Lue keskustelun säännöt.
Miksi jotkut onnistuvat avioliitossa ja toiset päätyvät eroon?
24.05.2019 |
Avoliitto on tahtotila, kuten vanha kansa sanoo. Toki, jos toinen ei sitoudu niin silloinhan ei voi onnistua?
Näin 40+ pariskuntana tuntuu että ollaan viimeisiä dinosauruksia jotka sitoutumisen jälkeen myös haluttu pitää suhde kunnossa (vrt temppikset jotka 8 kk seukkailun jälkeen pohtii suhteen jatkoa houkutusten saarella)
Kommentit (89)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
18 avioliitto mulla.
Yhdessä pitäviä voimia tahto, kahdenkeskisen ajan järjestäminen, vahva sitoutuminen ja asenne. Yhteinen huumori, keskustelu kaikesta. Rakkaus. Parisuhdekursseja. Lapset, yhteiset projektit joissa ollaan toisen tukena, ei toisia vastaan.
Nuo kaikki löytyi. Silti tuli ero. Emme olleet toisillemme _riittävän_ sopivat. Tämä on mielestäni syy ettemme jaksaneet yhdessä kaikesta mielettömästä panostamisesta huolimatta. Tajuan sen nyt eläessäni itselleni sopivan kumppanin kanssa.
Ero voi olla todella hyvä ratkaisu. Ennen ihailin ihmisiä jotka pysyvät aina yhdessä. Nyt tajuan että ei siinä ole sen kummempaa ihailtavaa. Heillä on vain riittävän hyvin asiat eikä se välttämättä ole heidän ansiotaan. Tai he roikkuvat yhdessä onnettomina. Ei se mikään ihastelun aihe ole sen enempää tai vähempää kuin rohkeus erota sillä rohkeutta ero vaatii.
Voisitko kuvata vähän tarkemmin, että mikä olisi pitänyt olla toisin, jotta olisitte olleet toisillenne riittävän sopivat?
Minä kirjoitin edellisellä sivulla, 20 v jälkeen mies vaihtoi minut lennosta toiseen. Syyksi kuulin, että minä olen liian teoreettinen, en tykkää metsästä tai musiikista yhtä paljoa kuin hän. Olisiko nämä asiat sinulle _riittäviä_ syitä eroon?
En ole tuo keltä kysyit, mutta laitanpa minäkin lusikkani soppaan.
Minulla oli hyvä mies, hän ei vaan ollut minulle sopiva. Minulle taide ja kulttuuri ovat aina olleet intohimo. Hänestä se oli söpöä, ja ulkomaanmatkoilla hän mielellään päästi minut taidemuseoihin, ja kärsivällisesti odotteli kahviloissa, että olin saanut tarpeekseni taas yhdestä puuduttavasta museosta, kuten nyt vaikka Uffizi.
Jossain vaiheessa tajusin, etten voi viettää koko elämääni ihmisen kanssa, jonka kanssa en voi jakaa jotain niin olennaista asiaa itsestäni.
Halusin kumppanin, joka lähtee kanssani niihin museoihin. Vieläpä, että yhdessä suunnittelemme lomamme kulttuurikohteiden ympärille. Että juttelemme kirjoista, bongaamme taidenäyttelyitä, haaveillemme yhdessä näkevämme Parthenonin eläkkeellä.Ymmärrän miestäsi, jos hän on intohimoinen musiikin ja luonnossa liikkumisen suhteen, ehkä hän toivoi kumppania, jonka kanssa lomasuunnitelmat vaikka pyörisivät vaellusretkien suunnittelussa, ja iltaisin vaikka musisoisitte yhdessä.
Ei tarkoita että toinen olisi yhtään sen huonompi, ei vain itselle oikea.Hmmm...minä olen aika lailla eri mieltä kanssasi:
Minulle rakastaminen ei liity mielenkiinnon kohteisiin. Toki jokin yhteinen sidos pitää olla, mutta rakkauden pitää olla pyytetöntä, eikä sitä saa sitoa moisiin ehtoihin. Ehdollinen rakkaus ei ole aitoa tosirakkautta.
Toisekseen minä olen turhia avioeroja vastaan, jos perheessä on lapsia. Jos teillä ei ollut lapsia, niin ok. Jos oli, niin aivan järkyttävä eroperuste.
Minä komppaan tätä. Ei kaikki mielenkiinnot ole aina samoja ja ne saattavat muuttuakin vuosien varrella. Tuossa aiemmassakin tapauksessa mies sentään odotteli naista, kun nainen halusi käydä näyttelyissä. Kompromissi sekin.
Olisihan se kiva, jos minullakin olisi kumppani, jonka kanssa miettisimme minun urheiluharrastustani ja kehittymistäni siinä. Pohtisimme minun työtäni yhdessä ja muutenkin haluaisimme aina jakaa minun omat mielenkiinnonkohteeni. Totuus on kuitenkin, että osa asioista on omia ja osa yhteisiä. Kyky tehdä kompromisseja on aika oleellinen juttu, ja kyky jollain tavalla osallistua toisen juttuihin, vaikkei aina niin kiinnostaisikaan.
Mä taas ajattelen, että mitä mä tekisin reissussa miehellä, joka istuisi kahvilassa odottamassa. Jäisi sitten kotiin ja mä reissaisin jonkun ystäväni tai vaikka siskoni kanssa. Pian vaan kävisi niin, ettei puolison kanssa olisi juuri muuta juteltavaa kuin moneltako tulet töistä, mitä syödään tänään ja kumpi imuroi, ja molemmat menisivät omia menojaan omien kavereidensa kanssa.
Periaatteessa noin, mutta mietitäänpäs vähän pidemmälle. Siellä reissusa tehdään paljon muutakin, ja sen muu voikin toimia hyvin. Lisäksi parisuhteessa halutaan muutakin kuin täysin samoja mielenkiinnonkohteita.
Pitää olla samanlaiset arvot, molemminpuolista kemiaa, miellyttävä ulkonäkö, keskustelukykyä, intohimoja, toimeentuloa, huumorintajua, luotettava, rehellinen, joustava, hyvä tyyppi, avulias jne.
Kun sitten tapaat jonkun potentiaalisen, niin et välttämättä yhden puuttuvan ominaisuuden perusteella jätä hommaa kesken.
Juuri näin. Kullakin meillä ne arvot on eri järjestyksessä. Jollekin ne omat luovuttamattomat arvot kuten kulttuuri ja luonto voi arjessa ilmetä retkinä taidemuseoon tai patikoimaan. Ne voi näyttää eri asioita arvostavalle triviaaleilta, mutta se kenelle niihin liittyy syvempiä arvoja, ne on dealbreakereita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
18 avioliitto mulla.
Yhdessä pitäviä voimia tahto, kahdenkeskisen ajan järjestäminen, vahva sitoutuminen ja asenne. Yhteinen huumori, keskustelu kaikesta. Rakkaus. Parisuhdekursseja. Lapset, yhteiset projektit joissa ollaan toisen tukena, ei toisia vastaan.
Nuo kaikki löytyi. Silti tuli ero. Emme olleet toisillemme _riittävän_ sopivat. Tämä on mielestäni syy ettemme jaksaneet yhdessä kaikesta mielettömästä panostamisesta huolimatta. Tajuan sen nyt eläessäni itselleni sopivan kumppanin kanssa.
Ero voi olla todella hyvä ratkaisu. Ennen ihailin ihmisiä jotka pysyvät aina yhdessä. Nyt tajuan että ei siinä ole sen kummempaa ihailtavaa. Heillä on vain riittävän hyvin asiat eikä se välttämättä ole heidän ansiotaan. Tai he roikkuvat yhdessä onnettomina. Ei se mikään ihastelun aihe ole sen enempää tai vähempää kuin rohkeus erota sillä rohkeutta ero vaatii.
Voisitko kuvata vähän tarkemmin, että mikä olisi pitänyt olla toisin, jotta olisitte olleet toisillenne riittävän sopivat?
Minä kirjoitin edellisellä sivulla, 20 v jälkeen mies vaihtoi minut lennosta toiseen. Syyksi kuulin, että minä olen liian teoreettinen, en tykkää metsästä tai musiikista yhtä paljoa kuin hän. Olisiko nämä asiat sinulle _riittäviä_ syitä eroon?
En ole tuo keltä kysyit, mutta laitanpa minäkin lusikkani soppaan.
Minulla oli hyvä mies, hän ei vaan ollut minulle sopiva. Minulle taide ja kulttuuri ovat aina olleet intohimo. Hänestä se oli söpöä, ja ulkomaanmatkoilla hän mielellään päästi minut taidemuseoihin, ja kärsivällisesti odotteli kahviloissa, että olin saanut tarpeekseni taas yhdestä puuduttavasta museosta, kuten nyt vaikka Uffizi.
Jossain vaiheessa tajusin, etten voi viettää koko elämääni ihmisen kanssa, jonka kanssa en voi jakaa jotain niin olennaista asiaa itsestäni.
Halusin kumppanin, joka lähtee kanssani niihin museoihin. Vieläpä, että yhdessä suunnittelemme lomamme kulttuurikohteiden ympärille. Että juttelemme kirjoista, bongaamme taidenäyttelyitä, haaveillemme yhdessä näkevämme Parthenonin eläkkeellä.Ymmärrän miestäsi, jos hän on intohimoinen musiikin ja luonnossa liikkumisen suhteen, ehkä hän toivoi kumppania, jonka kanssa lomasuunnitelmat vaikka pyörisivät vaellusretkien suunnittelussa, ja iltaisin vaikka musisoisitte yhdessä.
Ei tarkoita että toinen olisi yhtään sen huonompi, ei vain itselle oikea.Hmmm...minä olen aika lailla eri mieltä kanssasi:
Minulle rakastaminen ei liity mielenkiinnon kohteisiin. Toki jokin yhteinen sidos pitää olla, mutta rakkauden pitää olla pyytetöntä, eikä sitä saa sitoa moisiin ehtoihin. Ehdollinen rakkaus ei ole aitoa tosirakkautta.
Toisekseen minä olen turhia avioeroja vastaan, jos perheessä on lapsia. Jos teillä ei ollut lapsia, niin ok. Jos oli, niin aivan järkyttävä eroperuste.
Minä komppaan tätä. Ei kaikki mielenkiinnot ole aina samoja ja ne saattavat muuttuakin vuosien varrella. Tuossa aiemmassakin tapauksessa mies sentään odotteli naista, kun nainen halusi käydä näyttelyissä. Kompromissi sekin.
Olisihan se kiva, jos minullakin olisi kumppani, jonka kanssa miettisimme minun urheiluharrastustani ja kehittymistäni siinä. Pohtisimme minun työtäni yhdessä ja muutenkin haluaisimme aina jakaa minun omat mielenkiinnonkohteeni. Totuus on kuitenkin, että osa asioista on omia ja osa yhteisiä. Kyky tehdä kompromisseja on aika oleellinen juttu, ja kyky jollain tavalla osallistua toisen juttuihin, vaikkei aina niin kiinnostaisikaan.
Edellisen pointti taisikin olla se, että ne Tärkeimmät kiinnostukset olisi yhteisiä. Esim. taideharrastuneisuus liittyy usein kokonaiseen elämänkatsomukseen. Voi näyttää alussa pinnalta, muttei sitä ole.
Itselle alkaa käydä kynnykseksiksi sama. Paitsi etten pääse jakamaan itselle rakkainta puuhaa rakkaan kanssa, syy tähän on pohjimmainen ero teoreettis-idealistisen ja syvästi käytännöllisen/konkreettisen maailmankuvan välillä. Emme kohtaa.
Miten tällaiset ihmiset ovat edes alunperin päätyneet yhteen ja vieläpä avioliittoon? Luulisi että näin isot eroavaisuudet huomataan jo heti alkuunsa.
Ihastuu ja rakastuu. Suhteen alussa haluaa miellyttävä toista. Saattaa jopa kuvitella, että innostuisi toisen kiinnostuksenkohteista. Minäkin joskus juoksin lätkämatseissa ja nousin viikonloppuna kukonpieraisun aikaan katsomaan formuloita, mutta yrityksistä huolimatta en innostunut. Mies oli muuten kaikin puolin ok ja hänkin yritti innostua taiteista, matkustelusta jne, mutta ei innostunut. Naimisiin ei sentään menty, mutta 2 vuotta ehdittiin asua yhdessä ennenkuin totesin, että mulla on enemmän seuraa ja iloa kissasta kuin siitä miehestä. Tilanne on tietysti ihan toinen, jos kummallakaan ei ole mitään intohimoja ja on ihan sama, mitä tehdään yhdessä.
Et vain taida olla parisuhdeihminen. Viihdyt hyvin yksin ja omien harrastustesi parissa, etkä halua tuhlata aikaasi muihin. Paitsi välillä samanhenkisten kavereiden kanssa voit jakaa harrastuksiasi ilman sen kummempia sitoumuksia. Taitaa olla nykyään aika yleistäkin tuo elämäntyyli.
Vaikea onnistua kun toinen ei vaan rakasta. Eli puuttuu arvostus ja kunnioitus toista kohtaan. Sille ei voi mitään. Yhdeksän vuotta meni ennen kuin uskoin, vaikka merkit oli jälkikäteen ajatellen nähtävissä ensitreffeistä lähtien. En tiedä miksi toinen halusi tuhlata niin monta vuotta elämästään ihmiseen, jota halveksii ja väheksyy.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
18 avioliitto mulla.
Yhdessä pitäviä voimia tahto, kahdenkeskisen ajan järjestäminen, vahva sitoutuminen ja asenne. Yhteinen huumori, keskustelu kaikesta. Rakkaus. Parisuhdekursseja. Lapset, yhteiset projektit joissa ollaan toisen tukena, ei toisia vastaan.
Nuo kaikki löytyi. Silti tuli ero. Emme olleet toisillemme _riittävän_ sopivat. Tämä on mielestäni syy ettemme jaksaneet yhdessä kaikesta mielettömästä panostamisesta huolimatta. Tajuan sen nyt eläessäni itselleni sopivan kumppanin kanssa.
Ero voi olla todella hyvä ratkaisu. Ennen ihailin ihmisiä jotka pysyvät aina yhdessä. Nyt tajuan että ei siinä ole sen kummempaa ihailtavaa. Heillä on vain riittävän hyvin asiat eikä se välttämättä ole heidän ansiotaan. Tai he roikkuvat yhdessä onnettomina. Ei se mikään ihastelun aihe ole sen enempää tai vähempää kuin rohkeus erota sillä rohkeutta ero vaatii.
Voisitko kuvata vähän tarkemmin, että mikä olisi pitänyt olla toisin, jotta olisitte olleet toisillenne riittävän sopivat?
Minä kirjoitin edellisellä sivulla, 20 v jälkeen mies vaihtoi minut lennosta toiseen. Syyksi kuulin, että minä olen liian teoreettinen, en tykkää metsästä tai musiikista yhtä paljoa kuin hän. Olisiko nämä asiat sinulle _riittäviä_ syitä eroon?
En ole tuo keltä kysyit, mutta laitanpa minäkin lusikkani soppaan.
Minulla oli hyvä mies, hän ei vaan ollut minulle sopiva. Minulle taide ja kulttuuri ovat aina olleet intohimo. Hänestä se oli söpöä, ja ulkomaanmatkoilla hän mielellään päästi minut taidemuseoihin, ja kärsivällisesti odotteli kahviloissa, että olin saanut tarpeekseni taas yhdestä puuduttavasta museosta, kuten nyt vaikka Uffizi.
Jossain vaiheessa tajusin, etten voi viettää koko elämääni ihmisen kanssa, jonka kanssa en voi jakaa jotain niin olennaista asiaa itsestäni.
Halusin kumppanin, joka lähtee kanssani niihin museoihin. Vieläpä, että yhdessä suunnittelemme lomamme kulttuurikohteiden ympärille. Että juttelemme kirjoista, bongaamme taidenäyttelyitä, haaveillemme yhdessä näkevämme Parthenonin eläkkeellä.Ymmärrän miestäsi, jos hän on intohimoinen musiikin ja luonnossa liikkumisen suhteen, ehkä hän toivoi kumppania, jonka kanssa lomasuunnitelmat vaikka pyörisivät vaellusretkien suunnittelussa, ja iltaisin vaikka musisoisitte yhdessä.
Ei tarkoita että toinen olisi yhtään sen huonompi, ei vain itselle oikea.Hmmm...minä olen aika lailla eri mieltä kanssasi:
Minulle rakastaminen ei liity mielenkiinnon kohteisiin. Toki jokin yhteinen sidos pitää olla, mutta rakkauden pitää olla pyytetöntä, eikä sitä saa sitoa moisiin ehtoihin. Ehdollinen rakkaus ei ole aitoa tosirakkautta.
Toisekseen minä olen turhia avioeroja vastaan, jos perheessä on lapsia. Jos teillä ei ollut lapsia, niin ok. Jos oli, niin aivan järkyttävä eroperuste.
Minä komppaan tätä. Ei kaikki mielenkiinnot ole aina samoja ja ne saattavat muuttuakin vuosien varrella. Tuossa aiemmassakin tapauksessa mies sentään odotteli naista, kun nainen halusi käydä näyttelyissä. Kompromissi sekin.
Olisihan se kiva, jos minullakin olisi kumppani, jonka kanssa miettisimme minun urheiluharrastustani ja kehittymistäni siinä. Pohtisimme minun työtäni yhdessä ja muutenkin haluaisimme aina jakaa minun omat mielenkiinnonkohteeni. Totuus on kuitenkin, että osa asioista on omia ja osa yhteisiä. Kyky tehdä kompromisseja on aika oleellinen juttu, ja kyky jollain tavalla osallistua toisen juttuihin, vaikkei aina niin kiinnostaisikaan.
Edellisen pointti taisikin olla se, että ne Tärkeimmät kiinnostukset olisi yhteisiä. Esim. taideharrastuneisuus liittyy usein kokonaiseen elämänkatsomukseen. Voi näyttää alussa pinnalta, muttei sitä ole.
Itselle alkaa käydä kynnykseksiksi sama. Paitsi etten pääse jakamaan itselle rakkainta puuhaa rakkaan kanssa, syy tähän on pohjimmainen ero teoreettis-idealistisen ja syvästi käytännöllisen/konkreettisen maailmankuvan välillä. Emme kohtaa.
Miten tällaiset ihmiset ovat edes alunperin päätyneet yhteen ja vieläpä avioliittoon? Luulisi että näin isot eroavaisuudet huomataan jo heti alkuunsa.
Ihastuu ja rakastuu. Suhteen alussa haluaa miellyttävä toista. Saattaa jopa kuvitella, että innostuisi toisen kiinnostuksenkohteista. Minäkin joskus juoksin lätkämatseissa ja nousin viikonloppuna kukonpieraisun aikaan katsomaan formuloita, mutta yrityksistä huolimatta en innostunut. Mies oli muuten kaikin puolin ok ja hänkin yritti innostua taiteista, matkustelusta jne, mutta ei innostunut. Naimisiin ei sentään menty, mutta 2 vuotta ehdittiin asua yhdessä ennenkuin totesin, että mulla on enemmän seuraa ja iloa kissasta kuin siitä miehestä. Tilanne on tietysti ihan toinen, jos kummallakaan ei ole mitään intohimoja ja on ihan sama, mitä tehdään yhdessä.
Et vain taida olla parisuhdeihminen. Viihdyt hyvin yksin ja omien harrastustesi parissa, etkä halua tuhlata aikaasi muihin. Paitsi välillä samanhenkisten kavereiden kanssa voit jakaa harrastuksiasi ilman sen kummempia sitoumuksia. Taitaa olla nykyään aika yleistäkin tuo elämäntyyli.
Eihän tuossa niin sanottu! Varmaan tuo ihminen vain on myöhemmin löytänyt kumppanin, jonka kanssa nauttii taiteesta ja matkustelusta. Ja eksänsä on löytänyt penkkiurheilijapuolison.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
18 avioliitto mulla.
Yhdessä pitäviä voimia tahto, kahdenkeskisen ajan järjestäminen, vahva sitoutuminen ja asenne. Yhteinen huumori, keskustelu kaikesta. Rakkaus. Parisuhdekursseja. Lapset, yhteiset projektit joissa ollaan toisen tukena, ei toisia vastaan.
Nuo kaikki löytyi. Silti tuli ero. Emme olleet toisillemme _riittävän_ sopivat. Tämä on mielestäni syy ettemme jaksaneet yhdessä kaikesta mielettömästä panostamisesta huolimatta. Tajuan sen nyt eläessäni itselleni sopivan kumppanin kanssa.
Ero voi olla todella hyvä ratkaisu. Ennen ihailin ihmisiä jotka pysyvät aina yhdessä. Nyt tajuan että ei siinä ole sen kummempaa ihailtavaa. Heillä on vain riittävän hyvin asiat eikä se välttämättä ole heidän ansiotaan. Tai he roikkuvat yhdessä onnettomina. Ei se mikään ihastelun aihe ole sen enempää tai vähempää kuin rohkeus erota sillä rohkeutta ero vaatii.
Voisitko kuvata vähän tarkemmin, että mikä olisi pitänyt olla toisin, jotta olisitte olleet toisillenne riittävän sopivat?
Minä kirjoitin edellisellä sivulla, 20 v jälkeen mies vaihtoi minut lennosta toiseen. Syyksi kuulin, että minä olen liian teoreettinen, en tykkää metsästä tai musiikista yhtä paljoa kuin hän. Olisiko nämä asiat sinulle _riittäviä_ syitä eroon?
En ole tuo keltä kysyit, mutta laitanpa minäkin lusikkani soppaan.
Minulla oli hyvä mies, hän ei vaan ollut minulle sopiva. Minulle taide ja kulttuuri ovat aina olleet intohimo. Hänestä se oli söpöä, ja ulkomaanmatkoilla hän mielellään päästi minut taidemuseoihin, ja kärsivällisesti odotteli kahviloissa, että olin saanut tarpeekseni taas yhdestä puuduttavasta museosta, kuten nyt vaikka Uffizi.
Jossain vaiheessa tajusin, etten voi viettää koko elämääni ihmisen kanssa, jonka kanssa en voi jakaa jotain niin olennaista asiaa itsestäni.
Halusin kumppanin, joka lähtee kanssani niihin museoihin. Vieläpä, että yhdessä suunnittelemme lomamme kulttuurikohteiden ympärille. Että juttelemme kirjoista, bongaamme taidenäyttelyitä, haaveillemme yhdessä näkevämme Parthenonin eläkkeellä.Ymmärrän miestäsi, jos hän on intohimoinen musiikin ja luonnossa liikkumisen suhteen, ehkä hän toivoi kumppania, jonka kanssa lomasuunnitelmat vaikka pyörisivät vaellusretkien suunnittelussa, ja iltaisin vaikka musisoisitte yhdessä.
Ei tarkoita että toinen olisi yhtään sen huonompi, ei vain itselle oikea.Hmmm...minä olen aika lailla eri mieltä kanssasi:
Minulle rakastaminen ei liity mielenkiinnon kohteisiin. Toki jokin yhteinen sidos pitää olla, mutta rakkauden pitää olla pyytetöntä, eikä sitä saa sitoa moisiin ehtoihin. Ehdollinen rakkaus ei ole aitoa tosirakkautta.
Toisekseen minä olen turhia avioeroja vastaan, jos perheessä on lapsia. Jos teillä ei ollut lapsia, niin ok. Jos oli, niin aivan järkyttävä eroperuste.
Minä komppaan tätä. Ei kaikki mielenkiinnot ole aina samoja ja ne saattavat muuttuakin vuosien varrella. Tuossa aiemmassakin tapauksessa mies sentään odotteli naista, kun nainen halusi käydä näyttelyissä. Kompromissi sekin.
Olisihan se kiva, jos minullakin olisi kumppani, jonka kanssa miettisimme minun urheiluharrastustani ja kehittymistäni siinä. Pohtisimme minun työtäni yhdessä ja muutenkin haluaisimme aina jakaa minun omat mielenkiinnonkohteeni. Totuus on kuitenkin, että osa asioista on omia ja osa yhteisiä. Kyky tehdä kompromisseja on aika oleellinen juttu, ja kyky jollain tavalla osallistua toisen juttuihin, vaikkei aina niin kiinnostaisikaan.
Mä taas ajattelen, että mitä mä tekisin reissussa miehellä, joka istuisi kahvilassa odottamassa. Jäisi sitten kotiin ja mä reissaisin jonkun ystäväni tai vaikka siskoni kanssa. Pian vaan kävisi niin, ettei puolison kanssa olisi juuri muuta juteltavaa kuin moneltako tulet töistä, mitä syödään tänään ja kumpi imuroi, ja molemmat menisivät omia menojaan omien kavereidensa kanssa.
Kuinka monta tuntia vuodessa olet museoissa? Onnistunut avioliitto vaati kyllä muutakin kuin samat intressit. Ehkä ongelma ei ollut edes kahvilassa istumassa oleva mies, vaan se ettei hän tehnyt toisen puolesta mitään. Mielummin istui yksin kahvilassa kuin olisi tullut seuraksi. Kyllähän se on osittain merkki kunnioituksen puutteesta.
Mutta matkat ja museot ovat kuitenkin aika pieni hetki pitkässä liitossa ja toisaalta se on tärkeämpää, että se puoliso jakaa oikeasti sen arjen, vaikkei sitten ehkä kunnolla niitä lomia, kun toisin päin. Tilanne on jo hyvä, koska toinen oli kuitenkin suostunut sinne Firenzeen lähtemään.
Jotenkin outo hyötyajatus tuo ”mitä minä teen miehellä, joka ei toimi juuri kuin minä haluan”. Vähän kuten joku turha kone. Mitä teen imurilla, joka ei imuroi juuri eteisen mattoa kunnolla? Pitääkö ihmisellä kyetä tekemään jotain? Jos en voi käyttää toista siivoamiseen tai seksiin, niin mitä minä sellaisella ihmisellä teen? Vaihtoon vaan ja tilalle toinen jota voin käyttää. Et tarvitse puolisoa imuriin, mutta museoon kylläkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
18 avioliitto mulla.
Yhdessä pitäviä voimia tahto, kahdenkeskisen ajan järjestäminen, vahva sitoutuminen ja asenne. Yhteinen huumori, keskustelu kaikesta. Rakkaus. Parisuhdekursseja. Lapset, yhteiset projektit joissa ollaan toisen tukena, ei toisia vastaan.
Nuo kaikki löytyi. Silti tuli ero. Emme olleet toisillemme _riittävän_ sopivat. Tämä on mielestäni syy ettemme jaksaneet yhdessä kaikesta mielettömästä panostamisesta huolimatta. Tajuan sen nyt eläessäni itselleni sopivan kumppanin kanssa.
Ero voi olla todella hyvä ratkaisu. Ennen ihailin ihmisiä jotka pysyvät aina yhdessä. Nyt tajuan että ei siinä ole sen kummempaa ihailtavaa. Heillä on vain riittävän hyvin asiat eikä se välttämättä ole heidän ansiotaan. Tai he roikkuvat yhdessä onnettomina. Ei se mikään ihastelun aihe ole sen enempää tai vähempää kuin rohkeus erota sillä rohkeutta ero vaatii.
Voisitko kuvata vähän tarkemmin, että mikä olisi pitänyt olla toisin, jotta olisitte olleet toisillenne riittävän sopivat?
Minä kirjoitin edellisellä sivulla, 20 v jälkeen mies vaihtoi minut lennosta toiseen. Syyksi kuulin, että minä olen liian teoreettinen, en tykkää metsästä tai musiikista yhtä paljoa kuin hän. Olisiko nämä asiat sinulle _riittäviä_ syitä eroon?
En ole tuo keltä kysyit, mutta laitanpa minäkin lusikkani soppaan.
Minulla oli hyvä mies, hän ei vaan ollut minulle sopiva. Minulle taide ja kulttuuri ovat aina olleet intohimo. Hänestä se oli söpöä, ja ulkomaanmatkoilla hän mielellään päästi minut taidemuseoihin, ja kärsivällisesti odotteli kahviloissa, että olin saanut tarpeekseni taas yhdestä puuduttavasta museosta, kuten nyt vaikka Uffizi.
Jossain vaiheessa tajusin, etten voi viettää koko elämääni ihmisen kanssa, jonka kanssa en voi jakaa jotain niin olennaista asiaa itsestäni.
Halusin kumppanin, joka lähtee kanssani niihin museoihin. Vieläpä, että yhdessä suunnittelemme lomamme kulttuurikohteiden ympärille. Että juttelemme kirjoista, bongaamme taidenäyttelyitä, haaveillemme yhdessä näkevämme Parthenonin eläkkeellä.Ymmärrän miestäsi, jos hän on intohimoinen musiikin ja luonnossa liikkumisen suhteen, ehkä hän toivoi kumppania, jonka kanssa lomasuunnitelmat vaikka pyörisivät vaellusretkien suunnittelussa, ja iltaisin vaikka musisoisitte yhdessä.
Ei tarkoita että toinen olisi yhtään sen huonompi, ei vain itselle oikea.Hmmm...minä olen aika lailla eri mieltä kanssasi:
Minulle rakastaminen ei liity mielenkiinnon kohteisiin. Toki jokin yhteinen sidos pitää olla, mutta rakkauden pitää olla pyytetöntä, eikä sitä saa sitoa moisiin ehtoihin. Ehdollinen rakkaus ei ole aitoa tosirakkautta.
Toisekseen minä olen turhia avioeroja vastaan, jos perheessä on lapsia. Jos teillä ei ollut lapsia, niin ok. Jos oli, niin aivan järkyttävä eroperuste.
Minä komppaan tätä. Ei kaikki mielenkiinnot ole aina samoja ja ne saattavat muuttuakin vuosien varrella. Tuossa aiemmassakin tapauksessa mies sentään odotteli naista, kun nainen halusi käydä näyttelyissä. Kompromissi sekin.
Olisihan se kiva, jos minullakin olisi kumppani, jonka kanssa miettisimme minun urheiluharrastustani ja kehittymistäni siinä. Pohtisimme minun työtäni yhdessä ja muutenkin haluaisimme aina jakaa minun omat mielenkiinnonkohteeni. Totuus on kuitenkin, että osa asioista on omia ja osa yhteisiä. Kyky tehdä kompromisseja on aika oleellinen juttu, ja kyky jollain tavalla osallistua toisen juttuihin, vaikkei aina niin kiinnostaisikaan.
Edellisen pointti taisikin olla se, että ne Tärkeimmät kiinnostukset olisi yhteisiä. Esim. taideharrastuneisuus liittyy usein kokonaiseen elämänkatsomukseen. Voi näyttää alussa pinnalta, muttei sitä ole.
Itselle alkaa käydä kynnykseksiksi sama. Paitsi etten pääse jakamaan itselle rakkainta puuhaa rakkaan kanssa, syy tähän on pohjimmainen ero teoreettis-idealistisen ja syvästi käytännöllisen/konkreettisen maailmankuvan välillä. Emme kohtaa.
Miten tällaiset ihmiset ovat edes alunperin päätyneet yhteen ja vieläpä avioliittoon? Luulisi että näin isot eroavaisuudet huomataan jo heti alkuunsa.
Ihastuu ja rakastuu. Suhteen alussa haluaa miellyttävä toista. Saattaa jopa kuvitella, että innostuisi toisen kiinnostuksenkohteista. Minäkin joskus juoksin lätkämatseissa ja nousin viikonloppuna kukonpieraisun aikaan katsomaan formuloita, mutta yrityksistä huolimatta en innostunut. Mies oli muuten kaikin puolin ok ja hänkin yritti innostua taiteista, matkustelusta jne, mutta ei innostunut. Naimisiin ei sentään menty, mutta 2 vuotta ehdittiin asua yhdessä ennenkuin totesin, että mulla on enemmän seuraa ja iloa kissasta kuin siitä miehestä. Tilanne on tietysti ihan toinen, jos kummallakaan ei ole mitään intohimoja ja on ihan sama, mitä tehdään yhdessä.
Et vain taida olla parisuhdeihminen. Viihdyt hyvin yksin ja omien harrastustesi parissa, etkä halua tuhlata aikaasi muihin. Paitsi välillä samanhenkisten kavereiden kanssa voit jakaa harrastuksiasi ilman sen kummempia sitoumuksia. Taitaa olla nykyään aika yleistäkin tuo elämäntyyli.
Eihän tuossa niin sanottu! Varmaan tuo ihminen vain on myöhemmin löytänyt kumppanin, jonka kanssa nauttii taiteesta ja matkustelusta. Ja eksänsä on löytänyt penkkiurheilijapuolison.
Tai sitten ei ole löytänyt. Se pelkkä taiteista kiinnostuneisuuskaan tuskin riittää parisuhteeseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
18 avioliitto mulla.
Yhdessä pitäviä voimia tahto, kahdenkeskisen ajan järjestäminen, vahva sitoutuminen ja asenne. Yhteinen huumori, keskustelu kaikesta. Rakkaus. Parisuhdekursseja. Lapset, yhteiset projektit joissa ollaan toisen tukena, ei toisia vastaan.
Nuo kaikki löytyi. Silti tuli ero. Emme olleet toisillemme _riittävän_ sopivat. Tämä on mielestäni syy ettemme jaksaneet yhdessä kaikesta mielettömästä panostamisesta huolimatta. Tajuan sen nyt eläessäni itselleni sopivan kumppanin kanssa.
Ero voi olla todella hyvä ratkaisu. Ennen ihailin ihmisiä jotka pysyvät aina yhdessä. Nyt tajuan että ei siinä ole sen kummempaa ihailtavaa. Heillä on vain riittävän hyvin asiat eikä se välttämättä ole heidän ansiotaan. Tai he roikkuvat yhdessä onnettomina. Ei se mikään ihastelun aihe ole sen enempää tai vähempää kuin rohkeus erota sillä rohkeutta ero vaatii.
Voisitko kuvata vähän tarkemmin, että mikä olisi pitänyt olla toisin, jotta olisitte olleet toisillenne riittävän sopivat?
Minä kirjoitin edellisellä sivulla, 20 v jälkeen mies vaihtoi minut lennosta toiseen. Syyksi kuulin, että minä olen liian teoreettinen, en tykkää metsästä tai musiikista yhtä paljoa kuin hän. Olisiko nämä asiat sinulle _riittäviä_ syitä eroon?
En ole tuo keltä kysyit, mutta laitanpa minäkin lusikkani soppaan.
Minulla oli hyvä mies, hän ei vaan ollut minulle sopiva. Minulle taide ja kulttuuri ovat aina olleet intohimo. Hänestä se oli söpöä, ja ulkomaanmatkoilla hän mielellään päästi minut taidemuseoihin, ja kärsivällisesti odotteli kahviloissa, että olin saanut tarpeekseni taas yhdestä puuduttavasta museosta, kuten nyt vaikka Uffizi.
Jossain vaiheessa tajusin, etten voi viettää koko elämääni ihmisen kanssa, jonka kanssa en voi jakaa jotain niin olennaista asiaa itsestäni.
Halusin kumppanin, joka lähtee kanssani niihin museoihin. Vieläpä, että yhdessä suunnittelemme lomamme kulttuurikohteiden ympärille. Että juttelemme kirjoista, bongaamme taidenäyttelyitä, haaveillemme yhdessä näkevämme Parthenonin eläkkeellä.Ymmärrän miestäsi, jos hän on intohimoinen musiikin ja luonnossa liikkumisen suhteen, ehkä hän toivoi kumppania, jonka kanssa lomasuunnitelmat vaikka pyörisivät vaellusretkien suunnittelussa, ja iltaisin vaikka musisoisitte yhdessä.
Ei tarkoita että toinen olisi yhtään sen huonompi, ei vain itselle oikea.Hmmm...minä olen aika lailla eri mieltä kanssasi:
Minulle rakastaminen ei liity mielenkiinnon kohteisiin. Toki jokin yhteinen sidos pitää olla, mutta rakkauden pitää olla pyytetöntä, eikä sitä saa sitoa moisiin ehtoihin. Ehdollinen rakkaus ei ole aitoa tosirakkautta.
Toisekseen minä olen turhia avioeroja vastaan, jos perheessä on lapsia. Jos teillä ei ollut lapsia, niin ok. Jos oli, niin aivan järkyttävä eroperuste.
Minä komppaan tätä. Ei kaikki mielenkiinnot ole aina samoja ja ne saattavat muuttuakin vuosien varrella. Tuossa aiemmassakin tapauksessa mies sentään odotteli naista, kun nainen halusi käydä näyttelyissä. Kompromissi sekin.
Olisihan se kiva, jos minullakin olisi kumppani, jonka kanssa miettisimme minun urheiluharrastustani ja kehittymistäni siinä. Pohtisimme minun työtäni yhdessä ja muutenkin haluaisimme aina jakaa minun omat mielenkiinnonkohteeni. Totuus on kuitenkin, että osa asioista on omia ja osa yhteisiä. Kyky tehdä kompromisseja on aika oleellinen juttu, ja kyky jollain tavalla osallistua toisen juttuihin, vaikkei aina niin kiinnostaisikaan.
Edellisen pointti taisikin olla se, että ne Tärkeimmät kiinnostukset olisi yhteisiä. Esim. taideharrastuneisuus liittyy usein kokonaiseen elämänkatsomukseen. Voi näyttää alussa pinnalta, muttei sitä ole.
Itselle alkaa käydä kynnykseksiksi sama. Paitsi etten pääse jakamaan itselle rakkainta puuhaa rakkaan kanssa, syy tähän on pohjimmainen ero teoreettis-idealistisen ja syvästi käytännöllisen/konkreettisen maailmankuvan välillä. Emme kohtaa.
Miten tällaiset ihmiset ovat edes alunperin päätyneet yhteen ja vieläpä avioliittoon? Luulisi että näin isot eroavaisuudet huomataan jo heti alkuunsa.
kyllä ne huomattiinkin.
Mut seksi piti yhdessä, niin pitkään kuin siihen oli aikaa.
Kun aika on kortilla, näkyy se, ettei yhteistä ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä ainakin päätin naimisiin mennessä että en luovuta koskaan. Loppuun asti menen tämän saman kanssa. Jos joku luovuttaa niin se on tuo toinen osapuoli.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
18 avioliitto mulla.
Yhdessä pitäviä voimia tahto, kahdenkeskisen ajan järjestäminen, vahva sitoutuminen ja asenne. Yhteinen huumori, keskustelu kaikesta. Rakkaus. Parisuhdekursseja. Lapset, yhteiset projektit joissa ollaan toisen tukena, ei toisia vastaan.
Nuo kaikki löytyi. Silti tuli ero. Emme olleet toisillemme _riittävän_ sopivat. Tämä on mielestäni syy ettemme jaksaneet yhdessä kaikesta mielettömästä panostamisesta huolimatta. Tajuan sen nyt eläessäni itselleni sopivan kumppanin kanssa.
Ero voi olla todella hyvä ratkaisu. Ennen ihailin ihmisiä jotka pysyvät aina yhdessä. Nyt tajuan että ei siinä ole sen kummempaa ihailtavaa. Heillä on vain riittävän hyvin asiat eikä se välttämättä ole heidän ansiotaan. Tai he roikkuvat yhdessä onnettomina. Ei se mikään ihastelun aihe ole sen enempää tai vähempää kuin rohkeus erota sillä rohkeutta ero vaatii.
Voisitko kuvata vähän tarkemmin, että mikä olisi pitänyt olla toisin, jotta olisitte olleet toisillenne riittävän sopivat?
Minä kirjoitin edellisellä sivulla, 20 v jälkeen mies vaihtoi minut lennosta toiseen. Syyksi kuulin, että minä olen liian teoreettinen, en tykkää metsästä tai musiikista yhtä paljoa kuin hän. Olisiko nämä asiat sinulle _riittäviä_ syitä eroon?
En ole tuo keltä kysyit, mutta laitanpa minäkin lusikkani soppaan.
Minulla oli hyvä mies, hän ei vaan ollut minulle sopiva. Minulle taide ja kulttuuri ovat aina olleet intohimo. Hänestä se oli söpöä, ja ulkomaanmatkoilla hän mielellään päästi minut taidemuseoihin, ja kärsivällisesti odotteli kahviloissa, että olin saanut tarpeekseni taas yhdestä puuduttavasta museosta, kuten nyt vaikka Uffizi.
Jossain vaiheessa tajusin, etten voi viettää koko elämääni ihmisen kanssa, jonka kanssa en voi jakaa jotain niin olennaista asiaa itsestäni.
Halusin kumppanin, joka lähtee kanssani niihin museoihin. Vieläpä, että yhdessä suunnittelemme lomamme kulttuurikohteiden ympärille. Että juttelemme kirjoista, bongaamme taidenäyttelyitä, haaveillemme yhdessä näkevämme Parthenonin eläkkeellä.Ymmärrän miestäsi, jos hän on intohimoinen musiikin ja luonnossa liikkumisen suhteen, ehkä hän toivoi kumppania, jonka kanssa lomasuunnitelmat vaikka pyörisivät vaellusretkien suunnittelussa, ja iltaisin vaikka musisoisitte yhdessä.
Ei tarkoita että toinen olisi yhtään sen huonompi, ei vain itselle oikea.Hmmm...minä olen aika lailla eri mieltä kanssasi:
Minulle rakastaminen ei liity mielenkiinnon kohteisiin. Toki jokin yhteinen sidos pitää olla, mutta rakkauden pitää olla pyytetöntä, eikä sitä saa sitoa moisiin ehtoihin. Ehdollinen rakkaus ei ole aitoa tosirakkautta.
Toisekseen minä olen turhia avioeroja vastaan, jos perheessä on lapsia. Jos teillä ei ollut lapsia, niin ok. Jos oli, niin aivan järkyttävä eroperuste.
Minä komppaan tätä. Ei kaikki mielenkiinnot ole aina samoja ja ne saattavat muuttuakin vuosien varrella. Tuossa aiemmassakin tapauksessa mies sentään odotteli naista, kun nainen halusi käydä näyttelyissä. Kompromissi sekin.
Olisihan se kiva, jos minullakin olisi kumppani, jonka kanssa miettisimme minun urheiluharrastustani ja kehittymistäni siinä. Pohtisimme minun työtäni yhdessä ja muutenkin haluaisimme aina jakaa minun omat mielenkiinnonkohteeni. Totuus on kuitenkin, että osa asioista on omia ja osa yhteisiä. Kyky tehdä kompromisseja on aika oleellinen juttu, ja kyky jollain tavalla osallistua toisen juttuihin, vaikkei aina niin kiinnostaisikaan.
Mä taas ajattelen, että mitä mä tekisin reissussa miehellä, joka istuisi kahvilassa odottamassa. Jäisi sitten kotiin ja mä reissaisin jonkun ystäväni tai vaikka siskoni kanssa. Pian vaan kävisi niin, ettei puolison kanssa olisi juuri muuta juteltavaa kuin moneltako tulet töistä, mitä syödään tänään ja kumpi imuroi, ja molemmat menisivät omia menojaan omien kavereidensa kanssa.
Kuinka monta tuntia vuodessa olet museoissa? Onnistunut avioliitto vaati kyllä muutakin kuin samat intressit. Ehkä ongelma ei ollut edes kahvilassa istumassa oleva mies, vaan se ettei hän tehnyt toisen puolesta mitään. Mielummin istui yksin kahvilassa kuin olisi tullut seuraksi. Kyllähän se on osittain merkki kunnioituksen puutteesta.
Mutta matkat ja museot ovat kuitenkin aika pieni hetki pitkässä liitossa ja toisaalta se on tärkeämpää, että se puoliso jakaa oikeasti sen arjen, vaikkei sitten ehkä kunnolla niitä lomia, kun toisin päin. Tilanne on jo hyvä, koska toinen oli kuitenkin suostunut sinne Firenzeen lähtemään.
Jotenkin outo hyötyajatus tuo ”mitä minä teen miehellä, joka ei toimi juuri kuin minä haluan”. Vähän kuten joku turha kone. Mitä teen imurilla, joka ei imuroi juuri eteisen mattoa kunnolla? Pitääkö ihmisellä kyetä tekemään jotain? Jos en voi käyttää toista siivoamiseen tai seksiin, niin mitä minä sellaisella ihmisellä teen? Vaihtoon vaan ja tilalle toinen jota voin käyttää. Et tarvitse puolisoa imuriin, mutta museoon kylläkin.
Ei vaan mitä minä teen miehellä, jonka kanssa en koskaan tee mitään. Paitsi asun saman katon alla. Toinen pesee kylpyhuonetta ja toinen imuroi. Mulla on kyllä ystäviä ja kavereita, joiden kanssa voin kierrellä museoita, käydä konserteissa, taidenäyttelyissä, erilaisissa tapahtumissa, matkustella, harrastaa jne. Ihmisiä, joiden kanssa voin myös jutella näistä asioista. Mulle ei olisi mikään ongelma siivota eikä maksaa asumiskulujani ilman miestäkin. Ihmisellä ei tarvitse kyetä tekemään jotain, mutta ihmisen kanssa kylläkin. Mutta voihan se olla niinkin, että mitä harvemmin toista näkee, sitä kauemmin kestää, ennenkuin kyllästyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Keskustelu taitaa olla kaiken a ja o. Osa ihmisistä on täysin keskustelutaidottomia nykyään, kun yritin ennen eroa keskustella entisen poikakaverin kanssa siitä mikä suhteessa mättää niin hän lähinnä kielsi minkään olevan huonosti. Ja kun mikään ei muuttunut, puolen vuoden päästä sanoin heipat.
Kun on yhteinen arvomaailma, yhtä voimakas libido, älykkyysosamäärät lähellä toisiaan ja samat odotukset tulevaisuudelle niin silloin edellytykset onnistumiselle paranee kyllä paljon. Ja kun osan arvomaailma sallii vaikka pettämisen, niin mikäli nämä ihmiset eivät löydä toisiaan on osa liitoista tuomittu epäonnistumaan.
Ja vaikka Laasanen on säälittävä luuseri, on se edes jossain oikeassa. Liian monet naiset juoksevat ylemmän tason miesten perässä, vaikka oma markkina-arvo ei riittäisi. Sitten notkutaan sinkkuna kunnes ollaan kohta rupsahtamisvaarassa, otetaan vaan joku joka saadaan ja epäonnistutaan siinäkin.
Me menimme rakkauden huumassa hyvin pikaisesti naimisiin. Alussa kumpikin oli niin rakastunut, että halusi miellyttää toista ja muuttua sellaiseksi, että toinen varmasti rakastaisi.
Kriisihän siitä tuli ja melkein ero. Mutta päätettiin katsoa pikkulapsiaika ohi, kun ei haluttu lapsia kahteen kotiin. Niin arki lutviutui. Kun ei ollut painetta enää miellyttää toista, aloimme olla sellaisia, kuin olemme. Myös huonoissa piirteisä.
Jossain vaiheessa huomasimme, että hei, tämä toisen oikea persoona onkin sellainen, kenen kanssa on hyvä elää ja itsekkin vapautunut, kun ei tarvitse enää yrittää. Vaikka siihen mennessä olimme ollet naimissa jo 5 vuotta, tuntui, että sitten vasta liittomme alkoi.
Puhuimme puhumisen jälkeen ja tutustuimme toisiimme ja suhde syveni. Enää ei puhuttu erosta, vaan sitä, mitä tehdään tulevaisuudessa. Halusimmekin pysyä yhdessä, koska kummallakin oli hyvä olla.
Lisäksi se, että hyväksyimme toisemme sellaisina kuin on. Ärsyttävät piirteetkin, koska alkuajan jälkeen tajusimme, että on otettava koko paketti, eikä vain napsia toisesta rusinoita pullasta ja rakastuttava siihen mielikuvaan, minkä itse loi alussa.
Nyt olemme jääneet kahdestaan, kun lapset ovat muuttaneet omilleen ja taaksepäin, kun katsomme yhteiseloamme, niin olemme tyytyväisiä, että jäimme yhteen, sillä silloin se paras liiton osa vasta alkoi.
Yhteistä eloa takana 28 vuotta, joista naimisissa 27v5kk
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
18 avioliitto mulla.
Yhdessä pitäviä voimia tahto, kahdenkeskisen ajan järjestäminen, vahva sitoutuminen ja asenne. Yhteinen huumori, keskustelu kaikesta. Rakkaus. Parisuhdekursseja. Lapset, yhteiset projektit joissa ollaan toisen tukena, ei toisia vastaan.
Nuo kaikki löytyi. Silti tuli ero. Emme olleet toisillemme _riittävän_ sopivat. Tämä on mielestäni syy ettemme jaksaneet yhdessä kaikesta mielettömästä panostamisesta huolimatta. Tajuan sen nyt eläessäni itselleni sopivan kumppanin kanssa.
Ero voi olla todella hyvä ratkaisu. Ennen ihailin ihmisiä jotka pysyvät aina yhdessä. Nyt tajuan että ei siinä ole sen kummempaa ihailtavaa. Heillä on vain riittävän hyvin asiat eikä se välttämättä ole heidän ansiotaan. Tai he roikkuvat yhdessä onnettomina. Ei se mikään ihastelun aihe ole sen enempää tai vähempää kuin rohkeus erota sillä rohkeutta ero vaatii.
Voisitko kuvata vähän tarkemmin, että mikä olisi pitänyt olla toisin, jotta olisitte olleet toisillenne riittävän sopivat?
Minä kirjoitin edellisellä sivulla, 20 v jälkeen mies vaihtoi minut lennosta toiseen. Syyksi kuulin, että minä olen liian teoreettinen, en tykkää metsästä tai musiikista yhtä paljoa kuin hän. Olisiko nämä asiat sinulle _riittäviä_ syitä eroon?
En ole tuo keltä kysyit, mutta laitanpa minäkin lusikkani soppaan.
Minulla oli hyvä mies, hän ei vaan ollut minulle sopiva. Minulle taide ja kulttuuri ovat aina olleet intohimo. Hänestä se oli söpöä, ja ulkomaanmatkoilla hän mielellään päästi minut taidemuseoihin, ja kärsivällisesti odotteli kahviloissa, että olin saanut tarpeekseni taas yhdestä puuduttavasta museosta, kuten nyt vaikka Uffizi.
Jossain vaiheessa tajusin, etten voi viettää koko elämääni ihmisen kanssa, jonka kanssa en voi jakaa jotain niin olennaista asiaa itsestäni.
Halusin kumppanin, joka lähtee kanssani niihin museoihin. Vieläpä, että yhdessä suunnittelemme lomamme kulttuurikohteiden ympärille. Että juttelemme kirjoista, bongaamme taidenäyttelyitä, haaveillemme yhdessä näkevämme Parthenonin eläkkeellä.Ymmärrän miestäsi, jos hän on intohimoinen musiikin ja luonnossa liikkumisen suhteen, ehkä hän toivoi kumppania, jonka kanssa lomasuunnitelmat vaikka pyörisivät vaellusretkien suunnittelussa, ja iltaisin vaikka musisoisitte yhdessä.
Ei tarkoita että toinen olisi yhtään sen huonompi, ei vain itselle oikea.Hmmm...minä olen aika lailla eri mieltä kanssasi:
Minulle rakastaminen ei liity mielenkiinnon kohteisiin. Toki jokin yhteinen sidos pitää olla, mutta rakkauden pitää olla pyytetöntä, eikä sitä saa sitoa moisiin ehtoihin. Ehdollinen rakkaus ei ole aitoa tosirakkautta.
Toisekseen minä olen turhia avioeroja vastaan, jos perheessä on lapsia. Jos teillä ei ollut lapsia, niin ok. Jos oli, niin aivan järkyttävä eroperuste.
Minä komppaan tätä. Ei kaikki mielenkiinnot ole aina samoja ja ne saattavat muuttuakin vuosien varrella. Tuossa aiemmassakin tapauksessa mies sentään odotteli naista, kun nainen halusi käydä näyttelyissä. Kompromissi sekin.
Olisihan se kiva, jos minullakin olisi kumppani, jonka kanssa miettisimme minun urheiluharrastustani ja kehittymistäni siinä. Pohtisimme minun työtäni yhdessä ja muutenkin haluaisimme aina jakaa minun omat mielenkiinnonkohteeni. Totuus on kuitenkin, että osa asioista on omia ja osa yhteisiä. Kyky tehdä kompromisseja on aika oleellinen juttu, ja kyky jollain tavalla osallistua toisen juttuihin, vaikkei aina niin kiinnostaisikaan.
Mä taas ajattelen, että mitä mä tekisin reissussa miehellä, joka istuisi kahvilassa odottamassa. Jäisi sitten kotiin ja mä reissaisin jonkun ystäväni tai vaikka siskoni kanssa. Pian vaan kävisi niin, ettei puolison kanssa olisi juuri muuta juteltavaa kuin moneltako tulet töistä, mitä syödään tänään ja kumpi imuroi, ja molemmat menisivät omia menojaan omien kavereidensa kanssa.
Kuinka monta tuntia vuodessa olet museoissa? Onnistunut avioliitto vaati kyllä muutakin kuin samat intressit. Ehkä ongelma ei ollut edes kahvilassa istumassa oleva mies, vaan se ettei hän tehnyt toisen puolesta mitään. Mielummin istui yksin kahvilassa kuin olisi tullut seuraksi. Kyllähän se on osittain merkki kunnioituksen puutteesta.
Mutta matkat ja museot ovat kuitenkin aika pieni hetki pitkässä liitossa ja toisaalta se on tärkeämpää, että se puoliso jakaa oikeasti sen arjen, vaikkei sitten ehkä kunnolla niitä lomia, kun toisin päin. Tilanne on jo hyvä, koska toinen oli kuitenkin suostunut sinne Firenzeen lähtemään.
Jotenkin outo hyötyajatus tuo ”mitä minä teen miehellä, joka ei toimi juuri kuin minä haluan”. Vähän kuten joku turha kone. Mitä teen imurilla, joka ei imuroi juuri eteisen mattoa kunnolla? Pitääkö ihmisellä kyetä tekemään jotain? Jos en voi käyttää toista siivoamiseen tai seksiin, niin mitä minä sellaisella ihmisellä teen? Vaihtoon vaan ja tilalle toinen jota voin käyttää. Et tarvitse puolisoa imuriin, mutta museoon kylläkin.Ei vaan mitä minä teen miehellä, jonka kanssa en koskaan tee mitään. Paitsi asun saman katon alla. Toinen pesee kylpyhuonetta ja toinen imuroi. Mulla on kyllä ystäviä ja kavereita, joiden kanssa voin kierrellä museoita, käydä konserteissa, taidenäyttelyissä, erilaisissa tapahtumissa, matkustella, harrastaa jne. Ihmisiä, joiden kanssa voin myös jutella näistä asioista. Mulle ei olisi mikään ongelma siivota eikä maksaa asumiskulujani ilman miestäkin. Ihmisellä ei tarvitse kyetä tekemään jotain, mutta ihmisen kanssa kylläkin. Mutta voihan se olla niinkin, että mitä harvemmin toista näkee, sitä kauemmin kestää, ennenkuin kyllästyy.
No tuskin kukaan on sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa ei tee koskaan mitään. Se, että ei tee yhtä asiaa, ei sulje pois muita asioita, mutta jos ei mitään tekemistä keksi yhdessä, niin kannattaa olla yksin.
Riippuu ihmistyypistä. Tasaiset, perustyytyväiset ja turvallisuushakuiset luonteenlaadut pysyvät naimisissa, kun taas intohimoiset ja tunteikkaat tyypit eroavat herkemmin... Näin mun lähipiirissä. Itsekin olen levoton sielu. Parisuhteessa ollut nyt 9 vuotta, todella hyvän miehen kanssa. Koen omalla kohdallani ison riskin kuitenkin siihen, että jossain vaiheessa ihastuisin ja rakastuisin palavasti johonkuhun toiseen ja se olisi menoa sitten. Kaipaan rakastumisen tunnetta. Olen sellainen ihminen. Haluan tuntea syvästi, koska silloin koen olevani elossa. Puolisollani ei ole vastaavaa tarvetta, hän ei ole tunneihminen. Suurimman tyydytyksen hän saa arjen ennakoitavuudesta ja sujuvuudesta. Siinä mielessä loistava parisuhdeihminen, kun taas minä en ehkä niinkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hienoja vastauksia heti alkuun tähän kysymykseen! Juuri näin: epäonnistua voi vaikka oltaisiin yhdessä kuolemaan saakka. Siinä vain pilataan kummankin mahdollisuudet elää ihmisarvoista elämää jos onnellisuutta tärkeämpää on sinnitellä yhdessä. Ja traumatisoidaan lapset samalla.
Jos 18 vuotta naimisissa ollut ihminen miettii miten on mahdollista että jotkut eroavat, on ko. ihminen joko tyh-mänpuoleinen tai jyrkän idealistinen kärvistellen itse ”valitsemassaan kärsimyksessä” ja siksi arvostelee eroon päätyneitä. ”Miten voi olla että jotkut epäonnistuvat tässä?” No minäpä toistan:. Luulisi jokaisen yli 30-vuotiaan ymmärtävän, että toisinaan valinnat osoittautuvat huonoiksi, ihmiset muuttuvat, ollaan kokemattomia sitoutumisvaiheessa ja yksin ei voi kukaan ylläpitää onnellista tai edes siedettävää parisuhdetta.
Siksi jotkut suhteet epäonnistuvat. Jotkut ovat sitten sen verran vahvoja ja fiksuja että lopettavat kärsimyksen eroamalla ja jättävät epäonnistuneen suhteen taakseen. Toiset jäävät epäonnistuneeseen suhteeseensa loppuiäkseen.
Vierailija kirjoitti:
Jos haluaa avioliiton kestävän, on asuttava yhdessä ensin vuosia ja ilman lapsia. Jos vielä esim. 7 vuoden päästä on sitä mieltä, että haluaa viettää toisen kanssa loppuelämän, voi mennä naimisiin ja hankkia lapsia. Silloin avioliitto myös todennäköisimmin kestää.
Höpö höpö. Menimme puolivuotta ensi tapaamisesta kihloihin ja naimisiin mentiin ennenkuin oli vuosi kulunut. Onnellisesti on 32 vuotta oltu yhdessä ja kolme lasta kasvatettu aikuisiksi. Vielä nytkin tunnen hellyyden, rakkauden ja halun tunteita kun vaan katsonkin kumppanini.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos haluaa avioliiton kestävän, on asuttava yhdessä ensin vuosia ja ilman lapsia. Jos vielä esim. 7 vuoden päästä on sitä mieltä, että haluaa viettää toisen kanssa loppuelämän, voi mennä naimisiin ja hankkia lapsia. Silloin avioliitto myös todennäköisimmin kestää.
Höpö höpö. Menimme puolivuotta ensi tapaamisesta kihloihin ja naimisiin mentiin ennenkuin oli vuosi kulunut. Onnellisesti on 32 vuotta oltu yhdessä ja kolme lasta kasvatettu aikuisiksi. Vielä nytkin tunnen hellyyden, rakkauden ja halun tunteita kun vaan katsonkin kumppanini.
Niinpä. Me taas olimme yhdessä 10 v ennen esikoisen syntymää. Erosimme siitä 10 v myöhemmin.
Vierailija kirjoitti:
Riippuu ihmistyypistä. Tasaiset, perustyytyväiset ja turvallisuushakuiset luonteenlaadut pysyvät naimisissa, kun taas intohimoiset ja tunteikkaat tyypit eroavat herkemmin... Näin mun lähipiirissä. Itsekin olen levoton sielu. Parisuhteessa ollut nyt 9 vuotta, todella hyvän miehen kanssa. Koen omalla kohdallani ison riskin kuitenkin siihen, että jossain vaiheessa ihastuisin ja rakastuisin palavasti johonkuhun toiseen ja se olisi menoa sitten. Kaipaan rakastumisen tunnetta. Olen sellainen ihminen. Haluan tuntea syvästi, koska silloin koen olevani elossa. Puolisollani ei ole vastaavaa tarvetta, hän ei ole tunneihminen. Suurimman tyydytyksen hän saa arjen ennakoitavuudesta ja sujuvuudesta. Siinä mielessä loistava parisuhdeihminen, kun taas minä en ehkä niinkään.
Tästä aiheesta juteltiinkin yhden työkaverin kanssa aika vasta. Minä olen ollut naimisissa n.30 vuotta ja hän ja ystävänsä ovat sinkkuja. Olemme ikähaitarissa 54v-60v.
Juttu alkoi siitä, kun työkaverini sanoi, että sinähän olet iät ja ajat ollut saman tyypin kans, eikö sinua kyllästytä. Vastasin, että ei kyllästytä. Siihen hän alkoi kertoa, kuinka ei jaksaisi rakastaa samaa ihmistä ja heillä on naisporukka, jossa kaikki ovat intohimoisia (tai jotain, en nyt muista niitä määritelmiä). He kaikki ovat eronneet useammastakin pitkästä suhteesta. Kun rohkeutta on rakastua aina uudelleen ja etsiä se oikea rakkaus, eikä jäädä tylsistymään yhteen suhteeseen.
Ei siinä keskustelussa sen ihmeempää ollut. Mutta tuli vain nyt mieleen, kun luin kirjoituksesi. Tämä naisporukka on ollut sinkkuja nyt melko monta vuotta ja oikein ei enää tahdo löytyä sitä intohimoista rakkautta, kun ei vapaita, ihania miehiä ole oikein tarjolla ja nuorempia ei saa. Silti herkästi heittävät vähätteleviä kommentteja, että eikö sua kyllästytä olla yhden miehen kanssa, mää en kyllä jaksais, kun olis se tylsää elää vuosikymmeniä vain yhden kanssa.
Jokainen elää tyylillään ja jätetäisiin ne ikävänsävyiset kommentit sanomatta, jos joku elää erilaista elämää, kuin itse.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Riippuu ihmistyypistä. Tasaiset, perustyytyväiset ja turvallisuushakuiset luonteenlaadut pysyvät naimisissa, kun taas intohimoiset ja tunteikkaat tyypit eroavat herkemmin... Näin mun lähipiirissä. Itsekin olen levoton sielu. Parisuhteessa ollut nyt 9 vuotta, todella hyvän miehen kanssa. Koen omalla kohdallani ison riskin kuitenkin siihen, että jossain vaiheessa ihastuisin ja rakastuisin palavasti johonkuhun toiseen ja se olisi menoa sitten. Kaipaan rakastumisen tunnetta. Olen sellainen ihminen. Haluan tuntea syvästi, koska silloin koen olevani elossa. Puolisollani ei ole vastaavaa tarvetta, hän ei ole tunneihminen. Suurimman tyydytyksen hän saa arjen ennakoitavuudesta ja sujuvuudesta. Siinä mielessä loistava parisuhdeihminen, kun taas minä en ehkä niinkään.
Tästä aiheesta juteltiinkin yhden työkaverin kanssa aika vasta. Minä olen ollut naimisissa n.30 vuotta ja hän ja ystävänsä ovat sinkkuja. Olemme ikähaitarissa 54v-60v.
Juttu alkoi siitä, kun työkaverini sanoi, että sinähän olet iät ja ajat ollut saman tyypin kans, eikö sinua kyllästytä. Vastasin, että ei kyllästytä. Siihen hän alkoi kertoa, kuinka ei jaksaisi rakastaa samaa ihmistä ja heillä on naisporukka, jossa kaikki ovat intohimoisia (tai jotain, en nyt muista niitä määritelmiä). He kaikki ovat eronneet useammastakin pitkästä suhteesta. Kun rohkeutta on rakastua aina uudelleen ja etsiä se oikea rakkaus, eikä jäädä tylsistymään yhteen suhteeseen.
Ei siinä keskustelussa sen ihmeempää ollut. Mutta tuli vain nyt mieleen, kun luin kirjoituksesi. Tämä naisporukka on ollut sinkkuja nyt melko monta vuotta ja oikein ei enää tahdo löytyä sitä intohimoista rakkautta, kun ei vapaita, ihania miehiä ole oikein tarjolla ja nuorempia ei saa. Silti herkästi heittävät vähätteleviä kommentteja, että eikö sua kyllästytä olla yhden miehen kanssa, mää en kyllä jaksais, kun olis se tylsää elää vuosikymmeniä vain yhden kanssa.
Jokainen elää tyylillään ja jätetäisiin ne ikävänsävyiset kommentit sanomatta, jos joku elää erilaista elämää, kuin itse.
On kyllä ihmisiä, jotka ovat valitettavan pystyyn kuolleita pitkissä avioliitoissaan. Monet haaveilevat erosta, mutta eivät koskaan uskalla erota, koska kulissi ja tietty turvallisuus merkkaa niin paljon. Itse en tuomitse ketään eroavaa. Me elämme kuitenkin vain kerran. Ero vaatii aina hirveästi rohkeutta ja tietyllä tavalla ihailen ihmisiä, jotka uskaltavat hypätä kylmään veteen ehkä useammankin kerran elämässään. Sellaisessa on voima ja optimismia, että elämä voi antaa jotain parempaa. Liian monet jotka jäävät pitkään (kehnoon) parisuhteeseen tukahduttavat itsessään jotain. Vuodet tekevät heistä kyynisiä ja penseitä besserwissereitä, jotka tuomitsevat muiden rohkeat teot. Miksi "onnistuminen parisuhteessa" tarkoittaa aina kitkuttelua hautaan saakka? Eikö onnistuminen voisi joskus tarkoittaa myös irti päästämistä ja mahdollisten sydänsurujen läpikäymistä?
Se, oliko avioliitto onnistunut tiedetään, kun se on päättynyt, joko kuolemaan tai eroon. Ja kummallakin puolisolla voi olla erilainen näkemys.
Miehen reissutyö erotti meidät. Mies joutui pakon edessä toiselle paikkakunnalle töihin, koska ei halunnut olla työttömänä. Välillä asui myös ulkomaillakin työn vuoksi. Emme olisi voineet pienen koululaisen, yhden taaperon ja sylivauva kanssa häntä siis edes seurata, kun lapsen olisi pitänyt vaihtaa koulua jatkuvasti, ulkomaillakin.
Näimme toisiamme vain pe ilta - su iltapäivä vuosien ajan, kun lapset olivat kaikki vielä ihan pieniä. Ulkomailta mies ei aina edes päässyt joka viikonloppu kotiin pitkän matka-ajan vuoksi.
Lopulta emme vain enää edes tunteneet toisiamme kunnolla, eikä terapiakaan auttanut. Olimme ihan ventovieraita toisillemme.
Olin tottunut "yh-elämäänkin", joten sekään ei pelottanut.
Olisi ehkä pitänyt valita miehen työttömyys ja laittaa perhe kaiken edelle. Muistakaa tämä, jos olette vastaavassa tilanteessa. Tai älkää ainakaan perheellisille työttömille suositella koskaan perheen hajottamista tällä tavoin.