Lue keskustelun säännöt.
Miksi jotkut onnistuvat avioliitossa ja toiset päätyvät eroon?
24.05.2019 |
Avoliitto on tahtotila, kuten vanha kansa sanoo. Toki, jos toinen ei sitoudu niin silloinhan ei voi onnistua?
Näin 40+ pariskuntana tuntuu että ollaan viimeisiä dinosauruksia jotka sitoutumisen jälkeen myös haluttu pitää suhde kunnossa (vrt temppikset jotka 8 kk seukkailun jälkeen pohtii suhteen jatkoa houkutusten saarella)
Kommentit (89)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
18 avioliitto mulla.
Yhdessä pitäviä voimia tahto, kahdenkeskisen ajan järjestäminen, vahva sitoutuminen ja asenne. Yhteinen huumori, keskustelu kaikesta. Rakkaus. Parisuhdekursseja. Lapset, yhteiset projektit joissa ollaan toisen tukena, ei toisia vastaan.
Nuo kaikki löytyi. Silti tuli ero. Emme olleet toisillemme _riittävän_ sopivat. Tämä on mielestäni syy ettemme jaksaneet yhdessä kaikesta mielettömästä panostamisesta huolimatta. Tajuan sen nyt eläessäni itselleni sopivan kumppanin kanssa.
Ero voi olla todella hyvä ratkaisu. Ennen ihailin ihmisiä jotka pysyvät aina yhdessä. Nyt tajuan että ei siinä ole sen kummempaa ihailtavaa. Heillä on vain riittävän hyvin asiat eikä se välttämättä ole heidän ansiotaan. Tai he roikkuvat yhdessä onnettomina. Ei se mikään ihastelun aihe ole sen enempää tai vähempää kuin rohkeus erota sillä rohkeutta ero vaatii.
Voisitko kuvata vähän tarkemmin, että mikä olisi pitänyt olla toisin, jotta olisitte olleet toisillenne riittävän sopivat?
Minä kirjoitin edellisellä sivulla, 20 v jälkeen mies vaihtoi minut lennosta toiseen. Syyksi kuulin, että minä olen liian teoreettinen, en tykkää metsästä tai musiikista yhtä paljoa kuin hän. Olisiko nämä asiat sinulle _riittäviä_ syitä eroon?
En ole tuo keltä kysyit, mutta laitanpa minäkin lusikkani soppaan.
Minulla oli hyvä mies, hän ei vaan ollut minulle sopiva. Minulle taide ja kulttuuri ovat aina olleet intohimo. Hänestä se oli söpöä, ja ulkomaanmatkoilla hän mielellään päästi minut taidemuseoihin, ja kärsivällisesti odotteli kahviloissa, että olin saanut tarpeekseni taas yhdestä puuduttavasta museosta, kuten nyt vaikka Uffizi.
Jossain vaiheessa tajusin, etten voi viettää koko elämääni ihmisen kanssa, jonka kanssa en voi jakaa jotain niin olennaista asiaa itsestäni.
Halusin kumppanin, joka lähtee kanssani niihin museoihin. Vieläpä, että yhdessä suunnittelemme lomamme kulttuurikohteiden ympärille. Että juttelemme kirjoista, bongaamme taidenäyttelyitä, haaveillemme yhdessä näkevämme Parthenonin eläkkeellä.Ymmärrän miestäsi, jos hän on intohimoinen musiikin ja luonnossa liikkumisen suhteen, ehkä hän toivoi kumppania, jonka kanssa lomasuunnitelmat vaikka pyörisivät vaellusretkien suunnittelussa, ja iltaisin vaikka musisoisitte yhdessä.
Ei tarkoita että toinen olisi yhtään sen huonompi, ei vain itselle oikea.Hmmm...minä olen aika lailla eri mieltä kanssasi:
Minulle rakastaminen ei liity mielenkiinnon kohteisiin. Toki jokin yhteinen sidos pitää olla, mutta rakkauden pitää olla pyytetöntä, eikä sitä saa sitoa moisiin ehtoihin. Ehdollinen rakkaus ei ole aitoa tosirakkautta.
Toisekseen minä olen turhia avioeroja vastaan, jos perheessä on lapsia. Jos teillä ei ollut lapsia, niin ok. Jos oli, niin aivan järkyttävä eroperuste.
Minä komppaan tätä. Ei kaikki mielenkiinnot ole aina samoja ja ne saattavat muuttuakin vuosien varrella. Tuossa aiemmassakin tapauksessa mies sentään odotteli naista, kun nainen halusi käydä näyttelyissä. Kompromissi sekin.
Olisihan se kiva, jos minullakin olisi kumppani, jonka kanssa miettisimme minun urheiluharrastustani ja kehittymistäni siinä. Pohtisimme minun työtäni yhdessä ja muutenkin haluaisimme aina jakaa minun omat mielenkiinnonkohteeni. Totuus on kuitenkin, että osa asioista on omia ja osa yhteisiä. Kyky tehdä kompromisseja on aika oleellinen juttu, ja kyky jollain tavalla osallistua toisen juttuihin, vaikkei aina niin kiinnostaisikaan.
Mä taas ajattelen, että mitä mä tekisin reissussa miehellä, joka istuisi kahvilassa odottamassa. Jäisi sitten kotiin ja mä reissaisin jonkun ystäväni tai vaikka siskoni kanssa. Pian vaan kävisi niin, ettei puolison kanssa olisi juuri muuta juteltavaa kuin moneltako tulet töistä, mitä syödään tänään ja kumpi imuroi, ja molemmat menisivät omia menojaan omien kavereidensa kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Haluan uskoa, että minun ja miehen avioliitto kestää. Nimittäin olen nähnyt miten hän pysyi rinnallani seurusteltuamme pari vuotta kun sairastuin vakavasti henkisesti ja olin hetken jopa sairaalassa hoidossa. Olen parantunut ja nyt saman miehen kanssa naimisissa. Eli vastaisin, että kyky sietää vastoinkäymisiä yhdessä elämässä voi olla tae onnistuvasta avioliitosta.
Se on hauska, kun puhutaan että lapset voi paremmin kun vanhemmat eroaa. Joo ei voi. Itse elin viikko-viikko systeemissä ja se oli KAMALAA. Eron ottanut vanhempi haluaa vain oikeutuksen aiheuttamalleen kärsimykselle.
Ihmiset menevät liian nopeasi naimisiin. Kun asuu yhdessä vähintään 5 vuotta ennen naimisiinmenoa, avioliitolla on hyvät edellytykset kestää.
Avioliitto, joka on solmittu vain siksi, että "pääsee" naimisiin kun muutkin ovat, ei kestä. Ja toinen on vauvakuumeisten avioliitot, jossa puolison ainoa virka on tehdä toisesta äiti/isä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos haluaa avioliiton kestävän, on asuttava yhdessä ensin vuosia ja ilman lapsia. Jos vielä esim. 7 vuoden päästä on sitä mieltä, että haluaa viettää toisen kanssa loppuelämän, voi mennä naimisiin ja hankkia lapsia. Silloin avioliitto myös todennäköisimmin kestää.
Toisella kierroksella parisuhteessa palaset ovat loksahtaneet paikoilleen.
1. Samansuuntainen arvomaailma on tärkein.
2. Samanlaiset harrastukset varmistavat sen, että puolisoilla on vapaa-ajallakin yhteistä mieluista tekemistä. Puolisoni kanssa veneilemme kesäisin ja talvisin laskettelemme. Eihän parisuhteesta mitään tulisi, jos toinen olisi talvisin joka viikonloppu laskettelureissuilla jossain Rukalla tai Sääriselällä...
3. Molemmat osaavat pitää huolta toisen fyysisistä ja henkisistä tarpeista. Paljon intiimejä hetkiä, romantiikkaa ja hyviä keskusteluja.
4. Nalkuttaa ei kannata pienistä asioista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos lapsi omaa vastuulliset ja rakastavat vanhemmat, jotka kasvattavat sopivasti rajoja asettaen ja kannustaen, niin lapsesta kaiken järjen mukaan kasvaa verrattain onnellinen ja kykenevä kansalainen. Tällaisesta lapsuudesta ponnistava hakeutuu itselleen sopiviin ihmissuhteisiin ja positioihin, ja voisi kuvitella että tällaiselta ihmiseltä onnistuu myös onnellinen avioliitto. Kysymykseesi ei ole yksinkertaista vastausta, mutta tämä on se yksinkertaisin.
Riippuu mille pohjalle on rakennettu. Jos molemmilla on samansuuntaista kasvua ollut ennen suhdetta, voi olettaa että samaan suuntaan kasvetaan jatkossakin. Täyttä vastakohtaansa hakeva yleensä saa mitan täyteen toisen erilaisuutta, ammenttaa sieltä sen mitä siinä kohtaa henkisesti tarvitsee, ja jatkaa eteenpäin kypsät vuodet jonkun enemmän itsensä kaltaisen kanssa.
Jos on enemmän "ei sen väliä" tyyppisiä molemmat, voi liitto pysyä kasassa mutta ei välttämättä onnellisina. Onko siinä välttämättä koskaan läheisiä oltukaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
18 avioliitto mulla.
Yhdessä pitäviä voimia tahto, kahdenkeskisen ajan järjestäminen, vahva sitoutuminen ja asenne. Yhteinen huumori, keskustelu kaikesta. Rakkaus. Parisuhdekursseja. Lapset, yhteiset projektit joissa ollaan toisen tukena, ei toisia vastaan.
Nuo kaikki löytyi. Silti tuli ero. Emme olleet toisillemme _riittävän_ sopivat. Tämä on mielestäni syy ettemme jaksaneet yhdessä kaikesta mielettömästä panostamisesta huolimatta. Tajuan sen nyt eläessäni itselleni sopivan kumppanin kanssa.
Ero voi olla todella hyvä ratkaisu. Ennen ihailin ihmisiä jotka pysyvät aina yhdessä. Nyt tajuan että ei siinä ole sen kummempaa ihailtavaa. Heillä on vain riittävän hyvin asiat eikä se välttämättä ole heidän ansiotaan. Tai he roikkuvat yhdessä onnettomina. Ei se mikään ihastelun aihe ole sen enempää tai vähempää kuin rohkeus erota sillä rohkeutta ero vaatii.
Voisitko kuvata vähän tarkemmin, että mikä olisi pitänyt olla toisin, jotta olisitte olleet toisillenne riittävän sopivat?
Minä kirjoitin edellisellä sivulla, 20 v jälkeen mies vaihtoi minut lennosta toiseen. Syyksi kuulin, että minä olen liian teoreettinen, en tykkää metsästä tai musiikista yhtä paljoa kuin hän. Olisiko nämä asiat sinulle _riittäviä_ syitä eroon?
En ole tuo keltä kysyit, mutta laitanpa minäkin lusikkani soppaan.
Minulla oli hyvä mies, hän ei vaan ollut minulle sopiva. Minulle taide ja kulttuuri ovat aina olleet intohimo. Hänestä se oli söpöä, ja ulkomaanmatkoilla hän mielellään päästi minut taidemuseoihin, ja kärsivällisesti odotteli kahviloissa, että olin saanut tarpeekseni taas yhdestä puuduttavasta museosta, kuten nyt vaikka Uffizi.
Jossain vaiheessa tajusin, etten voi viettää koko elämääni ihmisen kanssa, jonka kanssa en voi jakaa jotain niin olennaista asiaa itsestäni.
Halusin kumppanin, joka lähtee kanssani niihin museoihin. Vieläpä, että yhdessä suunnittelemme lomamme kulttuurikohteiden ympärille. Että juttelemme kirjoista, bongaamme taidenäyttelyitä, haaveillemme yhdessä näkevämme Parthenonin eläkkeellä.Ymmärrän miestäsi, jos hän on intohimoinen musiikin ja luonnossa liikkumisen suhteen, ehkä hän toivoi kumppania, jonka kanssa lomasuunnitelmat vaikka pyörisivät vaellusretkien suunnittelussa, ja iltaisin vaikka musisoisitte yhdessä.
Ei tarkoita että toinen olisi yhtään sen huonompi, ei vain itselle oikea.Hmmm...minä olen aika lailla eri mieltä kanssasi:
Minulle rakastaminen ei liity mielenkiinnon kohteisiin. Toki jokin yhteinen sidos pitää olla, mutta rakkauden pitää olla pyytetöntä, eikä sitä saa sitoa moisiin ehtoihin. Ehdollinen rakkaus ei ole aitoa tosirakkautta.
Toisekseen minä olen turhia avioeroja vastaan, jos perheessä on lapsia. Jos teillä ei ollut lapsia, niin ok. Jos oli, niin aivan järkyttävä eroperuste.
Minä komppaan tätä. Ei kaikki mielenkiinnot ole aina samoja ja ne saattavat muuttuakin vuosien varrella. Tuossa aiemmassakin tapauksessa mies sentään odotteli naista, kun nainen halusi käydä näyttelyissä. Kompromissi sekin.
Olisihan se kiva, jos minullakin olisi kumppani, jonka kanssa miettisimme minun urheiluharrastustani ja kehittymistäni siinä. Pohtisimme minun työtäni yhdessä ja muutenkin haluaisimme aina jakaa minun omat mielenkiinnonkohteeni. Totuus on kuitenkin, että osa asioista on omia ja osa yhteisiä. Kyky tehdä kompromisseja on aika oleellinen juttu, ja kyky jollain tavalla osallistua toisen juttuihin, vaikkei aina niin kiinnostaisikaan.
Mä taas ajattelen, että mitä mä tekisin reissussa miehellä, joka istuisi kahvilassa odottamassa. Jäisi sitten kotiin ja mä reissaisin jonkun ystäväni tai vaikka siskoni kanssa. Pian vaan kävisi niin, ettei puolison kanssa olisi juuri muuta juteltavaa kuin moneltako tulet töistä, mitä syödään tänään ja kumpi imuroi, ja molemmat menisivät omia menojaan omien kavereidensa kanssa.
Periaatteessa noin, mutta mietitäänpäs vähän pidemmälle. Siellä reissusa tehdään paljon muutakin, ja sen muu voikin toimia hyvin. Lisäksi parisuhteessa halutaan muutakin kuin täysin samoja mielenkiinnonkohteita.
Pitää olla samanlaiset arvot, molemminpuolista kemiaa, miellyttävä ulkonäkö, keskustelukykyä, intohimoja, toimeentuloa, huumorintajua, luotettava, rehellinen, joustava, hyvä tyyppi, avulias jne.
Kun sitten tapaat jonkun potentiaalisen, niin et välttämättä yhden puuttuvan ominaisuuden perusteella jätä hommaa kesken.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
18 avioliitto mulla.
Yhdessä pitäviä voimia tahto, kahdenkeskisen ajan järjestäminen, vahva sitoutuminen ja asenne. Yhteinen huumori, keskustelu kaikesta. Rakkaus. Parisuhdekursseja. Lapset, yhteiset projektit joissa ollaan toisen tukena, ei toisia vastaan.
Nuo kaikki löytyi. Silti tuli ero. Emme olleet toisillemme _riittävän_ sopivat. Tämä on mielestäni syy ettemme jaksaneet yhdessä kaikesta mielettömästä panostamisesta huolimatta. Tajuan sen nyt eläessäni itselleni sopivan kumppanin kanssa.
Ero voi olla todella hyvä ratkaisu. Ennen ihailin ihmisiä jotka pysyvät aina yhdessä. Nyt tajuan että ei siinä ole sen kummempaa ihailtavaa. Heillä on vain riittävän hyvin asiat eikä se välttämättä ole heidän ansiotaan. Tai he roikkuvat yhdessä onnettomina. Ei se mikään ihastelun aihe ole sen enempää tai vähempää kuin rohkeus erota sillä rohkeutta ero vaatii.
Voisitko kuvata vähän tarkemmin, että mikä olisi pitänyt olla toisin, jotta olisitte olleet toisillenne riittävän sopivat?
Minä kirjoitin edellisellä sivulla, 20 v jälkeen mies vaihtoi minut lennosta toiseen. Syyksi kuulin, että minä olen liian teoreettinen, en tykkää metsästä tai musiikista yhtä paljoa kuin hän. Olisiko nämä asiat sinulle _riittäviä_ syitä eroon?
En ole tuo keltä kysyit, mutta laitanpa minäkin lusikkani soppaan.
Minulla oli hyvä mies, hän ei vaan ollut minulle sopiva. Minulle taide ja kulttuuri ovat aina olleet intohimo. Hänestä se oli söpöä, ja ulkomaanmatkoilla hän mielellään päästi minut taidemuseoihin, ja kärsivällisesti odotteli kahviloissa, että olin saanut tarpeekseni taas yhdestä puuduttavasta museosta, kuten nyt vaikka Uffizi.
Jossain vaiheessa tajusin, etten voi viettää koko elämääni ihmisen kanssa, jonka kanssa en voi jakaa jotain niin olennaista asiaa itsestäni.
Halusin kumppanin, joka lähtee kanssani niihin museoihin. Vieläpä, että yhdessä suunnittelemme lomamme kulttuurikohteiden ympärille. Että juttelemme kirjoista, bongaamme taidenäyttelyitä, haaveillemme yhdessä näkevämme Parthenonin eläkkeellä.Ymmärrän miestäsi, jos hän on intohimoinen musiikin ja luonnossa liikkumisen suhteen, ehkä hän toivoi kumppania, jonka kanssa lomasuunnitelmat vaikka pyörisivät vaellusretkien suunnittelussa, ja iltaisin vaikka musisoisitte yhdessä.
Ei tarkoita että toinen olisi yhtään sen huonompi, ei vain itselle oikea.Hmmm...minä olen aika lailla eri mieltä kanssasi:
Minulle rakastaminen ei liity mielenkiinnon kohteisiin. Toki jokin yhteinen sidos pitää olla, mutta rakkauden pitää olla pyytetöntä, eikä sitä saa sitoa moisiin ehtoihin. Ehdollinen rakkaus ei ole aitoa tosirakkautta.
Toisekseen minä olen turhia avioeroja vastaan, jos perheessä on lapsia. Jos teillä ei ollut lapsia, niin ok. Jos oli, niin aivan järkyttävä eroperuste.
Minä komppaan tätä. Ei kaikki mielenkiinnot ole aina samoja ja ne saattavat muuttuakin vuosien varrella. Tuossa aiemmassakin tapauksessa mies sentään odotteli naista, kun nainen halusi käydä näyttelyissä. Kompromissi sekin.
Olisihan se kiva, jos minullakin olisi kumppani, jonka kanssa miettisimme minun urheiluharrastustani ja kehittymistäni siinä. Pohtisimme minun työtäni yhdessä ja muutenkin haluaisimme aina jakaa minun omat mielenkiinnonkohteeni. Totuus on kuitenkin, että osa asioista on omia ja osa yhteisiä. Kyky tehdä kompromisseja on aika oleellinen juttu, ja kyky jollain tavalla osallistua toisen juttuihin, vaikkei aina niin kiinnostaisikaan.
Mä taas ajattelen, että mitä mä tekisin reissussa miehellä, joka istuisi kahvilassa odottamassa. Jäisi sitten kotiin ja mä reissaisin jonkun ystäväni tai vaikka siskoni kanssa. Pian vaan kävisi niin, ettei puolison kanssa olisi juuri muuta juteltavaa kuin moneltako tulet töistä, mitä syödään tänään ja kumpi imuroi, ja molemmat menisivät omia menojaan omien kavereidensa kanssa.
Periaatteessa noin, mutta mietitäänpäs vähän pidemmälle. Siellä reissusa tehdään paljon muutakin, ja sen muu voikin toimia hyvin. Lisäksi parisuhteessa halutaan muutakin kuin täysin samoja mielenkiinnonkohteita.
Pitää olla samanlaiset arvot, molemminpuolista kemiaa, miellyttävä ulkonäkö, keskustelukykyä, intohimoja, toimeentuloa, huumorintajua, luotettava, rehellinen, joustava, hyvä tyyppi, avulias jne.
Kun sitten tapaat jonkun potentiaalisen, niin et välttämättä yhden puuttuvan ominaisuuden perusteella jätä hommaa kesken.
Mä olen käynyt Firenzessä siskoni kanssa ja Uffizin lisäksi kierrettiin kaikki muutkin museot, kirkot ja kulttuurinähtävyydet. Joo, käytiin välillä myös syömässä sekä hotellihuoneessa suihkussa ja nukkumassa. Jos mulla olisi ollut mukana mies, jota ei reissussa olisi kiinnostanut tehdä mun kanssani muuta kuin syödä ja nukkua, niin mieluummin olisin mennyt vaikka yksin.
Noin muuten olet oikeassa noista muista asioista, mutta mä vaan en pidemmän päälle jaksaisi, jos yhdessä oltaisiin vain kotona ja keskusteltaisiin jostain tyhjänpäiväisestä, joka ei oikeasti kiinnostaisi kumpaakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
18 avioliitto mulla.
Yhdessä pitäviä voimia tahto, kahdenkeskisen ajan järjestäminen, vahva sitoutuminen ja asenne. Yhteinen huumori, keskustelu kaikesta. Rakkaus. Parisuhdekursseja. Lapset, yhteiset projektit joissa ollaan toisen tukena, ei toisia vastaan.
Nuo kaikki löytyi. Silti tuli ero. Emme olleet toisillemme _riittävän_ sopivat. Tämä on mielestäni syy ettemme jaksaneet yhdessä kaikesta mielettömästä panostamisesta huolimatta. Tajuan sen nyt eläessäni itselleni sopivan kumppanin kanssa.
Ero voi olla todella hyvä ratkaisu. Ennen ihailin ihmisiä jotka pysyvät aina yhdessä. Nyt tajuan että ei siinä ole sen kummempaa ihailtavaa. Heillä on vain riittävän hyvin asiat eikä se välttämättä ole heidän ansiotaan. Tai he roikkuvat yhdessä onnettomina. Ei se mikään ihastelun aihe ole sen enempää tai vähempää kuin rohkeus erota sillä rohkeutta ero vaatii.
Voisitko kuvata vähän tarkemmin, että mikä olisi pitänyt olla toisin, jotta olisitte olleet toisillenne riittävän sopivat?
Minä kirjoitin edellisellä sivulla, 20 v jälkeen mies vaihtoi minut lennosta toiseen. Syyksi kuulin, että minä olen liian teoreettinen, en tykkää metsästä tai musiikista yhtä paljoa kuin hän. Olisiko nämä asiat sinulle _riittäviä_ syitä eroon?
En ole tuo keltä kysyit, mutta laitanpa minäkin lusikkani soppaan.
Minulla oli hyvä mies, hän ei vaan ollut minulle sopiva. Minulle taide ja kulttuuri ovat aina olleet intohimo. Hänestä se oli söpöä, ja ulkomaanmatkoilla hän mielellään päästi minut taidemuseoihin, ja kärsivällisesti odotteli kahviloissa, että olin saanut tarpeekseni taas yhdestä puuduttavasta museosta, kuten nyt vaikka Uffizi.
Jossain vaiheessa tajusin, etten voi viettää koko elämääni ihmisen kanssa, jonka kanssa en voi jakaa jotain niin olennaista asiaa itsestäni.
Halusin kumppanin, joka lähtee kanssani niihin museoihin. Vieläpä, että yhdessä suunnittelemme lomamme kulttuurikohteiden ympärille. Että juttelemme kirjoista, bongaamme taidenäyttelyitä, haaveillemme yhdessä näkevämme Parthenonin eläkkeellä.Ymmärrän miestäsi, jos hän on intohimoinen musiikin ja luonnossa liikkumisen suhteen, ehkä hän toivoi kumppania, jonka kanssa lomasuunnitelmat vaikka pyörisivät vaellusretkien suunnittelussa, ja iltaisin vaikka musisoisitte yhdessä.
Ei tarkoita että toinen olisi yhtään sen huonompi, ei vain itselle oikea.Hmmm...minä olen aika lailla eri mieltä kanssasi:
Minulle rakastaminen ei liity mielenkiinnon kohteisiin. Toki jokin yhteinen sidos pitää olla, mutta rakkauden pitää olla pyytetöntä, eikä sitä saa sitoa moisiin ehtoihin. Ehdollinen rakkaus ei ole aitoa tosirakkautta.
Toisekseen minä olen turhia avioeroja vastaan, jos perheessä on lapsia. Jos teillä ei ollut lapsia, niin ok. Jos oli, niin aivan järkyttävä eroperuste.
Minä komppaan tätä. Ei kaikki mielenkiinnot ole aina samoja ja ne saattavat muuttuakin vuosien varrella. Tuossa aiemmassakin tapauksessa mies sentään odotteli naista, kun nainen halusi käydä näyttelyissä. Kompromissi sekin.
Olisihan se kiva, jos minullakin olisi kumppani, jonka kanssa miettisimme minun urheiluharrastustani ja kehittymistäni siinä. Pohtisimme minun työtäni yhdessä ja muutenkin haluaisimme aina jakaa minun omat mielenkiinnonkohteeni. Totuus on kuitenkin, että osa asioista on omia ja osa yhteisiä. Kyky tehdä kompromisseja on aika oleellinen juttu, ja kyky jollain tavalla osallistua toisen juttuihin, vaikkei aina niin kiinnostaisikaan.
Mä taas ajattelen, että mitä mä tekisin reissussa miehellä, joka istuisi kahvilassa odottamassa. Jäisi sitten kotiin ja mä reissaisin jonkun ystäväni tai vaikka siskoni kanssa. Pian vaan kävisi niin, ettei puolison kanssa olisi juuri muuta juteltavaa kuin moneltako tulet töistä, mitä syödään tänään ja kumpi imuroi, ja molemmat menisivät omia menojaan omien kavereidensa kanssa.
Periaatteessa noin, mutta mietitäänpäs vähän pidemmälle. Siellä reissusa tehdään paljon muutakin, ja sen muu voikin toimia hyvin. Lisäksi parisuhteessa halutaan muutakin kuin täysin samoja mielenkiinnonkohteita.
Pitää olla samanlaiset arvot, molemminpuolista kemiaa, miellyttävä ulkonäkö, keskustelukykyä, intohimoja, toimeentuloa, huumorintajua, luotettava, rehellinen, joustava, hyvä tyyppi, avulias jne.
Kun sitten tapaat jonkun potentiaalisen, niin et välttämättä yhden puuttuvan ominaisuuden perusteella jätä hommaa kesken.
Mä olen käynyt Firenzessä siskoni kanssa ja Uffizin lisäksi kierrettiin kaikki muutkin museot, kirkot ja kulttuurinähtävyydet. Joo, käytiin välillä myös syömässä sekä hotellihuoneessa suihkussa ja nukkumassa. Jos mulla olisi ollut mukana mies, jota ei reissussa olisi kiinnostanut tehdä mun kanssani muuta kuin syödä ja nukkua, niin mieluummin olisin mennyt vaikka yksin.
Noin muuten olet oikeassa noista muista asioista, mutta mä vaan en pidemmän päälle jaksaisi, jos yhdessä oltaisiin vain kotona ja keskusteltaisiin jostain tyhjänpäiväisestä, joka ei oikeasti kiinnostaisi kumpaakaan.
Normaalisti ihmiset voi tehdä erilaisia reissuja. Esimerkkinä, jos mies on kiinnostunut autourheilusta, hän voi käytä formuamatkalla ja sinä taidematkalla. Suoraan sanottuna kuulostat melko yksioikoiselta ja joustamattomalta, mutta tokihan voi elää myös suurimmaksi osaksi yhden intressin vuoksi, eikä siinäkään mitään vikaa ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
18 avioliitto mulla.
Yhdessä pitäviä voimia tahto, kahdenkeskisen ajan järjestäminen, vahva sitoutuminen ja asenne. Yhteinen huumori, keskustelu kaikesta. Rakkaus. Parisuhdekursseja. Lapset, yhteiset projektit joissa ollaan toisen tukena, ei toisia vastaan.
Nuo kaikki löytyi. Silti tuli ero. Emme olleet toisillemme _riittävän_ sopivat. Tämä on mielestäni syy ettemme jaksaneet yhdessä kaikesta mielettömästä panostamisesta huolimatta. Tajuan sen nyt eläessäni itselleni sopivan kumppanin kanssa.
Ero voi olla todella hyvä ratkaisu. Ennen ihailin ihmisiä jotka pysyvät aina yhdessä. Nyt tajuan että ei siinä ole sen kummempaa ihailtavaa. Heillä on vain riittävän hyvin asiat eikä se välttämättä ole heidän ansiotaan. Tai he roikkuvat yhdessä onnettomina. Ei se mikään ihastelun aihe ole sen enempää tai vähempää kuin rohkeus erota sillä rohkeutta ero vaatii.
Voisitko kuvata vähän tarkemmin, että mikä olisi pitänyt olla toisin, jotta olisitte olleet toisillenne riittävän sopivat?
Minä kirjoitin edellisellä sivulla, 20 v jälkeen mies vaihtoi minut lennosta toiseen. Syyksi kuulin, että minä olen liian teoreettinen, en tykkää metsästä tai musiikista yhtä paljoa kuin hän. Olisiko nämä asiat sinulle _riittäviä_ syitä eroon?
En ole tuo keltä kysyit, mutta laitanpa minäkin lusikkani soppaan.
Minulla oli hyvä mies, hän ei vaan ollut minulle sopiva. Minulle taide ja kulttuuri ovat aina olleet intohimo. Hänestä se oli söpöä, ja ulkomaanmatkoilla hän mielellään päästi minut taidemuseoihin, ja kärsivällisesti odotteli kahviloissa, että olin saanut tarpeekseni taas yhdestä puuduttavasta museosta, kuten nyt vaikka Uffizi.
Jossain vaiheessa tajusin, etten voi viettää koko elämääni ihmisen kanssa, jonka kanssa en voi jakaa jotain niin olennaista asiaa itsestäni.
Halusin kumppanin, joka lähtee kanssani niihin museoihin. Vieläpä, että yhdessä suunnittelemme lomamme kulttuurikohteiden ympärille. Että juttelemme kirjoista, bongaamme taidenäyttelyitä, haaveillemme yhdessä näkevämme Parthenonin eläkkeellä.Ymmärrän miestäsi, jos hän on intohimoinen musiikin ja luonnossa liikkumisen suhteen, ehkä hän toivoi kumppania, jonka kanssa lomasuunnitelmat vaikka pyörisivät vaellusretkien suunnittelussa, ja iltaisin vaikka musisoisitte yhdessä.
Ei tarkoita että toinen olisi yhtään sen huonompi, ei vain itselle oikea.Hmmm...minä olen aika lailla eri mieltä kanssasi:
Minulle rakastaminen ei liity mielenkiinnon kohteisiin. Toki jokin yhteinen sidos pitää olla, mutta rakkauden pitää olla pyytetöntä, eikä sitä saa sitoa moisiin ehtoihin. Ehdollinen rakkaus ei ole aitoa tosirakkautta.
Toisekseen minä olen turhia avioeroja vastaan, jos perheessä on lapsia. Jos teillä ei ollut lapsia, niin ok. Jos oli, niin aivan järkyttävä eroperuste.
Minä komppaan tätä. Ei kaikki mielenkiinnot ole aina samoja ja ne saattavat muuttuakin vuosien varrella. Tuossa aiemmassakin tapauksessa mies sentään odotteli naista, kun nainen halusi käydä näyttelyissä. Kompromissi sekin.
Olisihan se kiva, jos minullakin olisi kumppani, jonka kanssa miettisimme minun urheiluharrastustani ja kehittymistäni siinä. Pohtisimme minun työtäni yhdessä ja muutenkin haluaisimme aina jakaa minun omat mielenkiinnonkohteeni. Totuus on kuitenkin, että osa asioista on omia ja osa yhteisiä. Kyky tehdä kompromisseja on aika oleellinen juttu, ja kyky jollain tavalla osallistua toisen juttuihin, vaikkei aina niin kiinnostaisikaan.
Mä taas ajattelen, että mitä mä tekisin reissussa miehellä, joka istuisi kahvilassa odottamassa. Jäisi sitten kotiin ja mä reissaisin jonkun ystäväni tai vaikka siskoni kanssa. Pian vaan kävisi niin, ettei puolison kanssa olisi juuri muuta juteltavaa kuin moneltako tulet töistä, mitä syödään tänään ja kumpi imuroi, ja molemmat menisivät omia menojaan omien kavereidensa kanssa.
Periaatteessa noin, mutta mietitäänpäs vähän pidemmälle. Siellä reissusa tehdään paljon muutakin, ja sen muu voikin toimia hyvin. Lisäksi parisuhteessa halutaan muutakin kuin täysin samoja mielenkiinnonkohteita.
Pitää olla samanlaiset arvot, molemminpuolista kemiaa, miellyttävä ulkonäkö, keskustelukykyä, intohimoja, toimeentuloa, huumorintajua, luotettava, rehellinen, joustava, hyvä tyyppi, avulias jne.
Kun sitten tapaat jonkun potentiaalisen, niin et välttämättä yhden puuttuvan ominaisuuden perusteella jätä hommaa kesken.
Mä olen käynyt Firenzessä siskoni kanssa ja Uffizin lisäksi kierrettiin kaikki muutkin museot, kirkot ja kulttuurinähtävyydet. Joo, käytiin välillä myös syömässä sekä hotellihuoneessa suihkussa ja nukkumassa. Jos mulla olisi ollut mukana mies, jota ei reissussa olisi kiinnostanut tehdä mun kanssani muuta kuin syödä ja nukkua, niin mieluummin olisin mennyt vaikka yksin.
Noin muuten olet oikeassa noista muista asioista, mutta mä vaan en pidemmän päälle jaksaisi, jos yhdessä oltaisiin vain kotona ja keskusteltaisiin jostain tyhjänpäiväisestä, joka ei oikeasti kiinnostaisi kumpaakaan.
Normaalisti ihmiset voi tehdä erilaisia reissuja. Esimerkkinä, jos mies on kiinnostunut autourheilusta, hän voi käytä formuamatkalla ja sinä taidematkalla. Suoraan sanottuna kuulostat melko yksioikoiselta ja joustamattomalta, mutta tokihan voi elää myös suurimmaksi osaksi yhden intressin vuoksi, eikä siinäkään mitään vikaa ole.
Sitähän mä juuri tarkoitinkin, että jos kiinnostuksenkohteet ei kohtaa, kumpikin puuhaa omia juttujaan joko yksin tai kavereidensa kanssa. Mutta silläkö avioliitto kestää, että asutaan saman katon alla, nukutaan yöt samassa sängyssä (silloin, kun toinen tai molemmat ei ole jossain muualla), pestään pyykit samassa pesukoneessa ja syödään samasta jääkaapista ruokaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos haluaa avioliiton kestävän, on asuttava yhdessä ensin vuosia ja ilman lapsia. Jos vielä esim. 7 vuoden päästä on sitä mieltä, että haluaa viettää toisen kanssa loppuelämän, voi mennä naimisiin ja hankkia lapsia. Silloin avioliitto myös todennäköisimmin kestää.
Periaatteessa olen samaa mieltä. Käytännössä tuota ei kuitenkaan voi oikein aina toteuttaa, jos pariutui 30-vuotiaana ja haluaa ehdottomasti lapsia. Silloin on pakko ottaa riski ja edetä rivakammassa tahdissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
18 avioliitto mulla.
Yhdessä pitäviä voimia tahto, kahdenkeskisen ajan järjestäminen, vahva sitoutuminen ja asenne. Yhteinen huumori, keskustelu kaikesta. Rakkaus. Parisuhdekursseja. Lapset, yhteiset projektit joissa ollaan toisen tukena, ei toisia vastaan.
Nuo kaikki löytyi. Silti tuli ero. Emme olleet toisillemme _riittävän_ sopivat. Tämä on mielestäni syy ettemme jaksaneet yhdessä kaikesta mielettömästä panostamisesta huolimatta. Tajuan sen nyt eläessäni itselleni sopivan kumppanin kanssa.
Ero voi olla todella hyvä ratkaisu. Ennen ihailin ihmisiä jotka pysyvät aina yhdessä. Nyt tajuan että ei siinä ole sen kummempaa ihailtavaa. Heillä on vain riittävän hyvin asiat eikä se välttämättä ole heidän ansiotaan. Tai he roikkuvat yhdessä onnettomina. Ei se mikään ihastelun aihe ole sen enempää tai vähempää kuin rohkeus erota sillä rohkeutta ero vaatii.
Voisitko kuvata vähän tarkemmin, että mikä olisi pitänyt olla toisin, jotta olisitte olleet toisillenne riittävän sopivat?
Minä kirjoitin edellisellä sivulla, 20 v jälkeen mies vaihtoi minut lennosta toiseen. Syyksi kuulin, että minä olen liian teoreettinen, en tykkää metsästä tai musiikista yhtä paljoa kuin hän. Olisiko nämä asiat sinulle _riittäviä_ syitä eroon?
En ole tuo keltä kysyit, mutta laitanpa minäkin lusikkani soppaan.
Minulla oli hyvä mies, hän ei vaan ollut minulle sopiva. Minulle taide ja kulttuuri ovat aina olleet intohimo. Hänestä se oli söpöä, ja ulkomaanmatkoilla hän mielellään päästi minut taidemuseoihin, ja kärsivällisesti odotteli kahviloissa, että olin saanut tarpeekseni taas yhdestä puuduttavasta museosta, kuten nyt vaikka Uffizi.
Jossain vaiheessa tajusin, etten voi viettää koko elämääni ihmisen kanssa, jonka kanssa en voi jakaa jotain niin olennaista asiaa itsestäni.
Halusin kumppanin, joka lähtee kanssani niihin museoihin. Vieläpä, että yhdessä suunnittelemme lomamme kulttuurikohteiden ympärille. Että juttelemme kirjoista, bongaamme taidenäyttelyitä, haaveillemme yhdessä näkevämme Parthenonin eläkkeellä.Ymmärrän miestäsi, jos hän on intohimoinen musiikin ja luonnossa liikkumisen suhteen, ehkä hän toivoi kumppania, jonka kanssa lomasuunnitelmat vaikka pyörisivät vaellusretkien suunnittelussa, ja iltaisin vaikka musisoisitte yhdessä.
Ei tarkoita että toinen olisi yhtään sen huonompi, ei vain itselle oikea.Hmmm...minä olen aika lailla eri mieltä kanssasi:
Minulle rakastaminen ei liity mielenkiinnon kohteisiin. Toki jokin yhteinen sidos pitää olla, mutta rakkauden pitää olla pyytetöntä, eikä sitä saa sitoa moisiin ehtoihin. Ehdollinen rakkaus ei ole aitoa tosirakkautta.
Toisekseen minä olen turhia avioeroja vastaan, jos perheessä on lapsia. Jos teillä ei ollut lapsia, niin ok. Jos oli, niin aivan järkyttävä eroperuste.
Minä komppaan tätä. Ei kaikki mielenkiinnot ole aina samoja ja ne saattavat muuttuakin vuosien varrella. Tuossa aiemmassakin tapauksessa mies sentään odotteli naista, kun nainen halusi käydä näyttelyissä. Kompromissi sekin.
Olisihan se kiva, jos minullakin olisi kumppani, jonka kanssa miettisimme minun urheiluharrastustani ja kehittymistäni siinä. Pohtisimme minun työtäni yhdessä ja muutenkin haluaisimme aina jakaa minun omat mielenkiinnonkohteeni. Totuus on kuitenkin, että osa asioista on omia ja osa yhteisiä. Kyky tehdä kompromisseja on aika oleellinen juttu, ja kyky jollain tavalla osallistua toisen juttuihin, vaikkei aina niin kiinnostaisikaan.
Edellisen pointti taisikin olla se, että ne Tärkeimmät kiinnostukset olisi yhteisiä. Esim. taideharrastuneisuus liittyy usein kokonaiseen elämänkatsomukseen. Voi näyttää alussa pinnalta, muttei sitä ole.
Itselle alkaa käydä kynnykseksiksi sama. Paitsi etten pääse jakamaan itselle rakkainta puuhaa rakkaan kanssa, syy tähän on pohjimmainen ero teoreettis-idealistisen ja syvästi käytännöllisen/konkreettisen maailmankuvan välillä. Emme kohtaa.
Miten tällaiset ihmiset ovat edes alunperin päätyneet yhteen ja vieläpä avioliittoon? Luulisi että näin isot eroavaisuudet huomataan jo heti alkuunsa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
18 avioliitto mulla.
Yhdessä pitäviä voimia tahto, kahdenkeskisen ajan järjestäminen, vahva sitoutuminen ja asenne. Yhteinen huumori, keskustelu kaikesta. Rakkaus. Parisuhdekursseja. Lapset, yhteiset projektit joissa ollaan toisen tukena, ei toisia vastaan.
Nuo kaikki löytyi. Silti tuli ero. Emme olleet toisillemme _riittävän_ sopivat. Tämä on mielestäni syy ettemme jaksaneet yhdessä kaikesta mielettömästä panostamisesta huolimatta. Tajuan sen nyt eläessäni itselleni sopivan kumppanin kanssa.
Ero voi olla todella hyvä ratkaisu. Ennen ihailin ihmisiä jotka pysyvät aina yhdessä. Nyt tajuan että ei siinä ole sen kummempaa ihailtavaa. Heillä on vain riittävän hyvin asiat eikä se välttämättä ole heidän ansiotaan. Tai he roikkuvat yhdessä onnettomina. Ei se mikään ihastelun aihe ole sen enempää tai vähempää kuin rohkeus erota sillä rohkeutta ero vaatii.
Jos se parisuhteen ylläpitäminen vaatii mieletöntä panostamista ja venymistä niin silloin ei ole suhteessa oikean henkilön kanssa.
Itse olen ollut yhden ja saman miehen kanssa 32 vuotta. Yhdessä meitä pitää keskinäinen sitoutuminen ja rakkaus. Vaikeista ajoista on selvitty myös yhteisvoimin. Pohjalla meillä on hyvin samanlaiset kotitaustat, arvomaailma ja huumorintaju. Ymmärrämme ja kunnioitamme toisiamme. Olemme ihmisinä erilaisia, mutta täydennämme toisiamme ja yhdessä on hyvä olla.
Äläs nyt, kulissia teidän liitto on palstan mukaan ja neljän seinän sisällä olette kuitenkin onnettomia ja vihaatte toisianne. Kaikki pitkät liitot ovat kulissia, vain rohkeat eroavat ja osaavat olla onnellisia uusperheissään 😂
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
18 avioliitto mulla.
Yhdessä pitäviä voimia tahto, kahdenkeskisen ajan järjestäminen, vahva sitoutuminen ja asenne. Yhteinen huumori, keskustelu kaikesta. Rakkaus. Parisuhdekursseja. Lapset, yhteiset projektit joissa ollaan toisen tukena, ei toisia vastaan.
Nuo kaikki löytyi. Silti tuli ero. Emme olleet toisillemme _riittävän_ sopivat. Tämä on mielestäni syy ettemme jaksaneet yhdessä kaikesta mielettömästä panostamisesta huolimatta. Tajuan sen nyt eläessäni itselleni sopivan kumppanin kanssa.
Ero voi olla todella hyvä ratkaisu. Ennen ihailin ihmisiä jotka pysyvät aina yhdessä. Nyt tajuan että ei siinä ole sen kummempaa ihailtavaa. Heillä on vain riittävän hyvin asiat eikä se välttämättä ole heidän ansiotaan. Tai he roikkuvat yhdessä onnettomina. Ei se mikään ihastelun aihe ole sen enempää tai vähempää kuin rohkeus erota sillä rohkeutta ero vaatii.
Voisitko kuvata vähän tarkemmin, että mikä olisi pitänyt olla toisin, jotta olisitte olleet toisillenne riittävän sopivat?
Minä kirjoitin edellisellä sivulla, 20 v jälkeen mies vaihtoi minut lennosta toiseen. Syyksi kuulin, että minä olen liian teoreettinen, en tykkää metsästä tai musiikista yhtä paljoa kuin hän. Olisiko nämä asiat sinulle _riittäviä_ syitä eroon?
En ole tuo keltä kysyit, mutta laitanpa minäkin lusikkani soppaan.
Minulla oli hyvä mies, hän ei vaan ollut minulle sopiva. Minulle taide ja kulttuuri ovat aina olleet intohimo. Hänestä se oli söpöä, ja ulkomaanmatkoilla hän mielellään päästi minut taidemuseoihin, ja kärsivällisesti odotteli kahviloissa, että olin saanut tarpeekseni taas yhdestä puuduttavasta museosta, kuten nyt vaikka Uffizi.
Jossain vaiheessa tajusin, etten voi viettää koko elämääni ihmisen kanssa, jonka kanssa en voi jakaa jotain niin olennaista asiaa itsestäni.
Halusin kumppanin, joka lähtee kanssani niihin museoihin. Vieläpä, että yhdessä suunnittelemme lomamme kulttuurikohteiden ympärille. Että juttelemme kirjoista, bongaamme taidenäyttelyitä, haaveillemme yhdessä näkevämme Parthenonin eläkkeellä.Ymmärrän miestäsi, jos hän on intohimoinen musiikin ja luonnossa liikkumisen suhteen, ehkä hän toivoi kumppania, jonka kanssa lomasuunnitelmat vaikka pyörisivät vaellusretkien suunnittelussa, ja iltaisin vaikka musisoisitte yhdessä.
Ei tarkoita että toinen olisi yhtään sen huonompi, ei vain itselle oikea.Hmmm...minä olen aika lailla eri mieltä kanssasi:
Minulle rakastaminen ei liity mielenkiinnon kohteisiin. Toki jokin yhteinen sidos pitää olla, mutta rakkauden pitää olla pyytetöntä, eikä sitä saa sitoa moisiin ehtoihin. Ehdollinen rakkaus ei ole aitoa tosirakkautta.
Toisekseen minä olen turhia avioeroja vastaan, jos perheessä on lapsia. Jos teillä ei ollut lapsia, niin ok. Jos oli, niin aivan järkyttävä eroperuste.
Minä komppaan tätä. Ei kaikki mielenkiinnot ole aina samoja ja ne saattavat muuttuakin vuosien varrella. Tuossa aiemmassakin tapauksessa mies sentään odotteli naista, kun nainen halusi käydä näyttelyissä. Kompromissi sekin.
Olisihan se kiva, jos minullakin olisi kumppani, jonka kanssa miettisimme minun urheiluharrastustani ja kehittymistäni siinä. Pohtisimme minun työtäni yhdessä ja muutenkin haluaisimme aina jakaa minun omat mielenkiinnonkohteeni. Totuus on kuitenkin, että osa asioista on omia ja osa yhteisiä. Kyky tehdä kompromisseja on aika oleellinen juttu, ja kyky jollain tavalla osallistua toisen juttuihin, vaikkei aina niin kiinnostaisikaan.
Mä taas ajattelen, että mitä mä tekisin reissussa miehellä, joka istuisi kahvilassa odottamassa. Jäisi sitten kotiin ja mä reissaisin jonkun ystäväni tai vaikka siskoni kanssa. Pian vaan kävisi niin, ettei puolison kanssa olisi juuri muuta juteltavaa kuin moneltako tulet töistä, mitä syödään tänään ja kumpi imuroi, ja molemmat menisivät omia menojaan omien kavereidensa kanssa.
Periaatteessa noin, mutta mietitäänpäs vähän pidemmälle. Siellä reissusa tehdään paljon muutakin, ja sen muu voikin toimia hyvin. Lisäksi parisuhteessa halutaan muutakin kuin täysin samoja mielenkiinnonkohteita.
Pitää olla samanlaiset arvot, molemminpuolista kemiaa, miellyttävä ulkonäkö, keskustelukykyä, intohimoja, toimeentuloa, huumorintajua, luotettava, rehellinen, joustava, hyvä tyyppi, avulias jne.
Kun sitten tapaat jonkun potentiaalisen, niin et välttämättä yhden puuttuvan ominaisuuden perusteella jätä hommaa kesken.
Mä olen käynyt Firenzessä siskoni kanssa ja Uffizin lisäksi kierrettiin kaikki muutkin museot, kirkot ja kulttuurinähtävyydet. Joo, käytiin välillä myös syömässä sekä hotellihuoneessa suihkussa ja nukkumassa. Jos mulla olisi ollut mukana mies, jota ei reissussa olisi kiinnostanut tehdä mun kanssani muuta kuin syödä ja nukkua, niin mieluummin olisin mennyt vaikka yksin.
Noin muuten olet oikeassa noista muista asioista, mutta mä vaan en pidemmän päälle jaksaisi, jos yhdessä oltaisiin vain kotona ja keskusteltaisiin jostain tyhjänpäiväisestä, joka ei oikeasti kiinnostaisi kumpaakaan.
Normaalisti ihmiset voi tehdä erilaisia reissuja. Esimerkkinä, jos mies on kiinnostunut autourheilusta, hän voi käytä formuamatkalla ja sinä taidematkalla. Suoraan sanottuna kuulostat melko yksioikoiselta ja joustamattomalta, mutta tokihan voi elää myös suurimmaksi osaksi yhden intressin vuoksi, eikä siinäkään mitään vikaa ole.
Sitähän mä juuri tarkoitinkin, että jos kiinnostuksenkohteet ei kohtaa, kumpikin puuhaa omia juttujaan joko yksin tai kavereidensa kanssa. Mutta silläkö avioliitto kestää, että asutaan saman katon alla, nukutaan yöt samassa sängyssä (silloin, kun toinen tai molemmat ei ole jossain muualla), pestään pyykit samassa pesukoneessa ja syödään samasta jääkaapista ruokaa?
Siksi kannattaakin olla monipuolinen ihminen, jolla on ehkä yksi suurin mielenkiinnon kohde, mutta paljon muitakin intressejä. Itse en jaksa olla joustamattomien yhden tien kulkijoiden kanssa. Ei siitä tule mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
18 avioliitto mulla.
Yhdessä pitäviä voimia tahto, kahdenkeskisen ajan järjestäminen, vahva sitoutuminen ja asenne. Yhteinen huumori, keskustelu kaikesta. Rakkaus. Parisuhdekursseja. Lapset, yhteiset projektit joissa ollaan toisen tukena, ei toisia vastaan.
Nuo kaikki löytyi. Silti tuli ero. Emme olleet toisillemme _riittävän_ sopivat. Tämä on mielestäni syy ettemme jaksaneet yhdessä kaikesta mielettömästä panostamisesta huolimatta. Tajuan sen nyt eläessäni itselleni sopivan kumppanin kanssa.
Ero voi olla todella hyvä ratkaisu. Ennen ihailin ihmisiä jotka pysyvät aina yhdessä. Nyt tajuan että ei siinä ole sen kummempaa ihailtavaa. Heillä on vain riittävän hyvin asiat eikä se välttämättä ole heidän ansiotaan. Tai he roikkuvat yhdessä onnettomina. Ei se mikään ihastelun aihe ole sen enempää tai vähempää kuin rohkeus erota sillä rohkeutta ero vaatii.
Voisitko kuvata vähän tarkemmin, että mikä olisi pitänyt olla toisin, jotta olisitte olleet toisillenne riittävän sopivat?
Minä kirjoitin edellisellä sivulla, 20 v jälkeen mies vaihtoi minut lennosta toiseen. Syyksi kuulin, että minä olen liian teoreettinen, en tykkää metsästä tai musiikista yhtä paljoa kuin hän. Olisiko nämä asiat sinulle _riittäviä_ syitä eroon?
En ole tuo keltä kysyit, mutta laitanpa minäkin lusikkani soppaan.
Minulla oli hyvä mies, hän ei vaan ollut minulle sopiva. Minulle taide ja kulttuuri ovat aina olleet intohimo. Hänestä se oli söpöä, ja ulkomaanmatkoilla hän mielellään päästi minut taidemuseoihin, ja kärsivällisesti odotteli kahviloissa, että olin saanut tarpeekseni taas yhdestä puuduttavasta museosta, kuten nyt vaikka Uffizi.
Jossain vaiheessa tajusin, etten voi viettää koko elämääni ihmisen kanssa, jonka kanssa en voi jakaa jotain niin olennaista asiaa itsestäni.
Halusin kumppanin, joka lähtee kanssani niihin museoihin. Vieläpä, että yhdessä suunnittelemme lomamme kulttuurikohteiden ympärille. Että juttelemme kirjoista, bongaamme taidenäyttelyitä, haaveillemme yhdessä näkevämme Parthenonin eläkkeellä.Ymmärrän miestäsi, jos hän on intohimoinen musiikin ja luonnossa liikkumisen suhteen, ehkä hän toivoi kumppania, jonka kanssa lomasuunnitelmat vaikka pyörisivät vaellusretkien suunnittelussa, ja iltaisin vaikka musisoisitte yhdessä.
Ei tarkoita että toinen olisi yhtään sen huonompi, ei vain itselle oikea.Hmmm...minä olen aika lailla eri mieltä kanssasi:
Minulle rakastaminen ei liity mielenkiinnon kohteisiin. Toki jokin yhteinen sidos pitää olla, mutta rakkauden pitää olla pyytetöntä, eikä sitä saa sitoa moisiin ehtoihin. Ehdollinen rakkaus ei ole aitoa tosirakkautta.
Toisekseen minä olen turhia avioeroja vastaan, jos perheessä on lapsia. Jos teillä ei ollut lapsia, niin ok. Jos oli, niin aivan järkyttävä eroperuste.
Minä komppaan tätä. Ei kaikki mielenkiinnot ole aina samoja ja ne saattavat muuttuakin vuosien varrella. Tuossa aiemmassakin tapauksessa mies sentään odotteli naista, kun nainen halusi käydä näyttelyissä. Kompromissi sekin.
Olisihan se kiva, jos minullakin olisi kumppani, jonka kanssa miettisimme minun urheiluharrastustani ja kehittymistäni siinä. Pohtisimme minun työtäni yhdessä ja muutenkin haluaisimme aina jakaa minun omat mielenkiinnonkohteeni. Totuus on kuitenkin, että osa asioista on omia ja osa yhteisiä. Kyky tehdä kompromisseja on aika oleellinen juttu, ja kyky jollain tavalla osallistua toisen juttuihin, vaikkei aina niin kiinnostaisikaan.
Edellisen pointti taisikin olla se, että ne Tärkeimmät kiinnostukset olisi yhteisiä. Esim. taideharrastuneisuus liittyy usein kokonaiseen elämänkatsomukseen. Voi näyttää alussa pinnalta, muttei sitä ole.
Itselle alkaa käydä kynnykseksiksi sama. Paitsi etten pääse jakamaan itselle rakkainta puuhaa rakkaan kanssa, syy tähän on pohjimmainen ero teoreettis-idealistisen ja syvästi käytännöllisen/konkreettisen maailmankuvan välillä. Emme kohtaa.
Miten tällaiset ihmiset ovat edes alunperin päätyneet yhteen ja vieläpä avioliittoon? Luulisi että näin isot eroavaisuudet huomataan jo heti alkuunsa.
Ihastuu ja rakastuu. Suhteen alussa haluaa miellyttävä toista. Saattaa jopa kuvitella, että innostuisi toisen kiinnostuksenkohteista. Minäkin joskus juoksin lätkämatseissa ja nousin viikonloppuna kukonpieraisun aikaan katsomaan formuloita, mutta yrityksistä huolimatta en innostunut. Mies oli muuten kaikin puolin ok ja hänkin yritti innostua taiteista, matkustelusta jne, mutta ei innostunut. Naimisiin ei sentään menty, mutta 2 vuotta ehdittiin asua yhdessä ennenkuin totesin, että mulla on enemmän seuraa ja iloa kissasta kuin siitä miehestä. Tilanne on tietysti ihan toinen, jos kummallakaan ei ole mitään intohimoja ja on ihan sama, mitä tehdään yhdessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
18 avioliitto mulla.
Yhdessä pitäviä voimia tahto, kahdenkeskisen ajan järjestäminen, vahva sitoutuminen ja asenne. Yhteinen huumori, keskustelu kaikesta. Rakkaus. Parisuhdekursseja. Lapset, yhteiset projektit joissa ollaan toisen tukena, ei toisia vastaan.
Nuo kaikki löytyi. Silti tuli ero. Emme olleet toisillemme _riittävän_ sopivat. Tämä on mielestäni syy ettemme jaksaneet yhdessä kaikesta mielettömästä panostamisesta huolimatta. Tajuan sen nyt eläessäni itselleni sopivan kumppanin kanssa.
Ero voi olla todella hyvä ratkaisu. Ennen ihailin ihmisiä jotka pysyvät aina yhdessä. Nyt tajuan että ei siinä ole sen kummempaa ihailtavaa. Heillä on vain riittävän hyvin asiat eikä se välttämättä ole heidän ansiotaan. Tai he roikkuvat yhdessä onnettomina. Ei se mikään ihastelun aihe ole sen enempää tai vähempää kuin rohkeus erota sillä rohkeutta ero vaatii.
Voisitko kuvata vähän tarkemmin, että mikä olisi pitänyt olla toisin, jotta olisitte olleet toisillenne riittävän sopivat?
Minä kirjoitin edellisellä sivulla, 20 v jälkeen mies vaihtoi minut lennosta toiseen. Syyksi kuulin, että minä olen liian teoreettinen, en tykkää metsästä tai musiikista yhtä paljoa kuin hän. Olisiko nämä asiat sinulle _riittäviä_ syitä eroon?
En ole tuo keltä kysyit, mutta laitanpa minäkin lusikkani soppaan.
Minulla oli hyvä mies, hän ei vaan ollut minulle sopiva. Minulle taide ja kulttuuri ovat aina olleet intohimo. Hänestä se oli söpöä, ja ulkomaanmatkoilla hän mielellään päästi minut taidemuseoihin, ja kärsivällisesti odotteli kahviloissa, että olin saanut tarpeekseni taas yhdestä puuduttavasta museosta, kuten nyt vaikka Uffizi.
Jossain vaiheessa tajusin, etten voi viettää koko elämääni ihmisen kanssa, jonka kanssa en voi jakaa jotain niin olennaista asiaa itsestäni.
Halusin kumppanin, joka lähtee kanssani niihin museoihin. Vieläpä, että yhdessä suunnittelemme lomamme kulttuurikohteiden ympärille. Että juttelemme kirjoista, bongaamme taidenäyttelyitä, haaveillemme yhdessä näkevämme Parthenonin eläkkeellä.Ymmärrän miestäsi, jos hän on intohimoinen musiikin ja luonnossa liikkumisen suhteen, ehkä hän toivoi kumppania, jonka kanssa lomasuunnitelmat vaikka pyörisivät vaellusretkien suunnittelussa, ja iltaisin vaikka musisoisitte yhdessä.
Ei tarkoita että toinen olisi yhtään sen huonompi, ei vain itselle oikea.Hmmm...minä olen aika lailla eri mieltä kanssasi:
Minulle rakastaminen ei liity mielenkiinnon kohteisiin. Toki jokin yhteinen sidos pitää olla, mutta rakkauden pitää olla pyytetöntä, eikä sitä saa sitoa moisiin ehtoihin. Ehdollinen rakkaus ei ole aitoa tosirakkautta.
Toisekseen minä olen turhia avioeroja vastaan, jos perheessä on lapsia. Jos teillä ei ollut lapsia, niin ok. Jos oli, niin aivan järkyttävä eroperuste.
Minä komppaan tätä. Ei kaikki mielenkiinnot ole aina samoja ja ne saattavat muuttuakin vuosien varrella. Tuossa aiemmassakin tapauksessa mies sentään odotteli naista, kun nainen halusi käydä näyttelyissä. Kompromissi sekin.
Olisihan se kiva, jos minullakin olisi kumppani, jonka kanssa miettisimme minun urheiluharrastustani ja kehittymistäni siinä. Pohtisimme minun työtäni yhdessä ja muutenkin haluaisimme aina jakaa minun omat mielenkiinnonkohteeni. Totuus on kuitenkin, että osa asioista on omia ja osa yhteisiä. Kyky tehdä kompromisseja on aika oleellinen juttu, ja kyky jollain tavalla osallistua toisen juttuihin, vaikkei aina niin kiinnostaisikaan.
Edellisen pointti taisikin olla se, että ne Tärkeimmät kiinnostukset olisi yhteisiä. Esim. taideharrastuneisuus liittyy usein kokonaiseen elämänkatsomukseen. Voi näyttää alussa pinnalta, muttei sitä ole.
Itselle alkaa käydä kynnykseksiksi sama. Paitsi etten pääse jakamaan itselle rakkainta puuhaa rakkaan kanssa, syy tähän on pohjimmainen ero teoreettis-idealistisen ja syvästi käytännöllisen/konkreettisen maailmankuvan välillä. Emme kohtaa.
Miten tällaiset ihmiset ovat edes alunperin päätyneet yhteen ja vieläpä avioliittoon? Luulisi että näin isot eroavaisuudet huomataan jo heti alkuunsa.
Ihastuu ja rakastuu. Suhteen alussa haluaa miellyttävä toista. Saattaa jopa kuvitella, että innostuisi toisen kiinnostuksenkohteista. Minäkin joskus juoksin lätkämatseissa ja nousin viikonloppuna kukonpieraisun aikaan katsomaan formuloita, mutta yrityksistä huolimatta en innostunut. Mies oli muuten kaikin puolin ok ja hänkin yritti innostua taiteista, matkustelusta jne, mutta ei innostunut. Naimisiin ei sentään menty, mutta 2 vuotta ehdittiin asua yhdessä ennenkuin totesin, että mulla on enemmän seuraa ja iloa kissasta kuin siitä miehestä. Tilanne on tietysti ihan toinen, jos kummallakaan ei ole mitään intohimoja ja on ihan sama, mitä tehdään yhdessä.
Ja olen siis eri kuin tuo, jolta kysyit.
Jos se parisuhteen ylläpitäminen vaatii mieletöntä panostamista ja venymistä niin silloin ei ole suhteessa oikean henkilön kanssa.
Itse olen ollut yhden ja saman miehen kanssa 32 vuotta. Yhdessä meitä pitää keskinäinen sitoutuminen ja rakkaus. Vaikeista ajoista on selvitty myös yhteisvoimin. Pohjalla meillä on hyvin samanlaiset kotitaustat, arvomaailma ja huumorintaju. Ymmärrämme ja kunnioitamme toisiamme. Olemme ihmisinä erilaisia, mutta täydennämme toisiamme ja yhdessä on hyvä olla.