Lue keskustelun säännöt.
Olen lähes jatkuvasti epämukavuusalueellani perheenäitinä
En nauti juuri mistään perheenäitiyteen kuuluvista tehtävistä, vaan lähinnä vain stressaannut niistä enemmän tai vähemmän koko ajan. Lasten juttujen seuraaminen on mielekästä yleensä, mutta suorastaan vihaan kaikkia kotitöitä ja kaipaisin todella paljon omaa aikaa ja rauhaa ihan vain olla ja mietiskellä SEKÄ omaa aikaa myös harrastaa tavoitteellisesti jotain sekä tavata ystäviä.
Lisäksi harmittaa usein se, miten arjen stressi (perhe-elämä) ja aikapula tuntuu tappavan parisuhderomantiikan ja seksiä on monta kertaa vähemmän kuin haluaisin.
Herääkö kellään jotakin järkevää ideaa miten elämänlaatua voisi oikeasti parantaa tällaisista lähtökohdista?
Ihan oman mainintansa ansaitsee vielä se, että minulle on aivan ehdottoman tärkeää pitää paino tietyissä lukemissa ja muutenkin panostaa ulkonäkööni, mikä sekin tuntuu ajan ja rauhan puutteen takia usein todella haasteelliselta ja olen kausittain sortunut epäterveellisiin elintapoihin ihan vain väsymyksen ja ahdistuneisuuden takia,
mistä seuraa hirveä morkkis kun huomaan vyötärön levinneen (tilapäisesti).
Kommentit (349)
Ajatus että parisuhde kärsii kun ei ole timmissä kunnossa jne. kuulostaa sikäli oudolta että uskoisin parisuhteen vahvistuvan enemmän kuin mistään niin siitä kun näkee kuinka aidosti puoliso rakastaa yhteisiä lapsia ja on valmis myös laittamaan heidät etusijalle. Minä miettisin aloittajan sijassa mistä kumpuaa niin voimakas tarve omalle ajalle ja ulkoisille asioille sellaisessa elämänvaiheessa missä on ihan luonnollista katsoa välillä oman navan ulkopuolelle. Ratkaisu ei aina löydy käytäntöjen muuttamisesta vaan sisäisestä muutoksesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä hemmetissä parisuhde kärsii, jos tunnen itseni rumaksi ja plösöksi, minkä myötä automaattisesti ahdistuneeksi ja masentuneeksi. Siinä mielentilassa en todellakaan jaksa ajatella kuin itseäni. Ja siihen vajoan, jos lihon. Raskaana lihominen ei haitannut ja palasin molemmilla kerroilla entisiin mittoihin ihan itsestään mutta toki liikuin.
Tässä ketjussa todellakin huomaa, että osa todellakin on hyvin ymmärtänyt fiiliksiäni ja osa ei lainkaan, juuri se äitimyytti-tavis-mammaosasto, joka elää lasten kautta. Ja sitten vielä ne supersuorittajanaiset joilta kaikki sujuu ja koskaan ei ahdista ja identiteetti pyörii lasten ympärillä.
Ap
Siis ei supersuorittajanaisten identiteetti pyöri lasten ympärillä, vaan myös kroppa on timmi ja hieno ura. Mutta ainakaan TV:n äärellä he eivät rentoudu tai rentoudu ylipäätään tavoilla jotka eivät suoraan tuota mitään.
Sekin on kuormittava olosuhde jos on selvästi hiljaisin perheenjäsen ja etenkin lapset äänessä lähes koko ajan.
Mutta ei tämä mihinkään eskaloidu, oikeastaan tiedän jo täysin miten olemiseni helpottuu kestävällä tavalla.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Kyllä hemmetissä parisuhde kärsii, jos tunnen itseni rumaksi ja plösöksi, minkä myötä automaattisesti ahdistuneeksi ja masentuneeksi. Siinä mielentilassa en todellakaan jaksa ajatella kuin itseäni. Ja siihen vajoan, jos lihon. Raskaana lihominen ei haitannut ja palasin molemmilla kerroilla entisiin mittoihin ihan itsestään mutta toki liikuin.
Tässä ketjussa todellakin huomaa, että osa todellakin on hyvin ymmärtänyt fiiliksiäni ja osa ei lainkaan, juuri se äitimyytti-tavis-mammaosasto, joka elää lasten kautta. Ja sitten vielä ne supersuorittajanaiset joilta kaikki sujuu ja koskaan ei ahdista ja identiteetti pyörii lasten ympärillä.
Ap
Kirjoitat ristiriitaisesti. Miehesi ei välitä painostasi, näin alussa väitit. Miksi siis parisuhteesi kärsisi muutaman kilon lihoamisesta? Kirjoitit ettet treenaa säännöllisesti. Nyt sanot, että toki liikuit. Olet sekaisin. Tuollainen skitsoilu painosta ei ole normaalia. Et myöskään ota vastaan mitään neuvoja, haluat vain että mielipiteitäsi myötäillään. Voivoi, olet aivan oikeassa kaikessa, älä muuta mitään, elämä on kamalaa, sulla on kohtalotovereita.
Nyt voit mennä nukkumaan tyytyväisenä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä hemmetissä parisuhde kärsii, jos tunnen itseni rumaksi ja plösöksi, minkä myötä automaattisesti ahdistuneeksi ja masentuneeksi. Siinä mielentilassa en todellakaan jaksa ajatella kuin itseäni. Ja siihen vajoan, jos lihon. Raskaana lihominen ei haitannut ja palasin molemmilla kerroilla entisiin mittoihin ihan itsestään mutta toki liikuin.
Tässä ketjussa todellakin huomaa, että osa todellakin on hyvin ymmärtänyt fiiliksiäni ja osa ei lainkaan, juuri se äitimyytti-tavis-mammaosasto, joka elää lasten kautta. Ja sitten vielä ne supersuorittajanaiset joilta kaikki sujuu ja koskaan ei ahdista ja identiteetti pyörii lasten ympärillä.
ApKirjoitat ristiriitaisesti. Miehesi ei välitä painostasi, näin alussa väitit. Miksi siis parisuhteesi kärsisi muutaman kilon lihoamisesta? Kirjoitit ettet treenaa säännöllisesti. Nyt sanot, että toki liikuit. Olet sekaisin. Tuollainen skitsoilu painosta ei ole normaalia. Et myöskään ota vastaan mitään neuvoja, haluat vain että mielipiteitäsi myötäillään. Voivoi, olet aivan oikeassa kaikessa, älä muuta mitään, elämä on kamalaa, sulla on kohtalotovereita.
Nyt voit mennä nukkumaan tyytyväisenä.
Jos pidän itseäni plösönä, inhoan itseäni ja silloin ei kauheasti ole väliä, kelpaako miehelle seksiin vai en, jos en kelpaa itselleni.
On eri asia treenata säännöllisesti kuin liikkua ja olen kertonut täällä että olen aiemmin treenannut säännöllisemmin kuin nyt, kun en enää jaksanut pitää siitä kiinni tässä perhehärdellissä.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä hemmetissä parisuhde kärsii, jos tunnen itseni rumaksi ja plösöksi, minkä myötä automaattisesti ahdistuneeksi ja masentuneeksi. Siinä mielentilassa en todellakaan jaksa ajatella kuin itseäni. Ja siihen vajoan, jos lihon. Raskaana lihominen ei haitannut ja palasin molemmilla kerroilla entisiin mittoihin ihan itsestään mutta toki liikuin.
Tässä ketjussa todellakin huomaa, että osa todellakin on hyvin ymmärtänyt fiiliksiäni ja osa ei lainkaan, juuri se äitimyytti-tavis-mammaosasto, joka elää lasten kautta. Ja sitten vielä ne supersuorittajanaiset joilta kaikki sujuu ja koskaan ei ahdista ja identiteetti pyörii lasten ympärillä.
ApKirjoitat ristiriitaisesti. Miehesi ei välitä painostasi, näin alussa väitit. Miksi siis parisuhteesi kärsisi muutaman kilon lihoamisesta? Kirjoitit ettet treenaa säännöllisesti. Nyt sanot, että toki liikuit. Olet sekaisin. Tuollainen skitsoilu painosta ei ole normaalia. Et myöskään ota vastaan mitään neuvoja, haluat vain että mielipiteitäsi myötäillään. Voivoi, olet aivan oikeassa kaikessa, älä muuta mitään, elämä on kamalaa, sulla on kohtalotovereita.
Nyt voit mennä nukkumaan tyytyväisenä.
En ymmärrä miten niin AP muka kirjoitti ristiriitaisesti?
Aphan sanoi, että parisuhde tottakai kärsii, jos hän tuntee itsensä itsensä plösöksi, koska silloin hänestä tuntuu myös väsyneeltä ja ahdistuneelta. Ei tuohon hänen miehensä liity mitenkään, hän varmasti rakastaisi Apta minkä kokoisena vain. Mutta AP:n itsensä olo ei olisi hyvä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä hemmetissä parisuhde kärsii, jos tunnen itseni rumaksi ja plösöksi, minkä myötä automaattisesti ahdistuneeksi ja masentuneeksi. Siinä mielentilassa en todellakaan jaksa ajatella kuin itseäni. Ja siihen vajoan, jos lihon. Raskaana lihominen ei haitannut ja palasin molemmilla kerroilla entisiin mittoihin ihan itsestään mutta toki liikuin.
Tässä ketjussa todellakin huomaa, että osa todellakin on hyvin ymmärtänyt fiiliksiäni ja osa ei lainkaan, juuri se äitimyytti-tavis-mammaosasto, joka elää lasten kautta. Ja sitten vielä ne supersuorittajanaiset joilta kaikki sujuu ja koskaan ei ahdista ja identiteetti pyörii lasten ympärillä.
ApKirjoitat ristiriitaisesti. Miehesi ei välitä painostasi, näin alussa väitit. Miksi siis parisuhteesi kärsisi muutaman kilon lihoamisesta? Kirjoitit ettet treenaa säännöllisesti. Nyt sanot, että toki liikuit. Olet sekaisin. Tuollainen skitsoilu painosta ei ole normaalia. Et myöskään ota vastaan mitään neuvoja, haluat vain että mielipiteitäsi myötäillään. Voivoi, olet aivan oikeassa kaikessa, älä muuta mitään, elämä on kamalaa, sulla on kohtalotovereita.
Nyt voit mennä nukkumaan tyytyväisenä.
Jos pidän itseäni plösönä, inhoan itseäni ja silloin ei kauheasti ole väliä, kelpaako miehelle seksiin vai en, jos en kelpaa itselleni.
On eri asia treenata säännöllisesti kuin liikkua ja olen kertonut täällä että olen aiemmin treenannut säännöllisemmin kuin nyt, kun en enää jaksanut pitää siitä kiinni tässä perhehärdellissä.
Ap
Tässä on just se avain, ap. Sinä olet tyytymätön itseesi, mutta et jostain syystä tavoittele muutosta. Jos olisit tyytyväinen itseesi, jaksaisit todnäk olla myös läsnäolevampi äiti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä on kirjoitettu paljon, että voi ulkoistaa. Ostaa siivouspalveluita tai lasten kaitsentaa.
Kyse ei ole edes rahasta, asia ei ole niin yksinkertainen. Ei noiden palveluiden ostaminen poista moniakaan vanhemman rutiineista tai vaateista. Saat toki lähteä sinne teatteri-iltaan, mutta sitten yöllä hoitaja lähtee, lapsi kenties herää, tiskit miten sattuu, aamulla uusi kaaos ja pitäisi lähteä töihin kun sai "viettää kaksinkeskistä aikaa miehensa kanssa. "
En ihmettele, että syntyvyys laskee. Mitään helpotusta vanhemmuuteen ei ole. Itse se on kohdattava ja tehtävä.
Neuroottista kytätä painoa tolleen. Mahtaa olla raskas elämä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä hemmetissä parisuhde kärsii, jos tunnen itseni rumaksi ja plösöksi, minkä myötä automaattisesti ahdistuneeksi ja masentuneeksi. Siinä mielentilassa en todellakaan jaksa ajatella kuin itseäni. Ja siihen vajoan, jos lihon. Raskaana lihominen ei haitannut ja palasin molemmilla kerroilla entisiin mittoihin ihan itsestään mutta toki liikuin.
Tässä ketjussa todellakin huomaa, että osa todellakin on hyvin ymmärtänyt fiiliksiäni ja osa ei lainkaan, juuri se äitimyytti-tavis-mammaosasto, joka elää lasten kautta. Ja sitten vielä ne supersuorittajanaiset joilta kaikki sujuu ja koskaan ei ahdista ja identiteetti pyörii lasten ympärillä.
ApKirjoitat ristiriitaisesti. Miehesi ei välitä painostasi, näin alussa väitit. Miksi siis parisuhteesi kärsisi muutaman kilon lihoamisesta? Kirjoitit ettet treenaa säännöllisesti. Nyt sanot, että toki liikuit. Olet sekaisin. Tuollainen skitsoilu painosta ei ole normaalia. Et myöskään ota vastaan mitään neuvoja, haluat vain että mielipiteitäsi myötäillään. Voivoi, olet aivan oikeassa kaikessa, älä muuta mitään, elämä on kamalaa, sulla on kohtalotovereita.
Nyt voit mennä nukkumaan tyytyväisenä.
Jos pidän itseäni plösönä, inhoan itseäni ja silloin ei kauheasti ole väliä, kelpaako miehelle seksiin vai en, jos en kelpaa itselleni.
On eri asia treenata säännöllisesti kuin liikkua ja olen kertonut täällä että olen aiemmin treenannut säännöllisemmin kuin nyt, kun en enää jaksanut pitää siitä kiinni tässä perhehärdellissä.
ApTässä on just se avain, ap. Sinä olet tyytymätön itseesi, mutta et jostain syystä tavoittele muutosta. Jos olisit tyytyväinen itseesi, jaksaisit todnäk olla myös läsnäolevampi äiti.
Tavoittelenpas muutosta. Missä kohtaa sanoin että en? Päinvastaista taas olen monessakin kohtaa sanonut. Ap
Vierailija kirjoitti:
Täällä on kirjoitettu paljon, että voi ulkoistaa. Ostaa siivouspalveluita tai lasten kaitsentaa.
Kyse ei ole edes rahasta, asia ei ole niin yksinkertainen. Ei noiden palveluiden ostaminen poista moniakaan vanhemman rutiineista tai vaateista. Saat toki lähteä sinne teatteri-iltaan, mutta sitten yöllä hoitaja lähtee, lapsi kenties herää, tiskit miten sattuu, aamulla uusi kaaos ja pitäisi lähteä töihin kun sai "viettää kaksinkeskistä aikaa miehensa kanssa. "
En ihmettele, että syntyvyys laskee. Mitään helpotusta vanhemmuuteen ei ole. Itse se on kohdattava ja tehtävä.
Juuri näin ja lisäksi se että eivät jotkut harvinaiset irtiotot pelasta jos perusarki tuntuu kaamealta. Harvinaisia irtiottoja todellakin tarvitaan mutta silloin on paras olla lapseton vapaapäivä myös seuraava päivä, tai ainakin aamu! Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Erotkaa ja isälle yksinhuoltajuus. Sitten voit elää vain itsellesi itseksesi.
Mielestäni viestini voisi herättää muutakin keskustelua kuin tämän ilmiselvän vastauksen jonka miettimiseen ei montaa aivosolua ole tarvinnut rasittaa. Ap
No mitä ihmeratkaisua odotat täältä saavasi? Mitä oletat tai toivot muiden sanovan? Tiedät itsekin, että itse olet tilanteesi aiheuttanut. Sanoit tuolla aikaisemmin, että epäilit olevasi oikea luonne tuohon elämäntyyliin mutta luulit sopeutuvasi. Otit siinä aika ison, tietoisen riskin. Miksi lapsia piti hankkia kaksi? Mun on hyvin vaikea uskoa, ettet olisi jo tiennyt äitiyden ja perhe-elämän olevan raskasta. Minulta ei ikävä kyllä heru kamalasti myötätuntoa kaltaisiasi kohtaan, jotka ensin itse tekevät valinnan tulla äidiksi (ja vielä useammin kuin kerran) ja sitten valittavat vain.
Itse olen aina ollut lapsirakas ihminen. Ajattelin aina, että omat lapset olisivat tällaisesta introvertista eri asia kuin muut ihmiset. Ei se kuitenkaan mennytkään niin, vaan omatkin lapset kuormittavat niitä sosiaalisuuden sietämisen rajoja. Silloin elämä on tosi työlästä, kun koko ajan elät rajojen tuntumassa tai niiden yli.
Itse myös uskoin, että vauva-aika nyt vain on raskasta ja sitten helpottaa, kun lapset eivät ole koko ajan kiinni. Ei se mennyt niinkään. Lisäksi tein niin nuorena lapset ja ajassa, jossa en edes tuntenut sanaa introvertti. Nyt tunnen itseni paremminja tiedän, etten ole äiti tyyppiä.
Minä en usko ihmisen, joka ei kykene ymmärtämään eri tilanteisiin joutuneiden ihmisten taustoja, olevan erityisen empaattinen, älykäs tai viisas. Ihmiset tekevät virheitä ja vääriä valintoja. Jokainen meistä tekee.
Kirjoitin aiemmin sisäisestä muutoksesta, jonka ap tyrmäsi täysin. Tarkoitin tällä itsen ja väliaikaisten olosuhteiden sisäistä hyväksyntää, joka syntyy kun keskittyy siihen kuinka hyvin asiat ovat. Rakastava, hyväksyvä ja osallistuva (jopa arkea kantava) puoliso. Lapset jotka ovat terveitä ja haluavat harrastaa. Keho joka on palautunut lähes itsestään. Omaa aikaa. Ehkä ei paljon, mutta silti. Varmasti sydämessä lapset ovat ne tärkeimmät ja sen sisäistäminen voi auttaa laittamaan itsensä vähän taka-alalle, koska se on tietoinen ja kypsä valinta, eikä ”elämistä lasten kautta”. Alituinen tarve elää vain itselleen kertoo myös henkisestä epäkypsyydestä, se on tyypillisintä teineillä/nuorilla ja on vain osa ihmisen kehityskaarta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olisin kaivannut todellakin lomaa lapsista pikkulapsiaikana. Ihan kokonaisen viikonlopun vaikka säännöllisesti tai jotain. Toinen lapsi oli ja on levoton nukkuja ja olin ihan finaalissa välillä. Joku yksittäinen yö ilman lapsia silloin tällöin ei riittänyt lataamaan akkuja, mutta meilläkään ei suurta tukiverkostoa ollut. Ja kun nimenomaisesti olisin halunnut viettää sitä aikaa yksin kotona, en missään riennoissa. Ihan vain olla ja rentoutua. Uuvuin pahasti ja epäilen, etten ikinä toivu niistä vuosista. Tosin mun elämässä tapahtui muitakin raskaita asioita.
Äitinä olo on uuvuttavaa ja monesti todella turhauttavaa ja ei-palkitsevaa. Siitä ei saisi jostain syystä puhua.
Moni jättäisi lapset tekemättä jos tietäisi ennakkoon.
Kuulostaa kovin tutulta...
Samoja ajatuksia ollut paljon itselläni ja silti useampi lapsi. KUITENKIN olen nyt huomannut, että sitä aikaa tulee olemaan...esikoinen yli kaksikymppinen.
Aina kun elämässä tapahtuu jotain vakavaa/pahaa niin huomaa arjenkin merkityksen.
Tsemppiä! Toivottavasti saavutat samat ajatukset kuin itse, pian : )
ps. Kuopus kuusivuotias
Ja jatkan vielä...
Me otamme lasten isän kanssa irtiottoja arjesta niin, että toinen ottaa kopin lasten hoidosta ja kotitöistä. Molemmilla omia harrastuksia/menoja jolloin pääsee hiukan eroon vanhemmuuden härdellistä...
Nytta ihmiset ovat kovin erinlaisia...jollwkin ko paino fysiologisesti mahdoton...
Jollekin kertyy jenkkakahvat ja joku kärsii masennuksesta ym
Vierailija kirjoitti:
Kirjoitin aiemmin sisäisestä muutoksesta, jonka ap tyrmäsi täysin. Tarkoitin tällä itsen ja väliaikaisten olosuhteiden sisäistä hyväksyntää, joka syntyy kun keskittyy siihen kuinka hyvin asiat ovat. Rakastava, hyväksyvä ja osallistuva (jopa arkea kantava) puoliso. Lapset jotka ovat terveitä ja haluavat harrastaa. Keho joka on palautunut lähes itsestään. Omaa aikaa. Ehkä ei paljon, mutta silti. Varmasti sydämessä lapset ovat ne tärkeimmät ja sen sisäistäminen voi auttaa laittamaan itsensä vähän taka-alalle, koska se on tietoinen ja kypsä valinta, eikä ”elämistä lasten kautta”. Alituinen tarve elää vain itselleen kertoo myös henkisestä epäkypsyydestä, se on tyypillisintä teineillä/nuorilla ja on vain osa ihmisen kehityskaarta.
Naulan kantaan!
Aloittaja kuulostaa ihan minulta - voi olla että olisimme ystäviä todellisessa maailmassa! Itse olen lapseton 32-vuotias nainen, ja lataan akkujani hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä. Minulla on puoliso ja hänellä on alakouluikäinen lapsi, joka asuu puolet viikosta kanssamme. Lapsi on tosi hauska tyyppi, mutta erittäin ekstrovertti ja ainoana lapsena kaipaa paljon huomiota (lapsen koulu ja kaveripiiri sijaitsevat toisella puolella kaupunkia), joten olen aina hieman helpottunut kun hän palautuu äidilleen ja kotona on hiljaisempaa.
Kaipaan myös aikaa itselleni mieheltäni, joka on tosi intensiivinen persoona. Minulla on laaja ystäväpiiri, mutta tapaan mieluiten heitä yksi kerrallaan. Tuolloin yhdessäolo tuntuu laadukkaalta ja aidosti vuorovaikutteiselta. Pelkään omien lapsien hankkimista, koska luulen, että kokisin tilanteen pitkässä juoksussa samanlaiseksi kun sinä nyt.
En osaa valitettavasti siis sanoa, mitä sinun kannattaisi tehdä. Toivon, että asiat helpottuvat! On hyvä olla rehellinen itselleen ja muille, ennen kuin tilanne eskakoituu vakavaksi.