Lue keskustelun säännöt.
Teinillä ei ole "elämää"
16-vuotias ei käy missään muualla kun koulussa. Kotona ei käy ketään häntä tapaamassa, eikä pidä yhteyttä keneenkään. Näin mennyt jo vuosia. Ei suostu puhumaan aiheesta. Mitä asialle voi vanhemmat tehdä?
Kommentit (279)
Olisi hirveää, jos minut pakotettaisiin työpäivän jälkeen ulos viihtymään ihmisten kanssa koska ”pitää olla aktiviteettia ja kavereita”. Olen yksin viihtyvää sorttia ja töissä on aktiviteettia ja ihmisiä ihan tarpeeksi. Kiva kun voi olla kotona ja tehdä mitä haluaa, lukea vaikka kirjaa tai katsoa sarjaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tuo ole välttämättä huolestuttavaa. Jos on hyvin introvertti luonteeltaan? Itse olin teininä samanlainen ja vielä aikuisenakin. Olisi tuntunut että minussa on jokin hyvin pahasti vialla jos siitä olisi vielä erikseen kuumoteltu.
Uuvun sosiaalisessa kontaktissa ja tykkään pienemmästä lähipiiristä. Tykkään pelailla ja piirtää itsekseni, tuntuu että lataudun yksin ollessa. Edelleenkin siis
Meilläkin vanhin lapsista on pääasiassa kotona. Tosin yhteyttä tuntuu pitävän kavereihin kun höpötys kuuluu koko ajan, kun istuu koneella kuulokkeet korvissa. Ulkona kaverien kanssa käy ehkä kerran viikossa, riippuen ilmoista. Kaksi tyttöä ovat jatkuvasti kaverien kanssa ja yksi tytöistä on ehkä kerran parissa viikossa, mutta tapaa kavereita harrastuksissa lähes päivittäin. Lapset ovat erilaisia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mun mielestä näihin lapsen kaverisuhteisiin pitäisi puuttua ajoissa. Kaverilla nyt 11-vuotias poika, jolla ei eläissään ole ollut kaveria. On aina illat kotona. Vanhemmat ei jaksa tehdä sen eteen mitään, itse saa kaverinsa hankkia kuulemma.
Tämä johtuu siitä, että monet vanhemmat eivät edes pyri sosialisoimaan lapsiaan. He vain olettavat, että se tapahtuu itsestään kunhan menevät kouluun. Kotona annetaan oma läppäri/tabletti/puhelin, sen sijaan että kerrottaisiin, että nyt mennään ulos tai että lasta vietäisiin harrastuksiin. Sitten ihmetellään miksi lapsella ei ole kavereita tai kaverisuhteet eivät pysy.
Tämä!!!
Ei se ole mikään "tämä!". Se, että pienen lapsen kanssa heiluu ulkona ja kaupungilla, tuo kenellekään kavereita. Hiljainen lapsi tuskin viihtyy harrastuksissa, joissa toimitaan ryhmässä. Lapselle voi esitellä harrastuksia, mutta jos ne eivät innosta, ei siinä mikään vanhemman "hei, täältä saa kavereita, kannattaa jäädä!" -vakuuttelu auta.
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa nyt sen verran onkia tietoonsa mitä siihen netissä "roikkumiseen" liittyy. Jos häröilee keskustelupalstoilla joissa voi olla vähänkin kavereiksi laskettavia kontakteja, tilanne ei ole 100% paha. Mutta kyllä on paha, jos on vain kotona. Siitä ei jatkossa hyvää seuraa. Mitä tapahtuu kun peruskoulun jälkeen pitäisi hakea jatko-opintoihin ja olla vähän kontaktissa ihan oikeisiin ihmisiin? Tai kun tulee aika etsiä ensimmäisiä kesätöitä?
Pienet ympyrät ja yksitoikkoinen elämä ilman harrastuksia ja kodin ulkopuolista tekemistä aiheutta pitemmän päälle masennusta tai äärimmäistä tylsistymistä. Sitten nämä ihmiset linnoittauvat omiin koteihinsa eivätkä uskalla kohta kaupassa saati lääkärillä/hammaslääkärillä käydä. Sitten yritetään saada etsivä nuorisotyöntekijä nuoren luo ja alkaa pitkä taival kohti tavallista arkielämän opettelua - jos kotiin sulkeutunut haluaa enää päästää ketään kotiinsa. Näitä nuoria on ja se on todella kamalaa.
Juu. Mutta mitä ehdotat ap:lle ratkaisuksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei 11-vuotiaana ole liian myöhäistä aloittaa harrastusta. Esim. Yksilölajit ryhmässä toimivat hyvin esim. Uinti, partio, itsepuolustus.
Vierailija kirjoitti:
Onko tästä ”sosialisemisesta” olemassa jotain kirjaa tai muuta lähdettä?
Olen itse nuoren tytön isä. Minulla ei ole yhtään ystävää, lapsena olin koulukiusattu.
En todellakaan halua, että tyttärestäni tulee aikuisena samanlainen epäsosiaalinen persoona kuin itse olen. No onneksi tytön äiti on toisenlainen.
Kiitos jo kaikille teille tänne kirjoittaneille.
Introversio ja ekstroversio ovat temperamenttipiirteitä. Synnynnäisiä. Niihin ei voi kasvatuksella vaikuttaa. Olisi suotavaa että ei tehtäisi lapsia ennen kuin on edes alkeellisimmat perustiedot ihmisen psykologiasta, ettei väkisin yritettäisi neliskanttisia palikoita pyöreisiin reikiin.
Vanhemmat voivat opettaa lapsensa käyttäytymään kaikissa tilanteissa. Sen enempää "sosiaalistamista" ei introverttilapsikaan tarvitse. On hyvin, hyvin tärkeää ymmärtää ettei introvertti ole mitenkään välttämättä ujo. Esimerkiksi minä en ole vähimmässäkään määrin ujo. Minulla on vain erittäin vähäinen seuran tarve ja ihmiset, jopa oma aviomieheni väsyttää minua vaikka nauttisinkin kanssakäymisestä. Taivas tietää mitä minusta olisi tullut jos vanhempani olisivat yrittäneet pakkososiaalistaa minua. Onneksi antoivat kasvaa omaan malliini.
Näin nelikymppisenä minulla on onnellinen parisuhde, riittävän hyvä työpaikka ja sen verran sosiaalista kanssakäymistä kuin tahdonkin.
- se ennen nettiaikaa teininä ollut kirjaston kautta kotiin -tyyppi-
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko tästä ”sosialisemisesta” olemassa jotain kirjaa tai muuta lähdettä?
Olen itse nuoren tytön isä. Minulla ei ole yhtään ystävää, lapsena olin koulukiusattu.
En todellakaan halua, että tyttärestäni tulee aikuisena samanlainen epäsosiaalinen persoona kuin itse olen. No onneksi tytön äiti on toisenlainen.
Kiitos jo kaikille teille tänne kirjoittaneille.
Introversio ja ekstroversio ovat temperamenttipiirteitä. Synnynnäisiä. Niihin ei voi kasvatuksella vaikuttaa. Olisi suotavaa että ei tehtäisi lapsia ennen kuin on edes alkeellisimmat perustiedot ihmisen psykologiasta, ettei väkisin yritettäisi neliskanttisia palikoita pyöreisiin reikiin.
Vanhemmat voivat opettaa lapsensa käyttäytymään kaikissa tilanteissa. Sen enempää "sosiaalistamista" ei introverttilapsikaan tarvitse. On hyvin, hyvin tärkeää ymmärtää ettei introvertti ole mitenkään välttämättä ujo. Esimerkiksi minä en ole vähimmässäkään määrin ujo. Minulla on vain erittäin vähäinen seuran tarve ja ihmiset, jopa oma aviomieheni väsyttää minua vaikka nauttisinkin kanssakäymisestä. Taivas tietää mitä minusta olisi tullut jos vanhempani olisivat yrittäneet pakkososiaalistaa minua. Onneksi antoivat kasvaa omaan malliini.
Näin nelikymppisenä minulla on onnellinen parisuhde, riittävän hyvä työpaikka ja sen verran sosiaalista kanssakäymistä kuin tahdonkin.
- se ennen nettiaikaa teininä ollut kirjaston kautta kotiin -tyyppi-
Asiaa! Siis lapsihan voi oppia ja oppiikin hyvät sosiaaliset taidot ihan kotonakin, jos vanhemmat ovat oikeasti kiinnostuneita lapsen kehitykestä. Kyllä elämä sitten tarjoaa ne tilanteet, kun niitä pitää käyttää ja siten harjoitella ja kehittyä niissä, eikä se loppupeleissä edes ole kovin vaikeaa olla sosiaalisesti taitava.
Siinä ei oo mitään järkeä, että lapselle tuputetaan jotain joukkuetta tai ryhmää yms jos se ei hänen luonteelleen sovi.
Muuten sitä helposti alkaa uskoa, että toiset ihmiset ovat jotain jumalia joita tulee miellyttää ja palvoa ja rakentaa elämänsä heidän varaan, ollen "sosiaalinen ja kelvollinen" ja täten oma elämä ja täyttymys jää kokematta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mun mielestä näihin lapsen kaverisuhteisiin pitäisi puuttua ajoissa. Kaverilla nyt 11-vuotias poika, jolla ei eläissään ole ollut kaveria. On aina illat kotona. Vanhemmat ei jaksa tehdä sen eteen mitään, itse saa kaverinsa hankkia kuulemma.
Tämä johtuu siitä, että monet vanhemmat eivät edes pyri sosialisoimaan lapsiaan. He vain olettavat, että se tapahtuu itsestään kunhan menevät kouluun. Kotona annetaan oma läppäri/tabletti/puhelin, sen sijaan että kerrottaisiin, että nyt mennään ulos tai että lasta vietäisiin harrastuksiin. Sitten ihmetellään miksi lapsella ei ole kavereita tai kaverisuhteet eivät pysy.
Eikö tosiaan tule mieleen, että lapsetkin ovat erilaisia? Minulla on kaksi lasta joita molempia patisteltu tasan saman verran. Toinen olisi koko ajan menossa joka suuntaan, toinen taas pitää väkisin raahata ja itsestään ei menisi minnekään.
En nyt ymmärrä mikä on pointtisi. Tottakai lapset ovat erilaisia, mutta heidän sosiaalisointi on yhtä tärkeää on heidän luonteens sitten millainen tahansa.
Pointti on se, että kaikkien kohdalla se sosialisointikaan ei auta. Ei teiniä enää voi väkisin raahata harrastuksiin, jos on nähty, että mikään ei vain kiinnosta. Tuossa äsken väitettiin, että tämä johtuisi siitä, ettei ole pienestä pitäen viitsitty viedä harrastuksiin. Meillä on ainakin kokeiltu partio, jalkapallo, karate, salibandy, muskari, kitara, yleisurheilu, uinti, geokätköily ja suunnistus. Mutta laiskoja vanhempiahan tässä vain ollaan, kun ei lasta mikään kiinnosta.
Minulle lapsena ja edelleen aikuisena parasta ajanvietettä on taide. Piirtäminen, maalaaminen, kirjoittaminen, kirjeet. Nyt aloittelen vähän pientä askarteluprojektia. Pelaan myös pleikkarilla. Minua ei edelleenkään saisi mukaan partioon, jalkapalloon, karateen, salibandyyn, musiikin pariin, kitaraa soittamaan, yleisurheiluun, uintiin, suunnistamaan tai geokätköilemään. Liikunnasta pidän kotona omassa rauhassa joogaamisesta ja matkaillessani ulkomailla kävelen 7-12h joka päivä paikasta toiseen maisemia ihaillen.
Jos lapsi on mielikuvitusrikas ja taiteellinen, kirjoittaminen, sarjakuvat, taide, askartelu ymv. sopii parhaiten.
Sosiaalinen kanssakäyminen on minulla näin keski-ikäisenä edelleen painottunut nettiin ja siellä tavattuihin ihmisiin. Ihmisillä on edelleen jotenkin outo käsite, että ainoastaan fyysisesti samassa paikassa oleva kanssakäyminen on oikeaa kanssakäymistä, muu on "netissä roikkumista". Omassa lähipiirissäni ystäväpiiri on löytynyt 90% netistä ja olemme läheisiä. Vierailemme toistemme luona jokaisen kotimassa, vietämme häitä ja ristiäisiä, onnittelemme elämänmuutoksista, vaihdamme kuulumisia, kerromme huolistamme ja haaveistamme, autamme miten pystymme toisiamme jne. Ihan tismalleen samaa laadukasta ystävyyttä kuin kasvotusten.
Kirjoittaminen on ehdottomasti yksi ammattiala, jonka osaajista on oikeasti pulaa. Lukeminen ja kirjoittaminen lapsena on auttanut minua aikuisena.
Nykyään saan elantoni taiteella ja kirjoittamalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Anna kun arvaan, aloitit asiasta keskustelemisen kysymällä "miksi sä oot aina kotona ja miksei sulla ole kavereita"? V*tun nuija, mokasit pahemman kerran.
Mulla oli teininä netissä kavereita. Irkissä. Vanhemmille näytin varmaan siltä, että olen syrjäytymässä. Oikeasti juttelin kavereiden kanssa jopa 6 tuntia putkeen koneella. Mutta en kyllä tiedä onko sellainen enää nykypäivän mahdollista, ellei pelaa jotain peliä. Irkkiä kun ei ole ja WA-, Telegram- ym. ryhmiinkin pitäisi varmaan saada kutsu olemassa olevilta kavereilta.
Sitä paitsi oli minulla myös yksi urheiluharrastus, joka sai poistumaan kotoa pari kertaa viikossa. Sieltä en tosin hyviä kavereita saanut, jäivät vain harrastustutuiksi. Mutta oppi siellä silti live-sosialisointia, vaikkei uusia bestiksiä löytynytkään. Suosittelisin jotain joukkuelajia tai muuta porukassa tehtävää harrastusta ap:n lapselle, mikäli häntä saisi mitenkään sellaiseen houkuteltua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mun mielestä näihin lapsen kaverisuhteisiin pitäisi puuttua ajoissa. Kaverilla nyt 11-vuotias poika, jolla ei eläissään ole ollut kaveria. On aina illat kotona. Vanhemmat ei jaksa tehdä sen eteen mitään, itse saa kaverinsa hankkia kuulemma.
Ei 11-vuotiaalle voi enää vanhemmat hankkia kavereita. Eikä vanhempien aikaansaamat kaverisuhteet yleensä kestä enää teini-iässä.
Mitä kummaa juttua nyt taas, että vanhemmat siis hankkivat lapsille kavereita?? Eipä ole tullut mieleenkään, että sekin kuuluu nykyään vanhempien tehtäviin, eikö lapset siis enää keskenään muodosta kaverisuhteita päiväkodissa, koulussa, kotipihalla tai harrastuksissa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mun mielestä näihin lapsen kaverisuhteisiin pitäisi puuttua ajoissa. Kaverilla nyt 11-vuotias poika, jolla ei eläissään ole ollut kaveria. On aina illat kotona. Vanhemmat ei jaksa tehdä sen eteen mitään, itse saa kaverinsa hankkia kuulemma.
Tämä johtuu siitä, että monet vanhemmat eivät edes pyri sosialisoimaan lapsiaan. He vain olettavat, että se tapahtuu itsestään kunhan menevät kouluun. Kotona annetaan oma läppäri/tabletti/puhelin, sen sijaan että kerrottaisiin, että nyt mennään ulos tai että lasta vietäisiin harrastuksiin. Sitten ihmetellään miksi lapsella ei ole kavereita tai kaverisuhteet eivät pysy.
Eikö tosiaan tule mieleen, että lapsetkin ovat erilaisia? Minulla on kaksi lasta joita molempia patisteltu tasan saman verran. Toinen olisi koko ajan menossa joka suuntaan, toinen taas pitää väkisin raahata ja itsestään ei menisi minnekään.
En nyt ymmärrä mikä on pointtisi. Tottakai lapset ovat erilaisia, mutta heidän sosiaalisointi on yhtä tärkeää on heidän luonteens sitten millainen tahansa.
Pointti on se, että kaikkien kohdalla se sosialisointikaan ei auta. Ei teiniä enää voi väkisin raahata harrastuksiin, jos on nähty, että mikään ei vain kiinnosta. Tuossa äsken väitettiin, että tämä johtuisi siitä, ettei ole pienestä pitäen viitsitty viedä harrastuksiin. Meillä on ainakin kokeiltu partio, jalkapallo, karate, salibandy, muskari, kitara, yleisurheilu, uinti, geokätköily ja suunnistus. Mutta laiskoja vanhempiahan tässä vain ollaan, kun ei lasta mikään kiinnosta.
Minulle lapsena ja edelleen aikuisena parasta ajanvietettä on taide. Piirtäminen, maalaaminen, kirjoittaminen, kirjeet. Nyt aloittelen vähän pientä askarteluprojektia. Pelaan myös pleikkarilla. Minua ei edelleenkään saisi mukaan partioon, jalkapalloon, karateen, salibandyyn, musiikin pariin, kitaraa soittamaan, yleisurheiluun, uintiin, suunnistamaan tai geokätköilemään. Liikunnasta pidän kotona omassa rauhassa joogaamisesta ja matkaillessani ulkomailla kävelen 7-12h joka päivä paikasta toiseen maisemia ihaillen.
Jos lapsi on mielikuvitusrikas ja taiteellinen, kirjoittaminen, sarjakuvat, taide, askartelu ymv. sopii parhaiten.
Sosiaalinen kanssakäyminen on minulla näin keski-ikäisenä edelleen painottunut nettiin ja siellä tavattuihin ihmisiin. Ihmisillä on edelleen jotenkin outo käsite, että ainoastaan fyysisesti samassa paikassa oleva kanssakäyminen on oikeaa kanssakäymistä, muu on "netissä roikkumista". Omassa lähipiirissäni ystäväpiiri on löytynyt 90% netistä ja olemme läheisiä. Vierailemme toistemme luona jokaisen kotimassa, vietämme häitä ja ristiäisiä, onnittelemme elämänmuutoksista, vaihdamme kuulumisia, kerromme huolistamme ja haaveistamme, autamme miten pystymme toisiamme jne. Ihan tismalleen samaa laadukasta ystävyyttä kuin kasvotusten.
Kirjoittaminen on ehdottomasti yksi ammattiala, jonka osaajista on oikeasti pulaa. Lukeminen ja kirjoittaminen lapsena on auttanut minua aikuisena.
Nykyään saan elantoni taiteella ja kirjoittamalla.
Anteeksi paha ot, mutta minkälaisista kirjoittajista on pulaa työmarkkinoilla? Siis voiko sillä ihan elättää itsensä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pakkososiaalistaminen, mitä monet tässä tarjoavat ratkaisuksi, on kyllä tietynlaisen luonteen omaaville lapsille ennemminkin haitallista kuin hyväksi. Jos lapsi on itsekseen viihtyvä introvertti, joka koulupäivän hulinan ja hälinän jälkeen haluaa olla rauhassa ja ladata akkuja, on hänelle aika ikävää kuultavaa se, että tällainen tarve on väärin ja nyt pitäisi toimia toisin. Annetaan siis ymmärtää, että lapsessa on jotain vikaa, mitä lapsi itsekin lopulta alkaa miettiä, kun ei vaan onnistu eikä jaksaisi. Sitten päivitellään, että ei ole ihme että se Pirkkopetterikin sairastui masennukseen, kun oli jo lapsena niin outo.
Vierailija kirjoitti:
Pakkososiaalistaminen, mitä monet tässä tarjoavat ratkaisuksi, on kyllä tietynlaisen luonteen omaaville lapsille ennemminkin haitallista kuin hyväksi. Jos lapsi on itsekseen viihtyvä introvertti, joka koulupäivän hulinan ja hälinän jälkeen haluaa olla rauhassa ja ladata akkuja, on hänelle aika ikävää kuultavaa se, että tällainen tarve on väärin ja nyt pitäisi toimia toisin. Annetaan siis ymmärtää, että lapsessa on jotain vikaa, mitä lapsi itsekin lopulta alkaa miettiä, kun ei vaan onnistu eikä jaksaisi. Sitten päivitellään, että ei ole ihme että se Pirkkopetterikin sairastui masennukseen, kun oli jo lapsena niin outo.
Mutta kun ei introvertitkään yleensä halua olla yksinäisiä. Tässähän vain ehdotetaan tapoja, joilla teini voisi saada kavereita ja sosiaalisia kontakteja, jos sellaisia ei ole. Toki ehtiihän niitä kavereita hankkia myöhemminkin, mutta on se kieltämättä helpompaa, jos on harjoitellut sitä jo nuorena.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakkososiaalistaminen, mitä monet tässä tarjoavat ratkaisuksi, on kyllä tietynlaisen luonteen omaaville lapsille ennemminkin haitallista kuin hyväksi. Jos lapsi on itsekseen viihtyvä introvertti, joka koulupäivän hulinan ja hälinän jälkeen haluaa olla rauhassa ja ladata akkuja, on hänelle aika ikävää kuultavaa se, että tällainen tarve on väärin ja nyt pitäisi toimia toisin. Annetaan siis ymmärtää, että lapsessa on jotain vikaa, mitä lapsi itsekin lopulta alkaa miettiä, kun ei vaan onnistu eikä jaksaisi. Sitten päivitellään, että ei ole ihme että se Pirkkopetterikin sairastui masennukseen, kun oli jo lapsena niin outo.
Mutta kun ei introvertitkään yleensä halua olla yksinäisiä. Tässähän vain ehdotetaan tapoja, joilla teini voisi saada kavereita ja sosiaalisia kontakteja, jos sellaisia ei ole. Toki ehtiihän niitä kavereita hankkia myöhemminkin, mutta on se kieltämättä helpompaa, jos on harjoitellut sitä jo nuorena.
Tajuatko käsitteen "introvertti"? Himobailaaja vai?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakkososiaalistaminen, mitä monet tässä tarjoavat ratkaisuksi, on kyllä tietynlaisen luonteen omaaville lapsille ennemminkin haitallista kuin hyväksi. Jos lapsi on itsekseen viihtyvä introvertti, joka koulupäivän hulinan ja hälinän jälkeen haluaa olla rauhassa ja ladata akkuja, on hänelle aika ikävää kuultavaa se, että tällainen tarve on väärin ja nyt pitäisi toimia toisin. Annetaan siis ymmärtää, että lapsessa on jotain vikaa, mitä lapsi itsekin lopulta alkaa miettiä, kun ei vaan onnistu eikä jaksaisi. Sitten päivitellään, että ei ole ihme että se Pirkkopetterikin sairastui masennukseen, kun oli jo lapsena niin outo.
Mutta kun ei introvertitkään yleensä halua olla yksinäisiä. Tässähän vain ehdotetaan tapoja, joilla teini voisi saada kavereita ja sosiaalisia kontakteja, jos sellaisia ei ole. Toki ehtiihän niitä kavereita hankkia myöhemminkin, mutta on se kieltämättä helpompaa, jos on harjoitellut sitä jo nuorena.
Tajuatko käsitteen "introvertti"? Himobailaaja vai?
Tajuatko, että todella harva on 100% introvertti. Ihmiset ovat yleensä kallellaan jompaan kumpaan suuntaan (ekstroverttiyteen tai introverttiyteen), ei vain joko tai. Useimmat introvertitkin kaipaavat ystäviä ja kavereita, vaikkeivat jaksakaan viettää koko ajan aikaa heidän kanssaan. Mutta yksinäisyydestä kärsii moni introverttikin.
Mutta itse aloitukseen:
Jos yksinäisyys ei ole ap:n lapsen ongelma, niin en ymmärrä miksi ap vauhkoaa. Miksi korjata jotain, mikä ei ole rikki? Anna teinin olla rauhassa, jos hän on itse tyytyväinen.
16-vuotiaan ollessa kyseessä yrittäisin auttaa häntä pääsemään työn syrjään kiinni, tarkoitan kouluaikaan lauantaiksi tai loma-ajalle. Olisi tietenkin hienoa, jos hän löytäisi sen itse, mutta jos niin ei käy, vanhempi voisi kysellä tuttavapiirissään. Työnteko avaa uuden elämänvaiheen, nostaa itseluottamusta ja auttaa selkiyttämään tulevaisuuden suunnitelmia. Jos on hiukan jäljessä sosiaalisissa taidoissa, olisi hyvä alkaa harjoittelemaan mahdollisimman pian. Muutenkin nuorta voisi värvätä auttamaan muita, jos ei käskystä innostu lähtemään "pitämään hauskaa". Olisiko vaikka sukulaisista tähän apua? Aikuiseksi kasvaakseen kun pitäisi kuitenkin kokea erilaisia asioita eikä vain istua paikallaan.
Vierailija kirjoitti:
Teiniä on lapsena viety kymmeniin harrastuksiin ja tutustutettu vanhempien avustuksella samanikäisiin lapsiin. Teini-iässä kaikki kaverisuhteet ovat lopahtaneet ja ei halua harrastaa mitään. Ap
Näin se menee jos teini ei niitä itse kykene hoitamaan.
Omani 15v. ja sanonut ettei ole sosiaalinen ja haluaa olla yksin rauhassa omassa huoneessa.
Sillä kyllä kavereita on. Huono hoitamaan kaveri suhteitaan.
Minua toisaalta eniten juuri ärsyttää se oletus, että se kotona viihtyvä on aina jotenkin viallinen ja hänessä jotain vikaa jos ei tykkää käydä missään tai ole niin sosiaalinen. Ei se aina tarkoita ettei ihmisellä olisi myöskään sosiaalisia taitoja ja minusta on ikävää, kun monet tavallaan tuomitsevat. Itsellekin aina koulussa sanoi pari opettajaa, että enkö viihdy porukassa, vaikka muut kiusasivat ja jättivät yksin. Silti minä olin se syyllinen ujo ja hiljainen nuori, joka ei heidän mielestään sitten tullut muiden kanssa toimeen. Siihen voi olla niin monia syitä jos ei esim käy missään vapaa-ajalla. Joku ei kaipaa seuraa ja joku taas kaipaisi, mutta jää esim kiusaamisen takia koulussa yksin tai ei vaan ole samankaltaista seuraa. Ei tämä silti tarkoita, että ihmisellä ei olisi sosiaalisia taitoja. Itsekin olin sosiaalinen ihminen ja jäin silti yksin ja kiusattiin. Pienellä paikkakunnilla on myös vaikeaa löytää seuraa ja usein se sama porukka pyörii joka koulussa. En haluaisi ihmisten aina syyttävän sitä "erilaista" ihmistä, koska asioilla on monia puolia. Joku toinen voisi olla hänen tilanteessaan esim uudessa koulussa ja hän voisi oikeassa porukassa olla sosiaalinen. Ja tietenkään kaikki eivät kaipaa seuraa ja se on ihan ok.