Minkä arvelet olevan syynä siihen, että nykynuoret haluavat aikaisempia sukupolvia vähemmän lapsia?

1 lapsi. Olen eronnut. Olisin ehkä halunnut 2 lasta, mutta en halua uusperhekuvioita. Ja yksin ei ole taloudellisesti mahdollista hankkia toista lapsta. Eikä oikein muutenkaan kun kaippa lapsella täytyy olla 2 vanhempaa.

Joo lisääntyneistä eroista on ehkä seurannut, että lapsiluku on jäänyt pieneksi. Esim. eron raskauden vuoksi ja siksi, että erovaiheessa nainen on jo iäkkäämpi. Lisäksi kun yhteiskunta perustuu verojen ja korkojen maksuun, balanssissa lapsi / raha on enemmän houkutteita talousasioiden suuntaan.

Päätös lapsiluvusta syntyy jo ennen kouluikää. Myöhemmin se vain toteutuu siihen perustuen. Rahakeskeisyys (äidin työn tärkeys jne.) on antanut jo pienelle, p.hoitoon raahatulle lapselle kuvan, ettei hän ole tärkein - lapset eivät ole. Siksi hänkään ei aseta lasten saantia etusijalle.

Syitä on varmaan yhtä monia kuin ihmisiäkin. Yhdenkin henkilön kohdalla monet asiat varmasti vaikuttavat.

Minulla tämän hetkiseen lapsettomuuteeni on eniten vaikuttanut opiskelu, työttömyys ja uudelleen kouluttautuminen. Kun on koko aikuiselämänsä elänyt köyhyysrajan alapuolella epävarmuuden keskellä, ei ole oikein perheen kasvattaminen tuntunut ajankohtaiselta. Kun valmistuu noin 3-kymppisenä, ei voi heti ryhtyäkään lapsentekohommiin, koska on pakko ensin yrittää päästä sisään työelämään. Tällainen elämänkulku on valitettavasti yleistynyt. Vakityöpaikkakaan ei ole enää itsestäänselvyys. Määräaikaisuuksiin liittyy aina se epävarmuustekijä, että jatkuuko työt enää ollenkaan.

Miksi minulla ei ole välttämättä tulevaisuudessakaan lasta/lapsia? En ole koskaan ollut lapsirakas enkä ole hinkunut äidiksi. Vaikka ehkä itse lapsen haluaisinkin vielä joskus, mies ei halua.

Toisaalta kun puntaroi asiaa järkisyiden valossa, niin miksi haluaisin tuottaa itselleni kipua (kyllä, pelkään synnytystä ja sen aiheuttamia vaurioita), unettomia öitä ja stressiä? Kaipa sitä voisi kutsua mukavuudenhaluksi? Toisaalta olen jossain määrin huolestunut maapallon liikakansoittumisesta eikä uusien ihmisten tekeminen tänne houkuta. Suomi on pieni maa kyllä, mutta maapallo tai ilmastonmuutos ei kysy kansalaisuutta.

Jos perheenkasvattaminen tulisi kuitenkin ajankohtaiseksi, niin lapsiluku olisi yksi. Tähän samat syyt kuin yllä.

Aika moni lapseton on puhunut näistä samoista syistä.

Itsekkyys ja laiskuus.

Lapset ovat typeriä. Ne puhuu 247 ihan järjetöntä paskaa eikä tee mitään muuta kun sotkee. Ite lähen nykysestä suhteesta kun pentu syntyy. Voin olla sika mutta eipä multa kysytty että haluanko mä sen pitää.

Olen aina halunnut lapsia, koska pidän lapsista, jopa tuntemattomista, ihan hirveästi. Lapset ovat kertakaikkiaan paras kokemus, mitä voin elämääni haluta. Menen pienten lasten kanssa sellaiseen ihmeelliseen rakkausmoodiin, jossa tunnen todella voimakasta kiitollisuuden ja arvostuksen tunnetta. Olen kuin jollain korkeammalla energiatasolla. Ja tämä tosiaan "toimii" jopa aivan tuntemattomien pienokaisten kanssa.

Myös matkustelu herättää minussa suuria tuntemuksia ja sitäkin rakastan valtavasti, mutta edes se ei vedä vertoja pienille lapsille.

Olen käsittänyt, että iso osa ihmisistä ei koe näin suuria tunteita lasten kanssa mitä minä tunnen, eikä heillä siten välttämättä ole sisäistä paloa saada lapsia. Tässä ajassa hienoa onkin se, että ihmisillä on suuri vapaus seurata omaa kutsumustaan. Lapsia ei ole enää pakko hankkia mistään syystä, jos ei siltä tunnu. Kaikille lastensaanti ei ole elämänsä täyttymys, ja he valitsevat tehdä jotain muuta, mikä on. Ja näin sen ehdottomasti pitäisi ollakin.

Vierailija kirjoitti:

Mistä sinä tiedät, että aikaisempi sukupolvi halusi niitä lapsia enemmän kuin nyt? Kai pitäisi nyt jo järjellä tajuta, ettei ennen ollut ehkäisyä. E-pilleri tuli vasta 60-luvulla ja niitä sai aluksi vain naimisissa olevat.

Kyllä nyt voi jo hyvällä syyllä sanoa, että e-pillerisukupolven ja nykyään lisääntymisiässä olevan sukupolven välissä on jo yksi sukupolvi. Meidän lapset on syntyneet 90-luvulla, kaikki ehkäisymenetelmät olivat käytössä, ja me siitä huolimatta haluttiin enemmän lapsia kuin omissa lapsuudenkodeissa oli eli kolme. 

Nyt kun jo voi tarkastella asiaa taaksepäin ja kaikki lapset ovat aikuisia, niin tekisimme saman valinnan uudestaan. oli hauskaa kun kotona oli vilinää, sai kokea omien lasten kasvamisen aivan pienestä aikuiseksi, sai tehdä myös perheenä paljon ja kokea paljon, ulkomailla asumista myöten. Oli iloa ja rakkautta, ja on edelleen. Mitä olisimme tehneet kaksistaan enemmän, jos lapsia ei olisi ollut? Vähän enemmän töitä? Moottoripyöräilleet etelämmäs Afrikkaan ja idemmäs Aasiaan? Rakennelleet enemmän? Matkustaneet enemmän? eEläkkeelle päästyä meillä on muutama pidempiaikainen haave, jotka haluamme toteuttaa, mutta emme vaihtaisi lapsia vähän lisääntyviin harrastusmahdollisuuksiin mistään hinnasta. 

Siihen "ainoaan elämään, joka mulla on elettävänä" lapset antavat valtavan paljon.

Vierailija kirjoitti:

Tykkään sukuelimestäni enkä halua, että se repeää korviin asti. Lapset sinänsä olisi kiva, joten ehkä harkitsen adoptiota sitten joskus. 

t. nuori nainen 

Korvasi ovat aika omituisessa paikassa. Kuuletko kuitenkin normaalisti?

Yhteiskunta vaatii, että kouluttaudumme työntekijöiksi, mutta ei tarjoa riittävästi työllistävää koulutusta. Töitä riittää lähinnä aloilla joissa on krooninen työvoimapula ja jatkuva kiire tai vaikeat työajat. Tukiverkostot ovat kaukana tai korotetun eläkeiän vuoksi työelämässä. Vakituinen päivätyö ja omistusasunto on yhä useammalle vain kaukainen haave. Samalla on luovuttu ajatuksesta, että lapsia pitää tehdä oli elämäntilanne mikä hyvänsä. Tais siis jälkimmäisestä ajatuksesta on luovuttu jo 70-luvulla, mutta silloin taloudellinen tilanne oli keskiluokalla niin turvattu ettei lapsi tai pari sitä enää keikauttanut. Lisäksi nuoret naiset ja miehet asuvat hieman eri paikkakunnilla eivätkä arvoristiriitojen vuoksi löydä toisiaan. Samalla kun perheellisyys on harvinaista, yhä useampi pitää sitä myös epätyypillisenä elämäurana. Onhan tuossa syitä. Olen itse 32v ja yhdellä kaverilla on lapsia, yllättäen sillä ainoalla jolla on vakiduuni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä sinä tiedät, että aikaisempi sukupolvi halusi niitä lapsia enemmän kuin nyt? Kai pitäisi nyt jo järjellä tajuta, ettei ennen ollut ehkäisyä. E-pilleri tuli vasta 60-luvulla ja niitä sai aluksi vain naimisissa olevat.

En voi kovin vanhoista sukupolvista sanoa. Mutta jos katsotaan vaikka Väestöliiton julkaisemia tutkimuksia, niin 10-20 vuotta sitten ihmisillä oli suunniteltu lapsiluku selvästi suurempi kuin nykynuorilla. Eli ihan sillä perusteella voi sanoa, että nykynuorilla se suunniteltu lapsilukukin on aiempia sukupolvia pienempi ja siten voi sanoa, että nykynuoret haluavat vähemmän lapsia.

Tavat muuttuvat hitaasti. Itse olen liki 40v vela ja luulin teinivuosille asti, että lapset ovat vaan nyt yksi väistämätön pakko elämässä. Ikäänkuin vain kuuluisivat asiaan ja mutinat pois.

Varhaisaikuisuuteen asti suunnittelin, että miten hoidan tämän pakkorastin. Opiskelin alaa, missä oli mahdollista tehdä etätöitä ja mietin kotiin omaa työhuonetta. Mietin siis alta kahtakymppisenä lastenhoitojärjestelyitä! Luin myös runsaasti lehtiä ja artikkeleita, joista osa koski parisuhteen hoitoa. Ei saa uppoutua liikaa lasten hoitoon, anna miehelle välillä, vaikka olisit väsynyt, on huono mieli tai muutoinkaan itseä ei tekisi mieli. Muutoin katsos mies lähtee ja sitten olet yhäri. Tai vähintäänkin pettää. 

Mutta eniten sitä kauhulla odotti sitä oman elämän loppumista. Lapsiperhe-elämä ja äitiys ei vain ollut millään lailla mun juttu. Siellä ei olisi odottanut minulle mitään, mitä olisin kaivannut. Minua ei kiehdo klähmäset pusut tai kylmän nihkeät pulleat kädet aamu kuudelta kietoutuneena mun kaulaan, vaikka kuinka sieltä tulisi näitä kliseisiä "äiti mä lakattan tua". Lapsen kasvamisessa ei ole mitään mielenkiintoista. Pikemminkin se olisi vain ollut odottamista, että milloin nuo lähtevät. Sen sijaan mulla olisi ollut annettavaa paljon muuta maailmalle, mutta lasten myötä minusta olisi tullut kotiin sidottu kanttura - yksi monien monien muiden joukossa, siellä loputtomassa jonossa. Yksi hukkaan heitetty resurssi. 

Ajattelutapa oli vain yleisesti kohtalaisen tiukassa ennen 2000 -lukua. Ikäänkuin vaihtoehtoa lapsettomaksi jäämisestä ei ollut. Ja kun ensimmäisen kerran uskalsin sanoa tämän ääneen, niin vastaanotto oli todella tyly. Todella tyly. Pian opin, että tekeydyn tahattomasti lapsettomaksi tai mitä ikinä, kiertämään lapsiutelut ja vetoamaan herraties mihin, mutta itse aito oikea syy oli vain monille kuulijalle aivan myrkkyä. Netin kasvun myötä ehkä ilmapiiri alkoi höllentyä, mutta jos katsotaan esimerkiksi vanhaa ellien velapalstaa, niin ihan sotatannerhan se oli. On oikeasti todella eksoottinen olo, että nyt asiasta voi keskustella vauva-palstalla. Tuntuu, että raja-aita naisten välillä on hälventynyt. Täällä on mukava jutustaa ihmisten kanssa, oli lapsia tai ei. 

Mutta vastaus että miksi en tee lapsia, niin vastaus on hyvin yksinkertainen: ei ole mun juttu. Ei pitäisi olla muilta pois ja se, että joku tekee, ei ole minulta pois. :-)

Pitsinnypläys ei ole mun juttu. Mutta en roiku pitsinnyplääjien palstalla kirjoittelemassa pitkiä lurituksia siitä kuinka en nyplää koska pitsinnypläys ei ole mun juttu.

Ei niitä ennenkään viittä haluttu saati kahtatoista. Vaan kun ei muutakaan voitu.

Kyselkääs mummoiltanne jos ovat elossa: moniko teki rautalankahenkarilla abortteja. Aika yllättävän moni. Osa kuoli.

Ehkäisyä käytetään, jos se mahdollista on. Ja oikein hyvä niin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kai se jotenkin liittyy tulevaisuuden pelkoon ja samaan aikaan todellisempaan mahdollisuuteen valita perhekoko. Tässä 20-30 vuotta on nuijittua nuorisoa epätoivon partaalle ja perheenperustamisesta on tehty koko ajan vaikeampaa.

Jep, 90-luvun laman jälkeen ei olla tehty hyviä ratkaisuja varhaiskasvatuksen ja perhepolitiikan saralla. Lisäksi toinen megalama iski juuri parahiksi murtamaan laman aikana kasvaneiden, siihen mennessä parikymppisten tulevaisuudennäkymät.

Jep. Olin juuri muuttanut omilleni ja saanut asuntoni sopivaksi. Sitten iskettiinkin töissä käteen tiedoite yt:iden alkamisesta. Aikamoinen pudotus karuun maailmaan 19 -vuotiaalle.

Sittemmin tuli vielä perään kahdet yt:t samassa työpaikassa. Arpaonni suosi, eli en menettänyt työtäni kertaakaan, mutta kyllä tuo jäljen jätti.

Ja tosiaan kun me 90 -luvulla kasvaneet olemme eläneet käytännössä lamasta lamaan, niin ei ihme, että meidän ikäluokka suhtautuu todella varauksella tulevaisuuteen.

Tämä. Lapset pitäisi tehdä edes jollain tasolla vakiintuneeseen elämäntilanteeseen. Meille 90-luvun lasten vanhemmillekin sanottiin aikoinaan, että ensin opiskelut, sitten työpaikka ja vasta sen jälkeen lapsia. Monilla nuorilla ei ole tänä päivänä aavistustakaan, onko puolen vuoden päästä töitä ja jos on, maksetaanko siitä palkkaa edes sen verran, että sillä elättää yhden ihmisen. Puhumattakaan, että voisi suunnitella tulevaisuuttaan viiden vuoden päähän. 

Vaikka Suomessa onkin sosiaaliturva, jatkuvasti saamme lukea lapsiperheköyhyydestä, lasten osattomuudesta ja syrjäytymisestä. Ei kukaan järkevä ihminen halua ehdointahdoin tukiviidakkoon eikä varsinkaan vetää sinne mukaansa lapsiakin. Pienten lasten kanssa on vaikeaa ottaa työtä vastaan kauempaa tai asua viikot toisella paikkakunnalla, koska päiväkodeissa lapsi saa olla vain tietyn ajan eikä päiväkotipaikkaa saa siltä paikkakunnalta, missä joutuisi viikot asumaan. Kouluikäisen kanssa on vieläkin hankalampaa. Jos kaiken lisäksi parisuhdekin päättyy, yksinhuoltajana kaiken yhteensovittaminen on ihan helkkarin hankalaa, jos ei ole hyviä tukiverkostoja. 

Syntyvyyden laskun ihmettelijät voisivat miettiä, miksi Jouluavussa sekä erilaisissa avustusryhmissä suurimmalla osalla  avuntarvitsijoista on enemmän kuin 2 lasta. 

Vierailija kirjoitti:

Yhteiskunta vaatii, että kouluttaudumme työntekijöiksi, mutta ei tarjoa riittävästi työllistävää koulutusta. Töitä riittää lähinnä aloilla joissa on krooninen työvoimapula ja jatkuva kiire tai vaikeat työajat. Tukiverkostot ovat kaukana tai korotetun eläkeiän vuoksi työelämässä. Vakituinen päivätyö ja omistusasunto on yhä useammalle vain kaukainen haave. Samalla on luovuttu ajatuksesta, että lapsia pitää tehdä oli elämäntilanne mikä hyvänsä. Tais siis jälkimmäisestä ajatuksesta on luovuttu jo 70-luvulla, mutta silloin taloudellinen tilanne oli keskiluokalla niin turvattu ettei lapsi tai pari sitä enää keikauttanut. Lisäksi nuoret naiset ja miehet asuvat hieman eri paikkakunnilla eivätkä arvoristiriitojen vuoksi löydä toisiaan. Samalla kun perheellisyys on harvinaista, yhä useampi pitää sitä myös epätyypillisenä elämäurana. Onhan tuossa syitä. Olen itse 32v ja yhdellä kaverilla on lapsia, yllättäen sillä ainoalla jolla on vakiduuni.

Millä aloilla oikein toimitte? Mun lapsilla on kaikilla vakioduunit, myös sillä jolla on opiskelut vielä reippaasti kesken. Voisko alanvalinnoilla olla jotain tekemistä asian kanssa? En yritä sanoa että koska meillä on näin, muilla ei voisi olla, mutta mielestäni on aika erikoista, jos teillä "kaikilla" oikeasti on tuo tilanne.

Perussyy on siinä, ettei toisista ihmisistä piitata enää ollenkaan. Ei omasta perheestä, ei sukulaisista, ei naapureista.  Tämä pätee kaikenikäisiin- Jokunen ystävä joillakin on ja sitten muutama tuhat FB/insta/tinderituttua. Ihmisiin ei kiinnytä, heihin ei solmita pitäviä suhteita, ei asennoiduta niin että ongelmien tullen selvitetään ne eikä pistetä kantapäät vastakkain. Ei eletä ja yritetä perheenä, hengataan vaan jonkun kanssa vähän aikaa, ehkä tehdään lapsikin, sitten tulee ero, vähän aikaa ollaan lapsen kanssa kaksistaan, tulee taas joku hengaileen, ehkä uusi lapsi, erotaan... ja niin edelleen. 

Jotenkin pitäisi saada sitoutuminen ja tsemppaaminen arvoonsa. Ihmisiltä pitäisi voida edellyttää sitä, ettei heti anneta periksi ja jos siihen tarvitsee apua niin sitä pitäisi olla saatavilla ja sitä pitäisi kehdata hakea. 

Miehen mummolta kun kysyttiin 60 avioliittovuoden ja 5 lapsen jälkeen, että onko ikinä tullut mieleen erota, mummo mietti hetken ja sanoi "Ei, mutta tappaa monta kertaa." Tällaista asennoitumista ei nuorissa ihmisissä enää ole. Jos tulee joku krymppy niin so what? Erotaan.

Vierailija kirjoitti:

Ei niitä ennenkään viittä haluttu saati kahtatoista. Vaan kun ei muutakaan voitu.

Kyselkääs mummoiltanne jos ovat elossa: moniko teki rautalankahenkarilla abortteja. Aika yllättävän moni. Osa kuoli.

Ehkäisyä käytetään, jos se mahdollista on. Ja oikein hyvä niin.

Ehkäisyvälineet on olleet olemassa Suomessa jo 65 vuotta. 

Ehkäisy. Ei lapsia ole ennenkään haluttu niin paljon kuin niitä syntyi.

Itsellä lapsiluku jäi yhteen, koska en ollut niin hyvä äitinä kuin olin kuvitellut. En vaan kokenut sitä niin palkitsevana, kuulostaa pahalta, mutta kun se on totuus.

Lisäksi äitiys aiheutti unettomia öitä, terveyshuolia, ensimmäisinä vuosina olin koko ajan huolissani, kasvaako ja kehittyykö lapsi kuten pitää ja onko kaikki hyvin, pysyykö terveenä jne.

Mulle sanottiin, että toisen lapsen kanssa en enää stressaisi yhtä paljon, mutta en uskaltanut lähteä yrittämään.

Lisäksi koin henkilökohtaisesti päivähoitojärjestelmän erittäin stressaavana. Mulla oli aina kauhea tunne, kun lapsi piti aamulla viedä päivähoitoon. En voinut ymmärtää, miten muut äidit ja ystäväni kestivät sen tunteen. Meillä se lopulta ratkaistiin niin, että mies vei lapsen päivähoitoon joka aamu.

Joten ei edes yritetty toista pikku päivänsädettä.

Vierailija kirjoitti:

Itsekkyys ja laiskuus.

Eli itsetuntemus, mikä on erittäin hyvä asia! Itseään pitää kuunnella aina ja tehdä päätökset omista lähtökohdista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Peruskoulu on suurin syyllinen tilanteeseen. Ihmisen vastuu omasta elämästään on siirretty järjestelmälle ja lasten hankkiminen tuntuu liian suurelta vastuulta kantaa.

Jo on kaukaa haettu. Kyllä sitä koulua on käyty ennenkin, oli kansa- ja kansalaiskoulu, joka oli 9v pituinen. Ja ihan samoja asioita silloinkin opiskeltiin. Kansakoulu oli jo ainakin jo 1900-luvun alussa.

Kansakoulun yksi peruskivistä oli oppilaan oma vastuu oppimisestaan ja se konkretisoitui neljännen luokan jälkeen, jolloin menestyneimmät ( ja yritteliäimmät) siirtyivät oppikouluun ja muut jatkoivat kansakoulussa. Peruskoulussa ei tällaista ole vaan toiminta perustuu tasapäistävälle, Ruotsista kopioidulle ideologialle, jossa oppilaalta ei edellytetä mitään vaan koulun tehtävä on tuoda tieto kaikille tasapuolisesti. 

Ruotsiin muuttaneiden suomalaisten jälkeläiset tekevät yhtä paljon lspsia kuin kantaruotsalaiset. Mutta eihän Ruotsi olekaan köyhää periferiaa kuten Suomi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhteiskunta vaatii, että kouluttaudumme työntekijöiksi, mutta ei tarjoa riittävästi työllistävää koulutusta. Töitä riittää lähinnä aloilla joissa on krooninen työvoimapula ja jatkuva kiire tai vaikeat työajat. Tukiverkostot ovat kaukana tai korotetun eläkeiän vuoksi työelämässä. Vakituinen päivätyö ja omistusasunto on yhä useammalle vain kaukainen haave. Samalla on luovuttu ajatuksesta, että lapsia pitää tehdä oli elämäntilanne mikä hyvänsä. Tais siis jälkimmäisestä ajatuksesta on luovuttu jo 70-luvulla, mutta silloin taloudellinen tilanne oli keskiluokalla niin turvattu ettei lapsi tai pari sitä enää keikauttanut. Lisäksi nuoret naiset ja miehet asuvat hieman eri paikkakunnilla eivätkä arvoristiriitojen vuoksi löydä toisiaan. Samalla kun perheellisyys on harvinaista, yhä useampi pitää sitä myös epätyypillisenä elämäurana. Onhan tuossa syitä. Olen itse 32v ja yhdellä kaverilla on lapsia, yllättäen sillä ainoalla jolla on vakiduuni.

Millä aloilla oikein toimitte? Mun lapsilla on kaikilla vakioduunit, myös sillä jolla on opiskelut vielä reippaasti kesken. Voisko alanvalinnoilla olla jotain tekemistä asian kanssa? En yritä sanoa että koska meillä on näin, muilla ei voisi olla, mutta mielestäni on aika erikoista, jos teillä "kaikilla" oikeasti on tuo tilanne.

Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2017 vain 57 prosentilla 25-35 vuotiaista naisista oli vakituinen kokoaikainen työ. Tästä ei pysty erottelemaan kuinka monen työ on päivätyötä ja kuinka monen vuorotyötä tai muista syistä vaikea sovittaa perhe-elämän kanssa yhteen. Naisvaltaisilla aloilla on myös paljon pienipalkkaista työtä millä ei enää ostella tai vuokrata perheasuntoa. Lisäksi tuosta pitänee vähentää ne jotka eivät ole vakituisessa parisuhteessa. Isolla osalla ikäryhmässä toki on jo lapsia, mutta väestön uusiutumisen se ei näytä riittävän, jos toivotaan lapsia nimenomaan niille joilla on varaa niistä huolehtia.