Lue keskustelun säännöt.
Olen lähes jatkuvasti epämukavuusalueellani perheenäitinä
En nauti juuri mistään perheenäitiyteen kuuluvista tehtävistä, vaan lähinnä vain stressaannut niistä enemmän tai vähemmän koko ajan. Lasten juttujen seuraaminen on mielekästä yleensä, mutta suorastaan vihaan kaikkia kotitöitä ja kaipaisin todella paljon omaa aikaa ja rauhaa ihan vain olla ja mietiskellä SEKÄ omaa aikaa myös harrastaa tavoitteellisesti jotain sekä tavata ystäviä.
Lisäksi harmittaa usein se, miten arjen stressi (perhe-elämä) ja aikapula tuntuu tappavan parisuhderomantiikan ja seksiä on monta kertaa vähemmän kuin haluaisin.
Herääkö kellään jotakin järkevää ideaa miten elämänlaatua voisi oikeasti parantaa tällaisista lähtökohdista?
Ihan oman mainintansa ansaitsee vielä se, että minulle on aivan ehdottoman tärkeää pitää paino tietyissä lukemissa ja muutenkin panostaa ulkonäkööni, mikä sekin tuntuu ajan ja rauhan puutteen takia usein todella haasteelliselta ja olen kausittain sortunut epäterveellisiin elintapoihin ihan vain väsymyksen ja ahdistuneisuuden takia,
mistä seuraa hirveä morkkis kun huomaan vyötärön levinneen (tilapäisesti).
Kommentit (349)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äitiys = ihan oma arvovalinta.
Niin on tietysti. Minua kiinnostaa eniten se, miten kaltaiseni tyyppiset muut äidit kestävät tätä edes suht järjissään. Ja kun itse äitiyteenkin liittyy jatkuvaa suorituspainetta ja vertailua, ärsyttää äidit jotka selvästi elävät lasten kautta ja omasta itsestä huolehtiminen jää ihan retuperälle. Eikä varmasti edesauta parisuhdeonnekaan se. Tai ehkä on miehiä joita ei yhtään kiinnosta miltä nainen näyttää, kunhan on reikä. Ap
Tähän asti jaksoin sympata ap:ta edes vähän. Sitten tuli tämä perus "Tyhmät kanat.. siis äidit, jotka elävät lastensa kautta, ovat vähempään tyytyväisiä. Mieskään ei heistä kiihotu. MINÄ kaipaan jotain enemmän, jotain suurempaa kuin pelkkä äitiys".
En henkilökohtaisesti tiedä tuollaisia pelkkä-äiti-naisia ollenkaan. Se on suuri klisee, muttei heitä kovin paljon ole. Jotkut ihmiset vain osaavat nauttia perhe-elämästä enemmän. Minäkään en valita vaikka en pyykkihuollosta saa kiksejä. Olen varmaan vain huomattavasti fiksumpi kuin sinä, ap, kun olen onnistunut järjestämään arkeen paljon aikaa myös omaan harrastamiseen ja parisuhteelle. Löytänyt sopivan tasapainon. Ja meillä on kolme lasta, pienempiä kuin teidän. En myöskään ole "sortunut epäterveellisiin elintapoihin" eikä vyötäröni ole edes "tilapäisesti" kadonnut. Toimiva perhe-elämä ja parisuhde vaatii kuule aika helkkaristi ajattelua, järjestelyä ja työtä.
Ei se riitä, että on vain nainut miehen, jolle kelpaa "reikä kuin reikä"
Ei todellakaan, onni ei tule meistä kellekään itsestään.
Tuo on kateellista ja katkeraa ajattelua kun et itse jaksa tehdä elämästäsi mieleistäsi. Valittelet vain. No tuollaisena se on ja pysyy jos et ala asennoitumaan eri tavalla. Ja järjestämään asioitasi eri tavalla. Paha antaa yksityiskohtaisempia neuvoja kun aloituksestasi ei saa mitään irti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen kertonut toistuvasti että olen mukavuudenhaluinen ja välttelen sitä helkkarinmoista ”ajattelua, järjestelyä ja työtä” joka kaiken itselle tärkeän yhteensovittamisesta muiden hyväksi joustamisen kanssa perheessä tulee. Asenteenkin muuttaminen on työlästä.
Minulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta, miehellä se oli. Mutten silti tosiaan kadu perhettä, haluaisin vain itse olla tarmokkaampi ja sinnikkäämpi tässä yhtälössä. Ap
102:lta kysyisin vielä, mikä on vyötärönympäryksesi? Ap
Kaikille ihmisille ei suoda lapsia ja hyvä niin. Ei lapset tee elämästä automaattisesti onnellista. Joillakin ihmisillä on muuta tehtävää maailmassa kuin lapsien kasvattaminen. Tutullani on seitsemän lasta: kauniita ja terveitä lapsia. Hänen tehtävänsä on ollut saattaa nämä lapset maailmaan ja kasvattaa heidät.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä tunnen oloni äitinä ihan samanlaiseksi kuin sinä.Lapsi on kohta 4v.Yritän kyllä olla huomaavainen läsnäoleva ja lempeä äiti,mutta se ei todellakaan tule luonnostaan.
Ja ennenkuin kukaan kritisoi niin en aio hankkia lisää lapsia.Ja tiedän että ei olisi varmaan kannattanut tehdä ensimmäistäkään,mutta mistä sen etukäteen voi tietää.Luulin olevani maailman sopivin äidiksi.
Olen hyvin tarkka,suunnitelmallinen ja tehokas luonne.Siisti ja kontrolloitu.Tämähän ei sovi yhtään yhteen pienen lapsen kanssa.Eikä minua kiinnosta lapsen kanssa leikkiminen,mammakerhot tai hiekkalaatikolla istuminen....
Mutta tuntuu että lapsi on imenyt meidän elämästä kaiken spontaaniuden ja hauskuuden,aikuisten väliset jutut ja parisuhdeajan.On vain töitä,väsymystä ja pakkoleikkimistä.
Ihan ilman veetuilua on pakko kysyä, että etko etukäteen tuntenut näitä ominaisuuksia itsestäsi? Tai etko aidosti tiennyt, että lapsen kanssa vapaa-aikaa ei sunnilleen ekaan kymmeneen vuoteen ole, etenkään yhtä aikaa kumppanin kanssa?
Itse olen elänyt varmaankin poikkeuksellisen eristyksissä lapsiperhe-elämästä, ainoa kosketus sellaiseen on omassa lapsuudessa. Ei ole sukua, eikä ystävillä lapsia, en ole ollut missään tekemisissä lasten kanssa sitten omien lapsuusvuosien. Ja silti tiedän että elämä lasten kanssa olisi juuri tuota "ei aikuisten aikaa, vain tyotä, leikkimistä, mammakerhoja ja pakkoleikkejä.
Eli ihan aidosti kiinnostaa tietää missä tilanteessa "tarkka, suunnitelmallinen ja kontrolloitu" henkilo päättää hankkia lapsen, vaikka kaikella järjellä sellainen ei sovi hänen luonteeseensa ollenkaan? Suunnaton vauvakuume ja vaaleanpunaiset lasit?
Ei ole oikeaa aikaa. Siinä on 9 kk aikaa kasvaa vanhemmaksi, pitkä aika. Lisäksi synnytys on kivulias, luonto on hoitanut tämän siksi, että uutta elämää osattaisiin arvostaa.
Minulla ei ollut mitään kokemusta lapsista, ehkä neljä kertaa elämässäni olin pitänyt pientä sylissä. Kyllä rakkaus sitten herää ja vaistot nostavat päätään, kun uskaltaa vain luottaa. Kyllä sinäkin varmasti osaat.Voi hyvänen aika mitä sontaa. On paljon ihmisiä jotka eivät vain sovellu vanhemmiksi, tai joiden rakkaus ja vaistot eivät vain herää, tai jotka eivät vain sopeudu vanhemman rooliin kuten ap. Sun pitäisi vähän kasvaa sieltä satukirjojen maailmasta aikuiseen todellisuuteen, ja käydä vaikka jossain lastenkodissa katsomassa kuinka niistä vanhemmista ei ole ihan vain synnytyksen voimalla kypsynyt Rakastavia ja Soveltuvia vanhempia.
Ps. "Ei ole oikeaa aikaa" voi muutes paljon todennäköisemmin tarkoittaa sitä, että asia olisi parempi jättää tekemättä. Ei suinkaan, että suinpäin sännätään tekemään jotain joka ei yhtään tunnu oikealta.
Totta, kaikki ei kasva vanhemmaksi koskaan. Itse lisäisin keskusteluun vielä yhden termin joka ratkaisee mobta asiaa: RESILIENSSI. Eli mukautumiskyky, joustavuus, sietäminen. Eri ihmiset kestää v*tutusta eri lailla.
Itselläni on korkea resilienssi. Mulla on viisi lasta, vaativa työ keskijohdossa joka vie aikaa, ei mitään tukiverkkoja missään, lastenhoitoapua ei olla saatu koskaan, ja kaikeb hullunmyllyn lisäksi teen väktöskirjaa.
Elämä on hirveää oravanpyörää ja kaaosta, mutta minä kestän. Siedän erittäin oitkälle epämukavuutta, stressiä, kurjuutta, kipua, oman ajan puutetta, nälkää, unettomuutta... siis mitä vain.
Kaikilla ei suinkaan ole näin. Moni on sanonut mulle ettei kestäis päivääkään mun elämää ja tulisi hulluksi.
Tuolle resilienssille ei ihan hirveästi voi mitään, siis sitä joko on tai ei. Mulla poikkeuksellinen v*tutuksensieto tuli lapsuudesta, luonnevikainen vanhempi kiusasi ja terrorisoi ja pahoinpiteli jatkuvasti eli opin sietämään kurjuutta. EN aikuisenakaan osaa tavoitella itselleni helppoutta, luksusta tai mukavuutta.Kuulostaa todella rankalta. Miksi sinun pitää tehdä väitöskirjaa nyt: mikset voisi odottaa vaikka viisi vuotta, kun lapset ovat vanhempia?
Jossain vaiheessa havahdut siihen, että elämä on kadonnut jonnekin. Kaikken kiireen keskellä unohdit elää ja nauttia asioista.Sinä koet tuon niin mutta minä en koe. Kestän raskautta, rankkuutta, kiirettä hyvin. En oikein edes kokemuksen tasolla tunnista mitä on ”nauttiminen” (toki tiedän mitä se sanana tarkoittaa(.
Ollaan niin erilaisia kaikki.
T. Se korkea resilienssiKuulostaa siltä että "ylisuorittaminen" ja itsesi piiskaaminen on selviytymiskeino jonka olet kehittänyt rankan lapsuuden seurauksena. Ajatteletko ikinä että ehkä se ei ole terve selviytymiskeino, etenkin, jos et ilmeisesti koe koskaan "nauttivasi" elämästä?
Ylisuorittaminen on hyvin yleinen oire huonon lapsuuden kokeneille, kun sillä yritetään "ostaa" muiden hyväksyntää sekä pitää itsensä niin kiireisenä etteivät traumat ehdi tietoisuuteen.
Minä tein tuota nuorempana, aina piti olla jokin projekti meneillään, tai suorittaa kahta tutkintoa. Kiireisenä tunsin itseni tärkeäksi. Pysähtyminen olisi ollut suurinpiirtein sama kuin sydän olisi pysähtynyt.
Nykyään nautin kiireettömyydestä. Mitä enemmän tunnen, että ihmiset ympärilläni juoksevat eteenpäin, sitä hitaammin kävelen. Joskus pysähdyn.
Nykyään osaan olla tekemättä mitään. Koen, että en tarvitse enempää tietoa, taitoa tai sivistystä, minun on hyvä näin.
Hyvä tunne tietää, että ilman minuakin maailma jatkaisi eteenpäin samoja ratojaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä tunnen oloni äitinä ihan samanlaiseksi kuin sinä.Lapsi on kohta 4v.Yritän kyllä olla huomaavainen läsnäoleva ja lempeä äiti,mutta se ei todellakaan tule luonnostaan.
Ja ennenkuin kukaan kritisoi niin en aio hankkia lisää lapsia.Ja tiedän että ei olisi varmaan kannattanut tehdä ensimmäistäkään,mutta mistä sen etukäteen voi tietää.Luulin olevani maailman sopivin äidiksi.
Olen hyvin tarkka,suunnitelmallinen ja tehokas luonne.Siisti ja kontrolloitu.Tämähän ei sovi yhtään yhteen pienen lapsen kanssa.Eikä minua kiinnosta lapsen kanssa leikkiminen,mammakerhot tai hiekkalaatikolla istuminen....
Mutta tuntuu että lapsi on imenyt meidän elämästä kaiken spontaaniuden ja hauskuuden,aikuisten väliset jutut ja parisuhdeajan.On vain töitä,väsymystä ja pakkoleikkimistä.
Ihan ilman veetuilua on pakko kysyä, että etko etukäteen tuntenut näitä ominaisuuksia itsestäsi? Tai etko aidosti tiennyt, että lapsen kanssa vapaa-aikaa ei sunnilleen ekaan kymmeneen vuoteen ole, etenkään yhtä aikaa kumppanin kanssa?
Itse olen elänyt varmaankin poikkeuksellisen eristyksissä lapsiperhe-elämästä, ainoa kosketus sellaiseen on omassa lapsuudessa. Ei ole sukua, eikä ystävillä lapsia, en ole ollut missään tekemisissä lasten kanssa sitten omien lapsuusvuosien. Ja silti tiedän että elämä lasten kanssa olisi juuri tuota "ei aikuisten aikaa, vain tyotä, leikkimistä, mammakerhoja ja pakkoleikkejä.
Eli ihan aidosti kiinnostaa tietää missä tilanteessa "tarkka, suunnitelmallinen ja kontrolloitu" henkilo päättää hankkia lapsen, vaikka kaikella järjellä sellainen ei sovi hänen luonteeseensa ollenkaan? Suunnaton vauvakuume ja vaaleanpunaiset lasit?
Ei ole oikeaa aikaa. Siinä on 9 kk aikaa kasvaa vanhemmaksi, pitkä aika. Lisäksi synnytys on kivulias, luonto on hoitanut tämän siksi, että uutta elämää osattaisiin arvostaa.
Minulla ei ollut mitään kokemusta lapsista, ehkä neljä kertaa elämässäni olin pitänyt pientä sylissä. Kyllä rakkaus sitten herää ja vaistot nostavat päätään, kun uskaltaa vain luottaa. Kyllä sinäkin varmasti osaat.Voi hyvänen aika mitä sontaa. On paljon ihmisiä jotka eivät vain sovellu vanhemmiksi, tai joiden rakkaus ja vaistot eivät vain herää, tai jotka eivät vain sopeudu vanhemman rooliin kuten ap. Sun pitäisi vähän kasvaa sieltä satukirjojen maailmasta aikuiseen todellisuuteen, ja käydä vaikka jossain lastenkodissa katsomassa kuinka niistä vanhemmista ei ole ihan vain synnytyksen voimalla kypsynyt Rakastavia ja Soveltuvia vanhempia.
Ps. "Ei ole oikeaa aikaa" voi muutes paljon todennäköisemmin tarkoittaa sitä, että asia olisi parempi jättää tekemättä. Ei suinkaan, että suinpäin sännätään tekemään jotain joka ei yhtään tunnu oikealta.
Totta, kaikki ei kasva vanhemmaksi koskaan. Itse lisäisin keskusteluun vielä yhden termin joka ratkaisee mobta asiaa: RESILIENSSI. Eli mukautumiskyky, joustavuus, sietäminen. Eri ihmiset kestää v*tutusta eri lailla.
Itselläni on korkea resilienssi. Mulla on viisi lasta, vaativa työ keskijohdossa joka vie aikaa, ei mitään tukiverkkoja missään, lastenhoitoapua ei olla saatu koskaan, ja kaikeb hullunmyllyn lisäksi teen väktöskirjaa.
Elämä on hirveää oravanpyörää ja kaaosta, mutta minä kestän. Siedän erittäin oitkälle epämukavuutta, stressiä, kurjuutta, kipua, oman ajan puutetta, nälkää, unettomuutta... siis mitä vain.
Kaikilla ei suinkaan ole näin. Moni on sanonut mulle ettei kestäis päivääkään mun elämää ja tulisi hulluksi.
Tuolle resilienssille ei ihan hirveästi voi mitään, siis sitä joko on tai ei. Mulla poikkeuksellinen v*tutuksensieto tuli lapsuudesta, luonnevikainen vanhempi kiusasi ja terrorisoi ja pahoinpiteli jatkuvasti eli opin sietämään kurjuutta. EN aikuisenakaan osaa tavoitella itselleni helppoutta, luksusta tai mukavuutta.Kuulostaa todella rankalta. Miksi sinun pitää tehdä väitöskirjaa nyt: mikset voisi odottaa vaikka viisi vuotta, kun lapset ovat vanhempia?
Jossain vaiheessa havahdut siihen, että elämä on kadonnut jonnekin. Kaikken kiireen keskellä unohdit elää ja nauttia asioista.Sinä koet tuon niin mutta minä en koe. Kestän raskautta, rankkuutta, kiirettä hyvin. En oikein edes kokemuksen tasolla tunnista mitä on ”nauttiminen” (toki tiedän mitä se sanana tarkoittaa(.
Ollaan niin erilaisia kaikki.
T. Se korkea resilienssiKuulostaa siltä että "ylisuorittaminen" ja itsesi piiskaaminen on selviytymiskeino jonka olet kehittänyt rankan lapsuuden seurauksena. Ajatteletko ikinä että ehkä se ei ole terve selviytymiskeino, etenkin, jos et ilmeisesti koe koskaan "nauttivasi" elämästä?
Ylisuorittaminen on hyvin yleinen oire huonon lapsuuden kokeneille, kun sillä yritetään "ostaa" muiden hyväksyntää sekä pitää itsensä niin kiireisenä etteivät traumat ehdi tietoisuuteen.
Minä tein tuota nuorempana, aina piti olla jokin projekti meneillään, tai suorittaa kahta tutkintoa. Kiireisenä tunsin itseni tärkeäksi. Pysähtyminen olisi ollut suurinpiirtein sama kuin sydän olisi pysähtynyt.
Nykyään nautin kiireettömyydestä. Mitä enemmän tunnen, että ihmiset ympärilläni juoksevat eteenpäin, sitä hitaammin kävelen. Joskus pysähdyn.
Nykyään osaan olla tekemättä mitään. Koen, että en tarvitse enempää tietoa, taitoa tai sivistystä, minun on hyvä näin.
Hyvä tunne tietää, että ilman minuakin maailma jatkaisi eteenpäin samoja ratojaan.
Mitäs sitä turhaa kiirehtimään, valmiiseen maailmaan.
Vierailija kirjoitti:
102:lta kysyisin vielä, mikä on vyötärönympäryksesi? Ap
Mitä? Onko se sinulle ainut tie onnneen ja tärkeintä elämässä että olet laiha?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen kertonut toistuvasti että olen mukavuudenhaluinen ja välttelen sitä helkkarinmoista ”ajattelua, järjestelyä ja työtä” joka kaiken itselle tärkeän yhteensovittamisesta muiden hyväksi joustamisen kanssa perheessä tulee. Asenteenkin muuttaminen on työlästä.
Minulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta, miehellä se oli. Mutten silti tosiaan kadu perhettä, haluaisin vain itse olla tarmokkaampi ja sinnikkäämpi tässä yhtälössä. Ap
Omaan jaksamiseesi vaikuttaa varmasti paljon se saatko sitä haaveilemaasi omaa aikaa jossain itsellesi tärkeässä etenemiseen ja kehittymiseen. Ja saatko tuntea itsesi halutuksi miehesi kanssa vai oletteko molemmat täysin leipiintyneitä arkeenne. Tietenkin elämään kuuluu erilaisia vaiheita, mutta sellaista vaihetta, joka ei maistu elämältä, ei pidä laiskuuttaan pitkittää. Perhe-elämän ja itsellesi tärkeiden muiden asioiden välinen tasapaino on tärkeää.
Sinäkin ajattelet varmasti, että tämä ainutlaatuinen elämäsi on arvokas. Haluaisit ottaa siitä isomman ilon irti. Nyt sitten ihan oikeasti toteuttamaan niitä elämänlaatua parantavia asioita. !Ihminen on lajina mukavuudenhaluinen, et vain sinä! Vanhat tavat tulevat luonnostaan ja asennemuutos tuntuukin vastenmieliseltä aluksi. Kun pakotat itsesi tekemään epämieluisia ja pelottaviakin asioita tavoittedesi eteen, lopulta se alkaa tuottaa tulosta. Ihan ensimmäisenä alat vaikka heräämään puoli tuntia-tunnin aiemmin, joogaat tai lenkkeilet. Näin saat jo joka päivä kaipaamaasi omaa aikaa enemmän. Sitten anlysoit, että mihin se aikasi oikeasti katoaa. Onko jotain mistä luopuminen ei tuntuisi yhtään pahalta? Sinä aikana voisit taas kerran elää rikkaampaa elämää.
Ja ihan oikeasti, miehen kanssa muutakin kuin kämppistelyä. Ottakaa toisenne huomioon, hakeutukaa rentoihin tilanteisiin (lapset hoitoon!) ja seurustelkaa.
Minusta kuulostat lievästi masentuneelta, ainakin kyllästyneeltä. Ja rehellisesti minua ärsyttä ihmiset, jotka odottelevat pienten ongelmien ratkeamista. Kun ne ongelmat voi ratkaista itse eivätkä ne siten pääse kasvamaan liian suuriksi. Niin, ettet koe lastesi lapsuutta jonain vankeustuomiona, "kunhan vain kasvavat isoiksi". Ota haaste vastaan ja tee elämästäsi mieleistäsi. Se parantaa teidän jokaisen elämää. Ja kun lapset ovat isoja niin osaat niissäkin olosuhteissa pitää huolta myös itsestäsi, et vain ihmettele kuinka tämä elämä on tällaista.
Ja anteeksi, että otin vähän kierroksia tuossa. Minusta on vain hölmöä kauhistella äitejä, jotka nauttivat äitidestä "elävät lastensa kautta". Aika monelta heistä voisi nimenomaan oppia jotain, varmasti he elävät muutenkin kuin lastensa kautta. Jaksavat nauttia äitiydestä kun eivät ole ylikuormittuneita arjessaan ja elämässä on nimenomaan riittävästi muutakin sisältöä.
Nyt alat järjestämään lapsenvahtia ja ideoimaan parisuhdeviikonloppua tai vähintään teemapäivää miehesi kanssa. Teepä varmuuden vuoksi jokin masennustesti ja pohdi miten saisit vähemmän pisteitä (vaikket paljoa saisikaan). Ja aseta itsellesi jokin motivoiva tavoite, joka sinun onkin pakko saavuttaa vaikka on lapset. Jatkokoulutusta, yrittäjyyttä, uusia ystäviä, maratoni? Tai vaikka kaikki! Älä syytä lapsia jos et jaksa vaan ala tehdä asioita, joista jaksat innostua.
Vierailija kirjoitti:
102:lta kysyisin vielä, mikä on vyötärönympäryksesi? Ap
Odota, voin käydä mittaamassa. Kuppikokoni 65E, sekin varmaan kiinnostaa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
102:lta kysyisin vielä, mikä on vyötärönympäryksesi? Ap
Odota, voin käydä mittaamassa. Kuppikokoni 65E, sekin varmaan kiinnostaa...
En löytänyt mittanauhaa, vain rullamitan. Tämä jäi nyt ikuiseksi arvoitukseksi. Olen tyytyväinen peilikuvaani, käykö vastaukseksi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
102:lta kysyisin vielä, mikä on vyötärönympäryksesi? Ap
Odota, voin käydä mittaamassa. Kuppikokoni 65E, sekin varmaan kiinnostaa...
Varmasti se sitten on kapea. Rehellisesti, olisitko yhtä jaksava ja tyytyväinen itseesi jos kuppikokosi olisi 75A? Kuten minulla? En tosin edes käytä mitään kuppeja / liivejä koska ei tarvitse niitä mihinkään. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kertonut toistuvasti että olen mukavuudenhaluinen ja välttelen sitä helkkarinmoista ”ajattelua, järjestelyä ja työtä” joka kaiken itselle tärkeän yhteensovittamisesta muiden hyväksi joustamisen kanssa perheessä tulee. Asenteenkin muuttaminen on työlästä.
Minulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta, miehellä se oli. Mutten silti tosiaan kadu perhettä, haluaisin vain itse olla tarmokkaampi ja sinnikkäämpi tässä yhtälössä. Ap
Omaan jaksamiseesi vaikuttaa varmasti paljon se saatko sitä haaveilemaasi omaa aikaa jossain itsellesi tärkeässä etenemiseen ja kehittymiseen. Ja saatko tuntea itsesi halutuksi miehesi kanssa vai oletteko molemmat täysin leipiintyneitä arkeenne. Tietenkin elämään kuuluu erilaisia vaiheita, mutta sellaista vaihetta, joka ei maistu elämältä, ei pidä laiskuuttaan pitkittää. Perhe-elämän ja itsellesi tärkeiden muiden asioiden välinen tasapaino on tärkeää.
Sinäkin ajattelet varmasti, että tämä ainutlaatuinen elämäsi on arvokas. Haluaisit ottaa siitä isomman ilon irti. Nyt sitten ihan oikeasti toteuttamaan niitä elämänlaatua parantavia asioita. !Ihminen on lajina mukavuudenhaluinen, et vain sinä! Vanhat tavat tulevat luonnostaan ja asennemuutos tuntuukin vastenmieliseltä aluksi. Kun pakotat itsesi tekemään epämieluisia ja pelottaviakin asioita tavoittedesi eteen, lopulta se alkaa tuottaa tulosta. Ihan ensimmäisenä alat vaikka heräämään puoli tuntia-tunnin aiemmin, joogaat tai lenkkeilet. Näin saat jo joka päivä kaipaamaasi omaa aikaa enemmän. Sitten anlysoit, että mihin se aikasi oikeasti katoaa. Onko jotain mistä luopuminen ei tuntuisi yhtään pahalta? Sinä aikana voisit taas kerran elää rikkaampaa elämää.
Ja ihan oikeasti, miehen kanssa muutakin kuin kämppistelyä. Ottakaa toisenne huomioon, hakeutukaa rentoihin tilanteisiin (lapset hoitoon!) ja seurustelkaa.
Minusta kuulostat lievästi masentuneelta, ainakin kyllästyneeltä. Ja rehellisesti minua ärsyttä ihmiset, jotka odottelevat pienten ongelmien ratkeamista. Kun ne ongelmat voi ratkaista itse eivätkä ne siten pääse kasvamaan liian suuriksi. Niin, ettet koe lastesi lapsuutta jonain vankeustuomiona, "kunhan vain kasvavat isoiksi". Ota haaste vastaan ja tee elämästäsi mieleistäsi. Se parantaa teidän jokaisen elämää. Ja kun lapset ovat isoja niin osaat niissäkin olosuhteissa pitää huolta myös itsestäsi, et vain ihmettele kuinka tämä elämä on tällaista.
Ja anteeksi, että otin vähän kierroksia tuossa. Minusta on vain hölmöä kauhistella äitejä, jotka nauttivat äitidestä "elävät lastensa kautta". Aika monelta heistä voisi nimenomaan oppia jotain, varmasti he elävät muutenkin kuin lastensa kautta. Jaksavat nauttia äitiydestä kun eivät ole ylikuormittuneita arjessaan ja elämässä on nimenomaan riittävästi muutakin sisältöä.
Nyt alat järjestämään lapsenvahtia ja ideoimaan parisuhdeviikonloppua tai vähintään teemapäivää miehesi kanssa. Teepä varmuuden vuoksi jokin masennustesti ja pohdi miten saisit vähemmän pisteitä (vaikket paljoa saisikaan). Ja aseta itsellesi jokin motivoiva tavoite, joka sinun onkin pakko saavuttaa vaikka on lapset. Jatkokoulutusta, yrittäjyyttä, uusia ystäviä, maratoni? Tai vaikka kaikki! Älä syytä lapsia jos et jaksa vaan ala tehdä asioita, joista jaksat innostua.
Vähän ohis mutta mitään parisuhdeviikonloppua ei saa jos ei ola suvun tukiverkkoja. Meillä ei ole ollut 12 vuoteen yhtä ainoaa lapsivapaata yötä koska isovanhemmst ei hoida lainkaan ja rahalla ei saa hoitajaa kuin päiväaikaan. MLL ei hoida yön yli eikä mikään muukaan kotipalvelu tässä kunnassa, olen kysynyt kaikki. Ainoa olis värstöliitto mutta se on pk seudulla.
Ärsyttää aina kun ohjeita annetaan ”vie lapset hoitoon”. Niin MINNE? Hyvä niiden joilla mummolat, toiset ei saa rahallakaan hoitajaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kertonut toistuvasti että olen mukavuudenhaluinen ja välttelen sitä helkkarinmoista ”ajattelua, järjestelyä ja työtä” joka kaiken itselle tärkeän yhteensovittamisesta muiden hyväksi joustamisen kanssa perheessä tulee. Asenteenkin muuttaminen on työlästä.
Minulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta, miehellä se oli. Mutten silti tosiaan kadu perhettä, haluaisin vain itse olla tarmokkaampi ja sinnikkäämpi tässä yhtälössä. Ap
Omaan jaksamiseesi vaikuttaa varmasti paljon se saatko sitä haaveilemaasi omaa aikaa jossain itsellesi tärkeässä etenemiseen ja kehittymiseen. Ja saatko tuntea itsesi halutuksi miehesi kanssa vai oletteko molemmat täysin leipiintyneitä arkeenne. Tietenkin elämään kuuluu erilaisia vaiheita, mutta sellaista vaihetta, joka ei maistu elämältä, ei pidä laiskuuttaan pitkittää. Perhe-elämän ja itsellesi tärkeiden muiden asioiden välinen tasapaino on tärkeää.
Sinäkin ajattelet varmasti, että tämä ainutlaatuinen elämäsi on arvokas. Haluaisit ottaa siitä isomman ilon irti. Nyt sitten ihan oikeasti toteuttamaan niitä elämänlaatua parantavia asioita. !Ihminen on lajina mukavuudenhaluinen, et vain sinä! Vanhat tavat tulevat luonnostaan ja asennemuutos tuntuukin vastenmieliseltä aluksi. Kun pakotat itsesi tekemään epämieluisia ja pelottaviakin asioita tavoittedesi eteen, lopulta se alkaa tuottaa tulosta. Ihan ensimmäisenä alat vaikka heräämään puoli tuntia-tunnin aiemmin, joogaat tai lenkkeilet. Näin saat jo joka päivä kaipaamaasi omaa aikaa enemmän. Sitten anlysoit, että mihin se aikasi oikeasti katoaa. Onko jotain mistä luopuminen ei tuntuisi yhtään pahalta? Sinä aikana voisit taas kerran elää rikkaampaa elämää.
Ja ihan oikeasti, miehen kanssa muutakin kuin kämppistelyä. Ottakaa toisenne huomioon, hakeutukaa rentoihin tilanteisiin (lapset hoitoon!) ja seurustelkaa.
Minusta kuulostat lievästi masentuneelta, ainakin kyllästyneeltä. Ja rehellisesti minua ärsyttä ihmiset, jotka odottelevat pienten ongelmien ratkeamista. Kun ne ongelmat voi ratkaista itse eivätkä ne siten pääse kasvamaan liian suuriksi. Niin, ettet koe lastesi lapsuutta jonain vankeustuomiona, "kunhan vain kasvavat isoiksi". Ota haaste vastaan ja tee elämästäsi mieleistäsi. Se parantaa teidän jokaisen elämää. Ja kun lapset ovat isoja niin osaat niissäkin olosuhteissa pitää huolta myös itsestäsi, et vain ihmettele kuinka tämä elämä on tällaista.
Ja anteeksi, että otin vähän kierroksia tuossa. Minusta on vain hölmöä kauhistella äitejä, jotka nauttivat äitidestä "elävät lastensa kautta". Aika monelta heistä voisi nimenomaan oppia jotain, varmasti he elävät muutenkin kuin lastensa kautta. Jaksavat nauttia äitiydestä kun eivät ole ylikuormittuneita arjessaan ja elämässä on nimenomaan riittävästi muutakin sisältöä.
Nyt alat järjestämään lapsenvahtia ja ideoimaan parisuhdeviikonloppua tai vähintään teemapäivää miehesi kanssa. Teepä varmuuden vuoksi jokin masennustesti ja pohdi miten saisit vähemmän pisteitä (vaikket paljoa saisikaan). Ja aseta itsellesi jokin motivoiva tavoite, joka sinun onkin pakko saavuttaa vaikka on lapset. Jatkokoulutusta, yrittäjyyttä, uusia ystäviä, maratoni? Tai vaikka kaikki! Älä syytä lapsia jos et jaksa vaan ala tehdä asioita, joista jaksat innostua.
Tämä oli todella hyvä ja rakentava vastaus. Miinus että en voi siis halua herätä yhtään aikaisemmin kuin on pakko, en ole aamuihminen, illalla on lapsivapaata aikaa miehen kanssa ja jatkuva väsymys vaivaa muutenkin. Eniten pielessä on se, että oloni on usein niin jaksamaton sekä henkisesti että fyysisesti, etten vain jaksa tehdä muutoksia. Selvää on että alkoholinkäyttö pitäisi minimoida, nukkua tarpeeksi ja syödä järkevästi. Keksiä siis aivan uudet ja terveelliset keinot stressinhallintaan jotka ovat toteutettavissa myös perheen läsnäollessa. Lähes kaikki yleiset vinkithän edellyttävät yksinoloa, tyyliin mene metsään kävelylle omien ajatustesi kanssa. Se ei ole sattumaa. Perheen parissa ei lataudu kuten yksin rauhassa koskaan, koska on vahtimisvastuu, kaikkien asiat äänessä siinä ja tarpeet joihin vastattava. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eipä tossa oikein muu auta, kun antaa ajan kulua. Usko tai älä, se loppuu jossain vaiheessa ja omaa aikaa on kyllästymiseen asti. Tsemppiä.
En ole sellainen ihminen jolla omaa aikaa olisi koskaan ”kyllästymiseen asti”. Aikaa ei ole koskas liikaa itsensä kehittämiseen, kuntoiluun, lepoon, seurusteluun, matkusteluun, luovaan tekemiseen, lukemiseen jne. kaikkeen mielekkääseen joka ei ole välttämätöntä kotityötä ja muista huolehtimista, johon nyt menee valtaosa ajasta ja joka on pois kaikelta oikeasti mielekkäältä ja arvostusta nauttivalta tekemiseltä. Haluaisin siis ajatella toisin, mutten ole 12 vuodessa oppinut. Ap
Mulla herää nyt kysymys että paljonko sinä yleensä teet kotitöitä päivässä? Jos mieskin hyvin tekee oman osuutensa ja teitä on neljän hengen perhe, ei ihan pieniä lapsia joille pitäisi syöttää ruuat ja vaihtaa vaipat jne. toinen lapsi osaa jo hyvin auttaa esim. pitämällä oman huoneensa siistinä, nuorempikin kerää lelunsa.
Teillä on varman pyykkikone, kuivuri, tiskikone ja imuri.
Onko nyt niin, että suoritat liikaa myös kotitöissä kun suoritat sitä ulkonäköjuttuakin?
Kyllä sulla tuollaisessa perhetilaneessa pitäisi jäädä jo todella paljon aikaa kaikkeen omaan, esim. lukeminen onnistuu kyllä vaikka et olisi yksin kotona, miten ne lapset vaikuttaa siihen sun lukemiseen. Ota kirja, mene makuuhuoneeseesi, laita ovi kiinni ja sano lapsille että ei saa häiritä, minä luen nyt. Ja toki jos vaikka kerran tunnissa joku sanoo sulle jotain, se ei häiritse lukemista millään lailla jos sinulla ei ole joku häiriödiagnoosi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
102:lta kysyisin vielä, mikä on vyötärönympäryksesi? Ap
Odota, voin käydä mittaamassa. Kuppikokoni 65E, sekin varmaan kiinnostaa...
Varmasti se sitten on kapea. Rehellisesti, olisitko yhtä jaksava ja tyytyväinen itseesi jos kuppikokosi olisi 75A? Kuten minulla? En tosin edes käytä mitään kuppeja / liivejä koska ei tarvitse niitä mihinkään. Ap
Saatan joskus käyttää koon 70D liivejä, mitoitus vaihtelee. Sinullekin voisi hyvin mennä varmaan 70B/C. Et olisi ensimmäinen nainen, joka käyttäisi huonosti istuvia liivejä. Ympärysmitalla 75 minun kuppikokoni olisi C. Eivät mittamme niin erilaiset ole eikä terveen kehon pitäisi olla elämää rajoittava ongelma.
Kyllä, tyytyväisyys itseeni vaikuttaa jaksamiseeni. Mutta tyytyväisyyteni muodostuu monesta asiasta. Mm. siitä, että olen tyytyväinen tekemisiini, osaan laittaa asiat tärkeysjärjestykseen ja jättää jotkut asiat listalta pois. Ennen olin kärsivä perfektionisti, joka ei ollut koskaan mihinkään tyytyväinen. Pidin perfektionistisuutta jopa suurimpana hyveenäni kunnes ymmärsin, että kiinnitän huomiota aivan naurettaviin ja mahdottomiin asioihin. Itsetutkiskelun paikka. Todellisuudessa yritin neuroottisuudella kontrolloida kaikkea, varmistaa kelpaamiseni, vaikkeivät viimeisimmät yksityiskohdat muuttaneet asioita miksikään. Vain estivät minua rentoutumasta ja olemasta tyytyväinen itseeni tai työhöni.
Ilmeisesti sinulla on enemmän itsetunto-ongelmia kuin olisimme arvanneet. Millaisella äänensävyllä puhut itsellesi? Varmaan aika ankaralla? Olisiko nyt kuitenkin niin, että olet arvokas ja hyvä ihminen kaikkine täydellisine epätäydellisyyksinesi. Kukaan maailmassa ei ehdi surra juuri sinun vyötärönympärystäsi niinkuin sinä itse. Ja kun ihan oikeasti, vyötärösi mitat eivät ole kovin tärkeä asia tässä elämässä. On aika ihmeellinen sattuma, että juuri sinulla on elämä. Osaatko olla siitä kiitollinen ja elää sitä vaikkei se ole täydellisesti hallinnassasi?
Hoikkuus voi lisätä itsearvostustasi ja -varmuuttasi, jonka johdosta saat enemmän positiivista huomiota läheisiltä ja tuntemattomilta. No ne sosiaaliset suhteet taitavatkin olla sinulle tärkeitä. Kaipaatko siis ihmisten hyväksyntää ja läheisyyttä? Ja jos olisit sitä ja tätä/hoikka niin sinusta pidettäisiin? Voiko elämästä tehdä elämisen arvoista ja ihanaa vaikka et saisi elämässäsi painavia riippareita?
Sinun pitää tehdä itsestäsi ihminen, jota itse rakastat. Lisätä arkeesi asioita, jotka tekevät sinusta onnellisen. Avoimesti omana itsenäsi osaat varmasti nauttia elämästä ja muiden seurasta enemmän. Kun et yritä olla jotain, mitä et ole. Vaikka joku av-mamma toisella puolella Suomea olisi. Sinä olet sinä, se, jonka miehesi valitsi ja ainoa äiti lapsillenne. Muiden ihmisten ja rakastavien ihmissuhteiden kautta asiat saavat myös uudet mittasuhteet. Onko se nyt niin paha jos vyötärösi ei ole entisensä? Jos se, mitä kaipaat, on omaa aikaa harrastaa ja kehittyä ja romantiikkaa suhteeseesi? Mihin sinun kannattaa ensisijaisesti keskittyä? Vyötäröön vai itseesi ja parisuhteeseesi?
Tottakai on viisasta pitää kehostaan huolta. Sinulla on kuitenkin paljon, paljon muutakin onnellisuuteesi vaikuttavaa vaikka ne asiat on hankalampi hahmottaa. Ala työstämään niitä, ettet olisi niin onneton. Varmasti sinulla on ideoitakin, mitä haluaisit tehdä, kokea ja saavuttaa. Aloita tänään!
Minulla saattaa olla ahdistuneisuushäiriötä ainakin välillä. Enkä tarvitse epämukavia liivejä olemaan tyhjää täynnä. Olen onnistunut pysymään perheestä huolimatta ihan samoissa mitoissa kuin ennen perhettä, mutta mitoissa pysyminen tuntuu epävarmalta koska ei voi käyttää aikaa vapaasti vaikka liikuntaan ja kun tapana on ollut hoitaa stressiä syömällä ja juomalla. Pelkään siis kontrollin menetystä eli lihomista ja sitä etten vain jaksa tehdä asioita jotka pitää jaksaa, niin ei nyt riitä jaksamista mihinkään ylimääräiseen. Usein haluaisinkin vain nukkua. Ja olla niin ettei kukaan edellyttäisi minulta mitään. Vain olla rauhassa. Vyötärö kerta kaikkiaan on niin tärkeä asia, että jos se ei ole sellainen kuin haluan, mikään ei kiinnosta. Se on asia josta en tingi, se on vain pakko saada ja pitää sellaisena jotta kestän itseäni. Ap
Paljon teet kotitöitä? Joka päivä ei tarvitse pyykätä, imuroida, tiskata, tehdä ruokaa.. Teet jotain todella väärin.
Hei ap!
Vaikutat hieman samanlaiselta kuin minä.
Minua, no jos suoraan sanotaan, häiritsevät muut ihmiset kun haluaisin tehdä jotain.
Vaikka omat lapseni ovat jo isoja (yläasteelle menee nuorin ja lukiossa vanhin) ovat he tietenkin kotonakin ja läsnä, vaikkakin paljolti omissa puuhissaan. Mutta en vain osaa tehdä mitään omaani. Tuntuu kuin koko ajan pitäisi olla jossain hälytysvalmiudessa, läsnä, tai tekemässä ns ”jotain järkevää” kuten kotitöitä/puutarhatöitä yms.
Haluaisin tehdä luovia juttuja, mutta en kykene koska joku on paikalla ja lähes 100% jossain vaiheessa keskeyttää, heti jollakin on asiaa jne.
Heti jos jossain käyn yksin, huono omatunto kun kukaan lapsista ei päässyt mukaan tai miehen takia kun ”joutui” olemaan kotona lasten kanssa.
Omassa päässänihän tämä on! Mutta en ole osannut muuttuakaan. Jotenkin vain seilaan päivästä toiseen ja tyytymättömyys kasvaa...
Vierailija kirjoitti:
Paljon teet kotitöitä? Joka päivä ei tarvitse pyykätä, imuroida, tiskata, tehdä ruokaa.. Teet jotain todella väärin.
Kyllä nelihenkisessä perheessä melkeinpä tarvitsee JOTAKIN noiden kaikkien asioiden eteen tehdä joka päivä. Kokopäivätyön lisäksi ei aina millään irtoaisi. Lisäksi muut siivoustyöt kuten vessan pesu, lattioiden pyyhkiminen.. Ikkunoita ei olla pesty moneen vuoteen niin nyt siihenkin menee tuntikausia lomasta kun pakko on sekin hoitaa viimein. Ap
Kiitos oikein valaisevasta vastauksesta! Varmaan tässä on hyvä esimerkki siitä miksi on erittäin hyvä että lapsiperhe-elämästä puhutaan rehellisesti ja muistaen ne huonotkin puolet. Ehkä joku saa siitä tietoa joka sulla jäi saamatta.