Aikuisiän ADHD

Kumppanilla diagnosoitiin adhd suhteemme aikana ehdotuksestani hakeutua tutkimuksiin. Kyllä dg ja lääkkeet ovat auttaneet paljon. Ennen lääkitsi itseä alkoholilla, nyt ei ole enää tarvetta sille. Toki lääkkeissäkin sivuvaikutuksia, eikä ne pelkästään mitään ratkaise. Täytyy olla omaakin motivaatiota. Mikä myös auttaa: rutiinit, työ josta nauttii, ymmärtäväinen puoliso, joka osaa auttaa toiminnanohjauksessa ja tehdä huushollin metatyötä, sekä se, että molemmat osapuolet hyväksyvät roolinsa. Tuo puoliso kyllä jakaa (ja tekee jopa suuren osan) arjen askareista, mutta tarvitsee minulta sen ns. Käskyn tehdä ja/tai ohjeet, että mitä tehdä. Rutiinit hoituvat itsekseen mutta aina aluksi kun tekee jotain uutta on helpompaa pilkkoa tehtävä esim. Osiksi ja antaa ohjeet vain yksi kerrallaan. Tässä on tullut itsekin harjoiteltua kommunikointia ADHD-ystävällisemmäksi ja sitä ymmärtää itsekin, että miten ADHD:n aivot toimii koko ajan paremmin ja paremmin. Mikä myös auttaa meillä on sellainen, että jos on mahdollisesti emootioita suuresti aiheuttava keskustelunaihe mielessä niin laittaa siitä aluksi viestillä toiselle, että ehtii prosessoida asiaa ja keskustellaan sitten vasta, kun ADD on valmis - näin vältetään myös esim. Impulsiiviset reaktiot paremmin. Ja turvasana auttaa myös. Ei äidy sitten riitelemiseksi.

Onneksi nykyään on enemmän tietoisuutta tästä ja muista neurodiversiteetin muodoista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän adhd ihmisellä on niitä positiivisia ominaisuuksia. On niitä itsellänikin ja ne pitää tietysti muistaa.

Mutta ei kaikki ole noinkaan onnekkaita, että edes ovat työelämässä. Uskoisin että häiriösi haitta aste ei ole pahimmasta päästä, jos työelämäkin sujuu noin hyvin.

Sitten on niitä jotka ei jaksa siellä yksinkertaisessakaan työelämässä, niin kyllä se vaan on verrattavissa sairauteen.

Ja nimenomaan adhdn kanssa on enemmän stressiä ja loppuunpalamista eikä päinvastoin.

Kommentoit todennäköisesti aiemmin minun viestiini.

Kyllä, yksilö kokee oireensa eri tavalla ja meillä jokaisella on eri asteiset oireet. On myös totta, ettei omani ole pahimmasta päästä ja minut onkin todettu "poikkeuksellisen kyvykkääksi" ADHD henkilöksi.

Onnekseni olen ohjautunut opintoihin ja työelämään niitä reittejä pitkin, mitkä intuition mukaan olen ollut kykenevä sekä myöskin motivoitunut tekemään. Itselläni on kyky tehdä juuri tätä työtä tulee pitkälti piiiitkistä keskittymisen Flow-tiloista. Voisin verrata sitä yli 8km juoksulenkkeihin, kun askel vaan on kevyt ja maisemat vaihtuvat nopeasti ympärillä, ja sitten yhden äkin tajuat olevasi jo kotona.

Lähinnä siis koetan tuoda esille juurikin tuota yksilötasoa asiassa, että on vaarallista lausua koko diagnoosin saanutta ryhmää tarkoituksellisesti yleistäen, että kyse on lamaannuttavasta sairaudesta. Meitä on useita eri aloilla olevia ADHD henkilöitä taiteesta teknisiin aloihin, urheilusta politiikkaan, jotka olemme jopa kantapään kautta toimintamalleja nuoresta saakka oppien saavuttaneet sen, missä olemme tänään.

Yleinen ilmapiiri ei oman kokemukseni mukaan erityisesti perinteisillä aloilla ole valmis vielä julkiselle diagnoosille, jolloin ADHD henkilö alalle tullessaan joutuu vakuuttamaan muut kyvykkyydellään alalle. Se on aika raskasta itsessään, kun ottaa huomioon, ettei näin olisi, jos diagnoosia ei vaan mainitse.

Kaikki eivät lamaannu tai koe sitä sairautena, ja on ihan totta, ettei kaikki kykene samaan, mutta niinhän on neuronormatiiveillakin. Toki eri syistä. Eikö olisi kannustavampaa ajatella, ettemme itse loisi tai ylläpitäisi ajatusta lamaannuttavasta sairaudesta? Yhä useampi saisi mahdollisuuden ja kykenisi samalla työmäärällä saavuttamaan haluamallaan työuralla tavoitteitaan kuin neuronormatiivi, jos hän on siihen muutoin kykeneväinen.

Tämä on siis tausta-ajatuksena, ettei yleistetä - kumpikaan. Diagnoosin kirjo ja sen sisälle mahtuvat kyvyt ovat kuitenkin laidasta laitaan, ja siis todella laidasta laitaa - jopa ne todella kyvykkäät kannustavat onnistumisillaan muita diagnoosin saaneita. Jos diagnoosi saataisiin kääntymään myös mahdollisuudeksi, kun oikeat keinot saadaan sitä kautta käyttöön niin harvempi lamaantuisi sen saatuaan. Eikö se olisi myös yksilön inhimillisyyden ja arvon tarkoitus, että hän löytää merkityksen elämälleen? Harvalla lapsuudenhaave on ollut rikollisuus, päihteet tai Netflix ja sosiaaliturva ;)

Olen samaa mieltä tuosta tavoitteesta ja ihannetilanteessa, mutta vielä emme ole siellä. Minusta on ensiarvoisen tärkeää tunnistaa häiriön riskit ja kokonaisvaltainen vaikutus yksilön elämänpolkuun. Vielä turhan moni ajattelee, että adhd on "unohdin kerran avaimet", mikä tekee adhd:sta luonne- ja motivaatiokysymyksen. Mitä se ei ole. Vaihtelua adhd:ssa on, mutta onhan siinä tunnistetut kattokriteerit. Tämä auttaa niitä, jotka apua tarvitsevat. Se, että jotkut pärjäävät ominaisuuden kanssa, EI ole syy evätä tukea ja tietoa niiltä, jotka sitä tarvitsevat. Ennakkoluulojen pelossa.

Positiivinen, vahvuuksia korostava tulokulma muuttuu haitalliseksi siinä vaiheessa, kun häivytetään haasteita. Jos sinä haluat sanoa "ei minulla, minä pystyn", ei ole syy normalisoida aivokemian epätasapainoa, joihin on tehokas hoito. Eri asia, jos hoitoa ei olisi. Silloin kukaan ei jäisi ilmankaan tuollaisista syistä ja sopeutuminen olisi adekvaatti lähestymistapa.

On mahdotonta olla näkemättä, mikä valtava vaikutus häiriön huonolla tunnistamisella on ollut yksilöille, perheille ja yhteiskunnalle. Se on aivan valtava ja valtavan surullinen juttu. Kalliskin. Tähän on kiinnitettävä tarkkaa huomiota voimaantumisen rinnalla. Hyvän kapasiteetin adhd on yhtä harvinaista kuin poikkeuksellisen hyvä kapasiteetti muutenkin. Erittäin. Pystyt varmasti ymmärtämään todennäköisyyksiä ja irrottamaan itsesi niistä yksilönä. Kokonaisuus on kyseessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän adhd ihmisellä on niitä positiivisia ominaisuuksia. On niitä itsellänikin ja ne pitää tietysti muistaa.

Mutta ei kaikki ole noinkaan onnekkaita, että edes ovat työelämässä. Uskoisin että häiriösi haitta aste ei ole pahimmasta päästä, jos työelämäkin sujuu noin hyvin.

Sitten on niitä jotka ei jaksa siellä yksinkertaisessakaan työelämässä, niin kyllä se vaan on verrattavissa sairauteen.

Ja nimenomaan adhdn kanssa on enemmän stressiä ja loppuunpalamista eikä päinvastoin.

Kommentoit todennäköisesti aiemmin minun viestiini.

Kyllä, yksilö kokee oireensa eri tavalla ja meillä jokaisella on eri asteiset oireet. On myös totta, ettei omani ole pahimmasta päästä ja minut onkin todettu "poikkeuksellisen kyvykkääksi" ADHD henkilöksi.

Onnekseni olen ohjautunut opintoihin ja työelämään niitä reittejä pitkin, mitkä intuition mukaan olen ollut kykenevä sekä myöskin motivoitunut tekemään. Itselläni on kyky tehdä juuri tätä työtä tulee pitkälti piiiitkistä keskittymisen Flow-tiloista. Voisin verrata sitä yli 8km juoksulenkkeihin, kun askel vaan on kevyt ja maisemat vaihtuvat nopeasti ympärillä, ja sitten yhden äkin tajuat olevasi jo kotona.

Lähinnä siis koetan tuoda esille juurikin tuota yksilötasoa asiassa, että on vaarallista lausua koko diagnoosin saanutta ryhmää tarkoituksellisesti yleistäen, että kyse on lamaannuttavasta sairaudesta. Meitä on useita eri aloilla olevia ADHD henkilöitä taiteesta teknisiin aloihin, urheilusta politiikkaan, jotka olemme jopa kantapään kautta toimintamalleja nuoresta saakka oppien saavuttaneet sen, missä olemme tänään.

Yleinen ilmapiiri ei oman kokemukseni mukaan erityisesti perinteisillä aloilla ole valmis vielä julkiselle diagnoosille, jolloin ADHD henkilö alalle tullessaan joutuu vakuuttamaan muut kyvykkyydellään alalle. Se on aika raskasta itsessään, kun ottaa huomioon, ettei näin olisi, jos diagnoosia ei vaan mainitse.

Kaikki eivät lamaannu tai koe sitä sairautena, ja on ihan totta, ettei kaikki kykene samaan, mutta niinhän on neuronormatiiveillakin. Toki eri syistä. Eikö olisi kannustavampaa ajatella, ettemme itse loisi tai ylläpitäisi ajatusta lamaannuttavasta sairaudesta? Yhä useampi saisi mahdollisuuden ja kykenisi samalla työmäärällä saavuttamaan haluamallaan työuralla tavoitteitaan kuin neuronormatiivi, jos hän on siihen muutoin kykeneväinen.

Tämä on siis tausta-ajatuksena, ettei yleistetä - kumpikaan. Diagnoosin kirjo ja sen sisälle mahtuvat kyvyt ovat kuitenkin laidasta laitaan, ja siis todella laidasta laitaa - jopa ne todella kyvykkäät kannustavat onnistumisillaan muita diagnoosin saaneita. Jos diagnoosi saataisiin kääntymään myös mahdollisuudeksi, kun oikeat keinot saadaan sitä kautta käyttöön niin harvempi lamaantuisi sen saatuaan. Eikö se olisi myös yksilön inhimillisyyden ja arvon tarkoitus, että hän löytää merkityksen elämälleen? Harvalla lapsuudenhaave on ollut rikollisuus, päihteet tai Netflix ja sosiaaliturva ;)

Olen samaa mieltä tuosta tavoitteesta ja ihannetilanteessa, mutta vielä emme ole siellä. Minusta on ensiarvoisen tärkeää tunnistaa häiriön riskit ja kokonaisvaltainen vaikutus yksilön elämänpolkuun. Vielä turhan moni ajattelee, että adhd on "unohdin kerran avaimet", mikä tekee adhd:sta luonne- ja motivaatiokysymyksen. Mitä se ei ole. Vaihtelua adhd:ssa on, mutta onhan siinä tunnistetut kattokriteerit. Tämä auttaa niitä, jotka apua tarvitsevat. Se, että jotkut pärjäävät ominaisuuden kanssa, EI ole syy evätä tukea ja tietoa niiltä, jotka sitä tarvitsevat. Ennakkoluulojen pelossa.

Positiivinen, vahvuuksia korostava tulokulma muuttuu haitalliseksi siinä vaiheessa, kun häivytetään haasteita. Jos sinä haluat sanoa "ei minulla, minä pystyn", ei ole syy normalisoida aivokemian epätasapainoa, joihin on tehokas hoito. Eri asia, jos hoitoa ei olisi. Silloin kukaan ei jäisi ilmankaan tuollaisista syistä ja sopeutuminen olisi adekvaatti lähestymistapa.

On mahdotonta olla näkemättä, mikä valtava vaikutus häiriön huonolla tunnistamisella on ollut yksilöille, perheille ja yhteiskunnalle. Se on aivan valtava ja valtavan surullinen juttu. Kalliskin. Tähän on kiinnitettävä tarkkaa huomiota voimaantumisen rinnalla. Hyvän kapasiteetin adhd on yhtä harvinaista kuin poikkeuksellisen hyvä kapasiteetti muutenkin. Erittäin. Pystyt varmasti ymmärtämään todennäköisyyksiä ja irrottamaan itsesi niistä yksilönä. Kokonaisuus on kyseessä.

Tiivistän edellisen vertauskuvaan. Dg ei tulisi olla syy jäädä makaamaan lähtöviivalle juoksukisassa. Mutta en toivo, että kukaan kompastuu matkalla turhaan, suotta koska ei sitonut nauhoja. Mitä enemmän tiedostetaan, että kyse on vain nauhoista, sitä useampi pääsee maaliin. Ja sitä enemmän muillekin näyttäytyy, että adhd ei ole este päästä maaliin kunhan riskit huomioidaan.

Juuri kompastumiset (avun ja tunnistamisen puute) tekee sen huonon maineen, stigman. Ei vaan riitä, että aina joku yksittäinen tarranauhakengät lahjaksi saanut pääsee maaliin adhd:sta huolimatta.

En ole itse kokenut niin, että diagnoosi olisi minut lamaannuttanut. Kyllä se on mennyt niin päin, että ADHD:n vuoksi oikein mikään ei ole elämässä sujunut. Diagnoosi antoi selityksen, miksi minulle elämä on ollut vaikeaa. Ei ole sujuneet kotityöt, opiskelu enkä ole päässyt työelämäänkään mukaan niin kuin muut. Diagnoosi antoi minulle toivoa siitä, että lääkityksen ja oikeanlaisen tuen ja uusien selviytymiskeinojen opettelun avulla voin saada elämästäni elämisen arvoista. 

Ne ilman diagnoosia elätyt vuosikymmenet ovat tehneet syviä haavoja, joiden korjaaminen kestää pitkään.

Kyllä niitä ADHD:n hyviä puolia voi tuoda esiin mitätöimättä sitä, että toiminnanohjauksen vaikeudet ovat ihan oikea ja vakava ongelma. 

Se on just niinkuin tuo edellinen kirjoittaa.

Ei ole mitään perusteita väheksyä adhdn ongelmia, jotka voivat olla todella haitallisia ja aiheuttaa mm.työttömyyttä, onnettomuus alttiutta, suurempaa alttiutta psyykkisiin häiriöihin lisänä, työuupumusta, avioeroja, päihdeongelmia, katkenneita ihmissuhteita, ylipainoa ja riippuvuuksia, syrjäytymistä ja pahimmillaan vankilaan joutumista - ja tämän listan lukiessa ehkä ymmärrät - keskimääräistä huonompaa elämisen tasoa?!

Se että joku on poikkeuksellisen kyvykäs adhd ihminen on todella vaan poikkeus.

Jos haluaa jotain muuta kuin listassa kuvailtuja asioita elämäänsä, niin saa taistella ihan tosissaan, jotta vois elää sitä tavallista hyvää elämää.

Ja kaikilta se ei onnistu, ei ainakaan ilman apua. Eli mitään syytä mitätöintiin ei ole.

Minulla on syömishäiriöihin erikoistunut psykiatri, joka ei ole koskaan kuullutkaan ADHD:n ja ylipainon yhteydestä. Minusta jotenkin täysin käsittämätöntä tällä erikoistumisella. Muistan joskus jonkun meta-analyysin aiheesta itsekin kaivaneeni vaan en tietenkään enää löydä. Apuja?

Mistä löytää lääkärin joka määrää myös uutta Elvansea? Joillakin lääkäreillä lukee suoraan esittelyssä ettei määrää kyseistä lääkettä. En kyllä tuhlaa rahojani monien lääkäreiden vastaanottoihin.

Miksi myös joillain lukee suoraan ettei hoida ADHD potilaita?

😟

Onko tuloksesta jotain hyötyä

Mäkin oon alkanu miettiä et muL olis kun kaikilla lapsillanikin on

Ei sitä tutkimusta kukaan mulle lapsena edes ehdottanut, mut ehkä asiat olis olleet helpompia, nimimerkki eläkkeellä

Vierailija kirjoitti:

Minulla on syömishäiriöihin erikoistunut psykiatri, joka ei ole koskaan kuullutkaan ADHD:n ja ylipainon yhteydestä. Minusta jotenkin täysin käsittämätöntä tällä erikoistumisella. Muistan joskus jonkun meta-analyysin aiheesta itsekin kaivaneeni vaan en tietenkään enää löydä. Apuja?

syöminen stimuloi dopamiinireseptoreita, ehkä se yhteys on siinä. Olen minäkin kuullut tuosta yhteydestä, en vain ole ollut motivoitunut etsimään lähteitä. tuossa yksi, en ole perehtynyt siihen, joten en sano mitään tutkimusarvosta. Fliers, Ellen A. et al. “ADHD Is a Risk Factor for Overweight and Obesity in Children.” Journal of Developmental and Behavioral Pediatrics : JDBP 34.8 (2013): 10.1097/DBP.0b013e3182a50a67. PMC. Web. 18 July 2017.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on syömishäiriöihin erikoistunut psykiatri, joka ei ole koskaan kuullutkaan ADHD:n ja ylipainon yhteydestä. Minusta jotenkin täysin käsittämätöntä tällä erikoistumisella. Muistan joskus jonkun meta-analyysin aiheesta itsekin kaivaneeni vaan en tietenkään enää löydä. Apuja?

syöminen stimuloi dopamiinireseptoreita, ehkä se yhteys on siinä. Olen minäkin kuullut tuosta yhteydestä, en vain ole ollut motivoitunut etsimään lähteitä. tuossa yksi, en ole perehtynyt siihen, joten en sano mitään tutkimusarvosta. Fliers, Ellen A. et al. “ADHD Is a Risk Factor for Overweight and Obesity in Children.” Journal of Developmental and Behavioral Pediatrics : JDBP 34.8 (2013): 10.1097/DBP.0b013e3182a50a67. PMC. Web. 18 July 2017.

sii piti laittaa  linkki, laitoin vain nimen. (syyttäkää adhdtani) https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC3859965/

Eläkeläinen 50 kirjoitti:

Onko tuloksesta jotain hyötyä

Mäkin oon alkanu miettiä et muL olis kun kaikilla lapsillanikin on

Ei sitä tutkimusta kukaan mulle lapsena edes ehdottanut, mut ehkä asiat olis olleet helpompia, nimimerkki eläkkeellä

ei se diagnoosi itsessään asioista tee helpompaa, mutta sen avulla voi saada lääkityksen tai vaikka lapsille koulussa jotain erityistukea. Toki diagnoosin saaminen antaa vastauksen monen adhd:n itselleen esittämään kysymykseen MIKSI. Ja sillä lailla helpottaa elämää, kun tietää syyn ja sen avulla voi etsiä tehokkaammin keinoja arjen helpottamiseen

Vierailija kirjoitti:

ei kaikki lääkärit halua uskoa adhdeehen aikuisten osalla yhtään jos  pystynyt oleen töissä ja on jonkunlainen ammatti.

Toisaalla sitten sanovat että se aivojen levottomus vain pahenee iän myötä.

Ei se aivojen levottomuus todellakaan katoa iän myötä.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on syömishäiriöihin erikoistunut psykiatri, joka ei ole koskaan kuullutkaan ADHD:n ja ylipainon yhteydestä. Minusta jotenkin täysin käsittämätöntä tällä erikoistumisella. Muistan joskus jonkun meta-analyysin aiheesta itsekin kaivaneeni vaan en tietenkään enää löydä. Apuja?

Tunnen itseni lisäksi muitakin addeja jotka ovat olleet joskus laihoja ja myöhemmin pyöreämpiä. Intensiivisesti urheilevia ja sitten taas mielihyvää muista asioita hakevia. Liikunta, seksi, ruoka jne.

Se on niin väärin että vielä jonkin aikaa sitten "ne toiset" käyttivät hyväksi jonkun (itselleen hakemaa) adhd diagnoosia lannistaen toista.

Tilanne on nyt varmaan muuttunut kun jo niin moni muukin hakee diagnoosia.

Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Aina tarvitaan uudisraivaajia.

Mulla oli hyvä muisti ja osasin kirjoittaa tentteihin vastauksia. Pärjäsin yliopistossa.

Vierailija kirjoitti:

Se on niin väärin että vielä jonkin aikaa sitten "ne toiset" käyttivät hyväksi jonkun (itselleen hakemaa) adhd diagnoosia lannistaen toista.

Tilanne on nyt varmaan muuttunut kun jo niin moni muukin hakee diagnoosia.

Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Aina tarvitaan uudisraivaajia.

"Dom andra"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on niin väärin että vielä jonkin aikaa sitten "ne toiset" käyttivät hyväksi jonkun (itselleen hakemaa) adhd diagnoosia lannistaen toista.

Tilanne on nyt varmaan muuttunut kun jo niin moni muukin hakee diagnoosia.

Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Aina tarvitaan uudisraivaajia.

"Dom andra"

"Sälj dig, sälj dig för dyr." (Kent)

Vierailija kirjoitti:

Mistä löytää lääkärin joka määrää myös uutta Elvansea? Joillakin lääkäreillä lukee suoraan esittelyssä ettei määrää kyseistä lääkettä. En kyllä tuhlaa rahojani monien lääkäreiden vastaanottoihin.

Miksi myös joillain lukee suoraan ettei hoida ADHD potilaita?

😟

Siis mitä tarkotat?

Kyllähän elvansea kirjotetaan,jos  perusteet kunnossa.

Vierailija kirjoitti:

En ole itse kokenut niin, että diagnoosi olisi minut lamaannuttanut. Kyllä se on mennyt niin päin, että ADHD:n vuoksi oikein mikään ei ole elämässä sujunut. Diagnoosi antoi selityksen, miksi minulle elämä on ollut vaikeaa. Ei ole sujuneet kotityöt, opiskelu enkä ole päässyt työelämäänkään mukaan niin kuin muut. Diagnoosi antoi minulle toivoa siitä, että lääkityksen ja oikeanlaisen tuen ja uusien selviytymiskeinojen opettelun avulla voin saada elämästäni elämisen arvoista. 

Ne ilman diagnoosia elätyt vuosikymmenet ovat tehneet syviä haavoja, joiden korjaaminen kestää pitkään.

Kyllä niitä ADHD:n hyviä puolia voi tuoda esiin mitätöimättä sitä, että toiminnanohjauksen vaikeudet ovat ihan oikea ja vakava ongelma. 

Mulla diagnosoitiin ensin epävakaa persoonallisuushäiriö erään yo-sairaalan psykiatrian polilla. Hakeuduin tutkimuksiin terveysaseman kautta, koska koin arjen ylitsepääsemättömänä. Olin ollut on-off -työlelämässä valmistumisesta asti eli yli 10 vuotta. Pisin yhtämittainen työttömyysjakso oli 3 vuotta.

Epikriiseissä lukee mm. "potilas kokee alisuoriutuvansa", "potilas on kyyninen ja kokee syyllisyyttä kaikesta", "potilas saa kuormittuessaan hallitsemattomia raivokohtauksia", "narsistisia piirteitä". Otin itse tuolla ADHD:n mahdollisuuden puheeksi, sitä ei haluttu tutkia. Sanottiin että olen epäluuloinen ja omahyväinen, narsistinen. Määrättiin Kelan tukemaa kognitiivista terapiaa. Terapeuttikin huomasi mussa ADHD:n melko pian ja sanoi, että omaan persoonallisuushäiriöiseksi poikkeuksellisen hyvän itsereflektion.

Muutama vuosi meni väärällä diagnoosilla, koska olin niin lannistunut. Tiesin, että en ole hullu, vaan aivoni toimivat eri tavalla. En vaan kerta kaikkiaan uskonut, että kukaan uskoisi minua enää.

Lopulta seinä tuli vastaan, säästin muutaman kuukauden rahaa olemattomista tuistani yksityisiin neuropsykologin tutkimuksiin. Kävin niissä testeissä viime vuonna ja siellä psykologi sanoi jo 5 minuutin juttelun jälkeen, että mulla on ADHD. Ne viralliset testit mulle tehtiin, niissä meni 4 h. Psykologi arvioi mut niiden perusteella työkyvyttömäksi. 

Tuo katkeruus menetetyistä vuosikymmenistä on ollut itsellenikin kamalin asia tässä, työstän sitä nyt terapiassa. Vaikka persoonallisuushäiriö on nyt kumottu, niin sen varjo on yhä läsnä. Olen kuullut netin vertaisryhmissä hyvin samankaltaisia tarinoita naisilta, melkein kaikilla heistä on ollut epävakaan diagnoosi, osalla on yhä ADHD:n päällä. 

ADHD diagnoosista huolimatta ihminen on monisyinen kokonaisuus. Siltikin voi joutua väkivallan uhriksi ja kärsiä post traumaattisesta stressistä ja ahdistuksesta.

ADHD on synnynnäistä mutta se ei ole ainoa asia joka määrittelee minua.

Viva Adhd!