"Pärjään" deittimarkkinoilla oikein hyvin, mutta parisuhdevaiheessa tulee ongelma

Erosin pitkästä, onnellisesta suhteesta muutama vuosi sitten. Suhde päättyi tulevaisuuden haaveiden erilleen kasvamiseen, erityisesti perhesuunnitelmien osalta (päädyin siihen että en halua lapsia, kun en niitä luomumenetelmällä saanut useamman vuoden yrittämisellä).

Ensin jännitin, miten lähes nelikymppisenä kurppana pärjään nykymaailman deittiskenessä, mutta totesin sen pian olleen ihan turhaa panikointia. Sain Tinderissä pareiksi juuri ne miehet, joista olin eniten kiinnostunut, ja useat heistä osoittautuivat fiksuiksi ja mukaviksi. Kävin paljon treffeillä ja lopulta löytyi niin ihana mies, että aloitimme parisuhteen.

Olemme nyt kuitenkin nykyisenkin miehen kanssa eron partaalla. Huomaan, että tilanne on samantapainen kuin silloin, kun aiempi suhde päättyi. Siinä oli tuon lapsikysymyksen lisäksi tilanne, jossa mies ensin ehdotti ja sitten alkoi painostaa minua suostumaan avoimeen suhteeseen. Koin suurta turvattomuutta kun tällainen käytös alkoi, koska suhteen alussa oli sovittu yksiavioisuudesta ja puhuttu kummankin olevan vahvasti sen kannalla, ja tiedän että avoin suhde ei missään tapauksessa itselleni sovi (ja silloinen miehenikin tiesi sen hyvin). Aloin sitten itse reagoida ikävällä tavalla, tulkitsin melkein kaikkia miehen sanomisia ja tekemisiä kielteisesti pelon kautta, ja lopulta päätimme erota, jotta kumpikin saa mielenrauhan. Myöhemmin käsittelin asiaa mielessäni niin, että mies ehkä yritti löytää jotain sellaista suhteeseen, jonka saadessaan hän olisi pystynyt luopumaan perhehaaveestaan ja silti elämään minun kanssani onnellisena.

Nykyisen miehen kanssa on nyt käynyt samantapainen tilanne. Suhteen alussa, kun puhuimme arvoistamme, toiveistamme ja tavoitteistamme, mies oli tekemässä väitöskirjaa, mutta kertoi ettei loistelias yliopistoura ole hänelle tärkeä asia. Hän on varsinaiselta ammatiltaan taiteilija, ja palkkatyö hänellä on vain taiteen tekemisen rahoittamista varten. Nyt kun väitöskirja on tehty, hän onkin alkanut hakea työpaikkoja ulkomaisista yliopistoista. Olimme puhuneet, että ehkä jossain vaiheessa jos molemmille sopii, voisimme lähteä ulkomaillekin kokeilemaan työskentelyä. Mutta mies tietää että minulle tämä tulisi nyt erittäin huonoon aikaan ja työurani menisi siitä pahasti pilalle (olen kiinni projektissa joka jatkuu vielä pari vuotta ja josta kesken pois lähteminen olisi ammatillinen itsemurha). Kaukosuhde ei sovi meille ollenkaan, mikä on tullut jo todettua, ja nämä miehen hakemat työpaikat ovat todella kaukana, oikeastaan toisella puolella maailmaa.

Mies ei ole vielä paikkaa saanut, mutta ei myöskään suostu lopettamaan hakemuksien lähettämistä, koska kuulemma nyt on paras aika hakea kun väikkäri on tuore. Varmasti näin onkin, mutta tämä on ihan muuta kuin mistä mies tavatessamme puhui. Toisaalta en tietenkään halua olla miehen työpaikan saamisen tiellä, mutta toisaalta hänelle on Suomessakin tarjolla töitä ihan varmasti. Hän puhuu, että vaikka hän saisi täältä töitä, hän lähtee heti ulkomaille kun saa sieltä hyvän paikan, eli parhaimmillaankin tilanne on vain väliaikainen.

Tunnen oloni aika vakavastikin petetyksi.

Koska tällaista käy nyt jo toisen kerran, olen miettinyt mitä mahdan oikein itse tehdä väärin parisuhteissani. Otanko liian kirjaimellisesti miesten puheet suhteen alussa? Pitäisikö niihin suhtautua vain huulienheilutteluna? Miten sitten voi tietää, kenen kanssa kannattaa suhdetta alkaa rakentaa, jos ei toisen puheista voi ajatella että niihin voi luottaa? Olen miettinyt, olisiko minulla jonkinlaista läheisriippuvuutta? Tukeudunko liian pitkälle elämässäni toiseen ihmiseen?

Olisin iloinen kaikenlaisista ajatuksista aiheeseen liittyen.