Kerro mikä on kaapissasi oleva iso luuranko, josta et voi puhua kellekään.
Minä aloitan:
Kaapit ovat täynnä luurankoja, isompia ainakin, pienistä pystyn yleensä puhumaan. Iso luuranko on ainakin pohjaton yksinäisyys jota koen.
Jollekulle olen kyllä pystynyt mainitsemaan yksinäisyydestä, mutta vain ohimennen. Luulen että se karkoittaisi ihmisiä entisestään.
Kommentit (794)
Vierailija kirjoitti:
215 kommentoi (julkisen paikan syömisen ongelmainen): kiitos kannustavista kommenteista! Olen menossa psykiatrille tässä kuussa. :) Olen laittanut itselleni 5 vuoden tavoitteen: jos en saa elämääni tai ongelmiani kuriin edes kohtalaisesti 25 ikävuoteen mennessä niin tapan itseni. Kuulostaa karulta, mutta en ala elämään paniikkioireiden kanssa koko elämääni... Menneisyydelleni en voi mitään, mutta en ole vielä valmis luovuttamaan.
Tulen nyt sivusta vastaamaan, mutta viestisi kuulosti niin tutulta. Minä olen nyt 25 ja olen puolestaan pistänyt tavoitteeksi myös sen 5 vuotta ja elämän pitäisi olla erilaista tuolloin kun olen 30- vuotias. Olen vahvasti harkinnut myös, että silloin olisi sitten hyvä "lähteä" jos tilanne edelleen sama ja koiranikin olisin hoitanut loppuun asti, kun on jo nyt vanha. Oikeastaan pelkään kovin sitä, kun koiraa ei ole ja minullakaan ei enää mitään "virallista" syytä elää. Olen yksinäinen ihminen ja oikeastaan en ole saavuttanut mitään. Ihmiset ikäviä olleet elämässäni ja en koe pystyväni sellaiseen "normaaliin" elämään. Ainoastaan se ajatus auttaa, että tavallaan armahdan itseni ja ajattelen, että elän niin kuin pystyn ja jos se ei kelpaa jollekin niin ei voi mitään. Niin varmaan saan itseni pysymään täällä jatkossakin, en vaan yhtään saisi vertailla muihin ja pitäisi vaan elää tätä omaa elämää ja tehdä siitä niin hyvän kuin pystyy. Olisin silti varmaan lähtenyt jo vuosia sitten jos olisi ollut helppoa, nyt en enää niin vakavasti tätä harkitse ja löydän myös hyviä asioita. En jotenkin enää ota elämää niin vakavasti ja yritän säästää itseäni.
Ei mulla ole luurankoja. En tokikaan kaikkia asioita kerro mutta ei niistä silti mitään luurankoa saa. Ei ne niin ihmeellisiä ole.
- olen akateemisesti koulutettu, hyväpalkkaisessa työssä, mutta kävin lukion sijaan amiksen
- minulla on vaikea syömishäiriö, oksennan päivittäin
- vihaan aviomieheni lasta ja suosin häikäilemättä omia lapsiani
Tää ei ole kauhean paha, mutta ei tästä kukaan tiedä. 25-vuotiaana rakastuin 51-vuotiaaseen mieheen palavasti. Kyse oli vilpittömästä rakkaudesta eikä mistään rahasta. Mies oli komea ja todella välittävä, kertakaikkiaan unelmien mies. Mies kiinnostui minusta ja aloimme tapailemaan useasti. Lopulta huomasimme olevan aivan rakastuneita toisiimme. Suhteemme kesti kolme vuotta. Pelkäsin läheisteni reaktioita, joten en kertonut suhteesta mitään heille. Miehelle suhteemme ei ollut mitenkään ongelma, kävin esimerkisi tapaamassa hänen äitiään. Suhde päättyi siihen kun mies kyllästyi salailuun ja ymmärrettävää se on. Suhteemme olisi kestänyt varmaan vielä pitkään jos olisin ollut valmis seurustelemaam avoimesti ja esittelemään hänen läheisilleni. Nykyään kaduttaa todella paljon että annoin hänen lähteä. Rakastan sitä miestä edelleen todella paljon.
Olen konservatiivinen uskovainen ja äänestän kristillisdemokraatteja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suurin salaisuuteni on se, että olen salasuhteessa serkkuni kanssa. Olemme seurustelleet nyt salaa yli 4 vuotta. Kukaan perheenjäsenistämme tai sukulaisista ei tiedä suhteestamme, olemme ehkä koittaneet tietoisesti erkaantua heistä. Meillä on eri sukunimet, joten ystävämme tietää meidän suhteessa, mutta he eivät tiedä meidän olevan serkkuja. Välillä tuntuu kauhealta elää tälläisessä salaisuudessa ja "kulississa".
Tiedän että tää kuulostaa todella sairaalta jonkun korvaan, mutta emme vaan voineet tunteillemme mitään.Serkun kanssahan on ihan sallittua olla suhteessa, vaikkei Suomessa kovin yleistä olekaan.
Monissa muslimimaissa enemmistö avioliitoista solmitaan serkkujen kesken. Onnea suhteellenne!
Joo tiedän serkkuparin, joka seurusteli ihan avoimesti eivätkä häpeilleet yhtään. Taisivat jopa mennä naimsisiin, tosin nyt ovat jo eronneet.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on epilepsia, joka pysyy kurissa lääkityksellä. Tästä tietää vain suku, perhe ja lähimmät ystävät. Nykyisessä asuinpaikassa en ole kertonut kenellekään, eikä töissä kukaan tiedä asiasta. Opetan melko suuressa yläkoulussa, ja voin vain kuvitella sen sipinän ja päin naamaa huutelun, jos teinit saisivat tietää asiasta. Lisäksi kohtausherkkyys kasvaa suuresti jo pienestä kuumeesta, ja siksi jään herkästi kotiin, kun flunssaa pukkaa, ja minusta tuntuu, että työkaverit vähän katsovat kieroon minua silloin. Muut käyvät töissä, vaikka olisi toinen jalka haudassa. Kaikenlaiset liikuntapäivätkin ja ylipäänsä hengästyminen ovat haitaksi, ja tavallisesti pyydän saada jäädä koululle "rampojen" oppilaiden kanssa, ja tämäkin hiukan hävettää minua. Eihän minussa ole ulkonaisesti mitään vikaa. Siitä huolimatta en aio kertoa kenellekään töissä, koska en halua joutua selän takana puhumisen kohteeksi - niin mukava työyhteisö kuin minulla onkin.
Työnantajasi on kyllä tietoinen sairaudestasi.
Se että haluan naisen piiskaavan minua, antamaan kunnolla selkään johtunee siitä että , ensimmäisessä avioliitossani piiskasin ex-vaimoani usein syyttä ja lujasti.
Ehkä se on minun tapani antaa itselleen anteeksi, ja tuntea sama kipu, tuska ja häpeä.
Pari vuotta sitten mieheni oli työmatkalla. Tapasin erään isokokoisen miehen baarissa ja vein kotiimme. Menimme sänkyyn. Yhtäkkiä kuulin, että mieheni tulikin yllättäen kotiin. Työnsin baarista löytämäni miehen äkkiä vaatekaappiin ja samalla hän löi pahasti päänsä. Hän kuoli. Iso Luuranko on edelleen kaapissa.
Olen naisena ostanut seksiä. Oli kyllä elämäni parasta seksiä. Oltiin 11 tuntia putkeen sängyssä välillä tietysti jutellen ja syöden. En ole tästä viitsinyt kertoa kellekään, koska monet eivät ymmärtäisi ja toiset paheksuisivat. Alkoi tehdä mieli ihan mielettömästi seksiä ja päätin kokeilla tätä palvelua ja varmistaa, että homma varmasti toimii. Muuten ulkonäöllisesti minulla ei ole mitään ongelmia löytää miestä seksiin.
Hyvä muuan vain,
Kerrot laajasti tilanteestasi ja siitä, että olet ollut valtavan sinnikäs ja rohkea etsiessäsi itsellesi avun lähdettä. On uuvuttavaa lukea, miten usein sinut on torjuttu ja miten usein olet joutunut kuulemaan, ettei sinua voi auttaa. Se ei ole oikein.
Kerrot useista koulutuksistasi, pitkästä työurasta, yrityksistä. Minulle syntyy vaikutelma älykkäästä, työteliäästä, ahkerasta ja kyvykkäästä ihmisestä. En epäile kykyäsi ottaa asioista selvää.
Haluaisin kuitenkin vielä ehdottaa yhtä tahoa - aikuissosiaalityötä. Heidän tehtävänsä on työskennellä juuri niissä tilanteissa, joissa ihminen tuntuu putoavan järjestelmien väliin. Myös asunnottomuuden uhka on tilanne, joka selvästi kuuluu heidän osaamisalaansa. Heillä on myös omatyöntekijäjärjestelmä, joten luvassa ei ole aina uutta työntekijää. Ote on myös kokonaisvaltainen, eivätkä he työstä vain omaa pientä sarkaansa.
Toivon vilpittömästi, että et luovuttaisi vielä, vaikka väsymyksesi on täysin ymmärrettävää. Kerrot rivien välissä, miten pitkälle olet elämässäsi päässyt, mitä paloa, intoa ja sinnikkyyttä sinussa on. Olet selvinnyt kaikesta tähän asti, se kertoo tarinaa siitä, että olet vahva ihminen!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
muutama oma kokemus kirjoitti:
Itse kauheassa talousahdingossa työttömänä (yllättävät terveysongelmat joihin olisi pitänyt pieraista jostain 700e) yhtenä yönä rukoilin työpaikkaa. Olin ollut puoli vuotta työttömänä enkä edes hakenut mihinkään työpaikkaan mutta seuraavana päivänä sain tarjouksen työpaikasta, kutsun työhaastatteluun ja olin tässä paikassa töissä 3 kuukautta. Ja tämä on vain yksi esimerkki siitä kuinka Jumala on vastannut rukouksiini.
Nuorena kärsin syömishäiriöstä ja sosiaalisten tilanteiden pelosta, olin masentunut eikä minulla ollut ystäviä. Olin huono tutustumaan ja huono itsetuntoinen. Itkin itseni uneen iltaisin yksinäisyyttäni. Ennen lukion aloittamista, rukoilin että saisin ystävän. Ensimmäisenä päivänä tutustuin erääseen tyttöön kun jouduimme tekemään samaa paritehtävää, ja meistä tuli parhaat ystävät. Edelleen, nyt 10 vuotta tämän jälkeen, hän on paras ystäväni ja ainoa ihminen joka ymmärtää minua. Ollaan vieläkin tekemisissä päivittäin.
Kun olin teini, mummoni kuoli ja otin sen tosi raskaasti. En ollut koskaan menettänyt ketään läheistä, enkä pystynyt käsittelemään sitä, olin niin surullinen että harkitsin itsemurhaa, tuntui etten kestä sitä surua. Rukoilin apua. Sitten näin eräänä yönä mummostani todella rauhoittavan ja ihanan unen. Seuraavana aamuna kaikki suru oli poissa ja minulla oli rauhallinen ja onnellinen olo. En ole sen päivän jälkeen kyennyt suremaan mummoani vieläkään, aina on vain levollinen olo kun häntä ajattelen.
Nämä ovat jääneet parhaiten mieleen. Kummassakaan kahdessa ensimmäisessä tapauksessa en tehnyt itse elettäkään asian eteen vaan ratkaisut vaan tupsahtivat eteeni taivaasta (kirjaimellisesti).
Jeesus ja jumala eivät tulleet ojentamaan sinulle työpaikkaa tai rahoja, eivät patistaneet muukalaista samaan lukioon ystävystymään kanssasi eivätkä panneet sinun aivoihisi kaunista unta kaipaamastasi mummosta, vaan aivosi uneksivat hänestä itse. Kirjaimellisesti mikään ei tupsahtanut taivaasta eteesi.
Onnistuit kaikissa tapauksissa tekemään jotakin oikein. Ota kunnia itsellesi siitä, että sinusta tiedettiin työnhakijana, sinä uskalsit ystävystyä ja aivosi kehräsivät kokoon rauhoittavan unen. Et tarvitse siihen tästedeskään mielikuvituskavereita.
Juuri tämän takia ei voida uutisoida Jeesuksen auttaneen missään koska kaikkelle keksitään aina jokin toinen selitys. Tuttuni on myös parantunut tieteellisesti parantumattomasta sairaudesta rukoilemalla, tämä jätti lääkärin aika sanattomaksi kun totesi sairauden kadonneen täysin. Mutta tällekin varmasti keksitään jokin muu selitys tai jos ei keksitä niin sitte syytetään valehtelusta tai leimataan hulluksi.
Minäpä korjaan sinun kirjoituksesi:
"Juuri tämän takia ei voida uutisoida Jeesuksen auttaneen missään koska kaikkelle löydetään aina jokin toinen selitys. Tuttuni on myös parantunut tieteellisesti parantumattomasta sairaudesta ajan mittaan, tämä jätti lääkärin aika sanattomaksi kun totesi sairauden kadonneen täysin. Mutta tällekin varmasti löydetään jokin muu selitys tai jos ei löydetä niin sitte syytetään valehtelusta tai leimataan hulluksi."
Minä olen ollut uskonnoton koko ikäni eli yli viisikymmmentä vuotta. Sairastuin nuorena tautiin, jota ei osattu nimetä eikä parantaa. Parannuin täysin. Kukaan ei taatusti rukoillut yhtään mitään.
Olen joutunut kerran tilanteeseen, jossa lääkärit arvelivat, että saatan menettää näköni. En menettänyt. Eikä taaskaan kukaan rukoillut yhtään mitään. Miten sinä selität tällaiset ihmeparantumiset?
En voi kertoa sitä ikinä. Edes anonyymisti täällä.
Asia on niin kamala. En ole tappanut ketään tms. Eli kuolemasta ei ole kyse. Mutta pilannut ihmien elämän. Koko elämän
Vierailija kirjoitti:
Tulen varakkaasta perheestä, jossa kaikki lapset opiskelemme jotain ns. arvostettua alaa, lääkis jne. Olen eräässä harrastuksessani korkealla tasolla ja tuttavapiirini on laaja, sekä mielenkiintoinen. Olen sosiaalisesti taitava, fiksu ja kaunis. Kultalusikka törröttää perseestä.
Tosielämässä olen masentunut ja sisältä tyhjä. En kykene opiskelemaan tai tekemään töitä. Viimeiseen vuoteen en ole saanut yhtäkään kurssia läpi. En voi puhua siitä kenellekään. Perheessäni ei epäonnistuta, eikä tuttavapiirissäni ole yhtään oikeaa ystävää. Olen hyvin yksinäinen. Minulla on syömishäiriö. En saa vanhemmiltani rahaa, toisin kuin yleisesti luullaan. Sillä rahalla olisi raskas hinta, olisin täysin heidän talutusnuorassaan. Rangaistuksena minut on eristetty perheestä, tilanne on hyvin erikoinen. Näyttelen koko ajan, kuin minulla olisi rahaa: jos käyn kahveilla, olen seuraavan päivän syömättä. En päästä ketään katsomaan missä oikeasti asun. Ostan vaatteeni seksíviesteistä saaduilla rahoilla. Välillä saan outoja pelkotiloja.
En pidä oikeasta itsestäni, enkä tiedä miksi kukaan pitäisi.
Tunnen syvää sympatiaa sinua kohtaan. Täällä oli ketju, jossa avautuivat ihmiset jotka olivat kasvaneet sairaissa, ehkä jopa nsrsistisissa perheissä. Minä mukaan lukien. Meillä monilla oli tuo yhteinen kokemus, ettei tiedä kuka on tai ei koe edes olevansa olemassa jos on yksin, tai että lähdettyään opiskelemaan, ja pääsee pois kontrollista ja ehdollisesta "rakkaudesta" , romahtaa ja käy juuri noin.
Oletko ajatellut, että vika ei olisikaan sinussa, vaan että olisitkin joutunut varttumaan sairaasti toimivassa perheessä? Se, ettei ole lupa heikkouteen eikä epäonnistumisiin, viittaisi siihen. Se, että pelkää olla oma itsensä ja pyytää apua, siinä uskossa että tulisi halveksuntaa, viittaisi myös siihen.
Esim piiloalkoholisteja, tai työnarkomaaneja, tai molempia?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on epilepsia, joka pysyy kurissa lääkityksellä. Tästä tietää vain suku, perhe ja lähimmät ystävät. Nykyisessä asuinpaikassa en ole kertonut kenellekään, eikä töissä kukaan tiedä asiasta. Opetan melko suuressa yläkoulussa, ja voin vain kuvitella sen sipinän ja päin naamaa huutelun, jos teinit saisivat tietää asiasta. Lisäksi kohtausherkkyys kasvaa suuresti jo pienestä kuumeesta, ja siksi jään herkästi kotiin, kun flunssaa pukkaa, ja minusta tuntuu, että työkaverit vähän katsovat kieroon minua silloin. Muut käyvät töissä, vaikka olisi toinen jalka haudassa. Kaikenlaiset liikuntapäivätkin ja ylipäänsä hengästyminen ovat haitaksi, ja tavallisesti pyydän saada jäädä koululle "rampojen" oppilaiden kanssa, ja tämäkin hiukan hävettää minua. Eihän minussa ole ulkonaisesti mitään vikaa. Siitä huolimatta en aio kertoa kenellekään töissä, koska en halua joutua selän takana puhumisen kohteeksi - niin mukava työyhteisö kuin minulla onkin.
Työnantajasi on kyllä tietoinen sairaudestasi.
Olen kunnalla esimiehenä; ei tiedä jos ei ole itse kertonut. Työterveydellä on ihan yhtälailla salassapito kuin muillakin.
Mutta minusta omalle esimiehelle kannattaisi kertoa, siltä varalta että kohtaus tulisi.
En tiedä mitä supinaa kenenkään epilepsia aiheuttaisi? Mutta esimies ei myöskään saa kertoa mitään tuollaista muille.
- en kertakaikkiaan pysty olemaan ilman miestä. Kuka vaan on parempi kuin ei kukaan. Kun en jotakuta miestä rakasta, ahdistun ja masennun ja otan seuraavan miehen jota en rakasta. Tinder-ruletti, sarjatreffailu jne on niin raastavaa että jossain vaiheessa väsyn ja jämähdin siihen joka siinä sattuu olemaan.
- nolottaa suuresti tämä oma epäitsenäisyys. Olen aikuinen työssäkäyvä nainen.
- haluaisin olla lesbo, jotenkin minulla on harhaluulo että heillä ongelmat ei ole tällaisia
- vähän hävettää sanoa, että en häpeä tai kriiseile muutamia liikakilojani tai muita kauneusvirheitä: kroppani antaa nautintoa itselle ja muille
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
muutama oma kokemus kirjoitti:
Itse kauheassa talousahdingossa työttömänä (yllättävät terveysongelmat joihin olisi pitänyt pieraista jostain 700e) yhtenä yönä rukoilin työpaikkaa. Olin ollut puoli vuotta työttömänä enkä edes hakenut mihinkään työpaikkaan mutta seuraavana päivänä sain tarjouksen työpaikasta, kutsun työhaastatteluun ja olin tässä paikassa töissä 3 kuukautta. Ja tämä on vain yksi esimerkki siitä kuinka Jumala on vastannut rukouksiini.
Nuorena kärsin syömishäiriöstä ja sosiaalisten tilanteiden pelosta, olin masentunut eikä minulla ollut ystäviä. Olin huono tutustumaan ja huono itsetuntoinen. Itkin itseni uneen iltaisin yksinäisyyttäni. Ennen lukion aloittamista, rukoilin että saisin ystävän. Ensimmäisenä päivänä tutustuin erääseen tyttöön kun jouduimme tekemään samaa paritehtävää, ja meistä tuli parhaat ystävät. Edelleen, nyt 10 vuotta tämän jälkeen, hän on paras ystäväni ja ainoa ihminen joka ymmärtää minua. Ollaan vieläkin tekemisissä päivittäin.
Kun olin teini, mummoni kuoli ja otin sen tosi raskaasti. En ollut koskaan menettänyt ketään läheistä, enkä pystynyt käsittelemään sitä, olin niin surullinen että harkitsin itsemurhaa, tuntui etten kestä sitä surua. Rukoilin apua. Sitten näin eräänä yönä mummostani todella rauhoittavan ja ihanan unen. Seuraavana aamuna kaikki suru oli poissa ja minulla oli rauhallinen ja onnellinen olo. En ole sen päivän jälkeen kyennyt suremaan mummoani vieläkään, aina on vain levollinen olo kun häntä ajattelen.
Nämä ovat jääneet parhaiten mieleen. Kummassakaan kahdessa ensimmäisessä tapauksessa en tehnyt itse elettäkään asian eteen vaan ratkaisut vaan tupsahtivat eteeni taivaasta (kirjaimellisesti).
Jeesus ja jumala eivät tulleet ojentamaan sinulle työpaikkaa tai rahoja, eivät patistaneet muukalaista samaan lukioon ystävystymään kanssasi eivätkä panneet sinun aivoihisi kaunista unta kaipaamastasi mummosta, vaan aivosi uneksivat hänestä itse. Kirjaimellisesti mikään ei tupsahtanut taivaasta eteesi.
Onnistuit kaikissa tapauksissa tekemään jotakin oikein. Ota kunnia itsellesi siitä, että sinusta tiedettiin työnhakijana, sinä uskalsit ystävystyä ja aivosi kehräsivät kokoon rauhoittavan unen. Et tarvitse siihen tästedeskään mielikuvituskavereita.
Juuri tämän takia ei voida uutisoida Jeesuksen auttaneen missään koska kaikkelle keksitään aina jokin toinen selitys. Tuttuni on myös parantunut tieteellisesti parantumattomasta sairaudesta rukoilemalla, tämä jätti lääkärin aika sanattomaksi kun totesi sairauden kadonneen täysin. Mutta tällekin varmasti keksitään jokin muu selitys tai jos ei keksitä niin sitte syytetään valehtelusta tai leimataan hulluksi.
Minäpä korjaan sinun kirjoituksesi:
"Juuri tämän takia ei voida uutisoida Jeesuksen auttaneen missään koska kaikkelle löydetään aina jokin toinen selitys. Tuttuni on myös parantunut tieteellisesti parantumattomasta sairaudesta ajan mittaan, tämä jätti lääkärin aika sanattomaksi kun totesi sairauden kadonneen täysin. Mutta tällekin varmasti löydetään jokin muu selitys tai jos ei löydetä niin sitte syytetään valehtelusta tai leimataan hulluksi."
Minä olen ollut uskonnoton koko ikäni eli yli viisikymmmentä vuotta. Sairastuin nuorena tautiin, jota ei osattu nimetä eikä parantaa. Parannuin täysin. Kukaan ei taatusti rukoillut yhtään mitään.
Olen joutunut kerran tilanteeseen, jossa lääkärit arvelivat, että saatan menettää näköni. En menettänyt. Eikä taaskaan kukaan rukoillut yhtään mitään. Miten sinä selität tällaiset ihmeparantumiset?
Meinaatko ettei Jumala voi parantaa jos kukaan ei rukoile? Ja mistä tiedät, ettei kukaan rukoillut?
Olen myös yksinäinen, olen aina se joka kysyy jotakuta johonkin. Haluaisin olla siitä johtuen sitten ihan yksin ilman perhettä, saisin tehdä mitä haluaisin. Nykyisin en saa olla koskaan yksin koska mies työttömänä eikä käy missään. Ahdistaa hirveästi. Koitan sanoa sille että ihmisen perustarpeisiin kuuluu saada olla joskus yksin muttei välitä.