Lue keskustelun säännöt.
"Pärjään" deittimarkkinoilla oikein hyvin, mutta parisuhdevaiheessa tulee ongelma
26.05.2019 |
Erosin pitkästä, onnellisesta suhteesta muutama vuosi sitten. Suhde päättyi tulevaisuuden haaveiden erilleen kasvamiseen, erityisesti perhesuunnitelmien osalta (päädyin siihen että en halua lapsia, kun en niitä luomumenetelmällä saanut useamman vuoden yrittämisellä).
Ensin jännitin, miten lähes nelikymppisenä kurppana pärjään nykymaailman deittiskenessä, mutta totesin sen pian olleen ihan turhaa panikointia. Sain Tinderissä pareiksi juuri ne miehet, joista olin eniten kiinnostunut, ja useat heistä osoittautuivat fiksuiksi ja mukaviksi. Kävin paljon treffeillä ja lopulta löytyi niin ihana mies, että aloitimme parisuhteen.
Olemme nyt kuitenkin nykyisenkin miehen kanssa eron partaalla. Huomaan, että tilanne on samantapainen kuin silloin, kun aiempi suhde päättyi. Siinä oli tuon lapsikysymyksen lisäksi tilanne, jossa mies ensin ehdotti ja sitten alkoi painostaa minua suostumaan avoimeen suhteeseen. Koin suurta turvattomuutta kun tällainen käytös alkoi, koska suhteen alussa oli sovittu yksiavioisuudesta ja puhuttu kummankin olevan vahvasti sen kannalla, ja tiedän että avoin suhde ei missään tapauksessa itselleni sovi (ja silloinen miehenikin tiesi sen hyvin). Aloin sitten itse reagoida ikävällä tavalla, tulkitsin melkein kaikkia miehen sanomisia ja tekemisiä kielteisesti pelon kautta, ja lopulta päätimme erota, jotta kumpikin saa mielenrauhan. Myöhemmin käsittelin asiaa mielessäni niin, että mies ehkä yritti löytää jotain sellaista suhteeseen, jonka saadessaan hän olisi pystynyt luopumaan perhehaaveestaan ja silti elämään minun kanssani onnellisena.
Nykyisen miehen kanssa on nyt käynyt samantapainen tilanne. Suhteen alussa, kun puhuimme arvoistamme, toiveistamme ja tavoitteistamme, mies oli tekemässä väitöskirjaa, mutta kertoi ettei loistelias yliopistoura ole hänelle tärkeä asia. Hän on varsinaiselta ammatiltaan taiteilija, ja palkkatyö hänellä on vain taiteen tekemisen rahoittamista varten. Nyt kun väitöskirja on tehty, hän onkin alkanut hakea työpaikkoja ulkomaisista yliopistoista. Olimme puhuneet, että ehkä jossain vaiheessa jos molemmille sopii, voisimme lähteä ulkomaillekin kokeilemaan työskentelyä. Mutta mies tietää että minulle tämä tulisi nyt erittäin huonoon aikaan ja työurani menisi siitä pahasti pilalle (olen kiinni projektissa joka jatkuu vielä pari vuotta ja josta kesken pois lähteminen olisi ammatillinen itsemurha). Kaukosuhde ei sovi meille ollenkaan, mikä on tullut jo todettua, ja nämä miehen hakemat työpaikat ovat todella kaukana, oikeastaan toisella puolella maailmaa.
Mies ei ole vielä paikkaa saanut, mutta ei myöskään suostu lopettamaan hakemuksien lähettämistä, koska kuulemma nyt on paras aika hakea kun väikkäri on tuore. Varmasti näin onkin, mutta tämä on ihan muuta kuin mistä mies tavatessamme puhui. Toisaalta en tietenkään halua olla miehen työpaikan saamisen tiellä, mutta toisaalta hänelle on Suomessakin tarjolla töitä ihan varmasti. Hän puhuu, että vaikka hän saisi täältä töitä, hän lähtee heti ulkomaille kun saa sieltä hyvän paikan, eli parhaimmillaankin tilanne on vain väliaikainen.
Tunnen oloni aika vakavastikin petetyksi.
Koska tällaista käy nyt jo toisen kerran, olen miettinyt mitä mahdan oikein itse tehdä väärin parisuhteissani. Otanko liian kirjaimellisesti miesten puheet suhteen alussa? Pitäisikö niihin suhtautua vain huulienheilutteluna? Miten sitten voi tietää, kenen kanssa kannattaa suhdetta alkaa rakentaa, jos ei toisen puheista voi ajatella että niihin voi luottaa? Olen miettinyt, olisiko minulla jonkinlaista läheisriippuvuutta? Tukeudunko liian pitkälle elämässäni toiseen ihmiseen?
Olisin iloinen kaikenlaisista ajatuksista aiheeseen liittyen.
Kommentit (167)
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä edelliseen sen, että minä itse haluaisin kovasti tuntea oloni turvalliseksi parisuhteessa. Haluaisin jonkun ymmärtävän minua. Haluaisin jonkun olevan minulle maailman tärkein asia. Minä olen tätä miehelle mutta valitettavasti hän ei ole sitä minulle. Minusta tuntuu aivan pohjattoman pahalta ja väärältä viedä toiselta pois se, mitä itse eniten maailmassa kaipaisin (ja jota olen aina kaivannut).
Onkohan ap sinulla jotakin samaa?
Toki, haluan jonkun ymmärtävän minua ja haluan suhteen, jossa toinen tuntuu hyvin tärkeältä itselle. Minulla on se elämässäni ollut, joten ehkä siitä syystä tuntuu helpommalta luopua tästä suhteesta, joka ei sellaiseksi kehittynyt vaikka alussa olin hyvin toiveikas, että tästä tulisi jopa suurempi rakkaustarina kuin aiemmasta suhteestani.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lisään, että ymmärrän siis järjelläni ettei tämä suhde tule onnistumaan, ja siitä on siis parempi päästää irti, vaikka samalla tunnereaktiot ovat tuota mitä kuvasin.
ap
Ota joku kuurosokea, niin voit lätistä vuorokaudet ympäriinsä tylsiä eikä hän väsy siihen koskaan.
Vierailija kirjoitti:
Lisään, että ymmärrän siis järjelläni ettei tämä suhde tule onnistumaan, ja siitä on siis parempi päästää irti, vaikka samalla tunnereaktiot ovat tuota mitä kuvasin.
ap
Miksi sinulla tulee miehen voinnin vuoksi niin voimakas tunnereaktio? Et kai pakene omia tarpeitasi elämällä miehen puolesta miehen tunteita?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lisään, että ymmärrän siis järjelläni ettei tämä suhde tule onnistumaan, ja siitä on siis parempi päästää irti, vaikka samalla tunnereaktiot ovat tuota mitä kuvasin.
ap
Miksi sinulla tulee miehen voinnin vuoksi niin voimakas tunnereaktio? Et kai pakene omia tarpeitasi elämällä miehen puolesta miehen tunteita?
Jotkut ihmiset tosiaan alkavat elämään läheistensä "puolesta" niiden läheisten tunteita. Ettei vaan tarvitsisi kohdata omia tunteitaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luin koko ketjun. Vaikea uskoa, että ap:lla voisi olla asperger.
En usko, että se mies tulee yksin muuttamaan sinne ulkomaille. Kunhan yrittää manipuloida ap:ta noilla muuttopuheilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Luin koko ketjun. Vaikea uskoa, että ap:lla voisi olla asperger.
Psykologia ja sosiaalinen vuorovaikutus ovat olleet erityisiä kiinnostuksen kohteitani pienestä lapsesta alkaen (psykologia lukiosta alkaen). Asperger ilmenee monin erilaisin tavoin, ja erityisesti naisilla se ei välttämättä ole sellaista, miten se yleensä kuvaillaan.
ap
Vierailija kirjoitti:
Ota joku kuurosokea, niin voit lätistä vuorokaudet ympäriinsä tylsiä eikä hän väsy siihen koskaan.
Yllättyisit, jos tietäisit kuinka paljon minua enemmän mieheni puhuu vuorovaikutustilanteissa. En saa miltei lainkaan suunvuoroa. Osittain tämä johtuu siitä että en tajua helposti milloin olisi minun vuoroni sanoa jotain toisen puheen lomaan, mutta lisäksi miehellä on useimmiten aivan loputon puhetulva päällä.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin koko ketjun. Vaikea uskoa, että ap:lla voisi olla asperger.
Psykologia ja sosiaalinen vuorovaikutus ovat olleet erityisiä kiinnostuksen kohteitani pienestä lapsesta alkaen (psykologia lukiosta alkaen). Asperger ilmenee monin erilaisin tavoin, ja erityisesti naisilla se ei välttämättä ole sellaista, miten se yleensä kuvaillaan.
ap
Kommentoin noin, koska kuvasit miten teit yksin valtavasti tunnetyötä parisuhteessanne, koska miehesi ei sellaiseen pysty ja koska kuvasit miten intensiivisesti olet joutunut olemaan hänelle läsnä. Jotenkin olen ajatellut, että intensiivinen tunnetyö vuorovaikutussuhteissa ei ole mahdollista aspergereille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lisään, että ymmärrän siis järjelläni ettei tämä suhde tule onnistumaan, ja siitä on siis parempi päästää irti, vaikka samalla tunnereaktiot ovat tuota mitä kuvasin.
ap
Miksi sinulla tulee miehen voinnin vuoksi niin voimakas tunnereaktio? Et kai pakene omia tarpeitasi elämällä miehen puolesta miehen tunteita?
Hyvä kysymys. Ehkä pakenen, tai sitten narsistista puoltani hivelee kun voin auttaa toista ihmistä, ja tuntuu siksi pahalta lopettaa auttaminen. Tai molemmatkin varmaan voivat olla totta yhtä aikaa.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hassua, mutta koko ajan tätä ketjua lukiessani minulla on ollut mielessä eräs tosi-tv-pariskunta. Tai siis olen koko ajan mieltänyt, että tämä ketju olisi heistä, ja ap olisi se naisosapuoli siitä pariskunnasta. Kunnes tajusin, että ei se tietenkään ole mahdollista, eikä kaikki faktat täsmää heihin. Mutta jotenkin tuli niin elävästi mieleen se, mitä heistä on telkkarissa näytetty.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin koko ketjun. Vaikea uskoa, että ap:lla voisi olla asperger.
Psykologia ja sosiaalinen vuorovaikutus ovat olleet erityisiä kiinnostuksen kohteitani pienestä lapsesta alkaen (psykologia lukiosta alkaen). Asperger ilmenee monin erilaisin tavoin, ja erityisesti naisilla se ei välttämättä ole sellaista, miten se yleensä kuvaillaan.
ap
Kommentoin noin, koska kuvasit miten teit yksin valtavasti tunnetyötä parisuhteessanne, koska miehesi ei sellaiseen pysty ja koska kuvasit miten intensiivisesti olet joutunut olemaan hänelle läsnä. Jotenkin olen ajatellut, että intensiivinen tunnetyö vuorovaikutussuhteissa ei ole mahdollista aspergereille.
On se mahdollista ainakin minulle, kun tilapäisesti kompensoin puutteitani lataamalla suoritukseen kaiken käytettävissä olevan energiani, minkä jälkeen makaan tiedottomana lahnana loppupäivän, ja joskus seuraavankin päivän. Minulla on aspergeriksi poikkeuksellisen korkeatasoinen intrapsykologinen hahmotus, mutta kykyprofiili on tavalliseen tapaan epätasainen (eli tästä ei seuraa että olisin sosiaalisesti lahjakas). Lisäksi on aistiyliherkkyyksiä, toiminnanohjauksen haasteita ja muuta, jotka tekevät minusta haastavan kumppanin.
Nykyiselle miehelle vaikeinta minussa on se, että suorituskykyni vaihtelee rajusti. Saatan olla täysin vakuuttavasti mukana sosiaalisessa tilanteessa tiettyyn pisteeseen asti, ja sitten hyvin nopeasti vajota tilaan, jossa on päästävä lepäämään enkä pysty enää kunnolla reagoimaan asioihin. Hän ei osaa suhtautua siihen, ettei minulta välttämättä saa sitä totutun tasoista ihanaa vuorovaikutusta aina kun hän haluaa ja tarvitsee, vaan kokee tulevansa jotenkin petetyksi, ihan kuin tahallani kiusaisin häntä.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hassua, mutta koko ajan tätä ketjua lukiessani minulla on ollut mielessä eräs tosi-tv-pariskunta. Tai siis olen koko ajan mieltänyt, että tämä ketju olisi heistä, ja ap olisi se naisosapuoli siitä pariskunnasta. Kunnes tajusin, että ei se tietenkään ole mahdollista, eikä kaikki faktat täsmää heihin. Mutta jotenkin tuli niin elävästi mieleen se, mitä heistä on telkkarissa näytetty.
Mikä pariskunta on kyseessä? En katso lainkaan tv:tä, joten en osaa arvata keitä tarkoitat. Haluaisin katsoa jonkun pätkän mielenkiinnosta.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin koko ketjun. Vaikea uskoa, että ap:lla voisi olla asperger.
Psykologia ja sosiaalinen vuorovaikutus ovat olleet erityisiä kiinnostuksen kohteitani pienestä lapsesta alkaen (psykologia lukiosta alkaen). Asperger ilmenee monin erilaisin tavoin, ja erityisesti naisilla se ei välttämättä ole sellaista, miten se yleensä kuvaillaan.
ap
Kommentoin noin, koska kuvasit miten teit yksin valtavasti tunnetyötä parisuhteessanne, koska miehesi ei sellaiseen pysty ja koska kuvasit miten intensiivisesti olet joutunut olemaan hänelle läsnä. Jotenkin olen ajatellut, että intensiivinen tunnetyö vuorovaikutussuhteissa ei ole mahdollista aspergereille.
On se mahdollista ainakin minulle, kun tilapäisesti kompensoin puutteitani lataamalla suoritukseen kaiken käytettävissä olevan energiani, minkä jälkeen makaan tiedottomana lahnana loppupäivän, ja joskus seuraavankin päivän. Minulla on aspergeriksi poikkeuksellisen korkeatasoinen intrapsykologinen hahmotus, mutta kykyprofiili on tavalliseen tapaan epätasainen (eli tästä ei seuraa että olisin sosiaalisesti lahjakas). Lisäksi on aistiyliherkkyyksiä, toiminnanohjauksen haasteita ja muuta, jotka tekevät minusta haastavan kumppanin.
Nykyiselle miehelle vaikeinta minussa on se, että suorituskykyni vaihtelee rajusti. Saatan olla täysin vakuuttavasti mukana sosiaalisessa tilanteessa tiettyyn pisteeseen asti, ja sitten hyvin nopeasti vajota tilaan, jossa on päästävä lepäämään enkä pysty enää kunnolla reagoimaan asioihin. Hän ei osaa suhtautua siihen, ettei minulta välttämättä saa sitä totutun tasoista ihanaa vuorovaikutusta aina kun hän haluaa ja tarvitsee, vaan kokee tulevansa jotenkin petetyksi, ihan kuin tahallani kiusaisin häntä.
ap
Kuulostaa kuin vampyyrilta tuo mies. Imee sinusta kaiken elämän energian ja suuttuu kun se on hävinnyt tyhjiin.
Ap:n tilanne tuntuu tutulta ja koskettavalta. Rivien välistä tulee selväksi, mitä ap haluaa (panostaa uraansa ja alkaa deittaillu uusia miehiä), mutta on samalla tunnekoukussa huonoon parisuhteeseen. Kaikki jahkailu ja punnitseminen tuo vaan esiin yhä uusia negatiivisia piirteitä parisuhteesta, joka ei selvästikään ole terveellä pohjalla.
Mitä tulee miehen PTSD:n, hän ei ansaitse erityiskohtelua tämän vuoksi. Kuulostaa siltä, että koska koet itse olevasi erilainen (asperger), niin sinun ikäänkuin kuuluu hyväksyä vakavia puutteita miehessä. Mies kuulostaa takertuvalta, itsekkäältä ja epävakaalta. Ennuste PTSD:n kannalta ei ole erityisen hyvä, sillä mies on kuitenkin jo 40 eikä vaikuta vastavuoroiselta. Hän voi toki löytää itse rauhan terapian myötä, mutta teidän suhteessa häiritsevät piirteet eivät tule muuttumaan. Osa piirteissä tosiaan taitaa olla niitä, joista taiteilija itse ei suostuisi edes kasvamaan pois.
PTSD on jotain mistä voi parantua terapian myötä, mutta nelikymppinen mies ei ole enää niin mukautuva ja kasvava kuin vaikkapa parikymppinen. Moni PTSD:n omaava toipuu terapiaprosessin myötä kuitenkin täysin. Tällöin ei toipunut tarvitse mitään erityistä määrää ymmärrystä, vaan kykenee ihan normaaliin vastavuoroiseen suhteeseen. Jos mies ei kykene luottamaan 40+ vuotiaana niin en kyllä odottelisi tuon muuttuvan.
Kirjoitit ap että mies syyttää, ettei sinuun voi luottaa, koska et vastaa heti viesteihin. Tuohan on epäluottamuslause nimenomaan miehen taholta. Hän ei kykene luottamaan ellei joka minuutti saa todisteluja sinulta.
Et selvästikään halua uhrata uraasi. Joten älä uhraa. Antaa miehen lähteä ulkomaille. Jos et saa lopetettua suhdetta, niin antaa etäisyyden tehdä tehtävänsä. Missään nimessä et suostu mihinkään skypemaratooneihin.
Lataa tinder. Ala huvikseen svaippalla. Päivä kerrallaan katso miltä tuntuu. Itke jos itkettää, mutta irrottele samalla sitä tunnekoukkua. Voin luvata että kun pääset vapaaksi tuollaisesta suhteesta, olosi kevenee ja jälkikäteen tulet olemaan helpottunut.
Tsemiä kesän alkuun!
Vierailija kirjoitti:
Ap:n tilanne tuntuu tutulta ja koskettavalta. Rivien välistä tulee selväksi, mitä ap haluaa (panostaa uraansa ja alkaa deittaillu uusia miehiä), mutta on samalla tunnekoukussa huonoon parisuhteeseen. Kaikki jahkailu ja punnitseminen tuo vaan esiin yhä uusia negatiivisia piirteitä parisuhteesta, joka ei selvästikään ole terveellä pohjalla.
Mitä tulee miehen PTSD:n, hän ei ansaitse erityiskohtelua tämän vuoksi. Kuulostaa siltä, että koska koet itse olevasi erilainen (asperger), niin sinun ikäänkuin kuuluu hyväksyä vakavia puutteita miehessä. Mies kuulostaa takertuvalta, itsekkäältä ja epävakaalta. Ennuste PTSD:n kannalta ei ole erityisen hyvä, sillä mies on kuitenkin jo 40 eikä vaikuta vastavuoroiselta. Hän voi toki löytää itse rauhan terapian myötä, mutta teidän suhteessa häiritsevät piirteet eivät tule muuttumaan. Osa piirteissä tosiaan taitaa olla niitä, joista taiteilija itse ei suostuisi edes kasvamaan pois.
PTSD on jotain mistä voi parantua terapian myötä, mutta nelikymppinen mies ei ole enää niin mukautuva ja kasvava kuin vaikkapa parikymppinen. Moni PTSD:n omaava toipuu terapiaprosessin myötä kuitenkin täysin. Tällöin ei toipunut tarvitse mitään erityistä määrää ymmärrystä, vaan kykenee ihan normaaliin vastavuoroiseen suhteeseen. Jos mies ei kykene luottamaan 40+ vuotiaana niin en kyllä odottelisi tuon muuttuvan.
Kirjoitit ap että mies syyttää, ettei sinuun voi luottaa, koska et vastaa heti viesteihin. Tuohan on epäluottamuslause nimenomaan miehen taholta. Hän ei kykene luottamaan ellei joka minuutti saa todisteluja sinulta.
Et selvästikään halua uhrata uraasi. Joten älä uhraa. Antaa miehen lähteä ulkomaille. Jos et saa lopetettua suhdetta, niin antaa etäisyyden tehdä tehtävänsä. Missään nimessä et suostu mihinkään skypemaratooneihin.
Lataa tinder. Ala huvikseen svaippalla. Päivä kerrallaan katso miltä tuntuu. Itke jos itkettää, mutta irrottele samalla sitä tunnekoukkua. Voin luvata että kun pääset vapaaksi tuollaisesta suhteesta, olosi kevenee ja jälkikäteen tulet olemaan helpottunut.
Tsemiä kesän alkuun!
Kiitos tästä.
Mies on mennyt ensimmäistä kertaa terapiaan 1,5 vuotta sitten (sen jälkeen kun tapasimme) ja edistynyt siinä poikkeuksellisen nopeasti. Hän on ollut asenteeltaan vastavuoroinen, empaattinen, nöyrä ja aktiivisesti itseään kehittävä suurimman osan ajasta. Siksi jaksoin, ja jaksan ehkä edelleen, uskoa hänen kykyynsä toipua. Vasta ihan viime aikoina tuli esille tämä kohtuuttomasti suhtautuva känkkäränkkäpuoli. Se voi johtua äärimmäisestä stressitilanteesta, jossa hän tällä hetkellä on.
Laitoin silti suhteen poikki eilen, koska en vain jaksa tätä enää. Tarvitsen aikaa ja huomiota omalle työlleni nyt - en sitten joskus kun mies mahdollisesti saa itsensä koottua.
Olen ihan pohjattoman surullinen, koska suhteemme tuntui monella tavalla siltä ihanalta loppuelämän parisuhteelta, jossa olisin halunnut vanheta yhdessä. En epäile hetkeäkään, että tämä mies olisi ollut uskollinen loppuun asti. Haaveilen siitä, että mies saisi itsensä kuntoon ja voisimme joskus myöhemmin vielä yrittää uudelleen. Hän olisi elämäni rakkaus, jos vain olisi tasapainossa itsensä kanssa. Nykytilanteessa hänellä on vielä niin pahoja vaikeuksia, että joudun väkisinkin jonkinlaiseen terapeutin rooliin, jos olemme yhdessä. Myös itselläni on haasteita uran kanssa, joihin miehen läsnäolo elämässäni vaikutti hankaloittavasti.
Ehkä joskus muutaman vuoden päästä olemme kumpikin vapaita ja sellaisessa tilanteessa, että voimme yrittää rakentaa suhteemme uudelta pohjalta.
Tinderin en usko auttavan tässä tilanteessa, koska ne kasvot siellä näyttäisivät vain vierailta ihmisiltä, joiden kanssa minulla ei ole mitään yhteistä. Se lisäisi vieraantuneisuuden tunnetta ja oloa, että olen yksin maailmassa. En usein tapaa ihmisiä, joiden kanssa olen samalla aaltopituudella niin hyvin, että kiinnostun parisuhteesta. Paras keino minulle päästä yli tästä taitaa olla se, että oppisin taas olemaan onnellinen yksin. Se on onnistunut minulta ihan hyvin aiemmin, ja toivon kovasti että onnistuisi nytkin.
Jonkinlaista helpotusta kyllä tunnen jo. Tajuan jo hieman selkeämmin, kuinka myrkyllinen tuo suhde itse asiassa olikaan.
ap
Ap ihan mahtavaa <3
PTSD terapiaprosessi kestää vuosia. 5 vuotta on vielä lyhyt aika, kunnollisia tuloksia saadaan 10 vuodessa. 1,5 on vasta ihan alkua. Terapiaprosessiin kuuluu myös oireiden vaikeutumista ja kriisiytymistä. Mielestäni sinun velvollisuutesi ei ole kestää tätä, kun suhteessa näytti olevan moni muu asia pielessä. Hieman ihmetyttää nuo terapeutin kommentit miehestäsi noin lyhyen terapian perusteella.
"Olen ihan pohjattoman surullinen, koska suhteemme tuntui monella tavalla siltä ihanalta loppuelämän parisuhteelta, jossa olisin halunnut vanheta yhdessä." Tiedän tunteen. Mutta kerroit toisaalta olleesi todella uupunut suhteeseen. Mitä enemmän saat etäisyyttä, sen syvemmin tajuat, että kyseessä oli toiveesi löytää loppuelämän parisuhde, ei realistinen ajatus siitä, että tämä mies olisi sopiva.
Mahtavaa ettet enää edes pyörittele sitä, että luopuisit omasta urastasi. Olet tosi symppis ja fiksu tyyppi, syvällinen ja tunteikas. Ihminen voi löytää sellaisen parisuhteen, millaiseen itse pystyy. Sinä pystyt onnelliseen parisuhteeseen, toiveikkuutta sellaisen löytämiseen. Entinen miehesi ei siihen juuri nyt pysty. Terapiaprosessi on niin kokonaisvaltainen juttu, että miehesi saattaa muuttua sen myötä aikalailla. Saattaa olla ettei hän vuosienkaan päästä ole sitä, mitä aluksi luulit hänestä löytäneesi.
Tuo on varmaankin hyvä ratkaisu, jos vain pystyt pysymään siinä, ettei tule on-off -suhdetta.
On totta, että terapiaprosessi kestää vuosia, sittenkään ei välttämättä voida puuttua suhteen ongelmiin vielä, vaan se vaatisi toisen terapiaprosessin yhdessä. Yleensähän huonosti toimivan suhteen dynamiikka jotenkin kietoutuu sen ympärille, mikä molemmissa on keskeneräistä ja kivuliasta. Siksi monesti suhde päättyy siinä vaiheessa, kun toinen on terapiansa käynyt. Alkoholisti ei enää tarvitse vuoroin ymmärtävää ja raivoavaa puolisoa aktivoimaan psyykensä häpeää jne.
Kivulias päätös, mutta ajan mittaan varmaankin näet miehen samaan tyyliin kuin ulkopuoliset nyt näkevät. Jos aikuisten, jo keski-ikäisten parisuhteessa joutuu hoitajan, tasapainottajan ja ymmärtäjän rooliin, joka välillä murtuu kiukuksi ja omien rajojen puolustajaksi, niin on melkoisen varmaa, että se toinen osapuoli on jo aiempien kumppanien kanssa harjoitellut samaa. Tai sitten molemmat ovat olleet samanlaisessa roolissa aikaisemminkin. Rakkaus ei ole sellaista, että vain toinen saa tukea ja ymmärrystä tai että se perustuisi toisen ymmärrykseen oman itsen kustannuksella. Minusta sellainen suhde ei perustu rakkauteen, vaan ns. ajeeraukseen eli traumojen toistamiseen siinä toivossa, että lopputulos olisi vihdoin erilainen samoilla säädöillä.
Jatkan vielä edelliseen sen, että minä itse haluaisin kovasti tuntea oloni turvalliseksi parisuhteessa. Haluaisin jonkun ymmärtävän minua. Haluaisin jonkun olevan minulle maailman tärkein asia. Minä olen tätä miehelle mutta valitettavasti hän ei ole sitä minulle. Minusta tuntuu aivan pohjattoman pahalta ja väärältä viedä toiselta pois se, mitä itse eniten maailmassa kaipaisin (ja jota olen aina kaivannut).
Onkohan ap sinulla jotakin samaa?