Kerro mikä on kaapissasi oleva iso luuranko, josta et voi puhua kellekään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tää ei ole kauhean paha, mutta ei tästä kukaan tiedä. 25-vuotiaana rakastuin 51-vuotiaaseen mieheen palavasti. Kyse oli vilpittömästä rakkaudesta eikä mistään rahasta. Mies oli komea ja todella välittävä, kertakaikkiaan unelmien mies. Mies kiinnostui minusta ja aloimme tapailemaan useasti. Lopulta huomasimme olevan aivan rakastuneita toisiimme. Suhteemme kesti kolme vuotta. Pelkäsin läheisteni reaktioita, joten en kertonut suhteesta mitään heille. Miehelle suhteemme ei ollut mitenkään ongelma, kävin esimerkisi tapaamassa hänen äitiään. Suhde päättyi siihen kun mies kyllästyi salailuun ja ymmärrettävää se on. Suhteemme olisi kestänyt varmaan vielä pitkään jos olisin ollut valmis seurustelemaam avoimesti ja esittelemään hänen läheisilleni. Nykyään kaduttaa todella paljon että annoin hänen lähteä. Rakastan sitä miestä edelleen todella paljon.

Jos hän ei ole suhteessa, yritä.

Tietääkseni hän ei ole suhteessa. Olen useasti miettinyt, jos ottaisin häneen yhteyttä ja yrittäisimme uudestaan, mutta minulla ei ole ollut rohkeutta.

Vierailija kirjoitti:

En voi puhua kenellekään siitä, että olen harkinnut itsemurhaa reilusti yli vuoden ja että joudun tekemään sen hyvin nopeasti sitten, kun se viimeinen takaisku koittaa. Ajankohtaa en tiedä. Itsemurhasta puhuminen katsotaan avunhuudoksi, ja jos puhuisin siitä jollekulle, asettaisin hänet tilanteeseen, jossa hän ei voi auttaa mitenkään ja jossa hän ensin tuntisi valtavaa avuttomuutta ja lopulta syyllisyyttä.

Yritin viime syksynä ja vielä alkuvuodesta saada neuvoja kaikista keksimistäni paikoista, mutta kaikissa oltiin sitä samaa mieltä, että ei minun tilanteestani voi selvitä. Toivotetaan toki kaikenlaista hyvää, mutta toivotuksilla ei muuteta kylmiä tosiseikkoja. En halua tappaa itseäni, mutta minun on pakko. Tällainen luuranko on minun kaapissani.

Kiinnostaa edelleen mikä tähän on syynä. Oletko ollut sodassa?

Anoreksia ja masennus. Olen myös ottanut yliannostuksen tahallisesti kuoleman toivossa. Ei onnistunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tää ei ole kauhean paha, mutta ei tästä kukaan tiedä. 25-vuotiaana rakastuin 51-vuotiaaseen mieheen palavasti. Kyse oli vilpittömästä rakkaudesta eikä mistään rahasta. Mies oli komea ja todella välittävä, kertakaikkiaan unelmien mies. Mies kiinnostui minusta ja aloimme tapailemaan useasti. Lopulta huomasimme olevan aivan rakastuneita toisiimme. Suhteemme kesti kolme vuotta. Pelkäsin läheisteni reaktioita, joten en kertonut suhteesta mitään heille. Miehelle suhteemme ei ollut mitenkään ongelma, kävin esimerkisi tapaamassa hänen äitiään. Suhde päättyi siihen kun mies kyllästyi salailuun ja ymmärrettävää se on. Suhteemme olisi kestänyt varmaan vielä pitkään jos olisin ollut valmis seurustelemaam avoimesti ja esittelemään hänen läheisilleni. Nykyään kaduttaa todella paljon että annoin hänen lähteä. Rakastan sitä miestä edelleen todella paljon.

Jos hän ei ole suhteessa, yritä.

Tietääkseni hän ei ole suhteessa. Olen useasti miettinyt, jos ottaisin häneen yhteyttä ja yrittäisimme uudestaan, mutta minulla ei ole ollut rohkeutta.

Jos sinulla ei olisi rohkeutta esitellä häntä, hyvä noin. Mutta jos olisi rohkeus aloittaa normaali suhde, älä hannaa. Se kirpaisee kerran, jos tulet torjutuksi, mutta epätietoisuus on raastavampaa.

Meillä ikäeroa 22 vuotta. Ei haittaa.

+40v. nainen, ja miesten suhteen lähes täysin kokematon. Joskus toivon, että minut raiskattaisiin, niin saisin edes jotain ideaa siitä, miltä seksi tuntuu.

Voihan itku, ei näytä enää omat ongelmat niin suurilta. Yrittäkää jaksaa. Minusta ois jollekin vertaistukea, vaikka taidankin olla ihan kermaperse. Ei omaa jälkikasvua, mutta kai muita syitä jatkaa. :)

Elämä ollu aika kullankiiltoista, sit romahdus. Nyt onneksi uusi ihmissuhde. Ei kaikki ole miltä näyttää, tiedän sen.

Vanhempani ovat keskenään pikkuserkkuja. 

Inun luurankoni on omat tekoni menneisyydessä. Ne luurangot ovat joskus nostaneet päätään, mutta jospa ne vaikeneisi lopulta iäksi. Mitään väärää en ole tehnyt, mutta on muutama,ihminen, jotka eivät ymmärrä asioita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En voi puhua kenellekään siitä, että olen harkinnut itsemurhaa reilusti yli vuoden ja että joudun tekemään sen hyvin nopeasti sitten, kun se viimeinen takaisku koittaa. Ajankohtaa en tiedä. Itsemurhasta puhuminen katsotaan avunhuudoksi, ja jos puhuisin siitä jollekulle, asettaisin hänet tilanteeseen, jossa hän ei voi auttaa mitenkään ja jossa hän ensin tuntisi valtavaa avuttomuutta ja lopulta syyllisyyttä.

Yritin viime syksynä ja vielä alkuvuodesta saada neuvoja kaikista keksimistäni paikoista, mutta kaikissa oltiin sitä samaa mieltä, että ei minun tilanteestani voi selvitä. Toivotetaan toki kaikenlaista hyvää, mutta toivotuksilla ei muuteta kylmiä tosiseikkoja. En halua tappaa itseäni, mutta minun on pakko. Tällainen luuranko on minun kaapissani.

Tiedän että tällainen kyseleminen on ärsyttävää, mutta kysyn kuitenkin, koska vakava asia. Oltiinko niissä kaikissa paikoissa sitä mieltä, että tilanteessasi ei ole muuta vaihtoehtoa kuin itsemurha? Ja toivotettiin kuitenkin kaikenlaista hyvää? Mitä tapahtuisi jos et tappaisikaan itseäsi, kuolisitko kuitenkin vai mitä tarkoittaa, että et voi selvitä?

Ei missään tietenkään ole sanottu, että ainoa vaihtoehto on itsemurha, mutta käytännössä tuo "ei tuosta tilanteesta voi selvitä", "yritä nyt pärjätä" ja "kyllä on hirveän vaikea tilanne" on sama asia. Esimerkiksi kriisipuhelimen työntekijälle minun pitkä viimesyksyinen puheluni oli varmasti kauhea kokemus, kun hänellä ei ollut antaa mitään muuta kuin kuunteleva korva. Tuolloin oli vielä pieni mahdollisuus siihen, että elämäntilanteeni muuttuisi, mutta enää ei ole, joten tiedän olla aiheuttamatta syyttömille ahdistusta, vaikka se jossain määrin kuuluisikin heidän työhönsä.

Jotta kukaan voisi ottaa konkreettista kantaa tilanteeseeni, minun olisi kerrottava tarinani pitkältä ajalta ja kertoa asioita, joista henkilöllisyyteni voi ottaa hyvin helposti selville. Tunnistamisesta ei seuraisi mitään positiivista. Ympäripyöreästi minun ei taas kannata avautua; osallistuin talvella pariin ahdistuneiden keskusteluun täällä, mutta siinä ilkeät ja näsäviisaat ihmiset pääsivät juhlimaan ja hyvää tarkoittavien neuvot olivat kaikesta huolimatta yhtä tyhjän kanssa.

Vaikka kaikki olisi päin h*lvettiä, niin eikö elämä kannata kuitenkin katsoa loppuun asti? Ei siinä enää mitään menetäkään, jos on jo menettänyt kaiken, eikä koskaan voi tietää, tapahtuuko kuitenkin jokin yllättävä käänne.

Niimpä olen samaa mieltä elämässä ei tarvita kuin yksi hyvä henkilö ni kaikki voi muuttua

Ei oo kun ei ole elettyä elämää. 30 vuoden adhd masennus.

Onneksi lääke parantaa unenlaaatua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tää ei ole kauhean paha, mutta ei tästä kukaan tiedä. 25-vuotiaana rakastuin 51-vuotiaaseen mieheen palavasti. Kyse oli vilpittömästä rakkaudesta eikä mistään rahasta. Mies oli komea ja todella välittävä, kertakaikkiaan unelmien mies. Mies kiinnostui minusta ja aloimme tapailemaan useasti. Lopulta huomasimme olevan aivan rakastuneita toisiimme. Suhteemme kesti kolme vuotta. Pelkäsin läheisteni reaktioita, joten en kertonut suhteesta mitään heille. Miehelle suhteemme ei ollut mitenkään ongelma, kävin esimerkisi tapaamassa hänen äitiään. Suhde päättyi siihen kun mies kyllästyi salailuun ja ymmärrettävää se on. Suhteemme olisi kestänyt varmaan vielä pitkään jos olisin ollut valmis seurustelemaam avoimesti ja esittelemään hänen läheisilleni. Nykyään kaduttaa todella paljon että annoin hänen lähteä. Rakastan sitä miestä edelleen todella paljon.

Jos hän ei ole suhteessa, yritä.

Tietääkseni hän ei ole suhteessa. Olen useasti miettinyt, jos ottaisin häneen yhteyttä ja yrittäisimme uudestaan, mutta minulla ei ole ollut rohkeutta.

Ole sitten yksin, lapatossu jahkailija. Mutta älä valita.

Elämä on rajallinen ja kannattaa elää mieluummin kuin olla lehmämäinen.

Väsähtänyt-Ä kirjoitti:

En pidä kauheasti toisen lapseni luonteesta. Hankala luonne joka löytää valittamista joka asiasta, on jääräpäinen äärimmäisyyksiin saakka ja lisäksi pitkävihainen. En jaksaisi moista parisuhdekumppanina päiväkään.

Sama täällä. Lisäksi pelaa vain omilla säännöillään, ei kunnioita muiden mielipiteitä vaan pilkkaa niitä jos ovat eriäviä kuin hänen omansa. Ystävyyssuhteet eivät hänellä pysy. Välit bestikseen voivat katketa kuin seinään ilman että selittää sitä mitenkään. Järjestää itsensä ihmeellisiin vaikeuksiin ja odottaa että äiti pelastaa hänet. Ei pysty yhtään ajattemaan nenäänsä pitemmälle, mikään ei kiinnosta muuten kuin omat hömppäilyt. Käyttää muita häpeilemättä hyväkseen.

Ikää nuorella on 14 vuotta.

Vierailija kirjoitti:

+40v. nainen, ja miesten suhteen lähes täysin kokematon. Joskus toivon, että minut raiskattaisiin, niin saisin edes jotain ideaa siitä, miltä seksi tuntuu.

Minä voisin mielelläni auttaa sinua tuossa ongelmassa.

Olen homo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen paska äiti, huusin lapselle pian 3v täyttävälle tänään, menetin hermoni ja huusin täysillä "hiljaaaaaaa". Vituttaa ja ahdistaa. Olen ollut viime aikoina ihan burn outissa ja pelkään etten pysty hillitsemään itseäni. Meillä on myös pienempi hieman reilu 1v , ja näitä kahta pitää tietysti vahtia koko ajan.. Aina sanotaan hermojen menettämiseen neuvoksi "poistu hetkeksi tilanteesta", "laske kymmeneen" jne, mutta mihin oikein poistut kahden pienen luota rauhoittumaan kun he huutavat/itkevät/kitisevät kilpaa ja pitää vahtia ettei kummallekaan satu mitään..... Tai lasket siihen kymmeneen kun et kuule omia ajatuksia. Itkettää.

Älä enää piinaa itseäsi tällä. Olet huutanut, mitä sitten. Jos sätit itseäsi tästä, olet entistä hermostuneempi ja huudat lisää huomenna.

Varmasti olet myös rakastava äiti ja kerrot lapsillesi, että he ovat ihania ja rakkaita. Olet väsynyt, se on ymmärrettävää. Olen ollut sinun tilanteessasi. Koeta saada tukea ja apua, että et olisi niin hermona. Katso tulevaan, älä murehdi mennyttä. Kukaan meistä äideistä ei ole täydellinen.

Omien lasten huutoa on raskasta kuunnella. Tulee voimaton olo ja tunne, että minun pitää nyt ratkaista tämä. Se voisi auttaa, että hyväksyy sen, että ei aina osaa ja pysty. Toivottavasti sinulla on ihmisiä, joita voit vaikka kutsua kylään tai tavata leikkipuistossa. Omat lapseni ovat jo teinejä, mutta osaan eläytyä tuohon hetkeen, jota kuvasit. Olen varma, että olet aivan ihana äiti lapsillesi. Nyt vaan olet hermojesi äärirajoilla väsymyksen takia. Haleja!

Kiitos tästä viestistä, kyynel vierähti ja toinenkin. Kiitos, mukavaa kesää sinulle! T. Se Äiti

Täällä yksi useamman lapsen isä. Älä ole itsellesi liian ankara. Me olemme vain ihmisiä, emme robotteja. Vanhemmuus on myös itsensä kanssa kasvamista. Teemme virheitä ja opimme niistä. Muistan tuon ajan itsekin ja välillä hermot menivät, mistä seurasi syyllisyys (tuo huutaminen siis). Tiedän, että esim. kirjallisuus antaa monia neuvoja, mutta ne tekstit eivät kuitenkaan ole tehty siinä hetkessä, kun lasten kanssa hermot menevät. Vaikka syyllisyys nyt painaa, niin eivät lapset niin herkästi rikki mene. Tekstistäsi huomaa, välität paljon lapsistasi, joten ole itsellesikin hieman sallivampi. Uskon, että luoto tässäkin auttaa sinua ja lapsistasi kasvaa fiksuja aikuisia, jotka ovat kiitollisia äidilleen hyvästä lapsuudestaan. En sano voimia, vaan leuka pystyyn, teet hyvä työtä!

Raisa Räisäsen luuranko.

Vierailija kirjoitti:

Raisa Räisäsen luuranko.

Onko sinulla hänen luurankonsa sinun kaapissasi? Vai tiedätkö mitä tapahtui?

Olen Bi-seksuaali.

PGAD/PSAS eli jatkuvan kiihottuneisuuden häiriö naisella. Todella raskas ja kivuliaskin tila. Eri asia kuin hyperseksuaalisuus/nymfomania. Miehelle kerroin 3 vuoden tuntemisen jälkeen, muille en ole puhunut aiheesta.