Kerro mikä on kaapissasi oleva iso luuranko, josta et voi puhua kellekään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En voi puhua kenellekään siitä, että olen harkinnut itsemurhaa reilusti yli vuoden ja että joudun tekemään sen hyvin nopeasti sitten, kun se viimeinen takaisku koittaa. Ajankohtaa en tiedä. Itsemurhasta puhuminen katsotaan avunhuudoksi, ja jos puhuisin siitä jollekulle, asettaisin hänet tilanteeseen, jossa hän ei voi auttaa mitenkään ja jossa hän ensin tuntisi valtavaa avuttomuutta ja lopulta syyllisyyttä.

Yritin viime syksynä ja vielä alkuvuodesta saada neuvoja kaikista keksimistäni paikoista, mutta kaikissa oltiin sitä samaa mieltä, että ei minun tilanteestani voi selvitä. Toivotetaan toki kaikenlaista hyvää, mutta toivotuksilla ei muuteta kylmiä tosiseikkoja. En halua tappaa itseäni, mutta minun on pakko. Tällainen luuranko on minun kaapissani.

Tiedän että tällainen kyseleminen on ärsyttävää, mutta kysyn kuitenkin, koska vakava asia. Oltiinko niissä kaikissa paikoissa sitä mieltä, että tilanteessasi ei ole muuta vaihtoehtoa kuin itsemurha? Ja toivotettiin kuitenkin kaikenlaista hyvää? Mitä tapahtuisi jos et tappaisikaan itseäsi, kuolisitko kuitenkin vai mitä tarkoittaa, että et voi selvitä?

Ei missään tietenkään ole sanottu, että ainoa vaihtoehto on itsemurha, mutta käytännössä tuo "ei tuosta tilanteesta voi selvitä", "yritä nyt pärjätä" ja "kyllä on hirveän vaikea tilanne" on sama asia. Esimerkiksi kriisipuhelimen työntekijälle minun pitkä viimesyksyinen puheluni oli varmasti kauhea kokemus, kun hänellä ei ollut antaa mitään muuta kuin kuunteleva korva. Tuolloin oli vielä pieni mahdollisuus siihen, että elämäntilanteeni muuttuisi, mutta enää ei ole, joten tiedän olla aiheuttamatta syyttömille ahdistusta, vaikka se jossain määrin kuuluisikin heidän työhönsä.

Jotta kukaan voisi ottaa konkreettista kantaa tilanteeseeni, minun olisi kerrottava tarinani pitkältä ajalta ja kertoa asioita, joista henkilöllisyyteni voi ottaa hyvin helposti selville. Tunnistamisesta ei seuraisi mitään positiivista. Ympäripyöreästi minun ei taas kannata avautua; osallistuin talvella pariin ahdistuneiden keskusteluun täällä, mutta siinä ilkeät ja näsäviisaat ihmiset pääsivät juhlimaan ja hyvää tarkoittavien neuvot olivat kaikesta huolimatta yhtä tyhjän kanssa.

Vaikka kaikki olisi päin h*lvettiä, niin eikö elämä kannata kuitenkin katsoa loppuun asti? Ei siinä enää mitään menetäkään, jos on jo menettänyt kaiken, eikä koskaan voi tietää, tapahtuuko kuitenkin jokin yllättävä käänne.

Tuo on yleinen ajattelutapa. Käytännössä se kuitenkin tarkoittaa samaa kuin "sinä saatat saada lottovoiton vaikka heti tänä perjantaina". Kolmikymppisenä voi vaikka jäädäkin odottelemaan, mutta minun iässäni on riittävän vanha ymmärtämään sen, mikä on realistista ja mitä onnenpotkua ei kannata jäädä odottelemaan. Kaiken menettäneet eli asunnottomat päihdeongelmaiset kadullanukkujat ovat kummallisen sitkeää väkeä, mutta minä en sellaiseen elämään pysty.

Eli tarkoittaako tämä, että ongelmasi olisivat rahalla ratkaistavissa? Maailmassa on vaikka kuinka paljon ihmisiä, jotka pärjäävät pienilläkin summilla ja rahaa voi tulla yllättävistä suunnista. Sen näköinen elämäntilanne mikä sinulla nyt on, on ehkä tullut tiensä päähän, mutta maailma on täynnä vaikka millaista muunlaista elämäntyyliä. Älä anna häpeän rajoittaa mahdollisuuksiasi. Repäise oikein kunnolla ennenkuin teet jotain lopullista.

Aloitat vaikka sitten lasten tai kodinhoitajana tai hyväntekeväisyys järjestössä jossain muussa maassa.

Olen ohis, mutta vastaan tähän kohtaan:

Työskentelen vakavasti päihderiippuvaisten kanssa, ja täytyy myöntää,etten juuri ketään arvosta niin paljoa kuin niitä kaiken menettäneitä,jotka tekevät muutoksen,jättävät päihteet,sen koko alakulttuurin ja alkavat kasvamaan ihmiseksi, jollaisia todella ovat. Ihan joka päivä mietin,miten rohkeita ovat, harva meistä tavallisista aikuisista pystyy siihen hommaan. Ja kuinka he selviytyessään ovat aitoja, arvojensa mukaan toimivia,sydämellisiä tyyppejä.

Jos siitä selviää, niin selviää,mistä vaan.

Ja näillä ei ole useimmiten mitään omaisuutta,velkoja vaan, ja silti; kasvavat onnelliseksi.

Siitä rankasta taustasta oikeasti ei voi kuin hioutua timanttina läpi.

Aikaa menee vuosia,joten isoja muutoksia ei kannata odottaa tapahtuvaksi nopeasti. Kunhan ottaa oikean suunnan tänään,niin voi parin vuoden päästä olla jo yllättävän hyvässä tilanteessa.

Toivotan kaikille tsemppiä!

Siis seurakunnilta voi löytyä asuntoja esim heillä on paljon kiinteistöjä, joihin kuuluu ns talonmiehen asunto. Ja nämä asunnot on nykyisin tyhjiä.

Kannattaa ottaa rohkeasti yhteyttä. Asuminen tietysti maksaa, mutta uskoisin, että osan maksusta voi suorittaa työnä.

Kannattaa soittaa ympäri Suomea.

Olen toiminut ja toimin edelleenkin satunnaisesti maksullisena naisena. Käytännössä rahoitan matkustelua tällä.

Olen avoliitossa hyvän miehen kanssa ja meillä on yhteinen pieni lapsi. Yhdessä ollaan seitsemättä vuotta. Silti päivittäin mietin sitä seitsemän vuoden takaista ihastustani, joka taisi vain käyttää minua hyväksi, mutta ehdin syvästi kiintyä häneen. Hän oli ja on naimisissa ja pienten lasten isä. En vaan saa häntä mielestä. Hitto että ihminen on tyhmä.

Nimimerkille Muuan vain:

(väärinkirjoitukset sensuurin takia)

Sinua tuntuu vaivaavan näköalattomuus ja joustamaton ajattelu. Voi liittyä masennukseen, mikä on ihan normaali reaktio tilanteessasi (työttömyys, taloushuolet, epävarma tilanne kodin suhteen). Tilanteesi on voinut aiheuttaa sinulle myös identiteettikriisin ja/tai -katkoksen.

Itsemuhra on niin sanottu toiminnallinen loukku. Irmeli Järventie on kirjoittanut asiasta "Selviytyä heengiltä - Sosiaalipsykologinen ja sosiaalipsykiatrinen näkökulma itsemuhriin” (1993). Hänen mukaansa itsemuhran selitys ei löydy yksilöstä eikä ympäristöstä vaan näiden välisestä toiminnallisesta ihminen-maailma-suhteesta. Itsemuhran tekijän voi ajatella joutuneet toiminnalliseen loukkuun, jossa itsemuhra näyttää ainoalta keinolta selviytyä. Järventien oivallus on, että myös itsetuuhoinen ihminen pyrkii hallitsemaan elämäänsä.

Ehdottaisin sinulle eksistentiaalista keskustelua siihen koulutetun henkilön kanssa, esim. aiemmin mainittu filosofin vastaanotto tai hyväksymis- ja omistautumisterapeutti.

Elämää on työelämän ulkopuolellakin ja vähävaraisenkin elämä voi olla ihan hyvää elämää (nimimerkillä kokemusta on). Sitä voi itse asiassa ajatella myös vapautena: voit keskittyä omiin mielenkiinnonkohteisiisi ja elää omassa rytmissäsi kuten haluat. Vapaaehtoistöihin, järjestötoimintaan tai harrastusryhmiin osallistumalla saa muiden ihmisten seuraa, jos sitä kaipaa.

Siis saako trollaamisesta muka rahaa niinkuin joku tuolla aiemmin sanoi. Onko tämä totta vai onko joku nyt super paranoidina? Minäkin tahdon palkalliseksi trolliksi!

Vierailija kirjoitti:

Pari vuotta sitten olimme tyttöystävän kanssa lomalla Thaimaassa ja olimme illalla syömässä paikassa,jossa meille tarjoili ihan nätti ladyboy,olin nähnyt niitä aikaisemminkin,mutten juurikaan kiinittänyt niihin huomiota,mutta tuo tarjoilija iski muhun kuin raskas pajavasara koko voimalla.Ilmeisesti lb.huomasi vilkuiluni,koska tuli juttelemaan niitä näitä kun ystäväni poistui käymään wc:ssä.Lähtiessämme vilkaisin tarjoilijaamme,joka hymyili ja iski silmää.2 vuotta on myllertänyt sisällä ja olen päättänyt lopettaa suhteemme tänä vuonna ja lähteä ensi talvena tutustumaan Thaimaan lb.skeneen,ehkä myös tuohon tarjoilijaan.Pahinta on kertoa tyttöystävälle suhteen lopettamisesta(totuutta en voi valitettavasti kertoa,en uskalla).Kuraa tulee satamaan joka suunnasta kun selviää että eron jälkeen suuntaan yksin thaikkuihin,mutta en saa rauhaa ennenkö tää on selvitetty,olemme +40,ei lapsia,onneksi.

Tarkoitatko, että tiedostit homo/bi-seksuaalisuutesi vai että sinulla on "pakottava" ladyboy/shemale-fetissi? Mitä menetettävää sinulla olisi, jos kerrot asian tyttöystävällesi? Vai pelkäätkö, että hän ei pidä sitä omana tietonaan.  Oletko varma, ettei tyttöystäväsi voisi hyväksyä tuota piirrettä sinussa. Vai onko sinulla selvä näkemys, että tulevaisuudessa kohtaat unelmiesi ladyboyn ja elätte happily ever after.

Oma luuranko on, että kahden Thaimaan-matkan seurauksena olen täysin koukussa thai-naisten osoittamaan huomioon, vaikka liikuimme pariskuntana vaimoni kanssa. Minulla ei ole mitään pakottavaa tarvetta saada seksiä thai-naisilta sinällään. Järki sanoo, mitä tuon huomion takana perimmiltään on, mutta osuu omaan sokeaan pisteeseen. Luettelematta syitä, tiedän olevani aivan top-puoliso materiaalia ja olen ollut suhteissa erittäin viehettävien naisten kanssa. Sen sijaan (ehkä useimpien miesten tapaan) en ole saanut huomiota naisilta "random-tilanteissa". Jos olisi minusta kiinni, emme matkustaisi enää mihinkään muualle

Minut hulluksi tehnyt abortti. Mieheni tietää siitä, samoin vanhempani ja sisareni. Kellekään muulle en uskalla sanoa sanaakaan Ainiin terapeutille aikoinaan kerroin tietysti, mutta noin muuten en ole kertonut kellekään. Saa nähdä tuleeko minulle koskaan niin läheisiä ystäviä, että kokisin tarvetta kertoa. Kun lapsemme ovat aikuisia saatan kertoa heille jos nyt jostain syystä olisi erityisen aiheellista. Abortoitu lapsi olisi ollut esikoiseni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen jo viisikymppinen, ja käyttänyt valtaosan elämästäni pohtien, mikä aiheutti esiteini-ikäisenä (ehkä 12-vuotiaana) yliseksuaalisen käytökseni. Enimmäkseen tuo ilmeni pakonomaisena itsetyydytyksenä. Minulla on ollut vahva tunne että jotain on tapahtunut, jota oireilin noin. Kasvoin suuressa, uskonnollisessa perheessä jossa kaikki asiat eivät olleet ihan ok.

Olen kuudesta lapsesta toiseksi vanhin. Pahin mieltä painava muisto on, että olen kuvailemassani vaiheessa kerran yöllä hieronut itseäni nukkuvaa sisarusta vasten, sen sijaan että olisin vain kosketellut itseäni. Tämä on painanut minua kymmeniä vuosia, eikä häpeä ja katumus ole lieventynyt yhtään. Tapaus oli kertaluonteinen, luojan kiitos.

Kertokaa te, miten pahana tuon näette? En itse ole kyennyt tähänkään ikään mennessä päättelemään, pitäisikö minun antaa itselleni anteeksi, tai päin vastoin käydä jossain suunnilleen ilmoittautumassa rikolliseksi yms.

Toivon, että pääset sinuiksi tuon kokemuksesi kanssa. Et ole paha, huono tai vääränlainen ihminen. 12-vuotias sinä on toiminut noin, et sinä nyt ja sillä 12-vuotiaalla sinulla ei varmasti ole ollut keinoja toimia toisin tai käsitellä seksuaalisuuteen ja itsetyydytykseen liittyviä asioita niin kuin sinä nyt ajatellessasi asiaa toivoisit. Toivon, että et jää tuon asian tai sen aiheuttaman häpeän vangiksi vaan pystyt elämään elämää ilman sen varjoa. Jos haluat, niin terapia voisi olla hyvä apu tuosta yli pääsemiseksi. En tiedä mistä päin olet, mutta Sexpo säätiö voisi varmasti olla hyvä paikka kysyä neuvoa. Mutta ehdottomasti annat tuon anteeksi. Saman suuntaisia ajatuksia myös minulla. Yksi luurankoni on hyvin korostunut seksuaalisuus lapsuudessa. Taisin aloittaa itsetyydytyksen jo 7-8 vuotiaana. Tykkäsin myös pukeutua äidin pitsiyömekkoihin tuotakin nuorempana ja tiedostin, että se on jotenkin "tuhmaa", eikä siis mitään viattomia prinsessaleikkejä. Olen pohtinut tuota varhain herännyttä voimakasta seksuaalista käyttäytymistä... Toinen luurankoni onkin se, että olen pohtinut onko minulle mahdollisesti tapahtunut tai tehty jotain lapsuudessa liittyen seksuaalisuuteen. Joku täällä pohtikin, että on elämänsä pelännyt, että isä tekisi itselle jotakin, vaikka mitään selkeätä syytä tähän ei ole ollut. Minulla on ollut tuo sama tunne. Kaikki on isäni kanssa hyvin ollut periaatteessa aina, mutta jokin on aina tuonut tätä ajatusta esiin. Voisiko se vain sitten liittyä johonkin turvattomuuden tunteeseen, minkä isän kova kasvatustyyli on muuten luonut... En tiedä. Se lohduttaa, että tiedostan, että syitä voi olla monia, tällaiset ajatukset voivat olla ihan luonnollisia, eivätkä ne välttämättä liity mitenkään siihen, että jotakin seksuaalista/pahaa olisi oikeasti tapahtunut.

Minä ainakin aloitin jo nuorempana, ja olen ajatellut että se on ihan normaalia. Mitään seksuaalista hyväksikäyttöä tai sen tapaista ei ole ollut. En edes pidä itseäni kovin seksuaalisena ihmisenä ja neitsyyden menetin vasta yli 30-vuotiaana.

Vierailija kirjoitti:

Olin homosuhteessa nuorena.

Sama juttu. Ja vielä viinatrokarin kanssa. Arvaat varmaan minkä takia.

Vierailija kirjoitti:

Ohhoh, täällä onkin vähän rankempaa settiä kuin omani... No, ainakin saatte vähän kevennystä tähän väliin.

Luen usein (vähintään joka viikko) eroottisia homonovelleja netistä. Ja olen siis heteronainen. En ikinä kertoisi tätä kenellekään kasvotusten.

Olen heteronainen ja katson viikottain homopornoa. Muutamat ystäväni tietävät.

Muuan vain kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En voi puhua kenellekään siitä, että olen harkinnut itsemurhaa reilusti yli vuoden ja että joudun tekemään sen hyvin nopeasti sitten, kun se viimeinen takaisku koittaa. Ajankohtaa en tiedä. Itsemurhasta puhuminen katsotaan avunhuudoksi, ja jos puhuisin siitä jollekulle, asettaisin hänet tilanteeseen, jossa hän ei voi auttaa mitenkään ja jossa hän ensin tuntisi valtavaa avuttomuutta ja lopulta syyllisyyttä.

Yritin viime syksynä ja vielä alkuvuodesta saada neuvoja kaikista keksimistäni paikoista, mutta kaikissa oltiin sitä samaa mieltä, että ei minun tilanteestani voi selvitä. Toivotetaan toki kaikenlaista hyvää, mutta toivotuksilla ei muuteta kylmiä tosiseikkoja. En halua tappaa itseäni, mutta minun on pakko. Tällainen luuranko on minun kaapissani.

Tiedän että tällainen kyseleminen on ärsyttävää, mutta kysyn kuitenkin, koska vakava asia. Oltiinko niissä kaikissa paikoissa sitä mieltä, että tilanteessasi ei ole muuta vaihtoehtoa kuin itsemurha? Ja toivotettiin kuitenkin kaikenlaista hyvää? Mitä tapahtuisi jos et tappaisikaan itseäsi, kuolisitko kuitenkin vai mitä tarkoittaa, että et voi selvitä?

Ei missään tietenkään ole sanottu, että ainoa vaihtoehto on itsemurha, mutta käytännössä tuo "ei tuosta tilanteesta voi selvitä", "yritä nyt pärjätä" ja "kyllä on hirveän vaikea tilanne" on sama asia. Esimerkiksi kriisipuhelimen työntekijälle minun pitkä viimesyksyinen puheluni oli varmasti kauhea kokemus, kun hänellä ei ollut antaa mitään muuta kuin kuunteleva korva. Tuolloin oli vielä pieni mahdollisuus siihen, että elämäntilanteeni muuttuisi, mutta enää ei ole, joten tiedän olla aiheuttamatta syyttömille ahdistusta, vaikka se jossain määrin kuuluisikin heidän työhönsä.

Jotta kukaan voisi ottaa konkreettista kantaa tilanteeseeni, minun olisi kerrottava tarinani pitkältä ajalta ja kertoa asioita, joista henkilöllisyyteni voi ottaa hyvin helposti selville. Tunnistamisesta ei seuraisi mitään positiivista. Ympäripyöreästi minun ei taas kannata avautua; osallistuin talvella pariin ahdistuneiden keskusteluun täällä, mutta siinä ilkeät ja näsäviisaat ihmiset pääsivät juhlimaan ja hyvää tarkoittavien neuvot olivat kaikesta huolimatta yhtä tyhjän kanssa.

Voisin kuvitella tällaisen ihmisen olevan joko hankalassa sairaudessa tai sitten väkivaltaisen miehen alistamaan ja uhkailemana.

Eihän sitä miestä saada lukkojen taakse ennen kuin on jo kamaluuksia tapahtunut.

Voisi kuvitella, mutta olen terve yli viisikymppinen enkä ole koskaan ollut parisuhteessa. Ei kannata arvailla, tämä on nimittäin aivan omanlaisensa solmu, jota ei geneerisillä neuvoilla auota.

Ilmeisesti tilanteesi on sellainen, että sinulla on tällä hetkellä jotain jonka koet arvokkaaksi ja olet menettämässä sen. Ajattelet että et voi elää enää sen jälkeen, ja että menettämistä ei voi mitenkään estää.

Saanko kysyä onko tilanteesi ratkaistavissa rahalla? Jos on, niin minkälainen summa siihen tarvittaisiin?

Miten osasit tehdä täysin oikean analyysin?

Tilanne olisi ratkaistavissa rahalla. Vuosi sitten olisi vielä riittänyt kohtuupalkkainen työpaikka, mutta dominopalikat ovat viimeistä vaille kaatuneet ja nyt tarvitsisin suuren summan rahaa ja neuvottelutaitoisen avustajan. Niitä ei ole tulossa. En kerro tästä yhtään enempää, koska asia on äärimmäisen arka. Kiitän sinua tarkkanäköisyydestäsi ja siitä, että toit sen esille. Olet harvinainen tapaus.

Kuinkahan iso summa on kyseessä? Varmaan aika iso? Olisi mahtavaa jos voisi järjestää jonkun keräyksen, johon kaikki laittaisivat vähän. Ei ole reilua, että joku ihminen ei ole oikeutettu sosiaaliturvaan. Voisin antaa rahaa tällaiseen keräykseen vaikka pienituloisena osa-aikatöissä olevana ei hirveän isoa summaa liikenisikään.

Tilasin Intiasta aidon ihmisen luurangon.

Niitä ei vissiin saisi tilata tavikset.

Tuolla se vaatekaapissa kyyhöttää ja toljottaa kun avaan kaapin oven.

Pthui ! *puistattaa*

Onhan niitä.

Pärjään ja viihdyn hyvin työpaikallani. Koen olevani sosiaalisesti hyvä, koska työni vaatii ihmisten kanssa vuorovaikutusta. Silti minulla ei ole parisuhdetta ja ystäviä. Onneksi työhöni ei kuulu muiden neuvomista näissä asioissa.

Äidilläni on mt ongelma, jota löytyy paljon suvusta. Näistä ei voitu puhua, vaikka tiesin jo lapsena ettei kaikki ole ok. Olen aina vihannut sitä puhumattomuutta, raivonnut sitä vastaan ja itse käynyt useamman kerran eri psykologien puheilla. Ajattelen usein, että se puhumattomuus sairastuttaa eniten.

Olen kokenut henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Koulussa kiusattiin, josta johtuen en pitänyt itseäni arvokkaana ja löysin miehen joka harjoitti eniten henkistä väkivaltaa. Tein hänestä eroa pitkään, koska hän uhkasi viedä lapsen. Erosta on nyt paperilla 7 vuotta, kaksi vuotta ennen sitä hän muutti pois. Siinä suhteessa olin myös koditon, rahaton ja minulla oli pieni lapsi.

Välillä kärsin yksinäisyydestäni. En ole koskaan oikeasti tuntenut rakastumisen tunnetta, koska se on aina viety aiheuttamalla turvattomuuden tunnetta. Tämä väkivaltainenkin näytti oikeat puolensa jo alussa. Olin nuori ja ajattelin että ansaitsen sitä. Nyt toivon että voisin rakastua tavalliseen ja turvalliseen mieheen. Olen tehnyt paljon töitä itseni kanssa, joten koen olevani sen arvoinen. Elämästäni huolimatta olen selvinnyt. En ole sairastunut suvussamme olevaan mielenterveysongelmaan (bipolaarihäiriö) tai alkoholiongelmaan, vaikka kaikkien kokemusten jälkeen olisi ollut jopa ehkä ymmärrettävää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaapissani ei ole luurankoa, vaan suuri silikoninen seksinukke. Eipä tästä oikein kenellekään ole voinut kertoa, kun sen tietää miten siihen kaikki suhtautuisi. Parisuhteeseen musta ei juuri ollut ennen nukkeakaan, nyt vieläkin vähemmän ja nuken ostaminen tavallaan sinetöi loppuelämäni vailla läheisiä ihmissuhteita. Vaikka jonkun ihmeen kautta törmäisinkin naiseen, jonka kanssa kipinöi ja säkenöi molemminpuolisesti, niin muistaisin sen nuken siellä kotona, "ai joo, eipä sittenkään". Kaipa tämä sentään parempi on kuin maksullisissa ravaaminen, ehkä.

Kiitos tästä viestistäsi. Avasi ymmärrystäni hieman sille, mitä kaikkea voikaan piillä sellaisen ilmiön takana, että uusi tuttavuus ei etene mihinkään, vaikka selvästi kipinää on ja kiinnostusta molemmin puolin. Muutamankin kerran olen tällaisen tilanteen kokenut, tai sivusta seurannut, ja jäänyt ilman riittävää selitystä. En tosiaan ole tullut ajatelleeksi, että esimerkiksi joku ujon oloinen mies ei uskalla lähteä suhteeseen SIKSI, että kaapissa on seksinukke. Useimmissa tapauksissa ihastus/rakkaus/himo voittaa pahemmankin ujouden ja sen yli päästään, mutta tämä ilmiö onkin jotain ihan muuta.

En tuomitse siis sinua ja nukkeasi millään tavalla. Haluaisin kuitenkin kysyä, haluaisitko mieluummin oikean ihmisen kanssa suhteeseen? Jos, niin yritä päästä sen yli, että kipinöiden lennellessä ”et voi”, koska nukke. Kyllä sä voit, eikä sun tarvitse nukesta kertoa kumppanille, se on sun yksityisasia. Jos homma sitten etenee, kannattaa varmaan nukke hävittää vähin äänin. Se olisi outoa, että kumppani sellaisen löytäisi vahingossa, jos ei tiedä että sellainen toisella on.

Kiitos ymmärtäväisestä viestistä. Voihan se este suhteeseen olla mikä tahansa muukin kuin nukke, mitä henkilö pitää ylipääsemättömän nolona. Minulla on tavallaan kuitenkin 2 "jarrua" päällä mitä intiimeihin kanssaolemisiin tulee naisten kanssa, ensinnäkin kehitin itselleni traumat nuorempana, kun tuntui ettei vaan kertakaikkiaan suju tyttöjen/naisten kanssa ja se tuli treffeillä harvinaisen selväksi, etten ollut kauhean haluttua tavaraa. Sitten vuosia myöhemmin eräs päivä netissä eksyin tällaisten nukkeharrastajien palstalle ja aloin kiinnostumaan asiasta. Ajattelin, että mitäs h*lvettiä, menköön kun en kuitenkaan mitään parisuhdetta tule koskaan saamaan. Taidan kuulua siihen joukkoon, joilla on niin suuret tarpeet välillä, ettei "oma käsi" riitä. Vaikka sitten edes se nukke, jonka kanssa kokea fyysistä intiimiyttä jonkun toisen kanssa.

Nukkepalstalla moni kertoo tekevänsä juuri noin, että tapaillessaan naista ovat nukestaan hissukseen. Sitten jos juttu etenee vakavaksi, niin nukke vaivihkaa myyntiin. Olisihan se ihan mukavaa kokea parisuhde edes kerran elämänsä aikana, mutta pahoin pelkään että olen liian syvässä kuopassa. Ja toisaalta, tuskin kukaan nainen haluaisi miestä jolla on/on ollut seksinukke, sillä onhan se kieltämättä aika hemmetin creepyä, tiedän. Joten en halua "huijata" ketään. Ja luultavasti nyt kaikki tämän viestini lukeneet naiset katsoo ujoja ja estoisia miehiä aivan uusin silmin (vaikkei heillä mitään nukkea olisikaan), sori siitä :D

On ihailtavaa, että haluat olla rehellinen. Mutta ei vielä deittailu- ja tutustumisvaiheessa tarvitse tuollaista asiaa kertoa. Ei se kuitenkaan ole koko elämään syvästi vaikuttava asia. Uskon, että jos löydät ymmärtäväisen ja sinusta välittävän kumppanin, hän kyllä ymmärtää tuon vaiheen elämässäsi. Minä ainakin pitäisin tuota nukkea sata kertaa parempana kuin vaikkapa thai-hierontapaikkojen "lisäpalvelujen" käyttöä, koska voit olla varma, ettet ole tukenut ihmiskauppaa. Valintasi on siis ainakin minun silmissäni moraalisesti oikein.

Olen hamstraaja. En voi kutsua ketään kylään tämän vuoksi, siis kaikki paikat pursuaa tavaraa. Miehelläni on vähän samaa vikaa ja toistaiseksi hän kestää minua. Pelkään sitä että tämä pahenee. Käyn töissä ja hoidan työni hyvin. Työpaikalla kukaan ei varmaan arvaisi millaista meillä kotona on.

Tämä on kyllä aika nolo juttu, mutta mun peilikaapissa on kynsikimalletta 90-luvulta. Vanhin kenkälankkikin on yhtä vanha.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaapissani ei ole luurankoa, vaan suuri silikoninen seksinukke. Eipä tästä oikein kenellekään ole voinut kertoa, kun sen tietää miten siihen kaikki suhtautuisi. Parisuhteeseen musta ei juuri ollut ennen nukkeakaan, nyt vieläkin vähemmän ja nuken ostaminen tavallaan sinetöi loppuelämäni vailla läheisiä ihmissuhteita. Vaikka jonkun ihmeen kautta törmäisinkin naiseen, jonka kanssa kipinöi ja säkenöi molemminpuolisesti, niin muistaisin sen nuken siellä kotona, "ai joo, eipä sittenkään". Kaipa tämä sentään parempi on kuin maksullisissa ravaaminen, ehkä.

Kiitos tästä viestistäsi. Avasi ymmärrystäni hieman sille, mitä kaikkea voikaan piillä sellaisen ilmiön takana, että uusi tuttavuus ei etene mihinkään, vaikka selvästi kipinää on ja kiinnostusta molemmin puolin. Muutamankin kerran olen tällaisen tilanteen kokenut, tai sivusta seurannut, ja jäänyt ilman riittävää selitystä. En tosiaan ole tullut ajatelleeksi, että esimerkiksi joku ujon oloinen mies ei uskalla lähteä suhteeseen SIKSI, että kaapissa on seksinukke. Useimmissa tapauksissa ihastus/rakkaus/himo voittaa pahemmankin ujouden ja sen yli päästään, mutta tämä ilmiö onkin jotain ihan muuta.

En tuomitse siis sinua ja nukkeasi millään tavalla. Haluaisin kuitenkin kysyä, haluaisitko mieluummin oikean ihmisen kanssa suhteeseen? Jos, niin yritä päästä sen yli, että kipinöiden lennellessä ”et voi”, koska nukke. Kyllä sä voit, eikä sun tarvitse nukesta kertoa kumppanille, se on sun yksityisasia. Jos homma sitten etenee, kannattaa varmaan nukke hävittää vähin äänin. Se olisi outoa, että kumppani sellaisen löytäisi vahingossa, jos ei tiedä että sellainen toisella on.

Kiitos ymmärtäväisestä viestistä. Voihan se este suhteeseen olla mikä tahansa muukin kuin nukke, mitä henkilö pitää ylipääsemättömän nolona. Minulla on tavallaan kuitenkin 2 "jarrua" päällä mitä intiimeihin kanssaolemisiin tulee naisten kanssa, ensinnäkin kehitin itselleni traumat nuorempana, kun tuntui ettei vaan kertakaikkiaan suju tyttöjen/naisten kanssa ja se tuli treffeillä harvinaisen selväksi, etten ollut kauhean haluttua tavaraa. Sitten vuosia myöhemmin eräs päivä netissä eksyin tällaisten nukkeharrastajien palstalle ja aloin kiinnostumaan asiasta. Ajattelin, että mitäs h*lvettiä, menköön kun en kuitenkaan mitään parisuhdetta tule koskaan saamaan. Taidan kuulua siihen joukkoon, joilla on niin suuret tarpeet välillä, ettei "oma käsi" riitä. Vaikka sitten edes se nukke, jonka kanssa kokea fyysistä intiimiyttä jonkun toisen kanssa.

Nukkepalstalla moni kertoo tekevänsä juuri noin, että tapaillessaan naista ovat nukestaan hissukseen. Sitten jos juttu etenee vakavaksi, niin nukke vaivihkaa myyntiin. Olisihan se ihan mukavaa kokea parisuhde edes kerran elämänsä aikana, mutta pahoin pelkään että olen liian syvässä kuopassa. Ja toisaalta, tuskin kukaan nainen haluaisi miestä jolla on/on ollut seksinukke, sillä onhan se kieltämättä aika hemmetin creepyä, tiedän. Joten en halua "huijata" ketään. Ja luultavasti nyt kaikki tämän viestini lukeneet naiset katsoo ujoja ja estoisia miehiä aivan uusin silmin (vaikkei heillä mitään nukkea olisikaan), sori siitä :D

On ihailtavaa, että haluat olla rehellinen. Mutta ei vielä deittailu- ja tutustumisvaiheessa tarvitse tuollaista asiaa kertoa. Ei se kuitenkaan ole koko elämään syvästi vaikuttava asia. Uskon, että jos löydät ymmärtäväisen ja sinusta välittävän kumppanin, hän kyllä ymmärtää tuon vaiheen elämässäsi. Minä ainakin pitäisin tuota nukkea sata kertaa parempana kuin vaikkapa thai-hierontapaikkojen "lisäpalvelujen" käyttöä, koska voit olla varma, ettet ole tukenut ihmiskauppaa. Valintasi on siis ainakin minun silmissäni moraalisesti oikein.

Ja lisätään nyt vielä, että jos oma mieheni kertoisi, että olisi tuollaisis nukkeja harrastanut ennen minua, en todellakaan jättäisi häntä. Enkä usko, että tuo tieto vaikuttaisi mitenkään suhteeseemme.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaapissani ei ole luurankoa, vaan suuri silikoninen seksinukke. Eipä tästä oikein kenellekään ole voinut kertoa, kun sen tietää miten siihen kaikki suhtautuisi. Parisuhteeseen musta ei juuri ollut ennen nukkeakaan, nyt vieläkin vähemmän ja nuken ostaminen tavallaan sinetöi loppuelämäni vailla läheisiä ihmissuhteita. Vaikka jonkun ihmeen kautta törmäisinkin naiseen, jonka kanssa kipinöi ja säkenöi molemminpuolisesti, niin muistaisin sen nuken siellä kotona, "ai joo, eipä sittenkään". Kaipa tämä sentään parempi on kuin maksullisissa ravaaminen, ehkä.

Kiitos tästä viestistäsi. Avasi ymmärrystäni hieman sille, mitä kaikkea voikaan piillä sellaisen ilmiön takana, että uusi tuttavuus ei etene mihinkään, vaikka selvästi kipinää on ja kiinnostusta molemmin puolin. Muutamankin kerran olen tällaisen tilanteen kokenut, tai sivusta seurannut, ja jäänyt ilman riittävää selitystä. En tosiaan ole tullut ajatelleeksi, että esimerkiksi joku ujon oloinen mies ei uskalla lähteä suhteeseen SIKSI, että kaapissa on seksinukke. Useimmissa tapauksissa ihastus/rakkaus/himo voittaa pahemmankin ujouden ja sen yli päästään, mutta tämä ilmiö onkin jotain ihan muuta.

En tuomitse siis sinua ja nukkeasi millään tavalla. Haluaisin kuitenkin kysyä, haluaisitko mieluummin oikean ihmisen kanssa suhteeseen? Jos, niin yritä päästä sen yli, että kipinöiden lennellessä ”et voi”, koska nukke. Kyllä sä voit, eikä sun tarvitse nukesta kertoa kumppanille, se on sun yksityisasia. Jos homma sitten etenee, kannattaa varmaan nukke hävittää vähin äänin. Se olisi outoa, että kumppani sellaisen löytäisi vahingossa, jos ei tiedä että sellainen toisella on.

Kiitos ymmärtäväisestä viestistä. Voihan se este suhteeseen olla mikä tahansa muukin kuin nukke, mitä henkilö pitää ylipääsemättömän nolona. Minulla on tavallaan kuitenkin 2 "jarrua" päällä mitä intiimeihin kanssaolemisiin tulee naisten kanssa, ensinnäkin kehitin itselleni traumat nuorempana, kun tuntui ettei vaan kertakaikkiaan suju tyttöjen/naisten kanssa ja se tuli treffeillä harvinaisen selväksi, etten ollut kauhean haluttua tavaraa. Sitten vuosia myöhemmin eräs päivä netissä eksyin tällaisten nukkeharrastajien palstalle ja aloin kiinnostumaan asiasta. Ajattelin, että mitäs h*lvettiä, menköön kun en kuitenkaan mitään parisuhdetta tule koskaan saamaan. Taidan kuulua siihen joukkoon, joilla on niin suuret tarpeet välillä, ettei "oma käsi" riitä. Vaikka sitten edes se nukke, jonka kanssa kokea fyysistä intiimiyttä jonkun toisen kanssa.

Nukkepalstalla moni kertoo tekevänsä juuri noin, että tapaillessaan naista ovat nukestaan hissukseen. Sitten jos juttu etenee vakavaksi, niin nukke vaivihkaa myyntiin. Olisihan se ihan mukavaa kokea parisuhde edes kerran elämänsä aikana, mutta pahoin pelkään että olen liian syvässä kuopassa. Ja toisaalta, tuskin kukaan nainen haluaisi miestä jolla on/on ollut seksinukke, sillä onhan se kieltämättä aika hemmetin creepyä, tiedän. Joten en halua "huijata" ketään. Ja luultavasti nyt kaikki tämän viestini lukeneet naiset katsoo ujoja ja estoisia miehiä aivan uusin silmin (vaikkei heillä mitään nukkea olisikaan), sori siitä :D

On ihailtavaa, että haluat olla rehellinen. Mutta ei vielä deittailu- ja tutustumisvaiheessa tarvitse tuollaista asiaa kertoa. Ei se kuitenkaan ole koko elämään syvästi vaikuttava asia. Uskon, että jos löydät ymmärtäväisen ja sinusta välittävän kumppanin, hän kyllä ymmärtää tuon vaiheen elämässäsi. Minä ainakin pitäisin tuota nukkea sata kertaa parempana kuin vaikkapa thai-hierontapaikkojen "lisäpalvelujen" käyttöä, koska voit olla varma, ettet ole tukenut ihmiskauppaa. Valintasi on siis ainakin minun silmissäni moraalisesti oikein.

Minullekaan nukke ei olisi mikään ongelma, olen aika avoin persoona ja erilaiset seksuaaliset mieltymykset on vain hauskoja ja kiinnostavia. Ei olisi ongelma vaikka nuken haluaisi pitää suhteen syvennyttyäkin, vaikka itse tuskin haluaisin samaan sänkyyn sen kanssa.  Ja olen ihan normaali, työssäkäyvä, sosiaalinen aikuinen nainen. Mutta ei tosiaan kannata avautua heti alkuun tällaisista, se voi osoittaa rajojen puutetta vaikka nukke itsessään ei olisi ongelma. 

Vierailija kirjoitti:

Muuan vain kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En voi puhua kenellekään siitä, että olen harkinnut itsemurhaa reilusti yli vuoden ja että joudun tekemään sen hyvin nopeasti sitten, kun se viimeinen takaisku koittaa. Ajankohtaa en tiedä. Itsemurhasta puhuminen katsotaan avunhuudoksi, ja jos puhuisin siitä jollekulle, asettaisin hänet tilanteeseen, jossa hän ei voi auttaa mitenkään ja jossa hän ensin tuntisi valtavaa avuttomuutta ja lopulta syyllisyyttä.

Yritin viime syksynä ja vielä alkuvuodesta saada neuvoja kaikista keksimistäni paikoista, mutta kaikissa oltiin sitä samaa mieltä, että ei minun tilanteestani voi selvitä. Toivotetaan toki kaikenlaista hyvää, mutta toivotuksilla ei muuteta kylmiä tosiseikkoja. En halua tappaa itseäni, mutta minun on pakko. Tällainen luuranko on minun kaapissani.

Tiedän että tällainen kyseleminen on ärsyttävää, mutta kysyn kuitenkin, koska vakava asia. Oltiinko niissä kaikissa paikoissa sitä mieltä, että tilanteessasi ei ole muuta vaihtoehtoa kuin itsemurha? Ja toivotettiin kuitenkin kaikenlaista hyvää? Mitä tapahtuisi jos et tappaisikaan itseäsi, kuolisitko kuitenkin vai mitä tarkoittaa, että et voi selvitä?

Ei missään tietenkään ole sanottu, että ainoa vaihtoehto on itsemurha, mutta käytännössä tuo "ei tuosta tilanteesta voi selvitä", "yritä nyt pärjätä" ja "kyllä on hirveän vaikea tilanne" on sama asia. Esimerkiksi kriisipuhelimen työntekijälle minun pitkä viimesyksyinen puheluni oli varmasti kauhea kokemus, kun hänellä ei ollut antaa mitään muuta kuin kuunteleva korva. Tuolloin oli vielä pieni mahdollisuus siihen, että elämäntilanteeni muuttuisi, mutta enää ei ole, joten tiedän olla aiheuttamatta syyttömille ahdistusta, vaikka se jossain määrin kuuluisikin heidän työhönsä.

Jotta kukaan voisi ottaa konkreettista kantaa tilanteeseeni, minun olisi kerrottava tarinani pitkältä ajalta ja kertoa asioita, joista henkilöllisyyteni voi ottaa hyvin helposti selville. Tunnistamisesta ei seuraisi mitään positiivista. Ympäripyöreästi minun ei taas kannata avautua; osallistuin talvella pariin ahdistuneiden keskusteluun täällä, mutta siinä ilkeät ja näsäviisaat ihmiset pääsivät juhlimaan ja hyvää tarkoittavien neuvot olivat kaikesta huolimatta yhtä tyhjän kanssa.

Voisin kuvitella tällaisen ihmisen olevan joko hankalassa sairaudessa tai sitten väkivaltaisen miehen alistamaan ja uhkailemana.

Eihän sitä miestä saada lukkojen taakse ennen kuin on jo kamaluuksia tapahtunut.

Voisi kuvitella, mutta olen terve yli viisikymppinen enkä ole koskaan ollut parisuhteessa. Ei kannata arvailla, tämä on nimittäin aivan omanlaisensa solmu, jota ei geneerisillä neuvoilla auota.

Ilmeisesti tilanteesi on sellainen, että sinulla on tällä hetkellä jotain jonka koet arvokkaaksi ja olet menettämässä sen. Ajattelet että et voi elää enää sen jälkeen, ja että menettämistä ei voi mitenkään estää.

Saanko kysyä onko tilanteesi ratkaistavissa rahalla? Jos on, niin minkälainen summa siihen tarvittaisiin?

Miten osasit tehdä täysin oikean analyysin?

Tilanne olisi ratkaistavissa rahalla. Vuosi sitten olisi vielä riittänyt kohtuupalkkainen työpaikka, mutta dominopalikat ovat viimeistä vaille kaatuneet ja nyt tarvitsisin suuren summan rahaa ja neuvottelutaitoisen avustajan. Niitä ei ole tulossa. En kerro tästä yhtään enempää, koska asia on äärimmäisen arka. Kiitän sinua tarkkanäköisyydestäsi ja siitä, että toit sen esille. Olet harvinainen tapaus.

Kuinkahan iso summa on kyseessä? Varmaan aika iso? Olisi mahtavaa jos voisi järjestää jonkun keräyksen, johon kaikki laittaisivat vähän. Ei ole reilua, että joku ihminen ei ole oikeutettu sosiaaliturvaan. Voisin antaa rahaa tällaiseen keräykseen vaikka pienituloisena osa-aikatöissä olevana ei hirveän isoa summaa liikenisikään.

Kiltti ajatus, mutta en edes teoriassa pystyisi käyttämään (muita) vähävaraisia hyväkseni. Lainankin ottaminen tilanteessa, jossa sitä ei todennäköisesti pysty maksamaan takaisin, on moraalitonta. Moni muu huijaa ja varastaa työkseen tai vain tilaisuuden tullen, mutta minä en pysty. Sen verran on selkärankaa jäljellä.