Lue keskustelun säännöt.
"Pärjään" deittimarkkinoilla oikein hyvin, mutta parisuhdevaiheessa tulee ongelma
26.05.2019 |
Erosin pitkästä, onnellisesta suhteesta muutama vuosi sitten. Suhde päättyi tulevaisuuden haaveiden erilleen kasvamiseen, erityisesti perhesuunnitelmien osalta (päädyin siihen että en halua lapsia, kun en niitä luomumenetelmällä saanut useamman vuoden yrittämisellä).
Ensin jännitin, miten lähes nelikymppisenä kurppana pärjään nykymaailman deittiskenessä, mutta totesin sen pian olleen ihan turhaa panikointia. Sain Tinderissä pareiksi juuri ne miehet, joista olin eniten kiinnostunut, ja useat heistä osoittautuivat fiksuiksi ja mukaviksi. Kävin paljon treffeillä ja lopulta löytyi niin ihana mies, että aloitimme parisuhteen.
Olemme nyt kuitenkin nykyisenkin miehen kanssa eron partaalla. Huomaan, että tilanne on samantapainen kuin silloin, kun aiempi suhde päättyi. Siinä oli tuon lapsikysymyksen lisäksi tilanne, jossa mies ensin ehdotti ja sitten alkoi painostaa minua suostumaan avoimeen suhteeseen. Koin suurta turvattomuutta kun tällainen käytös alkoi, koska suhteen alussa oli sovittu yksiavioisuudesta ja puhuttu kummankin olevan vahvasti sen kannalla, ja tiedän että avoin suhde ei missään tapauksessa itselleni sovi (ja silloinen miehenikin tiesi sen hyvin). Aloin sitten itse reagoida ikävällä tavalla, tulkitsin melkein kaikkia miehen sanomisia ja tekemisiä kielteisesti pelon kautta, ja lopulta päätimme erota, jotta kumpikin saa mielenrauhan. Myöhemmin käsittelin asiaa mielessäni niin, että mies ehkä yritti löytää jotain sellaista suhteeseen, jonka saadessaan hän olisi pystynyt luopumaan perhehaaveestaan ja silti elämään minun kanssani onnellisena.
Nykyisen miehen kanssa on nyt käynyt samantapainen tilanne. Suhteen alussa, kun puhuimme arvoistamme, toiveistamme ja tavoitteistamme, mies oli tekemässä väitöskirjaa, mutta kertoi ettei loistelias yliopistoura ole hänelle tärkeä asia. Hän on varsinaiselta ammatiltaan taiteilija, ja palkkatyö hänellä on vain taiteen tekemisen rahoittamista varten. Nyt kun väitöskirja on tehty, hän onkin alkanut hakea työpaikkoja ulkomaisista yliopistoista. Olimme puhuneet, että ehkä jossain vaiheessa jos molemmille sopii, voisimme lähteä ulkomaillekin kokeilemaan työskentelyä. Mutta mies tietää että minulle tämä tulisi nyt erittäin huonoon aikaan ja työurani menisi siitä pahasti pilalle (olen kiinni projektissa joka jatkuu vielä pari vuotta ja josta kesken pois lähteminen olisi ammatillinen itsemurha). Kaukosuhde ei sovi meille ollenkaan, mikä on tullut jo todettua, ja nämä miehen hakemat työpaikat ovat todella kaukana, oikeastaan toisella puolella maailmaa.
Mies ei ole vielä paikkaa saanut, mutta ei myöskään suostu lopettamaan hakemuksien lähettämistä, koska kuulemma nyt on paras aika hakea kun väikkäri on tuore. Varmasti näin onkin, mutta tämä on ihan muuta kuin mistä mies tavatessamme puhui. Toisaalta en tietenkään halua olla miehen työpaikan saamisen tiellä, mutta toisaalta hänelle on Suomessakin tarjolla töitä ihan varmasti. Hän puhuu, että vaikka hän saisi täältä töitä, hän lähtee heti ulkomaille kun saa sieltä hyvän paikan, eli parhaimmillaankin tilanne on vain väliaikainen.
Tunnen oloni aika vakavastikin petetyksi.
Koska tällaista käy nyt jo toisen kerran, olen miettinyt mitä mahdan oikein itse tehdä väärin parisuhteissani. Otanko liian kirjaimellisesti miesten puheet suhteen alussa? Pitäisikö niihin suhtautua vain huulienheilutteluna? Miten sitten voi tietää, kenen kanssa kannattaa suhdetta alkaa rakentaa, jos ei toisen puheista voi ajatella että niihin voi luottaa? Olen miettinyt, olisiko minulla jonkinlaista läheisriippuvuutta? Tukeudunko liian pitkälle elämässäni toiseen ihmiseen?
Olisin iloinen kaikenlaisista ajatuksista aiheeseen liittyen.
Kommentit (167)
Älä hätäile! Tottakai tuohon vaiheeseen kuuluu monenlaisia tunteita. Myös sen epäily teitkö virheen. Eroon lähdit kuitenkin aitojen vakavien ongelmien ajamana. Aina voi taaksepäin spekuloida mitä olisi voinut tehdä toisin, mutta ei ole mitenkään sanottua olisiko ongelmat vältetty. Mies on kuitenkin tehnyt itse omat päätöksensä. Nyt on tärkeintä, että ensin löydät oman henkisen tasapainosi. Sitten vasta katse eteenpäin parisuhdepuolella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Älä hätäile! Tottakai tuohon vaiheeseen kuuluu monenlaisia tunteita. Myös sen epäily teitkö virheen. Eroon lähdit kuitenkin aitojen vakavien ongelmien ajamana. Aina voi taaksepäin spekuloida mitä olisi voinut tehdä toisin, mutta ei ole mitenkään sanottua olisiko ongelmat vältetty. Mies on kuitenkin tehnyt itse omat päätöksensä. Nyt on tärkeintä, että ensin löydät oman henkisen tasapainosi. Sitten vasta katse eteenpäin parisuhdepuolella.
Se, mitä en kertonut, on että kyseessä on ollut alusta asti kaukosuhde. Miehen on ollut tarkoitus muuttaa syksyllä jonnekin pois nykyisestä maasta, joko Suomeen (minun toiveeni) tai sitten sellaiseen maahan jossa uramahdollisuudet olisivat paremmat. Mies siis ehdotti vuosi sitten että jättää väikkärin (jota tekee toisessa maassa) kesken ja muuttaa luokseni. Kaukosuhde on tunnistettu hyvin suureksi stressin ja ristiriitojen lähteeksi meillä. Fyysisesti yhdessä ollessa vaikeita ongelmia ei ole ollut.
Hän siis yritti ratkaista tilannetta ja minä itse en suostunut tuohon ehdotukseen, vaikka väitän haluavani miehen jolle ura ei ole tärkeä. Ja sitten kuitenkin kohtelen miestä aggressiivisesti kun tämä tekee väikkärin valmiiksi ja hakee töitä myös muualta kuin Suomesta.
Ymmärrän nyt, miksi hän pelkää minun olevan manipulatiivinen tai jotenkin muuten vaarallinen. Vähintäänkin haluaisin laittaa hänelle viestin, jossa pyydän anteeksi tällaista käytöstäni, jossa puheet ja toiminta ovat olleet ristiriidassa. Vielä pahemmaksi asian tekee se, että kyse on isosta elämänmuutoksesta jossa toinen on muuttamassa toisesta maasta luokseni. Onkohan paha virhe, jos laitan miehelle tuollaisen viestin?
ap
Ap pysy vahvana!
Tuo on nyt sitä tunnekoukkua. Todellako ajattelet, että jokin ulkoinen tekijä kuten väitöskirjastressi oli syynä suhteenne ongelmiin? Ajatteletko todella, että elämänpituinen kumppanuus pitää mahdollistaa sillä, että kumpikaan ei tee elämässään mitään haastavia asioita? Entä kun stressiä joka tapauksessa tulee, eikö hyvä suhde nimenomaan tasapainota stressiä sen sijaan että kaatuisi siihen?
Teidän ongelmat oli ihan muualla kuin väitöskirjassa. Epäilen ettei noin hauras tasapaino olisi kestänyt normaalielämää, jos väitöskirjastressi oli jo liikaa. Ei ole sinun vastuullasi miettiä että olisi miehen pitänyt jättää väitöskirja kesken! Eikä ole väitöskirjan syy että miehesi kaavailee ulkomaille muuttoa.
Anna tunnemyrskyn rauhoittua, ethän ota yhteyttä mieheen tuossa mielentilassa.
"Ymmärrän nyt, miksi hän pelkää minun olevan manipulatiivinen tai jotenkin muuten vaarallinen."
Ap ymmärrä myös, ettei terveessä suhteessa kumpikaan pelkää toisen olevan manipuloiva ja vaarallinen.
Se että kyseessä on ollut kaukosuhde, joka ilmeisesti hyvin takertuva jatkuvine viesteineen... ette edes koittanut todellista arjen jakamista ja yhteiseloa. Ajatuksesi elämänkumppanuudesta oli siis enemmän toiveunta kuin todellisuutta. Kaukosuhde ei selitä noin paljoa pahaa oloa, eivätkä ongelmanne olisi ratkenneet yhteenmuutolla.
Se että aikoinaan vastutit väitöskirjan keskenjättämistä... ap kirjoituksista välittyy vapauden kaipuu. Ehkä et pohjimmiltasi halunnut miehen muuttavan luoksesi. Se on ihan okei.
Vierailija kirjoitti:
Ap pysy vahvana!
Tuo on nyt sitä tunnekoukkua. Todellako ajattelet, että jokin ulkoinen tekijä kuten väitöskirjastressi oli syynä suhteenne ongelmiin? Ajatteletko todella, että elämänpituinen kumppanuus pitää mahdollistaa sillä, että kumpikaan ei tee elämässään mitään haastavia asioita? Entä kun stressiä joka tapauksessa tulee, eikö hyvä suhde nimenomaan tasapainota stressiä sen sijaan että kaatuisi siihen?
Teidän ongelmat oli ihan muualla kuin väitöskirjassa. Epäilen ettei noin hauras tasapaino olisi kestänyt normaalielämää, jos väitöskirjastressi oli jo liikaa. Ei ole sinun vastuullasi miettiä että olisi miehen pitänyt jättää väitöskirja kesken! Eikä ole väitöskirjan syy että miehesi kaavailee ulkomaille muuttoa.
Anna tunnemyrskyn rauhoittua, ethän ota yhteyttä mieheen tuossa mielentilassa.
Kerroin tuossa yllä, että suurin stressin lähde on se että olemme koko ajan olleet kaukosuhteessa (en kertonut tätä aloituksessa jotta tuttavat eivät tunnistaisi meitä). Se on meille molemmille hyvin vaikeaa, ja kummallakin on aika vähän rahaa matkustaa toista tapaamaan. Lisäksi miehellä on ollut sitä väikkäristressiä, minulla ammatillista stressiä ja miehellä vielä todella monta muutakin poikkeuksellisen isoa stressin lähdettä (joita en nyt tässä avaa, mutta ne eivät ole toistuvia juttuja kunhan hän saa ne nyt hoidettua).
Kaukosuhde on monille ihan tasapainoisillekin ihmisille vaikea tilanne, ja meillä se on jatkunut tuon kaksi vuotta.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Ymmärrän nyt, miksi hän pelkää minun olevan manipulatiivinen tai jotenkin muuten vaarallinen."
Ap ymmärrä myös, ettei terveessä suhteessa kumpikaan pelkää toisen olevan manipuloiva ja vaarallinen.
Se että kyseessä on ollut kaukosuhde, joka ilmeisesti hyvin takertuva jatkuvine viesteineen... ette edes koittanut todellista arjen jakamista ja yhteiseloa. Ajatuksesi elämänkumppanuudesta oli siis enemmän toiveunta kuin todellisuutta. Kaukosuhde ei selitä noin paljoa pahaa oloa, eivätkä ongelmanne olisi ratkenneet yhteenmuutolla.
Se että aikoinaan vastutit väitöskirjan keskenjättämistä... ap kirjoituksista välittyy vapauden kaipuu. Ehkä et pohjimmiltasi halunnut miehen muuttavan luoksesi. Se on ihan okei.
Emme pystyneet, koska minä en missään tapauksessa halua asua miehen nykyisessä maassa, ja hän taas ei saa viisumia Suomeen kuin silloin tällöin vähäksi aikaa. Miksi torjuin miehen, joka oli jättämässä uransa, juuri kuten olisin halunnutkin? Tunne itseni ihan hirveäksi paskiaiseksi, suoraan sanottuna. Olemme molemmat kärsineet tilanteesta todella paljon ja minä olen pakottanut sitä jatkumaan. Mies oppi suhteen aikana olemaan paljon vähemmän takertuva kuin alussa. Hän on tehnyt ihan kaiken minkä on pystynyt minun vuokseni.
(Odotan kuumeisesti viestiä terapeutilta, jotta selviäisi onko hänellä vapaita aikoja. Kiitos kun kommentoitte näihin sekoiluihini!)
ap
Vierailija kirjoitti:
Tajusin juuri äsken ison virheen, jonka olen itse tehnyt suhteemme aikana. En ole kertonut täällä suhteesta kaikkea olennaista, koska yritän välttää tunnistetuksi tulemista (vaikka en olekaan mikään tositv-henkilö!). En siksi voi kertoa ihan tarkkaan kaikkea. Mutta vuosi sitten mies ehdotti ratkaisua, joka olisi selvästi vähentänyt stressiä, jonka keskellä jo silloin elimme. Se olisi edellyttänyt että hän jättää väitöskirjansa kesken. Minä en suostunut siihen!
Nyt kun kävimme erokeskustelua, mies sanoi yrittäneensä tuolloin ratkaista niitä olosuhteita, joista minä nyt häntä syyllistän. Näen nyt itsekin, että se olisi ratkaissut paljon. Kaikki pahimmat riitamme (jotka voivat aivan hyvin pääosin johtua tästä kohtuuttoman stressaavasta tilanteesta) olisivat jääneet tapahtumatta. Mies olisi jättänyt nuo ulkomaiset työpaikat hakematta, koska niitä ei olisi voinut ilman väikkäriä edes hakea. Olisimme eläneet paljon helpommassa elämäntilanteessa siitä lähtien. Uskon nyt itsekin siihen, että tämä olisi voinut pelastaa tilanteen.
Olen todella pahasti poissa tolaltani. Miksi en suostunut tuohon, kun kerran haluan miehen jolle ura ei ole tärkeä? Minusta tuntui jotenkin liian radikaalilta, että vuosia valmisteltu väikkäri jäisi loppuvaiheessa kesken. Mitä merkitystä sillä käytännössä olisi ollut? Mies oli aloittanut sen tekemisen puoliksi huvikseen, eli aidosti se ei ollut hänelle tärkeä asia, kun hän olisi ollut siitä valmis vielä tuossa vaiheessa luopumaan. Onko sittenkin niin, että se tuuliviiri olen minä itse, eikä mies?
Minun tekee mieli jopa soittaa miehelle ja perua ero. Yritän kaikkeni olla tekemättä niin, koska tunnen että en ole riittävän vakaassa mielentilassa tekemään tällaisia päätöksiä. Mutta tämän asian tajuaminen tuntuu hyvin pahalta ja saa minut epäilemään omaakin tasapainoisuuttani.
ap
Mielestäni olet sikäli oikeassa, että tuo urasta puhuminen on mielestäni tässä aika sivuraiteella olemista, koska mieshän ei ole mikään uraorientoitunut mies. Jos hän olisi menestynyt taiteilija, hänellä olisi apurahaputki, ansiotuloa teosten myynnistä, teostosta, sanastosta tai jostain vastaavasta riippuen taidealasta eli hän eläisi työllään. Ei hänen tarvitsisi etsiä rahoitusta toisella työllä.
En tiedä onko hän itse antanut kuvaa itsestään menestyvänä vai oletko sinä sen ajatellut niin, mutta myöskään väikkäri ei liity hänen uraansa, vaan on harrastus niin kuin kaikki vanhempina tehdyt väikkärit. Hän ei ole tutkija, hänestä ei sellaista tulekaan, sillä tutkijan työ aloitetaan reippaasti alle kolmekymppisenä. Muuten julkaisuja ei yksinkertaisesti kerry tarpeeksi.
Miksi tämä ura-asia on sinulle niin olennainen, en ihan ymmärrä? Kun tuossa suhteessa näin ulkopuolisen silmin on ihan muut asiat ongelmana. Onko se jonkinlainen puolustus sille, että mies tekee tällaisia vaatimuksia sinulle, että hänen uransa niitä muka vaatii?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Reaktiosi on saattanut olla itsesuojelua. Jos eläisitte yhdessä ja mies käyttäytyisi kuin nyt seuraavan stressitilanteen kohdatessaan, mihin enää pakenisit lepäämään. Mies ei selvästikään tajua sinun erityislaatuisuuttasi.
Ap, kuulostaa siltä että tunnetasolla sinulle menee rakkaus ja syyllisyys sekaisin. Sinulla voi olla syyllinen olo valinnoista ja siitä, että hylkäät miehen jättämällä hänet.
Se että ero tuntuu pahalta ei tarkoita, etteikö se olisi oikea ratkaisu.
Edelleenkin vaikka kaukosuhde on ollut suuri stressin lähde, se ei lupaa sitä, että lähisuhteessa teillä ei olisi ongelmia. Sinä et todellakaan ole mikään p*skiainen vain siksi, ettet enää halua olla suhteessa, jossa et ole onnellinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Ymmärrän nyt, miksi hän pelkää minun olevan manipulatiivinen tai jotenkin muuten vaarallinen."
Ap ymmärrä myös, ettei terveessä suhteessa kumpikaan pelkää toisen olevan manipuloiva ja vaarallinen.
Se että kyseessä on ollut kaukosuhde, joka ilmeisesti hyvin takertuva jatkuvine viesteineen... ette edes koittanut todellista arjen jakamista ja yhteiseloa. Ajatuksesi elämänkumppanuudesta oli siis enemmän toiveunta kuin todellisuutta. Kaukosuhde ei selitä noin paljoa pahaa oloa, eivätkä ongelmanne olisi ratkenneet yhteenmuutolla.
Se että aikoinaan vastutit väitöskirjan keskenjättämistä... ap kirjoituksista välittyy vapauden kaipuu. Ehkä et pohjimmiltasi halunnut miehen muuttavan luoksesi. Se on ihan okei.
Emme pystyneet, koska minä en missään tapauksessa halua asua miehen nykyisessä maassa, ja hän taas ei saa viisumia Suomeen kuin silloin tällöin vähäksi aikaa. Miksi torjuin miehen, joka oli jättämässä uransa, juuri kuten olisin halunnutkin? Tunne itseni ihan hirveäksi paskiaiseksi, suoraan sanottuna. Olemme molemmat kärsineet tilanteesta todella paljon ja minä olen pakottanut sitä jatkumaan. Mies oppi suhteen aikana olemaan paljon vähemmän takertuva kuin alussa. Hän on tehnyt ihan kaiken minkä on pystynyt minun vuokseni.
(Odotan kuumeisesti viestiä terapeutilta, jotta selviäisi onko hänellä vapaita aikoja. Kiitos kun kommentoitte näihin sekoiluihini!)
ap
Voihan vitsi. Ethän sinä miestä tunne lainkaan, jos olette viisumivetoisessa kaukosuhteessa. Tuo edellinen suhteesi on ollut hyvin rankka, ehkä sen vuoksi olet ajautunut tällaiseen tilanteeseen. Miestä siellä kaukana on helppo ihannoida, kun hän ei tule arjessa tutuksi, mutta siitä huolimatta hänestä paljastuu mustasukkaisuutta ja hankalia piirteitä? Entä jos hän olisi samassa maassa ovesi takana? Minulle ainakin tuo soittaisi isosti hälytyskelloja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Ymmärrän nyt, miksi hän pelkää minun olevan manipulatiivinen tai jotenkin muuten vaarallinen."
Ap ymmärrä myös, ettei terveessä suhteessa kumpikaan pelkää toisen olevan manipuloiva ja vaarallinen.
Se että kyseessä on ollut kaukosuhde, joka ilmeisesti hyvin takertuva jatkuvine viesteineen... ette edes koittanut todellista arjen jakamista ja yhteiseloa. Ajatuksesi elämänkumppanuudesta oli siis enemmän toiveunta kuin todellisuutta. Kaukosuhde ei selitä noin paljoa pahaa oloa, eivätkä ongelmanne olisi ratkenneet yhteenmuutolla.
Se että aikoinaan vastutit väitöskirjan keskenjättämistä... ap kirjoituksista välittyy vapauden kaipuu. Ehkä et pohjimmiltasi halunnut miehen muuttavan luoksesi. Se on ihan okei.
Emme pystyneet, koska minä en missään tapauksessa halua asua miehen nykyisessä maassa, ja hän taas ei saa viisumia Suomeen kuin silloin tällöin vähäksi aikaa. Miksi torjuin miehen, joka oli jättämässä uransa, juuri kuten olisin halunnutkin? Tunne itseni ihan hirveäksi paskiaiseksi, suoraan sanottuna. Olemme molemmat kärsineet tilanteesta todella paljon ja minä olen pakottanut sitä jatkumaan. Mies oppi suhteen aikana olemaan paljon vähemmän takertuva kuin alussa. Hän on tehnyt ihan kaiken minkä on pystynyt minun vuokseni.
(Odotan kuumeisesti viestiä terapeutilta, jotta selviäisi onko hänellä vapaita aikoja. Kiitos kun kommentoitte näihin sekoiluihini!)
ap
Hän on siis jonkun EU:n ulkopuolisen maan kansalainen kun saa vain lyhyitä viisumeja Suomeen eli tähän tulee vielä kulttuurierotkin. Jos oma sosiaalinen sietokykysi on jo lähtökohtaisesti rajoittunut, aika rajoillasi kyllä nyt liikut vaikka kyse olisi tasapainoisesta ja rauhallisestakin ihmisestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tajusin juuri äsken ison virheen, jonka olen itse tehnyt suhteemme aikana. En ole kertonut täällä suhteesta kaikkea olennaista, koska yritän välttää tunnistetuksi tulemista (vaikka en olekaan mikään tositv-henkilö!). En siksi voi kertoa ihan tarkkaan kaikkea. Mutta vuosi sitten mies ehdotti ratkaisua, joka olisi selvästi vähentänyt stressiä, jonka keskellä jo silloin elimme. Se olisi edellyttänyt että hän jättää väitöskirjansa kesken. Minä en suostunut siihen!
Nyt kun kävimme erokeskustelua, mies sanoi yrittäneensä tuolloin ratkaista niitä olosuhteita, joista minä nyt häntä syyllistän. Näen nyt itsekin, että se olisi ratkaissut paljon. Kaikki pahimmat riitamme (jotka voivat aivan hyvin pääosin johtua tästä kohtuuttoman stressaavasta tilanteesta) olisivat jääneet tapahtumatta. Mies olisi jättänyt nuo ulkomaiset työpaikat hakematta, koska niitä ei olisi voinut ilman väikkäriä edes hakea. Olisimme eläneet paljon helpommassa elämäntilanteessa siitä lähtien. Uskon nyt itsekin siihen, että tämä olisi voinut pelastaa tilanteen.
Olen todella pahasti poissa tolaltani. Miksi en suostunut tuohon, kun kerran haluan miehen jolle ura ei ole tärkeä? Minusta tuntui jotenkin liian radikaalilta, että vuosia valmisteltu väikkäri jäisi loppuvaiheessa kesken. Mitä merkitystä sillä käytännössä olisi ollut? Mies oli aloittanut sen tekemisen puoliksi huvikseen, eli aidosti se ei ollut hänelle tärkeä asia, kun hän olisi ollut siitä valmis vielä tuossa vaiheessa luopumaan. Onko sittenkin niin, että se tuuliviiri olen minä itse, eikä mies?
Minun tekee mieli jopa soittaa miehelle ja perua ero. Yritän kaikkeni olla tekemättä niin, koska tunnen että en ole riittävän vakaassa mielentilassa tekemään tällaisia päätöksiä. Mutta tämän asian tajuaminen tuntuu hyvin pahalta ja saa minut epäilemään omaakin tasapainoisuuttani.
ap
Mielestäni olet sikäli oikeassa, että tuo urasta puhuminen on mielestäni tässä aika sivuraiteella olemista, koska mieshän ei ole mikään uraorientoitunut mies. Jos hän olisi menestynyt taiteilija, hänellä olisi apurahaputki, ansiotuloa teosten myynnistä, teostosta, sanastosta tai jostain vastaavasta riippuen taidealasta eli hän eläisi työllään. Ei hänen tarvitsisi etsiä rahoitusta toisella työllä.
En tiedä onko hän itse antanut kuvaa itsestään menestyvänä vai oletko sinä sen ajatellut niin, mutta myöskään väikkäri ei liity hänen uraansa, vaan on harrastus niin kuin kaikki vanhempina tehdyt väikkärit. Hän ei ole tutkija, hänestä ei sellaista tulekaan, sillä tutkijan työ aloitetaan reippaasti alle kolmekymppisenä. Muuten julkaisuja ei yksinkertaisesti kerry tarpeeksi.
Miksi tämä ura-asia on sinulle niin olennainen, en ihan ymmärrä? Kun tuossa suhteessa näin ulkopuolisen silmin on ihan muut asiat ongelmana. Onko se jonkinlainen puolustus sille, että mies tekee tällaisia vaatimuksia sinulle, että hänen uransa niitä muka vaatii?
Yksi maailman parhaista yliopistoista valitsi hänet hiljattain ties kuinka monen sadan hakijan joukosta haastatteluihin, työpaikkaan joka olisi taannut hänelle hienon urakehityksen ko. alalla - alalla joka tukee sitä hänen varsinaista taidealan ammattiaan (tämä on yksi niistä ammateista joilla edes menestynyt tekijä ei helposti elä, mutta kun verrataan hänen esikuviinsa ja siihen, missä vaiheessa he ovat olleet saman ikäisinä, mies on menestynyt ihan hyvin). Hän pääsi viimeiselle haastattelukierrokselle asti, jossa oli hänen lisäkseen kaksi muuta hakijaa. Nyt hän kertoi minulle soittaneensa sinne ja kieltäytyneensä paikasta ennen kuin lopullinen päätös oli tehty. Syy miksi hän edes haki tuota paikkaa, liittyi kuulemma siihen että hän käsitteli urasta luopumistaan kokeilemalla miten hakeminen sujuu. Hän yllättyi siitä että pääsi huonosti laaditulla testihakemuksella noin pitkälle. Hän kertoi minulle koko ajan, että ei ota paikkaa vastaan vaikka sen saisikin.
Ei hänen menestyksensä, tai potentiaali siihen, ole tuulesta temmattua.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älä hätäile! Tottakai tuohon vaiheeseen kuuluu monenlaisia tunteita. Myös sen epäily teitkö virheen. Eroon lähdit kuitenkin aitojen vakavien ongelmien ajamana. Aina voi taaksepäin spekuloida mitä olisi voinut tehdä toisin, mutta ei ole mitenkään sanottua olisiko ongelmat vältetty. Mies on kuitenkin tehnyt itse omat päätöksensä. Nyt on tärkeintä, että ensin löydät oman henkisen tasapainosi. Sitten vasta katse eteenpäin parisuhdepuolella.
Se, mitä en kertonut, on että kyseessä on ollut alusta asti kaukosuhde. Miehen on ollut tarkoitus muuttaa syksyllä jonnekin pois nykyisestä maasta, joko Suomeen (minun toiveeni) tai sitten sellaiseen maahan jossa uramahdollisuudet olisivat paremmat. Mies siis ehdotti vuosi sitten että jättää väikkärin (jota tekee toisessa maassa) kesken ja muuttaa luokseni. Kaukosuhde on tunnistettu hyvin suureksi stressin ja ristiriitojen lähteeksi meillä. Fyysisesti yhdessä ollessa vaikeita ongelmia ei ole ollut.
Hän siis yritti ratkaista tilannetta ja minä itse en suostunut tuohon ehdotukseen, vaikka väitän haluavani miehen jolle ura ei ole tärkeä. Ja sitten kuitenkin kohtelen miestä aggressiivisesti kun tämä tekee väikkärin valmiiksi ja hakee töitä myös muualta kuin Suomesta.
Ymmärrän nyt, miksi hän pelkää minun olevan manipulatiivinen tai jotenkin muuten vaarallinen. Vähintäänkin haluaisin laittaa hänelle viestin, jossa pyydän anteeksi tällaista käytöstäni, jossa puheet ja toiminta ovat olleet ristiriidassa. Vielä pahemmaksi asian tekee se, että kyse on isosta elämänmuutoksesta jossa toinen on muuttamassa toisesta maasta luokseni. Onkohan paha virhe, jos laitan miehelle tuollaisen viestin?
ap
Mies on kotoisin Euroopan ulkopuolelta ja ehdotti, että voisi muuttaa tänne Suomeen luoksesi? Hän on menestynyt uramies? Oletko tarkistanut hänen tietojaan vai perustuvatko tiedot hänestä pelkästään hänen antamiinsa tietoihin? Missä olette tutustuneet, netissäkö?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Ymmärrän nyt, miksi hän pelkää minun olevan manipulatiivinen tai jotenkin muuten vaarallinen."
Ap ymmärrä myös, ettei terveessä suhteessa kumpikaan pelkää toisen olevan manipuloiva ja vaarallinen.
Se että kyseessä on ollut kaukosuhde, joka ilmeisesti hyvin takertuva jatkuvine viesteineen... ette edes koittanut todellista arjen jakamista ja yhteiseloa. Ajatuksesi elämänkumppanuudesta oli siis enemmän toiveunta kuin todellisuutta. Kaukosuhde ei selitä noin paljoa pahaa oloa, eivätkä ongelmanne olisi ratkenneet yhteenmuutolla.
Se että aikoinaan vastutit väitöskirjan keskenjättämistä... ap kirjoituksista välittyy vapauden kaipuu. Ehkä et pohjimmiltasi halunnut miehen muuttavan luoksesi. Se on ihan okei.
Emme pystyneet, koska minä en missään tapauksessa halua asua miehen nykyisessä maassa, ja hän taas ei saa viisumia Suomeen kuin silloin tällöin vähäksi aikaa. Miksi torjuin miehen, joka oli jättämässä uransa, juuri kuten olisin halunnutkin? Tunne itseni ihan hirveäksi paskiaiseksi, suoraan sanottuna. Olemme molemmat kärsineet tilanteesta todella paljon ja minä olen pakottanut sitä jatkumaan. Mies oppi suhteen aikana olemaan paljon vähemmän takertuva kuin alussa. Hän on tehnyt ihan kaiken minkä on pystynyt minun vuokseni.
(Odotan kuumeisesti viestiä terapeutilta, jotta selviäisi onko hänellä vapaita aikoja. Kiitos kun kommentoitte näihin sekoiluihini!)
ap
Hän on siis jonkun EU:n ulkopuolisen maan kansalainen kun saa vain lyhyitä viisumeja Suomeen eli tähän tulee vielä kulttuurierotkin. Jos oma sosiaalinen sietokykysi on jo lähtökohtaisesti rajoittunut, aika rajoillasi kyllä nyt liikut vaikka kyse olisi tasapainoisesta ja rauhallisestakin ihmisestä.
Joo, kulttuurieroista on seurannut jonkin verran vaikeuksia, vaikka mies on hyvin poikkeava tapaus verrattuna keskimääräiseen oman kulttuurinsa edustajaan. Lisäksi meillä on ihan kommunikointivaikeuksia, ymmärrämme toisiamme hyvin usein pahasti väärin (näistä suurin osa johtuu jostain muusta kuin kielitaidon puutteista).
Ehkä jo tässä on riittävästi syytä olla jatkamatta, kun huomioi vielä sen että miehen oma kasvuprosessi on kesken. Yritän pitää kiinni tästä ajatuksesta, vaikka se tuntuukin sietämättömän vaikealta.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älä hätäile! Tottakai tuohon vaiheeseen kuuluu monenlaisia tunteita. Myös sen epäily teitkö virheen. Eroon lähdit kuitenkin aitojen vakavien ongelmien ajamana. Aina voi taaksepäin spekuloida mitä olisi voinut tehdä toisin, mutta ei ole mitenkään sanottua olisiko ongelmat vältetty. Mies on kuitenkin tehnyt itse omat päätöksensä. Nyt on tärkeintä, että ensin löydät oman henkisen tasapainosi. Sitten vasta katse eteenpäin parisuhdepuolella.
Se, mitä en kertonut, on että kyseessä on ollut alusta asti kaukosuhde. Miehen on ollut tarkoitus muuttaa syksyllä jonnekin pois nykyisestä maasta, joko Suomeen (minun toiveeni) tai sitten sellaiseen maahan jossa uramahdollisuudet olisivat paremmat. Mies siis ehdotti vuosi sitten että jättää väikkärin (jota tekee toisessa maassa) kesken ja muuttaa luokseni. Kaukosuhde on tunnistettu hyvin suureksi stressin ja ristiriitojen lähteeksi meillä. Fyysisesti yhdessä ollessa vaikeita ongelmia ei ole ollut.
Hän siis yritti ratkaista tilannetta ja minä itse en suostunut tuohon ehdotukseen, vaikka väitän haluavani miehen jolle ura ei ole tärkeä. Ja sitten kuitenkin kohtelen miestä aggressiivisesti kun tämä tekee väikkärin valmiiksi ja hakee töitä myös muualta kuin Suomesta.
Ymmärrän nyt, miksi hän pelkää minun olevan manipulatiivinen tai jotenkin muuten vaarallinen. Vähintäänkin haluaisin laittaa hänelle viestin, jossa pyydän anteeksi tällaista käytöstäni, jossa puheet ja toiminta ovat olleet ristiriidassa. Vielä pahemmaksi asian tekee se, että kyse on isosta elämänmuutoksesta jossa toinen on muuttamassa toisesta maasta luokseni. Onkohan paha virhe, jos laitan miehelle tuollaisen viestin?
ap
Mies on kotoisin Euroopan ulkopuolelta ja ehdotti, että voisi muuttaa tänne Suomeen luoksesi? Hän on menestynyt uramies? Oletko tarkistanut hänen tietojaan vai perustuvatko tiedot hänestä pelkästään hänen antamiinsa tietoihin? Missä olette tutustuneet, netissäkö?
Nyt epäilyksesi eivät osu oikeaan. Kyseessä on henkilö, jonka tiedot ja tekemiset voi helposti tarkistaa kuka tahansa laittamalla nimen googleen.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tajusin juuri äsken ison virheen, jonka olen itse tehnyt suhteemme aikana. En ole kertonut täällä suhteesta kaikkea olennaista, koska yritän välttää tunnistetuksi tulemista (vaikka en olekaan mikään tositv-henkilö!). En siksi voi kertoa ihan tarkkaan kaikkea. Mutta vuosi sitten mies ehdotti ratkaisua, joka olisi selvästi vähentänyt stressiä, jonka keskellä jo silloin elimme. Se olisi edellyttänyt että hän jättää väitöskirjansa kesken. Minä en suostunut siihen!
Nyt kun kävimme erokeskustelua, mies sanoi yrittäneensä tuolloin ratkaista niitä olosuhteita, joista minä nyt häntä syyllistän. Näen nyt itsekin, että se olisi ratkaissut paljon. Kaikki pahimmat riitamme (jotka voivat aivan hyvin pääosin johtua tästä kohtuuttoman stressaavasta tilanteesta) olisivat jääneet tapahtumatta. Mies olisi jättänyt nuo ulkomaiset työpaikat hakematta, koska niitä ei olisi voinut ilman väikkäriä edes hakea. Olisimme eläneet paljon helpommassa elämäntilanteessa siitä lähtien. Uskon nyt itsekin siihen, että tämä olisi voinut pelastaa tilanteen.
Olen todella pahasti poissa tolaltani. Miksi en suostunut tuohon, kun kerran haluan miehen jolle ura ei ole tärkeä? Minusta tuntui jotenkin liian radikaalilta, että vuosia valmisteltu väikkäri jäisi loppuvaiheessa kesken. Mitä merkitystä sillä käytännössä olisi ollut? Mies oli aloittanut sen tekemisen puoliksi huvikseen, eli aidosti se ei ollut hänelle tärkeä asia, kun hän olisi ollut siitä valmis vielä tuossa vaiheessa luopumaan. Onko sittenkin niin, että se tuuliviiri olen minä itse, eikä mies?
Minun tekee mieli jopa soittaa miehelle ja perua ero. Yritän kaikkeni olla tekemättä niin, koska tunnen että en ole riittävän vakaassa mielentilassa tekemään tällaisia päätöksiä. Mutta tämän asian tajuaminen tuntuu hyvin pahalta ja saa minut epäilemään omaakin tasapainoisuuttani.
ap
Mielestäni olet sikäli oikeassa, että tuo urasta puhuminen on mielestäni tässä aika sivuraiteella olemista, koska mieshän ei ole mikään uraorientoitunut mies. Jos hän olisi menestynyt taiteilija, hänellä olisi apurahaputki, ansiotuloa teosten myynnistä, teostosta, sanastosta tai jostain vastaavasta riippuen taidealasta eli hän eläisi työllään. Ei hänen tarvitsisi etsiä rahoitusta toisella työllä.
En tiedä onko hän itse antanut kuvaa itsestään menestyvänä vai oletko sinä sen ajatellut niin, mutta myöskään väikkäri ei liity hänen uraansa, vaan on harrastus niin kuin kaikki vanhempina tehdyt väikkärit. Hän ei ole tutkija, hänestä ei sellaista tulekaan, sillä tutkijan työ aloitetaan reippaasti alle kolmekymppisenä. Muuten julkaisuja ei yksinkertaisesti kerry tarpeeksi.
Miksi tämä ura-asia on sinulle niin olennainen, en ihan ymmärrä? Kun tuossa suhteessa näin ulkopuolisen silmin on ihan muut asiat ongelmana. Onko se jonkinlainen puolustus sille, että mies tekee tällaisia vaatimuksia sinulle, että hänen uransa niitä muka vaatii?
Yksi maailman parhaista yliopistoista valitsi hänet hiljattain ties kuinka monen sadan hakijan joukosta haastatteluihin, työpaikkaan joka olisi taannut hänelle hienon urakehityksen ko. alalla - alalla joka tukee sitä hänen varsinaista taidealan ammattiaan (tämä on yksi niistä ammateista joilla edes menestynyt tekijä ei helposti elä, mutta kun verrataan hänen esikuviinsa ja siihen, missä vaiheessa he ovat olleet saman ikäisinä, mies on menestynyt ihan hyvin). Hän pääsi viimeiselle haastattelukierrokselle asti, jossa oli hänen lisäkseen kaksi muuta hakijaa. Nyt hän kertoi minulle soittaneensa sinne ja kieltäytyneensä paikasta ennen kuin lopullinen päätös oli tehty. Syy miksi hän edes haki tuota paikkaa, liittyi kuulemma siihen että hän käsitteli urasta luopumistaan kokeilemalla miten hakeminen sujuu. Hän yllättyi siitä että pääsi huonosti laaditulla testihakemuksella noin pitkälle. Hän kertoi minulle koko ajan, että ei ota paikkaa vastaan vaikka sen saisikin.
Ei hänen menestyksensä, tai potentiaali siihen, ole tuulesta temmattua.
ap
Kyse ei kuitenkaan ole hänen urastaan vaan siitä miten sinun ja hänen parisuhde onnistuisi. Ole rehellinen itsellesi! Minkälainen arki teillä olisi edessä? Jaksaisitko sitä myös vaikeina hetkinä miehen ollessa lähellä?
Ap:lla on klassinen neljänkympin tytön ongelma. Erotaan pitkästä suhteesta ja kuvitellaan olevansa vielä niin kuumaa kamaa kuin kaksikymppisenä jolloin sai miehet taipumaan tahtoonsa karvalompsan ylivallalla. Totuus lyö vasten kasvoja kun innokkaita miehiä löytyy kyllä petihommiin, mutta parisuhde onkin sitten ihan eri juttu...
Vierailija kirjoitti:
Reaktiosi on saattanut olla itsesuojelua. Jos eläisitte yhdessä ja mies käyttäytyisi kuin nyt seuraavan stressitilanteen kohdatessaan, mihin enää pakenisit lepäämään. Mies ei selvästikään tajua sinun erityislaatuisuuttasi.
Tässä on hyvää ideaa. Eroajatukseni taisivat lähteä siinä kohdassa sementoitumaan, kun aloin ajatella että miehen elämän kaoottisuus ei ehkä päätykään siihen kun hän saa väikkärin valmiiksi. Hän alkoi puhua seuraavasta, ison kokoluokan projektistaan, jonka päätöspiste olisi ajoittunut väitöstilaisuuden aikoihin eli alkusyksylle, kun itse olin haaveillut että kesällä meillä on vihdoin aikaa parisuhteelle. Muutenkin elämässä on ollut projektia projektin perään, päällekäin, vierekkäin ja allekain. Muutoksia tulee jatkuvasti hurjassa tahdissa.
Tämä on itselleni sellainen stressitekijä, joka kuluttaa minua, koska mies puhuu projekteistaan ja niihin liittyvästä stressistään minulle jatkuvasti, ja en osaa olla niin ettei se vaikuttaisi minuunkin.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tajusin juuri äsken ison virheen, jonka olen itse tehnyt suhteemme aikana. En ole kertonut täällä suhteesta kaikkea olennaista, koska yritän välttää tunnistetuksi tulemista (vaikka en olekaan mikään tositv-henkilö!). En siksi voi kertoa ihan tarkkaan kaikkea. Mutta vuosi sitten mies ehdotti ratkaisua, joka olisi selvästi vähentänyt stressiä, jonka keskellä jo silloin elimme. Se olisi edellyttänyt että hän jättää väitöskirjansa kesken. Minä en suostunut siihen!
Nyt kun kävimme erokeskustelua, mies sanoi yrittäneensä tuolloin ratkaista niitä olosuhteita, joista minä nyt häntä syyllistän. Näen nyt itsekin, että se olisi ratkaissut paljon. Kaikki pahimmat riitamme (jotka voivat aivan hyvin pääosin johtua tästä kohtuuttoman stressaavasta tilanteesta) olisivat jääneet tapahtumatta. Mies olisi jättänyt nuo ulkomaiset työpaikat hakematta, koska niitä ei olisi voinut ilman väikkäriä edes hakea. Olisimme eläneet paljon helpommassa elämäntilanteessa siitä lähtien. Uskon nyt itsekin siihen, että tämä olisi voinut pelastaa tilanteen.
Olen todella pahasti poissa tolaltani. Miksi en suostunut tuohon, kun kerran haluan miehen jolle ura ei ole tärkeä? Minusta tuntui jotenkin liian radikaalilta, että vuosia valmisteltu väikkäri jäisi loppuvaiheessa kesken. Mitä merkitystä sillä käytännössä olisi ollut? Mies oli aloittanut sen tekemisen puoliksi huvikseen, eli aidosti se ei ollut hänelle tärkeä asia, kun hän olisi ollut siitä valmis vielä tuossa vaiheessa luopumaan. Onko sittenkin niin, että se tuuliviiri olen minä itse, eikä mies?
Minun tekee mieli jopa soittaa miehelle ja perua ero. Yritän kaikkeni olla tekemättä niin, koska tunnen että en ole riittävän vakaassa mielentilassa tekemään tällaisia päätöksiä. Mutta tämän asian tajuaminen tuntuu hyvin pahalta ja saa minut epäilemään omaakin tasapainoisuuttani.
ap
Mielestäni olet sikäli oikeassa, että tuo urasta puhuminen on mielestäni tässä aika sivuraiteella olemista, koska mieshän ei ole mikään uraorientoitunut mies. Jos hän olisi menestynyt taiteilija, hänellä olisi apurahaputki, ansiotuloa teosten myynnistä, teostosta, sanastosta tai jostain vastaavasta riippuen taidealasta eli hän eläisi työllään. Ei hänen tarvitsisi etsiä rahoitusta toisella työllä.
En tiedä onko hän itse antanut kuvaa itsestään menestyvänä vai oletko sinä sen ajatellut niin, mutta myöskään väikkäri ei liity hänen uraansa, vaan on harrastus niin kuin kaikki vanhempina tehdyt väikkärit. Hän ei ole tutkija, hänestä ei sellaista tulekaan, sillä tutkijan työ aloitetaan reippaasti alle kolmekymppisenä. Muuten julkaisuja ei yksinkertaisesti kerry tarpeeksi.
Miksi tämä ura-asia on sinulle niin olennainen, en ihan ymmärrä? Kun tuossa suhteessa näin ulkopuolisen silmin on ihan muut asiat ongelmana. Onko se jonkinlainen puolustus sille, että mies tekee tällaisia vaatimuksia sinulle, että hänen uransa niitä muka vaatii?
Yksi maailman parhaista yliopistoista valitsi hänet hiljattain ties kuinka monen sadan hakijan joukosta haastatteluihin, työpaikkaan joka olisi taannut hänelle hienon urakehityksen ko. alalla - alalla joka tukee sitä hänen varsinaista taidealan ammattiaan (tämä on yksi niistä ammateista joilla edes menestynyt tekijä ei helposti elä, mutta kun verrataan hänen esikuviinsa ja siihen, missä vaiheessa he ovat olleet saman ikäisinä, mies on menestynyt ihan hyvin). Hän pääsi viimeiselle haastattelukierrokselle asti, jossa oli hänen lisäkseen kaksi muuta hakijaa. Nyt hän kertoi minulle soittaneensa sinne ja kieltäytyneensä paikasta ennen kuin lopullinen päätös oli tehty. Syy miksi hän edes haki tuota paikkaa, liittyi kuulemma siihen että hän käsitteli urasta luopumistaan kokeilemalla miten hakeminen sujuu. Hän yllättyi siitä että pääsi huonosti laaditulla testihakemuksella noin pitkälle. Hän kertoi minulle koko ajan, että ei ota paikkaa vastaan vaikka sen saisikin.
Ei hänen menestyksensä, tai potentiaali siihen, ole tuulesta temmattua.
ap
Anteeksi, mutta en usko tuosta jutusta puoliakaan. Uskotko ihan todella, että maailman paras yliopisto valitsee keski-ikäisen hakijan, jolla ei ole mitään yliopistouraa, ei edes valmista väitöskirjaa (joka yleensä tehdään reilusti alle kolmekymppisenä) - lisäksi tuo on ihan höpötystä, että mikään yksittäinen pesti takaisi menestyksen jatkossa yliopistouralla. Millään alalla keski-ikäinen epäpätevä hakija ei tule valituksi huippuvirkoihin ja yliopistomaailmassa on erittäin kova kilpailu.
Tajusin juuri äsken ison virheen, jonka olen itse tehnyt suhteemme aikana. En ole kertonut täällä suhteesta kaikkea olennaista, koska yritän välttää tunnistetuksi tulemista (vaikka en olekaan mikään tositv-henkilö!). En siksi voi kertoa ihan tarkkaan kaikkea. Mutta vuosi sitten mies ehdotti ratkaisua, joka olisi selvästi vähentänyt stressiä, jonka keskellä jo silloin elimme. Se olisi edellyttänyt että hän jättää väitöskirjansa kesken. Minä en suostunut siihen!
Nyt kun kävimme erokeskustelua, mies sanoi yrittäneensä tuolloin ratkaista niitä olosuhteita, joista minä nyt häntä syyllistän. Näen nyt itsekin, että se olisi ratkaissut paljon. Kaikki pahimmat riitamme (jotka voivat aivan hyvin pääosin johtua tästä kohtuuttoman stressaavasta tilanteesta) olisivat jääneet tapahtumatta. Mies olisi jättänyt nuo ulkomaiset työpaikat hakematta, koska niitä ei olisi voinut ilman väikkäriä edes hakea. Olisimme eläneet paljon helpommassa elämäntilanteessa siitä lähtien. Uskon nyt itsekin siihen, että tämä olisi voinut pelastaa tilanteen.
Olen todella pahasti poissa tolaltani. Miksi en suostunut tuohon, kun kerran haluan miehen jolle ura ei ole tärkeä? Minusta tuntui jotenkin liian radikaalilta, että vuosia valmisteltu väikkäri jäisi loppuvaiheessa kesken. Mitä merkitystä sillä käytännössä olisi ollut? Mies oli aloittanut sen tekemisen puoliksi huvikseen, eli aidosti se ei ollut hänelle tärkeä asia, kun hän olisi ollut siitä valmis vielä tuossa vaiheessa luopumaan. Onko sittenkin niin, että se tuuliviiri olen minä itse, eikä mies?
Minun tekee mieli jopa soittaa miehelle ja perua ero. Yritän kaikkeni olla tekemättä niin, koska tunnen että en ole riittävän vakaassa mielentilassa tekemään tällaisia päätöksiä. Mutta tämän asian tajuaminen tuntuu hyvin pahalta ja saa minut epäilemään omaakin tasapainoisuuttani.
ap