Kerro mikä on kaapissasi oleva iso luuranko, josta et voi puhua kellekään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ns. kympintyttö, päässyt suoraan opiskelemaan haluamaani alaa, naimisissa ja minulla ei ole mielenterveysongelmia, kuten hyvin monella tutullani. Minua kalvaa kuitenkin jatkuva huonommuuden tunne ja kokemus siitä, että kaikki ihmiset - lukuunottamatta perhettäni ja miestäni - pitävät minua outona, ärsyttävänä tai jostain syystä inhoavat minua. En tiedä mistä tämä tunne johtuu, mutta se on aina jossain takaraivossa kummittelemassa enkä tunnu koskaan pääseväni siitä eroon. Osittain tämä tunne limittyy myös voimakkaaseen kokemukseen kokonaisvaltaisesta ulkopuolisuudesta. En ole koskaan kokenut kuuluvani mihinkään tai samaistuvani mihinkään porukkaan ja joskus tämä surettaa minua paljon.

Mulla on tämä sama, enkä todella tiedä mistä kumpuaa. Oletan aina, että minusta ei pidetä eikä seuraani varsinaisesti kaivata. Ehkä hieman on tämä helpottanut iän myötä (34v), mutta tietyissä tilanteissa puskee vahvana pintaan. Et siis ole tässä yksin!

Mulla sama, mutta iän myötä lähinnä pahentunut (37v). Ehkä taustalla on oma haluni olla rauhassa, käytän sitä että ”ei mua kukaan sinne kaipaa” tekosyynä sille, että ei tarvitsisi lähteä. Joka tapauksessa yksi iso luuranko on juuri tuo kummallinen epävarmuus/kuulumattomuuden tunne/kelpaamattomuus, josta en oikein tiedä mistä se kumpuaa.

Äänestin SDP:tä eduskuntavaaleissa.

No tää av:ttaminen. Siitä en kertoisi kenellekään missään tilanteessa. Seksuaalisuudestani voin sentään jutella muutaman luottotutun kanssa (pedo).

Muuan vain kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muuan vain kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En voi puhua kenellekään siitä, että olen harkinnut itsemurhaa reilusti yli vuoden ja että joudun tekemään sen hyvin nopeasti sitten, kun se viimeinen takaisku koittaa. Ajankohtaa en tiedä. Itsemurhasta puhuminen katsotaan avunhuudoksi, ja jos puhuisin siitä jollekulle, asettaisin hänet tilanteeseen, jossa hän ei voi auttaa mitenkään ja jossa hän ensin tuntisi valtavaa avuttomuutta ja lopulta syyllisyyttä.

Yritin viime syksynä ja vielä alkuvuodesta saada neuvoja kaikista keksimistäni paikoista, mutta kaikissa oltiin sitä samaa mieltä, että ei minun tilanteestani voi selvitä. Toivotetaan toki kaikenlaista hyvää, mutta toivotuksilla ei muuteta kylmiä tosiseikkoja. En halua tappaa itseäni, mutta minun on pakko. Tällainen luuranko on minun kaapissani.

Tiedän että tällainen kyseleminen on ärsyttävää, mutta kysyn kuitenkin, koska vakava asia. Oltiinko niissä kaikissa paikoissa sitä mieltä, että tilanteessasi ei ole muuta vaihtoehtoa kuin itsemurha? Ja toivotettiin kuitenkin kaikenlaista hyvää? Mitä tapahtuisi jos et tappaisikaan itseäsi, kuolisitko kuitenkin vai mitä tarkoittaa, että et voi selvitä?

Ei missään tietenkään ole sanottu, että ainoa vaihtoehto on itsemurha, mutta käytännössä tuo "ei tuosta tilanteesta voi selvitä", "yritä nyt pärjätä" ja "kyllä on hirveän vaikea tilanne" on sama asia. Esimerkiksi kriisipuhelimen työntekijälle minun pitkä viimesyksyinen puheluni oli varmasti kauhea kokemus, kun hänellä ei ollut antaa mitään muuta kuin kuunteleva korva. Tuolloin oli vielä pieni mahdollisuus siihen, että elämäntilanteeni muuttuisi, mutta enää ei ole, joten tiedän olla aiheuttamatta syyttömille ahdistusta, vaikka se jossain määrin kuuluisikin heidän työhönsä.

Jotta kukaan voisi ottaa konkreettista kantaa tilanteeseeni, minun olisi kerrottava tarinani pitkältä ajalta ja kertoa asioita, joista henkilöllisyyteni voi ottaa hyvin helposti selville. Tunnistamisesta ei seuraisi mitään positiivista. Ympäripyöreästi minun ei taas kannata avautua; osallistuin talvella pariin ahdistuneiden keskusteluun täällä, mutta siinä ilkeät ja näsäviisaat ihmiset pääsivät juhlimaan ja hyvää tarkoittavien neuvot olivat kaikesta huolimatta yhtä tyhjän kanssa.

Voisin kuvitella tällaisen ihmisen olevan joko hankalassa sairaudessa tai sitten väkivaltaisen miehen alistamaan ja uhkailemana.

Eihän sitä miestä saada lukkojen taakse ennen kuin on jo kamaluuksia tapahtunut.

Voisi kuvitella, mutta olen terve yli viisikymppinen enkä ole koskaan ollut parisuhteessa. Ei kannata arvailla, tämä on nimittäin aivan omanlaisensa solmu, jota ei geneerisillä neuvoilla auota.

Ilmeisesti tilanteesi on sellainen, että sinulla on tällä hetkellä jotain jonka koet arvokkaaksi ja olet menettämässä sen. Ajattelet että et voi elää enää sen jälkeen, ja että menettämistä ei voi mitenkään estää.

Saanko kysyä onko tilanteesi ratkaistavissa rahalla? Jos on, niin minkälainen summa siihen tarvittaisiin?

Miten osasit tehdä täysin oikean analyysin?

Tilanne olisi ratkaistavissa rahalla. Vuosi sitten olisi vielä riittänyt kohtuupalkkainen työpaikka, mutta dominopalikat ovat viimeistä vaille kaatuneet ja nyt tarvitsisin suuren summan rahaa ja neuvottelutaitoisen avustajan. Niitä ei ole tulossa. En kerro tästä yhtään enempää, koska asia on äärimmäisen arka. Kiitän sinua tarkkanäköisyydestäsi ja siitä, että toit sen esille. Olet harvinainen tapaus.

Kuinkahan iso summa on kyseessä? Varmaan aika iso? Olisi mahtavaa jos voisi järjestää jonkun keräyksen, johon kaikki laittaisivat vähän. Ei ole reilua, että joku ihminen ei ole oikeutettu sosiaaliturvaan. Voisin antaa rahaa tällaiseen keräykseen vaikka pienituloisena osa-aikatöissä olevana ei hirveän isoa summaa liikenisikään.

Kiltti ajatus, mutta en edes teoriassa pystyisi käyttämään (muita) vähävaraisia hyväkseni. Lainankin ottaminen tilanteessa, jossa sitä ei todennäköisesti pysty maksamaan takaisin, on moraalitonta. Moni muu huijaa ja varastaa työkseen tai vain tilaisuuden tullen, mutta minä en pysty. Sen verran on selkärankaa jäljellä.

Uhrautuva, moraalinen hyve trollaajalta unohtui, että tuli kännipäissä (?) avauduttua, että ei sitä lainaa myönnetä. Se tarkoittaa, että olet kiinnittänyt haihatteluusi ”yrittäjänä” jo kotisi.

Elämässä valinnat kasautuvat, mutta hyvää itsemurhaa sitten kun alko ei seuraavaksi enää hyväksy ”kuivan valkoviinin” tranaktiota puhkihöylätyltä kortilta.

Vierailija kirjoitti:

Muuan vain kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muuan vain kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En voi puhua kenellekään siitä, että olen harkinnut itsemurhaa reilusti yli vuoden ja että joudun tekemään sen hyvin nopeasti sitten, kun se viimeinen takaisku koittaa. Ajankohtaa en tiedä. Itsemurhasta puhuminen katsotaan avunhuudoksi, ja jos puhuisin siitä jollekulle, asettaisin hänet tilanteeseen, jossa hän ei voi auttaa mitenkään ja jossa hän ensin tuntisi valtavaa avuttomuutta ja lopulta syyllisyyttä.

Yritin viime syksynä ja vielä alkuvuodesta saada neuvoja kaikista keksimistäni paikoista, mutta kaikissa oltiin sitä samaa mieltä, että ei minun tilanteestani voi selvitä. Toivotetaan toki kaikenlaista hyvää, mutta toivotuksilla ei muuteta kylmiä tosiseikkoja. En halua tappaa itseäni, mutta minun on pakko. Tällainen luuranko on minun kaapissani.

Tiedän että tällainen kyseleminen on ärsyttävää, mutta kysyn kuitenkin, koska vakava asia. Oltiinko niissä kaikissa paikoissa sitä mieltä, että tilanteessasi ei ole muuta vaihtoehtoa kuin itsemurha? Ja toivotettiin kuitenkin kaikenlaista hyvää? Mitä tapahtuisi jos et tappaisikaan itseäsi, kuolisitko kuitenkin vai mitä tarkoittaa, että et voi selvitä?

Ei missään tietenkään ole sanottu, että ainoa vaihtoehto on itsemurha, mutta käytännössä tuo "ei tuosta tilanteesta voi selvitä", "yritä nyt pärjätä" ja "kyllä on hirveän vaikea tilanne" on sama asia. Esimerkiksi kriisipuhelimen työntekijälle minun pitkä viimesyksyinen puheluni oli varmasti kauhea kokemus, kun hänellä ei ollut antaa mitään muuta kuin kuunteleva korva. Tuolloin oli vielä pieni mahdollisuus siihen, että elämäntilanteeni muuttuisi, mutta enää ei ole, joten tiedän olla aiheuttamatta syyttömille ahdistusta, vaikka se jossain määrin kuuluisikin heidän työhönsä.

Jotta kukaan voisi ottaa konkreettista kantaa tilanteeseeni, minun olisi kerrottava tarinani pitkältä ajalta ja kertoa asioita, joista henkilöllisyyteni voi ottaa hyvin helposti selville. Tunnistamisesta ei seuraisi mitään positiivista. Ympäripyöreästi minun ei taas kannata avautua; osallistuin talvella pariin ahdistuneiden keskusteluun täällä, mutta siinä ilkeät ja näsäviisaat ihmiset pääsivät juhlimaan ja hyvää tarkoittavien neuvot olivat kaikesta huolimatta yhtä tyhjän kanssa.

Voisin kuvitella tällaisen ihmisen olevan joko hankalassa sairaudessa tai sitten väkivaltaisen miehen alistamaan ja uhkailemana.

Eihän sitä miestä saada lukkojen taakse ennen kuin on jo kamaluuksia tapahtunut.

Voisi kuvitella, mutta olen terve yli viisikymppinen enkä ole koskaan ollut parisuhteessa. Ei kannata arvailla, tämä on nimittäin aivan omanlaisensa solmu, jota ei geneerisillä neuvoilla auota.

Ilmeisesti tilanteesi on sellainen, että sinulla on tällä hetkellä jotain jonka koet arvokkaaksi ja olet menettämässä sen. Ajattelet että et voi elää enää sen jälkeen, ja että menettämistä ei voi mitenkään estää.

Saanko kysyä onko tilanteesi ratkaistavissa rahalla? Jos on, niin minkälainen summa siihen tarvittaisiin?

Miten osasit tehdä täysin oikean analyysin?

Tilanne olisi ratkaistavissa rahalla. Vuosi sitten olisi vielä riittänyt kohtuupalkkainen työpaikka, mutta dominopalikat ovat viimeistä vaille kaatuneet ja nyt tarvitsisin suuren summan rahaa ja neuvottelutaitoisen avustajan. Niitä ei ole tulossa. En kerro tästä yhtään enempää, koska asia on äärimmäisen arka. Kiitän sinua tarkkanäköisyydestäsi ja siitä, että toit sen esille. Olet harvinainen tapaus.

Kuinkahan iso summa on kyseessä? Varmaan aika iso? Olisi mahtavaa jos voisi järjestää jonkun keräyksen, johon kaikki laittaisivat vähän. Ei ole reilua, että joku ihminen ei ole oikeutettu sosiaaliturvaan. Voisin antaa rahaa tällaiseen keräykseen vaikka pienituloisena osa-aikatöissä olevana ei hirveän isoa summaa liikenisikään.

Kiltti ajatus, mutta en edes teoriassa pystyisi käyttämään (muita) vähävaraisia hyväkseni. Lainankin ottaminen tilanteessa, jossa sitä ei todennäköisesti pysty maksamaan takaisin, on moraalitonta. Moni muu huijaa ja varastaa työkseen tai vain tilaisuuden tullen, mutta minä en pysty. Sen verran on selkärankaa jäljellä.

Uhrautuva, moraalinen hyve trollaajalta unohtui, että tuli kännipäissä (?) avauduttua, että ei sitä lainaa myönnetä. Se tarkoittaa, että olet kiinnittänyt haihatteluusi ”yrittäjänä” jo kotisi.

Elämässä valinnat kasautuvat, mutta hyvää itsemurhaa sitten kun alko ei seuraavaksi enää hyväksy ”kuivan valkoviinin” tranaktiota puhkihöylätyltä kortilta.

Ps. Kai haluat että itsemurhasi tuodaan nettiin, jotta kiveen voidaan raapustaa valtion varoin joku sankari merkki! Muista pyytää dramaattisessa jäähyväiskirjeessä ”ystäviltä”.

Olen pettänyt kahdesti avopuolisoani, eri miesten kanssa. Ollaan oltu yhdessä 8 vuotta ja viimeisimmästä pettämisestä aikaa 3 vuotta. Kunpa voisin mennä ajassa taaksepäin ja korjata nuo typerät virheet..

Muuan vain kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muuan vain kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En voi puhua kenellekään siitä, että olen harkinnut itsemurhaa reilusti yli vuoden ja että joudun tekemään sen hyvin nopeasti sitten, kun se viimeinen takaisku koittaa. Ajankohtaa en tiedä. Itsemurhasta puhuminen katsotaan avunhuudoksi, ja jos puhuisin siitä jollekulle, asettaisin hänet tilanteeseen, jossa hän ei voi auttaa mitenkään ja jossa hän ensin tuntisi valtavaa avuttomuutta ja lopulta syyllisyyttä.

Yritin viime syksynä ja vielä alkuvuodesta saada neuvoja kaikista keksimistäni paikoista, mutta kaikissa oltiin sitä samaa mieltä, että ei minun tilanteestani voi selvitä. Toivotetaan toki kaikenlaista hyvää, mutta toivotuksilla ei muuteta kylmiä tosiseikkoja. En halua tappaa itseäni, mutta minun on pakko. Tällainen luuranko on minun kaapissani.

Tiedän että tällainen kyseleminen on ärsyttävää, mutta kysyn kuitenkin, koska vakava asia. Oltiinko niissä kaikissa paikoissa sitä mieltä, että tilanteessasi ei ole muuta vaihtoehtoa kuin itsemurha? Ja toivotettiin kuitenkin kaikenlaista hyvää? Mitä tapahtuisi jos et tappaisikaan itseäsi, kuolisitko kuitenkin vai mitä tarkoittaa, että et voi selvitä?

Ei missään tietenkään ole sanottu, että ainoa vaihtoehto on itsemurha, mutta käytännössä tuo "ei tuosta tilanteesta voi selvitä", "yritä nyt pärjätä" ja "kyllä on hirveän vaikea tilanne" on sama asia. Esimerkiksi kriisipuhelimen työntekijälle minun pitkä viimesyksyinen puheluni oli varmasti kauhea kokemus, kun hänellä ei ollut antaa mitään muuta kuin kuunteleva korva. Tuolloin oli vielä pieni mahdollisuus siihen, että elämäntilanteeni muuttuisi, mutta enää ei ole, joten tiedän olla aiheuttamatta syyttömille ahdistusta, vaikka se jossain määrin kuuluisikin heidän työhönsä.

Jotta kukaan voisi ottaa konkreettista kantaa tilanteeseeni, minun olisi kerrottava tarinani pitkältä ajalta ja kertoa asioita, joista henkilöllisyyteni voi ottaa hyvin helposti selville. Tunnistamisesta ei seuraisi mitään positiivista. Ympäripyöreästi minun ei taas kannata avautua; osallistuin talvella pariin ahdistuneiden keskusteluun täällä, mutta siinä ilkeät ja näsäviisaat ihmiset pääsivät juhlimaan ja hyvää tarkoittavien neuvot olivat kaikesta huolimatta yhtä tyhjän kanssa.

Voisin kuvitella tällaisen ihmisen olevan joko hankalassa sairaudessa tai sitten väkivaltaisen miehen alistamaan ja uhkailemana.

Eihän sitä miestä saada lukkojen taakse ennen kuin on jo kamaluuksia tapahtunut.

Voisi kuvitella, mutta olen terve yli viisikymppinen enkä ole koskaan ollut parisuhteessa. Ei kannata arvailla, tämä on nimittäin aivan omanlaisensa solmu, jota ei geneerisillä neuvoilla auota.

Ilmeisesti tilanteesi on sellainen, että sinulla on tällä hetkellä jotain jonka koet arvokkaaksi ja olet menettämässä sen. Ajattelet että et voi elää enää sen jälkeen, ja että menettämistä ei voi mitenkään estää.

Saanko kysyä onko tilanteesi ratkaistavissa rahalla? Jos on, niin minkälainen summa siihen tarvittaisiin?

Miten osasit tehdä täysin oikean analyysin?

Tilanne olisi ratkaistavissa rahalla. Vuosi sitten olisi vielä riittänyt kohtuupalkkainen työpaikka, mutta dominopalikat ovat viimeistä vaille kaatuneet ja nyt tarvitsisin suuren summan rahaa ja neuvottelutaitoisen avustajan. Niitä ei ole tulossa. En kerro tästä yhtään enempää, koska asia on äärimmäisen arka. Kiitän sinua tarkkanäköisyydestäsi ja siitä, että toit sen esille. Olet harvinainen tapaus.

Kuinkahan iso summa on kyseessä? Varmaan aika iso? Olisi mahtavaa jos voisi järjestää jonkun keräyksen, johon kaikki laittaisivat vähän. Ei ole reilua, että joku ihminen ei ole oikeutettu sosiaaliturvaan. Voisin antaa rahaa tällaiseen keräykseen vaikka pienituloisena osa-aikatöissä olevana ei hirveän isoa summaa liikenisikään.

Kiltti ajatus, mutta en edes teoriassa pystyisi käyttämään (muita) vähävaraisia hyväkseni. Lainankin ottaminen tilanteessa, jossa sitä ei todennäköisesti pysty maksamaan takaisin, on moraalitonta. Moni muu huijaa ja varastaa työkseen tai vain tilaisuuden tullen, mutta minä en pysty. Sen verran on selkärankaa jäljellä.

Ymmärrän, että ei halua ottaa "almuja" keneltäkään. Mutta itse ainakin voisin antaa rahaa ihan ilman mitään toivoa takaisin maksusta. Sitä ei ikinä tiedä mihin elämä vie ja itse kukin jossain elämänsä vaiheessa joutuu tukeutumaan toisten armeliaisuuteen oli sitten sosiaaliturvaan tai muuten. Ei se tee ihmisestä huonompaa.

Muuan vain kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muuan vain kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En voi puhua kenellekään siitä, että olen harkinnut itsemurhaa reilusti yli vuoden ja että joudun tekemään sen hyvin nopeasti sitten, kun se viimeinen takaisku koittaa. Ajankohtaa en tiedä. Itsemurhasta puhuminen katsotaan avunhuudoksi, ja jos puhuisin siitä jollekulle, asettaisin hänet tilanteeseen, jossa hän ei voi auttaa mitenkään ja jossa hän ensin tuntisi valtavaa avuttomuutta ja lopulta syyllisyyttä.

Yritin viime syksynä ja vielä alkuvuodesta saada neuvoja kaikista keksimistäni paikoista, mutta kaikissa oltiin sitä samaa mieltä, että ei minun tilanteestani voi selvitä. Toivotetaan toki kaikenlaista hyvää, mutta toivotuksilla ei muuteta kylmiä tosiseikkoja. En halua tappaa itseäni, mutta minun on pakko. Tällainen luuranko on minun kaapissani.

Tiedän että tällainen kyseleminen on ärsyttävää, mutta kysyn kuitenkin, koska vakava asia. Oltiinko niissä kaikissa paikoissa sitä mieltä, että tilanteessasi ei ole muuta vaihtoehtoa kuin itsemurha? Ja toivotettiin kuitenkin kaikenlaista hyvää? Mitä tapahtuisi jos et tappaisikaan itseäsi, kuolisitko kuitenkin vai mitä tarkoittaa, että et voi selvitä?

Ei missään tietenkään ole sanottu, että ainoa vaihtoehto on itsemurha, mutta käytännössä tuo "ei tuosta tilanteesta voi selvitä", "yritä nyt pärjätä" ja "kyllä on hirveän vaikea tilanne" on sama asia. Esimerkiksi kriisipuhelimen työntekijälle minun pitkä viimesyksyinen puheluni oli varmasti kauhea kokemus, kun hänellä ei ollut antaa mitään muuta kuin kuunteleva korva. Tuolloin oli vielä pieni mahdollisuus siihen, että elämäntilanteeni muuttuisi, mutta enää ei ole, joten tiedän olla aiheuttamatta syyttömille ahdistusta, vaikka se jossain määrin kuuluisikin heidän työhönsä.

Jotta kukaan voisi ottaa konkreettista kantaa tilanteeseeni, minun olisi kerrottava tarinani pitkältä ajalta ja kertoa asioita, joista henkilöllisyyteni voi ottaa hyvin helposti selville. Tunnistamisesta ei seuraisi mitään positiivista. Ympäripyöreästi minun ei taas kannata avautua; osallistuin talvella pariin ahdistuneiden keskusteluun täällä, mutta siinä ilkeät ja näsäviisaat ihmiset pääsivät juhlimaan ja hyvää tarkoittavien neuvot olivat kaikesta huolimatta yhtä tyhjän kanssa.

Voisin kuvitella tällaisen ihmisen olevan joko hankalassa sairaudessa tai sitten väkivaltaisen miehen alistamaan ja uhkailemana.

Eihän sitä miestä saada lukkojen taakse ennen kuin on jo kamaluuksia tapahtunut.

Voisi kuvitella, mutta olen terve yli viisikymppinen enkä ole koskaan ollut parisuhteessa. Ei kannata arvailla, tämä on nimittäin aivan omanlaisensa solmu, jota ei geneerisillä neuvoilla auota.

Ilmeisesti tilanteesi on sellainen, että sinulla on tällä hetkellä jotain jonka koet arvokkaaksi ja olet menettämässä sen. Ajattelet että et voi elää enää sen jälkeen, ja että menettämistä ei voi mitenkään estää.

Saanko kysyä onko tilanteesi ratkaistavissa rahalla? Jos on, niin minkälainen summa siihen tarvittaisiin?

Miten osasit tehdä täysin oikean analyysin?

Tilanne olisi ratkaistavissa rahalla. Vuosi sitten olisi vielä riittänyt kohtuupalkkainen työpaikka, mutta dominopalikat ovat viimeistä vaille kaatuneet ja nyt tarvitsisin suuren summan rahaa ja neuvottelutaitoisen avustajan. Niitä ei ole tulossa. En kerro tästä yhtään enempää, koska asia on äärimmäisen arka. Kiitän sinua tarkkanäköisyydestäsi ja siitä, että toit sen esille. Olet harvinainen tapaus.

Kuinkahan iso summa on kyseessä? Varmaan aika iso? Olisi mahtavaa jos voisi järjestää jonkun keräyksen, johon kaikki laittaisivat vähän. Ei ole reilua, että joku ihminen ei ole oikeutettu sosiaaliturvaan. Voisin antaa rahaa tällaiseen keräykseen vaikka pienituloisena osa-aikatöissä olevana ei hirveän isoa summaa liikenisikään.

Kiltti ajatus, mutta en edes teoriassa pystyisi käyttämään (muita) vähävaraisia hyväkseni. Lainankin ottaminen tilanteessa, jossa sitä ei todennäköisesti pysty maksamaan takaisin, on moraalitonta. Moni muu huijaa ja varastaa työkseen tai vain tilaisuuden tullen, mutta minä en pysty. Sen verran on selkärankaa jäljellä.

Miten materia voi olla niin tärkeää, että riistäisi itseltään hengen sen takia?

Vaikka ois mennyt firma nurin, koti alta, luottotiedot ja ois Suomen hullun lainsäädännön takia loppuelämänsä niin ulosottoveloissa, ettei koskaan voisi selvitä, eikä töitä kannattaisi tehdä, niin silti voi elää ihan hyvää elämää vaikka sitten kunnan asunnossa toimeentulotuella.

Kirjastossa voi lukea vaikka kaikki maailman klassikot ja lehdet, omaksi ilokseen voi opiskella kiinnostavia asioita, kaunista musiikkia ja inspiroivia elokuvia voi lainata tai striimata, TV:stä ja netistä voi katsella mielenkiintoisia dokkareita, taidemuseossa ja gallerioissa voi kokea sellaisia taide-elämyksiä joihin juuri kellään yksityishenkilöllä ei ole itsellä varaa, kauniista luonnosta voi nauttia jokamiehen oikeudella, kunnan urheilupaikoissa voi työtönkin liikkua pikkurahalla, harrastusyhdistyksissä voi tehdä porukalla sellaisia asioita, joihin itsellä ei ole varaa, esim. veneillä meripelastusseuran kanssa. Vapaaehtoistyössä tai yhdistystoiminnassa omat murheet unohtuu, kun tehdään porukalla kivoja ja/tai merkityksellisiä asioita.

Olen yksinäinen mutta en jaksa ihmisiä. Kas siinä pulma.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ohhoh, täällä onkin vähän rankempaa settiä kuin omani... No, ainakin saatte vähän kevennystä tähän väliin.

Luen usein (vähintään joka viikko) eroottisia homonovelleja netistä. Ja olen siis heteronainen. En ikinä kertoisi tätä kenellekään kasvotusten.

Olen heteronainen ja katson viikottain homopornoa. Muutamat ystäväni tietävät.

Siis katsotte miestenvälistä seksiä, mitä ihmeellistä siinä on? Tuntuu olevan vähän naisen kuin naisen pahe.

Vierailija kirjoitti:

Muuan vain kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muuan vain kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En voi puhua kenellekään siitä, että olen harkinnut itsemurhaa reilusti yli vuoden ja että joudun tekemään sen hyvin nopeasti sitten, kun se viimeinen takaisku koittaa. Ajankohtaa en tiedä. Itsemurhasta puhuminen katsotaan avunhuudoksi, ja jos puhuisin siitä jollekulle, asettaisin hänet tilanteeseen, jossa hän ei voi auttaa mitenkään ja jossa hän ensin tuntisi valtavaa avuttomuutta ja lopulta syyllisyyttä.

Yritin viime syksynä ja vielä alkuvuodesta saada neuvoja kaikista keksimistäni paikoista, mutta kaikissa oltiin sitä samaa mieltä, että ei minun tilanteestani voi selvitä. Toivotetaan toki kaikenlaista hyvää, mutta toivotuksilla ei muuteta kylmiä tosiseikkoja. En halua tappaa itseäni, mutta minun on pakko. Tällainen luuranko on minun kaapissani.

Tiedän että tällainen kyseleminen on ärsyttävää, mutta kysyn kuitenkin, koska vakava asia. Oltiinko niissä kaikissa paikoissa sitä mieltä, että tilanteessasi ei ole muuta vaihtoehtoa kuin itsemurha? Ja toivotettiin kuitenkin kaikenlaista hyvää? Mitä tapahtuisi jos et tappaisikaan itseäsi, kuolisitko kuitenkin vai mitä tarkoittaa, että et voi selvitä?

Ei missään tietenkään ole sanottu, että ainoa vaihtoehto on itsemurha, mutta käytännössä tuo "ei tuosta tilanteesta voi selvitä", "yritä nyt pärjätä" ja "kyllä on hirveän vaikea tilanne" on sama asia. Esimerkiksi kriisipuhelimen työntekijälle minun pitkä viimesyksyinen puheluni oli varmasti kauhea kokemus, kun hänellä ei ollut antaa mitään muuta kuin kuunteleva korva. Tuolloin oli vielä pieni mahdollisuus siihen, että elämäntilanteeni muuttuisi, mutta enää ei ole, joten tiedän olla aiheuttamatta syyttömille ahdistusta, vaikka se jossain määrin kuuluisikin heidän työhönsä.

Jotta kukaan voisi ottaa konkreettista kantaa tilanteeseeni, minun olisi kerrottava tarinani pitkältä ajalta ja kertoa asioita, joista henkilöllisyyteni voi ottaa hyvin helposti selville. Tunnistamisesta ei seuraisi mitään positiivista. Ympäripyöreästi minun ei taas kannata avautua; osallistuin talvella pariin ahdistuneiden keskusteluun täällä, mutta siinä ilkeät ja näsäviisaat ihmiset pääsivät juhlimaan ja hyvää tarkoittavien neuvot olivat kaikesta huolimatta yhtä tyhjän kanssa.

Voisin kuvitella tällaisen ihmisen olevan joko hankalassa sairaudessa tai sitten väkivaltaisen miehen alistamaan ja uhkailemana.

Eihän sitä miestä saada lukkojen taakse ennen kuin on jo kamaluuksia tapahtunut.

Voisi kuvitella, mutta olen terve yli viisikymppinen enkä ole koskaan ollut parisuhteessa. Ei kannata arvailla, tämä on nimittäin aivan omanlaisensa solmu, jota ei geneerisillä neuvoilla auota.

Ilmeisesti tilanteesi on sellainen, että sinulla on tällä hetkellä jotain jonka koet arvokkaaksi ja olet menettämässä sen. Ajattelet että et voi elää enää sen jälkeen, ja että menettämistä ei voi mitenkään estää.

Saanko kysyä onko tilanteesi ratkaistavissa rahalla? Jos on, niin minkälainen summa siihen tarvittaisiin?

Miten osasit tehdä täysin oikean analyysin?

Tilanne olisi ratkaistavissa rahalla. Vuosi sitten olisi vielä riittänyt kohtuupalkkainen työpaikka, mutta dominopalikat ovat viimeistä vaille kaatuneet ja nyt tarvitsisin suuren summan rahaa ja neuvottelutaitoisen avustajan. Niitä ei ole tulossa. En kerro tästä yhtään enempää, koska asia on äärimmäisen arka. Kiitän sinua tarkkanäköisyydestäsi ja siitä, että toit sen esille. Olet harvinainen tapaus.

Kuinkahan iso summa on kyseessä? Varmaan aika iso? Olisi mahtavaa jos voisi järjestää jonkun keräyksen, johon kaikki laittaisivat vähän. Ei ole reilua, että joku ihminen ei ole oikeutettu sosiaaliturvaan. Voisin antaa rahaa tällaiseen keräykseen vaikka pienituloisena osa-aikatöissä olevana ei hirveän isoa summaa liikenisikään.

Kiltti ajatus, mutta en edes teoriassa pystyisi käyttämään (muita) vähävaraisia hyväkseni. Lainankin ottaminen tilanteessa, jossa sitä ei todennäköisesti pysty maksamaan takaisin, on moraalitonta. Moni muu huijaa ja varastaa työkseen tai vain tilaisuuden tullen, mutta minä en pysty. Sen verran on selkärankaa jäljellä.

Ymmärrän, että ei halua ottaa "almuja" keneltäkään. Mutta itse ainakin voisin antaa rahaa ihan ilman mitään toivoa takaisin maksusta. Sitä ei ikinä tiedä mihin elämä vie ja itse kukin jossain elämänsä vaiheessa joutuu tukeutumaan toisten armeliaisuuteen oli sitten sosiaaliturvaan tai muuten. Ei se tee ihmisestä huonompaa.

Minä voisin uhrautua hänen puolestaan ja ottaa sen keräyksen vastaan. Ostaisin sitten vaikka oman asunnon. Olen aina ollut köyhä, enkä ole koskaan omistanut mitään niin arvokasta, että olisin pelännyt sen menettämistä. Pääsisipä sitten kokemaan senkin.

Tykkään nuolla kengänpohjia ja siellä olevaa hiekkaa. Kärsin myöskin syömishäiriöstä.

Vierailija kirjoitti:

No tää av:ttaminen. Siitä en kertoisi kenellekään missään tilanteessa. Seksuaalisuudestani voin sentään jutella muutaman luottotutun kanssa (pedo).

Pari kertaa kun olen vähän huolimattomasti "aaveillut" puhelimellani, on joku tuttu tullut selän taakse keikkumaan ja epäilen, että tietävät minun käyvän palstalla. Nolottaahan se ja nyt kuvittelen, että hekin täällä selaavat viestejä ja tunnistavat minut kuitenkin jostain tekstistä.

Olen mies joka tykkää "mekkoilla". Myös julkisilla paikoilla. En ole uskaltanut kertoa perheelleni enkä muillekaan tutuille.

En ehdi nyt lukea ketjua, mutta pakko kirjoittaa omat kokemukseni. Itselle yksi "luuranko" on pitkäaikainen kiusaaminen. Se oli sellaista huomaamatonta, mutta ilmeisen tehokasta ja tipuin jo valmiiksi uutena tyyppinä nopeasti porukoista. Minulla ei ollut enää ketään puolellani ja ne samat ihmiset olivat samoissa kouluissa. Niinpä ei ollut mahdollisuutta päästä heistä eroon. Ne jotka eivät tähän osallistuneet jättivät sitten muuten yksin. Näiden kokemusten myötä tavallaan menetin nuoruuteni ja olin ihan yksin aina yläkoulun alusta aikuiseksi asti. Jotain juttukavereita ja seuraa oli välillä koulussa lähinnä muun luokkalaisista, jotka eivät niin olleet minun luokkani vaikutuksessa ja uskalsivat paremmin tutustua minuun. Muuten kaikki kyllä tiesivät, että olin se johon ei kannattanut tutustua.

Myöhemmin olinkin sitten muista jo valmiiksi se outo ja hiljainen, vaikka en minulla ollut edes mahdollisuutta tutustua muihin. Minusta tehtiin muiden silmissä varmaan joku ihan kamala ihminen ja tämä on välillä ollut vaikeaa käsittää. Kuitenkin olin ennen ihan tavallinen jopa sosiaalinenkin nuori, mutta minut tavallaan "pakotettiin" yksinäisyyteen ja en  saanut  edes inhimillistä kohtelua. Jopa jotkut opettajat välillä huomauttivat että enkö halua olla porukassa jne vaikka itse olisin kyllä tahtonut olla, mutta en saanut siinä ryhmässä mahdollisuutta. Oli helppo tehdä minusta se syyllinen kaikkeen, vaikka olin kuin varjo entisestä itsestäni kun kärsin välillä niin paljon. Opettajatkin osallistuivat kiusaamiseen välillä. Joskus nauroivat kun luokka nauroi väärää vastausta tai jos jännitin esiintymistä.Pari muuta eivät puuttuneet oppilaiden asiattomiin huomautuksiin ja tuntui välillä, että tavallaan menivät mukaan siihen oppilaiden touhuun. Minä olin muutenkin se joka aina joutui pahoittelemaan jos joskus myöhästyin ja muut saivat mennä miten halusivat. Sitten muutenkin aina tarkkailivat osallistunko kaikkiin teemapäiviin yms ja silti monet muutkaan eivät siellä olleet. 

Tämä kiusaaminen levisi myös vapaa-ajalle ja oikeastaan vei minulta lopulta kaiken ilon. Selvisin jotenkin, mutta mitään normaalia nuoruutta minulla ei ollut. Vietin kaiken aikani yksin. Tosin pari harrastusta oli mutta niistä ei kavereita vapaa-ajalle tullut. Oikeastaan tämä en kamalaa, että minut eristettiin yksinäisyyteen ja mitään keinoja ei ollut enää päästä siitä pois. Tosin miten edes olisin voinut heidän kavereitaan olla, kun jos itse olisin saanut olla rauhassa niin varmaan olisin kiusanneet monia muita ja kiusasivatkin. Olisin niin halunnut erilaisen nuoruuden ja edes rauhassa käydä koulua. En kaivannut mitään ihailua muilta, mutta sellaista tavallista elämää ja olisi kohdeltu edes normaalisti.

Jatkuu

Jatkoa

Sitten päästäänkin seuraavaan aiheeseen joka on ( yllätys) yksinäisyys. Minulle ei ole jäänyt ketään kavereita menneiltä vuosilta ja ne pari tuttua ovat jo aikoja sitten lopettaneet yhteyden pidon. Niinpä olenkin vieläkin yksinäinen. Minulla ei ole oikeastaan ollut seuraa kunnolla yli kymmeneen vuoteen. Nykyisin olen alkanut vähän toipua kokemuksistani ja saanut sitä entistä minää esiin. Varsinkin opiskelut yhden ryhmän kanssa toivat luottoa siihen, että pystyn vielä olemaan se entinen itseni. Muuten olenkin sitten todella epävarma ja en enää tavallaan luota itseeni sosiaalisissa tilanteissa. Myös muihin luottaminen on vaikeaa. Olen jotenkin tottunut jo pakostakin olemaan yksin ja niinpä toisten seuraan tuppautuminen on vaikea ajatus ja mietin onko parempi olla yksin etten kokisi enää mitään ikävyyksiä muilta.

Tavallaan koen itseni myös muista "erilliseksi" jo omien kokemusteni takia ja en koe voivani kenellekään asioistani puhua ilman että he saisivat minusta huonoa kuvaa. En tahtoisi vahvistaa sitä käsitystä, että olen taas se outo, kun kuitenkaan en ole syyllinen mitenkään muiden käytökseen. Ihmiset vaan helposti ajattelet sen yksinäisen olevan jotenkin "viallinen" kun  ei ole kavereita. Tietenkin myönnän sen, että sosiaaliset taitoni ovat ruostuneet ja olen ujo, mutta muuten ihan mukava ja empaattinen ihminen. En vaan tiedä miten enää koskaan saan ystäviä ja toisaalta suojelen itseäni ja en missään nimessä halua roikkua kenessäkään sekä tarvin myös omaa aikaa. Nämä samat ongelmat sitten seuraavat sinne parisuhde haaveisiin ja koen sen asian olevan vielä vaikeampi ratkaista, kun en ainakaan tällä hetkellä voisi päästä ketään niin lähelle. Ei nämä ehkä ole mitään sellaisia asioita mitä pitäisi hävetä. Häpeän silti paljon itseäni ja elämääni sekä koen surua, kun elämä on mennyt näin. Tuntui kuin olisin joutunut johonkin kokeeseen , että miten selviän. Nyt olen sitten voiton puolella, mutta silti vielä jotenkin hajalla ja en ole sitä iloa saanut takaisin. Kiitän silti joka päivä, että tuo kaikki on nyt ohi.

Vierailija kirjoitti:

Se, että olen yli kolmenkymmenen ja edelleen neitsyt. Ajattelen sen olevan muiden mielestä säälittävää, etten ole "kelvannut" kenellekään, ja että ainoat jotka ovat minua lähestyneet ovat olleet niin tuhannen soossissa että olisivat huolineet kenet tahansa. Kaikki ihastumiseni ja rakastumiseni ovat olleet auttamattoman yksipuolisia, ja kohde on suurinpiirtein juossut karkuun jos tunteeni ovat tulleet ilmi. Tämä johtaa myös toiseen salaisuuteeni, eli siihen että olen ollut useamman vuoden auttamattoman rakastunut yhteen parhaista ystävistäni. En halua kertoa tätä hänelle, koska tiedän että hän häviäisi elämästäni sen jälkeen. Kun keskustelu siirtyy parisuhteisiin & deittailuun vitsailen vain etten ole kiinnostunut seurustelusta, koska totuus on liian säälittävä.

Eipä se ainakaan minun elämääni mullistanut, vaikka neitsyydestäni pääsinkin. Itse asiassa se eka sähellyskerta jätti sellasen maun koko touhusta, etteihän sitä enää kiinnostanut enempää harrastaa. Siispä jäi ekaksi ja todennäköisesti myös viimeiseksi kerraksi se. Ja minulla ei edelleenkään ole mitään puhuttavaa porukassa, kun jutut siirtyy seksi/sutinasektorille.

Sain nuorena vuosikymmeniä sitten yllättäen psykoottisen kohtauksen. Ei ollut mitään ennakko-oireita eikä koskaan sen jälkeen enää ole tapahtunut mitään. En vieläkään käsitä mistä johtui enkä ole koskaan kertonut kenellekään, vain todistamassa olleet henkilöt + perhe tietää siitä. Käyttäydyin sen aikana kuin riivattu enkä itse muista tilanteesta yhtään mitään. Perhe häpesi asiaa joten minua ei koskaan viety hoitoon. Välillä edelleen mietin että mitä jos tämä toistuu, mutta en jaksa pelätä sitä kun ei ole ollut koskaan mitään viitteitä sellaisesta.

Vierailija kirjoitti:

Voisi kuvitella, mutta olen terve yli viisikymppinen enkä ole koskaan ollut parisuhteessa. Ei kannata arvailla, tämä on nimittäin aivan omanlaisensa solmu, jota ei geneerisillä neuvoilla auota.

Vaimon ystövätär ja lapsemme kummitäti on viiskymppinen ikisinkku joka ei ole ollut koskaan parisuhteessa,, on alkanut yhtäkkiä deitata itseään 15 vuotta vanhempaa ukkelia.

Postittelen vaimosta tehtyjä tirkistelyvideoita pornosaiteille. Onneksi kukaan tuttu ei ole huomannut.