Lue keskustelun säännöt.
Miksi jotkut onnistuvat avioliitossa ja toiset päätyvät eroon?
24.05.2019 |
Avoliitto on tahtotila, kuten vanha kansa sanoo. Toki, jos toinen ei sitoudu niin silloinhan ei voi onnistua?
Näin 40+ pariskuntana tuntuu että ollaan viimeisiä dinosauruksia jotka sitoutumisen jälkeen myös haluttu pitää suhde kunnossa (vrt temppikset jotka 8 kk seukkailun jälkeen pohtii suhteen jatkoa houkutusten saarella)
Kommentit (89)
pikkuvaimo ei suostunut elämää hirmuvallan alla joka pettää ja haukkuu
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun nähdäkseni tosi monissa eroissa on yhteisenä tekijänä naisen heikko hetki.
Sairaus, järkytys, joku yksi moka, ja se nainen kipataan pois siltä jalustalta jolle mies on sen mielessään nostanut. Takaisin ei ole pääsyä, ja inhimillisen ihmisen kanssa mies ei ole kiinnostunut toimimaan kun pitäisi olla se Nainen eikä mikään ihminen.
Varmasti tämä toimii toisinkin päin, mutta tällaisia olen omassa lähipiirissäni seuraillut.
Eli pakarat piukkoina, naiset, ja kai se lapsikin olisi syytä hoitaa sijaissynnyttäjän kautta sillä raskaus, synnytys ja imetys ovat semmoisia paikkoja että saattaa tulla ehkä muutakin kuin vain sitä täydellistä.
Suostuin huolettomasti miehen kosintaan ja jälkeenpäin voin kiittää kyllä hyvää tuuria, että mies on sitten minulle se oikea. Olimme seurustelleet (ja asuneet yhdessä, hulluja kun ollaan) sen puoli vuotta ja juttu vain tuntui oikealta, olimme samalla aaltopituudella ja rakastuneita. Mikäs siinä, mennään naimisiin.
17 vuoden suhteen aikana onnen kukkuloiden lisäksi on tullut vastaan jos jonkinlaista onnettomuutta, ristiriitoja ja vaikeita aikoja. Joskus olemme todella saaneet punnita mikä on tärkeintä. Tähän asti liittomme on aina painanut eniten ja sen eteen on tehty myös työtä.
Tavallaan tuntuu, että muodostimme liittomme vasta avioliiton solmimisen jälkeen, tätä on vaikea selittää. Jossain vaiheessa päätimme olla erottamattomat.
Olen tässä asiassa "elämänkoululainen", ajattelen, että avioliitto edellyttää tahtoa ja luonnollista taipumusta rakastaa ja kasvaa samaan suuntaan yhdessä aina. Avuksi on kyky hallita omaa impulsiivisuutta, halu rakastaa ja jakaa elämä, liiton asettaminen etusijalle ja mielestäni kaikista tärkeimpänä aitous. Ja tietenkin vahva ja hyvä liitto muodostuu kahden ihmisen välille, yksi kaikkensa antava ei riitä.
18 avioliitto mulla.
Yhdessä pitäviä voimia tahto, kahdenkeskisen ajan järjestäminen, vahva sitoutuminen ja asenne. Yhteinen huumori, keskustelu kaikesta. Rakkaus. Parisuhdekursseja. Lapset, yhteiset projektit joissa ollaan toisen tukena, ei toisia vastaan.
Nuo kaikki löytyi. Silti tuli ero. Emme olleet toisillemme _riittävän_ sopivat. Tämä on mielestäni syy ettemme jaksaneet yhdessä kaikesta mielettömästä panostamisesta huolimatta. Tajuan sen nyt eläessäni itselleni sopivan kumppanin kanssa.
Ero voi olla todella hyvä ratkaisu. Ennen ihailin ihmisiä jotka pysyvät aina yhdessä. Nyt tajuan että ei siinä ole sen kummempaa ihailtavaa. Heillä on vain riittävän hyvin asiat eikä se välttämättä ole heidän ansiotaan. Tai he roikkuvat yhdessä onnettomina. Ei se mikään ihastelun aihe ole sen enempää tai vähempää kuin rohkeus erota sillä rohkeutta ero vaatii.
Vierailija kirjoitti:
Suostuin huolettomasti miehen kosintaan ja jälkeenpäin voin kiittää kyllä hyvää tuuria, että mies on sitten minulle se oikea. Olimme seurustelleet (ja asuneet yhdessä, hulluja kun ollaan) sen puoli vuotta ja juttu vain tuntui oikealta, olimme samalla aaltopituudella ja rakastuneita. Mikäs siinä, mennään naimisiin.
17 vuoden suhteen aikana onnen kukkuloiden lisäksi on tullut vastaan jos jonkinlaista onnettomuutta, ristiriitoja ja vaikeita aikoja. Joskus olemme todella saaneet punnita mikä on tärkeintä. Tähän asti liittomme on aina painanut eniten ja sen eteen on tehty myös työtä.
Tavallaan tuntuu, että muodostimme liittomme vasta avioliiton solmimisen jälkeen, tätä on vaikea selittää. Jossain vaiheessa päätimme olla erottamattomat.
Olen tässä asiassa "elämänkoululainen", ajattelen, että avioliitto edellyttää tahtoa ja luonnollista taipumusta rakastaa ja kasvaa samaan suuntaan yhdessä aina. Avuksi on kyky hallita omaa impulsiivisuutta, halu rakastaa ja jakaa elämä, liiton asettaminen etusijalle ja mielestäni kaikista tärkeimpänä aitous. Ja tietenkin vahva ja hyvä liitto muodostuu kahden ihmisen välille, yksi kaikkensa antava ei riitä.
Harvinaisen hyvä kirjoitus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suostuin huolettomasti miehen kosintaan ja jälkeenpäin voin kiittää kyllä hyvää tuuria, että mies on sitten minulle se oikea. Olimme seurustelleet (ja asuneet yhdessä, hulluja kun ollaan) sen puoli vuotta ja juttu vain tuntui oikealta, olimme samalla aaltopituudella ja rakastuneita. Mikäs siinä, mennään naimisiin.
17 vuoden suhteen aikana onnen kukkuloiden lisäksi on tullut vastaan jos jonkinlaista onnettomuutta, ristiriitoja ja vaikeita aikoja. Joskus olemme todella saaneet punnita mikä on tärkeintä. Tähän asti liittomme on aina painanut eniten ja sen eteen on tehty myös työtä.
Tavallaan tuntuu, että muodostimme liittomme vasta avioliiton solmimisen jälkeen, tätä on vaikea selittää. Jossain vaiheessa päätimme olla erottamattomat.
Olen tässä asiassa "elämänkoululainen", ajattelen, että avioliitto edellyttää tahtoa ja luonnollista taipumusta rakastaa ja kasvaa samaan suuntaan yhdessä aina. Avuksi on kyky hallita omaa impulsiivisuutta, halu rakastaa ja jakaa elämä, liiton asettaminen etusijalle ja mielestäni kaikista tärkeimpänä aitous. Ja tietenkin vahva ja hyvä liitto muodostuu kahden ihmisen välille, yksi kaikkensa antava ei riitä.
Yksi kaikkensa antava ei riitä. Yhden tahtominen ei riitä.
Varmaan sellaisille jotka elää liitossa jossa molemmat antaa ja tahtoo, on outo ajatus että on avioliittoja joissa näin ei ole, ja ettei ole vain laiskuudesta ja itsekkyydestä johtuvaa lakata kannattelemasta koko avioliittoa yksin.
Vierailija kirjoitti:
18 avioliitto mulla.
Yhdessä pitäviä voimia tahto, kahdenkeskisen ajan järjestäminen, vahva sitoutuminen ja asenne. Yhteinen huumori, keskustelu kaikesta. Rakkaus. Parisuhdekursseja. Lapset, yhteiset projektit joissa ollaan toisen tukena, ei toisia vastaan.
Nuo kaikki löytyi. Silti tuli ero. Emme olleet toisillemme _riittävän_ sopivat. Tämä on mielestäni syy ettemme jaksaneet yhdessä kaikesta mielettömästä panostamisesta huolimatta. Tajuan sen nyt eläessäni itselleni sopivan kumppanin kanssa.
Ero voi olla todella hyvä ratkaisu. Ennen ihailin ihmisiä jotka pysyvät aina yhdessä. Nyt tajuan että ei siinä ole sen kummempaa ihailtavaa. Heillä on vain riittävän hyvin asiat eikä se välttämättä ole heidän ansiotaan. Tai he roikkuvat yhdessä onnettomina. Ei se mikään ihastelun aihe ole sen enempää tai vähempää kuin rohkeus erota sillä rohkeutta ero vaatii.
Voisitko kuvata vähän tarkemmin, että mikä olisi pitänyt olla toisin, jotta olisitte olleet toisillenne riittävän sopivat?
Minä kirjoitin edellisellä sivulla, 20 v jälkeen mies vaihtoi minut lennosta toiseen. Syyksi kuulin, että minä olen liian teoreettinen, en tykkää metsästä tai musiikista yhtä paljoa kuin hän. Olisiko nämä asiat sinulle _riittäviä_ syitä eroon?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
18 avioliitto mulla.
Yhdessä pitäviä voimia tahto, kahdenkeskisen ajan järjestäminen, vahva sitoutuminen ja asenne. Yhteinen huumori, keskustelu kaikesta. Rakkaus. Parisuhdekursseja. Lapset, yhteiset projektit joissa ollaan toisen tukena, ei toisia vastaan.
Nuo kaikki löytyi. Silti tuli ero. Emme olleet toisillemme _riittävän_ sopivat. Tämä on mielestäni syy ettemme jaksaneet yhdessä kaikesta mielettömästä panostamisesta huolimatta. Tajuan sen nyt eläessäni itselleni sopivan kumppanin kanssa.
Ero voi olla todella hyvä ratkaisu. Ennen ihailin ihmisiä jotka pysyvät aina yhdessä. Nyt tajuan että ei siinä ole sen kummempaa ihailtavaa. Heillä on vain riittävän hyvin asiat eikä se välttämättä ole heidän ansiotaan. Tai he roikkuvat yhdessä onnettomina. Ei se mikään ihastelun aihe ole sen enempää tai vähempää kuin rohkeus erota sillä rohkeutta ero vaatii.
Voisitko kuvata vähän tarkemmin, että mikä olisi pitänyt olla toisin, jotta olisitte olleet toisillenne riittävän sopivat?
Minä kirjoitin edellisellä sivulla, 20 v jälkeen mies vaihtoi minut lennosta toiseen. Syyksi kuulin, että minä olen liian teoreettinen, en tykkää metsästä tai musiikista yhtä paljoa kuin hän. Olisiko nämä asiat sinulle _riittäviä_ syitä eroon?
En ole tuo keltä kysyit, mutta laitanpa minäkin lusikkani soppaan.
Minulla oli hyvä mies, hän ei vaan ollut minulle sopiva. Minulle taide ja kulttuuri ovat aina olleet intohimo. Hänestä se oli söpöä, ja ulkomaanmatkoilla hän mielellään päästi minut taidemuseoihin, ja kärsivällisesti odotteli kahviloissa, että olin saanut tarpeekseni taas yhdestä puuduttavasta museosta, kuten nyt vaikka Uffizi.
Jossain vaiheessa tajusin, etten voi viettää koko elämääni ihmisen kanssa, jonka kanssa en voi jakaa jotain niin olennaista asiaa itsestäni.
Halusin kumppanin, joka lähtee kanssani niihin museoihin. Vieläpä, että yhdessä suunnittelemme lomamme kulttuurikohteiden ympärille. Että juttelemme kirjoista, bongaamme taidenäyttelyitä, haaveillemme yhdessä näkevämme Parthenonin eläkkeellä.
Ymmärrän miestäsi, jos hän on intohimoinen musiikin ja luonnossa liikkumisen suhteen, ehkä hän toivoi kumppania, jonka kanssa lomasuunnitelmat vaikka pyörisivät vaellusretkien suunnittelussa, ja iltaisin vaikka musisoisitte yhdessä.
Ei tarkoita että toinen olisi yhtään sen huonompi, ei vain itselle oikea.
Ihmisistä on tullu kermaperseitä. Ei siedetä vastoinkäymisiä eikä haluta tehdä töitä minkään eteen. Parisuhteet on nykyisin kertakäyttöisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
M43 kirjoitti:
Ihmisistä on tullu kermaperseitä. Ei siedetä vastoinkäymisiä eikä haluta tehdä töitä minkään eteen. Parisuhteet on nykyisin kertakäyttöisiä.
Ei pidä paikkaansa. Nykyään vaan ei enää ole pakko suvun ja papin takia jatkaa eloa ihmisen kanssa, jota ei enää rakasta, arvosta, jaksa, siedä, ymmärrä.
Hyvä parisuhde ei vaadi jatkuvasti hikeä ja kyyneliä toimiakseen, vaan toimii paljolti omalla painollaan.
Avioliiton pituus tosiaan ei ole tae onnellisuudesta. Liian usein se on läheisriippuvuuden sivuoire.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
18 avioliitto mulla.
Yhdessä pitäviä voimia tahto, kahdenkeskisen ajan järjestäminen, vahva sitoutuminen ja asenne. Yhteinen huumori, keskustelu kaikesta. Rakkaus. Parisuhdekursseja. Lapset, yhteiset projektit joissa ollaan toisen tukena, ei toisia vastaan.
Nuo kaikki löytyi. Silti tuli ero. Emme olleet toisillemme _riittävän_ sopivat. Tämä on mielestäni syy ettemme jaksaneet yhdessä kaikesta mielettömästä panostamisesta huolimatta. Tajuan sen nyt eläessäni itselleni sopivan kumppanin kanssa.
Ero voi olla todella hyvä ratkaisu. Ennen ihailin ihmisiä jotka pysyvät aina yhdessä. Nyt tajuan että ei siinä ole sen kummempaa ihailtavaa. Heillä on vain riittävän hyvin asiat eikä se välttämättä ole heidän ansiotaan. Tai he roikkuvat yhdessä onnettomina. Ei se mikään ihastelun aihe ole sen enempää tai vähempää kuin rohkeus erota sillä rohkeutta ero vaatii.
Voisitko kuvata vähän tarkemmin, että mikä olisi pitänyt olla toisin, jotta olisitte olleet toisillenne riittävän sopivat?
Minä kirjoitin edellisellä sivulla, 20 v jälkeen mies vaihtoi minut lennosta toiseen. Syyksi kuulin, että minä olen liian teoreettinen, en tykkää metsästä tai musiikista yhtä paljoa kuin hän. Olisiko nämä asiat sinulle _riittäviä_ syitä eroon?
En ole tuo keltä kysyit, mutta laitanpa minäkin lusikkani soppaan.
Minulla oli hyvä mies, hän ei vaan ollut minulle sopiva. Minulle taide ja kulttuuri ovat aina olleet intohimo. Hänestä se oli söpöä, ja ulkomaanmatkoilla hän mielellään päästi minut taidemuseoihin, ja kärsivällisesti odotteli kahviloissa, että olin saanut tarpeekseni taas yhdestä puuduttavasta museosta, kuten nyt vaikka Uffizi.
Jossain vaiheessa tajusin, etten voi viettää koko elämääni ihmisen kanssa, jonka kanssa en voi jakaa jotain niin olennaista asiaa itsestäni.
Halusin kumppanin, joka lähtee kanssani niihin museoihin. Vieläpä, että yhdessä suunnittelemme lomamme kulttuurikohteiden ympärille. Että juttelemme kirjoista, bongaamme taidenäyttelyitä, haaveillemme yhdessä näkevämme Parthenonin eläkkeellä.Ymmärrän miestäsi, jos hän on intohimoinen musiikin ja luonnossa liikkumisen suhteen, ehkä hän toivoi kumppania, jonka kanssa lomasuunnitelmat vaikka pyörisivät vaellusretkien suunnittelussa, ja iltaisin vaikka musisoisitte yhdessä.
Ei tarkoita että toinen olisi yhtään sen huonompi, ei vain itselle oikea.
Hmmm...minä olen aika lailla eri mieltä kanssasi:
Minulle rakastaminen ei liity mielenkiinnon kohteisiin. Toki jokin yhteinen sidos pitää olla, mutta rakkauden pitää olla pyytetöntä, eikä sitä saa sitoa moisiin ehtoihin. Ehdollinen rakkaus ei ole aitoa tosirakkautta.
Toisekseen minä olen turhia avioeroja vastaan, jos perheessä on lapsia. Jos teillä ei ollut lapsia, niin ok. Jos oli, niin aivan järkyttävä eroperuste.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Viisautta on monenlaista. Joillakin ei riitä viisautta parisuhteeseen, vaikka muuten olisivatkin ok tyyppejä.
Eniten mietityttää nykyisten nuorten naisten haaveet, tavoitteet ja itselleen sekä toisilleen luomat standardit. Ihmettelen, miten heidän miehensä pysyvät mukana, jaksavat ja osaavat miellyttää puolisoittensa "tällaista kuuluu olla ja tehdä" - standardeja.
Ihmisillä on kovin erilainen kyky luoda hyviä ja kestäviä kiintymyssuhteita. Lisäksi tarvitaan älyä ja tahtoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Viisautta on monenlaista. Joillakin ei riitä viisautta parisuhteeseen, vaikka muuten olisivatkin ok tyyppejä.
Eniten mietityttää nykyisten nuorten naisten haaveet, tavoitteet ja itselleen sekä toisilleen luomat standardit. Ihmettelen, miten heidän miehensä pysyvät mukana, jaksavat ja osaavat miellyttää puolisoittensa "tällaista kuuluu olla ja tehdä" - standardeja.
Niinpä. Vaatimukset tappavat rakkauden.
N50
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
18 avioliitto mulla.
Yhdessä pitäviä voimia tahto, kahdenkeskisen ajan järjestäminen, vahva sitoutuminen ja asenne. Yhteinen huumori, keskustelu kaikesta. Rakkaus. Parisuhdekursseja. Lapset, yhteiset projektit joissa ollaan toisen tukena, ei toisia vastaan.
Nuo kaikki löytyi. Silti tuli ero. Emme olleet toisillemme _riittävän_ sopivat. Tämä on mielestäni syy ettemme jaksaneet yhdessä kaikesta mielettömästä panostamisesta huolimatta. Tajuan sen nyt eläessäni itselleni sopivan kumppanin kanssa.
Ero voi olla todella hyvä ratkaisu. Ennen ihailin ihmisiä jotka pysyvät aina yhdessä. Nyt tajuan että ei siinä ole sen kummempaa ihailtavaa. Heillä on vain riittävän hyvin asiat eikä se välttämättä ole heidän ansiotaan. Tai he roikkuvat yhdessä onnettomina. Ei se mikään ihastelun aihe ole sen enempää tai vähempää kuin rohkeus erota sillä rohkeutta ero vaatii.
Voisitko kuvata vähän tarkemmin, että mikä olisi pitänyt olla toisin, jotta olisitte olleet toisillenne riittävän sopivat?
Minä kirjoitin edellisellä sivulla, 20 v jälkeen mies vaihtoi minut lennosta toiseen. Syyksi kuulin, että minä olen liian teoreettinen, en tykkää metsästä tai musiikista yhtä paljoa kuin hän. Olisiko nämä asiat sinulle _riittäviä_ syitä eroon?
En ole tuo keltä kysyit, mutta laitanpa minäkin lusikkani soppaan.
Minulla oli hyvä mies, hän ei vaan ollut minulle sopiva. Minulle taide ja kulttuuri ovat aina olleet intohimo. Hänestä se oli söpöä, ja ulkomaanmatkoilla hän mielellään päästi minut taidemuseoihin, ja kärsivällisesti odotteli kahviloissa, että olin saanut tarpeekseni taas yhdestä puuduttavasta museosta, kuten nyt vaikka Uffizi.
Jossain vaiheessa tajusin, etten voi viettää koko elämääni ihmisen kanssa, jonka kanssa en voi jakaa jotain niin olennaista asiaa itsestäni.
Halusin kumppanin, joka lähtee kanssani niihin museoihin. Vieläpä, että yhdessä suunnittelemme lomamme kulttuurikohteiden ympärille. Että juttelemme kirjoista, bongaamme taidenäyttelyitä, haaveillemme yhdessä näkevämme Parthenonin eläkkeellä.Ymmärrän miestäsi, jos hän on intohimoinen musiikin ja luonnossa liikkumisen suhteen, ehkä hän toivoi kumppania, jonka kanssa lomasuunnitelmat vaikka pyörisivät vaellusretkien suunnittelussa, ja iltaisin vaikka musisoisitte yhdessä.
Ei tarkoita että toinen olisi yhtään sen huonompi, ei vain itselle oikea.Hmmm...minä olen aika lailla eri mieltä kanssasi:
Minulle rakastaminen ei liity mielenkiinnon kohteisiin. Toki jokin yhteinen sidos pitää olla, mutta rakkauden pitää olla pyytetöntä, eikä sitä saa sitoa moisiin ehtoihin. Ehdollinen rakkaus ei ole aitoa tosirakkautta.
Toisekseen minä olen turhia avioeroja vastaan, jos perheessä on lapsia. Jos teillä ei ollut lapsia, niin ok. Jos oli, niin aivan järkyttävä eroperuste.
Minä komppaan tätä. Ei kaikki mielenkiinnot ole aina samoja ja ne saattavat muuttuakin vuosien varrella. Tuossa aiemmassakin tapauksessa mies sentään odotteli naista, kun nainen halusi käydä näyttelyissä. Kompromissi sekin.
Olisihan se kiva, jos minullakin olisi kumppani, jonka kanssa miettisimme minun urheiluharrastustani ja kehittymistäni siinä. Pohtisimme minun työtäni yhdessä ja muutenkin haluaisimme aina jakaa minun omat mielenkiinnonkohteeni. Totuus on kuitenkin, että osa asioista on omia ja osa yhteisiä. Kyky tehdä kompromisseja on aika oleellinen juttu, ja kyky jollain tavalla osallistua toisen juttuihin, vaikkei aina niin kiinnostaisikaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
18 avioliitto mulla.
Yhdessä pitäviä voimia tahto, kahdenkeskisen ajan järjestäminen, vahva sitoutuminen ja asenne. Yhteinen huumori, keskustelu kaikesta. Rakkaus. Parisuhdekursseja. Lapset, yhteiset projektit joissa ollaan toisen tukena, ei toisia vastaan.
Nuo kaikki löytyi. Silti tuli ero. Emme olleet toisillemme _riittävän_ sopivat. Tämä on mielestäni syy ettemme jaksaneet yhdessä kaikesta mielettömästä panostamisesta huolimatta. Tajuan sen nyt eläessäni itselleni sopivan kumppanin kanssa.
Ero voi olla todella hyvä ratkaisu. Ennen ihailin ihmisiä jotka pysyvät aina yhdessä. Nyt tajuan että ei siinä ole sen kummempaa ihailtavaa. Heillä on vain riittävän hyvin asiat eikä se välttämättä ole heidän ansiotaan. Tai he roikkuvat yhdessä onnettomina. Ei se mikään ihastelun aihe ole sen enempää tai vähempää kuin rohkeus erota sillä rohkeutta ero vaatii.
Voisitko kuvata vähän tarkemmin, että mikä olisi pitänyt olla toisin, jotta olisitte olleet toisillenne riittävän sopivat?
Minä kirjoitin edellisellä sivulla, 20 v jälkeen mies vaihtoi minut lennosta toiseen. Syyksi kuulin, että minä olen liian teoreettinen, en tykkää metsästä tai musiikista yhtä paljoa kuin hän. Olisiko nämä asiat sinulle _riittäviä_ syitä eroon?
En ole tuo keltä kysyit, mutta laitanpa minäkin lusikkani soppaan.
Minulla oli hyvä mies, hän ei vaan ollut minulle sopiva. Minulle taide ja kulttuuri ovat aina olleet intohimo. Hänestä se oli söpöä, ja ulkomaanmatkoilla hän mielellään päästi minut taidemuseoihin, ja kärsivällisesti odotteli kahviloissa, että olin saanut tarpeekseni taas yhdestä puuduttavasta museosta, kuten nyt vaikka Uffizi.
Jossain vaiheessa tajusin, etten voi viettää koko elämääni ihmisen kanssa, jonka kanssa en voi jakaa jotain niin olennaista asiaa itsestäni.
Halusin kumppanin, joka lähtee kanssani niihin museoihin. Vieläpä, että yhdessä suunnittelemme lomamme kulttuurikohteiden ympärille. Että juttelemme kirjoista, bongaamme taidenäyttelyitä, haaveillemme yhdessä näkevämme Parthenonin eläkkeellä.Ymmärrän miestäsi, jos hän on intohimoinen musiikin ja luonnossa liikkumisen suhteen, ehkä hän toivoi kumppania, jonka kanssa lomasuunnitelmat vaikka pyörisivät vaellusretkien suunnittelussa, ja iltaisin vaikka musisoisitte yhdessä.
Ei tarkoita että toinen olisi yhtään sen huonompi, ei vain itselle oikea.Hmmm...minä olen aika lailla eri mieltä kanssasi:
Minulle rakastaminen ei liity mielenkiinnon kohteisiin. Toki jokin yhteinen sidos pitää olla, mutta rakkauden pitää olla pyytetöntä, eikä sitä saa sitoa moisiin ehtoihin. Ehdollinen rakkaus ei ole aitoa tosirakkautta.
Toisekseen minä olen turhia avioeroja vastaan, jos perheessä on lapsia. Jos teillä ei ollut lapsia, niin ok. Jos oli, niin aivan järkyttävä eroperuste.
Että kehtaat sanoa kenenkään avioeroa turhaksi.
Eivät nuo ole mielenkiinnon kohteita, ne ovat ihmisen sielu ja identiteetti.
Jos sinun sielu ja identiteetti olisi esim perhe, ajattele että suostuisit elämään niin ettet koskaan saisi lapsia eikä mies menisi virallisesti vihille kanssasi.
Mutta rakkaushan ei saa olla ehdollista, vai?
Se että pysytään vuosikymmeniä naimisissa muttei olla onnellisia, ei todellakaan ole mikään saavutus. Ja kun ei kukaan tiedä mitä siellä seinien sisällä tapahtuu niin...
Itse en arvosta enää pitkiä avioliittoja koska olen nähnyt ja kuullut niin monenlaisia asioita.
Arvostan ihmisiä jotka uskaltavat elää onnellista elämää :)
Eroa tehdään. Epäonnistumisen tunne puskee välillä pintaan, mutta toisaalta oltiin yhdessä 15 vuotta, saatiin ihanat lapset ja ollaan nyt sopuisampia kuin pariin viimeiseen vuoteen, kun on hampaat irvessä yritetty rakastaa. Hyvin raskaita koettelemuksia kestettiin, mut normaaliarki muuttikin sit molempia eri suuntiin, ei haluta enää samoja asioita.
Mielestäni se, että ymmärtää yhdessä eron tuovan molemmille (lapsillekin) riidattoman ja levollisen tulevaisuuden ja hoitaa sen kypsästi, kaikkien näkemyksiä kuullen on onnistuminen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
18 avioliitto mulla.
Yhdessä pitäviä voimia tahto, kahdenkeskisen ajan järjestäminen, vahva sitoutuminen ja asenne. Yhteinen huumori, keskustelu kaikesta. Rakkaus. Parisuhdekursseja. Lapset, yhteiset projektit joissa ollaan toisen tukena, ei toisia vastaan.
Nuo kaikki löytyi. Silti tuli ero. Emme olleet toisillemme _riittävän_ sopivat. Tämä on mielestäni syy ettemme jaksaneet yhdessä kaikesta mielettömästä panostamisesta huolimatta. Tajuan sen nyt eläessäni itselleni sopivan kumppanin kanssa.
Ero voi olla todella hyvä ratkaisu. Ennen ihailin ihmisiä jotka pysyvät aina yhdessä. Nyt tajuan että ei siinä ole sen kummempaa ihailtavaa. Heillä on vain riittävän hyvin asiat eikä se välttämättä ole heidän ansiotaan. Tai he roikkuvat yhdessä onnettomina. Ei se mikään ihastelun aihe ole sen enempää tai vähempää kuin rohkeus erota sillä rohkeutta ero vaatii.
Voisitko kuvata vähän tarkemmin, että mikä olisi pitänyt olla toisin, jotta olisitte olleet toisillenne riittävän sopivat?
Minä kirjoitin edellisellä sivulla, 20 v jälkeen mies vaihtoi minut lennosta toiseen. Syyksi kuulin, että minä olen liian teoreettinen, en tykkää metsästä tai musiikista yhtä paljoa kuin hän. Olisiko nämä asiat sinulle _riittäviä_ syitä eroon?
En ole tuo keltä kysyit, mutta laitanpa minäkin lusikkani soppaan.
Minulla oli hyvä mies, hän ei vaan ollut minulle sopiva. Minulle taide ja kulttuuri ovat aina olleet intohimo. Hänestä se oli söpöä, ja ulkomaanmatkoilla hän mielellään päästi minut taidemuseoihin, ja kärsivällisesti odotteli kahviloissa, että olin saanut tarpeekseni taas yhdestä puuduttavasta museosta, kuten nyt vaikka Uffizi.
Jossain vaiheessa tajusin, etten voi viettää koko elämääni ihmisen kanssa, jonka kanssa en voi jakaa jotain niin olennaista asiaa itsestäni.
Halusin kumppanin, joka lähtee kanssani niihin museoihin. Vieläpä, että yhdessä suunnittelemme lomamme kulttuurikohteiden ympärille. Että juttelemme kirjoista, bongaamme taidenäyttelyitä, haaveillemme yhdessä näkevämme Parthenonin eläkkeellä.Ymmärrän miestäsi, jos hän on intohimoinen musiikin ja luonnossa liikkumisen suhteen, ehkä hän toivoi kumppania, jonka kanssa lomasuunnitelmat vaikka pyörisivät vaellusretkien suunnittelussa, ja iltaisin vaikka musisoisitte yhdessä.
Ei tarkoita että toinen olisi yhtään sen huonompi, ei vain itselle oikea.Hmmm...minä olen aika lailla eri mieltä kanssasi:
Minulle rakastaminen ei liity mielenkiinnon kohteisiin. Toki jokin yhteinen sidos pitää olla, mutta rakkauden pitää olla pyytetöntä, eikä sitä saa sitoa moisiin ehtoihin. Ehdollinen rakkaus ei ole aitoa tosirakkautta.
Toisekseen minä olen turhia avioeroja vastaan, jos perheessä on lapsia. Jos teillä ei ollut lapsia, niin ok. Jos oli, niin aivan järkyttävä eroperuste.
Minä komppaan tätä. Ei kaikki mielenkiinnot ole aina samoja ja ne saattavat muuttuakin vuosien varrella. Tuossa aiemmassakin tapauksessa mies sentään odotteli naista, kun nainen halusi käydä näyttelyissä. Kompromissi sekin.
Olisihan se kiva, jos minullakin olisi kumppani, jonka kanssa miettisimme minun urheiluharrastustani ja kehittymistäni siinä. Pohtisimme minun työtäni yhdessä ja muutenkin haluaisimme aina jakaa minun omat mielenkiinnonkohteeni. Totuus on kuitenkin, että osa asioista on omia ja osa yhteisiä. Kyky tehdä kompromisseja on aika oleellinen juttu, ja kyky jollain tavalla osallistua toisen juttuihin, vaikkei aina niin kiinnostaisikaan.
Edellisen pointti taisikin olla se, että ne Tärkeimmät kiinnostukset olisi yhteisiä. Esim. taideharrastuneisuus liittyy usein kokonaiseen elämänkatsomukseen. Voi näyttää alussa pinnalta, muttei sitä ole.
Itselle alkaa käydä kynnykseksiksi sama. Paitsi etten pääse jakamaan itselle rakkainta puuhaa rakkaan kanssa, syy tähän on pohjimmainen ero teoreettis-idealistisen ja syvästi käytännöllisen/konkreettisen maailmankuvan välillä. Emme kohtaa.
Riippuu myös ihan avioliiton lähtökohdista. Jotkut menevät naimisiin sillä asenteella, että se pelastaisi suhteen (ei pelasta). Tai parin kuukauden tuntemisen jälkeen se toinen on "se oikea" ja pidetään pikahäät, mutta toisen oikea luonne paljastuukin alkuhuuman jälkeen. Tai (vahinko)lapsien takia mennään naimisiin eron partaalla, ja sitten tapellaankin joka asiasta ja lopulta erotaan.