Kerro mikä on kaapissasi oleva iso luuranko, josta et voi puhua kellekään.

Yksinäisyys, esitän kaikille että viihdyn yksin ja omassa rauhassa, tämä osittain totta mutta kaipaisin ystävien seuraa huomattavasti enemmän.

Jaetulla ykkös sijalla uhkapelivelat, joita kertyi muutamassa vuodessa vajaa 30 000€ pelaamisesta päässyt eroon, mutta velkoja maksetaan vielä jokunen vuosi.

Vierailija kirjoitti:

En voi puhua kenellekään siitä, että olen harkinnut itsemurhaa reilusti yli vuoden ja että joudun tekemään sen hyvin nopeasti sitten, kun se viimeinen takaisku koittaa. Ajankohtaa en tiedä. Itsemurhasta puhuminen katsotaan avunhuudoksi, ja jos puhuisin siitä jollekulle, asettaisin hänet tilanteeseen, jossa hän ei voi auttaa mitenkään ja jossa hän ensin tuntisi valtavaa avuttomuutta ja lopulta syyllisyyttä.

Yritin viime syksynä ja vielä alkuvuodesta saada neuvoja kaikista keksimistäni paikoista, mutta kaikissa oltiin sitä samaa mieltä, että ei minun tilanteestani voi selvitä. Toivotetaan toki kaikenlaista hyvää, mutta toivotuksilla ei muuteta kylmiä tosiseikkoja. En halua tappaa itseäni, mutta minun on pakko. Tällainen luuranko on minun kaapissani.

Kerro pliis mikä se sun tilanne on? Muuta vaikka yksityiskohtia niin kukaan ei tunnista?

Arvioidaan yhdessä täällä, mitä voisit tehdä.

Tällä hetkellä eniten vaivaa se että olen ihastunut tai rakastunut ex mieheni ex vaimoon. Olen jo vuosia tuntenut kummallista vetoa häneen. Hän on vain suloisin ja herttaisin ilmestys mitä olen ikinä kohdannut. Tämä tunne ei vain häviä, se häiritsee ja hävettää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En voi puhua kenellekään siitä, että olen harkinnut itsemurhaa reilusti yli vuoden ja että joudun tekemään sen hyvin nopeasti sitten, kun se viimeinen takaisku koittaa. Ajankohtaa en tiedä. Itsemurhasta puhuminen katsotaan avunhuudoksi, ja jos puhuisin siitä jollekulle, asettaisin hänet tilanteeseen, jossa hän ei voi auttaa mitenkään ja jossa hän ensin tuntisi valtavaa avuttomuutta ja lopulta syyllisyyttä.

Yritin viime syksynä ja vielä alkuvuodesta saada neuvoja kaikista keksimistäni paikoista, mutta kaikissa oltiin sitä samaa mieltä, että ei minun tilanteestani voi selvitä. Toivotetaan toki kaikenlaista hyvää, mutta toivotuksilla ei muuteta kylmiä tosiseikkoja. En halua tappaa itseäni, mutta minun on pakko. Tällainen luuranko on minun kaapissani.

Tiedän että tällainen kyseleminen on ärsyttävää, mutta kysyn kuitenkin, koska vakava asia. Oltiinko niissä kaikissa paikoissa sitä mieltä, että tilanteessasi ei ole muuta vaihtoehtoa kuin itsemurha? Ja toivotettiin kuitenkin kaikenlaista hyvää? Mitä tapahtuisi jos et tappaisikaan itseäsi, kuolisitko kuitenkin vai mitä tarkoittaa, että et voi selvitä?

Ei missään tietenkään ole sanottu, että ainoa vaihtoehto on itsemurha, mutta käytännössä tuo "ei tuosta tilanteesta voi selvitä", "yritä nyt pärjätä" ja "kyllä on hirveän vaikea tilanne" on sama asia. Esimerkiksi kriisipuhelimen työntekijälle minun pitkä viimesyksyinen puheluni oli varmasti kauhea kokemus, kun hänellä ei ollut antaa mitään muuta kuin kuunteleva korva. Tuolloin oli vielä pieni mahdollisuus siihen, että elämäntilanteeni muuttuisi, mutta enää ei ole, joten tiedän olla aiheuttamatta syyttömille ahdistusta, vaikka se jossain määrin kuuluisikin heidän työhönsä.

Jotta kukaan voisi ottaa konkreettista kantaa tilanteeseeni, minun olisi kerrottava tarinani pitkältä ajalta ja kertoa asioita, joista henkilöllisyyteni voi ottaa hyvin helposti selville. Tunnistamisesta ei seuraisi mitään positiivista. Ympäripyöreästi minun ei taas kannata avautua; osallistuin talvella pariin ahdistuneiden keskusteluun täällä, mutta siinä ilkeät ja näsäviisaat ihmiset pääsivät juhlimaan ja hyvää tarkoittavien neuvot olivat kaikesta huolimatta yhtä tyhjän kanssa.

Hei suosittelen etsimään psykoterapeutin tai juttelemaan vähintäänkin sosiaalityöntekijällä. Sossut tekee työkseen just tota, että ettivät ratkaisuja yhdessä. Jos olet alle 30v niin etsivä nuorisotyöntekijä voi ehkä myös ettii ne oikeat tahot joille ohjata sinut, mut suosittelen paljon mielummin sossua.

Itse käyn ratkaisukeskeisessä psykoterapiassa ja se on auttanut näkemään tilanteita uudesta näkökulmasta. Heillä on myös täysi vaitiolovelvollisuus. Luottamuksen syntymiseen menee varmasti jonkin aikaa esim useampi kuukausi. Itse koen terapeutin tapaamisen vähän kuin hyvän ystävän luona vierailuna. Tapaamiset eivät välttämättä maksa yhtään mitään, esim kunnallisena. Yksityiselläkin saa kela-korvausta jolloin hinta on paljon pienempi eikä kallis. Terapia pitää perustella hyvin. Hinta riippuu vähän terapeutustakin. Esim mulla maksaa ehkä n. 45-60/kk riippuen siitä, onko 3 vai 4 1,5h käyntiä.

Usein se, ettei tilanteeseen joku virkailija keksi ratkaisua jossain luukulla, ei ole se lopullinen vastaus. Tosiasiassa monet asiat elämässä ovat ihmisten kehittelemiä rajoituksia. Kyllä sä selviät, muuta vaikk ulkomaille.

Itsemurha yritys. Yksin asuneena siivosin vaan jäljet ja olin pari päivää poissa koulusta kun jäi vahva fyysinen huono olo. Olin/olen pidetty, ulospäinsuuntautunut, positiivinen ihminen muiden silmissä, joten tuskin kukaan edes uskoisi, että olen yrittänyt tappaa itseni ja että se on vieläkin tasaisin väliajoin todella lähellä.

Mun aviomies on homo ja rakastunut parhaaseen ystäväänsä. Olemme silti yhdessä, sillä kuulumme konservatiiviseen kristilliseen kirkkokuntaan, jossa avioero (saatikka homosuhteet) ei ole sosiaalisesti hyväksyttävää. 

olen joka päivä ja yö henkisesti uskoton aviomiehelleni. Kun rakastelen aviomiehen kanssa mietin tuota toista, joka on nuoruusiän heila 1990 luvulta. Tapasimme uudelleen ja järjetön halu syttyi molemmissa. Silti pysyn liitossani, koska en tiedä miten irtautua ja siksi, että aviomieheni romahtaisi täysin, sekoaisi jos saisi tietää mitä päässäni pyörii kokoajan: halu toiseen mieheen.

Tuon halun kohteen kanssa meillä on mieletöntä tekstiviestiseksiä lähes viikoittain!

Tää käy jo mielen päälle ja keskittyminen mihinkään on vaikeaa kun mietin vaan tätä tilannetta.

Antakaahan neuvoja fiksut naiset ja miehet. Miten jatkan tämän luurangon kanssa ?

Vierailija kirjoitti:

olen joka päivä ja yö henkisesti uskoton aviomiehelleni. Kun rakastelen aviomiehen kanssa mietin tuota toista, joka on nuoruusiän heila 1990 luvulta. Tapasimme uudelleen ja järjetön halu syttyi molemmissa. Silti pysyn liitossani, koska en tiedä miten irtautua ja siksi, että aviomieheni romahtaisi täysin, sekoaisi jos saisi tietää mitä päässäni pyörii kokoajan: halu toiseen mieheen.

Tuon halun kohteen kanssa meillä on mieletöntä tekstiviestiseksiä lähes viikoittain!

Tää käy jo mielen päälle ja keskittyminen mihinkään on vaikeaa kun mietin vaan tätä tilannetta.

Antakaahan neuvoja fiksut naiset ja miehet. Miten jatkan tämän luurangon kanssa ?

Käy puhumassa ammattikorvalle. Pariterapeutille voi mennä yksinkin. Sen päälle ala miettiä, miten voisit elvyttää vakisuhdettasi.

Sinuna myös lopettaisin viestittelyt, ennen kuin mopo karkaa käsistä ja jäät kiinni. Turhaan pidät kumpaakin koukussa kiemurtamassa.

Tuo ei ole mitenkään harvinaista. Onneksi olen jo setvinyt omat vastaavat jutut, oli ehkä joku ylimenokausi vähän alle 40 v.

Vierailija kirjoitti:

Äiti. Täysi alkoholisti, joka rahapulassa myy itseään juopoille, jotta saisi viinaa. Jäi eläkkeelle vuosi sitten ja alamäki on ollut hurja. On asunnoton tällä hetkellä, koska ulosotto möi hänen asuntonsa. En tiedä missä hän nykyään on. Hänellä ei ole enää puhelinta, enkä tiedä keken kanssa hengailee päivät. Autoin aikani häntä ja yritin saada kuiville, mutta turhaan. Viranomaiset ovat soitelleet minulle ja koittaneet saada minut ottamaan vastuuta hänestä ja pyytäneet, että ottaisin asumaan hetkeksi luokseni. En halua pilata arkeani hoivaamalla sairasta, joka ei halua auttaa itseään. Olen hänelle ainut lapsi eikä sukulaisetkaan enää pidä yhteyttä. Ystävät kaikonneet. Vanha koulukaveri oli nähnyt hänet kylän raitilla ja kertoi, että oli hakatun näköinen. Naama mustelmilla ja nukkui puiston penkillä. Kyllä hävetti, vaikka itsekin kertoi, että isänsä on  alkoholisti.

Toivon salaa, että yläkerta ottaisi hänet luokseen. Näistä ajatuksista tunnen syyllisyyttä. 

Älä turhaan. Ihan luonnollisia ajatuksia.

Loppu tulee kuitenkin jonain päivänä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen nainen ja mulla kasvaa tummaa karvaa reisissä. Siis bikinirajakarvoitus jatkuu muutaman sentin reittä alas päin ja saman tyyppisiä tummia hajakarvoja on sisäreisissä jopa polviin asti. Lisäksi karvat kasvaa tosi nopeasti ja joudun joka päivä ajamaan ne. Olisin kamala karvahirviö jos en ajelisi. Vanhemmiten myös suupieliin ja leuan alle on alkanut kasvaa hajanaisia tummempia ja paksumpia karvoja, jotka nypin pois. Enkä ole vielä edes 40-vuotias. Ei tästä kukaan tiedä.

Täällä sama ja alle 40v myös. Minkäs teet, geeneistähän tämä on kiinni eikä sille mitään voi. Jos olisin rahoissani niin kävisin laseroituttamassa. 

Ne kauimpana olevat hajakarvat kannattaa säännöllisesti nypätä pois. Alkavat kasvaa hennompina.

T: mahakarvat hävittänyt N34

Miten sinun juttusi selvisi ?

Olen väsynyt elämääni ja haluaisin vain pois täältä. Minulla on outoja kipuja, ja toivon, että sieltä paljastuisi jokin pitkälle levinnyt syöpä, jotta pääsisin kunniallisesti pois. Tähän asti on ollut pettymys, ettei magneettikuvissa ja muissa ollut taaskaan mitään. Olen liian velvollisuudentuntoinen tehdäkseni itsemurhan, ainakin lapset pitäisi saada ensiksi kasvatettua aikuisiksi asti, olla heidän apunaan ja tukenaan.

Oikein hätkähdin, kun lapset iloisesti selittivät, kuinka heidän ollessaan aikuisia mökkeilen sitten heidän perheidensä kanssa. Kuinka ihmeessä jaksan sinne asti?

Työt sujuvat, mutta kotona en jaksaisi tehdä oikein mitään. Yhdessä toisten kanssa saan kyllä siivottua ja muuta, mutta alkuun pääseminen on vaikeaa. Mies on ystävällinen, mutta saisi ottaa enemmän vastuuta ja tehdä aloitteita kaikenlaisten käytännön asioiden hoitamiseksi: kavereiden tapaaminen / vieraiden kutsuminen, perussiivous, lasten vaatteiden ja muiden tarvikkeiden hankinta, auton huolto, isomman kämpän etsiminen... En jaksa *aina* olla projektipäällikkö. Haluaisin viettää enemmän aikaa kavereiden ja tuttujen kanssa, mutta en saa aikaisiksi edes soittaa kenellekään.

Seksi on ikävä velvollisuus, vaikka mieheni on huomaavainen. En vain näe enää mitään syytä harrastaa sitä. Kauhistuttaa ajatus, että töistä sentään pääsee aikanaan eläkkeelle, mutta jyystää pitäisi jaksaa ties kuinka vanhaksi.

Onko ketään, joka olisi päässyt tällaisesti keski-iän kriisistä yli? Voiko kadonneen energian vielä saada takaisin?

No jaa kirjoitti:

Olen väsynyt elämääni ja haluaisin vain pois täältä. Minulla on outoja kipuja, ja toivon, että sieltä paljastuisi jokin pitkälle levinnyt syöpä, jotta pääsisin kunniallisesti pois. Tähän asti on ollut pettymys, ettei magneettikuvissa ja muissa ollut taaskaan mitään. Olen liian velvollisuudentuntoinen tehdäkseni itsemurhan, ainakin lapset pitäisi saada ensiksi kasvatettua aikuisiksi asti, olla heidän apunaan ja tukenaan.

Oikein hätkähdin, kun lapset iloisesti selittivät, kuinka heidän ollessaan aikuisia mökkeilen sitten heidän perheidensä kanssa. Kuinka ihmeessä jaksan sinne asti?

Työt sujuvat, mutta kotona en jaksaisi tehdä oikein mitään. Yhdessä toisten kanssa saan kyllä siivottua ja muuta, mutta alkuun pääseminen on vaikeaa. Mies on ystävällinen, mutta saisi ottaa enemmän vastuuta ja tehdä aloitteita kaikenlaisten käytännön asioiden hoitamiseksi: kavereiden tapaaminen / vieraiden kutsuminen, perussiivous, lasten vaatteiden ja muiden tarvikkeiden hankinta, auton huolto, isomman kämpän etsiminen... En jaksa *aina* olla projektipäällikkö. Haluaisin viettää enemmän aikaa kavereiden ja tuttujen kanssa, mutta en saa aikaisiksi edes soittaa kenellekään.

Seksi on ikävä velvollisuus, vaikka mieheni on huomaavainen. En vain näe enää mitään syytä harrastaa sitä. Kauhistuttaa ajatus, että töistä sentään pääsee aikanaan eläkkeelle, mutta jyystää pitäisi jaksaa ties kuinka vanhaksi.

Onko ketään, joka olisi päässyt tällaisesti keski-iän kriisistä yli? Voiko kadonneen energian vielä saada takaisin?

Sun kivut on selvästi psykosomaattisia, henkinen kipu tuntuu fyysisenä oireina.

Ota ihan ronskisti omaa aikaa aina välillä, ja hyväksy että sitten jää jotain tekemättä. Jos mies tuosta valittaa niin pistä tekemään itse.

Haluaisin toisen naisen. Vaimolta ei seksiä saa kuin harvoin, ja olen aina aloitteen tekijä. Seksi on kaavamaisen tylsää ja mielikuvitoksetonta. Lasten takia kai ollaan vielä yhdessä. Mikään ei ole muuttunut vaikka olen keskustellut asiasta. Ei vaan jaksa enää, aina on kuulemma minussa se vika. M33

Minulla on sellainen salainen haave että vaimoni piiskaisi minut säännöllisesti ja niin että tuntuu.

Vaimo tuskin siihen suostuisi, mutta joku nainen kävis kyllä, mieluiten isokokoinen ja hallitseva.

Mistä mahtaisin löytää senlaisen naisen?

Olen valmis maksamaan hänelle kunnon selkäsaunasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen paska äiti, huusin lapselle pian 3v täyttävälle tänään, menetin hermoni ja huusin täysillä "hiljaaaaaaa". Vituttaa ja ahdistaa. Olen ollut viime aikoina ihan burn outissa ja pelkään etten pysty hillitsemään itseäni. Meillä on myös pienempi hieman reilu 1v , ja näitä kahta pitää tietysti vahtia koko ajan.. Aina sanotaan hermojen menettämiseen neuvoksi "poistu hetkeksi tilanteesta", "laske kymmeneen" jne, mutta mihin oikein poistut kahden pienen luota rauhoittumaan kun he huutavat/itkevät/kitisevät kilpaa ja pitää vahtia ettei kummallekaan satu mitään..... Tai lasket siihen kymmeneen kun et kuule omia ajatuksia. Itkettää.

Älä enää piinaa itseäsi tällä. Olet huutanut, mitä sitten. Jos sätit itseäsi tästä, olet entistä hermostuneempi ja huudat lisää huomenna.

Varmasti olet myös rakastava äiti ja kerrot lapsillesi, että he ovat ihania ja rakkaita. Olet väsynyt, se on ymmärrettävää. Olen ollut sinun tilanteessasi. Koeta saada tukea ja apua, että et olisi niin hermona. Katso tulevaan, älä murehdi mennyttä. Kukaan meistä äideistä ei ole täydellinen.

Omien lasten huutoa on raskasta kuunnella. Tulee voimaton olo ja tunne, että minun pitää nyt ratkaista tämä. Se voisi auttaa, että hyväksyy sen, että ei aina osaa ja pysty. Toivottavasti sinulla on ihmisiä, joita voit vaikka kutsua kylään tai tavata leikkipuistossa. Omat lapseni ovat jo teinejä, mutta osaan eläytyä tuohon hetkeen, jota kuvasit. Olen varma, että olet aivan ihana äiti lapsillesi. Nyt vaan olet hermojesi äärirajoilla väsymyksen takia. Haleja!

Tuli mieleen tämä koiraemo

Ehkä joskus on ihan luonnollista huutaa niille lapsille, jos eivät muuten tottele

Juon viinaa, vaikka lähipiiri luulee minun olevan raitis...

Suurin salaisuuteni on se, että olen salasuhteessa serkkuni kanssa. Olemme seurustelleet nyt salaa yli 4 vuotta. Kukaan perheenjäsenistämme tai sukulaisista ei tiedä suhteestamme, olemme ehkä koittaneet tietoisesti erkaantua heistä. Meillä on eri sukunimet, joten ystävämme tietää meidän suhteessa, mutta he eivät tiedä meidän olevan serkkuja. Välillä tuntuu kauhealta elää tälläisessä salaisuudessa ja "kulississa".

Tiedän että tää kuulostaa todella sairaalta jonkun korvaan, mutta emme vaan voineet tunteillemme mitään.

Minulle yksi  vaikea asia ovat vanhempani. Kaikki varmasti päälle päin uskovat heidän olevan ihan hyviä ja mukavia ihmisiä. Kuitenkin nyt vuosien kuluessa olen herännyt todellisuuteen, että he eivät toimi ihan normaalisti ja jotain häikkää on. Oikeastaan se alkoi jo kun olin lapsi. Yrittivät selvästi tehdä minusta sellaista kuin halusivat ja suuttuivat aina jos olin heidän mielestään heikko tai itkin jostain. Päättivät kaikki harrastukset puolestani ja niissä oli pakko käydä ja tavallaan isäni aina ylpeili sillä jos onnistuin menestymään. Muuten sainkin sitten aina haukut jos en pärjännytkään ja isäni saattoi suuttua mistä vaan pitkäksi aikaa. Äitini ei koskaan kunnolla puolustanut minua tai kysynyt mitään asioistani. Olin aika ujo lapsi joka olisi tarvinnut ihan erilaista tukea ja rohkaisua. Tämän myötä minusta tulikin sitten todella kiltti ja en osannut pitää puoliani koulussa ja yritin aina miellyttää muita. Oikeastaan sain kotona kehuja vaan koenumeroista tai menestymisestä jossain harrastuksessa. Ikinä en tavallaan riittänyt omana itsenäni. Minulta ei koskaan kysytty miten voin ja miten minulla menee. Minut opetettiin olemaan kiltti, mutta sitten suututtiin jos koulussa en osannut pitää puoliani. Oikeastaan jännitin sitten lopulta isääni todella paljon ja yritin vaan pitää hänet rauhallisena. Äitini taas ei "purkanut" kanssani niitä tilanteita vaan sain aina itse selvitä eteenpäin.

Myöhemmin elämääni tuli paljon suuria muutoksia kuten muutto ja koulunvaihto. Nämäkin tilanteet menivät niin ettei mistään puhuttu vanhempien kanssa. Itse joskus kerroin jotain, mutta he eivät oikeastaan välittäneet kuin siitä millaisia arvosanoja sain ja että kävin vaikka väkisin niissä harrastuksissa. Muuten elämä menikin sitten vähän aikaa hyvin ja onnistuin saamaan kavereita. Myöhemmin alkoi kiusaaminen ja sekin asia jäi tavallaan täysin minun "vastuulleni". Vanhemmat eivät koskaan tehneet mitään sen eteen ja kysyneet miten pärjään. Eivät tukeneet ja en saanut olla se heikko, joten asiasta ei edes puhuttu juuri mitään. Jäin myös täysin yksin ja eivät tavallaan piitanneet edes siitä ,vaikka näkivät sen kyllä.

Lopulta olin sitten todella ahdistunut ja en tiennyt enää miten selvitä eteenpäin. Pyysin viimein heidän apuaan. Siitä tuli vaan yksi elämäni tähän mennessä kamalimmista päivistä. Muistan vaan kun itkin ja sanoin etten jaksa enää elää. Se oli heidän mielestään vaan jotain valitusta ja lopuksi minun piti pyytää anteeksi. Olin tuolloin ihan valmis kuolemaan. Tiedän, että vanhempani saattoivat järkyttyä, mutta olin kuitenkin yrittänyt selvitä niin pitkään itse. Asiasta tekee ikävämmän se, että he kyllä tiesivät millaista minulla oli koulussa ja kuinka yksin olin. Tietenkin asioita on vaikeaa muuttaa, mutta olisin tarvinnut edes jotain tukea heiltä. Asiat vaan sivuutettiin täysin. Tuon päivän jälkeen päätin, että selviän itse ja en voi pyytää heiltä koskaan apua. Välillä on ollut vaikeaa ja olin ahdistunut, voin pahoin, oli rytmihäiriöitä sekä pari paniikkikohtausta yms. Selvisin ne vuodet, mutta kiusaaminen ja toisaalta vanhempien kylmä käytös tekivät paljon pahaa ja yhdessä vaiheessa menetin oman arvoni täysin. En vieläkään tavallaan tunne itseäni ja oma identiteetti hakusessa. Minun on vaikeaa ilmaista mielipiteitäni tai luottaa sekä itseeni että muihin. Vanhempani eivät tavallaan ole koskaan myöntäneet mitään.

Välillä on vaikeaa ymmärtää kuinka huusivat minulle kun "heikkona" itkin. Uskon senkin vuoksi etteivät he "mene ihan täysillä". Äidillä ehkä jotain narsismia ja isäni muuten epävakaa ihminen, jonka mieliala muuttuu hetkessä. En sano tätä mielelläni ja haluan ajatella heistäkin hyvää. Minusta "normaali" vanhempi ei vaan toimi näin.

Vierailija kirjoitti:

Minulle yksi  vaikea asia ovat vanhempani. Kaikki varmasti päälle päin uskovat heidän olevan ihan hyviä ja mukavia ihmisiä. Kuitenkin nyt vuosien kuluessa olen herännyt todellisuuteen, että he eivät toimi ihan normaalisti ja jotain häikkää on. Oikeastaan se alkoi jo kun olin lapsi. Yrittivät selvästi tehdä minusta sellaista kuin halusivat ja suuttuivat aina jos olin heidän mielestään heikko tai itkin jostain. Päättivät kaikki harrastukset puolestani ja niissä oli pakko käydä ja tavallaan isäni aina ylpeili sillä jos onnistuin menestymään. Muuten sainkin sitten aina haukut jos en pärjännytkään ja isäni saattoi suuttua mistä vaan pitkäksi aikaa. Äitini ei koskaan kunnolla puolustanut minua tai kysynyt mitään asioistani. Olin aika ujo lapsi joka olisi tarvinnut ihan erilaista tukea ja rohkaisua. Tämän myötä minusta tulikin sitten todella kiltti ja en osannut pitää puoliani koulussa ja yritin aina miellyttää muita. Oikeastaan sain kotona kehuja vaan koenumeroista tai menestymisestä jossain harrastuksessa. Ikinä en tavallaan riittänyt omana itsenäni. Minulta ei koskaan kysytty miten voin ja miten minulla menee. Minut opetettiin olemaan kiltti, mutta sitten suututtiin jos koulussa en osannut pitää puoliani. Oikeastaan jännitin sitten lopulta isääni todella paljon ja yritin vaan pitää hänet rauhallisena. Äitini taas ei "purkanut" kanssani niitä tilanteita vaan sain aina itse selvitä eteenpäin.

Myöhemmin elämääni tuli paljon suuria muutoksia kuten muutto ja koulunvaihto. Nämäkin tilanteet menivät niin ettei mistään puhuttu vanhempien kanssa. Itse joskus kerroin jotain, mutta he eivät oikeastaan välittäneet kuin siitä millaisia arvosanoja sain ja että kävin vaikka väkisin niissä harrastuksissa. Muuten elämä menikin sitten vähän aikaa hyvin ja onnistuin saamaan kavereita. Myöhemmin alkoi kiusaaminen ja sekin asia jäi tavallaan täysin minun "vastuulleni". Vanhemmat eivät koskaan tehneet mitään sen eteen ja kysyneet miten pärjään. Eivät tukeneet ja en saanut olla se heikko, joten asiasta ei edes puhuttu juuri mitään. Jäin myös täysin yksin ja eivät tavallaan piitanneet edes siitä ,vaikka näkivät sen kyllä.

Lopulta olin sitten todella ahdistunut ja en tiennyt enää miten selvitä eteenpäin. Pyysin viimein heidän apuaan. Siitä tuli vaan yksi elämäni tähän mennessä kamalimmista päivistä. Muistan vaan kun itkin ja sanoin etten jaksa enää elää. Se oli heidän mielestään vaan jotain valitusta ja lopuksi minun piti pyytää anteeksi. Olin tuolloin ihan valmis kuolemaan. Tiedän, että vanhempani saattoivat järkyttyä, mutta olin kuitenkin yrittänyt selvitä niin pitkään itse. Asiasta tekee ikävämmän se, että he kyllä tiesivät millaista minulla oli koulussa ja kuinka yksin olin. Tietenkin asioita on vaikeaa muuttaa, mutta olisin tarvinnut edes jotain tukea heiltä. Asiat vaan sivuutettiin täysin. Tuon päivän jälkeen päätin, että selviän itse ja en voi pyytää heiltä koskaan apua. Välillä on ollut vaikeaa ja olin ahdistunut, voin pahoin, oli rytmihäiriöitä sekä pari paniikkikohtausta yms. Selvisin ne vuodet, mutta kiusaaminen ja toisaalta vanhempien kylmä käytös tekivät paljon pahaa ja yhdessä vaiheessa menetin oman arvoni täysin. En vieläkään tavallaan tunne itseäni ja oma identiteetti hakusessa. Minun on vaikeaa ilmaista mielipiteitäni tai luottaa sekä itseeni että muihin. Vanhempani eivät tavallaan ole koskaan myöntäneet mitään.

Välillä on vaikeaa ymmärtää kuinka huusivat minulle kun "heikkona" itkin. Uskon senkin vuoksi etteivät he "mene ihan täysillä". Äidillä ehkä jotain narsismia ja isäni muuten epävakaa ihminen, jonka mieliala muuttuu hetkessä. En sano tätä mielelläni ja haluan ajatella heistäkin hyvää. Minusta "normaali" vanhempi ei vaan toimi näin.

Ootko koskaan kuullut narsistisista vanhemmista? En väitä, että omasi olisivat, mutta kuulostaa tutulta.. itse tajusin sen vasta aikuisena, koska uskoin todellakin että perheeni on tavallinen ja väkivaltaa ei oikeastaan ollut.. itsekään en tiedä kuka olen, olen kohta 30v. Kuulemma tosi tyypillistä ettei tunne itseään tai tiedä mitä elämältään haluaa. Ainoa ratkaisu on ottaa etäisyyttä, ei kannata edes ottaa asiaa heidän kanssaan puheeksi. Et pysty heitä muuttamaan.