Teinillä ei ole "elämää"

Itse olin myös samassa tilanteessa. Minulla oli koulussa jotain "kavereita", joiden kanssa juttelin, mutta muuten ei ketään vapaa-ajalla. Olin myös kiusattu yläkoulussa, enkä sitten myöhemminkään enää päässyt porukkaan mukaan ja osin samat tyypit olivat elämässä mukana jatkossakin ja niinpä porukka ei vaihtunut. Siinä mielessä tämä ei ollut mikään oma valinta ja olisin kyllä tahtonut välillä käydä jossain. Olin myös aika ujo ihminen, joten en tavallaan tykännyt yksin mennä paikkoihin. Harrastuksia oli muutama, mutta ne olivat sellaisia juttuja mitä tavallaan tehtiin itsenäisesti ja niiden ihmisten kanssa ei tullut mitään ystävyyttä. Tämä oli kyllä ikävää aikaa. Tietenkin se lähtee paljon itsestä, mutta en todellakaan vieläkään tiedä mitä olisin tehnyt toisin. Muuton jälkeen alettiin melkein heti kiusaamaan ja porukka tavallaan "hylkäsi", eikä näitä asetelmia muuteta helposti. Jos on muista se "huono" tyyppi niin aika usein se oletus säilyy. Olisikin ehkä pitänyt lähteä johonkin muualle kouluun, mutta se ei ollut mahdollista silloin. En myöskään usko, että olen niin huono sosiaalisissa tilanteissa kuitenkaan ja kohtelen muita hyvin. En vaan saanut mahdollisuutta ja tavallaan kiusattiin niin paljon, että aloin sitten jo vähän jännittää muita. Tämän eron huomaa silloin, kun pääsin vihdoinkin kivojen ihmisten pariin ja puhuin niin paljon, että monet eivät uskoneet minun olevan introvertti. Silloin tajusin, että kyllä minäkin vielä osaan ihan hyvä tyyppi olla. Vuosia meni vaan paljon hukkaan ja tavallaan olen vieläkin aika yksinäinen, kun ei ole mitään nuoruuden kavereita jäänyt elämääni. Asiat eivät aina ole niin helppoja. Yksi lapsuuden kaveri johon pidin yhteyttä valitti aina kuinka ikävä nuoruus hänelle oli vaikka pahin asia hänelle oli pari ikävää kommenttia ja silti hänellä oli aina joku kaveri. Itse olin monesti yksin ja sain kestää muiden pilkkaa päivittäin ( juu yritin vastustaa ja se vaan paheni). Niin kuin kirjoitin niin en tiedä, mitä olisin voinut tehdä. Tavallaan tiesin jo yläkoulun alussa, että tämä ei tiedä hyvää ja se olis oikea arvaus. Siitä se kaikki sitten lähti menemään aika ikävästi. Olisi pitänyt muuttaa aiemmin, mutta ei ollut mahdollista ja vanhemmat eivät muutenkaan minua auttaneet ja eivät edes tavallaan ymmärtäneet koko tilannetta. Kun ei saa vaan välittää mistään ja olla heikko. Voi kamala mitä vuosia.

Itsellä kolme poika,kaksi jo muualla opiskelemassa. Tämä nuorin siis kotona ja 15v. tietokoneella pelaa illat kavereiden kanssa. Kerran7kaksi kuukaudessa käy elokuvissa tai syömässä yhden kaverin kanssa. Veljensä olivat samanlaisia, ja tämä kotona "nyhräämis pelikausi" kesti n.1,5v. sitten tuli muuta tekemistä.

Aika aikaansa kutakin.

Vierailija kirjoitti:

Itsellä kolme poika,kaksi jo muualla opiskelemassa. Tämä nuorin siis kotona ja 15v. tietokoneella pelaa illat kavereiden kanssa. Kerran7kaksi kuukaudessa käy elokuvissa tai syömässä yhden kaverin kanssa. Veljensä olivat samanlaisia, ja tämä kotona "nyhräämis pelikausi" kesti n.1,5v. sitten tuli muuta tekemistä.

Aika aikaansa kutakin.

*kerran/kaksi

Mulla ei ollut teininä kuin 1 kaveri, nyt 20 v myöhemmin ei ole yhtään. Mt ongelmat alkoi jo tuolloin mutta kukaan ei piitannut. Ei se aina "siitä".

Kannattaisi ottaa selville onko vapaaehtoista vai sitä, että ei ole kavereita. Minua kiusattiin ja eristäydyin kaikesta. Häpesin itseäni enkä uskaltanut mennä kodin ulkopuolelle kiusaamisen takia. Lopulta sairastuin syömishäiriöön. Mutta minusta tuntui hirveän pahalta. Pahinta oli tietysti koulussa. Kotona itkin ja mietin itsemurhaa. Olin todella lähellä lähteä. En vain nähnyt ulospääsyä tilanteesta. Onneksi en tehnyt sitä. Kun koulut loppuivat sain elämäniloni takaisin.

Ton ikäsenä oli ihan perseestä, kun oli paineet siitä, että piti olla sitä sosiaalista elämää ja kavereita.

Ihan kun ei voi muuten elää elämäänsä tehden sitä mikä huvittaa?

Nyt nuorena aikuisena mahtavaa ja vapauttavaa, kun voi vaan käydä töissä, olla outo ja tehdä vapaa ajalla mitä haluaa.

Facebookistakin läksin joku aika sit.

Vierailija kirjoitti:

Teini-ikä oli mun tähänastisesta elämästäni kamalinta aikaa. Olin koulukiusattu 15 vuotias, kaverit olivat kaikonneet, en oikeen itsekkään tiedä minne kaverit hävisivät mutta olin yksinäinen, masentunut, hiljainen ja ujo tyttö. Vietin paljon aikaa monet vuodet pelaamalla videopelejä ja roikkumalla facebookissa. Ainoat ystävät joita sain oli netin kautta koska kynnys oli matala. Vanhempani eivät saaneet tietää että olin kiusattu vasta kun täytin 19 vuotta, minua hävetti niin paljon kuinka tunsin itseni huonoksi, surkeaksi turhaksi ja iljettäväksi(kiusaaminen sai minut tuntemaan itsestäni näin), en kokenut saavani teininä perheeltäni tarpeeksi tukea ja turvaa henkisesti joten puskin yläasteen ja lukion läpi omilla voimilla suurimmaksi osaksi ja onneksi minulla oli ulkomaalaisia nettikavereita (muutama on edelleen hyvä ystäväni joidenka kanssa pidän yhteyttä ja ollaan todella läheisiä). Internetissä roikkuminen ei ole aina huono asia, mieluummin puhuu siellä edes joidenkin kanssa kuin ei puhu kenellekkään. (Tosin netti voi helposti olla myös vaarallinen paikka jos nuorella on huono itsetunto ja hakee lohtua vääristä ihmisistä) Joka tapauksessa nuori tarvitsee oikeasti tukea ja avoimuutta vanhempien kautta. Itse en kyennyt kertomaan vanhemmilleni vaikka he olivat huolissaan minusta, vanhempani ottavat asiat mielestäni liian painostavasti tai negatiivisesti esille joten en kyennyt avautumaan vaikka kuinka yrittivät auttaa. Äitini vei minut viimein lukion alkaessa psykologille puhumaan ja puhkesin kovaan itkuun ensimmäisellä käynnillä kuinka rikkinäiseltä, yksinäiseltä ja hyljeksityltä minusta tuntuu. Masennus kesti minulla teini-iästä noin 24 vuotiaaksi asti. Nyt voin jo paljon paremmin kun olen itsekseni työstänyt mennyttä, omia tuntemuksiani ja ottanut rauhallisesti ja saanut opiskella sitä alaa mikä kiinnostaa. Paranin masennuksesta. Muistakaa antaa tukea ja turvaa vaikkei teini sitä heti huolikkaan. Antakaa myös vaihtoehtoja joita teinin ei tarvitse heti valita vaan tieto siitä että apua ja tukea on saatavilla auttaa monesti ahdistunutta ja masentunutta teiniä. En tiedä mikä teidän teinillä on mutta halusin kertoa oman tarinani miksi itse elin internetissä enkä ikinä mennyt ulos tai nähnyt kavereita. 

Samoja kokemuksia itsellä. Minullakaan ei ollut ketään kavereita ja kiusattiin paljon. Tavallaan minulla oli kavereita, mutta he olivat melko ilkeitä välillä ja sitten menivät myöhemmin kiusaajien joukkoon mukaan.Tämän jälkeen ei jäänyt enää ketään ja jäin yksin. Koulun vaihto ei tavallaan auttanut asiaa ja en päässyt sielläkään kunnolla porukkaan. Nämä tyypit tunsivat toisensa jo alakoulusta ja itse sain pari juttutoveria, mutta muuten olin aina yksin ja tavallaan osa luokasta sai taas minusta helpon vitsailun kohteen. En ole muutenkaan sellainen niin sosiaalinen ihminen, joten tavallaan se oli liian suuri tehtävä tutustua itse niin suureen luokkaan. Kukaan ei ollut minusta kiinnostunut tai edes halunnut puhua mitään. Roikuin sitten niiden luokan "parhaiden" oppilaiden kanssa, mutta yleensä hekin jättivät aina minut yksin jonnekin tai eivät kertoneet esim mihin mennään liikunnassa jos tiesivät. Tavallaan tämä oli raskasta, kun tiesi kokoajan etten merkitse heille mitään ja tavallaan yritin vaan turhaan pysyä mukana. Jäin sitten aika yksin en enää jaksanut yrittää. Samalla minulla ei ollut asuinpaikkakunnalla seuraa ja tämä joukko oli niitä entisiä kiusaajia. Niinpä tilanne ei muuttunut mitenkään.

En saanut myöhemminkään seuraa osin senkin vuoksi, kun ihmiset pysyivät samoina ja pari tuttua muutti pois johon olin vähän tutustunut. Näiden syiden vuoksi voi syyttää itseänikään niin paljon, koska tavallaan en saanut edes mahdollisuutta. Osaan kyllä puhua muille ja tavallaan olni ihan sosiaalinenkin aikaisemmin. En usko, että joku toinenkaan olisi pystynyt "pelastamaan tilannetta". Näissä kouluissa missä olin oli muutenkin huono yhteishenki ja tavallaan monet muutkin vaikeuksissa seuran suhteen ja jäivät yksin ja he olivat vielä niitä muille jo ennestään tuttuja ihmisiä, kun itse taas uusi. Heidän kanssaan sitä sitten yritti aikaa viettää, vaikka monet vaihtoivat koulua ja senkin vuoksi lähtivät elämästäni. Kaikista eniten varmaan juuri vanhemmat toimivat väärin, kun eivät koskaan edes kysyneet miten menee ja tiesivät kyllä etten käy missään ja kuinka yksin olni koulussa. Mitään tukea ja ymmärrystä en saanut ja tavallaan asiasta oli turha edes puhua. Äidin mielestä vaan valitin ja hoki aina, että ei hän sille mitään voi ja isä taas olisi alkanut vaan raivota ja sotkenut tilannetta lisää. He tavallaan jättivät minut ihan yksin myös. Asiasta ei voinut edes rauhassa puhua. Nyt eivät sitten ymmärrä kuinka näistä vuosista on jäänyt jälkiä ja pitäisi olla niin rohkea ihminen. Mihinkään psykologeihin eivät edes "usko" ja heikkous vaan pahasta. Olen selvinnyt tähän asti, mutta en ole täysin ehjä ja paljon pahaa ovat nuo vuodet tehneet. Tavallaan se yksinäisyys ollut kauheaa ja se häpeä, kun tunsi olevansa niin huono. 

Poikien kohdalla tuo netti/peliriippuvuus on oikeasti ihan vakava juttu ja se on jatkuvasti kasvamassa. Ei pitäisi antaa jo nuorena poikien alkaa pelaamaan pelejä. Nämä nettipelit vaan vetävät nuoria miehiä kauemmaksi yhteisöstä ja pahimmassa tapauksessa he syrjäytyvät. 

Vierailija kirjoitti:

Ton ikäsenä oli ihan perseestä, kun oli paineet siitä, että piti olla sitä sosiaalista elämää ja kavereita.

Ihan kun ei voi muuten elää elämäänsä tehden sitä mikä huvittaa?

Nyt nuorena aikuisena mahtavaa ja vapauttavaa, kun voi vaan käydä töissä, olla outo ja tehdä vapaa ajalla mitä haluaa.

Facebookistakin läksin joku aika sit.

No esim mulla ei ollut mitään muita paineita, kuin että olisin halunnut ja edelleen haluaisin ystäviä ja kavereita. Jos viihtyy yksin niin eihän silloin ole ongelmaa.

Minä olin myös tällainen "kotona nyhvääjä", vanhempieni sanoin. Osin syynä oli ujouteni ja koulussa ulkopuoliseksi jättäminen sekä lievähkö kiusaaminen. Ujous tietenkin paheni mitä vähemmän joutui sosiaalisiin tilanteisiin, eikä niihin meneminen tuntunut ollenkaan luontevalta, mikä sitten taas oli omiaan lisäämään kotona viihtymistä omissa oloissa ja tämä taas syrjimistä koulussa. Viihdyin ja viihdyn edelleen myös yksin, mutta olen myös välillä niin hemmetin yksinäinen.

Vanhempani ottivat jatkuvan kotona olemisen välillä puheeksi syyttävään ja jopa hermostuneeseen sävyyn, sanoivat kuitenkin olevansa huolissaan minusta. En kuitenkaan kokenut tuollaista lähestymistapaa rakastavaksi ja ymmärtäväiseksi, joten he eivät vielä nykyäänkään tiedä kiusaamisesta ja sen aikaisesta elämästäni oikein mitään. Minua ei viety harrastuksiin kun "et sitten kuitenkaan käy siellä ja menee rahat hukkaan", joten lakkasin edes ehottamasta uusia harrastuksia syksyisin. Mielestäni lapsena minua olisi pitänyt sosialisoida ja rohkaista enemmän, lempeään ja kannustavaan sävyyn. Päinvastoin, yläasteikäisenä minulle huudettii kerran että mikä minussa on vikana kun minulla ei ole kavereita. Valitettavasti tämä kaikki on jättänyt jälkensä. Jännä kuitenkin että olen vanhempieni kanssa hyvissä väleissä ja vietetään paljon aikaa yhdessä, eivät he kyllä tiedä elämästäni kuin pinnallisia asioita.

Kun aloitin lukion, löysin sieltä muutamia kavereita ja rupesin viettämään aikaa melko paljonkin "ulkona". Tämä kuitenkaan ei näkynyt hyvänä asiana vanhemmilleni, vaan nyt minulla olikin alkanut kunnon murkkuikä! Myönnän että olin 17-vuotiaana välillä tosi "teinimäinen", ensimmäinen humalakin tuli juotua silloin, samoin tuli koettua ensimmäinen seurustelusuhde. Siihenkin suhtauduttiin ikäänkuin olisin ollut jotenkin tosi likainen nyt.

Eli vinkkinä kotona viettävien teinien vanhemmille, kysyminen ei välttämättä saa teiniä kertomaan asian oikeaa laitaa, varsinkaan jos teinistä tuntuu yhtään ettei häntä hyväksytä sellaisena kuin on. Varmasti on myös kotona oikeasti viihtyviä teinejä, eikä se ole huono asia jos jotakin "elämää" kuitenkin on. Väittäisin kuitenkin että moni tällaista teini-ikää viettävä tekee sen ns. olosuhteiden pakosta. Välittäkää ja rakastakaa sekä kannustakaa vaikka sinne uuteen harrastukseen!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Petri Gerdin vanhemmat olivat alkuun sitä mieltä, että hyvä että kaveri viihtyy yksin kotona...no muuttivat sitten mielensä.

Pakko on ihan hyvä tapa sosialisoida. Saa valita mitä liikuntaa harrastaa porukassa, mutta harrastamattomuus ei ole vaihtoehto. Normi teini löytää oman lajinsa.

Minäkin kaikki kouluajat yksin, vaan eipä tullut Gerdiä! Ja olen pärjännyt esim.työssä ja elämässä silti vaikka lapsuus yksinäinen.

Pakosta ei hyvää seuraa. Eikä ryhmäliikunta kaikkia kiinnosta.

Kaikkia ei kiinnosta myöskään hampaiden pesu eikä läksyjen lukeminen, vaan kun ovat tarpeellisia. Jos haluaa pojasta täällä naisia haukkuvan luuserin, niin antaa vaan vätystellä yksin koneella kaikki illat, tuo riittää pilaamaan  ilman että lapsessa olisi edes varsinaista vikaa alun perin.

Kyllä teini kiinnostuu, kun ei anneta vaihtoehdoksi sitä koneella nököttämistä. Kaveriton murrosikä on painajainen ja altistaa mm koulukiusaamiselle, on kova kiire saada lapsi aktiiviseksi. Nettiä vaikka max 2 h päivä, niin ihmeesti lapsi alkaa ihan itse keksiä tekemistä.

Meillä käytiin tuo vaihe läpi iässä 13 v, yhtäkkiä kaikki oli tylsää, ja lapsi olisi vaan ollut pelkästään koneella. Kun ei annettu, keksi aloittaa karaten, ja sitten kun oli käynyt kolmet iltatreenit ja ollut karatesta saatujen uusien ystävien kanssa, niin se pelaaminenkin väheni ilman että piti munakellolla mitata nettiaikaa.

Osaa vanhemmista ei vaan kiinnosta :(

Niin että ihan karateen veitte, kun tuli hetkellinen olo, ettei mikään kiinnosta? Luitko ollenkaan minun kommenttiani. Olemme tässä 6 vuoden ajan yrittäneet saada lasta kiinnostumaan JOSTAIN harrastuksesta. Pikkuisen eri asia kuin teillä, joilla joku kiinnostus on lopahtanut. Meillä se ei ole koskaan edes alkanut, vaikka on retuutettu vaikka mihin.

Voisin hyvin kuvitella, että jos esikoiseni olisi ainoa lapsi, kuvittelisin sen olevan juuri noin helppoa ja pitäisin vain muita huonoina kasvattajina. Esikoinen nimittäin on juuri tuollainen, että on ollut aina monessa mukana, mutta yläasteelle mennessä kiinnostus lopahti ja pikkuisen potkimalla hänet sai taas "ruotuun". Mutta kuopuspa ei olekaan samaa maata, koska tästä on taisteltu jo eskari-ikäisestä asti. Siksi näitä kokeiluja onkin kertynyt näin paljon.

Minä kasvoin juuri tuollaisessa tilanteessa: isoveljeni pyöri pitkin kyliä ja löysi kavereita ja harrastuksia vaikka mistä - ja jollei kelvannut johonkin porukkaan, tunki mukaan "koska kyllä mä tässä saan olla, Suomi on vapaa maa" - ja minä viihdyin omissa oloissani. Veljeäni pidettiin ihan normaalina teininä, ja minä olin poikkeus. Ja sitten ihmeteltiin, mitä minun kanssani oli tehty väärin ja miksi olin tuollainen nyhrverö.

Olen edelleen tuollainen nyhverö. Mikään potkiminen ei tee minusta ryhmätyöihmistä.

Tuolla ylempänä puhutaan ryhmäliikunnasta, jossa nuori saa kontakteja ja kavereita. Minut pakotettiin teininä paritanssitunneille (halusin kitaratunneille, mutta en päässyt, koska minun oli kuulemma opittava olemaan muiden nuorten kanssa), mutta en saanut sieltä yhtään kaveria talven aikana. Kylän tyttökerhosta karkasin kesken ensimmäisen kokoontumisen, kun yhteisöllisyys kävi yli sietorajan. Aikuisena kävin yksilötanssikursseilla yli kymmenen vuotta, mutta yhtään kaveria ei sieltä jäänyt, vaikka samassa pukuhuoneessa tungeksittiin. Harrastukseni ovat pitkään olleet sellaisia, joissa ei muita ihmisiä tarvita. Eikä minussa mitään vikaa ole, tämä on yhdenlainen luonne.

Luultavasti hänellä on sosiaalista elämää netissä. Koittaisin itse kyllä hieman edes selvittää, millaista. Mutta siis jos vaikuttaa itse tyytyväiseltä, älä tee asiasta mitään kriisiä, alkaa vielä tuntea huonommuutta vain sisnun takiasi. Itse löysin nettikavereista tukea ja oikeita ystäviä kun minua kiusattiin yläasteen alussa, ja ovat vielä viisitoista vuotta myöhemmin ystäväpiirissä.

No, itsellä oli 16-vuotiaana luokkakaveri, jonka äiti kutsui meitä aina johonkin viettämään aikaa tyttärensä kanssa. Se tyttö ei ikinä kutsunut itse mihinkään, oli ujo ja hiljainen. Joskus mentiin (ei aina kehdannut kieltäytyä) ja joskus ei. Kyllä me muutenkin hänen kanssaan koulussa juteltiin... tai me muut juteltiin, hän oli porukassa mukana ja kuunteli eikä juuri osallistunut.

Välillä ihmetytti, että miksi hän ei itse voinut pyytää meitä mihinkään, mutta en koskaan kysynyt. Nyt jälkeenpäin tajuan, etten itse koskaan pyytänyt häntä mukaan mihinkään. Ei ollut ns. luontainen kaveri, ei tuntunut läheiseltä, kun ei juuri keskusteluyhteyttä ollut. Oli ihan mukava, mutta jäi etäiseksi.

Oman lapseni kyllä kasvatan siten, että olen mukana emotionaalisestikin koko ajan hänen elämässään ja autan häntä löytämään itsensä ja omat polkunsa.

Ei mitään pakkososiaalistamista, koska "pitää olla kavereita".

Itse olen ollut aikanaan kotona viihtynyt lapsi/nuori. Ihan järkeväksi ja menestyneempi aikuiseksi kasvoin. Sain perheen ja lapsiakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teiniä on lapsena viety kymmeniin harrastuksiin ja tutustutettu vanhempien avustuksella samanikäisiin lapsiin. Teini-iässä kaikki kaverisuhteet ovat lopahtaneet ja ei halua harrastaa mitään. Ap

alkaisi nuokin varmaan kiinnostamaan, jos tietokonepelit ja netti otettaisiin välillä pois. 

Minä olin teini ennen nettiaikaa. En olisi koulupäivän jälkeen kerta kaikkiaan JAKSANUT enää nähdä ketään. Kirjaston kautta kotiin ja luin koko illan. Okei, kerran viikossa kävin tanssimassa ja kerran viikossa ratsastamassa, mutta en tutustunut kehenkään kummassakaan harrastuksessa, koska kävin niissä lajin, en ihmisten takia.

Koulussa minulla oli joku hengailukaveri, kun sellainen piti olla.

Koulussa käynti voi olla introvertille sosiaalisesti ihan äärettömän kuormittavaa, varsinkin nykyään. Teini voi oikeasti tarvita palautumisaikaa.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen ollut aikanaan kotona viihtynyt lapsi/nuori. Ihan järkeväksi ja menestyneempi aikuiseksi kasvoin. Sain perheen ja lapsiakin.

Jep, lapsille pitäis enemmänki alkaa kertoa sitä, että on ihan täysin ok, jos ei viihdy ryhmissä tms.

Täydellistä hyväksyntää ja kannustusta sellaisena kun lapsi on ja kehottaa vaan löytämään omia kiinnostuksen aiheita, joita lähteä seuraamaan ja harrastamaan ja sitä kautta niinkuin automaattisesti kulkeutuu oikeitten ihmisten seuraan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teiniä on lapsena viety kymmeniin harrastuksiin ja tutustutettu vanhempien avustuksella samanikäisiin lapsiin. Teini-iässä kaikki kaverisuhteet ovat lopahtaneet ja ei halua harrastaa mitään. Ap

alkaisi nuokin varmaan kiinnostamaan, jos tietokonepelit ja netti otettaisiin välillä pois. 

Minä olin teini ennen nettiaikaa. En olisi koulupäivän jälkeen kerta kaikkiaan JAKSANUT enää nähdä ketään. Kirjaston kautta kotiin ja luin koko illan. Okei, kerran viikossa kävin tanssimassa ja kerran viikossa ratsastamassa, mutta en tutustunut kehenkään kummassakaan harrastuksessa, koska kävin niissä lajin, en ihmisten takia.

Koulussa minulla oli joku hengailukaveri, kun sellainen piti olla.

Koulussa käynti voi olla introvertille sosiaalisesti ihan äärettömän kuormittavaa, varsinkin nykyään. Teini voi oikeasti tarvita palautumisaikaa.

Tämä. Koulupäivät on pitkiä ja meluisia ja sen jälkeen pitäisi vielä altistua lisäkuormitukselle? Ei kiitos.

Ennen nettiaikaa me introvertit tosiaan luettiin kirjasto läpi, postimerkkeiltiin, kirjoitettiin jne. Täytyy olla todella ymmärtämätön ihmisluonteesta jos kuvittelee että kun teiniltä otetaan netti pois, se alkaa yhtäkkiä kaivata seuraa. Ei ala. Se keksii jotain muuta hiljaista tekemistä itsekseen.

Meillä ei ole mökillä sähköä, joten ei ole nettiäkään. Ei se tarkoita, että kutsuisin sinne vieraita viihdyttämään itseäni. Ei todellakaan. Luen tai neulon öljylampun valossa sitten.

Ei välttämättä aina vanhemmat pysty vaikuttamaan. Mulla tyttö ja poika. Aivan samalla tavalla molempia kuskasin harrastuksiin. Pienempänä leikkipuistoon ja kavereita tapaamaan. Tyttö on tosi sosiaalinen ja laaja ystäväpiiri. Pojalla lähinnä koulussa kaverit. Ovat täysin ääripäitä. Tyttö on aina menossa ja poika aina kotona. Väittäisin, että luonteella on suuri merkitys.

Vierailija kirjoitti:

Minä olin teini ennen nettiaikaa. En olisi koulupäivän jälkeen kerta kaikkiaan JAKSANUT enää nähdä ketään. Kirjaston kautta kotiin ja luin koko illan. Okei, kerran viikossa kävin tanssimassa ja kerran viikossa ratsastamassa, mutta en tutustunut kehenkään kummassakaan harrastuksessa, koska kävin niissä lajin, en ihmisten takia.

Koulussa minulla oli joku hengailukaveri, kun sellainen piti olla.

Koulussa käynti voi olla introvertille sosiaalisesti ihan äärettömän kuormittavaa, varsinkin nykyään. Teini voi oikeasti tarvita palautumisaikaa.

Sata yläpeukkua tälle. Elin nuoruuteni kirjakasojen keskellä ihan vapaaehtoisesti, en missään tapauksessa olisi halunnut nähdä kavereita tai kulkea kylillä vapaa-aikana. Onko niin, että nykyään tuollainen introverttiys on jotenkin epäilyttävää ja siitä pitää pyrkiä eroon hinnalla millä hyvänsä? Oikein hyvin pärjäävä aikuinen tuli minustakin, vaikka toki perusluonne on edelleen yksin viihtyvä.