Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mies hoitaa lasta kotona arkisin, mutta ei tee päivän aikana mitään. Mikä avuksi?
13.05.2019 |
Olen lopen väsynyt. Meillä on mieheni kanssa 1.5 vuotias poika ja mieheni hoitaa häntä päivisin, kun olen itse töissä. Olen tottakai kiitollinen, että mieheni mahdollistaa minulle työnteon, mutta tässä on yksi tosi iso ongelma. Ihan sama miten paljon olen töissä, JOKA päivä tulen sotkuiseen kotiin, jossa ei ole tehty mitään koko päivän aikana. Pyykkejä ei ole pesty, ei olla tiskattu, mies ei ole syönyt mitään itse, lelut ja roskat ovat levitetty ympäri lattioita. Heti kun ovesta astuu sisälle pitää alkaa siivoomaan, tekemään ruokaa ja mies ojentaa lapsen minulle lähtien itse lepäilemään, kun hänellä oli niin rankka päivä.
Olen yrittänyt jutella, että jos laittaisimme lapsen hoitoon, jotta mieheni voisi etsiä töitä, mutta se ei kuulemma tule kuulookaan, koska hänen mielestään lapsi tarvitsee isänsä/äitinsä kanssa oloa nyt erittäin paljon (joka on totta, en sitä kielläkkään). Itse haluaisin olla kotona hoitamassa pikkuista, mutta kun mies on työtön, niin näin tämä on parempi. Jos kummatkin kävisi töissä, niin voisin tehdä pienempiä tunteja, jolloin olisi enemmän voimia hoitaa kotia.
Olen alkanut harkita eroa, sillä tällätavalla mistään ei tule mitään. Vaikka käyn töissä, niin koko perheen pyörittäminen kaatuu omaan niskaan täysin, eikä mies ole kauhean osallinen mihinkään. Rahallisesti tekisi tiukempaa, mutta uskoisin pärjääväni hyvin yksinkin. Olen yrittänyt jutella miehen kanssa asioita, mutta ei hän kuuntele.
Te naiset (ja miksei miehetkin) joilla on samanlaista ollut, niin mitä olette tehneet? Kuulostan varmasti tosi ikävältä niuholta, mutta en vain enää jaksa tätä päivästä päivään.
Kommentit (154)
Tässä ketjussa se taas nähdään, miten ne rauhallisten ja kilttien lasten vanhemmat eivät aina ymmärrä millaista se elämä on sellaisen vilkkaan ja temperamenttisen tapauksen kanssa... Kun ne silmät pitää olla selässäkin, ja vahtia pitää ihan koko ajan ettei se lapsi tapa itseään tai tuhoa kaikkea irtaimistoa.
Nauroin ääneen kun joku tuolla ehdotti, että anna lapselle peruna ihmeteltäväksi ja laita se syöttötuoliin katsomaan sun ruuanlaittoa, niin siinähän se viihtyy ja saat ruuan tehtyä?!? :D
Joku toinen olikin jo siihen perään kuvaillut miten se tilanne oikeasti menisi, lapsen kiljuessa räkä poskella ja perunan lentäessä pitkin lattioita.
Vilkas pieni lapsi ei viihdy paikoillaan montaa minuuttia, ei tuijottele mitään lelua montaa minuuttia kiinnostuneena, ei ole kiinnostunut telkkarin piirretyistä, eikä todellakaan istu tuolissa varttia katselemassa hiljaa ja kiltisti, että mitä ruokaa se aikuinen tekee. Ollaan oikeasti epätoivoisina jopa yritetty saada lasta kiinnostumaan piirretyistä tai luonto-ohjelmista, kun ollaan mietitty millä ihmeellä sen saisi olemaan paikoillaan edes hetken. Telkkarinkatselu-ennätys taitaa olla noin 20-30 sekuntia. Jos on istunut sylissä ja selitetty koko ajan että katsopas mitä tuo sininen tipu tuolla nyt tekee, jee kivaa, niin on viihtynyt ehkä jopa 5min, mutta eipä siinä sitten samalla tehdäkään mitään itse, kun pitää viihdyttää sitä lasta telkkarin ääressäkin, kun ei se viihdy siinäkään yksin...
Meillä siis 1v7kk lapsi ja nyt vasta viimeisten kuukausien aikana olen pari kertaa pystynyt tehdä ruokaa niin että olen yksin kotona lasta vahtimassa. Ne ruuat on olleet todella nopeita ja simppeleitä pasta/wokkiruokia, eli ruuanlaittoon menee noin vartti. Ja nekin onnistuu vain hyvänä päivänä, eli pitää ajoissa aistia ja valmistautua että millähän tuulella se lapsi on tänään, viihtyisikö se hetken dublojen kanssa tai söisikö se itse oman ruokansa just tänään niin kiltisti, että sillä aikaa pystyisin pilkkoa ruokaan tarvittavat ainekset...
Kyllähän se elämä on ollut joka päiväistä käskemistä, kieltämistä, komentamista, ja sitä jatkuvan kirkumisen ja tinttailun kuuntelemita ja rään pyyhkimistä. Kun pitää kieltää kaikki kiva (eli kaikki mistä lapsi voi pudota tai muuten satuttaa itsensä tai rikkoa irtaimistoa). Onhan se välillä pudonnutkin, esim sohvalta, kun sinne on pakko kiivetä joka välissä.
Ja kaikesta tästä huolimattakin voin sanoa, että ollessani lapsen kanssa äitiyslomalla pystyin silti jotenkuten hoitaa päivän aikana tiskit ja pyykit. Konehan ne pesee, itse ei tarvitse tehdä muuta kuin täyttää ja tyhjätä ne koneet. Hidastahan se saattoi olla kun homma keskeytyi monta kertaa, mutta tehtyä tuli.
Loput kotityöt sitten jompikumpi teki illalla yksin, sillä aikaa kun toinen vahtii lasta tai lähtee lapsen kanssa kauppaan. Lapsi nukahtaa noin yhdeksältä, joten siinäkin on ainakin tunnin verran aikaa hiljaa siivoilla jotain, ennenkuin aikuiset alkaa menemään nukkumaan (herätys aamulla kuuden jälkeen, joten kovin myöhään ei voida valvoa mekään).
Jos ei ap:n mies sen vertaa päivän aikana saa tehtyä että edes pyykit ja tiskit, niin jossain on vikaa, varsinkin jos ap:n lapsi ei ole erityisen vaativa tapaus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tulet kotiin etkä tee mitään. Istut sohvalle ja räpläät puhelinta/tablettia kuulokkeet korvilla muutaman illan. Eiköhän siitä tokene sitten. Tai tuut kotiin muutamana iltana vasta nukkumaanmenoaikaan, nukutat lapsen, teet itsellesi iltapalan ja menet nukkumaan/räpläämään puhelinta.
Jos aina antaa periksi ja tekee vain itse, niin mahdollistaa huonon käytöksen myös jatkossa.
Ai mikä avuksi?
Palkkaa KOTIAPULAINEN. Ja mieti maksaessasi millaisen nyhverön olet valinnut lapsesi isäksi.
Meillä oli melkein sama, paitsi että mies ei tehnyt lapsen kanssa mitään. Istui koneella ja joi energiajuomaa, lapsi laski mäkeä ja touhusi omiaan rivarin aidatulla pikkupihalla. Ja koska lapsen energia ei päässyt purkautumaan tarpeeksi, ei nukkunut päikkäreitä ja raivosi jolloin mieheltäkin kiristyi pinna. Kun minä tulin kotiin, vastassa oli pyykkivuoret ja pitkin lattioita olevat lelut sekä kiukkuinen mies .
Erosimme kun lapsi oli 4v . En vain jaksanut olla äiti molemmille.
Vierailija kirjoitti:
Mä olen kolmen lapsen kotiäiti, (mieheni on ollut samojen kolmen lapsen koti-isä) ja täytyy kyllä myöntää että 1,5-vuotias on sillä tavalla rasittavassa iässä, että hänen kanssaan ei välttämättä kauheasti kotitöitä tehdä.
Pikkulapsiaika on sillä tavalla korvaamatonta ja ohikiitävää, että ehdotan (ja ehdottaisin myös, jos sukupuoliroolit ovat toisinpäin) että pistäisit eroaikeet syrjään ja tekisitte yhdessä puolen tunnin kotityörynnistyksen joka ilta lapsen mentyä nukkumaan. Rynnistykseen kuuluisi myös seuraavan päivän lounaan esivalmistelu, jotta kotona olija voisi viettää rauhassa aikaa taaperon kanssa.
Tai tunnissa tekisi viikon ruuat: kahden päivän eväät jääkaappiin ja viisi satsia pakastimeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen kolmen lapsen kotiäiti, (mieheni on ollut samojen kolmen lapsen koti-isä) ja täytyy kyllä myöntää että 1,5-vuotias on sillä tavalla rasittavassa iässä, että hänen kanssaan ei välttämättä kauheasti kotitöitä tehdä.
Pikkulapsiaika on sillä tavalla korvaamatonta ja ohikiitävää, että ehdotan (ja ehdottaisin myös, jos sukupuoliroolit ovat toisinpäin) että pistäisit eroaikeet syrjään ja tekisitte yhdessä puolen tunnin kotityörynnistyksen joka ilta lapsen mentyä nukkumaan. Rynnistykseen kuuluisi myös seuraavan päivän lounaan esivalmistelu, jotta kotona olija voisi viettää rauhassa aikaa taaperon kanssa.
Tämä kävisi minulle, mutta mies ei suostu siihen. Hän vain valittaa, kuinka oli niin rankka päivä ja rupee pelaamaan/selaamaan puhelinta. Katoaa täysin omiin maailmoihin eikä häneen saa puheyhteyttä. Olen miettinyt masennuksen mahdollisuutta, mutta mies kieltää sen täysin.
Ap.
No tässähän se tuli: päivä menee myös puhelimessa, ei siinä ehdi kotitöitä tehdä.
Perusav:ta: Nyt ketju on täynnä tehokkaita äitejä, joilla koti kiiltää aina siposiistinä, ruoat tehty alusta loppuun itse joka päivä, lapset siistejä ja tuoksuu kukkasilta.
Ap, suosittelen tekemään aloituksen seuraavaksi väsyneen kotiäidin näkökulmasta, joko turhautuneena työssäkäyvänä isänä joka tulee sotkuiseen kotiin (jolloin saat valtavan paskamyrskyn niskaasi) tai väsyneenä kotiäitinä, jonka puoliso valittaa sotkuista. Tulet huomaamaan, että vastaanotto on täysin erilainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tutkittu juttu: yh-äidit tekevät vähemmän kotitöitä kuin yhteistaloudessa lasten isän kanssa elävät äidit.
Aika luopua siitä ajatuksesta että kodin tulisi olla tahraton jos ei halua uhrata loppuikää kotitöille työn lisäksi.
Minun kohdallani on johtanut 2 kertaa eroon kun en muuttanut suttuista tyyliäni vaikka lapsi tulikin, tosin, mutta nyt saan sitten rauhassa hoitaa kototyöt omalla tyylilläni ilman valittavaa ukkoa.
Kodin ei tarvitse kiiltää, mutta joka päivä on syötävä ja saada puhtaat vaatteet päälle...
Meillä olin töissä ja mies kotona. Mitään pölyjen pyyhintää tai imurointeja en päivän aikana toivonut, vaan ihan niitä jokapäiväisiä juttuja: Tiskien ja pyykkien hoitoa ja tavaroiden järjestelyä paikoilleen.
Taaperonkin kanssa saa kyllä edes tiskikoneen tyhjennettyä päivän aikana...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muksu mukaan tekemään kaikkea, oppiipahan siinä samalla pienestä eikä tule sitten teininä järkytyksenä kun pitäisi osallistua siihen talouden hoitoon. Esimerkiksi:
Kuvitellaan että lapsen kanssa kotona oleva vanhempi haluaa tehdä ruuaksi perunoita ja jauhelihakastiketta.
1. Mene keittiöön. Ota esille tarvittavat asiat.
2. Lapsi on todennäköisesti seurannut ja haluaa huomiota. Anna lapselle peruna ("katsopas, Ilmariina-Justiina, tässä on peruna!")
3. Kuori perunat ja laita kiehumaan, lapsi tutkii saamaansa perunaa. Puhu lapselle siitä mitä olet tekemässä, ihastele hienoa perunaa jonka lapsi sai.
4. Paista jauheliha ja tee siitä kastike, jatka lapselle puhumista. Jos lapsi on kyllästynyt perunaan, keksi uutta tekemistä. Pyydä lasta etsimään vaikka jauhot kaapista (jos ovat niin alhaalla). Kehu lasta osallistumisesta. Nosta lapsi vaikka syöttötuoliin ja anna katsoa kastikkeen valmistusta vierestä.
5. Profit! Ruoka on valmis eikä lapsi ole traumatisoitunut.
Universumille kiitos näistä ainakin näistä asioista elämässäni:
- kolme rauhallista lasta, joita kiinnosti vaikka se laatikko missä on kaikki muovikipot- ja kupit sen aikaa, että ruoanlaiton yksi vaihe oli ohi.
- telkkarista, johon oli varaa hommat Netfix: aamupalan jälkeen mukelot sen ääreen Dublojen sun muiden kanssa, minä valmistin lounaan, siivosin keittiön ja sitten mentiin pihalle.
- miehestä, joka osaa korjata jälkensä ja antaa minulle omaa aikaa
- mainitsinko jo lapset? Siis kiitos siitä, että lapseni eivät koskaan ole karjuneet kuin reikäpäät ja tuhonneet kaikkea jos en istu vieressä ja tuijota silmiin 24/7.
- kiitos induktioliedestä ja kaikkien muiden kodinkoneiden lapsilukoista
Mun on ollut pakko tehdä jotain oikein, sillä arki ei ikinä ollut tuollaista kuin kuvailit.
Kannattaa tosiaan olla kiitollinen, jos sun lapset on niin rauhallisia ja helppoja! Meillä on vasta yksi lapsi 1,5v, ja meno on tosiaan pahimmillaan tuollaista kuin aiempi kirjoittaja kuvaili. Vasta nyt kun lapsi on tuon 1,5v niin olen pari kertaa pystynyt tekemään ruokaa, ja sekin jotain todella simppeliä ja nopeaa wokkia tai pastaa joka on vartissa valmista. Se on onnistunut jotenkuten niin, että lapsen dubloleikin tai autoleikin lomassa olen jo vaivihkaa käynyt nostelemassa pannut ja kattilat valmiiksi hellalle, ja ruokatarvikkeet pöydälle.
Sitten lapselle jotain ruokaa nopeasti mikron kautta, ja lapsi syöttötuoliin syömään. Maito pillipulloon, koska jos se päättää heittää nokkamukin lattialle niin sotku on järkyttävä (pillipullo ei sotke vaikka sitä heittelee). Hetken seuraan lapsen syömistä, ja jos vaikuttaa siltä että tänään lapsi syö kiltisti ja nätisti, niin sillä aikaa ehdin pilkkoa esim vihannekset pannulle ja laittaa pastaa kiehumaan, samalla vahdin koko ajan toisella silmällä taaperoa että se saa syödyksi ruokansa. Kun näyttää että ruoka loppuu niin laitan äkkiä kippoon jotain mahdollisimman hitaasti syötävää jälkkäriä, kuten muropalleroita tai marjoja tms mitä voi poimia yksitellen hitaasti suuhunsa.
Hyvällä säkällä olen saanut ruuan valmiiksi siihen mennessä kun taapero on syönyt, eikä ehdi vielä alkaa karjua tylsyyttään. Nostan taaperon leikkimään, mutta jos hän ei suostu mennä olkkariin (jonne on näköyhteys keittiöstä) niin annan ajaa pikkuautolla vaikka siinä keittiön pöydän nurkalla sen aikaa että saan itse syötyä oman ruokani. Jos homma menee kiljumiseksi ja hulinaksi, niin joskus annan sen huutaa ja syön silti itse, tai jos pystyn vielä tovin odotella omaa ruokaani niin syön vasta sitten kun olen saanut taaperon päikkäreille. Olen raskaana, joten täysin omasta olotilasta riippuu voinko odottaa ruokailuni kanssa vai en. Joskus on vaan syötävä heti, ja silloin taaperon ei auta muu kuin kiljua räkä poskella ja odottaa, jos ei omat lelut kelpaa...
Temperamenttisen, vilkkaan ja huonosti paikoillaan viihtyvän lapsen kanssa arki on melko haastavaa, kun silmät pitää olla selässäkin koko ajan. Ei tuota meidän lasta voinut jättää edes vauvana minnekään hetkeksikään, kun se alkoi heti vaan parkua. Mikään leikkikehä tms ei kelvannut. Ei viihtynyt sittereissä yms niin kauaa että olisin ehtinyt itselleni mitään ruokaa tehdä. Ei nukkunut vauvana päikkäreitäkään kuin 10-15min, ja sen ajan yleensä käytin siihen että kävin rauhassa vessassa ja lopen uupuneena tuijotin sohvalla seinää, ja keskityin hengittämiseen... Koskaan en ole syönyt niin paljon eineksiä, kuin esikoisen vauva-aikana!
Toisesta lapsesta toivotaan helpompaa tapausta, lienee sanomattakin selvää. Jos sattuu että tulee yhtä ylivilkas ja temperamenttinen tapaus, niin laihaa lohtua tuo ajatus siitä, että eivätpä ainakaan ole mitään hissukoita, jotka jää jalkoihin elämässä...
Todella usein nämä "ylivilkkaat" lapset on ihan aikuisten toimesta opetettu käyttäytymään niin kuin käyttäytyvät, ihan vaan sillä että vanhempi ei kestä sitä lapsen riskaamista ja tylsistymistä vaan välittömästi ollaan keksimässä jotain tekemistä (hienompaa, parempaa, upeampaa!) joka lasta nyt sattuisi kiinnostamaan. Kotona pitää voida pitää taulutelkkarit matalalla tv-tasolla, kukat ja koriste-esineet lapsen ulottuvilla niin että pitää silmä kovana koko ajan vahtia ettei lapsi tuhoa paikkoja. Ja yrittäähän se tuhota, kaikki kielletty kun on kivempaa kuin ne omat tavarat ja on takuuvarmasti toimiva keino saada vanhempi jättämään ruokansa kesken ja antamaan lapselle huomiota ja viihdytystä kun lapsi esim. juoksee päin telkkaria kun vanhempi käskee odottamaan.
Mulla on itsellä "supervilkas" nepsylapsi ja todellakin jo puolitoistavuotiaana (ja jo aiemmin) lapsi alkoi opetella sitä että on kyettävä odottamaan kun niin sanoin. Huusi sitten vieressä kun istuin keittiön pöydän ääressä ja söin loppuun, toki selitin rauhallisesti että nyt pitää odottaa kun äiti syö loppuun, kas vain, nyt äidillä on enää salaatti jäljellä, nyt on siitäkin puolet syöty, kohta äiti on syönyt mitäs sitten keksitään. No niin, ruoka syöty, olipa hyvää, vielä laitan astiat tiskiin, pyyhitäänpä räkä pois naamalta, taisi sinua harmittaa kun jouduit odottamaan, voi että. Mutta äidinkin pitää syödä. Milläs lelulla sinä äsken leikitkään, mennään katsomaan.... Sama juttu kaiken muun kanssa. Jos lapsi alkoi parkua, siinähän parkui. Siihen ei kuole eikä se lasta vahingoita että hän joutuu odottamaan kunhan vanhempi muuten vaan pysyy rauhallisena ja selittää miksi esim. vessasta joutuu pois pyykkiavusta jos alkaa heitellä vaatteita eikä noudata ohjeita. Kerta toisensa jälkeen nosto vessasta pois sotkemasta jos menee ihan säätämiseksi. Lopulta oppii vaikka toistoja vie. Ihan vihoviimeinen karhunpalvelus lapselle on siinä vaiheessa lopettaa se mitä oli tekemässä ja keskittyä 110% siihen lapseen, siinähän lapsi oppii että kannattavaa on per seillä ja huutaa ja kiljua ja riehua kun saa näin toimien vanhemman siihen viihdyttäjäksi.
Kaveripiirissä on parikin tällaista voivottelija-äitiä että kun on niin rankkaa vaikka kaikkeni yritän kun on niin kamalan vilkas lapsi ja ei syömäänkään ehdi ja saavat kyllä syyttää ihan itseään kun hypätään joka ikisestä lapsen vinkaisusta lasta viihdyttämään. Lapset säätää ja sählää eikä pysy yhtään paikallaan kun eivät muuta osaa! Ei lapset, pienetkään, ole tyhmiä vaan oppivat hyvin nopeasti pyörittämään vanhempiaan. Sitten on pari meitä "nat simutseja" ja kas vain kun homma toimii paljon paremmin. Lapsen tarpeisiin on toki vastattava, annettava aikaa ja huomiota mutta ei niin että se lapsi on maailman napa siellä kotona! Se on vanhemman tehtävä kestää sitä epämukavuutta ja opetettava lasta esim. odottamaan eikä niin että sitten päiväkodissa lapselle tuleekin shokkina se, että hän todella joutuukin odottamaan eikä huutamalla tahtoaan saakaan läpi. Tuollainen ristiriita menee sitten jo lapselta ymmärryskyvyn yli. Sitten lapsi käyttäytyy kahta pahemmin kotona kun päiväkodissa on pakko rajata sitä käytöstä eikä lapsi ymmärrä miksi (kun kotona ei ole tarvinnut/tarvitse vieläkään), niin kotona sitten ahdistus ja stressi tarha/koulupäivästä purkautuu. Voi voi kun onkin temperamenttinen ja vilkas lapsi ja vanhemmilla niiiiin rankkaa sen kanssa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muksu mukaan tekemään kaikkea, oppiipahan siinä samalla pienestä eikä tule sitten teininä järkytyksenä kun pitäisi osallistua siihen talouden hoitoon. Esimerkiksi:
Kuvitellaan että lapsen kanssa kotona oleva vanhempi haluaa tehdä ruuaksi perunoita ja jauhelihakastiketta.
1. Mene keittiöön. Ota esille tarvittavat asiat.
2. Lapsi on todennäköisesti seurannut ja haluaa huomiota. Anna lapselle peruna ("katsopas, Ilmariina-Justiina, tässä on peruna!")
3. Kuori perunat ja laita kiehumaan, lapsi tutkii saamaansa perunaa. Puhu lapselle siitä mitä olet tekemässä, ihastele hienoa perunaa jonka lapsi sai.
4. Paista jauheliha ja tee siitä kastike, jatka lapselle puhumista. Jos lapsi on kyllästynyt perunaan, keksi uutta tekemistä. Pyydä lasta etsimään vaikka jauhot kaapista (jos ovat niin alhaalla). Kehu lasta osallistumisesta. Nosta lapsi vaikka syöttötuoliin ja anna katsoa kastikkeen valmistusta vierestä.
5. Profit! Ruoka on valmis eikä lapsi ole traumatisoitunut.
Tai näin:
1. Mene keittiöön. Ota esille tarvittavat asiat.2. Lapsi on todennäköisesi seurannut ja haluaa huomiota. Anna lapselle peruna. Lapsi heittää perunan seinään, karjuu kuin syötävä, roikkuu jalassasi ja karjuu kuin syötävä kun et ota syliin, vääntelee uunin nappuloita, karjuu kuin syötävä kun kiellät, roikkuu verhossa, karjuu kuin syötävä kun kiellät, yrittää tyhjentää roskista, karjuu kuin kiellät, kipeää keittiöntuolille, karjuu kuin kielät, yrität tarjota sitä perunaa uudestaan ihmeteltäväksi, lapsi heittää senkin seinään ja karjuu vähän lisää. Ihan sama mitä yrität lapselle leperrellä, ei se mitään kuule. Sen sijaan naapuritkin kuulevat, miten hyvät keuhkot lapsella on.
3. Yrität kuoria perunoita lapsi sylissä, mutta lapsi ei halua olla sylissä, joten se karjuu. Lasket lapsen alas, mistä lapsi suuttuu ja (yllättäen) karjuu. Yrität keskittyä perunoihin, mutta puolen minuutin sisään kuuluu kolaus ja hätäkarjuntaa. Lapsi on kiivennyt tuolille ja sieltä pöydälle istumaan, kaatanut tuolin perässään, eikä pääse enää alas. Paitsi että lapsi yrittää silti päästä alas, pää edellä. Haet lapsen turvaan, mistä lapsi suuttuu, ja karjuu.
4. Yrität paistaa jauhelihaa, mutta lapsi on ennättänyt sulkea hellanlevyt, etkä heti huomaa sitä, koska yrität samalla leperrellä lapselle jotain kehittävää siitä, mitä olet tekemässä. Lasta ei kiinnosta. Lapsi haluaa kiivetä pöydälle uudestaan, ja noh, yllättäen karjuu kun ei saa. Pyydät lasta antamaan alakaapista jauhoja, lapsi kaataa silmänräpäyksessä kaikki jauhot ympäri lattioita ja menee uimaan niihin. Laitat lapsen syöttötuoliin, että saisit siivottua lattian. Ruoka kärähtää. Lapsi riekkuu syöttötuolissa, vihaisena siitä että hänellä on valjaat, ja onnistuu keikkauttamaan koko tuolin nurin, ja kolhaisemaan päänsä pöydänkulmaan.
5. Suljet hellan, poimit jauhoisen lapsen lattialta ja lähdette terveyskeskukseen näytille. Kotimatkalla haette pizzan.
Universumille kiitos näistä ainakin näistä asioista elämässäni:
- kolme rauhallista lasta, joita kiinnosti vaikka se laatikko missä on kaikki muovikipot- ja kupit sen aikaa, että ruoanlaiton yksi vaihe oli ohi.
- telkkarista, johon oli varaa hommat Netfix: aamupalan jälkeen mukelot sen ääreen Dublojen sun muiden kanssa, minä valmistin lounaan, siivosin keittiön ja sitten mentiin pihalle.
- miehestä, joka osaa korjata jälkensä ja antaa minulle omaa aikaa
- mainitsinko jo lapset? Siis kiitos siitä, että lapseni eivät koskaan ole karjuneet kuin reikäpäät ja tuhonneet kaikkea jos en istu vieressä ja tuijota silmiin 24/7.
- kiitos induktioliedestä ja kaikkien muiden kodinkoneiden lapsilukoista
Mun on ollut pakko tehdä jotain oikein, sillä arki ei ikinä ollut tuollaista kuin kuvailit.
Kannattaa tosiaan olla kiitollinen, jos sun lapset on niin rauhallisia ja helppoja! Meillä on vasta yksi lapsi 1,5v, ja meno on tosiaan pahimmillaan tuollaista kuin aiempi kirjoittaja kuvaili. Vasta nyt kun lapsi on tuon 1,5v niin olen pari kertaa pystynyt tekemään ruokaa, ja sekin jotain todella simppeliä ja nopeaa wokkia tai pastaa joka on vartissa valmista. Se on onnistunut jotenkuten niin, että lapsen dubloleikin tai autoleikin lomassa olen jo vaivihkaa käynyt nostelemassa pannut ja kattilat valmiiksi hellalle, ja ruokatarvikkeet pöydälle.
Sitten lapselle jotain ruokaa nopeasti mikron kautta, ja lapsi syöttötuoliin syömään. Maito pillipulloon, koska jos se päättää heittää nokkamukin lattialle niin sotku on järkyttävä (pillipullo ei sotke vaikka sitä heittelee). Hetken seuraan lapsen syömistä, ja jos vaikuttaa siltä että tänään lapsi syö kiltisti ja nätisti, niin sillä aikaa ehdin pilkkoa esim vihannekset pannulle ja laittaa pastaa kiehumaan, samalla vahdin koko ajan toisella silmällä taaperoa että se saa syödyksi ruokansa. Kun näyttää että ruoka loppuu niin laitan äkkiä kippoon jotain mahdollisimman hitaasti syötävää jälkkäriä, kuten muropalleroita tai marjoja tms mitä voi poimia yksitellen hitaasti suuhunsa.
Hyvällä säkällä olen saanut ruuan valmiiksi siihen mennessä kun taapero on syönyt, eikä ehdi vielä alkaa karjua tylsyyttään. Nostan taaperon leikkimään, mutta jos hän ei suostu mennä olkkariin (jonne on näköyhteys keittiöstä) niin annan ajaa pikkuautolla vaikka siinä keittiön pöydän nurkalla sen aikaa että saan itse syötyä oman ruokani. Jos homma menee kiljumiseksi ja hulinaksi, niin joskus annan sen huutaa ja syön silti itse, tai jos pystyn vielä tovin odotella omaa ruokaani niin syön vasta sitten kun olen saanut taaperon päikkäreille. Olen raskaana, joten täysin omasta olotilasta riippuu voinko odottaa ruokailuni kanssa vai en. Joskus on vaan syötävä heti, ja silloin taaperon ei auta muu kuin kiljua räkä poskella ja odottaa, jos ei omat lelut kelpaa...
Temperamenttisen, vilkkaan ja huonosti paikoillaan viihtyvän lapsen kanssa arki on melko haastavaa, kun silmät pitää olla selässäkin koko ajan. Ei tuota meidän lasta voinut jättää edes vauvana minnekään hetkeksikään, kun se alkoi heti vaan parkua. Mikään leikkikehä tms ei kelvannut. Ei viihtynyt sittereissä yms niin kauaa että olisin ehtinyt itselleni mitään ruokaa tehdä. Ei nukkunut vauvana päikkäreitäkään kuin 10-15min, ja sen ajan yleensä käytin siihen että kävin rauhassa vessassa ja lopen uupuneena tuijotin sohvalla seinää, ja keskityin hengittämiseen... Koskaan en ole syönyt niin paljon eineksiä, kuin esikoisen vauva-aikana!
Toisesta lapsesta toivotaan helpompaa tapausta, lienee sanomattakin selvää. Jos sattuu että tulee yhtä ylivilkas ja temperamenttinen tapaus, niin laihaa lohtua tuo ajatus siitä, että eivätpä ainakaan ole mitään hissukoita, jotka jää jalkoihin elämässä...
Temperamenttihan ei tarkoita sitä että lapsi on vilkas söhelö joka pompottaa vanhempiaan ja huutaa kitapurjeet lepattaen. Melko ikävää jos seuraava lapsesi ei olisi "temperamenttinen tapaus", silloin hän olisi hyvin syvästi esim. kehitysvammainen ja täysin vihannes...
Herää vaan kysymys että miten ihmeessä sä meinaat vauvan ja taaperon kanssa pärjätä jos tilanne on se että et sen taaperon kanssa saa edes syötyä kuin joskus? Vai meinaatko pistää siinä vaiheessa taaperon sitten hoitoon kun et pärjää niiden kanssa kotona?
Siellä PK.ssa ja koulussa ne sun lapsesi sitten terrorisoi toisia kun ovat tottuneet siihen että äiti helikopteroi ympärillä ettei yhtään tarvitse tylsyyttä kestää eikä ole yhtään opetettu odottamaan. Mutta saatpahan olla sitten ylpeä kun eivät jää muiden jalkoihin... Ne "hissukat" jotka jää jalkoihin elämässä on sitten niitä joille on opetettu että pitää kyetä odottamaan eikä vanhempi hyppää heti kun lapsi tylsistyneenä ääntä vähän korottaa...
Vierailija kirjoitti:
Perusav:ta: Nyt ketju on täynnä tehokkaita äitejä, joilla koti kiiltää aina siposiistinä, ruoat tehty alusta loppuun itse joka päivä, lapset siistejä ja tuoksuu kukkasilta.
Ap, suosittelen tekemään aloituksen seuraavaksi väsyneen kotiäidin näkökulmasta, joko turhautuneena työssäkäyvänä isänä joka tulee sotkuiseen kotiin (jolloin saat valtavan paskamyrskyn niskaasi) tai väsyneenä kotiäitinä, jonka puoliso valittaa sotkuista. Tulet huomaamaan, että vastaanotto on täysin erilainen.
Oman miehen ei tarvinnut tehdä kotona mitään, kun hän kävi töissä ja minä olin lasten kanssa kotona. Tässä tapauksessa mies ei tee mitään muuta kuin hoitaa lapsen, mutta kummasti hän odottaa, että nainen työpäivän jälkeen hoitaa sekä lapsen että kodin. Kyllä sitä saa ihmetellä miten ei muka onnistu. Itse en ollut superäiti, olin vaan väsynyt ja v*ttuuntunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Johan on taas toinen ääni kellossa pesukoneen napin painamisesta rasittuvilla mammoilla.
Huutikset tämän palstan jutuille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muksu mukaan tekemään kaikkea, oppiipahan siinä samalla pienestä eikä tule sitten teininä järkytyksenä kun pitäisi osallistua siihen talouden hoitoon. Esimerkiksi:
Kuvitellaan että lapsen kanssa kotona oleva vanhempi haluaa tehdä ruuaksi perunoita ja jauhelihakastiketta.
1. Mene keittiöön. Ota esille tarvittavat asiat.
2. Lapsi on todennäköisesti seurannut ja haluaa huomiota. Anna lapselle peruna ("katsopas, Ilmariina-Justiina, tässä on peruna!")
3. Kuori perunat ja laita kiehumaan, lapsi tutkii saamaansa perunaa. Puhu lapselle siitä mitä olet tekemässä, ihastele hienoa perunaa jonka lapsi sai.
4. Paista jauheliha ja tee siitä kastike, jatka lapselle puhumista. Jos lapsi on kyllästynyt perunaan, keksi uutta tekemistä. Pyydä lasta etsimään vaikka jauhot kaapista (jos ovat niin alhaalla). Kehu lasta osallistumisesta. Nosta lapsi vaikka syöttötuoliin ja anna katsoa kastikkeen valmistusta vierestä.
5. Profit! Ruoka on valmis eikä lapsi ole traumatisoitunut.
Tai näin:
1. Mene keittiöön. Ota esille tarvittavat asiat.2. Lapsi on todennäköisesi seurannut ja haluaa huomiota. Anna lapselle peruna. Lapsi heittää perunan seinään, karjuu kuin syötävä, roikkuu jalassasi ja karjuu kuin syötävä kun et ota syliin, vääntelee uunin nappuloita, karjuu kuin syötävä kun kiellät, roikkuu verhossa, karjuu kuin syötävä kun kiellät, yrittää tyhjentää roskista, karjuu kuin kiellät, kipeää keittiöntuolille, karjuu kuin kielät, yrität tarjota sitä perunaa uudestaan ihmeteltäväksi, lapsi heittää senkin seinään ja karjuu vähän lisää. Ihan sama mitä yrität lapselle leperrellä, ei se mitään kuule. Sen sijaan naapuritkin kuulevat, miten hyvät keuhkot lapsella on.
3. Yrität kuoria perunoita lapsi sylissä, mutta lapsi ei halua olla sylissä, joten se karjuu. Lasket lapsen alas, mistä lapsi suuttuu ja (yllättäen) karjuu. Yrität keskittyä perunoihin, mutta puolen minuutin sisään kuuluu kolaus ja hätäkarjuntaa. Lapsi on kiivennyt tuolille ja sieltä pöydälle istumaan, kaatanut tuolin perässään, eikä pääse enää alas. Paitsi että lapsi yrittää silti päästä alas, pää edellä. Haet lapsen turvaan, mistä lapsi suuttuu, ja karjuu.
4. Yrität paistaa jauhelihaa, mutta lapsi on ennättänyt sulkea hellanlevyt, etkä heti huomaa sitä, koska yrität samalla leperrellä lapselle jotain kehittävää siitä, mitä olet tekemässä. Lasta ei kiinnosta. Lapsi haluaa kiivetä pöydälle uudestaan, ja noh, yllättäen karjuu kun ei saa. Pyydät lasta antamaan alakaapista jauhoja, lapsi kaataa silmänräpäyksessä kaikki jauhot ympäri lattioita ja menee uimaan niihin. Laitat lapsen syöttötuoliin, että saisit siivottua lattian. Ruoka kärähtää. Lapsi riekkuu syöttötuolissa, vihaisena siitä että hänellä on valjaat, ja onnistuu keikkauttamaan koko tuolin nurin, ja kolhaisemaan päänsä pöydänkulmaan.
5. Suljet hellan, poimit jauhoisen lapsen lattialta ja lähdette terveyskeskukseen näytille. Kotimatkalla haette pizzan.
Universumille kiitos näistä ainakin näistä asioista elämässäni:
- kolme rauhallista lasta, joita kiinnosti vaikka se laatikko missä on kaikki muovikipot- ja kupit sen aikaa, että ruoanlaiton yksi vaihe oli ohi.
- telkkarista, johon oli varaa hommat Netfix: aamupalan jälkeen mukelot sen ääreen Dublojen sun muiden kanssa, minä valmistin lounaan, siivosin keittiön ja sitten mentiin pihalle.
- miehestä, joka osaa korjata jälkensä ja antaa minulle omaa aikaa
- mainitsinko jo lapset? Siis kiitos siitä, että lapseni eivät koskaan ole karjuneet kuin reikäpäät ja tuhonneet kaikkea jos en istu vieressä ja tuijota silmiin 24/7.
- kiitos induktioliedestä ja kaikkien muiden kodinkoneiden lapsilukoista
Mun on ollut pakko tehdä jotain oikein, sillä arki ei ikinä ollut tuollaista kuin kuvailit.
Kannattaa tosiaan olla kiitollinen, jos sun lapset on niin rauhallisia ja helppoja! Meillä on vasta yksi lapsi 1,5v, ja meno on tosiaan pahimmillaan tuollaista kuin aiempi kirjoittaja kuvaili. Vasta nyt kun lapsi on tuon 1,5v niin olen pari kertaa pystynyt tekemään ruokaa, ja sekin jotain todella simppeliä ja nopeaa wokkia tai pastaa joka on vartissa valmista. Se on onnistunut jotenkuten niin, että lapsen dubloleikin tai autoleikin lomassa olen jo vaivihkaa käynyt nostelemassa pannut ja kattilat valmiiksi hellalle, ja ruokatarvikkeet pöydälle.
Sitten lapselle jotain ruokaa nopeasti mikron kautta, ja lapsi syöttötuoliin syömään. Maito pillipulloon, koska jos se päättää heittää nokkamukin lattialle niin sotku on järkyttävä (pillipullo ei sotke vaikka sitä heittelee). Hetken seuraan lapsen syömistä, ja jos vaikuttaa siltä että tänään lapsi syö kiltisti ja nätisti, niin sillä aikaa ehdin pilkkoa esim vihannekset pannulle ja laittaa pastaa kiehumaan, samalla vahdin koko ajan toisella silmällä taaperoa että se saa syödyksi ruokansa. Kun näyttää että ruoka loppuu niin laitan äkkiä kippoon jotain mahdollisimman hitaasti syötävää jälkkäriä, kuten muropalleroita tai marjoja tms mitä voi poimia yksitellen hitaasti suuhunsa.
Hyvällä säkällä olen saanut ruuan valmiiksi siihen mennessä kun taapero on syönyt, eikä ehdi vielä alkaa karjua tylsyyttään. Nostan taaperon leikkimään, mutta jos hän ei suostu mennä olkkariin (jonne on näköyhteys keittiöstä) niin annan ajaa pikkuautolla vaikka siinä keittiön pöydän nurkalla sen aikaa että saan itse syötyä oman ruokani. Jos homma menee kiljumiseksi ja hulinaksi, niin joskus annan sen huutaa ja syön silti itse, tai jos pystyn vielä tovin odotella omaa ruokaani niin syön vasta sitten kun olen saanut taaperon päikkäreille. Olen raskaana, joten täysin omasta olotilasta riippuu voinko odottaa ruokailuni kanssa vai en. Joskus on vaan syötävä heti, ja silloin taaperon ei auta muu kuin kiljua räkä poskella ja odottaa, jos ei omat lelut kelpaa...
Temperamenttisen, vilkkaan ja huonosti paikoillaan viihtyvän lapsen kanssa arki on melko haastavaa, kun silmät pitää olla selässäkin koko ajan. Ei tuota meidän lasta voinut jättää edes vauvana minnekään hetkeksikään, kun se alkoi heti vaan parkua. Mikään leikkikehä tms ei kelvannut. Ei viihtynyt sittereissä yms niin kauaa että olisin ehtinyt itselleni mitään ruokaa tehdä. Ei nukkunut vauvana päikkäreitäkään kuin 10-15min, ja sen ajan yleensä käytin siihen että kävin rauhassa vessassa ja lopen uupuneena tuijotin sohvalla seinää, ja keskityin hengittämiseen... Koskaan en ole syönyt niin paljon eineksiä, kuin esikoisen vauva-aikana!
Toisesta lapsesta toivotaan helpompaa tapausta, lienee sanomattakin selvää. Jos sattuu että tulee yhtä ylivilkas ja temperamenttinen tapaus, niin laihaa lohtua tuo ajatus siitä, että eivätpä ainakaan ole mitään hissukoita, jotka jää jalkoihin elämässä...
Tämä on kyllä sellainen karhunpalvelus lapselle, että olet täysin hyppyytettävissä. Ei onnistunut meillä eikä tule onnistumaankaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko unohtunut sana "ei" varastosta näillä valittajilla?
Ai yksivuotias repii tamponit auki ja sitä sun tätä? Ihan pienikin ymmärtää hyvin helposti mitä saa tehdä ja mitä ei. Se on vain sanottava hänelle.
Ihan hyvin pärjää pikkuisen kanssa, jos osaa asettaa jo tässä vaiheessa rajoja.
Ihan hulluja puheita täällä. Yksivuotias on älykkyydeltään jo keski-ikäisen koiran tasoa ja kyllä niillekin kaikkea opetetaan.
Minulla on 10 kk ikäinen vauva ja hän aivan selvästi ymmärtää ei-sanan merkityksen ja muistaa mitkä asiat on kiellettyjä. Hän tosin ei aina tottele eitä ja tekee niitä kiellettyjä asioita ihan tahallaan (sen näkee ilmeestä).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä kyllä pidän ylivoimaisesti tärkeimpänä tuota, että hoitaa lapsen. Kotitöitä voitte tehdä yhdessä. Ota asia vakavaan keskusteluun hänen kanssaan. Jos hän tuntee itsensä osaamattomaksi noissa kotitöissä, neuvo kädestä pitäen pyykinpesut yms helpoimmat ensin. Kun lapsi on 2-vuotias, pakota mies hakemaan työtä.
Minä en tajua, etteikö kotitöitä voisi tehdä päivän aikana ja siitä huolimatta hoitaa lapsen/lapset esimerkillisesti?
Ei minulle tuottanut mitään vaikeuksia pitää koti siistinä ja mies ja lapset ruokittuna, kun olin kotona kolmen alle kouluikäisen kanssa. Ihan hyvin ehdittiin silti viemään vanhin esikouluun, keskimmäinen pari kertaa viikossa kerhoon, ulkoilemaan päivittäin kaksi kertaa, leikkimään pikkuautoilla ja nukeilla. Ehdin jopa ompelemaan vaatteita itselleni ja lapsilleni.
Ainoa, mitä en ehtinyt, oli jatkuva älypuhelimella roikkuminen ja somettaminen.
Minä olin neljän alle kouluikäisen kanssa kotona ja silti ehdin tehdä kaiken. Miehen ei tarvinnut tikkua ristiin laittaa, kun tuli kotiin.
Kun sitten nuorin täytti 3v ja kodinhoidontuki loppui, lähdin töihin ja mies jäi kotiin hoitamaan lapsia. Kaksi vanhinta oli jo silloin koulussa ja kolmas eskarissa ja nuorin siis 3v.
No eikö mitä. Ruokaa ei oltu tehty, kun tulin kotiin. Koskaan ei siivottu , pyykeistä puhumattkaan.
Ei muuta kuin ruuan tekoon, pyykkikone pyörimään ja imuroimaan. Miehet vaan on laiskoja ja teetättää kaiken työn toisella, jos vaan toinen ne suostuu tekemään.
Tai täytyy kyllä korjata sen verran, että kaikki ei varmaankaan ole, mutta tämä joka meillä asuu, ainakin oli.
Noista ajoista on jo aikaa vierähtänyt ja mies jo eläkkeellä ja minä vielä työelämässä. Mies yritti alkuun jäätyään eläkkeelle, jättää edelleen ruuat tekemättä ja huushollin siivoamatta ja odotteli, että minä töistä tulen ne tekemään, mutta olin jo sen verran kenkku tyyppi, että sanoin, että ei käy. Se joka on päivät kotona siivoa ja tekee ruuan. No niinhän se sitten on mennyt.
Kyllä se ap:n mieskin ehtii siivoamaan ja aloittamaan ainakin ruuan teon jos vaan haluaa.
Vierailija kirjoitti:
Yritä auttaa miestäsi aikatauluttamaan päivä siten, että pystyy pitämään perussiisteyttä kodissa ja sinun on kivempi tulla.
Voi tarvita ihan konkreettisia ohjeita, missä järjestyksessä kannattaa päivän rutiinit tehdä.
Ei luoja sentään! Ettäkö aikuiselle miehelle pitäisi tehdä kotityöaikataulu. Että ihan osaisi lukea lukujärjestyksestä, että klo 7.00 aamupuuron syöttö lapselle, klo 7.30 likaiset aamupala-astiat tiskikoneeseen ja keittiön pöydän puhdistus jne. Ja ettäkö aikuinen mies ei itse tajua, että tämän jälkeen taaperon kanssa lähdetään ulkoilemaan ja sen jälkeen lounaalle klo 11 ja päiväunille klo 12.
Miten miehet pärjäävät työelämässä?! Me naisetko kerrotaan miehille töissäkin, että aamukahvin jälkeen reippaat pojat käynnistävät tietokoneen ja lukevät sähköposteja, minkä jälkeen sitten osallistutaan palavereihin ja klo 11.00 lähdetään lounaalle, jotta mies jaksaa tehdä iltapäivän ajan töitä.
Ja sitten kaikki yritysjohdon positiot annetaan näille hahmotuskyvyttömille miehille ja naiset passaavat sihteerin roolissa aikatauluttaen miesten päivät toimistoilla. Sanomattakin on selvää, että johtajamiehen palkka on nelinkertainen sihteerinaisen palkkaan nähden.
Lopettakaa jo tämä hölmöily.
Vierailija kirjoitti:
Johan on taas toinen ääni kellossa pesukoneen napin painamisesta rasittuvilla mammoilla.
Huutikset tämän palstan jutuille.
Eipä tuo aloittajan mies tunnu jaksavan edes yhtä nappia painaa päivän aikana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun esikoinen oli tuossa iässä sellainen ettei siinä yksinkertaisesti voinut tehdä yhtikäs mitään. Jos hetkeksikään käänsi katseensa, sattui jotain. Veti lampun alas, löi päänsä patteriin, juoksi päin syöttötuolia.
No ei ne lapset pieniin kolhuihin kuole. Parempi, että oppivat kuin että ovat pumpuliin käärittynä koko ajan. Ja pakkoko se on jotain pöytälamppuja pitää silloin, kun meno on pahimmiollaan, nostele vaaralliset tavarat pois, kyllä lapsille ehtii myöhemminkin opettaa, mitä saa tehdä ja mitä ei.
Tietysti elämästä voi tehdä vaikeaa monin eri tavoin.
Sanon minä, jonka villikkopoika oppi seisomaan 5 kk iässä ja kaatui monta kertaa suorin vartaloin, kun järkeä ei olut päässä pitää kiinni mistään. Pehmustettu kangaskypärä säästi pahemmilta kolhuilta.
Kyllä ne lapset nimenomaan kuolee onnettomuuksissa.
Mutta tärkeintä edelliselle tuntuikin olevan se, ettei elämä ole turhan vaikeaa. Lapset muksahdelkoot ja halkaiskoot kallonsa, kunhan elämä ei ole vaikeaa.
Kyllä, lapsia kuolee onnettomuuksissa, mutta ei pieniin kolhuihin. Kodin voi järjestää turvalliseksi paikaksi, ettei tarvitse 24/7 olla 10 cm päässä lapsesta - jos siltä somettamiseltaan ehtisi.
Alue: Aihe vapaa
Kirjoitinkin tuossa edellä omista lapsistani, joista osa oli taaperona vilkkaita ja osa rauhallisia.
On ikävää haukkua toisia madoiksi, mutta ihan yhtä ikävää on lykkiä kirjaindiagnooseja sen ikäisille lapsille, joilla ei otsalohkon vielä oikein kuulukaan toimia.