Miksi jotkut onnistuvat avioliitossa ja toiset päätyvät eroon?

Olen pitänyt yhtä mieheni kanssa 15 vuotta. Melkein kaikki tutut ovat sinä aikana eronneet tai kertoneet odottavansa lasten täysikäistymistä, että voivat erota. Heidän kanssa keskustellessa olen tajunnut, mikä on meidän suhteemme onnen ydin.

-jokainen päivä alkaa ja päättyy sillä, että sanomme huomenta/hyvää yötä rakas

-meillä on erilliset harrastukset ja tuttavapiirit mutta muutama yhteinen mielenkiinnon kohde, joita harrastamme kotona

-kotiin tullessa/sieltä lähtiessä saa aina suukon ja halauksen, eli toinen otetaan huomioon ja oksitosiini hyrrää

-ÄO molemmilla korkea

-emme ole puhu toisistamme nimikkeillä isäntä/emäntä tai äijä/muija, vaan kulta/rakas ja mieheni/vaimoni

-kumpikin haluaa seksiä yhtä paljon

-se on hyvää seksiä!

-emme koskaan mene riidoissa nukkumaan

-hyvä huumorintaju, huonot vitsit

-emme ota itseämme tai elämäämme vakavasti

-meillä ei ole lapsia, eikä tule olemaan

Tekisi mieli sanoa, että toiset salaavat rakastumiset ja pettämiset paremmin. Mitä olen ihmiskunnan historiaa lukenut (paljon), niin yksiavioisuus on äärimmäisen harvinaista.

Ketjutettu yksiavioisuus on nyt yleisempää kuin koskaan ennen. Sikäli olemme "moraalisempia" kuin silloin, kun kirkko yritti kovasti pitää ihmisten intohimoja kurissa ja nuhteessa. Aiemmin historiassa on ollut pääsääntöisesti polygamiaa, jos vain maantieteellinen etäisyys on sen sallinut.

Erityisesti kuten tässä on mainittu, elämäänsä intohimoisesti suhtautuvat ihmiset hakeutuvat uusiin seikkailuihin. Ei taida olla montaa sellaista julkisuuden hahmoa, mennyttä tai nykyistä, jolla olisi nuoruuden rakastettu rinnalla koko iän.

Ehkä se on biologinen välttämättömyys, jotta perheeseen syntyy riittävän erilaisia lapsia. Joskus maailmassa sisarpuolet ja kasvattisisarukset ovat keskenään avioituneet ja serkusliitotkin olivat todella yleisiä. "Proximity feeds intimacy"

Tuolla pohditaan ja ratkotaan dilemmaa...

https://miehetalkavatpuhua.blogspot.com/

Täällä reilu 30 vuotta avioliittoa takana ja lähemmäs 40 vuotta yhdessäoloa ylipäätään.

Ei tämä aina ole helppoa ollut ja 20 vuoden kohdalla tuli sellainen kriisi että tosissaan jo mietittiin eroa. Tästä päästiin yli kun puntaroitiin eri asioita ja käytiin terapiassa tahoillamme. Viimeiset vuodet ollaan oltu kuin mitkä pahaiset vastarakastuneet teinit.

Itse uskon siihen, että kummallakin olisi hyvä olla omat elämät eikä olla täysin riippuvaisia toisista. Toki nämä on yksilöllisiä juttuja, mutta itse en tiedä ketään näin kauan yhdessä olevaa ihmistä, jotka eivät omaa minkäänlaista yksilöllistä sosiaalista elämää. En sano etteikö heitä ole, mutta omassa tuttavapiirissä kauan yhdessä olleet parit ovat sellasia että tehdään esimerkiksi reissuja myös muiden kun kumppanin kanssa ja muutenkin on muitakin ystäviä kuin se kumppani.

Meillä mies käy metsällä joten syksyisin mulla on paljon aikaa olla yksin. Mulla on edelleen elämässä se paras ystävä ketä näen viikottain. Eli täällä paljon toitotettu mantra, että aikuistuttuaan kavereiden kanssa ei enää "hengailla" on omasta mielestäni aivan höpön pöppöä. Myös muita ystäviä näen säännöllisesti. Miehen reissut liittyy yleensä harrastukseen, mutta itsekin käyn esim aikuisen tyttäreni tai ystävän kanssa ulkomaan reissuilla. Toki miehenkin kanssa käydään, mutta ei läheskään aina. Jaetaan se perus arki toisen kanssa vuosikymmeniä, jolloin meille ainakin on tärkeää että on myös muuta elämää. Nähdään omia ystäviä, yhteisiä ystäviä ja tehdään reissuja niin yhdessä kuin erikseen.

Lisäksi, kyllä se tahtotila tekee paljon, mutta en minä suhteeseen jäisi jossa ei olisi mitään aitoa rakkautta enää jäljellä. Miehessäni on paljon vikoja, kuten minussa. Hän jättää tavaroita lojumaan eikä pura matkakassia kotiin tultuaan, vaan se lojuu lattialla helposti parikin viikkoa. Tästä asiasta ollaan tapeltu varsinkin avioliiton alkuaikoina, mutta siinä vaiheessa kun hyväksyin että hän ei siitä tule muuttumaan minunlaiseksi ja nalkuttaminen vaan pahentaa asioita, elämästä tuli paljon helpompaa. Oma fanaattinen siivousfriikkini on saanut väistyä ja nykyään riittää normaalisiisteys enkä sekoa jokaisesta tavarasta väärässä paikassa. Samaan aikaan mies on oppinut pahimmista tavoista eroon. Nämä on niitä kompromisseja. Siinä vaiheessa kun isompi arvomaailma kohtaa, niin jokunen sukka lattialla ei sitä saisi kaataa.

Muuten olemme hyvinkin erilaisia. Mies hyvinkin tempperamenttinen tuittupää, sosiaalinen ja riskinottaja. Itse taas rauhallisempi diplomaatti, introvertimpi ja arkajalka. Kyllähän sen suhteen alussa jo tietää mihin lähtee ja siinä vaiheessa pitäisi tehdä se valinta että "kestääkö" toisen perusluonnetta vai ei. Toista ei voi lähteä muuttamaan, se pitäisi aina muistaa. Huonojen puolien kanssa pitää oppia elämään.

Toiset haluavat häät, toiset haluavat avioliiton. Eipä siinä varmaan sen kummempaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hauskaa tuo tahtotila. Ei ole tarvinnut ees tahtoa, kun sopiva löytyi. T: 18 v naimisissa

Tajusin juurii että tahtotila on puppua.

Tahtominen on helppoa, kun on vielä kunnioitusta keskenään, on vielä samansuuntaiset tavoitteet. Ei olla vielä muututtu aivan eri suuntiin.

Kun on muututtu, ja kunnioitus on mennyt, mikään tahtominen ei pelasta liittoa.

Tottakai yhdessä voidaan asua ja olla juridisesti avioliitossa, minä en kuitenkaan pitäisi sitä oikeana avioliittona, enkä varsinkaan onnistumisena.

Lisäksi ihmettelen, millä vuosikymmenellä on naisen ylin tavoite ollut onnistua pysymään naimisissa hinnalla millä hyvänsä.

Asenteestasi näkee selvästi, että sinä et ole, tai et tule, onnistumaan avioliitossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riippuu ihmistyypistä. Tasaiset, perustyytyväiset ja turvallisuushakuiset luonteenlaadut pysyvät naimisissa, kun taas intohimoiset ja tunteikkaat tyypit eroavat herkemmin... Näin mun lähipiirissä. Itsekin olen levoton sielu. Parisuhteessa ollut nyt 9 vuotta, todella hyvän miehen kanssa. Koen omalla kohdallani ison riskin kuitenkin siihen, että jossain vaiheessa ihastuisin ja rakastuisin palavasti johonkuhun toiseen ja se olisi menoa sitten. Kaipaan rakastumisen tunnetta. Olen sellainen ihminen. Haluan tuntea syvästi, koska silloin koen olevani elossa. Puolisollani ei ole vastaavaa tarvetta, hän ei ole tunneihminen. Suurimman tyydytyksen hän saa arjen ennakoitavuudesta ja sujuvuudesta. Siinä mielessä loistava parisuhdeihminen, kun taas minä en ehkä niinkään.

Tästä aiheesta juteltiinkin yhden työkaverin kanssa aika vasta. Minä olen ollut naimisissa n.30 vuotta ja hän ja ystävänsä ovat sinkkuja. Olemme ikähaitarissa 54v-60v.

Juttu alkoi siitä, kun työkaverini sanoi, että sinähän olet iät ja ajat ollut saman tyypin kans, eikö sinua kyllästytä. Vastasin, että ei kyllästytä. Siihen hän alkoi kertoa, kuinka ei jaksaisi rakastaa samaa ihmistä ja heillä on naisporukka, jossa kaikki ovat intohimoisia (tai jotain, en nyt muista niitä määritelmiä). He kaikki ovat eronneet useammastakin pitkästä suhteesta.  Kun rohkeutta on rakastua aina uudelleen ja etsiä se oikea rakkaus, eikä jäädä tylsistymään yhteen suhteeseen. 

Ei siinä keskustelussa sen ihmeempää ollut. Mutta tuli vain nyt mieleen, kun luin kirjoituksesi. Tämä naisporukka on ollut sinkkuja nyt melko monta vuotta ja oikein ei enää tahdo löytyä sitä intohimoista rakkautta, kun ei vapaita, ihania miehiä ole oikein tarjolla ja nuorempia ei saa. Silti herkästi heittävät vähätteleviä kommentteja, että eikö sua kyllästytä olla yhden miehen kanssa, mää en kyllä jaksais, kun olis se tylsää elää vuosikymmeniä vain yhden kanssa. 

Jokainen elää tyylillään ja jätetäisiin ne ikävänsävyiset kommentit sanomatta, jos joku elää erilaista elämää, kuin itse.

On kyllä ihmisiä, jotka ovat valitettavan pystyyn kuolleita pitkissä avioliitoissaan. Monet haaveilevat erosta, mutta eivät koskaan uskalla erota, koska kulissi ja tietty turvallisuus merkkaa niin paljon. Itse en tuomitse ketään eroavaa. Me elämme kuitenkin vain kerran. Ero vaatii aina hirveästi rohkeutta ja tietyllä tavalla ihailen ihmisiä, jotka uskaltavat hypätä kylmään veteen ehkä useammankin kerran elämässään. Sellaisessa on voima ja optimismia, että elämä voi antaa jotain parempaa. Liian monet jotka jäävät pitkään (kehnoon) parisuhteeseen tukahduttavat itsessään jotain. Vuodet tekevät heistä kyynisiä ja penseitä besserwissereitä, jotka tuomitsevat muiden rohkeat teot. Miksi "onnistuminen parisuhteessa" tarkoittaa aina kitkuttelua hautaan saakka? Eikö onnistuminen voisi joskus tarkoittaa myös irti päästämistä ja mahdollisten sydänsurujen läpikäymistä?

Sinähän siinä nytkin haukut kaikki liitot pystyyn kuolleiksi ja vain eroavat osaavat ovat rohkeita. Liittoni on pitkä ja erittäin hyvä, huumoria, luottamusta, yhteisiä arvoja ja seksiä piisaa vuosikymmenistä huolimatta paljon. Miksi kuvittelet etten uskaltaisi lähteä huonosta liitosta? Totta kai tekisin sen, jos sille olisi tarvetta. Kummallisesti tänne tulevat aina ne eroilevat ikisinkut vähättelemään ja arvostelemaan toisten pitkiä liittoja vaikka eivät tiedä toisten liitoista mitään.

Vierailija kirjoitti:

Tekisi mieli sanoa, että toiset salaavat rakastumiset ja pettämiset paremmin. Mitä olen ihmiskunnan historiaa lukenut (paljon), niin yksiavioisuus on äärimmäisen harvinaista.

Ketjutettu yksiavioisuus on nyt yleisempää kuin koskaan ennen. Sikäli olemme "moraalisempia" kuin silloin, kun kirkko yritti kovasti pitää ihmisten intohimoja kurissa ja nuhteessa. Aiemmin historiassa on ollut pääsääntöisesti polygamiaa, jos vain maantieteellinen etäisyys on sen sallinut.

Erityisesti kuten tässä on mainittu, elämäänsä intohimoisesti suhtautuvat ihmiset hakeutuvat uusiin seikkailuihin. Ei taida olla montaa sellaista julkisuuden hahmoa, mennyttä tai nykyistä, jolla olisi nuoruuden rakastettu rinnalla koko iän.

Ehkä se on biologinen välttämättömyys, jotta perheeseen syntyy riittävän erilaisia lapsia. Joskus maailmassa sisarpuolet ja kasvattisisarukset ovat keskenään avioituneet ja serkusliitotkin olivat todella yleisiä. "Proximity feeds intimacy"

Ja samalla yksiavioisuus oli syy niin Ateenan kuin Euroopan nousuunkin. 

Nostan.