Lue keskustelun säännöt.
Teinillä ei ole "elämää"
16-vuotias ei käy missään muualla kun koulussa. Kotona ei käy ketään häntä tapaamassa, eikä pidä yhteyttä keneenkään. Näin mennyt jo vuosia. Ei suostu puhumaan aiheesta. Mitä asialle voi vanhemmat tehdä?
Kommentit (279)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olin teini ennen nettiaikaa. En olisi koulupäivän jälkeen kerta kaikkiaan JAKSANUT enää nähdä ketään. Kirjaston kautta kotiin ja luin koko illan. Okei, kerran viikossa kävin tanssimassa ja kerran viikossa ratsastamassa, mutta en tutustunut kehenkään kummassakaan harrastuksessa, koska kävin niissä lajin, en ihmisten takia.
Koulussa minulla oli joku hengailukaveri, kun sellainen piti olla.
Koulussa käynti voi olla introvertille sosiaalisesti ihan äärettömän kuormittavaa, varsinkin nykyään. Teini voi oikeasti tarvita palautumisaikaa.
Sata yläpeukkua tälle. Elin nuoruuteni kirjakasojen keskellä ihan vapaaehtoisesti, en missään tapauksessa olisi halunnut nähdä kavereita tai kulkea kylillä vapaa-aikana. Onko niin, että nykyään tuollainen introverttiys on jotenkin epäilyttävää ja siitä pitää pyrkiä eroon hinnalla millä hyvänsä? Oikein hyvin pärjäävä aikuinen tuli minustakin, vaikka toki perusluonne on edelleen yksin viihtyvä.
Se, että muutama on päätynyt ihan ok elämään ei tarkoita sitä, etteikö syrjäytyminen olisi ongelma - koska se on. Varsinkin nuorille miehille tuo syrjäytymisen riski on todella suuri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olin teini ennen nettiaikaa. En olisi koulupäivän jälkeen kerta kaikkiaan JAKSANUT enää nähdä ketään. Kirjaston kautta kotiin ja luin koko illan. Okei, kerran viikossa kävin tanssimassa ja kerran viikossa ratsastamassa, mutta en tutustunut kehenkään kummassakaan harrastuksessa, koska kävin niissä lajin, en ihmisten takia.
Koulussa minulla oli joku hengailukaveri, kun sellainen piti olla.
Koulussa käynti voi olla introvertille sosiaalisesti ihan äärettömän kuormittavaa, varsinkin nykyään. Teini voi oikeasti tarvita palautumisaikaa.
Sata yläpeukkua tälle. Elin nuoruuteni kirjakasojen keskellä ihan vapaaehtoisesti, en missään tapauksessa olisi halunnut nähdä kavereita tai kulkea kylillä vapaa-aikana. Onko niin, että nykyään tuollainen introverttiys on jotenkin epäilyttävää ja siitä pitää pyrkiä eroon hinnalla millä hyvänsä? Oikein hyvin pärjäävä aikuinen tuli minustakin, vaikka toki perusluonne on edelleen yksin viihtyvä.
Se, että muutama on päätynyt ihan ok elämään ei tarkoita sitä, etteikö syrjäytyminen olisi ongelma - koska se on. Varsinkin nuorille miehille tuo syrjäytymisen riski on todella suuri.
On todellakin kiinni täysin siitä nuorukaisen asenteesta elämää kohtaan syrjäytyykö vai ei.
Jos on illat kotona nuoruuden ajan, mutta on onnellinen ja vaikka suunnittelee tulevaisuuttaan tutkien jotain alaa mikä kiinnostas yms. Chillailee, on ihan eri asia jos nuori on masentunut. Sillon ei alotekykyä ole oikein mihinkään.
Mut ei vanhempana kannata edes joutua siihen tilanteeseen, että vauvapalstalla ihmettelee oman teininsä vointia!!
Mihin on menetetty yhteys hänen kanssaan?
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä näitä vanhempia joille on ok, että lapsi on ilman kavereita kotona yksinään kaiket illat.
Näillä nykyajan lapsilla ne kaverit on netissä, niin meidänkin 15-vuotiaalla pojalla. Ei hän koe itseään yksinäiseksi, pitää ihan luonnollisena, että pitää yhteyttä kavereihin netin kautta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Teiniä on lapsena viety kymmeniin harrastuksiin ja tutustutettu vanhempien avustuksella samanikäisiin lapsiin. Teini-iässä kaikki kaverisuhteet ovat lopahtaneet ja ei halua harrastaa mitään. Ap
alkaisi nuokin varmaan kiinnostamaan, jos tietokonepelit ja netti otettaisiin välillä pois.
Alkaisi kiinnostamaan? Salli mun nauraa,luulet että kun äiti kertoo mikä on "hauskaa" se on sitten teinistäkin automaattisesti yhtä hauskaa.
Olin ihan samanlainen ton ikäsenä ja tyytyväinen tilanteeseeni, vaikka kaikki luulikin muuta, viihdyin vaan erityisen hyvin yksin. Oon nyt 21 opiskelen oikiksessa ja opiskelijatapahtumissa tulee käytyä jonkunverran, mutta tykkään silti vaan usein olla yksin kotona. Mua ainakin ois stressannu liikaa se et ois koulussa sosialisoinnin jälkeen pitäny tehä sitä vielä vapaa-ajalla, niin olin mielummin sillon sit yksin ja ns latasin akkujani taas seuraavaan päivään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi olla teini-iänkin vuoksi hankalaa. Jotkut sosialisoituvat ja pääsevät mahdollisesta ujoudestaan irti suhteellisen myöhään, ehkä vasta nuorena aikuisena.
Ja mitä harrastuksiin tulee niin muutakin voi harrastaa ihmisten parissa, kuin urheilua. Itsellä harrastukset pohjautuvat nuorempana itse opeteltuihin taitoihin, joita olen siirtynyt toteuttamaan sosiaalisempaan ympäristöön. Esim. Tietyt taide ja käsityöjutut sekä bänditoiminta.
-Entinen superujo, 25.
Ja kyllä, introverttinä jatkuva sosiaalinen kanssakäyminen koulupäivän aikana todellakin kuormittaa niin, ettei välttämättä jaksa muuta.
T:vielä tuo ylempi ujo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä oli yksi suuri syy siihen, miksi mieheni ja minä emme halunneet lapsia. Olemme molemmat varsin introvertteja; olemme aina olleet. Tosi paha kauhukuva on että pitäisi kaveerata hiekkalaatikolla ja sitten myöhemmin tarhassa ja koulussa muiden vanhempien kanssa, vaikka heistä ei oikeasti voisi olla vähempää kiinnostunut, vain sen takia että lapsi saisi muodostettua ystäväpiiriä ja sosiaalisia suhteita.
Me olisimme varmaan kasvattaneet juuri tuollaisen täysin kaverittoman lapsen, ja onhan tuo surullinen kohtalo.
Jos teini ei itse pidä kaverittomuuttaan ja ainaista kotona olemistaan koulun jälkeen ongelmana, vanhempien ei kannata tehdä siitä sellaista.
Koulussa käyminen on todella sosiaalista toimintaa eikä sen jälkeen välttämättä jaksa enää tavata kavereita. Kesälomalla jatkuva kotona oleminen saattaa tuntua teinistä itsestäänkin ikävältä, kun kaverittomuus korostuu, vaikkei hän siitä puhuisikaan. Toisaalta vanhemmat eivät voi tehdä oikein mitään kaverittomuudelle. "Pakkososiaalistamista" minäkään en kannata. Eikä se sitä paitsi varmaan yleensä tuota tulostakaan eli kavereita yksinäiselle.
Blogini: https://ilouutinen.blogspot.fi/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä näitä vanhempia joille on ok, että lapsi on ilman kavereita kotona yksinään kaiket illat.
En ymmärrä näitä vanhempia joille on ok, että lapsi pyörii kartsalla ties kenen kanssa kaiket illat.
On se parempi kuin olla täysin yksin
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä näitä vanhempia joille on ok, että lapsi on ilman kavereita kotona yksinään kaiket illat.
Näillä nykyajan lapsilla ne kaverit on netissä, niin meidänkin 15-vuotiaalla pojalla. Ei hän koe itseään yksinäiseksi, pitää ihan luonnollisena, että pitää yhteyttä kavereihin netin kautta.
Varmaan kuulet että hän puhuu näille kavereille.
Jo7llakin ei ole netissäkään kavereita
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko tästä ”sosialisemisesta” olemassa jotain kirjaa tai muuta lähdettä?
Olen itse nuoren tytön isä. Minulla ei ole yhtään ystävää, lapsena olin koulukiusattu.
En todellakaan halua, että tyttärestäni tulee aikuisena samanlainen epäsosiaalinen persoona kuin itse olen. No onneksi tytön äiti on toisenlainen.
Kiitos jo kaikille teille tänne kirjoittaneille.
Jos lapsi ei vaikuta onnettomalta tilanteeseen, niin antaa vaan viihtyä kotona. Meillä on toinen lapsista ulkona kavereiden kanssa viipottaja ja toinen viihtyy kotona piirtäen ja kuunnellen musiikkia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sitä en osaa sanoa mitä asialle voisi tehdä, mutta jotain kannattaisi yrittää. Itse olen yläasteen alusta asti ollut aina yksin, koulussa aina yksin, illat kotona luin kirjoja ja surffasin netissä. Itse en osannut asialle tehdä mitään eikä kukaan puuttunut tilanteeseen, yhä edelleen 22-vuotiaana olen täysin yksin enkä osaa seurustella ihmisten kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mun mielestä näihin lapsen kaverisuhteisiin pitäisi puuttua ajoissa. Kaverilla nyt 11-vuotias poika, jolla ei eläissään ole ollut kaveria. On aina illat kotona. Vanhemmat ei jaksa tehdä sen eteen mitään, itse saa kaverinsa hankkia kuulemma.
Tämä johtuu siitä, että monet vanhemmat eivät edes pyri sosialisoimaan lapsiaan. He vain olettavat, että se tapahtuu itsestään kunhan menevät kouluun. Kotona annetaan oma läppäri/tabletti/puhelin, sen sijaan että kerrottaisiin, että nyt mennään ulos tai että lasta vietäisiin harrastuksiin. Sitten ihmetellään miksi lapsella ei ole kavereita tai kaverisuhteet eivät pysy.
Mikä sana on sosialisoiminen? Mahdatko tarkoittaa sanaa sosiaalistaminen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä näitä vanhempia joille on ok, että lapsi on ilman kavereita kotona yksinään kaiket illat.
En ymmärrä näitä vanhempia joille on ok, että lapsi pyörii kartsalla ties kenen kanssa kaiket illat.
On se parempi kuin olla täysin yksin
Kysyitkö poliisilta joka selvittelee niiden tekosia?
Vierailija kirjoitti:
Onko tästä ”sosialisemisesta” olemassa jotain kirjaa tai muuta lähdettä?
Olen itse nuoren tytön isä. Minulla ei ole yhtään ystävää, lapsena olin koulukiusattu.
En todellakaan halua, että tyttärestäni tulee aikuisena samanlainen epäsosiaalinen persoona kuin itse olen. No onneksi tytön äiti on toisenlainen.
Kiitos jo kaikille teille tänne kirjoittaneille.
No ei taatusti ole kirjaa tai lähdettä.Tuo sosiaalistaminen on hatusta vedettyä "tiedettä" äidiltä joka luulee jokaisen tarvitsevan valtavan kaveripiirin.
Vanhempien tehtävä on opettaa lapsille sosiaalisia taitoja ja sitä kuinka ihmisten kanssa ollaan. Ihmissuhteet (kaiken ikäisenä) edellyttää vastavuoroisuutta ja jos vanhemmatkaan eivät tätä osaa, ei ne taidot kehity koskaan lapsillekaan.
Jos olisin itse teini-ikäisen vanhempi tai muuten tilanteessa jossa kokisin tarpeelliseksi auttaa kotona nyhjöttävää teiniä, kutsuisin hänet saman pöydän ääreen, katsoisin silmiin ja kysyisin ihan suoraan että "mitä sinulle kuuluu?" ja ihan aidosti kuuntelisin sitä mitä hän sanoo. Ja siinä sivussa keskustelua siitä, mitä haluaa tulevaisuudessa ja siitä kuinka merkityksellisenä hän ihmissuhteita pitää. Jos hänellä ei ole koskaan ollut hyviä ihmissuhteita, tuskin hän niitä kaipaakaan koska ihmisen psykologia pyrkii selviytymiskeinona pärjäämään mahdollisimman pitkälle ilman jotain sellaista, mitä ei voi saada. Myös tunne-elämästä keskusteleminen voisi olla ihan hyvä ja miltä se yksinolo tuntuu sisimmässään.
Suurin osa nykyvanhemmista on niin itsekkäitä että eivät osaa kuunnella lastaan ja ihmekään kun puolet nuorista on mt-ongelmaisia ja syrjäytyneitä, ei minuakaan teininä kukaan kuunnellut ja sekös jälkeenpäin nälviikin.
Mä elin 17-vuotiaaksi asti käytännössä yksin. En vaan viihtynyt muiden seurassa koskaan enkä oikein löytänyt omanhenkistä seuraa. Oli mulla koulussa hengailukavereita ja tallilla juttelin muiden kanssa, mutta kenenkään kanssa en kaveerannut vapaa-ajalla.
17-vuotiaana löysin sitten oman porukkani jonka kanssa viihdyin. Varmaan vuoden näin joka päivä kavereita ja sain "ähkyn". Liika sosiaalinen elämä ei vaan sovi, vaan tarvitsen paljon aikaa myös omaan olemiseen. Lisäksi minulla on aika paljon mielenkiinnonkohteita, ja kaikkia kavereita ei kaikki kiinnosta. Nyt aikuisena minulla on ne kirja-tyypit, urheilu-tyypit, vapaaehtoistyö-tyypit jne. Kenenkään kanssa en ole superläheinen enkä näe muuten kuin noiden harrastusten parissa. Kyllä se joskus rassaa ettei ole ketään tyttökaveria kenelle voisi jakaa kaiken, mies vaan, mutta toisaalta luulen ettei sellainen ihmissuhde sopisi minulle lainkaan.
Kaikki lapset ei vaan ole niin kavereita tarvitsevia. Jos lapsi pärjää sosiaalisissa tilanteissa, käy koulua mielellään, on iloinen ja reipas, tekee juttuja vapaa-ajalla, älkää painostako. Jotkut ovat vaan enemmän tarkkailijatyyppejä.
Tähän ei vieläkään puututa tarpeeksi usein.