Tapahtui karmein: lentoni emäntänä oli entinen kiusaajani

Ap on nolo, kun vetää tällä ketjullaan lokaan kokonaisen ammattikunnan. Olisiko kannattanut miettiä vuorokausi, ennen kuin postaat? Miettiä oikein huolella, kuinka moni viaton lentoemäntänä toimiva joutuu tästä ketjusta kärsimään. Siis sellaisetkin ihmiset, jotka eivät ole kiusanneet.

Olisiko ollut mahdollista tuoda tuo asia esiin, siis kiusaajan kohtaaminen (jos se nyt edes on totta) niin, että hänen ammattiaan ei tuoda esille?

Olin koulukiusattu jo ekaluokalta lukioon asti. Kiusaaminen oli sekä henkistä että fyysistä ja jokapäiväistä. Lapsuuteni olin ypöyksin. Opettajat sulkivat silmänsä ja korvansa.

Vaihdoin lukioon toiselle, isommalle paikkakunnalle. Olin aluksi ihmeissäni kun kukaan ei kiusannut mua. Sain olla ihan rauhassa! Tosin olin hiljainen, sulkeutunut ja syrjäänvetäytyvä ja mut annettiin olla hyvin rauhassa.

Olin ruma ankanpoikanen josta tuli äkkiä kaunis nuori nainen. Lukion jälkeen tein valokuvamallin hommia.

Toisaalta olin ylpeä, kun kuviani näkyi mainoksissa ja lehtien sivuilla mutta samalla pelkäsin ja sain massiivisia ahdistuskohtauksia siitä, että entiset kiusaajani löytävät minut ja taas kaikki alkaa uudestaan.

Nyt elämä on hyvin vaikka minulla ei edelleenkään ole ns. ystäviä. Johtuen siitä, että kun ei oppinut ja saanut mitään harjoitusta ja harjoittaa tai luoda normaaleja ystävyyssuhteita lapsena niin aikuisenakaan niitä ei niin vaan osaa. Arvokas lapsuuden opetteluaika tärveltyi hukkaan pelossa ja yksinäisyydessä. Sielunrakenne on kasvanut sellaiseksi "yksinäiseksi sudeksi" ettei edes välitä läheisistä ystävistä vaan jos joku sellaiseksi yrittää, pidän sitä jopa taakkana. Pidän ihmisiin aina välimatkaa. Liika läheisyys ahdistaa. Yksin on helpompi hengittää. Ihmiset imevät energian minusta. Ihmiset mielellään avautuvat mulle asioistaan, itse varjelen sisintäni. Puhun itsestäni jotain ympäripyöreitä. En kykene uskoutumaan tai avautumaan.

Joskus katkerana katselen nuoria, jotka kulkevat kaveriporukoissa ja pitävät hauskaa. Tyttöjä, jotka shoppailevat ja sovittelevat yhdessä vaatteita, hupsuttelevat ja kikattelevat kuollakseen. Kuinka kevyttä ja hauskaa heidän elämänsä onkaan Kuinka heidän ikäisenä olisin antanut mitä tahansa että mulla olisi ollut edes yksi ystävä. Kaipasin niin lohduttoman kipeästi silloin että olisin saanut kokea samanlaista lapsuuden huolettomuutta.

Oiken ärsyttää noi jutut kun lehdissä joku "leenu-liinu-tiinu"-kombo selittää kuinka he ovat olleet bestiksiä jo ekaluokalta asti ja yhdessä ovat kokeneet niin ilot ja surut kohta 50v. Joka vuosi matkailleet yhdessä yms.

Kun luen koulukiusattujen kokemuksia, itken "pää punaisena". Kommenteista huomaa, kuinka ihmiset eivät tajua kuinka vakavasta ja ihmisen koko loppuelämän invalidisoivasta asiasta on kyse. Kuinka ihmisen "kello" pysäytetään menneisyyteen. Teille muille se oli vain ohimenevä lapsuuden vaihe, jota te tuskin muistatte enää. kuinka te ihan "läpällä vaan" teitte sen yhden piruparan elämästä yhtä pelkoa ja häpeää. Mutta sen piruparan kello on ikuisesti pysähtynyt noihin aikoihin. Hän muistaa jokaisen kivun, pelon, "lempinimen". Hän herää vieläkin painajaisiin ja selittämätön ahdistus seuraa aina olkapäällä.

Vieläkin kun esim. kävellessä kadulla, kuulen kiihtyviä askeleita takanani, jännityn ja sydän pomppaa kurkkuun. Vältän häliseviä lapsi- ja nuorisoporukoita, koska menen paniikkiin. Jos menen vaikka lääkäriin yms. Googlaan huolella, ettei lääkäri ole kukaan entinen kiusaajani.

Tämä siitä huolimatta, että olen akateeminen, kaunis ja asiani hyvin hoitava nainen, josta ihmiset nykyään lähes poikkeuksetta tuntuvat pitävän ja jonka seuraan he jopa haluavat.

Työpaikalla pääsin suht nuorena esimiesasemaan. Olen puuttunut kohteliaasti mutta tiukasti, jos olen havainnut työpaikkakiusaamista. Minulle on kehittynyt outo vaisto huomata, jos joku on kiusattu tai jätetty työyhteisöissä ulkopuolelle. Kaikista ei tarvitse pitää työpaikalla, mutta heitä on silti kohdeltava kohteliaasti ja asiallisesti ja heidät on otettava mukaan yhteisöön. Heidän työtään tai työkaveruussuhteita ei saa tieten tahtoen sabotoida.

Huomaan myös tuntemattomasta lapsesta, jos hän on koulukiusattu.

Minua kiusattiin peruskoulussa. Olin silloin arka ja lapsellisempi kuin suositut tytöt. Mutta sitten lukiossa ja varsinkin yliopiston alkuvuosina puhkesin kukkaan. Olin oikeasti kaunis. Silloin törmäsin yhteen pahimmista kiusaajistani, poikaan, joka nyt nuorena miehenä oli vähän syrjäytynyt, lyhyt, laiha ja pitkä rasvainen tukka. Niin pinnallista kuin se olikin, teki hyvää. Minä olin kaunis ja opiskelemassa hyvään ammattiin. Vientiä riitti. Hänellä ei olisi ollut mitään saumaa.

No höh pahin?

Jos kiusaajasi olisi töissä uusi esimiehesi tai joutuisit häntä palvelemaan vastivana asiakkaana tms.

Tuohan oli yksi lento vain.

En kiusatuksi tulemistani muistele. Uniini silti varsinkin yksi tietty kiusaajani tulee viikottain. Olen näin aikuisena häntä pari kertaa vahingossa nähnyt. Huomattuaan minut hänelle tulee se tietty ivallinen hymy, menen ihan lukkoon, lähden pois ja olen ahdistunut pitkän aikaa. Naurettavan pieni juttu, mutta saa silti kauhistumaan.

Kiusaajillani menee myös elämässään hyvin. Olen nähnyt että he ovat hyvännäköisiä, juhlivat usein ja yhdellä on perhe. Ovat duunareita ja arvostan heidän työtään. Panostamalla lapsena kouluun lohduttauduin sillä, että minulla sitten joskus on parempi olla, mukava työ ja perhe/kumppani. Ei ollutkaan.

Mulle kävi sama. Aina kun se meni ohi pyysin juotavaa tai jotain. Oli aivan täysin sen rahan arvoista, että sain hyppyyttää sitä koko pitkän lennon.

Vierailija kirjoitti:

Olin koulukiusattu jo ekaluokalta lukioon asti. Kiusaaminen oli sekä henkistä että fyysistä ja jokapäiväistä. Lapsuuteni olin ypöyksin. Opettajat sulkivat silmänsä ja korvansa.

Vaihdoin lukioon toiselle, isommalle paikkakunnalle. Olin aluksi ihmeissäni kun kukaan ei kiusannut mua. Sain olla ihan rauhassa! Tosin olin hiljainen, sulkeutunut ja syrjäänvetäytyvä ja mut annettiin olla hyvin rauhassa.

Olin ruma ankanpoikanen josta tuli äkkiä kaunis nuori nainen. Lukion jälkeen tein valokuvamallin hommia.

Toisaalta olin ylpeä, kun kuviani näkyi mainoksissa ja lehtien sivuilla mutta samalla pelkäsin ja sain massiivisia ahdistuskohtauksia siitä, että entiset kiusaajani löytävät minut ja taas kaikki alkaa uudestaan.

Nyt elämä on hyvin vaikka minulla ei edelleenkään ole ns. ystäviä. Johtuen siitä, että kun ei oppinut ja saanut mitään harjoitusta ja harjoittaa tai luoda normaaleja ystävyyssuhteita lapsena niin aikuisenakaan niitä ei niin vaan osaa. Arvokas lapsuuden opetteluaika tärveltyi hukkaan pelossa ja yksinäisyydessä. Sielunrakenne on kasvanut sellaiseksi "yksinäiseksi sudeksi" ettei edes välitä läheisistä ystävistä vaan jos joku sellaiseksi yrittää, pidän sitä jopa taakkana. Pidän ihmisiin aina välimatkaa. Liika läheisyys ahdistaa. Yksin on helpompi hengittää. Ihmiset imevät energian minusta. Ihmiset mielellään avautuvat mulle asioistaan, itse varjelen sisintäni. Puhun itsestäni jotain ympäripyöreitä. En kykene uskoutumaan tai avautumaan.

Joskus katkerana katselen nuoria, jotka kulkevat kaveriporukoissa ja pitävät hauskaa. Tyttöjä, jotka shoppailevat ja sovittelevat yhdessä vaatteita, hupsuttelevat ja kikattelevat kuollakseen. Kuinka kevyttä ja hauskaa heidän elämänsä onkaan Kuinka heidän ikäisenä olisin antanut mitä tahansa että mulla olisi ollut edes yksi ystävä. Kaipasin niin lohduttoman kipeästi silloin että olisin saanut kokea samanlaista lapsuuden huolettomuutta.

Oiken ärsyttää noi jutut kun lehdissä joku "leenu-liinu-tiinu"-kombo selittää kuinka he ovat olleet bestiksiä jo ekaluokalta asti ja yhdessä ovat kokeneet niin ilot ja surut kohta 50v. Joka vuosi matkailleet yhdessä yms.

Kun luen koulukiusattujen kokemuksia, itken "pää punaisena". Kommenteista huomaa, kuinka ihmiset eivät tajua kuinka vakavasta ja ihmisen koko loppuelämän invalidisoivasta asiasta on kyse. Kuinka ihmisen "kello" pysäytetään menneisyyteen. Teille muille se oli vain ohimenevä lapsuuden vaihe, jota te tuskin muistatte enää. kuinka te ihan "läpällä vaan" teitte sen yhden piruparan elämästä yhtä pelkoa ja häpeää. Mutta sen piruparan kello on ikuisesti pysähtynyt noihin aikoihin. Hän muistaa jokaisen kivun, pelon, "lempinimen". Hän herää vieläkin painajaisiin ja selittämätön ahdistus seuraa aina olkapäällä.

Vieläkin kun esim. kävellessä kadulla, kuulen kiihtyviä askeleita takanani, jännityn ja sydän pomppaa kurkkuun. Vältän häliseviä lapsi- ja nuorisoporukoita, koska menen paniikkiin. Jos menen vaikka lääkäriin yms. Googlaan huolella, ettei lääkäri ole kukaan entinen kiusaajani.

Tämä siitä huolimatta, että olen akateeminen, kaunis ja asiani hyvin hoitava nainen, josta ihmiset nykyään lähes poikkeuksetta tuntuvat pitävän ja jonka seuraan he jopa haluavat.

Työpaikalla pääsin suht nuorena esimiesasemaan. Olen puuttunut kohteliaasti mutta tiukasti, jos olen havainnut työpaikkakiusaamista. Minulle on kehittynyt outo vaisto huomata, jos joku on kiusattu tai jätetty työyhteisöissä ulkopuolelle. Kaikista ei tarvitse pitää työpaikalla, mutta heitä on silti kohdeltava kohteliaasti ja asiallisesti ja heidät on otettava mukaan yhteisöön. Heidän työtään tai työkaveruussuhteita ei saa tieten tahtoen sabotoida.

Huomaan myös tuntemattomasta lapsesta, jos hän on koulukiusattu.

Olipa upeasti kirjoitettu maailman haavoittavimmasta vaiheesta elämässä. Kiitokset tästä, tätä tarvittiinkin juuri nyt. Se on juuri tuollaista. Siksi tein tämän avaukseni ja siksi mainitsin koneen tässä koska lentäminen on monille muutenkin stressi ja kiusaajan seurassa se on tuplastressi vielä näistä syistä. Ymmärsit niin hyvin tätä ja minä ymmärrän sinua kanssa. Kaikkea hyvää sinulle. t :ap

Vierailija kirjoitti:

Ap on nolo, kun vetää tällä ketjullaan lokaan kokonaisen ammattikunnan. Olisiko kannattanut miettiä vuorokausi, ennen kuin postaat? Miettiä oikein huolella, kuinka moni viaton lentoemäntänä toimiva joutuu tästä ketjusta kärsimään. Siis sellaisetkin ihmiset, jotka eivät ole kiusanneet.

Olisiko ollut mahdollista tuoda tuo asia esiin, siis kiusaajan kohtaaminen (jos se nyt edes on totta) niin, että hänen ammattiaan ei tuoda esille?

Lentoemännän ammatti tuotiin siksi tässä esille että lentäminen on stressi itsessään ihmiselle ja tuplastressi sen kiusaajansa kanssa vielä. Olen sitä mieltä että kiusaamistaustaiset eivät kuulu asemaan jossa tuottavat kiusatuilleen mahdottoman paikan josta ei voi kiusaatu paeta minnekään enää. Sellaisia töitä on vaikka kuinka paljon. Tai sitten kiusaamistaustaa kysytään ja ongelma ja traumat kiusaajalta hoidetaan ensin pois.

Lentokoneessa voi sattua vaikka mitä ja mielestäni tuollaisen ihmisen luonne voi olla jopa riski koska on taipuvainen toimimaan itsestään käsin, ei ajattelemaan muita.

Vierailija kirjoitti:

Ajattele niin, että se oli nöyryytys tälle kiusaajalle, kun joutui palvelemaan nöyränä sinua. Todennäköisesti häntä v*tutti ja nolotti tilanne omalta osaltaan.

No jos voi sanoa, että häntä kuumotti niin naaman väri kyllä vaihtui, vaan heti perään sama niskojen nakkelu päälle. Oli myös tiestysti inhottava tunne että ne muut olivat hänen työkavereitaan siinä, tietysti.

Kiusaajat ovat alinta pohjasakkaa ja 99% koulukiusaajista on aikuisenakin narsistisia sadisteja vailla mitään empatiaa tai katumusta. Tämäkin ketju sen osoittaa.

Minun entinen koulukiusaaja oli myös lentävänä tarjoilijana muutama vuosi sitten, minä matkustin bisnesluokassa, juoksutin häntä ja palvelutin itseäni minkä ehdin sen 8 tuntia :)

nimim. 3 vuotta yhtä helvettiä koulussa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap on nolo, kun vetää tällä ketjullaan lokaan kokonaisen ammattikunnan. Olisiko kannattanut miettiä vuorokausi, ennen kuin postaat? Miettiä oikein huolella, kuinka moni viaton lentoemäntänä toimiva joutuu tästä ketjusta kärsimään. Siis sellaisetkin ihmiset, jotka eivät ole kiusanneet.

Olisiko ollut mahdollista tuoda tuo asia esiin, siis kiusaajan kohtaaminen (jos se nyt edes on totta) niin, että hänen ammattiaan ei tuoda esille?

Lentoemännän ammatti tuotiin siksi tässä esille että lentäminen on stressi itsessään ihmiselle ja tuplastressi sen kiusaajansa kanssa vielä. Olen sitä mieltä että kiusaamistaustaiset eivät kuulu asemaan jossa tuottavat kiusatuilleen mahdottoman paikan josta ei voi kiusaatu paeta minnekään enää. Sellaisia töitä on vaikka kuinka paljon. Tai sitten kiusaamistaustaa kysytään ja ongelma ja traumat kiusaajalta hoidetaan ensin pois.

Lentokoneessa voi sattua vaikka mitä ja mielestäni tuollaisen ihmisen luonne voi olla jopa riski koska on taipuvainen toimimaan itsestään käsin, ei ajattelemaan muita.

Totta.

Luin jostain tutkimuksesta, että opettajien mukaan koulukiusatuiksi päätyvät helpoimmin lapset, jotka ovat epäsosiaalisempia, syrjäänvetäytyvämpiä, hiljaisia, herkkiä huumorintajuttomia tosikoita ja sosiaalisesti kömpelöitä.

Ei hitto! Ei sitten opettajat ajatelleet että vuosien koulukiusaaminen juuri muuttaa lapsen hiljaiseksi, araksi ja sosiaalisesti kömpelöksi vaikka hän olisi ollut varhaislapsuudessa millainen sosiaalinen ilopilleri. Ja väkisinkin lapsi vakavoituu ja muuttuu tosikoksi kun on kuunnellut päivästä toiseen sitä häneen kohdistuvaa jatkuvaa "viatonta leikinlaskua".

Vierailija kirjoitti:

Onpa hullu ap.

Ihan seko, ja täysin vajaa. Ei kykene puolustamaan itseään, niin vajoaa jonkun 5-vuotiaan asteelle. Normaali ihminen miettisi, miten pääsee yli, eikä lapsellisesti haukkuisi entistä kiusaajaa, joka ei tehnyt hänelle lennolla yhtään mitään väärin . Hanki pallit, ap.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onpa hullu ap.

Ei vaan sinä tarviit apua siellä juuri. Tajua tämä.

Miksi? Siksikö, että säälii sinua, suuruudenhullu houkkapää?

Vierailija kirjoitti:

Sellaisia on traumat. Ihan kuin joku tuttu tuoksu/haju joka palauttaa mieleen siihen liittyvät muistot ja tunteet. Yhtäkkiä palaa vuosien päähän ja kokee tilanteen juuri niinkuin on silloin tuntenut. Ikävissä tilanteissa jähmettyy. Toimii aivan kuin ennen vaikka olisi oppinut selätäämään pahempiakin hankaluuksia. Silti tämä vanha kiusaus tuntuu kaikista kamalimmalta ja pelottavimmalta. Turha siis väheksyä tilannetta. Uhriutumisesta ei ole kyse.

Ei tietenkään tuossa tunnetilassa olemisessa ole kyse uhriutumisesta, mutta raivoilusta ja sekoilusta tässä ketjussa on. Ap antaa itsestään todella säälittävän ja epäkypsän vaikutelman. En nyt näe parhaalla tahdollanikaan, miten hän ansaitsisi pieneintäkään arvostusta.

Vierailija kirjoitti:

Kiusaajien on hyvä vaan tietää että seurauksia tulee aina, vaikka pakoilisi, rehdisti pitää asiat selvittää, reippaasti kättä päälle lyödä ja korvata vaikka jos on pöllinyt jotain jne. Ja sitten jatketaan elämää eikä luikita vaan karkuun ottamatta vastuuta. Ei se sen kummempaa ole.

Millaisia seurauksia nyt aloittajan kiusaajalle tulee? Aloittaja nolaa itsensä tämän työnantajalle?

Vierailija kirjoitti:

Ap n puolesta asia on palstalla käsitelty ja kiitän osallistumisesta ihan kaikkia. Tässä selkiintyi asioita ja se mitä niille on hyvä tehdä. Toivottavasti näin kävi muillekin, kiitollinen olen että tuotte ja toivottavasti voisin tuke minäkin muita kiusattuja yhtä hyvin.

Mitäs sulle selkiytyi? Ja mitä IHMETTÄ oikein aiot tehdä? :Dd Lol, muuta kuin lyödä nyrkkiä pöytään lentoyhtiön aspassa ja polkea jalkaa?

Vierailija kirjoitti:

Luin jostain tutkimuksesta, että opettajien mukaan koulukiusatuiksi päätyvät helpoimmin lapset, jotka ovat epäsosiaalisempia, syrjäänvetäytyvämpiä, hiljaisia, herkkiä huumorintajuttomia tosikoita ja sosiaalisesti kömpelöitä.

Ei hitto! Ei sitten opettajat ajatelleet että vuosien koulukiusaaminen juuri muuttaa lapsen hiljaiseksi, araksi ja sosiaalisesti kömpelöksi vaikka hän olisi ollut varhaislapsuudessa millainen sosiaalinen ilopilleri. Ja väkisinkin lapsi vakavoituu ja muuttuu tosikoksi kun on kuunnellut päivästä toiseen sitä häneen kohdistuvaa jatkuvaa "viatonta leikinlaskua".

Opettajissa (peruskoulun) on paljon kiusaajia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattele niin, että se oli nöyryytys tälle kiusaajalle, kun joutui palvelemaan nöyränä sinua. Todennäköisesti häntä v*tutti ja nolotti tilanne omalta osaltaan.

No jos voi sanoa, että häntä kuumotti niin naaman väri kyllä vaihtui, vaan heti perään sama niskojen nakkelu päälle. Oli myös tiestysti inhottava tunne että ne muut olivat hänen työkavereitaan siinä, tietysti.

Voi lässynläpä lää, etkö saanutkaan tuntea Sinulle Kuuluvaa Valtaa vaan vastassasi oli reiluja ihmisiä pitämään työkaverinsa puolta, kun olisit halunnut olla hiukan häijy hänelle? Nyyyh.