väktöskirjaa.

Elämä on hirveää oravanpyörää ja kaaosta, mutta minä kestän. Siedän erittäin oitkälle epämukavuutta, stressiä, kurjuutta, kipua, oman ajan puutetta, nälkää, unettomuutta... siis mitä vain.

Kaikilla ei suinkaan ole näin. Moni on sanonut mulle ettei kestäis päivääkään mun elämää ja tulisi hulluksi.

Tuolle resilienssille ei ihan hirveästi voi mitään, siis sitä joko on tai ei. Mulla poikkeuksellinen v*tutuksensieto tuli lapsuudesta, luonnevikainen vanhempi kiusasi ja terrorisoi ja pahoinpiteli jatkuvasti eli opin sietämään kurjuutta. EN aikuisenakaan osaa tavoitella itselleni helppoutta, luksusta tai mukavuutta.

Kuulostaa todella rankalta. Miksi sinun pitää tehdä väitöskirjaa nyt: mikset voisi odottaa vaikka viisi vuotta, kun lapset ovat vanhempia?

Jossain vaiheessa havahdut siihen, että elämä on kadonnut jonnekin. Kaikken kiireen keskellä unohdit elää ja nauttia asioista.

Sinä koet tuon niin mutta minä en koe. Kestän raskautta, rankkuutta, kiirettä hyvin. En oikein edes kokemuksen tasolla tunnista mitä on ”nauttiminen” (toki tiedän mitä se sanana tarkoittaa(.

Ollaan niin erilaisia kaikki.

T. Se korkea resilienssi

Kuulostaa siltä että "ylisuorittaminen" ja itsesi piiskaaminen on selviytymiskeino jonka olet kehittänyt rankan lapsuuden seurauksena. Ajatteletko ikinä että ehkä se ei ole terve selviytymiskeino, etenkin, jos et ilmeisesti koe koskaan "nauttivasi" elämästä?

Ylisuorittaminen on hyvin yleinen oire huonon lapsuuden kokeneille, kun sillä yritetään "ostaa" muiden hyväksyntää sekä pitää itsensä niin kiireisenä etteivät traumat ehdi tietoisuuteen.

Paljon mahdollista, mutta huomioi myös se että koska en ole nautiskellut, en osaa sitä kaivata. En siis kärsi siitä ettei ole helppoutta ja nautintoa. Joku tarvitsee sitä ja joku ei. Nykyajan hedonistisessa maailmassa on varmaan outoa jos joku ei koe kaipaavansa nautiskelua.

Jos sinulla on jo kouluikäiset lapset niin kyllä sen ikäisten pitäisi pärjätä välillä ilman äidin fyysistä tai henkistä läsnäoloakin. Itselläni on kouluikäisiä lapsia ja vauva joka vie lähes kaiken aikani. Teen esim. Ruokaa isompia määriä kerralla jolloin lapset voivat itse mikrossa lämmittää seuraavana päivänä ruoan = yksi iltapäivää vapaa ruoanlaitosta. Tällaisilla pienillä valmisteluilla saa aikaan aikaa jota voisi käyttää näihin asioihin mitä kaipaat. Kerran kuukaudessa tai kahdessa voisit käydä vaikka viikonloppumatkalla, ystävän luona, hotellissa tai mökillä. Lasten pitäisi pärjätä isän kanssa. Nämä ovat pieniä asioita mutta on hyvä olla jotain mieluista odottamassa. Itselläni oli eräänlainen oman ajan kriisi kun lapset olivat pienempiä. Aloin käymään joka ilta juoksulenkillä. Olin tottunut tekemään kotitöitä lasten nukkumaan menon jälkeen ja kotityöt jäivät iltaisin seisomaan tämän vuoksi, mutta se oli tehtävä ettei pää leviä. Ajan myötä rytmi alkoi muuttua ja kotityöt tulivat tehtyä sitten muuhun aikaan. Lapsille tekee hyvää nähdä että äiti on muutakin kuin palvelija. Itse muistan kun ikää tuli lisää ja aloin ymmärtää kuinka menestyvä äitini on urallaan, tai kuinka hän juoksi maratonin. Meillä ei ollut pullantuoksuinen koti eikä äiti uhriutunut lasten vuoksi kodinhoitajaksi, silti selvittiin ja olen ylpeä äitistäni. Tällaiset asiat vaikuttavat lasten omiinkin tuleviin elämän valintoihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitiys = ihan oma arvovalinta.

Niin on tietysti. Minua kiinnostaa eniten se, miten kaltaiseni tyyppiset muut äidit kestävät tätä edes suht järjissään. Ja kun itse äitiyteenkin liittyy jatkuvaa suorituspainetta ja vertailua, ärsyttää äidit jotka selvästi elävät lasten kautta ja omasta itsestä huolehtiminen jää ihan retuperälle. Eikä varmasti edesauta parisuhdeonnekaan se. Tai ehkä on miehiä joita ei yhtään kiinnosta miltä nainen näyttää, kunhan on reikä. Ap

Tsemppiä ap. Olen juuri kuten sinä. Alkoi helpottaa kun nuorin oli jotain 10-12 vuotias. Meni monta kivaa vuotta mutta sitten tuli lapsenlapset...

Ihan ilman veetuilua on pakko kysyä, että etko etukäteen tuntenut näitä ominaisuuksia itsestäsi? Tai etko aidosti tiennyt, että lapsen kanssa vapaa-aikaa ei sunnilleen ekaan kymmeneen vuoteen ole, etenkään yhtä aikaa kumppanin kanssa?

Itse olen elänyt varmaankin poikkeuksellisen eristyksissä lapsiperhe-elämästä, ainoa kosketus sellaiseen on omassa lapsuudessa. Ei ole sukua, eikä ystävillä lapsia, en ole ollut missään tekemisissä lasten kanssa sitten omien lapsuusvuosien. Ja silti tiedän että elämä lasten kanssa olisi juuri tuota "ei aikuisten aikaa, vain tyotä, leikkimistä, mammakerhoja ja pakkoleikkejä. 

Eli ihan aidosti kiinnostaa tietää missä tilanteessa "tarkka, suunnitelmallinen ja kontrolloitu" henkilo päättää hankkia lapsen, vaikka kaikella järjellä sellainen ei sovi hänen luonteeseensa ollenkaan? Suunnaton vauvakuume ja vaaleanpunaiset lasit?[/quote]

Olen se jonka kirjoitusta kommentoit(enkä kirjoittanut sitä ei ole oikeaa aikaa-vastausta,en ole sitä mieltä).

Ja tiedätkö mitä,arvasit aivan oikein.Eli yli kolmekymppisenä iski suunnaton vauvakuume ja tunne että jos nyt ei vauvaa saa niin ei koskaan.Biologinen kello siis.Ja vaaleanpunaiset lasit,kyllä.Olin nimittäin eka joka perheessämme sai vauvan,suvussamme tai kavereilla ei ollut pieniä lapsia.Ei ollut kokemusta siitä millaisia lapset oikeasti on.

Myöhemmin tästä äidilleni tuskailin että miten lapsen kanssa onkin niin rankkaa,niin äiti kommentoi että niinhän se on,mutten sitä teidän yritysaikana tohtinut sinulle sanoa.Että kiitos vain äiti rehellisyydestä.

Tiesin kyllä luonteeni jo ennen lasta,mutta kuvittelin että järjestelmällisenä ihmisenä äitiys olisi tavallista helpompaa.Aika tyhmä oletus.Nyt tuntuu että sellaset huithapelit luonteet on just niitä lepposimpia äitejä.

Kyllä sitä tulee ajoittain mietittyä minkälaista elämä olisi ilman lasta,mut kyllä lapsi on antanut niin paljon positiivistakin,rakkautta ja merkitystä ja ns juonen elämään.En usko että minun luonteellani muuten olisin kasvanut näin paljon henkisesti.Lapsettomana olisin luultavasti aika kylmä ja itsekäs ihminen(itseni tuntien).Mielummin siis näin.

Ja olen vahvasti sitä mieltä että kun olen tieten tahtoen lapsen tehnyt niin mieheni kanssa pidämme lapsesta huolta ja kasvatamme hyvin,vaikka sitten oman elämämme kustannuksella.Tiedostaen että itse aiheutettu tilanne kyseessä.Toivoisin vain että osaisin nauttia vanhemmuudesta enemmän.Tuntuu,että äitiys on korostanut negatiivisia piirteitäni,enkä osaa ottaa äitiyttä rennosti.

Ihan helvetin rankkaahan se on välillä kaikille,siitähän ei vain saisi puhua.

Mutta tuntuu että jos selviän tästä niin selviän kaikesta.