Teinillä ei ole "elämää"
16-vuotias ei käy missään muualla kun koulussa. Kotona ei käy ketään häntä tapaamassa, eikä pidä yhteyttä keneenkään. Näin mennyt jo vuosia. Ei suostu puhumaan aiheesta. Mitä asialle voi vanhemmat tehdä?
Kommentit (279)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta otsikko on kauhea ja syyllistää nuorta, joka mahdollisesti pitää kaverittomuuttaan jo ennestään elämänsä suurimpana tragediana. Sillä kyllä ne nuoretkin näitä tekstejä lukevat. On kurjaa, jos nuorella ei ole kavereita, vaikka niitä haluaisi. Vanhemman tehtävä ei ole syyllistää siitä nuorta vaan yrittää auttaa hyvän kautta. Yrittää ottaa mukaansa tapahtumiin, ehdottaa erilaista tekemistä, jutella, tehdä asioita yhdessä (vaikka meloa kanootilla tai syödä ravintolassa). Ja vaikka nuori ei näihin suostuisikaan, jokin ideoista voi jäädä itämään ja nuori voi rohkaistua kokeilemaan. Ei siis saarnata ja syyllistetä nuoria, vaan pyydetään mukaan, ehdotetaan asioita ja annetaan ideoita.
Tämä on niin täyttä asiaa :) Muodostetaan sitä positiivista suhdetta nuoren kanssa, jotta hän oppii luottamaan muihinkin ihmisiin ja näkee ihmissuhteet ja monipuolisen tekemisen positiivisena asiana elämässä. Introvertimpikin saattaa haluta panostaa niihin muutamiin elämänsä ihmissuhteisiin, vaikka kokisi uusiin ihmisiin tutustumisen vaikeaksi/korkean kynnyksen hommaksi/turhaksi/pelottavaksi.
Lauma murrosikäisiä, hormonihöyryisiä poikia ei suinkaan ole joukko, johon kehottaisin ketään sokeasti luottamaan.
Just eilen kuuntelin kylille kokoontuneiden nuorten ölinää klo 20. Kukaan ei näyttänyt kaipailevan arki-iltana kotiin. Eipä tuokaan rakentavalta vaikuttanut. Sanastokin oli valitettavan rajoittunut.
Sosialismissa se on näin. Vanhempien rahat eivät välttämättä riitä kaikkiin harrastuksiin, matkustella ei voi myöskään, kielikurssit liian kalliita, shoppailukin aivan välttämättömiin vaatteisiin, perheillä ei varaa ruokailla yhdessä ulkona tai tehdä viikonloppumatkoja eurooppaan. Ainoa vaihtoehto on tietokoneet ja puhelin, ilmaiset leffat, kirpputorit jne. Ihmiset verotettu tylsyyteen saakka.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta otsikko on kauhea ja syyllistää nuorta, joka mahdollisesti pitää kaverittomuuttaan jo ennestään elämänsä suurimpana tragediana. Sillä kyllä ne nuoretkin näitä tekstejä lukevat. On kurjaa, jos nuorella ei ole kavereita, vaikka niitä haluaisi. Vanhemman tehtävä ei ole syyllistää siitä nuorta vaan yrittää auttaa hyvän kautta. Yrittää ottaa mukaansa tapahtumiin, ehdottaa erilaista tekemistä, jutella, tehdä asioita yhdessä (vaikka meloa kanootilla tai syödä ravintolassa). Ja vaikka nuori ei näihin suostuisikaan, jokin ideoista voi jäädä itämään ja nuori voi rohkaistua kokeilemaan. Ei siis saarnata ja syyllistetä nuoria, vaan pyydetään mukaan, ehdotetaan asioita ja annetaan ideoita.
Tämä on niin täyttä asiaa :) Muodostetaan sitä positiivista suhdetta nuoren kanssa, jotta hän oppii luottamaan muihinkin ihmisiin ja näkee ihmissuhteet ja monipuolisen tekemisen positiivisena asiana elämässä. Introvertimpikin saattaa haluta panostaa niihin muutamiin elämänsä ihmissuhteisiin, vaikka kokisi uusiin ihmisiin tutustumisen vaikeaksi/korkean kynnyksen hommaksi/turhaksi/pelottavaksi.
Lauma murrosikäisiä, hormonihöyryisiä poikia ei suinkaan ole joukko, johon kehottaisin ketään sokeasti luottamaan.
Kuka käski missään luottamaan _sokeasti yhtään kehenkään.
vauva.fi negatiivisen maailmankuvan kehto :D
Täällähän tulee vaan pahalle mielelle, ei oikeassa elämässä joudu kohtaamaan tällaista tahallisen väärinymmärryksen jatkumoa...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toki. Ja sitten voi kysyä nuorelta, onko hän tyytyväinen tilanteeseensa/mitä haluaisi elämältään .
Ja kuinka moni nuori todella kehtaa lähteä kysyessä kertomaan totuuden sen sijaan että sanoo "joo joo"?
t: ex-nuori
Jos luottamussuhde on kunnossa, niin miksi ei uskaltaisi? Jos vastaus silti epäilyttää niin voi esittää tarkempia kysymyksiä hieman eri kantilta... Täytyy sanoa että olen kyllä perhetaustaltani todella onnekas tämän keskustelun perusteella :D
Siksi että murrosikäisellä pojalla ei ole sanoja. Siksi että nuorten maailma on aikuisille vieras, ei osata selittää kun ei ymmärretä kaikkea itsekään. Ja siksikin, että pelätään että vanhempi nolaa jollakin tavalla, soittaa kouluun ja että siitä johtuva keskustelu johtaa kiusaamisen yltymiseen. Sosiaalisesti lahjakas lapsi tuskin edes tulisi kiusatuksi.
Eikö sitä suuremmalla syyllä olisi hyvä opettaa pojalle tunteidensa sanoittamista ja auttaa häntä ymmärtämään asioita ja pyrkiä ymmärtämään toisen erilaista maailmankuvaa sen sijaan että tuputetaan omaa käsitystä sopivasta sosiaalisuudesta. Nimenomaan se luottamussuhteen luominen saa nuoren luottamaan siihen, ettei vanhempi nolaa tai puutu asioihin, jotka nuori haluaa itse hoitaa. Siksi puhun hyvän luottamussuhteen tärkeydestä. Nuoriin voi suhtautua nuorina ihmisinä eikä joinain käsittämättömän mystisinä ulkoavaruudesta tipahtaneina tonttuina...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toki. Ja sitten voi kysyä nuorelta, onko hän tyytyväinen tilanteeseensa/mitä haluaisi elämältään .
Ja kuinka moni nuori todella kehtaa lähteä kysyessä kertomaan totuuden sen sijaan että sanoo "joo joo"?
t: ex-nuori
Jos luottamussuhde on kunnossa, niin miksi ei uskaltaisi? Jos vastaus silti epäilyttää niin voi esittää tarkempia kysymyksiä hieman eri kantilta... Täytyy sanoa että olen kyllä perhetaustaltani todella onnekas tämän keskustelun perusteella :D
Siksi että murrosikäisellä pojalla ei ole sanoja. Siksi että nuorten maailma on aikuisille vieras, ei osata selittää kun ei ymmärretä kaikkea itsekään. Ja siksikin, että pelätään että vanhempi nolaa jollakin tavalla, soittaa kouluun ja että siitä johtuva keskustelu johtaa kiusaamisen yltymiseen. Sosiaalisesti lahjakas lapsi tuskin edes tulisi kiusatuksi.
Eli olet samaa mieltä siitä, että lapsen sosiaalisten ja verbaalisten kykyjen kehittäminen vähentää todennäköisyyttä tulla kiusatuksi? Eli opettamalla keskustelemaan vaikeistakin asioista, nuori pärjää paremmin. Sosiaalisuutta on myös vanhempien, opettajien, kaupan kassojen ja naapurin mummojen kanssa toimeentuleminen ja asiallinen käytös kaikkia kohtaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mun mielestä näihin lapsen kaverisuhteisiin pitäisi puuttua ajoissa. Kaverilla nyt 11-vuotias poika, jolla ei eläissään ole ollut kaveria. On aina illat kotona. Vanhemmat ei jaksa tehdä sen eteen mitään, itse saa kaverinsa hankkia kuulemma.
Ei 11-vuotiaalle voi enää vanhemmat hankkia kavereita. Eikä vanhempien aikaansaamat kaverisuhteet yleensä kestä enää teini-iässä.
Tämä ei ole totta ja toivon ettei kukaan tuudittaudu tähän käsitykseen ja jätä lasta oman onnen nojaan. Vanhempi voi tehdä paljonkin. Me muutettiin toiselle paikkakunnalle ja poika aloitti nelosen uudessa koulussa. Paljon asioin opettajan kanssa kaveriasiassa ja hän ryhmiä ja työpareja vaivihkaa järkkäämällä sai aikaan sen, että yksi kaveri löytyi jonka kanssa poika alkoi kyläillä.
Kun oikein muita saman henkisiä ei löytynyt, laitoin jossain vaiheessa paikalliseen fb-ryhmään ilmoa että ollaan muutettu ja tutustuttais mielellään samanikäisiin, joilla ehkä myös kaveritarvetta. Yhden äidin kans sitte sovittiin kahvit ja otin pojan mukaan sillä verukkeella että siellä on samanikäinen poika, voisit lähteä mukaan pelaileen kaveriks. Ei kerrottu että oli näin "järjestetty". Pojilla synkkas onneksi ja ovat tapailleet siitä asti. Yksi kaveri löytyi lomareissun yhteydessä kun etukäteen kuulin että samalta paikkakunnalta ovat tulossa, niin vähä avitettiin siinäkin alkuun.
Vanhemmat VOI tehdä ja paljon. Kyse on vaan siitä että pitää toimia hienovaraisesti. Kun saa pojat samaan paikkaan, loppu sujuu hyvällä tuurilla itsestään. Jos me aikuiset ei oltais näitä tilanteita tapaamiseen luotu, tuskin lapset ois ikinä tavannu ja tutustunut.
Älkää luovuttako, auttakaa lapset alkuun.
Itsekin olen introvertti ja viettänyt teininäkin paljon aikaa kotona. Mutta ei se jatkuvalla syötöllä kyllä hyvää tee.
Olisin itse mielelläni tutustunut yläasteella ja lukiossa näihin hiljaisiin tyyppeihin, mutta yleensä he eivät päästä ketään lähelle. Koska olin itse rauhallinen ja hiljainen ja vähän nörtti, olisin mielellään hengaillut samankaltaisten kanssa. Yleensä se oli kuitenkin sitä, että koulussa voidaan jutella, mutta mihinkään ei lähdetä mukaan.
Eikä ollut kyse vain siitä, että minun seura ei kiinnostanut, ei kiinnostanut kenenkään muunkaan.
Parikymppisenä asuvat vielä vanhemmillaan, eikä mitään tyttö- tai poikaystäviä ole ollut ikinä ja sosiaalinen kanssakäyminen käy vuosi vuodelta vaikemmaksi. Ei kaikille varmaan noin käy, enkä halua pelotella.
Mutta vähän sosiaalisesti vaikeana tiedän itsekin, että nimenomaan teini-iässä olisi tärkeää opetella sosiaalisten suhteiden luomista. Se vaan vaikeutuu sen jälkeen kun muilla on jo vakiintuneemmat kaveripiirit ja oma itseluottamus ja sosiaaliset taidot on jäänyt sinne teini-ikäisen tasolle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toki. Ja sitten voi kysyä nuorelta, onko hän tyytyväinen tilanteeseensa/mitä haluaisi elämältään .
Ja kuinka moni nuori todella kehtaa lähteä kysyessä kertomaan totuuden sen sijaan että sanoo "joo joo"?
t: ex-nuori
Jos luottamussuhde on kunnossa, niin miksi ei uskaltaisi? Jos vastaus silti epäilyttää niin voi esittää tarkempia kysymyksiä hieman eri kantilta... Täytyy sanoa että olen kyllä perhetaustaltani todella onnekas tämän keskustelun perusteella :D
Siksi että murrosikäisellä pojalla ei ole sanoja. Siksi että nuorten maailma on aikuisille vieras, ei osata selittää kun ei ymmärretä kaikkea itsekään. Ja siksikin, että pelätään että vanhempi nolaa jollakin tavalla, soittaa kouluun ja että siitä johtuva keskustelu johtaa kiusaamisen yltymiseen. Sosiaalisesti lahjakas lapsi tuskin edes tulisi kiusatuksi.
Eli olet samaa mieltä siitä, että lapsen sosiaalisten ja verbaalisten kykyjen kehittäminen vähentää todennäköisyyttä tulla kiusatuksi? Eli opettamalla keskustelemaan vaikeistakin asioista, nuori pärjää paremmin. Sosiaalisuutta on myös vanhempien, opettajien, kaupan kassojen ja naapurin mummojen kanssa toimeentuleminen ja asiallinen käytös kaikkia kohtaan.
Nämä sanoittamiset ja tunteiden "opettamiset" on suurta höpö höpöä.
Ja ei, nuorelle ei ole riittävää että tulee toimeen mummojen ja opettajien kanssa, murrosiässä tärkein on se oma viiteryhmä, muut nuoret, kaverit.
Heidän puuttumistaan ei todellakaan korvata millään keskustelulla vanhempien kanssa. Yksinäisyyden tai kiusaamisen kokemus ei parane yhtään sillä, että se on sanoitettu.
Osa ei taida tuntea yhtään oikeaa nuorta, sen verran paperisilta nuo mielipiteet kuulostavat.
Vierailija kirjoitti:
Teini-ikä oli mun tähänastisesta elämästäni kamalinta aikaa. Olin koulukiusattu 15 vuotias, kaverit olivat kaikonneet, en oikeen itsekkään tiedä minne kaverit hävisivät mutta olin yksinäinen, masentunut, hiljainen ja ujo tyttö. Vietin paljon aikaa monet vuodet pelaamalla videopelejä ja roikkumalla facebookissa. Ainoat ystävät joita sain oli netin kautta koska kynnys oli matala. Vanhempani eivät saaneet tietää että olin kiusattu vasta kun täytin 19 vuotta, minua hävetti niin paljon kuinka tunsin itseni huonoksi, surkeaksi turhaksi ja iljettäväksi(kiusaaminen sai minut tuntemaan itsestäni näin), en kokenut saavani teininä perheeltäni tarpeeksi tukea ja turvaa henkisesti joten puskin yläasteen ja lukion läpi omilla voimilla suurimmaksi osaksi ja onneksi minulla oli ulkomaalaisia nettikavereita (muutama on edelleen hyvä ystäväni joidenka kanssa pidän yhteyttä ja ollaan todella läheisiä). Internetissä roikkuminen ei ole aina huono asia, mieluummin puhuu siellä edes joidenkin kanssa kuin ei puhu kenellekkään. (Tosin netti voi helposti olla myös vaarallinen paikka jos nuorella on huono itsetunto ja hakee lohtua vääristä ihmisistä) Joka tapauksessa nuori tarvitsee oikeasti tukea ja avoimuutta vanhempien kautta. Itse en kyennyt kertomaan vanhemmilleni vaikka he olivat huolissaan minusta, vanhempani ottavat asiat mielestäni liian painostavasti tai negatiivisesti esille joten en kyennyt avautumaan vaikka kuinka yrittivät auttaa. Äitini vei minut viimein lukion alkaessa psykologille puhumaan ja puhkesin kovaan itkuun ensimmäisellä käynnillä kuinka rikkinäiseltä, yksinäiseltä ja hyljeksityltä minusta tuntuu. Masennus kesti minulla teini-iästä noin 24 vuotiaaksi asti. Nyt voin jo paljon paremmin kun olen itsekseni työstänyt mennyttä, omia tuntemuksiani ja ottanut rauhallisesti ja saanut opiskella sitä alaa mikä kiinnostaa. Paranin masennuksesta. Muistakaa antaa tukea ja turvaa vaikkei teini sitä heti huolikkaan. Antakaa myös vaihtoehtoja joita teinin ei tarvitse heti valita vaan tieto siitä että apua ja tukea on saatavilla auttaa monesti ahdistunutta ja masentunutta teiniä. En tiedä mikä teidän teinillä on mutta halusin kertoa oman tarinani miksi itse elin internetissä enkä ikinä mennyt ulos tai nähnyt kavereita.
Äiti vei 19 vuotiaan koulupsygologille..
peseekö äitisi edelleen pyykkisi ja tekee ruokaa pakastimeen????
u.l.inaaa
Vierailija kirjoitti:
Vanhempien tehtävä on opettaa lapsille sosiaalisia taitoja ja sitä kuinka ihmisten kanssa ollaan. Ihmissuhteet (kaiken ikäisenä) edellyttää vastavuoroisuutta ja jos vanhemmatkaan eivät tätä osaa, ei ne taidot kehity koskaan lapsillekaan.
Jos olisin itse teini-ikäisen vanhempi tai muuten tilanteessa jossa kokisin tarpeelliseksi auttaa kotona nyhjöttävää teiniä, kutsuisin hänet saman pöydän ääreen, katsoisin silmiin ja kysyisin ihan suoraan että "mitä sinulle kuuluu?" ja ihan aidosti kuuntelisin sitä mitä hän sanoo. Ja siinä sivussa keskustelua siitä, mitä haluaa tulevaisuudessa ja siitä kuinka merkityksellisenä hän ihmissuhteita pitää. Jos hänellä ei ole koskaan ollut hyviä ihmissuhteita, tuskin hän niitä kaipaakaan koska ihmisen psykologia pyrkii selviytymiskeinona pärjäämään mahdollisimman pitkälle ilman jotain sellaista, mitä ei voi saada. Myös tunne-elämästä keskusteleminen voisi olla ihan hyvä ja miltä se yksinolo tuntuu sisimmässään.
Suurin osa nykyvanhemmista on niin itsekkäitä että eivät osaa kuunnella lastaan ja ihmekään kun puolet nuorista on mt-ongelmaisia ja syrjäytyneitä, ei minuakaan teininä kukaan kuunnellut ja sekös jälkeenpäin nälviikin.
vai sillälailla
jouduin muuttamaan kotoa pois 15 vuotiaana
siitä asti joulut ym pyhät joko yksin tai sukulaisten nurkissa.
Onneksi olin kaunis nuori tyttö..vaikka en sitä silloin tajunnut
loin oman elämäni itse.
Eipä se myöhempi psykologille vienti palauta menetettyä nuoruutta. Eikä se psykologi myöskään opeta miten saadaan kavereita ja ystäviä.
Se oli hyvin sanottu, että nuorta autetaan hienovaraisesti. Ei todellakaan sanoiteta yhtään mitään eikä tivata onko kavereita vai ei. Vaan kannustetaan/viedään harrastuksiin tai muihin tilanteisiin, joissa voi tutustua muihin saman ikäisiin.
Onkos se Ap:n lapsi semmoinen pyöreä poika?
Istuu kotona ja äiti kantaa herkut huoneeseen, pesee pyykit ja siivoaa.
Siellä se poju myöhemmin runkuttaa netissä.
Vierailija kirjoitti:
Olisin itse mielelläni tutustunut yläasteella ja lukiossa näihin hiljaisiin tyyppeihin, mutta yleensä he eivät päästä ketään lähelle. Koska olin itse rauhallinen ja hiljainen ja vähän nörtti, olisin mielellään hengaillut samankaltaisten kanssa. Yleensä se oli kuitenkin sitä, että koulussa voidaan jutella, mutta mihinkään ei lähdetä mukaan.
Olin varmaan yksi tuollainen. Syy oli siinä että ei saanut lähteä mihinkään, ihan kaikkiin menemisiin piti pyytää lupa, ja jos joskus johonkin sattui etukäteen saamaan luvan, se kuitenkin peruttiin viime tingassa rangaistuksena ties mistä kummallisesta syystä tai ilman syytä. Tai sitten toinen vanhemmista antoi luvan mutta toinen kielsi ja päinvastoin. Tai olisi pitänyt ottaa pikkuveli mukaan. Tai sai luvan lähteä vasta kun viimeinen bussi oli juuri mennyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toki. Ja sitten voi kysyä nuorelta, onko hän tyytyväinen tilanteeseensa/mitä haluaisi elämältään .
Ja kuinka moni nuori todella kehtaa lähteä kysyessä kertomaan totuuden sen sijaan että sanoo "joo joo"?
t: ex-nuori
Jos luottamussuhde on kunnossa, niin miksi ei uskaltaisi? Jos vastaus silti epäilyttää niin voi esittää tarkempia kysymyksiä hieman eri kantilta... Täytyy sanoa että olen kyllä perhetaustaltani todella onnekas tämän keskustelun perusteella :D
Siksi että murrosikäisellä pojalla ei ole sanoja. Siksi että nuorten maailma on aikuisille vieras, ei osata selittää kun ei ymmärretä kaikkea itsekään. Ja siksikin, että pelätään että vanhempi nolaa jollakin tavalla, soittaa kouluun ja että siitä johtuva keskustelu johtaa kiusaamisen yltymiseen. Sosiaalisesti lahjakas lapsi tuskin edes tulisi kiusatuksi.
Eli olet samaa mieltä siitä, että lapsen sosiaalisten ja verbaalisten kykyjen kehittäminen vähentää todennäköisyyttä tulla kiusatuksi? Eli opettamalla keskustelemaan vaikeistakin asioista, nuori pärjää paremmin. Sosiaalisuutta on myös vanhempien, opettajien, kaupan kassojen ja naapurin mummojen kanssa toimeentuleminen ja asiallinen käytös kaikkia kohtaan.
Nämä sanoittamiset ja tunteiden "opettamiset" on suurta höpö höpöä.
Ja ei, nuorelle ei ole riittävää että tulee toimeen mummojen ja opettajien kanssa, murrosiässä tärkein on se oma viiteryhmä, muut nuoret, kaverit.
Heidän puuttumistaan ei todellakaan korvata millään keskustelulla vanhempien kanssa. Yksinäisyyden tai kiusaamisen kokemus ei parane yhtään sillä, että se on sanoitettu.
Osa ei taida tuntea yhtään oikeaa nuorta, sen verran paperisilta nuo mielipiteet kuulostavat.
Mielestäni ääripäät eivät ole koskaan hyviä. Mummot ja opettajat ovat ihmisiä hekin. Sosiaalisesti taitava nimenomaan tulee erilaisten ihmisten kanssa toimeen, ja näitä taitoja on tärkeää harjoittaa kaikissa elämänvaiheissa. Tarkoitin vain, että joskus nuorellekin on helpompaa tutustua paremmin jo heihin, keiden kanssa on jokin yhteys. Samanikäiset osaavat olla ilkeitä/piittaamattomia/ajattelemattomia/omissa porukoissaan, ja joskus on vaikea nähdä sitä hyötyä, jonka yrittämisellä saa. Ja sanoittamisella tarkoitin nimenomaan tilannetta, jossa keskusteluyhteyttä ei ole eikä vanhemmalla ole hajuakaan, mitä nuoren päässä liikkuu, Erityisesti jos nuori on niin sekaisin ajatuksiensa kanssa, ettei itsekään tiedä miten ulkoisten vaatimusten ristipaineessa tulisi menetellä. Voi olla hyvin vahingollista tehdä vääriä olettamuksia asioista ja leimata nuori vääränlaiseksi. Kaikkia kotona viihtyviä nuoria EI kiusata koulussa, puhun tässä yhä omasta puolestani. Olen ihan normaalin sosiaalisen elämän omaava nuori aikuinen, en kasvanut kieroon nuoruudestani huolimatta. Nuorelle on tärkeää, että elämässä on turvaa ja luottamuksellisia yhteyksiä muihin ihmisiin, edes siihen yhteenkin. Pahinta mitä nuorelle voi tehdä, on vahingoittaa hänen itsemääräämisoikeuttaan.
Itse ainakin haluan puolustaa nuoren oikeuksia ja kannustaa omannäköiseen elämään. Kyllä sillä teinilläkin on elämä ja sitä tulisi kunnioittaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisin itse mielelläni tutustunut yläasteella ja lukiossa näihin hiljaisiin tyyppeihin, mutta yleensä he eivät päästä ketään lähelle. Koska olin itse rauhallinen ja hiljainen ja vähän nörtti, olisin mielellään hengaillut samankaltaisten kanssa. Yleensä se oli kuitenkin sitä, että koulussa voidaan jutella, mutta mihinkään ei lähdetä mukaan.
Olin varmaan yksi tuollainen. Syy oli siinä että ei saanut lähteä mihinkään, ihan kaikkiin menemisiin piti pyytää lupa, ja jos joskus johonkin sattui etukäteen saamaan luvan, se kuitenkin peruttiin viime tingassa rangaistuksena ties mistä kummallisesta syystä tai ilman syytä. Tai sitten toinen vanhemmista antoi luvan mutta toinen kielsi ja päinvastoin. Tai olisi pitänyt ottaa pikkuveli mukaan. Tai sai luvan lähteä vasta kun viimeinen bussi oli juuri mennyt.
Tämä kuulostaa niin tutulta ja surulliselta. Itselläni ei tosiaan niitä rajoja pahemmin ollut, mutta kavereiden tiukat rajat rajoittivat minunkin sosiaalista elämääni. Oli oltava ruoka-aikaan kotona tai kymmenessä harrastuksessa tai ennen katuvalojen sammumista nukkumassa. Kyytejä ei saanut eikä rahaa eikä yökylään lupaa. Puhelinta ei saanut käyttää kotona ollessaan eikä nettiä heillä ollut. Asuimme eri kaupungeissa eikä voinut mennä vain ovelle kolkuttamaan. Yritä siinä ystävystyä syvemmin.
Sosiaalisesti kyvyttömät vanhemmat kasvattavat sosiaalisesti rampaa lasta. Yllättyneitä olivat?
Voi käydä pian niin että on yli 30-kymppinen jolla ei ole kavereita, ystäviä tai koskaan seurustellut ja on sosiaalisesti köyhä elämä kuten minulle kävi eikä tästä enää nousta.
Vierailija kirjoitti:
Voi käydä pian niin että on yli 30-kymppinen jolla ei ole kavereita, ystäviä tai koskaan seurustellut ja on sosiaalisesti köyhä elämä kuten minulle kävi eikä tästä enää nousta.
Minulle kävi juuri noin, olen nyt 25v nainen. Lapsena ei ollut ikinä varaa tehdä mitään tai mennä mihinkään, joten olimme äidin kanssa vain kotona. Jos koulukaverit pyysivät elokuviin, linnanmäelle jne. jouduin aina kieltäytymään. Kesälomalla myös koulukaverit menivät yhdessä Puuhamaahan ja kutsuivat minut, mutta koska äidillä ei ollut rahaa, en päässyt mukaan.
Yläasteella ja lukiossa minua alettiin pilkata halpis- ja kirpparivaatteista sekä siitä että käytin jotain äidin vanhoja vaatteita. Myös perusmuotoisesta Nokian kapulapuhelimesta naureskeltiin.
Lopulta kaikki ystävät kaikkosivat ympäriltä eivätkä enää vastanneet viesteihin tai halunneet olla tekemisissä, vaikka olin itse aloitteellinen.
Sairastuin vakavaan masennukseen josta minulla on diagnoosi. Olen hakenut suorittavan tason töitä n. 50 kertaa, mutta hakemuksiin ei ole vastattu millään tavoin.
Olen nyt ollut 6 vuotta täysin ilman mitään ihmiskontaktia ellei äitiä lasketa. Voin sanoa että köyhyys on tuhonnut elämäni totaalisesti enkä halua enää elää, en tiedä kestänkö tätä kesää yksin neljän seinän sisällä tai jossain puistossa kävelemällä samalla kun muut nuoret elävät elämää.
Jos tästä avautumisestani joku opetus on tarkoitus saada, niin älkää hankkiko lapsia nykyaikana jos olette köyhiä. Ellette halua että lapsenne on parin vuosikymmenen päästä itsetuhoinen ihmisraunio kuten minä. Joskus 60-luvulla tai sitä ennen asia oli täysin eri, kun töihinkin mentiin vain ilmoittautumalla. Minä haluaisin tehdä töitä elintasoni parantamiseen, mutta minua ei oteta edes postinlajitteluun.
Siksi että murrosikäisellä pojalla ei ole sanoja. Siksi että nuorten maailma on aikuisille vieras, ei osata selittää kun ei ymmärretä kaikkea itsekään. Ja siksikin, että pelätään että vanhempi nolaa jollakin tavalla, soittaa kouluun ja että siitä johtuva keskustelu johtaa kiusaamisen yltymiseen. Sosiaalisesti lahjakas lapsi tuskin edes tulisi kiusatuksi.