Aikuisiän ADHD

Olen jo viisikymppinen. Onko mitään järkeä tai hyötyä yrittää päästä tässä vaiheessa elämää adhd/add testeihin? Työelämää on vielä viitisentoista vuotta jäljellä. Kokeilin omin päin ystävältä saatua lääkkettä parina päivänä minimisnnoksena, ja ero oli kuin yöllä ja päivällä. Ei yhtään jumiutumista, tein päivässä viikkojen tekemättä jääneet kotityöt, pää oli kristallinkirkas ja ajatus ei harhaillut edestakaisin kuten normaalisti. Ei jatkuvia keskeytyksiä, ei sisäistä kaaosta. Vaikka olen pärjännyt elämässäni, on se yhtä tahmaamista, uuvuttavaa taistelua joka päivä, ja omien voimavarojen ylittämistä. Toisaalta lääkkeet epäilyttää.

Olen saanut tämän isältäni ja periyttänyt kaikille lapsilleni. Heillä on diagnoosit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

ei kaikki lääkärit halua uskoa adhdeehen aikuisten osalla yhtään jos  pystynyt oleen töissä ja on jonkunlainen ammatti.

Toisaalla sitten sanovat että se aivojen levottomus vain pahenee iän myötä.

Ei se aivojen levottomuus todellakaan katoa iän myötä.

Eikä ADHD-lääkkeiden syönti ratkaise kaikkia ongelmia. Ne auttavat vain keskittymään yhteen ongelmaan kerralla.

Ai että diagnoosia odotat edes ilman tutkimuksia? Nykyisin on jokaisella aikuisella ADHD. Muoti-ilmiö.

Onko täällä muita, joiden toimintakyky on olematon pitkään jatkuvan sadesään takia? Itse olen lähinnä nukkunut koko loman, ja muutenkin koko viime vuosi oli töissä vaikeaa, kun elokuusta asti ollut melkein koko ajan pilvistä. Valo vissiin vaikuttaa dopamiinin tuotantoon?

Mulla diagnosoitiin ADHD kesäkuussa eli hyvin tuore asia. 

Vierailija kirjoitti:

Onko täällä muita, joiden toimintakyky on olematon pitkään jatkuvan sadesään takia? Itse olen lähinnä nukkunut koko loman, ja muutenkin koko viime vuosi oli töissä vaikeaa, kun elokuusta asti ollut melkein koko ajan pilvistä. Valo vissiin vaikuttaa dopamiinin tuotantoon?

Mulla diagnosoitiin ADHD kesäkuussa eli hyvin tuore asia. 

Vaikuttaa sää. Olen eri ihminen aurinkoisina päivinä.

Vierailija kirjoitti:

Millaisia addiktioita teillä aikuisilla ADHD:eilla on? Itselläni hirvittävä sokeririippuvuus 😔

Itselläni ei ole diagnosoitu adhd:ta, mutta sain erittäin korkeat pisteet tuollaisesta kartoittavasta testistä ja mm. Yksi kaveri on mulle sanonut että hän on niin varma kuin vaan voi mistään asiasta olla, että mulla olis kanssa adhd. (Hänellä siis diagnoosi).

Mulla on itsellä kaksisuuntainen tänä vuonna diagnosoitu ha adhd:ta epäilen myös.

Sokeriaddiktio mulla on aivan kamala, siis niin paha että vertautuu mielestäni kaikkiin yleisesti vakavammiksi luokiteltuihin addiktiohin.

Saatan tehdä keskellä yötä 2 eri reissua 24h huoltoasemalle hakemaan karkkia, ja usein vedäb puolet jo automatkalla kotiin, sit on maga kipeä ja makaan sikiössä niin kauankunnes olo helpottaa vähän ja haen lisää.

Tähän luonnollisesti liittyy häpeää ja ikinä en julkisella paikalla syö sokeria. Usein pään sisällä käyn dialogia, hyvä ja paha taistelee että meniskö ilman sokeria nyt vai ei, joskus selviän ilman mutta kun päätös on tehty niin saatan vielä ääneen rationalisoida matkalla kauppaan lukuisia syitä miksi ei kannattaisi, mutta samalla tietää jo että päätös on tehty.

Sit kun pääsee kassalta häpeilemästä niin melkein tärisee kun on niin fileissä, kun kohta pääsee narkkaamaan. (Tää tunne väheni kaksisuuntaisen lääkityksen jälkeen, enemmän on turta olo ja vetä sokeria että tuntis edes jotain).

Ostin jopa elektronisen lukon ajatuksena että laitan mun pankkikortin sinne ja ohjelmoin sen aukeamaan vain tiettynä aikaikkunana per vuorokausi, mutta nyt en oo sitä käyttänyt.

Vaikee päästä haitallisista ruoka-aineista eroon kun niitä on tarjolla joka paikassa 24h :(

Kellään kokemusta ADHD(-epäily) + mirtazapin masennuslääkityksenä?

Yleislääkäri väitti, että minun 30 mg annostuksella se ei voi väsyttää, mutta minua se auttaa nukkumaan. Yleensä pienemmät annokset väsyttävät. Voisiko olla viite siitä, että aivoni toimivat poikkeavalla tavalla? Vai lieneeköhän sattumaa.

-ADHD-tutkimukset alussa

Vierailija kirjoitti:

Kellään kokemusta ADHD(-epäily) + mirtazapin masennuslääkityksenä?

Yleislääkäri väitti, että minun 30 mg annostuksella se ei voi väsyttää, mutta minua se auttaa nukkumaan. Yleensä pienemmät annokset väsyttävät. Voisiko olla viite siitä, että aivoni toimivat poikkeavalla tavalla? Vai lieneeköhän sattumaa.

-ADHD-tutkimukset alussa

"Sedatiiviset depressiolääkkeet (doksepiini, trimipramiini, mirtatsapiini ja tratsodoni) ovat ilmeisesti tehokkaita primaarin unettomuuden hoidossa.

... Unettomuudesta kärsivää hoidettaessa annosten tulee olla huomattavasti pienempiä kuin depression hoidossa. Pienillä annoksilla lääkkeen vaikutus välittyy lähinnä histamiinireseptorien kautta. Annosten suurentaminen saattaa heikentää lääkkeen unta antavaa vaikutusta.

... Pienempikin mirtatsapiinin annos saattaisi olla riittävä. Suomessa pienin tablettivahvuus on 15 mg, ja lisäksi saatavilla on esimerkiksi 1 mg:n ja 4,5 mg:n ex tempore -valmisteet. Yli 15 mg:n annos mirtatsapiinia saattaa jopa huonontaa unta. Myös seuraavan päivän haitat (mm. väsymys) usein lisääntyvät annoksen suurentuessa. Pieni enintään 7,5 mg:n annos ei vaikuta haitallisesti esimerkiksi autolla ajamiseen"

Käypähoito: Unettomuus

https://www.kaypahoito.fi/hoi50067

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Millaisia addiktioita teillä aikuisilla ADHD:eilla on? Itselläni hirvittävä sokeririippuvuus 😔

Itselläni ei ole diagnosoitu adhd:ta, mutta sain erittäin korkeat pisteet tuollaisesta kartoittavasta testistä ja mm. Yksi kaveri on mulle sanonut että hän on niin varma kuin vaan voi mistään asiasta olla, että mulla olis kanssa adhd. (Hänellä siis diagnoosi).

Mulla on itsellä kaksisuuntainen tänä vuonna diagnosoitu ha adhd:ta epäilen myös.

Sokeriaddiktio mulla on aivan kamala, siis niin paha että vertautuu mielestäni kaikkiin yleisesti vakavammiksi luokiteltuihin addiktiohin.

Saatan tehdä keskellä yötä 2 eri reissua 24h huoltoasemalle hakemaan karkkia, ja usein vedäb puolet jo automatkalla kotiin, sit on maga kipeä ja makaan sikiössä niin kauankunnes olo helpottaa vähän ja haen lisää.

Tähän luonnollisesti liittyy häpeää ja ikinä en julkisella paikalla syö sokeria. Usein pään sisällä käyn dialogia, hyvä ja paha taistelee että meniskö ilman sokeria nyt vai ei, joskus selviän ilman mutta kun päätös on tehty niin saatan vielä ääneen rationalisoida matkalla kauppaan lukuisia syitä miksi ei kannattaisi, mutta samalla tietää jo että päätös on tehty.

Sit kun pääsee kassalta häpeilemästä niin melkein tärisee kun on niin fileissä, kun kohta pääsee narkkaamaan. (Tää tunne väheni kaksisuuntaisen lääkityksen jälkeen, enemmän on turta olo ja vetä sokeria että tuntis edes jotain).

Ostin jopa elektronisen lukon ajatuksena että laitan mun pankkikortin sinne ja ohjelmoin sen aukeamaan vain tiettynä aikaikkunana per vuorokausi, mutta nyt en oo sitä käyttänyt.

Vaikee päästä haitallisista ruoka-aineista eroon kun niitä on tarjolla joka paikassa 24h :(

Kuulostaa enemmän ahmimishäiriöltä

Vierailija kirjoitti:

Ai että diagnoosia odotat edes ilman tutkimuksia? Nykyisin on jokaisella aikuisella ADHD. Muoti-ilmiö.

Diagnoosia ei saa kovin helpolla. Sopii mennä yrittämään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole itse kokenut niin, että diagnoosi olisi minut lamaannuttanut. Kyllä se on mennyt niin päin, että ADHD:n vuoksi oikein mikään ei ole elämässä sujunut. Diagnoosi antoi selityksen, miksi minulle elämä on ollut vaikeaa. Ei ole sujuneet kotityöt, opiskelu enkä ole päässyt työelämäänkään mukaan niin kuin muut. Diagnoosi antoi minulle toivoa siitä, että lääkityksen ja oikeanlaisen tuen ja uusien selviytymiskeinojen opettelun avulla voin saada elämästäni elämisen arvoista. 

Ne ilman diagnoosia elätyt vuosikymmenet ovat tehneet syviä haavoja, joiden korjaaminen kestää pitkään.

Kyllä niitä ADHD:n hyviä puolia voi tuoda esiin mitätöimättä sitä, että toiminnanohjauksen vaikeudet ovat ihan oikea ja vakava ongelma. 

Mulla diagnosoitiin ensin epävakaa persoonallisuushäiriö erään yo-sairaalan psykiatrian polilla. Hakeuduin tutkimuksiin terveysaseman kautta, koska koin arjen ylitsepääsemättömänä. Olin ollut on-off -työlelämässä valmistumisesta asti eli yli 10 vuotta. Pisin yhtämittainen työttömyysjakso oli 3 vuotta.

Epikriiseissä lukee mm. "potilas kokee alisuoriutuvansa", "potilas on kyyninen ja kokee syyllisyyttä kaikesta", "potilas saa kuormittuessaan hallitsemattomia raivokohtauksia", "narsistisia piirteitä". Otin itse tuolla ADHD:n mahdollisuuden puheeksi, sitä ei haluttu tutkia. Sanottiin että olen epäluuloinen ja omahyväinen, narsistinen. Määrättiin Kelan tukemaa kognitiivista terapiaa. Terapeuttikin huomasi mussa ADHD:n melko pian ja sanoi, että omaan persoonallisuushäiriöiseksi poikkeuksellisen hyvän itsereflektion.

Muutama vuosi meni väärällä diagnoosilla, koska olin niin lannistunut. Tiesin, että en ole hullu, vaan aivoni toimivat eri tavalla. En vaan kerta kaikkiaan uskonut, että kukaan uskoisi minua enää.

Lopulta seinä tuli vastaan, säästin muutaman kuukauden rahaa olemattomista tuistani yksityisiin neuropsykologin tutkimuksiin. Kävin niissä testeissä viime vuonna ja siellä psykologi sanoi jo 5 minuutin juttelun jälkeen, että mulla on ADHD. Ne viralliset testit mulle tehtiin, niissä meni 4 h. Psykologi arvioi mut niiden perusteella työkyvyttömäksi. 

Tuo katkeruus menetetyistä vuosikymmenistä on ollut itsellenikin kamalin asia tässä, työstän sitä nyt terapiassa. Vaikka persoonallisuushäiriö on nyt kumottu, niin sen varjo on yhä läsnä. Olen kuullut netin vertaisryhmissä hyvin samankaltaisia tarinoita naisilta, melkein kaikilla heistä on ollut epävakaan diagnoosi, osalla on yhä ADHD:n päällä. 

Kysymys lopusta: kiinnostaisi nuo vertaisryhmät ja -tuki! Miten sinne pääsisi?

Minullakin ev-dg alla ja adhd-tutkimukset alussa...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole itse kokenut niin, että diagnoosi olisi minut lamaannuttanut. Kyllä se on mennyt niin päin, että ADHD:n vuoksi oikein mikään ei ole elämässä sujunut. Diagnoosi antoi selityksen, miksi minulle elämä on ollut vaikeaa. Ei ole sujuneet kotityöt, opiskelu enkä ole päässyt työelämäänkään mukaan niin kuin muut. Diagnoosi antoi minulle toivoa siitä, että lääkityksen ja oikeanlaisen tuen ja uusien selviytymiskeinojen opettelun avulla voin saada elämästäni elämisen arvoista. 

Ne ilman diagnoosia elätyt vuosikymmenet ovat tehneet syviä haavoja, joiden korjaaminen kestää pitkään.

Kyllä niitä ADHD:n hyviä puolia voi tuoda esiin mitätöimättä sitä, että toiminnanohjauksen vaikeudet ovat ihan oikea ja vakava ongelma. 

Mulla diagnosoitiin ensin epävakaa persoonallisuushäiriö erään yo-sairaalan psykiatrian polilla. Hakeuduin tutkimuksiin terveysaseman kautta, koska koin arjen ylitsepääsemättömänä. Olin ollut on-off -työlelämässä valmistumisesta asti eli yli 10 vuotta. Pisin yhtämittainen työttömyysjakso oli 3 vuotta.

Epikriiseissä lukee mm. "potilas kokee alisuoriutuvansa", "potilas on kyyninen ja kokee syyllisyyttä kaikesta", "potilas saa kuormittuessaan hallitsemattomia raivokohtauksia", "narsistisia piirteitä". Otin itse tuolla ADHD:n mahdollisuuden puheeksi, sitä ei haluttu tutkia. Sanottiin että olen epäluuloinen ja omahyväinen, narsistinen. Määrättiin Kelan tukemaa kognitiivista terapiaa. Terapeuttikin huomasi mussa ADHD:n melko pian ja sanoi, että omaan persoonallisuushäiriöiseksi poikkeuksellisen hyvän itsereflektion.

Muutama vuosi meni väärällä diagnoosilla, koska olin niin lannistunut. Tiesin, että en ole hullu, vaan aivoni toimivat eri tavalla. En vaan kerta kaikkiaan uskonut, että kukaan uskoisi minua enää.

Lopulta seinä tuli vastaan, säästin muutaman kuukauden rahaa olemattomista tuistani yksityisiin neuropsykologin tutkimuksiin. Kävin niissä testeissä viime vuonna ja siellä psykologi sanoi jo 5 minuutin juttelun jälkeen, että mulla on ADHD. Ne viralliset testit mulle tehtiin, niissä meni 4 h. Psykologi arvioi mut niiden perusteella työkyvyttömäksi. 

Tuo katkeruus menetetyistä vuosikymmenistä on ollut itsellenikin kamalin asia tässä, työstän sitä nyt terapiassa. Vaikka persoonallisuushäiriö on nyt kumottu, niin sen varjo on yhä läsnä. Olen kuullut netin vertaisryhmissä hyvin samankaltaisia tarinoita naisilta, melkein kaikilla heistä on ollut epävakaan diagnoosi, osalla on yhä ADHD:n päällä. 

Kysymys lopusta: kiinnostaisi nuo vertaisryhmät ja -tuki! Miten sinne pääsisi?

Minullakin ev-dg alla ja adhd-tutkimukset alussa...

Ja aikuinen nainen olen.

Seinäjoella yksityisellä puolella Tuula Poussa on erittäin mukava ja ammattitaitoinen ADHD:seen erikoistunut lääkäri. Itse olin yllättynyt, että minulla sitten kuitenkin diagnosoitiin ADHD. Kun minulle tehtiin niitä haastatteluja, meinasin jo lopettaa kesken, kun niin moni oire ei sopinut minulle lainkaan. 

Koko homma kesti noin 4 kuukautta ja maksoi tonnin verran. Ehkä maksaa enemmän jos aloitetaan lääkitys. Itse en lääkitystä halunnut. Pärjään ihan ok, vaikka toki tajuan nyt, että ADHD on ohjannut elämäni suuntaa valtavasti.

Itseäni auttaa rauhoittumaan se, että puhuu itselleen hitaasti ja rauhallisesti. 😊

Kiinnostaisi kyllä tietää millainen ohjeistus julkisella puolella on diagnoosien suhteen, varmaan jotain tyyliin "älä vaan anna adhd-diagnoosia" 😆

Vierailija kirjoitti:

Olen jo viisikymppinen. Onko mitään järkeä tai hyötyä yrittää päästä tässä vaiheessa elämää adhd/add testeihin? Työelämää on vielä viitisentoista vuotta jäljellä. Kokeilin omin päin ystävältä saatua lääkkettä parina päivänä minimisnnoksena, ja ero oli kuin yöllä ja päivällä. Ei yhtään jumiutumista, tein päivässä viikkojen tekemättä jääneet kotityöt, pää oli kristallinkirkas ja ajatus ei harhaillut edestakaisin kuten normaalisti. Ei jatkuvia keskeytyksiä, ei sisäistä kaaosta. Vaikka olen pärjännyt elämässäni, on se yhtä tahmaamista, uuvuttavaa taistelua joka päivä, ja omien voimavarojen ylittämistä. Toisaalta lääkkeet epäilyttää.

Olen saanut tämän isältäni ja periyttänyt kaikille lapsilleni. Heillä on diagnoosit.

Mun mielestä kannattaa. Sain oman diagnoosini hieman ennen kuin täytin 51v ja hakeuduin tutkimuksiin juuri sen vuoksi, kun aikuisella lapsella epäiltiin samaa. En olisi muuten osannut edes epäillä, meillä on molemmilla tarkkaamaton muoto. 

Huomasit itsekin, miten iso apu siitä lääkkeestä on. Itse ajattelin siinä tutkimusvaiheessa, että jos se lääke auttaisi edes siivoamiseen ryhtymisessä, niin se olisi jo sen arvoista. 

Todellakin elämä hoitamattoman ADHD:n kanssa on tahmaamista ja uuvuttavaa. Ei mitään toivoa, että työpäivän jälkeen jaksaisi muuta kuin notkua netissä. Lääkityksen kanssa jaksaa ihan eri tavalla.

Minulla ei nuorena opiskelut sujuneet enkä oikein koskaan päässyt kunnolla työelämään niin kuin muut. Olen ollut enemmän työttömänä kuin töissä. Itselleni tuo diagnoosi toi toivoa, että ehkä minulla olisi mahdollisuus johonkin järkevämpäänkin tekemiseen kuin hanttihommiin, joihin pääsee ilman koulutusta ja joissa ennen pitkää hajoaa pää. Irtisanouduin tuollaisesta ankeasta työstä vuosi sitten ja nyt olen aloittamassa tietojenkäsittelytieteen opinnot yliopistossa.

Olen nyt 52v ja jos nyt edes kandin verran saisin aikaiseksi, se olisi jo hienoa. Siinä kohtaa olisin jo 55v eikä tietenkään mitään takeita, että tuon ikäiselle juniorille olisi kysyntää, kun tuntuu että alalla tietyn ikäisiä konkareitakin aletaan karsastaa. Mutta ajattelin ainakin yrittää, ei tässä ole mitään menetettävää ja jos pääsen vielä työelämään jollain tapaa, niin sitten ainakin on luvassa mielenkiintoisia hommia joita on kiva jatkaa vielä pitkään. 

Ainakin minut se lääkitys nosti ylös sieltä pahimmasta epätoivottomuudesta. Toki terapiakin on auttanut. Parin viikon välein olen käynyt psykologin juttusilla. Elämä tuntuu nyt elämisen arvoiselta ja olen oppinut arvostamaan itseänikin sen verran, että näen itseni avun ja tuen arvoiseksi, jotta voin saada elämästäni paremman. Pystyin irtisanoutumaan ankeasta työstä, koska aloin nähdä itseni sen arvoisena, että ansaitsen mahdollisuuden johonkin parempaan.

Ja vaikka päätyisinkin taas työttömäksi opintojen jälkeen, niin pystyn ainakin olemaan aktiivisempi arjessa eikä minun tarvitse viettää loppuelämääni sotkuisessa kodissa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen jo viisikymppinen. Onko mitään järkeä tai hyötyä yrittää päästä tässä vaiheessa elämää adhd/add testeihin? Työelämää on vielä viitisentoista vuotta jäljellä. Kokeilin omin päin ystävältä saatua lääkkettä parina päivänä minimisnnoksena, ja ero oli kuin yöllä ja päivällä. Ei yhtään jumiutumista, tein päivässä viikkojen tekemättä jääneet kotityöt, pää oli kristallinkirkas ja ajatus ei harhaillut edestakaisin kuten normaalisti. Ei jatkuvia keskeytyksiä, ei sisäistä kaaosta. Vaikka olen pärjännyt elämässäni, on se yhtä tahmaamista, uuvuttavaa taistelua joka päivä, ja omien voimavarojen ylittämistä. Toisaalta lääkkeet epäilyttää.

Olen saanut tämän isältäni ja periyttänyt kaikille lapsilleni. Heillä on diagnoosit.

Mun mielestä kannattaa. Sain oman diagnoosini hieman ennen kuin täytin 51v ja hakeuduin tutkimuksiin juuri sen vuoksi, kun aikuisella lapsella epäiltiin samaa. En olisi muuten osannut edes epäillä, meillä on molemmilla tarkkaamaton muoto. 

Huomasit itsekin, miten iso apu siitä lääkkeestä on. Itse ajattelin siinä tutkimusvaiheessa, että jos se lääke auttaisi edes siivoamiseen ryhtymisessä, niin se olisi jo sen arvoista. 

Todellakin elämä hoitamattoman ADHD:n kanssa on tahmaamista ja uuvuttavaa. Ei mitään toivoa, että työpäivän jälkeen jaksaisi muuta kuin notkua netissä. Lääkityksen kanssa jaksaa ihan eri tavalla.

Minulla ei nuorena opiskelut sujuneet enkä oikein koskaan päässyt kunnolla työelämään niin kuin muut. Olen ollut enemmän työttömänä kuin töissä. Itselleni tuo diagnoosi toi toivoa, että ehkä minulla olisi mahdollisuus johonkin järkevämpäänkin tekemiseen kuin hanttihommiin, joihin pääsee ilman koulutusta ja joissa ennen pitkää hajoaa pää. Irtisanouduin tuollaisesta ankeasta työstä vuosi sitten ja nyt olen aloittamassa tietojenkäsittelytieteen opinnot yliopistossa.

Olen nyt 52v ja jos nyt edes kandin verran saisin aikaiseksi, se olisi jo hienoa. Siinä kohtaa olisin jo 55v eikä tietenkään mitään takeita, että tuon ikäiselle juniorille olisi kysyntää, kun tuntuu että alalla tietyn ikäisiä konkareitakin aletaan karsastaa. Mutta ajattelin ainakin yrittää, ei tässä ole mitään menetettävää ja jos pääsen vielä työelämään jollain tapaa, niin sitten ainakin on luvassa mielenkiintoisia hommia joita on kiva jatkaa vielä pitkään. 

Ainakin minut se lääkitys nosti ylös sieltä pahimmasta epätoivottomuudesta. Toki terapiakin on auttanut. Parin viikon välein olen käynyt psykologin juttusilla. Elämä tuntuu nyt elämisen arvoiselta ja olen oppinut arvostamaan itseänikin sen verran, että näen itseni avun ja tuen arvoiseksi, jotta voin saada elämästäni paremman. Pystyin irtisanoutumaan ankeasta työstä, koska aloin nähdä itseni sen arvoisena, että ansaitsen mahdollisuuden johonkin parempaan.

Ja vaikka päätyisinkin taas työttömäksi opintojen jälkeen, niin pystyn ainakin olemaan aktiivisempi arjessa eikä minun tarvitse viettää loppuelämääni sotkuisessa kodissa. 

Tämä. Niin pieni asia kuin siisti koti auttaa paljon. Oma perusluonne on pikkutarkka, sekä esineet ja asiat pitäisi olla omalla paikallaan. ADHD ei auta yhtään kodin siivoamisessa kun en saa edes kaikkia ikkunoita pestyä loppuun kun huomioni kiinnittyy verhojen pesuun.

Olen kehittänyt siivous kanban-taulun jotta oppisin siivoamaan järjestelmällisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

ei kaikki lääkärit halua uskoa adhdeehen aikuisten osalla yhtään jos  pystynyt oleen töissä ja on jonkunlainen ammatti.

Toisaalla sitten sanovat että se aivojen levottomus vain pahenee iän myötä.

Ei se aivojen levottomuus todellakaan katoa iän myötä.

Eikä ADHD-lääkkeiden syönti ratkaise kaikkia ongelmia. Ne auttavat vain keskittymään yhteen ongelmaan kerralla.

Se riittää. Multitaskaaminen vie hourulaan.

Oikein suututtaa tämä persoonallisuushäiriöiseksi ja narsistiksi leimaaminen. Olen miettinyt että psykiatristen lausuntojen pitäisi aina sisältää tuplatarkastus kahdelta eri psykiatrilta, vähän kuin mammografiaseulonnan käy läpi kaksi radiologia, joista kumpikaan ei saa nähdä toisen diagnoosia. Virhe väärästä psykiatrisesta diagnoosista voi pilata ihmisen elämän: sen stigman kanniskelu on erittäin raskasta ja lisäksi vaikeuttaa myöhempiä tutkimuksia. Potilas nähdään aina Narsistina ja Vaikeana Henkilönä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisko joku kertoa mitä eroa epävakaalla persoonallisuushäiriöllä ja adhd:lla on keskenään? Niissähän on aika lailla samat ydinoireet. Ystävällä on diagnosoitu epävakaa persoonallisuushäiriö, joka ensin diagnosoitiin adhd:na. 

En tiedä. Minulle on vain sanottu, että olen poikkeuksellisen kyvykäs ja poissuljettu kaikki mielialahäiriöt, mitä ymmärtääkseni epävakaa persoonallisuushäiriö on. ADHD on taas aivojen kehityshäiriö, joka oireilee eri ihmisillä eri tavalla, joten useimmat pärjää arjessa ihan tasapainoisesti oireista huolimatta, kun on löytänyt parhaan toiminnonohjaukseen liittyvät rutiinit jne.

Häiriö? Ominaisuus. Evoluutio on kehittänyt erilaisia ihmistyyppejä, isossa ryhmässä on hyvä olla muutama, joka toimii suoraan impulssista puolustaakseen ryhmää ulkoiselta uhalta. Sotilaina on ADHD-tyypit pärjänneet hyvin, Sven Duvasta Lauri Törniin. Ryhmässä on hyvä olla erilaisia lahjakkuuksia. Luonnonvalinta pitää huolta myös siitä, ettei narsismitaipumus ihmiskunnasta lopu.

Kyllä se on pahimmillaan häiriö ja aiheuttaa niitä lisää.

Se on ominaisuus. Häiriöksi se on luokiteltu vain koska se ei sovi täydellisesti yhteiskunnan tarpeisiin ja odotuksiin. Esim iltavirkut ovat myös häiriöisiä ihmisiä, koska kaikkien muka pitäisi olla aamuvirkkuja. Lisäksi lääketieteellisessä systeemissä ominaisuuteen tuskin saa hoitoa. Siksi se pitää määritellä sairaudeksi.

Oletko adhd-vanhemman lapsi? Minä olen, ja tiedän että se on häiriö.

(eri kirjoittaja tässä) Olen itse adhd enkä koe sitä häiriönä. Toki se näkyy arjessa, mutta en koe, että jos esim. yhteiskunta haluaa olla tavassa x ja minä olen tavassa  y, niin se tekisi minusta häiriintyneen/häiriöisen.  ADHD-ihmisiä on aina ollut olemassa ja heillä on  ollut tärkeitäkin rooleja ihmisyhteisöissä. Nyky-yhteiskunnat eivät tue lahjakkuuksien olemassaoloa eivätkä anna heille tarpeeksi tilaa: ihmiset pyritään tasapäistämään. ADHD-ihmisille voi olla aika vaikeaa tottua elämään keskiverron vaatimusten mukaan, kun heistä olisi enempäänkin.  Se toki aiheuttaa erilaisia oireita, mutta ei oikeastaan sekään ole sen adh:n vika, eli hänen häiriönsä. Enemmänkin yhteiskunta on häiriintynyt, kun ei anna ihmisten olla omia itsejään.

Entä kun ominaisuuteesi liittyy mt-ongelmia ja talouden hoidon ongelmia? Kun päädyt lastesi kanssa rahattomana, sairaana huonoihin oloihin, joille ei osaa tehdä mitään? Kun haet seuraa muista samankaltaisista, joilla voi päällisin puolin mennä paremmin, mutta kuppi kaatuu, epämääräiset miehet vaihtuu ja yhtä oireiset lapset joutuvat hunningolle?

Nytkin eräs sukulainen yrittää saada maapalloa pyörimään omaan suuntaansa, ja kiukuttelee kaikille kun se ei onnistu.

Onneksi, vankilatkin on täynnä vaikeita adhd-tapauksia.

Nämä ovat kärjistettyjä esimerkkejä, mutta ensin mainitut olen kokenut itse. Elämään sisältyi kulttuuria ja mielikuvitusta, mutta myös kaltoinkohtelua, fyysistä ja psyykkistä väkivaltaa ja yleistä kurjuutta.

Normaalia pintaa kiillottavat, oireilevat ex-appivanhemmat ovat heittäneet taakan lastensa harteille ja tulos on todella ruma.

Adhd-suvusta lähtöisin olevana add-tyyppinä sanoisin, että oirekirjohan vaihtelee ja painopisteet ovat erilaisia. Varmasti on todella hankalia ja haastavia tapauksia. Mutta itse olen tullut myös siihen tulokseen, että moni vaikeampi adhd tapaus on sellainen, joka ei ole saanut ymmärrystä ja tukea kriittisenä kehitysaikana. Hänet on leimattu mahdottomaksi ja vaikeaksi, mikä on lähtenyt helposti kumuloitumaan oireissa. Tässä voi taustalla jopa sukupolvien kaari. Ja toisaalta se, että vaikka on isoja ongelmia normatiivisessa arjessa, ei tarkoita sitä etteikö olisi voinut menestyä jossain erilaisessa yhteisössä. Kun mennään impulssien ja mielitekojen perässä, niin nyky-yhteiskunta tarjoaa ihan liikaa ärsykkeitä ja mahdollisuuksia pascoa oma ja läheisten elämä ja sitä leimaa joutuu kantamaan pitkään.

Viime keväänä, jolloin kävin lukion ensimmäistä vuotta, sain viimein kerättyä rohkeuteni ja päätin hakea ADHD-tutkimuksiin. Olin siis tätä ennen epäillyt itselleni ADHD:ta jo yli vuoden. Kouluterveydenhoidon kautta minut lähetettiin psykiatriselle sairaanhoitajalle. Hän kuitenkin sanoi, että kunnan lukio-opiskelijoiden psykiatri on lopettanut, eikä uuden psykiatrin saamisajankohdasta ole tietoa. Hän laittoi minut johonkin jonoon, mutta jono ei tietenkään liiku, ennen kuin uusi psykiatri on palkattu. Sitten yritin päästä tutkimuksiin suoraan kunnan kautta. Soitin terveyskeskukseen, jossa ilmoitettiin, että heidänkin 15-18-vuotiaiden psykiatrinsa on lopettanut, eikä taaskaan mitään tietoa, milloin saadaan uusi. Taas minut laitettiin paikalleen jumittuneeseen jonoon. Tämä oli siis joskus huhti-toukokuussa. Olen siitä asti odottanut jonkinlaista ilmoitusta tai viestiä, mutta mitään ei ole kuulunut. Vanhempani eivät usko, että minulla voisi olla ADHD, vaikka olen asiasta keskustellut heidän kanssaan, joten he eivät ole valmiita maksamaan yksityisestä psykiatrista.

Olen aina ollut huono järjestelemään ja suunnittelemaan asioita, en osaa esim. käyttää kalenteria. Ajatukseni harhailevat jatkuvasti ja unohdan kaiken tärkeän, mikä pitäisi hoitaa. Asioiden aloittaminen on todella vaikeaa, koska kaikki tuntuu niin sekavalta ja hankalalta, siksi vitkuttelen viime tinkaan. Ensimmäinen lukiovuosi oli minulle näiden piirteiden vuoksi todella raskas. Kaikki tuntui niin monimutkaiselta ja raskaalta, enkä saanut opiskeluuni oikeastaan ollenkaan tukea. En pystynyt keskittymään opetukseen tunneilla, en tehnyt läksyjä, vitkuttelin kokeisiin lukemista ja kaikkia palautettavia koulutehtäviä. En pystynyt nukahtamaan iltaisin enkä heräämään aamuisin. Jatkuva univelka pahensi keskittymisvaikeuksiani. Stressaannuin ihan valtavasti ja hiukseni alkoivat tippua päästäni. Lopulta menetin lähes kaiken ilon ja mielenkiinnon elämääni, elin kuukausia kuin sumussa.

En tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. Pelkään, etten selviä tulevasta kouluvuodesta :(