Yli sata naista avautui karmeista synnytyskokemuksista
Yli sata naista avautui karmeista synnytyskokemuksista – #metoo-tyylinen kampanja leviää kuin kulovalkea, sairaaloissa pelätään vaikutuksia
Kommentit (858)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aivan karmealta tuntuu lukea, miten moni synnyttäjä on huolissaan omasta kokemuksestaan ja itsestään. Vauvalle se on sata kertaa rankempaa kaikin tavoin, miltä tuntuu esim. vetää ilmaa keuhkoihin ensi kerran tai pusertua läpi synnytyskanavasta? Luonnossa kaikella on tarkoituksensa ja alapääsynnytys on sekä äidille, että lapselle paras. Jos jommankumman terveys vaatii, on sektioon toki mentävä. Pelkästään pelosta tai omasta pyynnöstä ei sektiota tulisi lääkäreiden tehdä. Ärsyttää, kun puhutaan siitä, miten synnytys ei saisi sattua. Se saa sattua ja kivulla on tarkoituksensa prosessissa. Olen keski-ikäinen ja omassa ikäluokassani suurin osa naisista oli sitä mieltä aikanaan, ettei kipu ollut mitenkään kestämätöntä. Yhdessä naurettiin, että pidetään silti yllä myyttiä siitä, miten hirveää synnytys on, niin saadaan enemmän arvostusta miehiltä. Liekö nytkin kyse samasta vai onko muutamassa vuosikymmenessä naisten lantiot muka kaventuneet niin, ettei synnyttäminen enää onnistu?
Ja kaksi olen siis 90-luvun alussa synnyttänyt. Ensimmäisessä olin hyvin nuori ja sain paracervikaalipuudutuksen, tehtiin välilihan leikkaus ja tikkauksen ajan sain ilokaasua. Kätilö oli ikäni takia paikalla koko ajan ja lääkäri koko loppuajan. Vauva 3200 g.
Toisessa en saanut mitään puudutuksia eikä tullut repeämiä, vauva 4300 g. Kätilö oli nuoremman äidin luona ja soitin hänet avuksi ponnistusvaiheeseen kellolla.
Mitään traumoja ei jäänyt ja hyvin samanlaiset kokemukset siskoillani ja kaikilla kavereillani. Yhden kohdalla päädyttiin hätäsektioon ja hän oli hyvin pettynyt, koska olisi halunnut alatiesynnytyksen, kun siitä toipuu paljon nopeammin.Näin se maailma muuttuu, nyt sektion tuntuu haluavan joka toinen. 90-luvulla naiset piti sitä huonona juttuna, jos siihen oli pakko päätyä.
Vauvat on käsittääkseni isompia keskimäärin.
Hesarissa oli taannoin todella hyvä tieteellinen artikkeli siitä, kuinka naisen lantiot eivät enää vastaa vauvankokoa, koska vauvat ovat niin paljon isompia. Eikä naisen biologia ole mitenkään erityisemmin muovaantunut tai muokkaantunut vielä tähän muutokseen.
Ja sekin on ihan biologisesti todistettavaa, että ihmisillä synnytys on huomattavasti vaikeampaa ja pitkäkestoisempaa verrattaen moniin muihin nisäkkäisiin. Siksi syyllinen tuntuu kuitenkin olevan valittavat prinsessanaiset. Juupajuu.
Vierailija kirjoitti:
Omat synnytys kokemukseni ovat hyvät, vaikkakin ensimmäinen oli rankka ja päätyi imukuppiin oksitosiinitipan ja toimimattoman epiduraalin jälkeen. Lapsi vietti ekat hetkensä happikaapissa ja myöhemmin lastenosastolla sokeritipassa. Toinen synnytys meni luomuna, koska anestesialääkäri ei ikinä ehtinyt paikalle. Kummassakin tehtiin episiotomia ja sitä kursittiin ilman puudutusta. Voin kyllä ymmärtää, että siitä voi jäädä traumat.
Omalle kohdallani pahinta oli kuitenkin se, että toinen lapsi halusi olla rinnalla koko ajan tai itki. Olin valvonut kaksi vuorokautta ja olisin halunnut nukkua, mutta en voinut, koska vauva halusi tosiaan olla rinnalla jatkuvasti. Itkin miehelle väsymystä, kun hän kävi. Rukoilin hoitajia ottamaan vauvaa monta kertaa, koska tuntui siltä, että psykoosit on tulilla. Onneksi päästiin parin päivän päästä kotiin tai mut olisi saanut kyyditä toisenlaiselle osastolle. Mä en voi ymmärtää, miksi Suomen sairaaloissa jätetään äidit täysin yksin vastasyntyneen kanssa. En ole eläissäni ollut niin yksinäinen ja peloissani kuin silloin ja olin vieläpä onnekas, koska olin fyysisesti hyvässä kunnossa.
Oletus vissiin on, että kaikki äidit ovat yksinhuoltajia ilman tukiverkkoa.
Minullekin sanottiin ylimielisesti, että yksin sinä kotonakin joudut pärjäämään. No en joutunut kun perheessä on isäkin. Ja se isä oli mukana vauvanhoidossa alusta asti.
Ainoastaan sairaalassa piti pärjätä yksin vaikka oli väsynyt synnytyksestä eikä vielä lainkaan ollut ehtinyt toipumaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pitäisi varmaan koota johonkin onnistuneita synnytyksiä, joissa kipu on kohtuullista ja siedettävää ja jotka päättyvät silmittömään onnentunteeseen.
Uskon, että niitä on moninkertaisesti verrattuna näihin, joiden kannattaisi jutella vielä kerran ammattilaisen kanssa ennen kampanjan perustamista.
Hyvät kokemukset eivät ole todellisia kokemuksia alapeukuista päätellen. Ei niistä saa kertoa.
Mutta oikeasti olisi ihan hyvä tuoda vähän suhteellisuudentajua. On tosi ikävä, että joitakin on kohdeltu synnärillä huonosti, mutta onko ongelma oikeasti niin paha, kuin mitä tästä(kin) ketjusta voisi päätellä?
Minä lukisin mielelläni hyviä alatiesynnytyskokemuksia ja vähällä olen ollut yläpeukuttaa niitä mutta...
Sitten ne menee aina näihin: "P*llustani tuli parempi kuin ennen! Miehenkin mukaan parempi kuin ennen! Tuntoherkkyys parani ja saan nykyään joka yhdynnässä orgasmin!".
Hei c'moon. Kiva juttu jos näin on todella päässyt käymään, mutta taas niin epärealistista. En peukuta (enkä alapeukuta) moisia vaan tavallisia ja realistisia synnytystarinoita.
Minulla on paria asiaa lukuun ottamatta ollut hyvät kokemukset kolmesta Jorvin-synnytyksestäni, niistä parista asiasta olen antanut sairaalalle palautteen jo paikan päällä. Täällä en ole mainostanut tuntoherkkyyden parantumista vaikka niin on tapahtunutkin. Kyllä se on ihan tavallinen ilmiö, ei mikään epärealistinen.
No olkoon tavallinen ja hyvähän se on jos näin on käynyt, mutta en oikein tajua miten se liittyy aiheeseen, että oih kun mies tykkää. Tulee vähän sellainen husbands stick vibat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa kaikkien marisijoiden myös muistaa, että Suomessa synnytys maksaa muutaman kympin. Yksityisesti perussynnytyksen (ilman komplikaatioita) hinta on useita tuhansia euroja.
Jos maksaa kymppitonnin palvelusta sata euroa ja lopputuloksena on terve äiti ja lapsi, niin minusta osoittaa aika törkeää kiittämättömyyttä lähteä pikkuasioista julkisesti mäkättämään. Hoitovirheistä taas valitetaan ihan sitä varten luodun menettelyn kautta.
Ja miksi esim. polvileikkauksessa ei nälvitä kuten synnyttäjälle?
Jos pääasia on vain se, että potilas poistuu sairaalasta elossa?Itse asiassa olen saanut oikein hyvää hoitoa polvileikkauksen yhteydessä, kunhan neljän kuukauden päästä onnettomuudesta viimein pääsin kiireellisessä jonossa leikkaukseen. Hyvää hoitoa sain myös kahdessa jälkimmäisessä synnytyksessäni, kun toiveitani kuunneltiin eikä minulle tai vauvoille tullut komplikaatioita. Sitä vastoin esikoisen syntymän jälkeen jouduin kestämään 20 min opiskelijan onnetonta tikkaamistuherrusta, jossa kipulääkitys ei enää toiminut ja itkuisista pyynnöistäni huolimatta minulle ei annettu esim. paikallista puudutusta. Jälkeenpäin mieskin sanoi, että kauheinta koko synnytyksessä oli katsella, kun uikutin tajunnan rajamailla apua sen 20 min mutta hänkään ei siihen ollut osannut puuttua. Synnytys oli siihen mennessä kestänyt 27 tuntia. Auttoi kummasti, kun seuraavissa raskauksissa esitin sekä kirjallisen että suullisen pyynnön, ettei synnytyssaliini saa tulla opiskelijoita, ja näin myös tapahtui.
Muutamia kuukausia sitten umpilisäkkeeni tulehtui. 8 tuntia kipujen alettua kipu viimein siirtyi oikealle vatsaan, jolloin päätin lähteä päivystykseen. Hieman ennen tätä olin soittanut terveyskeskukseen haukkoen henkeäni tuskissani, mutta aiemman oksenteluni vuoksi hoitaja käski minun pysyä kotona, sillä sairastin kuulemma vain vatsatautia. Kun kysyin, liittyykö siihen voimakas kipu, hoitaja myönsi ettei pitäisi, mutta että taidan olla vain kivulle herkempi. Pääsin sairaalaan 10 tuntia siitä, kun kipu oli alkanut, ja pääsin päivystyksen vuodeosastolle. Siellä kohtasinkin sitten hassunhauskan mieshoitajan, joka seuraavien tuntien ajan vittuili sille, että itkin. "Sattuuko sua tosiaan NOIN paljon" oli kommentti, kun laahustin varovaisesti tärinäkivun takia 80 metrin päähän vessaan antamaan pissinäytettä hänen käsipuolessaan. Hän ei tarjonnut pyörätuolia, jolla minut oltiin tuotu osastolle eikä hän suostunut kuljettamaan minua lähemmäs vessaa sängyllä, jolle minut oli autettu. Kun hän heitti päälleni sairaalavaatteet, jotka käski minun pukea ja lähti, en pystynyt kuin tuijottamaan seinää. Kun hän tuli kohta takaisin enkä ollut pukenut, hän tuhahti ja lähti. Kohta toinen hoitaja tuli ja puki minut. Sen jälkeen sain vain empaattista kohtelua tuolla osastolla, ja 16 tuntia kivun alkamisesta jopa diagnoosin tulehduksesta. 11 tuntia tästä, ja leikkaus alkoi. Kirurgi kertoi seuraavana päivänä, että lisäke oli ollut jo pahasti kuoliossa ja olisi puhjennut hetkenä minä hyvänsä. Onneksi lääkärit osasivat asiansa.
Eli voi sitä ala-arvoista kohtelua saada muulloinkin kuin synnytyksessä. Toivoisin toki, ettei kukaan joutuisi kokemaan sellaista avuttomuuden hetkellään ja ihmettelen, miksi hoitoalalle hakeutuu empatiakyvyttömiä?
Tulen feminazina tähän valittamaan, että hyvin vahva tunne että miehenä olisit saanut erilaista kohtelua. Vatsakivut etenkin tunnutaan naisten kohdalla ohittamaan olan kohautuksella hyvin pitkälti, koska kyllähän nyt naisena niitä vain on. Etkä tietenkään itse ole oman kehosi asiantuntija että osaisit erottaa niitä kuukautiskiertoon liittyvistä kivuista ja kolotuksista, hölmö nainen. Tai sitten oletin sukupuolesi väärin femakkoisuudessani :D
Vierailija kirjoitti:
Älkää väheksykö äidin intuitiota sekä asiantuntijuutta omasta kehosta. Lääkäri voi esittää ammatilliselta kantilta mielipiteen mutta se ei ole absoluuttinen totuus.
Minä esimerkiksi halusin pelkosektion. Oma intuitioni sanoi että alatiesynnytys ei tule menemään hyvin. Olin oikeassa. Lapsi syntyi suunnitellulla sektiolla ja edes sektiossa lasta ei meinattu saada pihalle. Lapsi saatettiin maailmaan imukuppiavusteisesti leikkaushaavasta. Selvisi että syynä oli lyhyt napanuora, jota ei olisi millään voinut tietää etukäteen. Leikkaava lääkäri kertoi miehelleni minun ollessa heräämössä että hyvä että leikattiin, lasta ei olisi suurella todennäköisyydellä saatu alakautta tulemaan.
Yksi tarina, jossa äiti oli paras asiantuntija, oli puolisen vuotta sitten AlfaTV:ssä esillä. Kolme kertaa alatiesynnyttänyt nainen tiesi että joku on pielessä. Kipu ei ollut normaalia saadun epiduraalin jälkeen, hänellä oli ennestää kokemusta asiasta. Kätilö keski vain hengitellä ilokaasua. Äiti oli anellut sektiota, hän tiesi että jokin oli pielessä. Ei saanut. Odoteltiin ja lapsen voinnin seuranta laiminlyötiin. Lopulta lapsi revittiin imukupilla kahden lekurin voimin jolla syntyi eloton lapsi. Lopputulos oli 2 päivän ikäisenä kuollut vauva ja äidiltä poistettu kohtu. Potilasvakuutuskeskus myönsi että oikealla hoidolla oltaisiin voitu pelastaa sekä lapsi että kohtu.
Tämä tietysti äärimmäisen harvinainen ja ikävä tapaus, mutta siinäkin äiti oli itse itsensä paras asiantuntija. Myös lääkärit ja kätilöt tekevät virheitä eivätkä ole jumalia, vaikka lääkäreiden ammatillisille mielipiteelle tulisi aina antaa sille kuuluva painoarvo niin itse olet itsesi paras asiantuntija.
Mulla vähän sama. Jotenkin tiesin, että ei tule onnistumaan. ”Kaikki” meni pieleen ja lopulta vaadin sektion (mahdollisuudet hätäsektioonkin aika isot, halusin olla hereillä mieluummin). Lapsi niin jumissa ettei meinattu saada ulos siinäkään. Syntyi terveenä, tuskin olis syntyny alateitse... Mihin siis yrittivät painostaa. Ylpeä siitä, että pidin pääni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa kaikkien marisijoiden myös muistaa, että Suomessa synnytys maksaa muutaman kympin. Yksityisesti perussynnytyksen (ilman komplikaatioita) hinta on useita tuhansia euroja.
Jos maksaa kymppitonnin palvelusta sata euroa ja lopputuloksena on terve äiti ja lapsi, niin minusta osoittaa aika törkeää kiittämättömyyttä lähteä pikkuasioista julkisesti mäkättämään. Hoitovirheistä taas valitetaan ihan sitä varten luodun menettelyn kautta.
Ja miksi esim. polvileikkauksessa ei nälvitä kuten synnyttäjälle?
Jos pääasia on vain se, että potilas poistuu sairaalasta elossa?Itse asiassa olen saanut oikein hyvää hoitoa polvileikkauksen yhteydessä, kunhan neljän kuukauden päästä onnettomuudesta viimein pääsin kiireellisessä jonossa leikkaukseen. Hyvää hoitoa sain myös kahdessa jälkimmäisessä synnytyksessäni, kun toiveitani kuunneltiin eikä minulle tai vauvoille tullut komplikaatioita. Sitä vastoin esikoisen syntymän jälkeen jouduin kestämään 20 min opiskelijan onnetonta tikkaamistuherrusta, jossa kipulääkitys ei enää toiminut ja itkuisista pyynnöistäni huolimatta minulle ei annettu esim. paikallista puudutusta. Jälkeenpäin mieskin sanoi, että kauheinta koko synnytyksessä oli katsella, kun uikutin tajunnan rajamailla apua sen 20 min mutta hänkään ei siihen ollut osannut puuttua. Synnytys oli siihen mennessä kestänyt 27 tuntia. Auttoi kummasti, kun seuraavissa raskauksissa esitin sekä kirjallisen että suullisen pyynnön, ettei synnytyssaliini saa tulla opiskelijoita, ja näin myös tapahtui.
Muutamia kuukausia sitten umpilisäkkeeni tulehtui. 8 tuntia kipujen alettua kipu viimein siirtyi oikealle vatsaan, jolloin päätin lähteä päivystykseen. Hieman ennen tätä olin soittanut terveyskeskukseen haukkoen henkeäni tuskissani, mutta aiemman oksenteluni vuoksi hoitaja käski minun pysyä kotona, sillä sairastin kuulemma vain vatsatautia. Kun kysyin, liittyykö siihen voimakas kipu, hoitaja myönsi ettei pitäisi, mutta että taidan olla vain kivulle herkempi. Pääsin sairaalaan 10 tuntia siitä, kun kipu oli alkanut, ja pääsin päivystyksen vuodeosastolle. Siellä kohtasinkin sitten hassunhauskan mieshoitajan, joka seuraavien tuntien ajan vittuili sille, että itkin. "Sattuuko sua tosiaan NOIN paljon" oli kommentti, kun laahustin varovaisesti tärinäkivun takia 80 metrin päähän vessaan antamaan pissinäytettä hänen käsipuolessaan. Hän ei tarjonnut pyörätuolia, jolla minut oltiin tuotu osastolle eikä hän suostunut kuljettamaan minua lähemmäs vessaa sängyllä, jolle minut oli autettu. Kun hän heitti päälleni sairaalavaatteet, jotka käski minun pukea ja lähti, en pystynyt kuin tuijottamaan seinää. Kun hän tuli kohta takaisin enkä ollut pukenut, hän tuhahti ja lähti. Kohta toinen hoitaja tuli ja puki minut. Sen jälkeen sain vain empaattista kohtelua tuolla osastolla, ja 16 tuntia kivun alkamisesta jopa diagnoosin tulehduksesta. 11 tuntia tästä, ja leikkaus alkoi. Kirurgi kertoi seuraavana päivänä, että lisäke oli ollut jo pahasti kuoliossa ja olisi puhjennut hetkenä minä hyvänsä. Onneksi lääkärit osasivat asiansa.
Eli voi sitä ala-arvoista kohtelua saada muulloinkin kuin synnytyksessä. Toivoisin toki, ettei kukaan joutuisi kokemaan sellaista avuttomuuden hetkellään ja ihmettelen, miksi hoitoalalle hakeutuu empatiakyvyttömiä?
Tulen feminazina tähän valittamaan, että hyvin vahva tunne että miehenä olisit saanut erilaista kohtelua. Vatsakivut etenkin tunnutaan naisten kohdalla ohittamaan olan kohautuksella hyvin pitkälti, koska kyllähän nyt naisena niitä vain on. Etkä tietenkään itse ole oman kehosi asiantuntija että osaisit erottaa niitä kuukautiskiertoon liittyvistä kivuista ja kolotuksista, hölmö nainen. Tai sitten oletin sukupuolesi väärin femakkoisuudessani :D
Ei voi olla totta, ihan samaa olin tulossa. Nuorena naisena odotin Mariassa ja Meikussa jo diagnosoidun umpparin kanssa toista vuorokautta, että leikataan. ”Naistenvaivoja” vaan epäiltiin ja tutkittiin uudestaan ja uudestaan, että olenko raskaana (ei edes mahdollista), kun oltiin lopulta uskottu, etten ole nisti hakemassa lääkkeitä. Huusin ja oksentelin kipua. En eläessäni ole kokenut sellaisia kipuja, toivoin kuolevani. Lopulta kun leikattiin ei-niin-kiireellisenä (piti olla vain tähystys, jossa kurkataan että mikä siellä muka on), löytyi _puhjennut_ umppari. Tämä selvisi mulle vasta papereista (märkää vatsaontelossa jne.), jotka sain lopulta (tietenkin), vaikka vittuiltiin, mitä niillä muka teen. No selvisi ainakin se, että lähellä kuolemaa käytiin. Siitä yksin himaan parin päivän päästä, vatsalakalvontulehduksessa, heti kun rollaattorilla hoipertelin ekan kerran kuselle, pari antibioottia päällä. Oli aika junan alle jäänyt olo monta viikkoa...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa kaikkien marisijoiden myös muistaa, että Suomessa synnytys maksaa muutaman kympin. Yksityisesti perussynnytyksen (ilman komplikaatioita) hinta on useita tuhansia euroja.
Jos maksaa kymppitonnin palvelusta sata euroa ja lopputuloksena on terve äiti ja lapsi, niin minusta osoittaa aika törkeää kiittämättömyyttä lähteä pikkuasioista julkisesti mäkättämään. Hoitovirheistä taas valitetaan ihan sitä varten luodun menettelyn kautta.
Ja miksi esim. polvileikkauksessa ei nälvitä kuten synnyttäjälle?
Jos pääasia on vain se, että potilas poistuu sairaalasta elossa?Itse asiassa olen saanut oikein hyvää hoitoa polvileikkauksen yhteydessä, kunhan neljän kuukauden päästä onnettomuudesta viimein pääsin kiireellisessä jonossa leikkaukseen. Hyvää hoitoa sain myös kahdessa jälkimmäisessä synnytyksessäni, kun toiveitani kuunneltiin eikä minulle tai vauvoille tullut komplikaatioita. Sitä vastoin esikoisen syntymän jälkeen jouduin kestämään 20 min opiskelijan onnetonta tikkaamistuherrusta, jossa kipulääkitys ei enää toiminut ja itkuisista pyynnöistäni huolimatta minulle ei annettu esim. paikallista puudutusta. Jälkeenpäin mieskin sanoi, että kauheinta koko synnytyksessä oli katsella, kun uikutin tajunnan rajamailla apua sen 20 min mutta hänkään ei siihen ollut osannut puuttua. Synnytys oli siihen mennessä kestänyt 27 tuntia. Auttoi kummasti, kun seuraavissa raskauksissa esitin sekä kirjallisen että suullisen pyynnön, ettei synnytyssaliini saa tulla opiskelijoita, ja näin myös tapahtui.
Muutamia kuukausia sitten umpilisäkkeeni tulehtui. 8 tuntia kipujen alettua kipu viimein siirtyi oikealle vatsaan, jolloin päätin lähteä päivystykseen. Hieman ennen tätä olin soittanut terveyskeskukseen haukkoen henkeäni tuskissani, mutta aiemman oksenteluni vuoksi hoitaja käski minun pysyä kotona, sillä sairastin kuulemma vain vatsatautia. Kun kysyin, liittyykö siihen voimakas kipu, hoitaja myönsi ettei pitäisi, mutta että taidan olla vain kivulle herkempi. Pääsin sairaalaan 10 tuntia siitä, kun kipu oli alkanut, ja pääsin päivystyksen vuodeosastolle. Siellä kohtasinkin sitten hassunhauskan mieshoitajan, joka seuraavien tuntien ajan vittuili sille, että itkin. "Sattuuko sua tosiaan NOIN paljon" oli kommentti, kun laahustin varovaisesti tärinäkivun takia 80 metrin päähän vessaan antamaan pissinäytettä hänen käsipuolessaan. Hän ei tarjonnut pyörätuolia, jolla minut oltiin tuotu osastolle eikä hän suostunut kuljettamaan minua lähemmäs vessaa sängyllä, jolle minut oli autettu. Kun hän heitti päälleni sairaalavaatteet, jotka käski minun pukea ja lähti, en pystynyt kuin tuijottamaan seinää. Kun hän tuli kohta takaisin enkä ollut pukenut, hän tuhahti ja lähti. Kohta toinen hoitaja tuli ja puki minut. Sen jälkeen sain vain empaattista kohtelua tuolla osastolla, ja 16 tuntia kivun alkamisesta jopa diagnoosin tulehduksesta. 11 tuntia tästä, ja leikkaus alkoi. Kirurgi kertoi seuraavana päivänä, että lisäke oli ollut jo pahasti kuoliossa ja olisi puhjennut hetkenä minä hyvänsä. Onneksi lääkärit osasivat asiansa.
Eli voi sitä ala-arvoista kohtelua saada muulloinkin kuin synnytyksessä. Toivoisin toki, ettei kukaan joutuisi kokemaan sellaista avuttomuuden hetkellään ja ihmettelen, miksi hoitoalalle hakeutuu empatiakyvyttömiä?
Tulen feminazina tähän valittamaan, että hyvin vahva tunne että miehenä olisit saanut erilaista kohtelua. Vatsakivut etenkin tunnutaan naisten kohdalla ohittamaan olan kohautuksella hyvin pitkälti, koska kyllähän nyt naisena niitä vain on. Etkä tietenkään itse ole oman kehosi asiantuntija että osaisit erottaa niitä kuukautiskiertoon liittyvistä kivuista ja kolotuksista, hölmö nainen. Tai sitten oletin sukupuolesi väärin femakkoisuudessani :D
Mulla voimakkaat endometrioosikivut oli vuosia ”stressistä johtuvaa” koska isäni oli kuollut 15 vuotta aiemmin. Melkein kaikki selitettiin muuten isäni kuolemalla vuosikymmeniä, mm jopa näköhermotulehdus.
Ja arvatkaas huviksenne mistä johtui puhkeavan munasarjakystan kivut? No stressiähän se, kun kuulemma olin varmaankin jännittäjäluonne
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa kaikkien marisijoiden myös muistaa, että Suomessa synnytys maksaa muutaman kympin. Yksityisesti perussynnytyksen (ilman komplikaatioita) hinta on useita tuhansia euroja.
Jos maksaa kymppitonnin palvelusta sata euroa ja lopputuloksena on terve äiti ja lapsi, niin minusta osoittaa aika törkeää kiittämättömyyttä lähteä pikkuasioista julkisesti mäkättämään. Hoitovirheistä taas valitetaan ihan sitä varten luodun menettelyn kautta.
Ja miksi esim. polvileikkauksessa ei nälvitä kuten synnyttäjälle?
Jos pääasia on vain se, että potilas poistuu sairaalasta elossa?Itse asiassa olen saanut oikein hyvää hoitoa polvileikkauksen yhteydessä, kunhan neljän kuukauden päästä onnettomuudesta viimein pääsin kiireellisessä jonossa leikkaukseen. Hyvää hoitoa sain myös kahdessa jälkimmäisessä synnytyksessäni, kun toiveitani kuunneltiin eikä minulle tai vauvoille tullut komplikaatioita. Sitä vastoin esikoisen syntymän jälkeen jouduin kestämään 20 min opiskelijan onnetonta tikkaamistuherrusta, jossa kipulääkitys ei enää toiminut ja itkuisista pyynnöistäni huolimatta minulle ei annettu esim. paikallista puudutusta. Jälkeenpäin mieskin sanoi, että kauheinta koko synnytyksessä oli katsella, kun uikutin tajunnan rajamailla apua sen 20 min mutta hänkään ei siihen ollut osannut puuttua. Synnytys oli siihen mennessä kestänyt 27 tuntia. Auttoi kummasti, kun seuraavissa raskauksissa esitin sekä kirjallisen että suullisen pyynnön, ettei synnytyssaliini saa tulla opiskelijoita, ja näin myös tapahtui.
Muutamia kuukausia sitten umpilisäkkeeni tulehtui. 8 tuntia kipujen alettua kipu viimein siirtyi oikealle vatsaan, jolloin päätin lähteä päivystykseen. Hieman ennen tätä olin soittanut terveyskeskukseen haukkoen henkeäni tuskissani, mutta aiemman oksenteluni vuoksi hoitaja käski minun pysyä kotona, sillä sairastin kuulemma vain vatsatautia. Kun kysyin, liittyykö siihen voimakas kipu, hoitaja myönsi ettei pitäisi, mutta että taidan olla vain kivulle herkempi. Pääsin sairaalaan 10 tuntia siitä, kun kipu oli alkanut, ja pääsin päivystyksen vuodeosastolle. Siellä kohtasinkin sitten hassunhauskan mieshoitajan, joka seuraavien tuntien ajan vittuili sille, että itkin. "Sattuuko sua tosiaan NOIN paljon" oli kommentti, kun laahustin varovaisesti tärinäkivun takia 80 metrin päähän vessaan antamaan pissinäytettä hänen käsipuolessaan. Hän ei tarjonnut pyörätuolia, jolla minut oltiin tuotu osastolle eikä hän suostunut kuljettamaan minua lähemmäs vessaa sängyllä, jolle minut oli autettu. Kun hän heitti päälleni sairaalavaatteet, jotka käski minun pukea ja lähti, en pystynyt kuin tuijottamaan seinää. Kun hän tuli kohta takaisin enkä ollut pukenut, hän tuhahti ja lähti. Kohta toinen hoitaja tuli ja puki minut. Sen jälkeen sain vain empaattista kohtelua tuolla osastolla, ja 16 tuntia kivun alkamisesta jopa diagnoosin tulehduksesta. 11 tuntia tästä, ja leikkaus alkoi. Kirurgi kertoi seuraavana päivänä, että lisäke oli ollut jo pahasti kuoliossa ja olisi puhjennut hetkenä minä hyvänsä. Onneksi lääkärit osasivat asiansa.
Eli voi sitä ala-arvoista kohtelua saada muulloinkin kuin synnytyksessä. Toivoisin toki, ettei kukaan joutuisi kokemaan sellaista avuttomuuden hetkellään ja ihmettelen, miksi hoitoalalle hakeutuu empatiakyvyttömiä?
Tulen feminazina tähän valittamaan, että hyvin vahva tunne että miehenä olisit saanut erilaista kohtelua. Vatsakivut etenkin tunnutaan naisten kohdalla ohittamaan olan kohautuksella hyvin pitkälti, koska kyllähän nyt naisena niitä vain on. Etkä tietenkään itse ole oman kehosi asiantuntija että osaisit erottaa niitä kuukautiskiertoon liittyvistä kivuista ja kolotuksista, hölmö nainen. Tai sitten oletin sukupuolesi väärin femakkoisuudessani :D
Ei voi olla totta, ihan samaa olin tulossa. Nuorena naisena odotin Mariassa ja Meikussa jo diagnosoidun umpparin kanssa toista vuorokautta, että leikataan. ”Naistenvaivoja” vaan epäiltiin ja tutkittiin uudestaan ja uudestaan, että olenko raskaana (ei edes mahdollista), kun oltiin lopulta uskottu, etten ole nisti hakemassa lääkkeitä. Huusin ja oksentelin kipua. En eläessäni ole kokenut sellaisia kipuja, toivoin kuolevani. Lopulta kun leikattiin ei-niin-kiireellisenä (piti olla vain tähystys, jossa kurkataan että mikä siellä muka on), löytyi _puhjennut_ umppari. Tämä selvisi mulle vasta papereista (märkää vatsaontelossa jne.), jotka sain lopulta (tietenkin), vaikka vittuiltiin, mitä niillä muka teen. No selvisi ainakin se, että lähellä kuolemaa käytiin. Siitä yksin himaan parin päivän päästä, vatsalakalvontulehduksessa, heti kun rollaattorilla hoipertelin ekan kerran kuselle, pari antibioottia päällä. Oli aika junan alle jäänyt olo monta viikkoa...
Arvatenkaan ei minkäänlaisia pahoitteluita herunut jälkikäteen? Anteeksi, että edes otin puheeksi.
368 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tällaiset kertomukset ovat juuri syynä siihen miksi päätn jo reippaasti yli vuosikymmen sitten, että jos ikinä päädyn lisääntymään, vaadin sektiota. Itselleni olisi pahin painajainen joutua kohdelluksi tuolla tavalla. En aio ottaa pienintäkään riskiä siihen suuntaan.
Vai oikein "vaadit" sektiota. Kertoo ihan omaa kieltään nykysynnyttäjien sielunmaisemasta. Sektion kokeneena voin kertoa, että kivut on kovat sektion jälkeen vielä pitkään. Sektio EI ole mikään kivuton vaihtoehto normisynnytykselle.
Jaa. Paranin itse sektiosta nopeasti, viikko leikkauksesta liikuin ihan hyvin ja burana+panadol riittivät pitämään kivut poissa.
Muistona enää vain siisti arpi bikinirajalla.
Sektio on paikallaan kun siihen on oikea tarve.
Mutta jotenkin hämmentää tää kuvitelma, että sektio olisi helppo ja alatie kamala.
Kun helppo alatie on AINA helpompi, riskittömämpi ja siitä on vähemmän jälkiseuraamuksia kuin helposta sektiosta.
Mulla on ollut helpot alatiesynnytykset, jotka valitsin vetää luomuna. Ei ole arpia missään, ei kiinnikkeitä, ei riskejä seuraaville vauvoille ja itselle (sektio lisää riskejä nimenomaan seuraavissa synnytyksissä), ja ihan omin jaloin nousin synnytyksen jälkeen jakkaralta, altaasta, missä nyt synnytin. Ei tarvinnut särkylääkkeitä saati nostelurajoituksia, ei toipua sen ihmeemmin viikkoa, vaan liikkua pystyi ihan normaalisti heti.
Mua siksi vaan ihmetyttää tämä sektion glorifiointi. Se on yksi suurimmista vatsan alueen leikkauksista mitä tehdään. Se ei todellakaan ole riskitön saati jälkiseuraamukseton. Ja olisin itsekin ehdottomasti vaatinut sektion, jos lapsi olisi esim ollut perätilassa. Mutta muuten vaan? Ei ikinä.
Sitä omaa synnytystä voi pyrkiä ”hallitsemaan” muillakin tavoin kuin sektiovaatimuksella. Ihan jo se, että pyrkii minimoimaan kaikki toimenpiteet, antaa rauhaa olla ja synnyttää ilman hoitohenkilökunnan ylikävelyä. Suomeksi siis: opettelee itse tarvittavat kivunlievitystekniikat, ettei tarvitse lääkkeellisiä. Ja toki sitten jättää niillekin mahdollisuus, jos oikeasti menee tosi kovaksi kivut.
Kuitenkin yli 90% synnytyksistä on normaalisti eteneviä, ja niihin on synnyttäjällä itsellään mahdollista vaikuttaa. Lopuissa pitää yrittää päästä mahdollisimman hyvään lopputulokseen käyttäen kaikki mahdollinen osaaminen ja apu.
PS. Mun on helppo tunnistaa se, mistä tässä kampanjassa puhutaan, sen verran olen itsekin kätilöitä kohdannut, ja joutunut pitämään puoliani ja välillä myös täysin turhien toimenpiteiden kohteeksi. Ei siis mitään oikeasti vakavaa, mutta ammattikunnassa on tyyppejä, jotka kommunikoi ja kohtaa, ja sitten niitä, jotka jyrää ja määräilee.
Miten yli 90% synnytyksistä on normaalisti eteneviä ja helppoja jos jo 20% päätyy kiireelliseen/hätäsektioon ja 15% imukuppiin/pihteihin 🤔. Lisäksi epparit ja käynnistykset, luonnollista on enää vain ulostuloaukko 🙃
Moneen kertaan on todettu, että sektioita tehdään se noin 15% sisältäen niin suunnitellut kuin hätätapaukset. Esim kaveri joutui hätäsektioon koska epiduraalipuudutus pysäytti synnytyksen etenemisen. Siksi minusta on aika omituista, että äidit maalikkoina on vaatimassa sitä ja tätä ja juuri niinkuin minä haluan. Kaikilla hoidoilla ja lääkityksillä on kääntöpuolensa ja haittansa , mutta tokihan koulutettu nainen ne hallitsee ammattilaista paremmin kun vähän googlailee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omat synnytys kokemukseni ovat hyvät, vaikkakin ensimmäinen oli rankka ja päätyi imukuppiin oksitosiinitipan ja toimimattoman epiduraalin jälkeen. Lapsi vietti ekat hetkensä happikaapissa ja myöhemmin lastenosastolla sokeritipassa. Toinen synnytys meni luomuna, koska anestesialääkäri ei ikinä ehtinyt paikalle. Kummassakin tehtiin episiotomia ja sitä kursittiin ilman puudutusta. Voin kyllä ymmärtää, että siitä voi jäädä traumat.
Omalle kohdallani pahinta oli kuitenkin se, että toinen lapsi halusi olla rinnalla koko ajan tai itki. Olin valvonut kaksi vuorokautta ja olisin halunnut nukkua, mutta en voinut, koska vauva halusi tosiaan olla rinnalla jatkuvasti. Itkin miehelle väsymystä, kun hän kävi. Rukoilin hoitajia ottamaan vauvaa monta kertaa, koska tuntui siltä, että psykoosit on tulilla. Onneksi päästiin parin päivän päästä kotiin tai mut olisi saanut kyyditä toisenlaiselle osastolle. Mä en voi ymmärtää, miksi Suomen sairaaloissa jätetään äidit täysin yksin vastasyntyneen kanssa. En ole eläissäni ollut niin yksinäinen ja peloissani kuin silloin ja olin vieläpä onnekas, koska olin fyysisesti hyvässä kunnossa.
Oletus vissiin on, että kaikki äidit ovat yksinhuoltajia ilman tukiverkkoa.
Minullekin sanottiin ylimielisesti, että yksin sinä kotonakin joudut pärjäämään. No en joutunut kun perheessä on isäkin. Ja se isä oli mukana vauvanhoidossa alusta asti.
Ainoastaan sairaalassa piti pärjätä yksin vaikka oli väsynyt synnytyksestä eikä vielä lainkaan ollut ehtinyt toipumaan.
Ei ole kauaa siitä kun luin miten Iso-Britanniassa oli vastasyntynyt vauva kuollut kun äiti oli nukahtanut vauvaa imettäessään :( Aivan järkyttävää miten huonosti synnyttäjiä kohdellaan.
Miksei Suomessa tehdä automaattisesti synnytystapa-arviota? Onko kukaan tehnyt laskelmaa tulisiko se kalliimmaksi kuin epäonnistuneissa alatiesynnytyksissä vaurioituneiden naisten korjausleikkaukset/fysioterapia/muu terapia ja vauvojen tehohoidon kustannukset. Ilmeisesti myös hätäsektio on kalliimpi kuin suunniteltu sektio? Puhumattakaan inhimillisen kärsimyksen vähenemisestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla ei ole montaa äitiä lähipiirissä koskaan ollutkaan jotka olisivat synnyttäneet, mutta kaksi ystävää on synnyttänyt ja molemmilla on karut ja kamalat kokemukset. Eli karmeusprosentti tältä osin on 100%.
Mulla taas useampi äiti kaverina ja vain yhdellä on ollut vaikeampi synnytys. Eikä sekään niin karmea, että traumat olisi jäänyt. Tyytyväisyysprosentti täten lähes 100?
Minulla on kaksi sisarta ja hyvin samoina aikoina ollaan 1993-2008synnytetty yhteensä 10 lasta eri sairaaloissa Etelä-Suomessa. Yhdessäkään synnytyksessä kukaan meistä ei ole tullut kaltoin tai väkivalloin kohdelluksi. Päinvastoin kaikki on olleet tosi kannustavia ja ihania. Pikkasen kyllä tulee mieleen, että tämä kampanja menee yli ja paljon. Toki virheitä sattuu ja kemiat ei kaikilla kohtaa, mutta silti joittenkin kertomuksissa oikeasti ihan pikkuasiat saa aivan järjettömät mittasuhteet. Tsemppiä kaikille nyt raskaana näitä lukeville. Täytyy muistaa, että jokainen synnytys on erilainen ja että hyvin hyvin monilla kaikki menee ok niinkuin kuuluukin. Ota mies tai joku muu tukihenkilö mukaan, kuuntele kätilön ohjeita ja muista hengittää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa kaikkien marisijoiden myös muistaa, että Suomessa synnytys maksaa muutaman kympin. Yksityisesti perussynnytyksen (ilman komplikaatioita) hinta on useita tuhansia euroja.
Jos maksaa kymppitonnin palvelusta sata euroa ja lopputuloksena on terve äiti ja lapsi, niin minusta osoittaa aika törkeää kiittämättömyyttä lähteä pikkuasioista julkisesti mäkättämään. Hoitovirheistä taas valitetaan ihan sitä varten luodun menettelyn kautta.
Ja miksi esim. polvileikkauksessa ei nälvitä kuten synnyttäjälle?
Jos pääasia on vain se, että potilas poistuu sairaalasta elossa?Itse asiassa olen saanut oikein hyvää hoitoa polvileikkauksen yhteydessä, kunhan neljän kuukauden päästä onnettomuudesta viimein pääsin kiireellisessä jonossa leikkaukseen. Hyvää hoitoa sain myös kahdessa jälkimmäisessä synnytyksessäni, kun toiveitani kuunneltiin eikä minulle tai vauvoille tullut komplikaatioita. Sitä vastoin esikoisen syntymän jälkeen jouduin kestämään 20 min opiskelijan onnetonta tikkaamistuherrusta, jossa kipulääkitys ei enää toiminut ja itkuisista pyynnöistäni huolimatta minulle ei annettu esim. paikallista puudutusta. Jälkeenpäin mieskin sanoi, että kauheinta koko synnytyksessä oli katsella, kun uikutin tajunnan rajamailla apua sen 20 min mutta hänkään ei siihen ollut osannut puuttua. Synnytys oli siihen mennessä kestänyt 27 tuntia. Auttoi kummasti, kun seuraavissa raskauksissa esitin sekä kirjallisen että suullisen pyynnön, ettei synnytyssaliini saa tulla opiskelijoita, ja näin myös tapahtui.
Muutamia kuukausia sitten umpilisäkkeeni tulehtui. 8 tuntia kipujen alettua kipu viimein siirtyi oikealle vatsaan, jolloin päätin lähteä päivystykseen. Hieman ennen tätä olin soittanut terveyskeskukseen haukkoen henkeäni tuskissani, mutta aiemman oksenteluni vuoksi hoitaja käski minun pysyä kotona, sillä sairastin kuulemma vain vatsatautia. Kun kysyin, liittyykö siihen voimakas kipu, hoitaja myönsi ettei pitäisi, mutta että taidan olla vain kivulle herkempi. Pääsin sairaalaan 10 tuntia siitä, kun kipu oli alkanut, ja pääsin päivystyksen vuodeosastolle. Siellä kohtasinkin sitten hassunhauskan mieshoitajan, joka seuraavien tuntien ajan vittuili sille, että itkin. "Sattuuko sua tosiaan NOIN paljon" oli kommentti, kun laahustin varovaisesti tärinäkivun takia 80 metrin päähän vessaan antamaan pissinäytettä hänen käsipuolessaan. Hän ei tarjonnut pyörätuolia, jolla minut oltiin tuotu osastolle eikä hän suostunut kuljettamaan minua lähemmäs vessaa sängyllä, jolle minut oli autettu. Kun hän heitti päälleni sairaalavaatteet, jotka käski minun pukea ja lähti, en pystynyt kuin tuijottamaan seinää. Kun hän tuli kohta takaisin enkä ollut pukenut, hän tuhahti ja lähti. Kohta toinen hoitaja tuli ja puki minut. Sen jälkeen sain vain empaattista kohtelua tuolla osastolla, ja 16 tuntia kivun alkamisesta jopa diagnoosin tulehduksesta. 11 tuntia tästä, ja leikkaus alkoi. Kirurgi kertoi seuraavana päivänä, että lisäke oli ollut jo pahasti kuoliossa ja olisi puhjennut hetkenä minä hyvänsä. Onneksi lääkärit osasivat asiansa.
Eli voi sitä ala-arvoista kohtelua saada muulloinkin kuin synnytyksessä. Toivoisin toki, ettei kukaan joutuisi kokemaan sellaista avuttomuuden hetkellään ja ihmettelen, miksi hoitoalalle hakeutuu empatiakyvyttömiä?
Tulen feminazina tähän valittamaan, että hyvin vahva tunne että miehenä olisit saanut erilaista kohtelua. Vatsakivut etenkin tunnutaan naisten kohdalla ohittamaan olan kohautuksella hyvin pitkälti, koska kyllähän nyt naisena niitä vain on. Etkä tietenkään itse ole oman kehosi asiantuntija että osaisit erottaa niitä kuukautiskiertoon liittyvistä kivuista ja kolotuksista, hölmö nainen. Tai sitten oletin sukupuolesi väärin femakkoisuudessani :D
Ei voi olla totta, ihan samaa olin tulossa. Nuorena naisena odotin Mariassa ja Meikussa jo diagnosoidun umpparin kanssa toista vuorokautta, että leikataan. ”Naistenvaivoja” vaan epäiltiin ja tutkittiin uudestaan ja uudestaan, että olenko raskaana (ei edes mahdollista), kun oltiin lopulta uskottu, etten ole nisti hakemassa lääkkeitä. Huusin ja oksentelin kipua. En eläessäni ole kokenut sellaisia kipuja, toivoin kuolevani. Lopulta kun leikattiin ei-niin-kiireellisenä (piti olla vain tähystys, jossa kurkataan että mikä siellä muka on), löytyi _puhjennut_ umppari. Tämä selvisi mulle vasta papereista (märkää vatsaontelossa jne.), jotka sain lopulta (tietenkin), vaikka vittuiltiin, mitä niillä muka teen. No selvisi ainakin se, että lähellä kuolemaa käytiin. Siitä yksin himaan parin päivän päästä, vatsalakalvontulehduksessa, heti kun rollaattorilla hoipertelin ekan kerran kuselle, pari antibioottia päällä. Oli aika junan alle jäänyt olo monta viikkoa...
Arvatenkaan ei minkäänlaisia pahoitteluita herunut jälkikäteen? Anteeksi, että edes otin puheeksi.
Juu ei, enkä jaksanut mitään valitusrumbaa alkaa, ei ollut oikein voimia silloin ja siitä selvittyäni halusin vain unohtaa koko paskan.
T. Sama
Vierailija kirjoitti:
Miksei Suomessa tehdä automaattisesti synnytystapa-arviota? Onko kukaan tehnyt laskelmaa tulisiko se kalliimmaksi kuin epäonnistuneissa alatiesynnytyksissä vaurioituneiden naisten korjausleikkaukset/fysioterapia/muu terapia ja vauvojen tehohoidon kustannukset. Ilmeisesti myös hätäsektio on kalliimpi kuin suunniteltu sektio? Puhumattakaan inhimillisen kärsimyksen vähenemisestä.
Olen miettinyt joskus samaa. Mutta oikeastaan se synnytystapa-arvio harvoin auttaa ketään. Siellä ultrataan vauva ja käsittääkseni joillekin tehdään sisätutkimus, käsikopelolla kokeillaan että on tarpeeksi leveä lantio ja käytännössä aina se on päältä päin.
Vauvan ultrauksessa saadaan kokoarvio mutta harvaa se auttaa koska sektiota pohditaan vasta kun kokoarvio on 4,5 kg (joka sekin on ihan jäätävän iso ensisynnyttäjälle)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aivan karmealta tuntuu lukea, miten moni synnyttäjä on huolissaan omasta kokemuksestaan ja itsestään. Vauvalle se on sata kertaa rankempaa kaikin tavoin, miltä tuntuu esim. vetää ilmaa keuhkoihin ensi kerran tai pusertua läpi synnytyskanavasta? Luonnossa kaikella on tarkoituksensa ja alapääsynnytys on sekä äidille, että lapselle paras. Jos jommankumman terveys vaatii, on sektioon toki mentävä. Pelkästään pelosta tai omasta pyynnöstä ei sektiota tulisi lääkäreiden tehdä. Ärsyttää, kun puhutaan siitä, miten synnytys ei saisi sattua. Se saa sattua ja kivulla on tarkoituksensa prosessissa. Olen keski-ikäinen ja omassa ikäluokassani suurin osa naisista oli sitä mieltä aikanaan, ettei kipu ollut mitenkään kestämätöntä. Yhdessä naurettiin, että pidetään silti yllä myyttiä siitä, miten hirveää synnytys on, niin saadaan enemmän arvostusta miehiltä. Liekö nytkin kyse samasta vai onko muutamassa vuosikymmenessä naisten lantiot muka kaventuneet niin, ettei synnyttäminen enää onnistu?
Ja kaksi olen siis 90-luvun alussa synnyttänyt. Ensimmäisessä olin hyvin nuori ja sain paracervikaalipuudutuksen, tehtiin välilihan leikkaus ja tikkauksen ajan sain ilokaasua. Kätilö oli ikäni takia paikalla koko ajan ja lääkäri koko loppuajan. Vauva 3200 g.
Toisessa en saanut mitään puudutuksia eikä tullut repeämiä, vauva 4300 g. Kätilö oli nuoremman äidin luona ja soitin hänet avuksi ponnistusvaiheeseen kellolla.
Mitään traumoja ei jäänyt ja hyvin samanlaiset kokemukset siskoillani ja kaikilla kavereillani. Yhden kohdalla päädyttiin hätäsektioon ja hän oli hyvin pettynyt, koska olisi halunnut alatiesynnytyksen, kun siitä toipuu paljon nopeammin.Näin se maailma muuttuu, nyt sektion tuntuu haluavan joka toinen. 90-luvulla naiset piti sitä huonona juttuna, jos siihen oli pakko päätyä.
Vauvat on käsittääkseni isompia keskimäärin.
Hesarissa oli taannoin todella hyvä tieteellinen artikkeli siitä, kuinka naisen lantiot eivät enää vastaa vauvankokoa, koska vauvat ovat niin paljon isompia. Eikä naisen biologia ole mitenkään erityisemmin muovaantunut tai muokkaantunut vielä tähän muutokseen.
Toisaalta Suomessa on vauvojen syntymäpainot pienentyneet tasaisesti, koska täällä ei raskauksia päästetä pitkästi yliaalle ja törkeästi käynnistetään synnytyksiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksei Suomessa tehdä automaattisesti synnytystapa-arviota? Onko kukaan tehnyt laskelmaa tulisiko se kalliimmaksi kuin epäonnistuneissa alatiesynnytyksissä vaurioituneiden naisten korjausleikkaukset/fysioterapia/muu terapia ja vauvojen tehohoidon kustannukset. Ilmeisesti myös hätäsektio on kalliimpi kuin suunniteltu sektio? Puhumattakaan inhimillisen kärsimyksen vähenemisestä.
Olen miettinyt joskus samaa. Mutta oikeastaan se synnytystapa-arvio harvoin auttaa ketään. Siellä ultrataan vauva ja käsittääkseni joillekin tehdään sisätutkimus, käsikopelolla kokeillaan että on tarpeeksi leveä lantio ja käytännössä aina se on päältä päin.
Vauvan ultrauksessa saadaan kokoarvio mutta harvaa se auttaa koska sektiota pohditaan vasta kun kokoarvio on 4,5 kg (joka sekin on ihan jäätävän iso ensisynnyttäjälle)
Mulla ainakin on 2/3 raskauksissa viimeisillä viikoilla rötgenkuvattu se mahtuuko kookas vauva tulemaan lantiosta. Ilmeisesti sitten jotain riskianalyysiä siinä oli tehty. Nämä vauvat oli syntyessään 4,2 ja 4,5 kg. Ihan hyvin mahtuivat tulemaan. Sikäli hassua, että kolmas 3,6 kg tuli sen verran vauhdikkaasti, että ainoat repeämät tuli hänen syntyessään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla ei ole montaa äitiä lähipiirissä koskaan ollutkaan jotka olisivat synnyttäneet, mutta kaksi ystävää on synnyttänyt ja molemmilla on karut ja kamalat kokemukset. Eli karmeusprosentti tältä osin on 100%.
Mulla taas useampi äiti kaverina ja vain yhdellä on ollut vaikeampi synnytys. Eikä sekään niin karmea, että traumat olisi jäänyt. Tyytyväisyysprosentti täten lähes 100?
Minulla on kaksi sisarta ja hyvin samoina aikoina ollaan 1993-2008synnytetty yhteensä 10 lasta eri sairaaloissa Etelä-Suomessa. Yhdessäkään synnytyksessä kukaan meistä ei ole tullut kaltoin tai väkivalloin kohdelluksi. Päinvastoin kaikki on olleet tosi kannustavia ja ihania. Pikkasen kyllä tulee mieleen, että tämä kampanja menee yli ja paljon. Toki virheitä sattuu ja kemiat ei kaikilla kohtaa, mutta silti joittenkin kertomuksissa oikeasti ihan pikkuasiat saa aivan järjettömät mittasuhteet. Tsemppiä kaikille nyt raskaana näitä lukeville. Täytyy muistaa, että jokainen synnytys on erilainen ja että hyvin hyvin monilla kaikki menee ok niinkuin kuuluukin. Ota mies tai joku muu tukihenkilö mukaan, kuuntele kätilön ohjeita ja muista hengittää.
Ja ennen kaikkea ohjeista se tukihenkilö valvomaan etujasi, muista että lääkäri ei ole jumala, kätilö ei ole jumala ja sinä ja perheesi oeltte etusijalla. Myös henkisesti. Eikä pelkkä henkiinjääminen ole taso joka kelpaa.
Ihmettelen että missä helvetissä teidän miehet on synnytyksessä? Oma poika kun syntyi niin en todellakaan olisi jäänyt kuuntelemaan mitään nälvimistä tai vastaavaa.
M37
Myös perusterveiden naisten suunnitelluissa sektioissa on moninkertaiset riskit alatiesynnytykseen nähden.