Olen lähes jatkuvasti epämukavuusalueellani perheenäitinä

Olen minäkin nautiskelija, mutta inhoan oloani jos olen elänyt epäterveellisesti ja olen turvonnut. Seksistäkin nautin vain jos maha ei pullota tai paikat roiku jne. Perhearki on pitkälti rutiininomaisia tylsiä hommia ja omista mielihaluista tinkimistä muiden hyväksi. Jonkun lihottavaa herkun josta tulee huono olokin syöminen ei todellakaan kompensoi arjen raskautta vaan vie tavoitteita vain kauemmas. Ap

AP ja muut vastaavat - ihan mielenkiinnosta kysyisin, sillä olen itse vastaava, vielä lapseton tapaus. Minussa ei ole mitään "äitimäisyyttä" ja inhoan kaikkia kotitöitä. ruuanlaitosta siivoamiseen, syön ulkona ja siivoan pakolliset. En pidä edes lapsista, kuitenkin koen että lapsi nyt "täytyisi hankkia" ja kyllä haluaisinkin.

Mutta pelkään, että en pärjää, tai oikeastaan että katkeroidun ja kadun päätöstäni hankkia lapsi. Siksi kysyisin.

Miksi te päädyitte lasten hankintaan ja oletteko ikinä kokeneet katuvanne tätä päätöstä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eipä tossa oikein muu auta, kun antaa ajan kulua. Usko tai älä, se loppuu jossain vaiheessa ja omaa aikaa on kyllästymiseen asti. Tsemppiä.

En ole sellainen ihminen jolla omaa aikaa olisi koskaan ”kyllästymiseen asti”. Aikaa ei ole koskas liikaa itsensä kehittämiseen, kuntoiluun, lepoon, seurusteluun, matkusteluun, luovaan tekemiseen, lukemiseen jne. kaikkeen mielekkääseen joka ei ole välttämätöntä kotityötä ja muista huolehtimista, johon nyt menee valtaosa ajasta ja joka on pois kaikelta oikeasti mielekkäältä ja arvostusta nauttivalta tekemiseltä. Haluaisin siis ajatella toisin, mutten ole 12 vuodessa oppinut. Ap

Annan nyt vaan sen ajan kulua. Mun nuorin on 13v ja omaa aikaa on todellakin aivan riittävästi nyt kun lapset tekevät paljon omia juttujaan ja esim. liikkuvat itsenäisesti paikasta toiseen. Toki meillä käy siivooja ja kaikki perheenjäsenet osallistuvat kotitöihin.

Vierailija kirjoitti:

Olen minäkin nautiskelija, mutta inhoan oloani jos olen elänyt epäterveellisesti ja olen turvonnut. Seksistäkin nautin vain jos maha ei pullota tai paikat roiku jne. Perhearki on pitkälti rutiininomaisia tylsiä hommia ja omista mielihaluista tinkimistä muiden hyväksi. Jonkun lihottavaa herkun josta tulee huono olokin syöminen ei todellakaan kompensoi arjen raskautta vaan vie tavoitteita vain kauemmas. Ap

Kirjoitustesi perusteella ongelmasi ei taida olla lapsiperhe-elämä vaan perfektionismi. Kannattais vähän hellittää.

Vierailija kirjoitti:

AP ja muut vastaavat - ihan mielenkiinnosta kysyisin, sillä olen itse vastaava, vielä lapseton tapaus. Minussa ei ole mitään "äitimäisyyttä" ja inhoan kaikkia kotitöitä. ruuanlaitosta siivoamiseen, syön ulkona ja siivoan pakolliset. En pidä edes lapsista, kuitenkin koen että lapsi nyt "täytyisi hankkia" ja kyllä haluaisinkin.

Mutta pelkään, että en pärjää, tai oikeastaan että katkeroidun ja kadun päätöstäni hankkia lapsi. Siksi kysyisin.

Miksi te päädyitte lasten hankintaan ja oletteko ikinä kokeneet katuvanne tätä päätöstä?

Mies halusi ehdottomasti lapsia ja itse suostuin sitten. En ole oikeasti koskaan katunut ja koen lapset ja perhe-elämän mahdollisuutena kasvaa henkisesti todella paljon. Pidän ongelmana tässä omia taipumuksiani mukavuudenhaluun, laiskuuteen, joustamattomuuteen ja ylipäätään löperöyteen. Saisin elämästä ylipätään enemmän irti jos saisin karsittua noita piirteitä itsessäni. Ap

Vierailija kirjoitti:

Minä tunnen oloni äitinä ihan samanlaiseksi kuin sinä.Lapsi on kohta 4v.Yritän kyllä olla huomaavainen läsnäoleva ja lempeä äiti,mutta se ei todellakaan tule luonnostaan.

Ja ennenkuin kukaan kritisoi niin en aio hankkia lisää lapsia.Ja tiedän että ei olisi varmaan kannattanut tehdä ensimmäistäkään,mutta mistä sen etukäteen voi tietää.Luulin olevani maailman sopivin äidiksi.

Olen hyvin tarkka,suunnitelmallinen ja tehokas luonne.Siisti ja kontrolloitu.Tämähän ei sovi yhtään yhteen pienen lapsen kanssa.Eikä minua kiinnosta lapsen kanssa leikkiminen,mammakerhot tai hiekkalaatikolla istuminen.

...

Mutta tuntuu että lapsi on imenyt meidän elämästä kaiken spontaaniuden ja hauskuuden,aikuisten väliset jutut ja parisuhdeajan.On vain töitä,väsymystä ja pakkoleikkimistä.

Ihan ilman veetuilua on pakko kysyä, että etko etukäteen tuntenut näitä ominaisuuksia itsestäsi? Tai etko aidosti tiennyt, että lapsen kanssa vapaa-aikaa ei sunnilleen ekaan kymmeneen vuoteen ole, etenkään yhtä aikaa kumppanin kanssa?

Itse olen elänyt varmaankin poikkeuksellisen eristyksissä lapsiperhe-elämästä, ainoa kosketus sellaiseen on omassa lapsuudessa. Ei ole sukua, eikä ystävillä lapsia, en ole ollut missään tekemisissä lasten kanssa sitten omien lapsuusvuosien. Ja silti tiedän että elämä lasten kanssa olisi juuri tuota "ei aikuisten aikaa, vain tyotä, leikkimistä, mammakerhoja ja pakkoleikkejä. 

Eli ihan aidosti kiinnostaa tietää missä tilanteessa "tarkka, suunnitelmallinen ja kontrolloitu" henkilo päättää hankkia lapsen, vaikka kaikella järjellä sellainen ei sovi hänen luonteeseensa ollenkaan? Suunnaton vauvakuume ja vaaleanpunaiset lasit?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kilpailevat ihmiset ovat varmasti vähän pihalla hiekkalaatikon reunalla, kun kukaan ei ole määrittämästä menestymistä vanhemmuudessa juuri sillä hetkellä. No ehkä voisi ottaa aikaa, kuka jaksaa istua pisimpään laatikon reunalla tekemättä mitään.

Auta tunnistan itsestäni tämän. Raskasta on, ettei edes oma alani ole kovin kilpailullinen, mihin saisi tämän tarpeen purkaa.

Pitää varmaan keksiä joku sivutyö tai harrastus.

Eikö ihminen olekin vähän kuin zen-tilassa hiekkalaatikon reunalla istuessaan? Hengittää syvään ja antaa asioiden virrata ympärillä. Hieno puhdistava energia, joka tulee leikkivistä ja täysin keskittyvistä lapsista.

Pienillä lapsilla ei ole itsekritiikkiä. Kaikki heidän tekemänsä on hienoa.

Toivoisin itsekin oppivani tuon onnellisuuden ja itsekritiikittömyyden. Valtaisan tyytyväisyyden ja rajattoman itseluottamuksen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tunnen oloni äitinä ihan samanlaiseksi kuin sinä.Lapsi on kohta 4v.Yritän kyllä olla huomaavainen läsnäoleva ja lempeä äiti,mutta se ei todellakaan tule luonnostaan.

Ja ennenkuin kukaan kritisoi niin en aio hankkia lisää lapsia.Ja tiedän että ei olisi varmaan kannattanut tehdä ensimmäistäkään,mutta mistä sen etukäteen voi tietää.Luulin olevani maailman sopivin äidiksi.

Olen hyvin tarkka,suunnitelmallinen ja tehokas luonne.Siisti ja kontrolloitu.Tämähän ei sovi yhtään yhteen pienen lapsen kanssa.Eikä minua kiinnosta lapsen kanssa leikkiminen,mammakerhot tai hiekkalaatikolla istuminen.

...

Mutta tuntuu että lapsi on imenyt meidän elämästä kaiken spontaaniuden ja hauskuuden,aikuisten väliset jutut ja parisuhdeajan.On vain töitä,väsymystä ja pakkoleikkimistä.

Ihan ilman veetuilua on pakko kysyä, että etko etukäteen tuntenut näitä ominaisuuksia itsestäsi? Tai etko aidosti tiennyt, että lapsen kanssa vapaa-aikaa ei sunnilleen ekaan kymmeneen vuoteen ole, etenkään yhtä aikaa kumppanin kanssa?

Itse olen elänyt varmaankin poikkeuksellisen eristyksissä lapsiperhe-elämästä, ainoa kosketus sellaiseen on omassa lapsuudessa. Ei ole sukua, eikä ystävillä lapsia, en ole ollut missään tekemisissä lasten kanssa sitten omien lapsuusvuosien. Ja silti tiedän että elämä lasten kanssa olisi juuri tuota "ei aikuisten aikaa, vain tyotä, leikkimistä, mammakerhoja ja pakkoleikkejä. 

Eli ihan aidosti kiinnostaa tietää missä tilanteessa "tarkka, suunnitelmallinen ja kontrolloitu" henkilo päättää hankkia lapsen, vaikka kaikella järjellä sellainen ei sovi hänen luonteeseensa ollenkaan? Suunnaton vauvakuume ja vaaleanpunaiset lasit?

Ei ole oikeaa aikaa. Siinä on 9 kk aikaa kasvaa vanhemmaksi, pitkä aika. Lisäksi synnytys on kivulias, luonto on hoitanut tämän siksi, että uutta elämää osattaisiin arvostaa.

Minulla ei ollut mitään kokemusta lapsista, ehkä neljä kertaa elämässäni olin pitänyt pientä sylissä. Kyllä rakkaus sitten herää ja vaistot nostavat päätään, kun uskaltaa vain luottaa. Kyllä sinäkin varmasti osaat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tunnen oloni äitinä ihan samanlaiseksi kuin sinä.Lapsi on kohta 4v.Yritän kyllä olla huomaavainen läsnäoleva ja lempeä äiti,mutta se ei todellakaan tule luonnostaan.

Ja ennenkuin kukaan kritisoi niin en aio hankkia lisää lapsia.Ja tiedän että ei olisi varmaan kannattanut tehdä ensimmäistäkään,mutta mistä sen etukäteen voi tietää.Luulin olevani maailman sopivin äidiksi.

Olen hyvin tarkka,suunnitelmallinen ja tehokas luonne.Siisti ja kontrolloitu.Tämähän ei sovi yhtään yhteen pienen lapsen kanssa.Eikä minua kiinnosta lapsen kanssa leikkiminen,mammakerhot tai hiekkalaatikolla istuminen.

...

Mutta tuntuu että lapsi on imenyt meidän elämästä kaiken spontaaniuden ja hauskuuden,aikuisten väliset jutut ja parisuhdeajan.On vain töitä,väsymystä ja pakkoleikkimistä.

Ihan ilman veetuilua on pakko kysyä, että etko etukäteen tuntenut näitä ominaisuuksia itsestäsi? Tai etko aidosti tiennyt, että lapsen kanssa vapaa-aikaa ei sunnilleen ekaan kymmeneen vuoteen ole, etenkään yhtä aikaa kumppanin kanssa?

Itse olen elänyt varmaankin poikkeuksellisen eristyksissä lapsiperhe-elämästä, ainoa kosketus sellaiseen on omassa lapsuudessa. Ei ole sukua, eikä ystävillä lapsia, en ole ollut missään tekemisissä lasten kanssa sitten omien lapsuusvuosien. Ja silti tiedän että elämä lasten kanssa olisi juuri tuota "ei aikuisten aikaa, vain tyotä, leikkimistä, mammakerhoja ja pakkoleikkejä. 

Eli ihan aidosti kiinnostaa tietää missä tilanteessa "tarkka, suunnitelmallinen ja kontrolloitu" henkilo päättää hankkia lapsen, vaikka kaikella järjellä sellainen ei sovi hänen luonteeseensa ollenkaan? Suunnaton vauvakuume ja vaaleanpunaiset lasit?

Ei ole oikeaa aikaa. Siinä on 9 kk aikaa kasvaa vanhemmaksi, pitkä aika. Lisäksi synnytys on kivulias, luonto on hoitanut tämän siksi, että uutta elämää osattaisiin arvostaa.

Minulla ei ollut mitään kokemusta lapsista, ehkä neljä kertaa elämässäni olin pitänyt pientä sylissä. Kyllä rakkaus sitten herää ja vaistot nostavat päätään, kun uskaltaa vain luottaa. Kyllä sinäkin varmasti osaat.

Voi hyvänen aika mitä sontaa. On paljon ihmisiä jotka eivät vain sovellu vanhemmiksi, tai joiden rakkaus ja vaistot eivät vain herää, tai jotka eivät vain sopeudu vanhemman rooliin kuten ap. Sun pitäisi vähän kasvaa sieltä satukirjojen maailmasta aikuiseen todellisuuteen, ja käydä vaikka jossain lastenkodissa katsomassa kuinka niistä vanhemmista ei ole ihan vain synnytyksen voimalla kypsynyt Rakastavia ja Soveltuvia vanhempia.

Ps. "Ei ole oikeaa aikaa" voi muutes paljon todennäköisemmin tarkoittaa sitä, että asia olisi parempi jättää tekemättä. Ei suinkaan, että suinpäin sännätään tekemään jotain joka ei yhtään tunnu oikealta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tunnen oloni äitinä ihan samanlaiseksi kuin sinä.Lapsi on kohta 4v.Yritän kyllä olla huomaavainen läsnäoleva ja lempeä äiti,mutta se ei todellakaan tule luonnostaan.

Ja ennenkuin kukaan kritisoi niin en aio hankkia lisää lapsia.Ja tiedän että ei olisi varmaan kannattanut tehdä ensimmäistäkään,mutta mistä sen etukäteen voi tietää.Luulin olevani maailman sopivin äidiksi.

Olen hyvin tarkka,suunnitelmallinen ja tehokas luonne.Siisti ja kontrolloitu.Tämähän ei sovi yhtään yhteen pienen lapsen kanssa.Eikä minua kiinnosta lapsen kanssa leikkiminen,mammakerhot tai hiekkalaatikolla istuminen.

...

Mutta tuntuu että lapsi on imenyt meidän elämästä kaiken spontaaniuden ja hauskuuden,aikuisten väliset jutut ja parisuhdeajan.On vain töitä,väsymystä ja pakkoleikkimistä.

Ihan ilman veetuilua on pakko kysyä, että etko etukäteen tuntenut näitä ominaisuuksia itsestäsi? Tai etko aidosti tiennyt, että lapsen kanssa vapaa-aikaa ei sunnilleen ekaan kymmeneen vuoteen ole, etenkään yhtä aikaa kumppanin kanssa?

Itse olen elänyt varmaankin poikkeuksellisen eristyksissä lapsiperhe-elämästä, ainoa kosketus sellaiseen on omassa lapsuudessa. Ei ole sukua, eikä ystävillä lapsia, en ole ollut missään tekemisissä lasten kanssa sitten omien lapsuusvuosien. Ja silti tiedän että elämä lasten kanssa olisi juuri tuota "ei aikuisten aikaa, vain tyotä, leikkimistä, mammakerhoja ja pakkoleikkejä. 

Eli ihan aidosti kiinnostaa tietää missä tilanteessa "tarkka, suunnitelmallinen ja kontrolloitu" henkilo päättää hankkia lapsen, vaikka kaikella järjellä sellainen ei sovi hänen luonteeseensa ollenkaan? Suunnaton vauvakuume ja vaaleanpunaiset lasit?

Ei ole oikeaa aikaa. Siinä on 9 kk aikaa kasvaa vanhemmaksi, pitkä aika. Lisäksi synnytys on kivulias, luonto on hoitanut tämän siksi, että uutta elämää osattaisiin arvostaa.

Minulla ei ollut mitään kokemusta lapsista, ehkä neljä kertaa elämässäni olin pitänyt pientä sylissä. Kyllä rakkaus sitten herää ja vaistot nostavat päätään, kun uskaltaa vain luottaa. Kyllä sinäkin varmasti osaat.

Voi hyvänen aika mitä sontaa. On paljon ihmisiä jotka eivät vain sovellu vanhemmiksi, tai joiden rakkaus ja vaistot eivät vain herää, tai jotka eivät vain sopeudu vanhemman rooliin kuten ap. Sun pitäisi vähän kasvaa sieltä satukirjojen maailmasta aikuiseen todellisuuteen, ja käydä vaikka jossain lastenkodissa katsomassa kuinka niistä vanhemmista ei ole ihan vain synnytyksen voimalla kypsynyt Rakastavia ja Soveltuvia vanhempia.

Ps. "Ei ole oikeaa aikaa" voi muutes paljon todennäköisemmin tarkoittaa sitä, että asia olisi parempi jättää tekemättä. Ei suinkaan, että suinpäin sännätään tekemään jotain joka ei yhtään tunnu oikealta.

Tämä on sinun mielipiteesi. Kuinka moni niistä täydellisesti suunnitelluista parisuhteista päättyykään lapsen tullessa? Entäs se, kun kaikki tehdään ja mietitään valmiiksi ja sitten ei kuulu lasta?

Varmasti on sellaisia surullisia tapauksia, että lapset otetaan huostaan, niitä on ollut aina. Ainakin Suomessa lapsilla on nykyaikana oikeuksia ja lapsia pyritään kohtelemaan hyvin.

Uskon, että jokaisen ihmisen elämällä on tarkoitus. Niidenkin, joiden elämä on kurjista kurjimpaa.

Onko sinun mielestäsi väärin luottaa elämään? Ei kukaan varmasti toivo, että esim. alkoholisti tekee lapsen, mutta niin vain tapahtuu ja tulee tapahtumaan vastakin. Onneksi on yhteiskunta, jossa ihmisistä huolehditaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tunnen oloni äitinä ihan samanlaiseksi kuin sinä.Lapsi on kohta 4v.Yritän kyllä olla huomaavainen läsnäoleva ja lempeä äiti,mutta se ei todellakaan tule luonnostaan.

Ja ennenkuin kukaan kritisoi niin en aio hankkia lisää lapsia.Ja tiedän että ei olisi varmaan kannattanut tehdä ensimmäistäkään,mutta mistä sen etukäteen voi tietää.Luulin olevani maailman sopivin äidiksi.

Olen hyvin tarkka,suunnitelmallinen ja tehokas luonne.Siisti ja kontrolloitu.Tämähän ei sovi yhtään yhteen pienen lapsen kanssa.Eikä minua kiinnosta lapsen kanssa leikkiminen,mammakerhot tai hiekkalaatikolla istuminen.

...

Mutta tuntuu että lapsi on imenyt meidän elämästä kaiken spontaaniuden ja hauskuuden,aikuisten väliset jutut ja parisuhdeajan.On vain töitä,väsymystä ja pakkoleikkimistä.

Ihan ilman veetuilua on pakko kysyä, että etko etukäteen tuntenut näitä ominaisuuksia itsestäsi? Tai etko aidosti tiennyt, että lapsen kanssa vapaa-aikaa ei sunnilleen ekaan kymmeneen vuoteen ole, etenkään yhtä aikaa kumppanin kanssa?

Itse olen elänyt varmaankin poikkeuksellisen eristyksissä lapsiperhe-elämästä, ainoa kosketus sellaiseen on omassa lapsuudessa. Ei ole sukua, eikä ystävillä lapsia, en ole ollut missään tekemisissä lasten kanssa sitten omien lapsuusvuosien. Ja silti tiedän että elämä lasten kanssa olisi juuri tuota "ei aikuisten aikaa, vain tyotä, leikkimistä, mammakerhoja ja pakkoleikkejä. 

Eli ihan aidosti kiinnostaa tietää missä tilanteessa "tarkka, suunnitelmallinen ja kontrolloitu" henkilo päättää hankkia lapsen, vaikka kaikella järjellä sellainen ei sovi hänen luonteeseensa ollenkaan? Suunnaton vauvakuume ja vaaleanpunaiset lasit?

Ei ole oikeaa aikaa. Siinä on 9 kk aikaa kasvaa vanhemmaksi, pitkä aika. Lisäksi synnytys on kivulias, luonto on hoitanut tämän siksi, että uutta elämää osattaisiin arvostaa.

Minulla ei ollut mitään kokemusta lapsista, ehkä neljä kertaa elämässäni olin pitänyt pientä sylissä. Kyllä rakkaus sitten herää ja vaistot nostavat päätään, kun uskaltaa vain luottaa. Kyllä sinäkin varmasti osaat.

Voi hyvänen aika mitä sontaa. On paljon ihmisiä jotka eivät vain sovellu vanhemmiksi, tai joiden rakkaus ja vaistot eivät vain herää, tai jotka eivät vain sopeudu vanhemman rooliin kuten ap. Sun pitäisi vähän kasvaa sieltä satukirjojen maailmasta aikuiseen todellisuuteen, ja käydä vaikka jossain lastenkodissa katsomassa kuinka niistä vanhemmista ei ole ihan vain synnytyksen voimalla kypsynyt Rakastavia ja Soveltuvia vanhempia.

Ps. "Ei ole oikeaa aikaa" voi muutes paljon todennäköisemmin tarkoittaa sitä, että asia olisi parempi jättää tekemättä. Ei suinkaan, että suinpäin sännätään tekemään jotain joka ei yhtään tunnu oikealta.

Meitä lapsia on moneen junaan. On isättömiä lapsia, on köyhiä lapsia, on sairaita lapsia ja on vihaisia lapsia. Sellaista tää elämä on. Mikään ei ole koskaan täydellistä. Maailma ei ole koskaan valmis, eikä maailmasta tule koskaan täydellisempää kuin juuri nyt. Päättele itse.

En voinut olla huomaamatta, että Ap:n kaikissa vastauksissa toistuu sama asia - nimittäin paino. Olen itsekin kahden lapsen äiti ja ollut aina ylpeä hyvästä kropastani ja ulkonäöstäni. Myös parisuhde voi automaattisesti ainakin meillä paremmin, kun minä ja mieheni pidämme itsestämme huolta. 

Olen huomannut, että arjessakin pystyy treenaamaan ihan ilmaiseksi, kun vain ottaa sen asenteen. Nuorempi lapsista on nyt puolitoistavuotias ja usein treenaan hänen kanssaan! Kuulostaa ehkä hölmöltä, mutta hän toimii vallan mainiosti kahvakuulana ja samalla tulee yhteistä aikaa. Usein saatan esimerkiksi tanssia kuopus sylissäni ja pyöritellä häntä ilmassa, heijata edestakaisin jne. Tämä on hänestä hirveän hauskaa, ja täytyy sanoa, että niin on minustakin. :) 

Käymme myös usein kävelyllä läheisellä metsäpolulla koko perhe, ja otamme juoksukilpailuja lapset reppuselässä. Lisäksi joogaan ja venyttelen samalla, kun lapset katsovat piirrettyjä. Olemme myös järjestäneet niin, että pääsen kaksi kertaa viikossa omiin liikuntaharrastuksiini. Mieheni onneksi tukee minua ja on sitä mieltä, että minun hyvä kuntoni on hyväksi koko perheelle. Myös mies pääsee vastaavasti harrastamaan pari kertaa viikossa omiaan. 

Olen yrittänyt panostaa terveelliseen ja itsetehtyyn kotiruokaan, ja yllättävää kyllä olen siitä nykyään myös kiinnostunut. Lähimetsistä olemme keränneet villiyrttejä, joista varsinkin vanhempi (4 v.) on hyvin kiinnostunut. Hänen kanssaan on mukava laittaa ruokaa vaikka hänestä ei esim. vihannesten pesua lukuunottamatta vielä mitenkään suurta apua ole. Leipomista hän rakastaa, ja hänen kauttaan olen itsekin oppinut nauttimaan siitä vaikka aiemmin inhosin sitä. Tulee myös paljon halvemmaksi leipoa itse leipää kuin ostaa sitä kaupasta. Terveellisessä syömisessä tärkeänä apuna ainakin meillä toimii iso pakastin - ruokaa voi tehdä kerralla isomman satsin ja sieltä sopivana hetkenä sulatella sitten annoksia sen sijaan, että turvautuisi väsyneenä eineksiin. Lisäksi kuivuri on ollut todella hyvä, kun yrtit, marjat ja hedelmänpalat saadaan sitä kautta talteen. 

Omaa aikaa on minunkin mielestäni liian vähän, mutta yritän asennoitua siihen kärsivällisesti ja nipistää sitä sieltä, missä sitä on. Harrastusteni yhteydessä saatan jäädä vaikka yksinäni kahville ennen tai jälkeen. Illalla lasten nukahdettua luen kirjaa tai teen omia juttujani. Yllättävän hyvin luovia harrastuksia voi myös lasten kanssa tehdä - lapselle vain omat kynät käteen ja hän piirtää tyytyväisenä ainakin hetken! Vauva-aikana luin myös niitä kirjoja ääneen, mitä kulloinkin itse luin. Ääneni rauhoitti vauvaa, joka ei vielä ymmärtänyt sisällöstä mitään. Näin pääsin itse kuitenkin eteenpäin luvuissani. Myös äänikirjat olivat hyviä! 

Ennen perhettä en oikein edes tajunnut olevani introvertti. Ehkä olen sellainen että kaipaan aina sitä, mitä kulloinkin ei ole. Mukavuudenhalu ja vastustus vaivannäköä kohtaan on suurin ongelmani ja se että ahdistun vastuun kantamisesta. En ole perfektionisti kuin harvoissa asioissa ja paino on niistä yksi. Ap

Eron sijasta voisitte kokeilla viikko-viikko systeemiä kodin sisäisesti. Mies ottaa päävastuun yhtenä viikkona ja sinä sitten toisena, jolloin molemmat saavat elää itselleen joka toinen viikko. Toki voitte ojentaa auttavan kätenne toiselle tarpeen tullen, mutta päätarkoitus olisi, että voisitte pakoilla arkivelvollisuuksia ja levätä aina säännöllisesti, niinhän me ei-perheellisetkin voimme tehdä. Voimme halutessamme olla tekemättä työpäivän jälkeen yhtään mitään ja mielestäni tämä olisi tärkeää saada myös perheiden käytännöksi, koska vaikuttaa olevan todella yleistä tuollainen uupuminen. Kokeiltaa jos auttaisi. Paranisi parisuhdekin huomattavasti, kun on jaksamusta rakastaa. Sen lisäksi voitte sitten koettaa saada lapset muualle edes pariksi tunniksi samanaikaisesti, jotta saisitte välillä viettää kahden kesken aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Eron sijasta voisitte kokeilla viikko-viikko systeemiä kodin sisäisesti. Mies ottaa päävastuun yhtenä viikkona ja sinä sitten toisena, jolloin molemmat saavat elää itselleen joka toinen viikko. Toki voitte ojentaa auttavan kätenne toiselle tarpeen tullen, mutta päätarkoitus olisi, että voisitte pakoilla arkivelvollisuuksia ja levätä aina säännöllisesti, niinhän me ei-perheellisetkin voimme tehdä. Voimme halutessamme olla tekemättä työpäivän jälkeen yhtään mitään ja mielestäni tämä olisi tärkeää saada myös perheiden käytännöksi, koska vaikuttaa olevan todella yleistä tuollainen uupuminen. Kokeiltaa jos auttaisi. Paranisi parisuhdekin huomattavasti, kun on jaksamusta rakastaa. Sen lisäksi voitte sitten koettaa saada lapset muualle edes pariksi tunniksi samanaikaisesti, jotta saisitte välillä viettää kahden kesken aikaa.

Aika villi idea. Mutta ei jatkoon.. On meillä kahdenkeskistä aikaa joka päivä (ja tarvittaessa yöllä, jolloin olen aina seksin takia valmis valvomaan) iltaisin.

Ne vinkit joissa kannustetaan tekemään enemmän asioita lasten kanssa painan nyt mieleen. Vaatii vain lisää joustamista ja luovuutta ja yksin rauhassa asioihin keskittymisen ideaalista luopumista.

Pyrin myös siihen että miehen kanssa olisi yhteisiä lapsivapaita menoja vähän useammin kuin tähän saakka.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Ennen perhettä en oikein edes tajunnut olevani introvertti. Ehkä olen sellainen että kaipaan aina sitä, mitä kulloinkin ei ole. Mukavuudenhalu ja vastustus vaivannäköä kohtaan on suurin ongelmani ja se että ahdistun vastuun kantamisesta. En ole perfektionisti kuin harvoissa asioissa ja paino on niistä yksi. Ap

Nyt on kyllä pakko tarttua tuohon että miten niin et tajunnut olevasi introvertti, kuulostaa jännältä.. ja miksi paino on sulle niin tärkeää?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ennen perhettä en oikein edes tajunnut olevani introvertti. Ehkä olen sellainen että kaipaan aina sitä, mitä kulloinkin ei ole. Mukavuudenhalu ja vastustus vaivannäköä kohtaan on suurin ongelmani ja se että ahdistun vastuun kantamisesta. En ole perfektionisti kuin harvoissa asioissa ja paino on niistä yksi. Ap

Nyt on kyllä pakko tarttua tuohon että miten niin et tajunnut olevasi introvertti, kuulostaa jännältä.. ja miksi paino on sulle niin tärkeää?

Koska aiemmin kärsin lähinnä yksinäisyydestä. Paino on tärkeä koska pienirintainen omenavartalo on sopusuhtainen vain laihana. Lisäksi olo on kevyenä paljon parempi ja jaksavampi. En aio kasvattaa sellaista hirvittävää tynnyrivatsaa kuin suvun useimmilla naisilla on. Ap

Minulle tuli ero jo lapsen ollessa pieni ja nyt kuusi vuotta myöhemmin ymmärrän, että se oli pelastus monella tapaa. Ajattelin minäkin, että tähän ralliin sopeutuu ja uskoin nämä jutut siitä, kuinka se on erilaista kun lapsi on oma. Eipä se juurikaan ole. Ihan yhtä rasittavaa. Omaa lasta rakastaa, mutta uupumuksen ja oman ajan (hiljaisuuden!!) kaipuun keskellä ei rakkauskaan tunnu riittävän.

Etä-äidiksi olisin suostunut, mutta isästä ei huoltajaksi ole. Ei pese hampaita eikä ulkoile, muista asioista puhumattakaan.

Onneksi on vain yksi lapsi. Elän niinkuin itse parhaaksi näen. Luin vastikään hauskan ketjun ihmisten lapsuusmuistoista muutaman vuosikymmenen takaa, ja tunnistan oman kasvatustapani siitä. En polta, mutta henkinen rööki suussa hoidan tätä perhe-elämää ja välillä lapsi todellakin tulee siinä sivussa. Mutta. Kukaan ei kärsi, huom!

Vierailija kirjoitti:

Minulle tuli ero jo lapsen ollessa pieni ja nyt kuusi vuotta myöhemmin ymmärrän, että se oli pelastus monella tapaa. Ajattelin minäkin, että tähän ralliin sopeutuu ja uskoin nämä jutut siitä, kuinka se on erilaista kun lapsi on oma. Eipä se juurikaan ole. Ihan yhtä rasittavaa. Omaa lasta rakastaa, mutta uupumuksen ja oman ajan (hiljaisuuden!!) kaipuun keskellä ei rakkauskaan tunnu riittävän.

Etä-äidiksi olisin suostunut, mutta isästä ei huoltajaksi ole. Ei pese hampaita eikä ulkoile, muista asioista puhumattakaan.

Onneksi on vain yksi lapsi. Elän niinkuin itse parhaaksi näen. Luin vastikään hauskan ketjun ihmisten lapsuusmuistoista muutaman vuosikymmenen takaa, ja tunnistan oman kasvatustapani siitä. En polta, mutta henkinen rööki suussa hoidan tätä perhe-elämää ja välillä lapsi todellakin tulee siinä sivussa. Mutta. Kukaan ei kärsi, huom!

Second to this..

Nim "yksin, uimarannalla.."

Vierailija kirjoitti:

AP ja muut vastaavat - ihan mielenkiinnosta kysyisin, sillä olen itse vastaava, vielä lapseton tapaus. Minussa ei ole mitään "äitimäisyyttä" ja inhoan kaikkia kotitöitä. ruuanlaitosta siivoamiseen, syön ulkona ja siivoan pakolliset. En pidä edes lapsista, kuitenkin koen että lapsi nyt "täytyisi hankkia" ja kyllä haluaisinkin.

Mutta pelkään, että en pärjää, tai oikeastaan että katkeroidun ja kadun päätöstäni hankkia lapsi. Siksi kysyisin.

Miksi te päädyitte lasten hankintaan ja oletteko ikinä kokeneet katuvanne tätä päätöstä?

Minä kirjoittelin tuossa aiemmin fiiliksistä, olen samankaltainen kun ap ja lapset ovat 8v ja 3v.

Olen aina halunnut äidiksi. En siksi että olisin kovin äitimäinen, mutta koen että olen (ja lasten isä on) sen verran tunneälykkäitä ihmisiä, että saadaan kaksi lasta kasvatettua järjellisiksi. Meillä on myös ollut aina kaikki taloudelliset resurssit kunnossa hommaan.

Halu olla äiti, tai saada oma perhe lapsilla, on tullut siitä että itsellä ei sellaista "kunnon" perhettä ole koskaan ollut. Haluan sen oman yhteisön johon kuulua. Ja kyllä, perhe on paikannut niitä tarpeita myös senkin takia, että olen tutustunut paljon saman henkisiin muihin perheellisiin puolisoni kanssa. Jos omasta perheestä ja suvusta ei ole mihinkään, niin perusta oma kommuuni :)

Ikinä en ole lapsia katunut, vaikka paljon omaa tilaa tarvitsenkin. Nautin siitä, että saan tarjota näille tyypeille hyvän alun elämään. Minulla ei ole mitään vaatimuksia tai toiveita lasten elämän suhteen. Mielenterveyden toivon säilyvän, ja se on sellainen minkä eteen teemme kaiken. Tai ainakin jos se järkkyy, on turvaverkko vastassa. Meillä on oikeasti aina panostettu lapsiin, ja tullaan aina panostamaan niin kauan kuin henki pihisee. Toivon, että kun olemme kaikki yhdessä aikuisia, välitämme toisistamme edelleen omina itseinämme ja vietämme hauskaa aikaa tulevaisuudessa yhdessä.