Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kerro mikä on kaapissasi oleva iso luuranko, josta et voi puhua kellekään.
11.06.2019 |
Minä aloitan:
Kaapit ovat täynnä luurankoja, isompia ainakin, pienistä pystyn yleensä puhumaan. Iso luuranko on ainakin pohjaton yksinäisyys jota koen.
Jollekulle olen kyllä pystynyt mainitsemaan yksinäisyydestä, mutta vain ohimennen. Luulen että se karkoittaisi ihmisiä entisestään.
Kommentit (796)
Vierailija kirjoitti:
Muuan vain kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monenlaista ongelmaa on nähty ja kuultu, mutta se, että joku ei näe muuta vaihtoehtoa kuin tap-paa itsensä koska ei ole työtä, kotia ja omaisuutta on kyllä tyhmintä mitä olen vähään aikaan kuullut, sori vaan. Ihan oikeasti. Tilanteeseesi liittyy varmasti jotain muutakin ja olet analyyttinen ja järkevä ihminen, joten olet nyt tullut tähän tulokseen, että näin on parasta ja ainoa tapa toimia. Mutta kuule, kyllä sinä kuulostat masentuneelta. Ei ole terveen ihmisen puhetta suunnitella it-sa-ri-a tuollaisten takia! Ja jos sinulle on sanottu, että tilanteesta ei ole ulospääsyä, se tarkoittaa vain sitä _tilannetta_, esim. että joo-o, kyllä tässä tilanteessa asunto nyt tosiaan menee alta, ei mahda mitään, ei suinkaan sitä että _koko_ elämäsi olisi mennyttä ja toivotonta. Kovasti vakuuttelet, että mistään ei sinulle apua tule, mutta sori nyt tästäkin, en usko. Et joudu metsään kuusen alle asumaan. On yömajoja jne, se on eri asia jos et niihin itse halua, mutta se ei ole mikään alussa kuvailemasi syy it-sariin, annoit kuvan että on jotain niin poikkeuksellisen ainutlaatuisen kamalaa että se on ainoa vaihtoehto. Joku kommentoikin, että kuvitteli sinun olevan tur-va-paikanhakija ja joutuvan pakkopalautettavana jonnekin elävään helv***iin. Ei sinun tilanteesi ole yhtä paha, luulet vain. Mutta sä et haluakaan apua ja neuvoja, koska sulle on (masentuneen vääristyneellä ajattelulla) tärkeintä, että saat olla oikeassa oman päätelmäsi suhteen.
Mene oman kuntasi sosiaalityöntekijää tapaamaan - ai niin, on ”toki” varmasti jokin mystinen syy, miksi sielläkään ei sua auteta. Jos kuitenkin päätät luopua tuosta uskostasi, sieltä tämä asiasi lähtee avautumaan ja kun olet saanut apuja elämän järjestelyihin, lähtee varmasti vointikin hiljalleen paranemaan.
Mielestäni vähän liioittelet. Jos joutuu asunnottomaksi eikä voi asua edes sukulaisten tai kavereiden nurkissa, niin kyllä se on normaalille ihmiselle varsin pelottava tilanne. Emmekä tiedä kaikkea ko. henkilön asioista, ehkä hän ei tosiaan saa apua mistään. Toisaalta minäkin ihmettelen, miksi hän täällä edes keskustelee asioistaan, kun kuitenkin on niin vakuuttunut, ettei mitään ole tehtävissä eikä mitään kannata edes yrittää.
Se, miksi puhun täällä, selviää ketjun alkupuolelta: en voi puhua tuntemilleni (harvoille) ihmisille, koska he eivät voi auttaa, ja yksityiskohtien kuuleminen olisi heille vaikeaa. Päivät ovat pitkiä varsinkin silloin, kun joutuu pelkämään puhelinta ja ovikelloa eikä aikataulu ole tiedossa. Olen tehnyt tänään neljä työpaikkahakemusta, mutta silti jää aikaa uutisten lukemiseen ja "juttelemiseen". Nyt selvästi eksyin väärään ketjuun, tai oikeastaan väärään seuraan, mutta en aio toistaa sitä virhettä. Tässä ketjussa saatan vielä jotakin sanoa, mutta noille "mene töihin" -letkauttelijoille en viitsi.
Löytyisiköhän jostain joku vertaistukiryhmä? Ihmisiä, jotka olisivat saman kaltaisessa tilanteessa ja joiden kanssa voisi kasvotusten puhua?
Ylidramaattiset, narsistit huomiohuoraamassa vauvalla trolleina nettiterapia on olemassa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En voi puhua kenellekään siitä, että olen harkinnut itsemurhaa reilusti yli vuoden ja että joudun tekemään sen hyvin nopeasti sitten, kun se viimeinen takaisku koittaa. Ajankohtaa en tiedä. Itsemurhasta puhuminen katsotaan avunhuudoksi, ja jos puhuisin siitä jollekulle, asettaisin hänet tilanteeseen, jossa hän ei voi auttaa mitenkään ja jossa hän ensin tuntisi valtavaa avuttomuutta ja lopulta syyllisyyttä.
Yritin viime syksynä ja vielä alkuvuodesta saada neuvoja kaikista keksimistäni paikoista, mutta kaikissa oltiin sitä samaa mieltä, että ei minun tilanteestani voi selvitä. Toivotetaan toki kaikenlaista hyvää, mutta toivotuksilla ei muuteta kylmiä tosiseikkoja. En halua tappaa itseäni, mutta minun on pakko. Tällainen luuranko on minun kaapissani.
Tiedän että tällainen kyseleminen on ärsyttävää, mutta kysyn kuitenkin, koska vakava asia. Oltiinko niissä kaikissa paikoissa sitä mieltä, että tilanteessasi ei ole muuta vaihtoehtoa kuin itsemurha? Ja toivotettiin kuitenkin kaikenlaista hyvää? Mitä tapahtuisi jos et tappaisikaan itseäsi, kuolisitko kuitenkin vai mitä tarkoittaa, että et voi selvitä?
Ei missään tietenkään ole sanottu, että ainoa vaihtoehto on itsemurha, mutta käytännössä tuo "ei tuosta tilanteesta voi selvitä", "yritä nyt pärjätä" ja "kyllä on hirveän vaikea tilanne" on sama asia. Esimerkiksi kriisipuhelimen työntekijälle minun pitkä viimesyksyinen puheluni oli varmasti kauhea kokemus, kun hänellä ei ollut antaa mitään muuta kuin kuunteleva korva. Tuolloin oli vielä pieni mahdollisuus siihen, että elämäntilanteeni muuttuisi, mutta enää ei ole, joten tiedän olla aiheuttamatta syyttömille ahdistusta, vaikka se jossain määrin kuuluisikin heidän työhönsä.
Jotta kukaan voisi ottaa konkreettista kantaa tilanteeseeni, minun olisi kerrottava tarinani pitkältä ajalta ja kertoa asioita, joista henkilöllisyyteni voi ottaa hyvin helposti selville. Tunnistamisesta ei seuraisi mitään positiivista. Ympäripyöreästi minun ei taas kannata avautua; osallistuin talvella pariin ahdistuneiden keskusteluun täällä, mutta siinä ilkeät ja näsäviisaat ihmiset pääsivät juhlimaan ja hyvää tarkoittavien neuvot olivat kaikesta huolimatta yhtä tyhjän kanssa.
Voisin kuvitella tällaisen ihmisen olevan joko hankalassa sairaudessa tai sitten väkivaltaisen miehen alistamaan ja uhkailemana.
Eihän sitä miestä saada lukkojen taakse ennen kuin on jo kamaluuksia tapahtunut.
Voisi kuvitella, mutta olen terve yli viisikymppinen enkä ole koskaan ollut parisuhteessa. Ei kannata arvailla, tämä on nimittäin aivan omanlaisensa solmu, jota ei geneerisillä neuvoilla auota.
Jos olet terve fyysisesti ja psyykkisesti, niin oletko harkinnut filosofin vastaanottoa? Se on "sielunhoitoa" terveille uskonnottomille. Esimerkiksi Antti S Mattila Helsingissä, väitellyt tohtoriksi näkökulman vaihtamisen taidosta.
Psykologille voi myös mennä, vaikka olisi psyykkisesti terve. Ja pappien kanssa voi jutella ongelmistaan, vaikka olisi uskonnoton, eivät he yleensä uskontoa tyrkytä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaapissani ei ole luurankoa, vaan suuri silikoninen seksinukke. Eipä tästä oikein kenellekään ole voinut kertoa, kun sen tietää miten siihen kaikki suhtautuisi. Parisuhteeseen musta ei juuri ollut ennen nukkeakaan, nyt vieläkin vähemmän ja nuken ostaminen tavallaan sinetöi loppuelämäni vailla läheisiä ihmissuhteita. Vaikka jonkun ihmeen kautta törmäisinkin naiseen, jonka kanssa kipinöi ja säkenöi molemminpuolisesti, niin muistaisin sen nuken siellä kotona, "ai joo, eipä sittenkään". Kaipa tämä sentään parempi on kuin maksullisissa ravaaminen, ehkä.
Kiitos tästä viestistäsi. Avasi ymmärrystäni hieman sille, mitä kaikkea voikaan piillä sellaisen ilmiön takana, että uusi tuttavuus ei etene mihinkään, vaikka selvästi kipinää on ja kiinnostusta molemmin puolin. Muutamankin kerran olen tällaisen tilanteen kokenut, tai sivusta seurannut, ja jäänyt ilman riittävää selitystä. En tosiaan ole tullut ajatelleeksi, että esimerkiksi joku ujon oloinen mies ei uskalla lähteä suhteeseen SIKSI, että kaapissa on seksinukke. Useimmissa tapauksissa ihastus/rakkaus/himo voittaa pahemmankin ujouden ja sen yli päästään, mutta tämä ilmiö onkin jotain ihan muuta.
En tuomitse siis sinua ja nukkeasi millään tavalla. Haluaisin kuitenkin kysyä, haluaisitko mieluummin oikean ihmisen kanssa suhteeseen? Jos, niin yritä päästä sen yli, että kipinöiden lennellessä ”et voi”, koska nukke. Kyllä sä voit, eikä sun tarvitse nukesta kertoa kumppanille, se on sun yksityisasia. Jos homma sitten etenee, kannattaa varmaan nukke hävittää vähin äänin. Se olisi outoa, että kumppani sellaisen löytäisi vahingossa, jos ei tiedä että sellainen toisella on.
Kiitos ymmärtäväisestä viestistä. Voihan se este suhteeseen olla mikä tahansa muukin kuin nukke, mitä henkilö pitää ylipääsemättömän nolona. Minulla on tavallaan kuitenkin 2 "jarrua" päällä mitä intiimeihin kanssaolemisiin tulee naisten kanssa, ensinnäkin kehitin itselleni traumat nuorempana, kun tuntui ettei vaan kertakaikkiaan suju tyttöjen/naisten kanssa ja se tuli treffeillä harvinaisen selväksi, etten ollut kauhean haluttua tavaraa. Sitten vuosia myöhemmin eräs päivä netissä eksyin tällaisten nukkeharrastajien palstalle ja aloin kiinnostumaan asiasta. Ajattelin, että mitäs h*lvettiä, menköön kun en kuitenkaan mitään parisuhdetta tule koskaan saamaan. Taidan kuulua siihen joukkoon, joilla on niin suuret tarpeet välillä, ettei "oma käsi" riitä. Vaikka sitten edes se nukke, jonka kanssa kokea fyysistä intiimiyttä jonkun toisen kanssa.
Nukkepalstalla moni kertoo tekevänsä juuri noin, että tapaillessaan naista ovat nukestaan hissukseen. Sitten jos juttu etenee vakavaksi, niin nukke vaivihkaa myyntiin. Olisihan se ihan mukavaa kokea parisuhde edes kerran elämänsä aikana, mutta pahoin pelkään että olen liian syvässä kuopassa. Ja toisaalta, tuskin kukaan nainen haluaisi miestä jolla on/on ollut seksinukke, sillä onhan se kieltämättä aika hemmetin creepyä, tiedän. Joten en halua "huijata" ketään. Ja luultavasti nyt kaikki tämän viestini lukeneet naiset katsoo ujoja ja estoisia miehiä aivan uusin silmin (vaikkei heillä mitään nukkea olisikaan), sori siitä :D
Mun mies harrasti pumpattavia nukkeja ennenkuin me tavattiin. :D Ei hän toki sitä mulle ekana iltana kertonut ja oli (kai) ne jo siinä vaiheessa hävitettykin, mutta hän muhun riittävän hyvin tutustuttuaan otti riskin ja kertoi. No ei se mulle mikään ilouutinen ollut, mutta ei toisaalta vaikutttanut suhteen jatkumiseenkaan. Anna säkin nuken olla rauhassa kaapissa silloin kun deittailet ja unohda se. Ei se mikään este ole!
Vierailija kirjoitti:
Minulla on ollut varmaankin koko elämäni ajan sosiaalisten tilanteiden pelko/ahdistuneisuushäiriö. En pysty syömään julkisilla paikoilla. Joku mössöruoka menee, mutta minulla on pelkoruokia esim. Pihvit. Koko elämäni on tämän takia pilalla. Tai ollut pilalla jo ala-asteesta asti, mutta olen jotenkin onnistunut välttelemään/heittämään ruokaa roskiin kaikissa tilanteissa. "Nirsoilu" ei kuitenkaan sovi enää parikymppisen elämään ja olenkin useasti harkinnut itsaria. Tällä hetkellä opiskelun aloittaminen tai parisuhteessa oleminen olisi mahdotonta syömisen takia. En jaksa enää, eikä kukaan ymmärrä/kerron asiasta vähätellen. Olen rukoillut jumalaa useasti, että pystyisin syömään normaalisti ilman ahdistuskohtausta...
Mene lääkäriin jos kärsit sosiaalisten tilanteiden pelosta niin että se häiritsee elämääsi. Mulla oli parikymppisenä sama vaiva ja ruokailutilanteissa ruoka tuntui juuttuvan kurkkuun. Kärsin muissakin tilanteissa. Koulut meni päin helvettiä ja vtutti kaiken maailman kahvittelut/syömiset. Kun vasta yli parikymppisenä menin lääkäriin sain itse avun masennuslääkkeistä ja rauhoittavista. Pelkäsin läkäriin menoa, mutta lopulta se oli suuri helpotus.
Vierailija kirjoitti:
Muuan vain kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monenlaista ongelmaa on nähty ja kuultu, mutta se, että joku ei näe muuta vaihtoehtoa kuin tap-paa itsensä koska ei ole työtä, kotia ja omaisuutta on kyllä tyhmintä mitä olen vähään aikaan kuullut, sori vaan. Ihan oikeasti. Tilanteeseesi liittyy varmasti jotain muutakin ja olet analyyttinen ja järkevä ihminen, joten olet nyt tullut tähän tulokseen, että näin on parasta ja ainoa tapa toimia. Mutta kuule, kyllä sinä kuulostat masentuneelta. Ei ole terveen ihmisen puhetta suunnitella it-sa-ri-a tuollaisten takia! Ja jos sinulle on sanottu, että tilanteesta ei ole ulospääsyä, se tarkoittaa vain sitä _tilannetta_, esim. että joo-o, kyllä tässä tilanteessa asunto nyt tosiaan menee alta, ei mahda mitään, ei suinkaan sitä että _koko_ elämäsi olisi mennyttä ja toivotonta. Kovasti vakuuttelet, että mistään ei sinulle apua tule, mutta sori nyt tästäkin, en usko. Et joudu metsään kuusen alle asumaan. On yömajoja jne, se on eri asia jos et niihin itse halua, mutta se ei ole mikään alussa kuvailemasi syy it-sariin, annoit kuvan että on jotain niin poikkeuksellisen ainutlaatuisen kamalaa että se on ainoa vaihtoehto. Joku kommentoikin, että kuvitteli sinun olevan tur-va-paikanhakija ja joutuvan pakkopalautettavana jonnekin elävään helv***iin. Ei sinun tilanteesi ole yhtä paha, luulet vain. Mutta sä et haluakaan apua ja neuvoja, koska sulle on (masentuneen vääristyneellä ajattelulla) tärkeintä, että saat olla oikeassa oman päätelmäsi suhteen.
Mene oman kuntasi sosiaalityöntekijää tapaamaan - ai niin, on ”toki” varmasti jokin mystinen syy, miksi sielläkään ei sua auteta. Jos kuitenkin päätät luopua tuosta uskostasi, sieltä tämä asiasi lähtee avautumaan ja kun olet saanut apuja elämän järjestelyihin, lähtee varmasti vointikin hiljalleen paranemaan.
Mielestäni vähän liioittelet. Jos joutuu asunnottomaksi eikä voi asua edes sukulaisten tai kavereiden nurkissa, niin kyllä se on normaalille ihmiselle varsin pelottava tilanne. Emmekä tiedä kaikkea ko. henkilön asioista, ehkä hän ei tosiaan saa apua mistään. Toisaalta minäkin ihmettelen, miksi hän täällä edes keskustelee asioistaan, kun kuitenkin on niin vakuuttunut, ettei mitään ole tehtävissä eikä mitään kannata edes yrittää.
Se, miksi puhun täällä, selviää ketjun alkupuolelta: en voi puhua tuntemilleni (harvoille) ihmisille, koska he eivät voi auttaa, ja yksityiskohtien kuuleminen olisi heille vaikeaa. Päivät ovat pitkiä varsinkin silloin, kun joutuu pelkämään puhelinta ja ovikelloa eikä aikataulu ole tiedossa. Olen tehnyt tänään neljä työpaikkahakemusta, mutta silti jää aikaa uutisten lukemiseen ja "juttelemiseen". Nyt selvästi eksyin väärään ketjuun, tai oikeastaan väärään seuraan, mutta en aio toistaa sitä virhettä. Tässä ketjussa saatan vielä jotakin sanoa, mutta noille "mene töihin" -letkauttelijoille en viitsi.
Monet ketjun keskustelijat varmaan ovat huolissaan ja yrittävät jollain lailla auttaa, vaikka se ei ehkä sinusta siltä tunnukaan.
Muutamat ovat, ja se kyllä lämmittää mieltä, vaikkei siitä enempää kostukaan. Useimmat kuitenkin lukevat yhden kirjoituksen, tekevät siitä harhapäätelmiä ja rupeavat sitten ihmettelemään, miksi ei ja miksi noin. Nimimerkillä löytäisi kaikki kirjoitukset näkyviin, mutta on sekin vaivan takana.
Olen aika harvoin tällä palstalla (paitsi eilen, kun olin usein), joten en tunne käytäntöä. Olen saanut ihailijakseni tuon hymiötyypin, joka käyttää kovasti aikaa selittääkseen, että minä olen joku palstan monipersoonainen vakiotrolli. En ole, mutta jos olisin, mikä muuttuisi? Kukaan täällä ei voi tietää, onko keskustelukumppani tosissaan vai ei ja onko tämä edes sama henkilö kuin luulisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmisviha. Joskus nousee voimalla pintaan, eikä siitä oikein voi kenenkään kanssa puhua. Harva ymmärtää asiaa. Ahdistaa kuinka ihmiset tuhoavat kaiken hyvän ja kauniin ahneudella ja itsekkyydellä. Näihin helmasynteihin itsekin sorrun, en ole sen kummempi kuin kukaan muukaan. Välillä järkyttää kuinka paljon halveksin ihmistä lajina. Yksilöistä kyllä pidän.
Muuan vain kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muuan vain kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muuan vain kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muuan vain kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muuan vain kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muuan vain kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Yritin viime syksynä ja vielä alkuvuodesta saada neuvoja kaikista keksimistäni paikoista, mutta kaikissa oltiin sitä samaa mieltä, että ei minun tilanteestani voi selvitä."
Pomminvarmasti ei yksikään ammattilainen ole sanonut, että "sinun tilanteesi on toivoton, ei muuta mahdollisuutta kuin tappaa itsesi. Hyvää matkaa."
VMP, enkä tarkoita sitä surkeaa firmaa.
Voit uskoa tai olla uskomatta. Eräs pääkaupunkiseudun neuvontapalvelun virkailija sanoi sanatarkasti näin: "No joo et sä tosta kyllä voi selvitä." Muilla on ollut lievempiä sanamuotoja, esimerkiksi: "Usko pois, hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita." Kaikille on yhteistä se, että he eivät voi auttaa eivätkä osaa neuvoa.
Mitä mahdoinkaan tarkoittaa sillä, että en jaksa sitä vääntöä, joka asiasta syntyy, jos kerron tilanteestani yksityiskohtia? Juuri tällaista vääntöä; tällä kertaa jopa ilman niitä yksityiskohtia.
Mitä tässä kohtaa tarkoittaa "selviäminen"? Veikkaan, että tulet väistämättä menettämään omaisuutesi ja velkaantumaan vakavasti loppuelämäksesi ja/tai menettämään lastesi tapaamisoikeuden. Mahdollisesti olet menettämässä myös maineesi, kotisi tai vapautesi siinä mielessä, että vankila odottaa. Taisit sanoa jo, että terveyttäsi et ole menettämässä. En mitenkään usko, että tulet menettämään kaikki mahdollisuudet elää ihmisarvoista elämää. Mitä sinä ylipäätään mielestäsi tarvitsisit hyvään elämään?
Hyvä ja ihmisarvoinen elämä on koti ja työ.
Ehkä nyt on aika hieman muuttaa ajattelutapaa. Minullakin on jo vuosia mennyt päin h... ja olen ajatellut välillä itsemurhaa. Lopulta tajusin, että voin jatkaa eteenpäin jos vain hyväksyn sen, että elämäni ei tule olemaan sellaista kuin haluaisin sen olevan. Silti voin tehdä elämälläni jotain ja hyviäkin asioita voi tapahtua.
Sitä paitsi ongelmia ja suruja on monilla muillakin. Oikeastaan koko maailman asiat ovat huonosti.
Minulle kotini on kynnyskysymys, koska minulla ei ole mitään muuta. Sinä olet selvästi toisenlainen ihminen.
Elät yhdessä maailman turvallisimmista sosiaaliturvassa maista, ja tapat itsesi kun työtön. Monet uudelleen kouluttautuu ja tyytyy hetkeksi vähempään ( kaikki valtion tuella halutessa ), mutta sinä se päätät päiväsi.
Sori, mutta ehkä se kansantaloudellisestikin järkevää. Läheisiäsi säälin. Ei paljon suomisisua jaettu sulle.
Onhan tämä pitkä ketju luettavaksi, joten ymmärrän, ettet ole nähnyt kaikkia kirjoituksiani. Jos olisit, tietäisit, että olen väliinputoaja niin monella tavalla, että suurin osa kaikesta siitä avusta, jonka ns. tavistyötön saa, ei koske minua. TE-toimiston, vakuutusyhtiöiden ja verohallinnon byrokratia ja muutama koneiston tekemä ja liian myöhään takautuvasti korjattu virhepäätös edesauttoi sitä, että koko elämäni romahti. Minä tulen toimeen hyvin vähällä, mutta ap:n kyselemä luuranko kaapissani on se, että olen pian asunnoton. Siis kadulla, konkreettisesti.
Tuolla ketjun alkupäässä kerroin, että en avaudu asioistani enempää sen vuoksi, että en jaksa vääntää tietämättömien sinisilmien kanssa siitä, että yhteiskunnan standardiratkaisut eivät päde minuun. Sinä olet näemmä sen verran valistuksen tarpeessa, että väännän. Minulla on suoraan kahteen käytännön ammattiin pätevöittävä maisterintutkinto ja yksi AMK-tutkinto, mutta töitä en saa 30-vuotisesta urastani huolimatta - en omilla aloillani enkä kaupan kassalla, mitä voitkin ryhtyä epäuskoisesti ruotimaan seuraavaksi. Reilusti yli viisikymppisenä ei niin vain kouluttauduta uudelleen. Enkä muuten voi muuttaa Helsinkiin työn perässä, koska minulla ei ole rahaa muuttamiseen ja koska olen jo asunut täällä koko ikäni. Nuoruudessani tein paljon siivoustyötä ja tiedän tarkkaan, että siihen en sovellu enää, joten sinun on turha selittää, että siivoustyötä löytyy aina. Yrittäjä olin kahdella toimialalla siihen saakka, että kummallakaan ei enää pystynyt elättämään itseään. Äläkä viitsi esitelmöidä siitä, että kyllä viisikymppisellä akateemisella on varmasti omaisuutta, jolla elää. Ei ole kaikilla. Ei ole minullakaan enää sen jälkeen, kun jouduin vuosia realisoimaan sitä, kun mitään muita tuloja ei ollut. Sinä varmasti voit keksiä tähän kaikenlaista vastaväittämää ja taikatemppua, mutta voin vakuuttaa, että kaikki on jo kokeiltu.
Sori vastavuoroisesti sinulle siitä, että sinulle ei ole jaettu käytöstapoja sen enempää kuin omaa ajattelukykyäkään. Ehkäpä sinäkin pääset kuitenkin kokemaan sen, että sinulla ei ole työtä, omaisuutta, rahaa, perhettä, kotia eikä tulevaisuutta, ja silmäsi avautuvat muullekin kuin hyvinvointivaltiomantralle ja omille perusteettomille arvauksillesi. Kuvittelepa sellaista hetki. Osaatko? Et. Annapa kun arvaan: et edes halua.
En ole se, jolle kirjoitat, mutta kohtahan olet eläkkeellä ja saat hyvän eläkkeen, kun työssäolovuosia on noin paljon (toisin kuin minulla, vajaatyökykyisellä)
Eikös olekin kiva luulla kaikenlaista? Jouduin pitkän byroratian ja tulottomuuden vuoksi turvautumaan epätoivoiseen keinoon: pyysin vakuutusyhtiöltä takaisin sille maksamiani YEL-maksuja, joilla pystyin maksamaan elämiseni jonkin aikaa - ennen kuin jouduin ryhtymään irtaimiston myymiseen, kun päätökset yhä venyivät eikä rahaa ollut. Tämä onnistuu vain erikoistapauksissa. Erikoisen huonoissa tapauksissa. Näin ollen: koska en saa töitä seuraaviksi 10-13 vuodeksi, vakuutusyhtiöiden silmissä työurani tulee olemaan 15-20 vuoden mittainen. Viimeisinä ammatinharjoittajavuosinani alakohtaisen laman alettua YEL-vakuutusyhtiöni lähetteli minulle viestejä siitä, että eläkekertymäni oli köyhyysrajan alapuolella ja minun pitäisi maksella enemmän (nollatuloista). Eläkkeeni tulee olemaan aivan varmasti pienempi kuin sinulla.
Jos olisin seurannut polkua tutkinnosta turvallisiin palkkatöihin ilman esimerkiksi työnantajayrityksen konkurssia ja kahden muun työnantajan laitonta pätkävirkasotkua ja pakon edessä yrittäjäksi lähtemistä ja säästellyt siinä sivussa turvallista eläkettä, minulla varmasti olisi talo ja pesämuna ja sosiaalituet ja eläkepäivät. Useimmilla ikäisilläni on myös puolison työura ja eläke turvanaan, mutta minulla ei ole. Jos olisi, en varmasti purkaisi itsetuhoisuuttani palstalla, jossa kaksi kolmannesta kirjoittajista on vain soittamassa suutaan ja pätemässä asioista, joita ei vähääkään tunne.
Voit myös etsiä itsellesi puolison, niin minä tekisin jos olisin sinä.
No, etsipä sinä minulle sitten sellainen, kun itse en löytänyt yhtään edes silloin, kun ikää oli kolmekymmentä, työhön tultiin pyytämään eikä niitä haettu, säästöjä karttui, elämä hymyili ja minä myös. Puolison pitäisi sitten katsoa läpi sormien sitä, että olen rutiköyhä, vanhat rästit keräävät korkoa ulosottomiehen kansioissa, en kelpaa mihinkään töihin ja aikoinaan kehuttu positiivinen luonteeni on muisto vain. Ja sitten järjestelyn pitäisi olla sellainen, että en tuntisi itseäni prostituoiduksi.
Tulen huomenna keräämään potentiaalisten puolisoiden nimet ja puhelinnumerot. Kiitos jo etukäteen.
Jos asunnottomuus on ongelma, niin mitä jos hakisit sellaista työtä johon kuuluu asunto mukaan? Monessa hotellissa ulkomailla esimerkiksi asuminen kuuluu palkkaan. Samoin monissa maissa on näitä talonvahteja, jotka asuvat vaan siellä talossa ja saavat siitä palkkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen jo viisikymppinen, ja käyttänyt valtaosan elämästäni pohtien, mikä aiheutti esiteini-ikäisenä (ehkä 12-vuotiaana) yliseksuaalisen käytökseni. Enimmäkseen tuo ilmeni pakonomaisena itsetyydytyksenä. Minulla on ollut vahva tunne että jotain on tapahtunut, jota oireilin noin. Kasvoin suuressa, uskonnollisessa perheessä jossa kaikki asiat eivät olleet ihan ok.
Olen kuudesta lapsesta toiseksi vanhin. Pahin mieltä painava muisto on, että olen kuvailemassani vaiheessa kerran yöllä hieronut itseäni nukkuvaa sisarusta vasten, sen sijaan että olisin vain kosketellut itseäni. Tämä on painanut minua kymmeniä vuosia, eikä häpeä ja katumus ole lieventynyt yhtään. Tapaus oli kertaluonteinen, luojan kiitos.
Kertokaa te, miten pahana tuon näette? En itse ole kyennyt tähänkään ikään mennessä päättelemään, pitäisikö minun antaa itselleni anteeksi, tai päin vastoin käydä jossain suunnilleen ilmoittautumassa rikolliseksi yms.
Toivon, että pääset sinuiksi tuon kokemuksesi kanssa. Et ole paha, huono tai vääränlainen ihminen. 12-vuotias sinä on toiminut noin, et sinä nyt ja sillä 12-vuotiaalla sinulla ei varmasti ole ollut keinoja toimia toisin tai käsitellä seksuaalisuuteen ja itsetyydytykseen liittyviä asioita niin kuin sinä nyt ajatellessasi asiaa toivoisit. Toivon, että et jää tuon asian tai sen aiheuttaman häpeän vangiksi vaan pystyt elämään elämää ilman sen varjoa. Jos haluat, niin terapia voisi olla hyvä apu tuosta yli pääsemiseksi. En tiedä mistä päin olet, mutta Sexpo säätiö voisi varmasti olla hyvä paikka kysyä neuvoa. Mutta ehdottomasti annat tuon anteeksi. Saman suuntaisia ajatuksia myös minulla. Yksi luurankoni on hyvin korostunut seksuaalisuus lapsuudessa. Taisin aloittaa itsetyydytyksen jo 7-8 vuotiaana. Tykkäsin myös pukeutua äidin pitsiyömekkoihin tuotakin nuorempana ja tiedostin, että se on jotenkin "tuhmaa", eikä siis mitään viattomia prinsessaleikkejä. Olen pohtinut tuota varhain herännyttä voimakasta seksuaalista käyttäytymistä... Toinen luurankoni onkin se, että olen pohtinut onko minulle mahdollisesti tapahtunut tai tehty jotain lapsuudessa liittyen seksuaalisuuteen. Joku täällä pohtikin, että on elämänsä pelännyt, että isä tekisi itselle jotakin, vaikka mitään selkeätä syytä tähän ei ole ollut. Minulla on ollut tuo sama tunne. Kaikki on isäni kanssa hyvin ollut periaatteessa aina, mutta jokin on aina tuonut tätä ajatusta esiin. Voisiko se vain sitten liittyä johonkin turvattomuuden tunteeseen, minkä isän kova kasvatustyyli on muuten luonut... En tiedä. Se lohduttaa, että tiedostan, että syitä voi olla monia, tällaiset ajatukset voivat olla ihan luonnollisia, eivätkä ne välttämättä liity mitenkään siihen, että jotakin seksuaalista/pahaa olisi oikeasti tapahtunut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaapissani ei ole luurankoa, vaan suuri silikoninen seksinukke. Eipä tästä oikein kenellekään ole voinut kertoa, kun sen tietää miten siihen kaikki suhtautuisi. Parisuhteeseen musta ei juuri ollut ennen nukkeakaan, nyt vieläkin vähemmän ja nuken ostaminen tavallaan sinetöi loppuelämäni vailla läheisiä ihmissuhteita. Vaikka jonkun ihmeen kautta törmäisinkin naiseen, jonka kanssa kipinöi ja säkenöi molemminpuolisesti, niin muistaisin sen nuken siellä kotona, "ai joo, eipä sittenkään". Kaipa tämä sentään parempi on kuin maksullisissa ravaaminen, ehkä.
Kiitos tästä viestistäsi. Avasi ymmärrystäni hieman sille, mitä kaikkea voikaan piillä sellaisen ilmiön takana, että uusi tuttavuus ei etene mihinkään, vaikka selvästi kipinää on ja kiinnostusta molemmin puolin. Muutamankin kerran olen tällaisen tilanteen kokenut, tai sivusta seurannut, ja jäänyt ilman riittävää selitystä. En tosiaan ole tullut ajatelleeksi, että esimerkiksi joku ujon oloinen mies ei uskalla lähteä suhteeseen SIKSI, että kaapissa on seksinukke. Useimmissa tapauksissa ihastus/rakkaus/himo voittaa pahemmankin ujouden ja sen yli päästään, mutta tämä ilmiö onkin jotain ihan muuta.
En tuomitse siis sinua ja nukkeasi millään tavalla. Haluaisin kuitenkin kysyä, haluaisitko mieluummin oikean ihmisen kanssa suhteeseen? Jos, niin yritä päästä sen yli, että kipinöiden lennellessä ”et voi”, koska nukke. Kyllä sä voit, eikä sun tarvitse nukesta kertoa kumppanille, se on sun yksityisasia. Jos homma sitten etenee, kannattaa varmaan nukke hävittää vähin äänin. Se olisi outoa, että kumppani sellaisen löytäisi vahingossa, jos ei tiedä että sellainen toisella on.
Kiitos ymmärtäväisestä viestistä. Voihan se este suhteeseen olla mikä tahansa muukin kuin nukke, mitä henkilö pitää ylipääsemättömän nolona. Minulla on tavallaan kuitenkin 2 "jarrua" päällä mitä intiimeihin kanssaolemisiin tulee naisten kanssa, ensinnäkin kehitin itselleni traumat nuorempana, kun tuntui ettei vaan kertakaikkiaan suju tyttöjen/naisten kanssa ja se tuli treffeillä harvinaisen selväksi, etten ollut kauhean haluttua tavaraa. Sitten vuosia myöhemmin eräs päivä netissä eksyin tällaisten nukkeharrastajien palstalle ja aloin kiinnostumaan asiasta. Ajattelin, että mitäs h*lvettiä, menköön kun en kuitenkaan mitään parisuhdetta tule koskaan saamaan. Taidan kuulua siihen joukkoon, joilla on niin suuret tarpeet välillä, ettei "oma käsi" riitä. Vaikka sitten edes se nukke, jonka kanssa kokea fyysistä intiimiyttä jonkun toisen kanssa.
Nukkepalstalla moni kertoo tekevänsä juuri noin, että tapaillessaan naista ovat nukestaan hissukseen. Sitten jos juttu etenee vakavaksi, niin nukke vaivihkaa myyntiin. Olisihan se ihan mukavaa kokea parisuhde edes kerran elämänsä aikana, mutta pahoin pelkään että olen liian syvässä kuopassa. Ja toisaalta, tuskin kukaan nainen haluaisi miestä jolla on/on ollut seksinukke, sillä onhan se kieltämättä aika hemmetin creepyä, tiedän. Joten en halua "huijata" ketään. Ja luultavasti nyt kaikki tämän viestini lukeneet naiset katsoo ujoja ja estoisia miehiä aivan uusin silmin (vaikkei heillä mitään nukkea olisikaan), sori siitä :D
Ei tuo minulle mikään dealbreaker olisi. Ei sitä toki ensitreffeillä kannata kertoa. :D
Joo, oikeassa olet ja voi olla että siinä vaiheessa nainen juoksisi ja lujaa. Tietysti tällaisten *öhm* erikoisempien juttujen paljastaminen vaatii aika syvällistä ja pitkäaikaista tuntemista. Mutta mahtavia ja ymmärtäväisiä naisia täällä palstalla. Kiitos, ehkä saan rohkeutta edetä asiassa sitten jos moinen tilanne tulee akuutiksi, että joku naikkonen kovin silmiään minulle räpsyttelee.
T:nukkemies
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muuan vain kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muuan vain kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monenlaista ongelmaa on nähty ja kuultu, mutta se, että joku ei näe muuta vaihtoehtoa kuin tap-paa itsensä koska ei ole työtä, kotia ja omaisuutta on kyllä tyhmintä mitä olen vähään aikaan kuullut, sori vaan. Ihan oikeasti. Tilanteeseesi liittyy varmasti jotain muutakin ja olet analyyttinen ja järkevä ihminen, joten olet nyt tullut tähän tulokseen, että näin on parasta ja ainoa tapa toimia. Mutta kuule, kyllä sinä kuulostat masentuneelta. Ei ole terveen ihmisen puhetta suunnitella it-sa-ri-a tuollaisten takia! Ja jos sinulle on sanottu, että tilanteesta ei ole ulospääsyä, se tarkoittaa vain sitä _tilannetta_, esim. että joo-o, kyllä tässä tilanteessa asunto nyt tosiaan menee alta, ei mahda mitään, ei suinkaan sitä että _koko_ elämäsi olisi mennyttä ja toivotonta. Kovasti vakuuttelet, että mistään ei sinulle apua tule, mutta sori nyt tästäkin, en usko. Et joudu metsään kuusen alle asumaan. On yömajoja jne, se on eri asia jos et niihin itse halua, mutta se ei ole mikään alussa kuvailemasi syy it-sariin, annoit kuvan että on jotain niin poikkeuksellisen ainutlaatuisen kamalaa että se on ainoa vaihtoehto. Joku kommentoikin, että kuvitteli sinun olevan tur-va-paikanhakija ja joutuvan pakkopalautettavana jonnekin elävään helv***iin. Ei sinun tilanteesi ole yhtä paha, luulet vain. Mutta sä et haluakaan apua ja neuvoja, koska sulle on (masentuneen vääristyneellä ajattelulla) tärkeintä, että saat olla oikeassa oman päätelmäsi suhteen.
Mene oman kuntasi sosiaalityöntekijää tapaamaan - ai niin, on ”toki” varmasti jokin mystinen syy, miksi sielläkään ei sua auteta. Jos kuitenkin päätät luopua tuosta uskostasi, sieltä tämä asiasi lähtee avautumaan ja kun olet saanut apuja elämän järjestelyihin, lähtee varmasti vointikin hiljalleen paranemaan.
Mielestäni vähän liioittelet. Jos joutuu asunnottomaksi eikä voi asua edes sukulaisten tai kavereiden nurkissa, niin kyllä se on normaalille ihmiselle varsin pelottava tilanne. Emmekä tiedä kaikkea ko. henkilön asioista, ehkä hän ei tosiaan saa apua mistään. Toisaalta minäkin ihmettelen, miksi hän täällä edes keskustelee asioistaan, kun kuitenkin on niin vakuuttunut, ettei mitään ole tehtävissä eikä mitään kannata edes yrittää.
Se, miksi puhun täällä, selviää ketjun alkupuolelta: en voi puhua tuntemilleni (harvoille) ihmisille, koska he eivät voi auttaa, ja yksityiskohtien kuuleminen olisi heille vaikeaa. Päivät ovat pitkiä varsinkin silloin, kun joutuu pelkämään puhelinta ja ovikelloa eikä aikataulu ole tiedossa. Olen tehnyt tänään neljä työpaikkahakemusta, mutta silti jää aikaa uutisten lukemiseen ja "juttelemiseen". Nyt selvästi eksyin väärään ketjuun, tai oikeastaan väärään seuraan, mutta en aio toistaa sitä virhettä. Tässä ketjussa saatan vielä jotakin sanoa, mutta noille "mene töihin" -letkauttelijoille en viitsi.
Monet ketjun keskustelijat varmaan ovat huolissaan ja yrittävät jollain lailla auttaa, vaikka se ei ehkä sinusta siltä tunnukaan.
Muutamat ovat, ja se kyllä lämmittää mieltä, vaikkei siitä enempää kostukaan. Useimmat kuitenkin lukevat yhden kirjoituksen, tekevät siitä harhapäätelmiä ja rupeavat sitten ihmettelemään, miksi ei ja miksi noin. Nimimerkillä löytäisi kaikki kirjoitukset näkyviin, mutta on sekin vaivan takana.
Olen aika harvoin tällä palstalla (paitsi eilen, kun olin usein), joten en tunne käytäntöä. Olen saanut ihailijakseni tuon hymiötyypin, joka käyttää kovasti aikaa selittääkseen, että minä olen joku palstan monipersoonainen vakiotrolli. En ole, mutta jos olisin, mikä muuttuisi? Kukaan täällä ei voi tietää, onko keskustelukumppani tosissaan vai ei ja onko tämä edes sama henkilö kuin luulisi.
Jos olisin multipersoona vakiotrolli, mikä muuttuisi? Ei mikään, paitsi että olet ilmeisen rahapulassa kun roikut täällä trollaamassa! Muutenhan ei näitäkään ropoja tilillesi tulisi😉
Olen pahassa velkakierteessä ja ulosotossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen jo viisikymppinen, ja käyttänyt valtaosan elämästäni pohtien, mikä aiheutti esiteini-ikäisenä (ehkä 12-vuotiaana) yliseksuaalisen käytökseni. Enimmäkseen tuo ilmeni pakonomaisena itsetyydytyksenä. Minulla on ollut vahva tunne että jotain on tapahtunut, jota oireilin noin. Kasvoin suuressa, uskonnollisessa perheessä jossa kaikki asiat eivät olleet ihan ok.
Olen kuudesta lapsesta toiseksi vanhin. Pahin mieltä painava muisto on, että olen kuvailemassani vaiheessa kerran yöllä hieronut itseäni nukkuvaa sisarusta vasten, sen sijaan että olisin vain kosketellut itseäni. Tämä on painanut minua kymmeniä vuosia, eikä häpeä ja katumus ole lieventynyt yhtään. Tapaus oli kertaluonteinen, luojan kiitos.
Kertokaa te, miten pahana tuon näette? En itse ole kyennyt tähänkään ikään mennessä päättelemään, pitäisikö minun antaa itselleni anteeksi, tai päin vastoin käydä jossain suunnilleen ilmoittautumassa rikolliseksi yms.
Toivon, että pääset sinuiksi tuon kokemuksesi kanssa. Et ole paha, huono tai vääränlainen ihminen. 12-vuotias sinä on toiminut noin, et sinä nyt ja sillä 12-vuotiaalla sinulla ei varmasti ole ollut keinoja toimia toisin tai käsitellä seksuaalisuuteen ja itsetyydytykseen liittyviä asioita niin kuin sinä nyt ajatellessasi asiaa toivoisit. Toivon, että et jää tuon asian tai sen aiheuttaman häpeän vangiksi vaan pystyt elämään elämää ilman sen varjoa. Jos haluat, niin terapia voisi olla hyvä apu tuosta yli pääsemiseksi. En tiedä mistä päin olet, mutta Sexpo säätiö voisi varmasti olla hyvä paikka kysyä neuvoa. Mutta ehdottomasti annat tuon anteeksi. Saman suuntaisia ajatuksia myös minulla. Yksi luurankoni on hyvin korostunut seksuaalisuus lapsuudessa. Taisin aloittaa itsetyydytyksen jo 7-8 vuotiaana. Tykkäsin myös pukeutua äidin pitsiyömekkoihin tuotakin nuorempana ja tiedostin, että se on jotenkin "tuhmaa", eikä siis mitään viattomia prinsessaleikkejä. Olen pohtinut tuota varhain herännyttä voimakasta seksuaalista käyttäytymistä... Toinen luurankoni onkin se, että olen pohtinut onko minulle mahdollisesti tapahtunut tai tehty jotain lapsuudessa liittyen seksuaalisuuteen. Joku täällä pohtikin, että on elämänsä pelännyt, että isä tekisi itselle jotakin, vaikka mitään selkeätä syytä tähän ei ole ollut. Minulla on ollut tuo sama tunne. Kaikki on isäni kanssa hyvin ollut periaatteessa aina, mutta jokin on aina tuonut tätä ajatusta esiin. Voisiko se vain sitten liittyä johonkin turvattomuuden tunteeseen, minkä isän kova kasvatustyyli on muuten luonut... En tiedä. Se lohduttaa, että tiedostan, että syitä voi olla monia, tällaiset ajatukset voivat olla ihan luonnollisia, eivätkä ne välttämättä liity mitenkään siihen, että jotakin seksuaalista/pahaa olisi oikeasti tapahtunut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monenlaista ongelmaa on nähty ja kuultu, mutta se, että joku ei näe muuta vaihtoehtoa kuin tap-paa itsensä koska ei ole työtä, kotia ja omaisuutta on kyllä tyhmintä mitä olen vähään aikaan kuullut, sori vaan. Ihan oikeasti. Tilanteeseesi liittyy varmasti jotain muutakin ja olet analyyttinen ja järkevä ihminen, joten olet nyt tullut tähän tulokseen, että näin on parasta ja ainoa tapa toimia. Mutta kuule, kyllä sinä kuulostat masentuneelta. Ei ole terveen ihmisen puhetta suunnitella it-sa-ri-a tuollaisten takia! Ja jos sinulle on sanottu, että tilanteesta ei ole ulospääsyä, se tarkoittaa vain sitä _tilannetta_, esim. että joo-o, kyllä tässä tilanteessa asunto nyt tosiaan menee alta, ei mahda mitään, ei suinkaan sitä että _koko_ elämäsi olisi mennyttä ja toivotonta. Kovasti vakuuttelet, että mistään ei sinulle apua tule, mutta sori nyt tästäkin, en usko. Et joudu metsään kuusen alle asumaan. On yömajoja jne, se on eri asia jos et niihin itse halua, mutta se ei ole mikään alussa kuvailemasi syy it-sariin, annoit kuvan että on jotain niin poikkeuksellisen ainutlaatuisen kamalaa että se on ainoa vaihtoehto. Joku kommentoikin, että kuvitteli sinun olevan tur-va-paikanhakija ja joutuvan pakkopalautettavana jonnekin elävään helv***iin. Ei sinun tilanteesi ole yhtä paha, luulet vain. Mutta sä et haluakaan apua ja neuvoja, koska sulle on (masentuneen vääristyneellä ajattelulla) tärkeintä, että saat olla oikeassa oman päätelmäsi suhteen.
Mene oman kuntasi sosiaalityöntekijää tapaamaan - ai niin, on ”toki” varmasti jokin mystinen syy, miksi sielläkään ei sua auteta. Jos kuitenkin päätät luopua tuosta uskostasi, sieltä tämä asiasi lähtee avautumaan ja kun olet saanut apuja elämän järjestelyihin, lähtee varmasti vointikin hiljalleen paranemaan.
Mielestäni vähän liioittelet. Jos joutuu asunnottomaksi eikä voi asua edes sukulaisten tai kavereiden nurkissa, niin kyllä se on normaalille ihmiselle varsin pelottava tilanne. Emmekä tiedä kaikkea ko. henkilön asioista, ehkä hän ei tosiaan saa apua mistään. Toisaalta minäkin ihmettelen, miksi hän täällä edes keskustelee asioistaan, kun kuitenkin on niin vakuuttunut, ettei mitään ole tehtävissä eikä mitään kannata edes yrittää.
Tottakai se on ihan hirveän pelottava tilanne. Enhän minä sitä kiellä, vaikka en sitä nyt viestissäni erikseen käsitellytkään. Mielestäni minä en tässä nyt kuitenkaan ole se, joka jotain liioittelee.
Se, ettei sosiaalityö auta koditonta ja rahatonta mitenkään, voi johtua ainoastaan siitä, että itse kieltäytyy avusta. Suomessa on kyllä asunnottomia, mutta ei ketään sellaista, jolle ei jossain vaiheessa olisi yritetty järjestää tai järjestettykin asuntoa tai hätämajoitusta. Jotkut eivät pysty sitoutumaan päihteettömään asumiseen, ovat erakoituneet metsään omasta halustaan tai eivät muista syistä saa pidettyä näitäkään majoituksia, ja sitten on vielä se ääriporukka, joka on niin lasoileissa, ettei pysty nousemaan siltarummusta. Tällaisesta nyt ei ko. kirjoittajalla varmaan ole kysymys.
Rehellisesti, en usko, että tuo kirjoittaja on muuta kuin trollaamassa, mutta täällä voi hyvinkin olla monta sellaista, joita vaivaa samankaltaiset ajatukset, ettei mitään muka ole tehtävissä. Kirjoitan heille. Aina on jotain tehtävissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ohhoh, täällä onkin vähän rankempaa settiä kuin omani... No, ainakin saatte vähän kevennystä tähän väliin.
Luen usein (vähintään joka viikko) eroottisia homonovelleja netistä. Ja olen siis heteronainen. En ikinä kertoisi tätä kenellekään kasvotusten.
Mikä siinä on kun viestit ei tule läpi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En voi puhua kenellekään siitä, että olen harkinnut itsemurhaa reilusti yli vuoden ja että joudun tekemään sen hyvin nopeasti sitten, kun se viimeinen takaisku koittaa. Ajankohtaa en tiedä. Itsemurhasta puhuminen katsotaan avunhuudoksi, ja jos puhuisin siitä jollekulle, asettaisin hänet tilanteeseen, jossa hän ei voi auttaa mitenkään ja jossa hän ensin tuntisi valtavaa avuttomuutta ja lopulta syyllisyyttä.
Yritin viime syksynä ja vielä alkuvuodesta saada neuvoja kaikista keksimistäni paikoista, mutta kaikissa oltiin sitä samaa mieltä, että ei minun tilanteestani voi selvitä. Toivotetaan toki kaikenlaista hyvää, mutta toivotuksilla ei muuteta kylmiä tosiseikkoja. En halua tappaa itseäni, mutta minun on pakko. Tällainen luuranko on minun kaapissani.
Tiedän että tällainen kyseleminen on ärsyttävää, mutta kysyn kuitenkin, koska vakava asia. Oltiinko niissä kaikissa paikoissa sitä mieltä, että tilanteessasi ei ole muuta vaihtoehtoa kuin itsemurha? Ja toivotettiin kuitenkin kaikenlaista hyvää? Mitä tapahtuisi jos et tappaisikaan itseäsi, kuolisitko kuitenkin vai mitä tarkoittaa, että et voi selvitä?
Ei missään tietenkään ole sanottu, että ainoa vaihtoehto on itsemurha, mutta käytännössä tuo "ei tuosta tilanteesta voi selvitä", "yritä nyt pärjätä" ja "kyllä on hirveän vaikea tilanne" on sama asia. Esimerkiksi kriisipuhelimen työntekijälle minun pitkä viimesyksyinen puheluni oli varmasti kauhea kokemus, kun hänellä ei ollut antaa mitään muuta kuin kuunteleva korva. Tuolloin oli vielä pieni mahdollisuus siihen, että elämäntilanteeni muuttuisi, mutta enää ei ole, joten tiedän olla aiheuttamatta syyttömille ahdistusta, vaikka se jossain määrin kuuluisikin heidän työhönsä.
Jotta kukaan voisi ottaa konkreettista kantaa tilanteeseeni, minun olisi kerrottava tarinani pitkältä ajalta ja kertoa asioita, joista henkilöllisyyteni voi ottaa hyvin helposti selville. Tunnistamisesta ei seuraisi mitään positiivista. Ympäripyöreästi minun ei taas kannata avautua; osallistuin talvella pariin ahdistuneiden keskusteluun täällä, mutta siinä ilkeät ja näsäviisaat ihmiset pääsivät juhlimaan ja hyvää tarkoittavien neuvot olivat kaikesta huolimatta yhtä tyhjän kanssa.
Siis kyseessä täytyy olla krooninen sairaus...siskoni krooninen sairaus aiheutti hänessä väsymystä ja sen vuoksi myös epätoivoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En voi puhua kenellekään siitä, että olen harkinnut itsemurhaa reilusti yli vuoden ja että joudun tekemään sen hyvin nopeasti sitten, kun se viimeinen takaisku koittaa. Ajankohtaa en tiedä. Itsemurhasta puhuminen katsotaan avunhuudoksi, ja jos puhuisin siitä jollekulle, asettaisin hänet tilanteeseen, jossa hän ei voi auttaa mitenkään ja jossa hän ensin tuntisi valtavaa avuttomuutta ja lopulta syyllisyyttä.
Yritin viime syksynä ja vielä alkuvuodesta saada neuvoja kaikista keksimistäni paikoista, mutta kaikissa oltiin sitä samaa mieltä, että ei minun tilanteestani voi selvitä. Toivotetaan toki kaikenlaista hyvää, mutta toivotuksilla ei muuteta kylmiä tosiseikkoja. En halua tappaa itseäni, mutta minun on pakko. Tällainen luuranko on minun kaapissani.
Tiedän että tällainen kyseleminen on ärsyttävää, mutta kysyn kuitenkin, koska vakava asia. Oltiinko niissä kaikissa paikoissa sitä mieltä, että tilanteessasi ei ole muuta vaihtoehtoa kuin itsemurha? Ja toivotettiin kuitenkin kaikenlaista hyvää? Mitä tapahtuisi jos et tappaisikaan itseäsi, kuolisitko kuitenkin vai mitä tarkoittaa, että et voi selvitä?
Ei missään tietenkään ole sanottu, että ainoa vaihtoehto on itsemurha, mutta käytännössä tuo "ei tuosta tilanteesta voi selvitä", "yritä nyt pärjätä" ja "kyllä on hirveän vaikea tilanne" on sama asia. Esimerkiksi kriisipuhelimen työntekijälle minun pitkä viimesyksyinen puheluni oli varmasti kauhea kokemus, kun hänellä ei ollut antaa mitään muuta kuin kuunteleva korva. Tuolloin oli vielä pieni mahdollisuus siihen, että elämäntilanteeni muuttuisi, mutta enää ei ole, joten tiedän olla aiheuttamatta syyttömille ahdistusta, vaikka se jossain määrin kuuluisikin heidän työhönsä.
Jotta kukaan voisi ottaa konkreettista kantaa tilanteeseeni, minun olisi kerrottava tarinani pitkältä ajalta ja kertoa asioita, joista henkilöllisyyteni voi ottaa hyvin helposti selville. Tunnistamisesta ei seuraisi mitään positiivista. Ympäripyöreästi minun ei taas kannata avautua; osallistuin talvella pariin ahdistuneiden keskusteluun täällä, mutta siinä ilkeät ja näsäviisaat ihmiset pääsivät juhlimaan ja hyvää tarkoittavien neuvot olivat kaikesta huolimatta yhtä tyhjän kanssa.
Siis kyseessä täytyy olla krooninen sairaus...siskoni krooninen sairaus aiheutti hänessä väsymystä ja sen vuoksi myös epätoivoa.
Ehei, hän julistautunut terveeksi kaikin puolin! Pää ja keho priimaa!
Vierailija kirjoitti:
Mikä siinä on kun viestit ei tule läpi?
Koska ketjun trollikka ei tykkää jos hänen viesteihin vastataan väärin, täytyy muuten keksi uusi provo.
Alue: Aihe vapaa
Eli tarkoittaako tämä, että ongelmasi olisivat rahalla ratkaistavissa? Maailmassa on vaikka kuinka paljon ihmisiä, jotka pärjäävät pienilläkin summilla ja rahaa voi tulla yllättävistä suunnista. Sen näköinen elämäntilanne mikä sinulla nyt on, on ehkä tullut tiensä päähän, mutta maailma on täynnä vaikka millaista muunlaista elämäntyyliä. Älä anna häpeän rajoittaa mahdollisuuksiasi. Repäise oikein kunnolla ennenkuin teet jotain lopullista.
Aloitat vaikka sitten lasten tai kodinhoitajana tai hyväntekeväisyys järjestössä jossain muussa maassa.