Teinillä ei ole "elämää"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli teini samanlainen. Toinen teini meni ja viipotti. Toinen halusi olla vain kotona, muutama kaveri oli, mutta näiden kanssa lähti ulos vain harvakseltaan ja vain jos kaverit kysyivät -ei koskaan omasta aloitteestaan. Ihan samalla tapaa oli molemmat "sosialistettu" ja nähdään muita ihmisiä, sukulaisia ja tuttuja, vanhemmilla on omia kavereita.

Viihtyi kotona ja päätettiin olla stressaamatta. Hyvä tuli. En tiedä miksi kaikkien pitäisi olla niin kauhean sosiaalisia jos ei huvita. 

Kyllähän se pidemmän päälle vie aivoilta virkistymistaajuutta alemmas.

Etenkin jos ei edes ole kumppania ja omia lapsiakaan.

Voisin sanoa että ihminen heikkenee melkoisesti yksin.

Se ettei huvita voi olla vain pelkoa ja ahdistusta, joka johtaa ikävään yksinäisyyden kehään.

Ihmisellä on tapana valehdella itselleen ettei huvita ja ei jaksa.

Totuus nyt on ettei kukaan ole saari.

Vanhemmat on laiminlyöneet vanhemmuuttaan ja sellaisilta pitäisi ottaa lapset huostaan lastenkotiin, jos ei altista lapsiaan sosiaalisille vuorovaikutuksille. Lastenkoti on sellaisille lapsille paljon parempi paikka elää.

Minulta ihmisten seura vie voimia. Viihdyn toki muiden seurassa, mutta se on uuvuttavaa. Työssä saan päiväannokseni ihmiskontakteja.

Tarvitsen yksinoloa.

Meillä oli kotona nysväävä teini. Yksin oli hänestä kivempi puuhailla kun sai tehdä mitä itse halusi ja miten halusi. Hän on erittäin kiinnostunut eräästä tekniikan alasta ja puuhaili kotona tämän asian parissa yläasteelta asti.

Nyt hän opiskelee tätä unelmiensa alaa yliopistossa.

Jos oman lapseni tilanne olisi tuo, yrittäisin vanhempana hankkia jonkun yhteisen kiinnostuksen kohteen teinin kanssa, ettei liu'u ihan omaan maailmaansa. Yhteinen juttu voisi olla vaikka uusi urheilulaji, harrastuskurssi tai rakenteluprojekti. Yhteisen tekemisen äärellä on helpompi säilyttää luonnollinen keskusteluyhteys, sitten voisi alkaa tuo kaverittomuustilannekin avautua.

Hei!

En ole koko ketjua jaksanut lukea, mutta aloituksen ja viimeisimmät kommentit.

Itse viihdyin yksin teini-iässä. Itse asiassa olisin varmaan viihtynyt kavereidenkin kanssa, jos esim. omalla luokalla olisi ollut samanhenkisiä kavereita. Mutta itse olin ns. varhaiskypsä ja minusta luokkalaiseni olivat lapsellisia, keinotekkoisia ja heillä oli kaikenlaisia "pelejä", kuka on cool, kuka suosituin jne. Se oli epäaitoa minusta, perustui pelailuun ja laskelmointiin, enkä halunnut esittää mitään.

Kaikki ovat erilaisia. Kotona viihtyminen ja esim. introverttius on ihan normaali asia - monet aikuisetkin viihtyvät kotonaan. Kauheinta on katsoa lasta vain ulkopuolelta, joidenkin kuvittelemiensa / mediasta repäisemiensä ihanteiden mukaan. Mitenkään se, että "on kavereita", ei mekaanisesti tarkoita onnea tai normaaliutta - kuten ei päinvastoin sekään, että niitä ei ole. Tuossa iässä ihmiset saattavat olla eri kehitystasoilla. Onko lapsesi ns. varhaiskypsä? Ei häntä silloin saa pakottaa luokkalaisten pariin, hän kokee sen vain kiusalliseksi ja pakotetuksi. Kannettu vesi ei kaivossa pysy.

Vanhempana tärkeintä on hyväksyä oma lapsi sellaisena kuin on. Tärkeintä hänen hyvinvointinsa kannalta (se, mitä sinä voit tehdä) on, että olet kiinnostunut, nöyrä (et pistä hänen päähänsä ajatuksia), olet avoin sille mitä hän on tai tarvitsee.  Ja tosiaan se, mitä ehdotettiinkin, että perheen kanssa voi tehdä yhteisiä asioita.

Mulla oli itselläni noin 14-vuotiaana sellainen vaihe että vietin kaikki iltapäivät ja illat vain kotona. Itsellä se johtui siitä, että samanikäiset koulussa tuntuivat hyvin erihenkisiltä ja pinnallisilta (onhan se monille se ikä jolloin hölmöillään). Sosialisoiminen koulussa riitti silloin hyvin, ja illat sai olla omassa rauhassa. Ysiluokalla kun meininki ja jutut alkoi olla kypsemmän tuntuisia, alkoi kavereitten kanssa liikkuminen taas kiinnostaa, nuorisotalolla käydessä tutustuin itse ihmisiin. Jos yritin väkisin hengata erihenkisten seurassa, se kävi vain ahdistamaan.

Ihan kunnollinen ihminen minusta kasvoi, ja hyviä ystäviä on useampia. Tietyssä iässä omaa rauhaa saattaa tarvita tavallista enemmän. Vanhemmille saattaa myös joskus olla iso kynnys kertoa minkälaiset jutut oikeasti kiinnostaa, jos odotukset ovat hyvin erilaisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No mun mielestä näihin lapsen kaverisuhteisiin pitäisi puuttua ajoissa. Kaverilla nyt 11-vuotias poika, jolla ei eläissään ole ollut kaveria. On aina illat kotona. Vanhemmat ei jaksa tehdä sen eteen mitään, itse saa kaverinsa hankkia kuulemma.

Tämä johtuu siitä, että monet vanhemmat eivät edes pyri sosialisoimaan lapsiaan. He vain olettavat, että se tapahtuu itsestään kunhan menevät kouluun. Kotona annetaan oma läppäri/tabletti/puhelin, sen sijaan että kerrottaisiin, että nyt mennään ulos tai että lasta vietäisiin harrastuksiin. Sitten ihmetellään miksi lapsella ei ole kavereita tai kaverisuhteet eivät pysy. 

Some on ollut tosi huono juttu lapsille ja nuorille. Inhoan somea. 

Somehan on se henkireikä monelle introvertille ja nörtille ja kanava olla sosiaalinen! Sitten joku kaltaisesti anti-some ihminen kieltää sen vanhemman määräysvallalla ja sulkee sen ainoan tavan kommunikoida.

Vierailija kirjoitti:

Petri Gerdin vanhemmat olivat alkuun sitä mieltä, että hyvä että kaveri viihtyy yksin kotona...no muuttivat sitten mielensä.

Pakko on ihan hyvä tapa sosialisoida. Saa valita mitä liikuntaa harrastaa porukassa, mutta harrastamattomuus ei ole vaihtoehto. Normi teini löytää oman lajinsa.

Kyllä se Petri Gerdtkin harrasti liikuntaa.

Mä olisin Ilonen jos mulla ois ollut tommone koti teini,mutta ei..kavereita oli ja ei mitään hyviä kavereita. Ekan teinin sai huume maailmaan,missä on vieläkin,toinen teini karkas kavereitten kanssa Rovaniemelle koska oli muka jännää matkustaa pummilla täältä Etelä Suomesta sinne..kolmas teini on tällä hetkellä koti arestissa koska hänkin hölmöilee aina kun tuon oven laittaa kiinni..mä olisin onnellinen tommosesta lapsesta joka haluu olla vain kotona.

En jaksa lukea koko ketjua. Ehkä joku kommentoinut jo tähän tyyliin.

Itsellä ollut kaksi poikaa, joiden sosiaalinen elämä alkoi oikeastaan lukion kakkosluokalla. Sitä ennen eivät juuri liikkuneet kavereiden kanssa iltaisin tai viikonloppuisin. Kävivät koulua, harrastivat paljon. Mutta eivät henganneet.

Jotain tapahtui sitten lukion aikana ja kavereiden kanssa oleminen alkoi kumpaakin kiinnostaa oikeastaan vasta silloin. Nyt molemmat opiskelevat yliopistossa, eri kaupungeissa tosin. Mutta hitaasti kehittyivät he.

On tutkimusnäyttöä, että liika ruutuaika passivoi lapsia ja nuoria: kun ruutuaika ylittää vain tunnin päivässä, lapsilla on vähemmän kiinnostusta asioihin, vähemmän kavereita, toiminnanohjaus heikkenee jne.

Netti voi viedä henkiset voimavarat, eikä osaa oikein tarttua mihinkään. Vastapainoksi olisi hyvä käyttää kehoaan ja käsiään, jotta eri aivojen osat aktivoituvat.

Mitä voisitte tehdä perheen kanssa yhdessä: lenkkeilyä? metsäretkiä? uimahalliin? teini avuksi ruuanlaittoon tai leivontaan?

Meillä teini kommentoi yllättäen, että tahtoo ensi vuonnakin mukaan mehuasemalle tekemään omista ompuista mehua, oli mukavaa kuulemma. Ja on siis sitä huoneessaan viihtyvää lajia. Ruutuajan takia viihtyy tosin lähinnä kirjojen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

, niin on kuitenkin pohja sille, että osaa tutustua ihmisiin sen sijaan että aina itsekseen, koko elämän.

Onko tähän jotain vinkkejä noin yleisesti? Itse olin juuri tuollainen lapsi ja nyt olen syrjäytynyt akateeminen työtön vailla yhtään tuttua, kaveria tai ystävää.

Tässä on se syy miksi aikoinaan jo maksoin mielelläni harrastuksista. Sitä kyllä laajalti ihmeteltiin jo silloin.

Joukkuelajia harrastavalla lapsella on kavereita ja paljon/

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli kotona nysväävä teini. Yksin oli hänestä kivempi puuhailla kun sai tehdä mitä itse halusi ja miten halusi. Hän on erittäin kiinnostunut eräästä tekniikan alasta ja puuhaili kotona tämän asian parissa yläasteelta asti.

Nyt hän opiskelee tätä unelmiensa alaa yliopistossa.

Mikäs ala ? Miks jätit sen kertomatta?

Vierailija kirjoitti:

Tässä on se syy miksi aikoinaan jo maksoin mielelläni harrastuksista. Sitä kyllä laajalti ihmeteltiin jo silloin.

Joukkuelajia harrastavalla lapsella on kavereita ja paljon/

EI mulla ainakaan ollut. Kaikki vain urheili siel onnellisena keskenään mut sikku se loppu kaikki katos omille teilleen. Kaikki pyöri vaan pelin ympärillä sen aikaa kun oli paikka varattuna.

Just kattelin youtubesta videon, kun nuori poika kertoi, miten pahasti oli peliriippuvainen ja kesti kauan, että pääsi pelaamisesta eroon. Alkoi sitten elämään oikeaa elämää kavereitten ja opiskelujen myötä. Sanoi ettei ikinä halua enää siihen riippuvuuteen palata.

Kyllä niitä kotona viihtyviä peliriippuvaisia nuoria vois pikkusen komentaa tekemään jotain muutakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Petri Gerdin vanhemmat olivat alkuun sitä mieltä, että hyvä että kaveri viihtyy yksin kotona...no muuttivat sitten mielensä.

Pakko on ihan hyvä tapa sosialisoida. Saa valita mitä liikuntaa harrastaa porukassa, mutta harrastamattomuus ei ole vaihtoehto. Normi teini löytää oman lajinsa.

Minäkin kaikki kouluajat yksin, vaan eipä tullut Gerdiä! Ja olen pärjännyt esim.työssä ja elämässä silti vaikka lapsuus yksinäinen.

Pakosta ei hyvää seuraa. Eikä ryhmäliikunta kaikkia kiinnosta.

Kaikkia ei kiinnosta myöskään hampaiden pesu eikä läksyjen lukeminen, vaan kun ovat tarpeellisia. Jos haluaa pojasta täällä naisia haukkuvan luuserin, niin antaa vaan vätystellä yksin koneella kaikki illat, tuo riittää pilaamaan  ilman että lapsessa olisi edes varsinaista vikaa alun perin.

Kyllä teini kiinnostuu, kun ei anneta vaihtoehdoksi sitä koneella nököttämistä. Kaveriton murrosikä on painajainen ja altistaa mm koulukiusaamiselle, on kova kiire saada lapsi aktiiviseksi. Nettiä vaikka max 2 h päivä, niin ihmeesti lapsi alkaa ihan itse keksiä tekemistä.

Meillä käytiin tuo vaihe läpi iässä 13 v, yhtäkkiä kaikki oli tylsää, ja lapsi olisi vaan ollut pelkästään koneella. Kun ei annettu, keksi aloittaa karaten, ja sitten kun oli käynyt kolmet iltatreenit ja ollut karatesta saatujen uusien ystävien kanssa, niin se pelaaminenkin väheni ilman että piti munakellolla mitata nettiaikaa.

Osaa vanhemmista ei vaan kiinnosta :(

Niin että ihan karateen veitte, kun tuli hetkellinen olo, ettei mikään kiinnosta? Luitko ollenkaan minun kommenttiani. Olemme tässä 6 vuoden ajan yrittäneet saada lasta kiinnostumaan JOSTAIN harrastuksesta. Pikkuisen eri asia kuin teillä, joilla joku kiinnostus on lopahtanut. Meillä se ei ole koskaan edes alkanut, vaikka on retuutettu vaikka mihin.

Voisin hyvin kuvitella, että jos esikoiseni olisi ainoa lapsi, kuvittelisin sen olevan juuri noin helppoa ja pitäisin vain muita huonoina kasvattajina. Esikoinen nimittäin on juuri tuollainen, että on ollut aina monessa mukana, mutta yläasteelle mennessä kiinnostus lopahti ja pikkuisen potkimalla hänet sai taas "ruotuun". Mutta kuopuspa ei olekaan samaa maata, koska tästä on taisteltu jo eskari-ikäisestä asti. Siksi näitä kokeiluja onkin kertynyt näin paljon.

Missä on luetunymmärrys? Ei viety mihinkään, mutta rajoitettiin sitä ruutuaikaa, niin ettei ollut mahollista vaan olla koneella. Lapsi sitten keksi ihan itse keksi tekemistä.

Tuossa se virhe tehdään, ei teini vielä tajua, että kaikkia vapaa-aika netissä ei ole hänelle hyväksi. Ja mopo vanhempi ei uskalla rajata nettiaikaa.

Minusta vanhempien ei pidä mennä sotkeutumaan nuorien kaverisuhteisiin. Itselläni on epäilty aspergeria ja en kertakaikkiaan kestä itseä tyhmempiä ihmisiä. Minulla on vaikeuksia puhua ja ottaa kontaktia muihin ihmisiin, viihdyn yksikseni paremmin. Työelämässä olen ja insinööri koulutukseltani. Vanhemmat kiikuttivat ysärillä koulupsykiatrille näiden syiden vuoksi. Joitakin vuosia sitten tilasin sairaanhoitopiiriltä kaikki omat tiedot nähtäväksi, myös nuo koulupsykiatrin lausunnot. Ne tukivat aspergeria, mutta todetaan myös etteivät oireet täytä täysin diagnoosin määritelmiä. Työelämässä kontaktit ovat kevyitä ja pintapuolisia. Niistä selviää. Jos kertakaikkiaan kukaan toinen ikätoveri ei halua olla ns. siviilissä tekemisissä, niin minkäs teet? Naisetkin etsivät niitä neurotyypillisiä miehiä pääosin. Ketään ei voi pakottaakaan kaveeraamaan. Jonkun vanhemman ikäpolven ihmisen kanssa olisi taas sukupolvien välinen kuilu todella jyrkkä ja syvä. 

M35 

Tajusin että itsekin olin tuollainen kotona kököttäjä. Oli mulla kyllä aina kavereita, mutta enimmäkseen riitti, kun oltiin koulussa pitkät päivät, miksi olisi pitänyt illalla vielä viettää aikaa. Joskus oli joku erityistilanne kuten synttärit tai käytiin leffassa viikonloppuna, mutta muuten nähtiin enimmäkseen koulussa. No oli mulla yksi kaveri joka oli eri koulussa, mutta tavattiin ehkä kerran viikossa. Tykkään kyllä olla kivojen ihmisten kanssa, mutta tykkään olla yksinkin ja tarvitsenkin yksinoloa jaksaakseni olla taas sosiaalinen.

Mä päästäisin lapseni ulos kavereiden kanssa. Mikäli hänellä ei olisi luokkakaveria jolla on paha sydänvika emmekä halua omalle tunnolle sitä asiaa, jos hän sairastuu Koronaan. Se tietää varmaa kuolemaa hänelle kuin ehkä lapselleni. Näkekää asia uudessa valossa ja asennoitukaa siihen oikein.